Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

”Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski

Uranainen aikaansa edelllä

 

Teemu Luukka, New Yorkin uhmatar, 400 s. Otava

Frank Sinatra ja Woody Allen eivät todellakaan ole ainoat New York -fanit, vaikka laajalti sitä tunnetuksi ovat tehneetkin. Sellaiseksi on hiljattain tunnustautunut myös suomalainen Teemu Luukka, jonka teos New Yorkin uhmatar näyttää fantastisen keskushenkilönsä Tyyni Kalervon miljoonakaupungin sykkivää ja alati muuntautuvaa taustaa vasten. – Kansi Tuuli Juusela, kannen kuvat Siirtolaisuusinstituutti ja U.S. National Archvesi

Amerikansuomalaiset ovat olleet tulevaisuuden tekijöitä. He ovat lähteneet mutta eivät unohtaneet.

Matkustavaiset suomalaiset tänä päivänä – ja heitä on paljon – ovat törmänneet reissuillaan maanmiehiinsä, jotka ovat kertoneet omasta ja edellisten sukupolvien elämästä uudella mantereella. Useimmat ovat myös tietoisia juuristaan. Ja aina on niitä, jotka laittavat tarinoita muistiin. Sellainen on mm. toimittaja/kirjailija Teemu Luukka, jonka tuore teos New Yorkin uhmattaret on jo ehtinyt herättää kovasti huomiota. Se on paitsi poikkeusyksilön myös metropolin tarina. Tuhti tietoteos.

 

Isän puolelta Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta ja äidin puolelta Luhangasta Keski-Suomesta olivat Hyryläisen Tyynin, s. 1900, juuret. Tämä sittemmin Tyyni Kalervona tunnettu nainen matkasi 1920-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan, ensin Kanadaan, josta ”loikkasi” Buffaloon Yhdysvaltojen puolelle. Hän aloitti vanhan sanonnan mukaan lusikasta – toimien ensin piikana, tarjoilijana ja hierojana – ja lopetti kauhaan. Parhaimmillaan hänellä oli maatila, majatalo ja kerrostalo ja hän omisti ravintoloita ja baareja New Yorkissa kieltolain ajoista aina kuolemaansa saakka (vuoteen 1993). Jos ja kun häntä nimitettiin rautarouvaksi, ei siinä ollut yhtään liioittelua. Moniko nainen on johtanut tai olisi koskaan suostunut johtamaan.ravintolaa ja yökerhoa Harlemissa yksin? Varustautunut Tyyni kyllä oli, mm. pesäpallomailalla! Elämä oli jännityksentäyteistä – rikollisuus ja huumeet kaikkine lieveilmiöineen olivat suurkaupungin arkea. Mitkään ajan vitsaukset eivät menneet suomalaisravintoloistakaan hipaisematta ohi.

Lappeenrannasta kotoisin oleva toimittaja Teemu Luukka (s. 1960) on asunut ja työskennellyt useampaan otteeseen New Yorkissa. Että hän tuli tuolloin kohtaamaan aikansa tunnetuimman New Yorkin suomalaisen, Tyyni Kalervon, se oli kauaskantoinen sattuma. Kuva Jonne Räsänen

1960-luvun alussa Tyyni osti uuden ravintolan Manhattanilta. Little Finlandina se oli vetovoimainen paikka niin amerikansuomalaisille kuin suomalaisturisteille. Mm. lihapullat, kaalikääryleet ja laatikkoruoat tekivät kauppansa, joskohta tärkein myyntituote oli alkoholi. Baarimikot vaihtuivat, mutta yleensä he ovat suomalaisia tai virolaisia ja usein naisia ajan yleisen käytännön vastaisesti.

Kuuluisuudet, monet valtiomiehet ja artistit niin Suomesta kuin Yhdysvalloista on liitetty tähän ravintoloitsijalegendaan kuka missäkin yhteydessä, ystävänä, esiintyjänä, asiakkaana, onnittelijana – presidentti Urho Kekkosesta ja elokuvatuottaja Risto Orkosta Mannerheim-ristin ritariin Lauri Törniin. Little Finlandissa saatettiin nähdä vuosien mittaan niin Dizzy Gillespie kuin Mick Jagger, ja kun Tyynille myönnettiin 1986 siirtolaismitali, vastaaottivat omansa myös Muhammad Ali ja Donald Trump.Tyynin 90-vuotispäivän risteilyllä oli mukana mm. ulkoministeri Pertti Paasio, joka toi Suomen hallituksen tervehdyksen, ja onnittelut tulivat myösYhdysvaltain presidentiltä George Bushilta.

Tämä kaikki taustoineen olisi kuvitteellisessakin elämäntarinassa uteliaisuutta herättävää luettavaa, mutta tositarinassa se on sitä eritoten. Tyyni Kalervo oli näyttävä, aina muodikkaasti pukeutunut nainen. Oli businesspäätä ja -kykyä ja sosiaalisia valmiuksia. Hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eikä hän keskittynyt vain vaurautensa kasvattamiseen vaan antoi niille, jotka olivat avun tarpeessa. Hänet muistetaan Suomessa suurena sodanaikaisena hyväntekijänä ja myöhemmin mm. merkittävänä amerikansuomalaisten järjestötoiminnan, eikä vähiten New Yorkin Uutisten tukijana. Finlandia Foundationissa toimii yhä hänen perustamansa stipendisäätiö.

Tavallaan Tyyni Kalervo oli moderni uranainen nykyisenkin mittapuun mukaan. Hänellä oli mies ja lapsi, jotka asuivat maalla, koska eivät hänen laillaan cityssä viihtyneet. Se toimi perheessä, oli vain järjestelykysymys, kuten tänään sanottaisiin. Ja sekin tuli todetuksi, että menestys synnyttää paitsi ihailua myös kateutta. Arveltiin, ettei ravintolanpitäjällä kaikin ajoin ollut liiketoiminnassaan puhtaat jauhot pussissa. Oli niin tai näin, iso kuvio muodostuu aina monista paloista. Tärkeintä lienee kokonaisuus. Eli temppu ja miten se tehtiin.

Kaarina Naski