Näkijä ja kokija

Kauniista naisesta saa vetävän kansikuvan, mutta Michelle Obaman kohdalla kuvalle antaa lisäarvoa teokseen painettu elämänohje: ”Isäni Fraser opetti minua olemaan ahkera, nauramaan usein ja pitämään sanani”.

Minun tarinani, 510 s., Otava, suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu Christopher Brand, kannen kuva Miller Mobley.

Kun Barack Obama senaattorina ollessaan asui Washingtonissa ja perhe Chicagossa, peloteltiin Michelle Obamaa ystävälliseen sävyyn mahdollisilla negatiivisilla seuraamuksilla. Erillään olo ei tietäisi hyvää avioliitolle. ”Mikään ei tarkoittanut, että minun pitäisi luopua kaikesta tukeakseni miestäni. En totta puhuen halunnut luopua yhtään mistään”, toteaa rouva Obama kirjassaan Minun tarinani, ja lukija voi suorastaan nähdä hänen silmiensä tuikkivan uhmakkaasti. Hän oivalsi kyllä senaattorin vaimoon kohdistuneet odotukset, mutta piti vielä olennaisempana sitä, että hänellä itselläänkin oli ura, joka merkitsi hänelle paljon. Princetonin ja Harvardin yliopistoissa opiskellut juristi tiesi toki arvonsa.

Lukija, eritoten naislukija nyökkää hyväksyvästi. Esimerkillistä toimintaa, niin sitä pitää! Mutta kun sitten saman perheen toinen juristi ilmaisi aikeensa pyrkiä pitemmälle, presidentiksi asti, niin kompromissit astuivat kuvaan. Michellelle hyvin läheinen isoveli Craig, koripalloilija, huomasi siskonsa olevan tulevaisuudesta huolissaan ja lausahti viisaasti, että ”jos kerran Barackilla on tilaisuus saada pallo sukkaan, niin kyllä hänen on siihen tartuttava”.

Muistelmateos piti heti markkinoille tultuaan johtopaikkaa Suomen luetuimpien tietokirjojen listoilla, ja tämä näkyi myös kirjastoissa ennätyspitkinä varausjonoina. Ja pian kirjaan tartuttuaan lukija huomaa, miksi se on niin suosittu.Tekstissä viehättää ennen muuta sen rehellisyys. Mutta myös huumori ja taitava kirjoittajan ote. Valkoinen talo jo sinällään on kiinnostava, enemmän portaitakin kuulemma kuin moni äkkipäätä osaa laskea, mutta miten siellä asutaan oikeasti? Törmätäänkö Salaisen palvelun agentteihin? Kyllä ja toisen kerran kyllä. Aina läsnä nappikuulokkeineen ja aseineen. Niinpä tyttäret Malia ja Sasha saattoivat turvallisesti pelata palloa kuusikerroksisen ja 132 -huoneisen keskusrakennuksen käytävillä tai kiipeillä South Lawnin puissa. Kirjoittajan tapaa luonnehtia asioita kuvaa mm. seuraava lause: ”Barack valvoi iltaisin myöhään Treaty Roomissa lukiessaan raportteja ja puheluonnoksia, ja siellä meidän Sunny -koiramme joskus kakki matolle.”

Lämpimyys ja elämänmyönteisyys leimaa teosta kauttaaltaan kerrotaanpa keskushenkilön lapsuudenkodista, opinnoista tai hänelle merkityksellisistä henkilöistä, eikä vähiten suuresta rakkaudesta aviopuolisoiden välillä.”Uskoin tähän mieheen, tähän liittoon.” Se oli lupaava lähtökohta nuorelle amerikkalaisparille, jolla pian oli kaksi lasta, kolme työpaikkaa, kaksi autoa, yksi asunto eikä yhtään vapaa-aikaa. Tuossa vaiheessa senaattori Barack Obamalla oli myös opetustyötä, ja molemmat aviopuolisot toimivat eräiden voittoa tavoittelemattomien järjestöjen johtokunnassa.Työssään Chicagon yliopistollisessa sairaalassa Michelle Obama perusti palvelun, joka mahdollisti tuhansille South Siden asukkaille kohtuuhintaista terveydenhoitoa. Tässä jo voidaan nähdä alkusoittoa sille, minkälaisten asioiden parissa maan ensimmäinen nainen, First Lady tulisi aikanaan toimimaan ja toisaalta jatkoa sille, mihin hän oli kasvanut seuratessaan oman isänsä vakaumuksellista huolenpitoa kotikaupunkinsa demokraattisen puolueen piiripäällikkönä.

Mutta ennenkuin Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain 44. presidentti, käytiin tietysti läpi uuvuttava kampanjointi. Teoksessa on kuvattu eräs tällainen raskas päivä, joka sattui myös olemaan esikoisen syntymäpäivä. Vanhempien omaatuntoa tuikki se, että Malia oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Perhejuhla päästiin aloittamaan kovin myöhään. Mutta lapsipa vaistosi isän ja äidin mielentilan ja sai koko joukon liikuttumaan hyppäämällä isän syliin ja kiittämään ”parhaista synttäreistä ikinä…”

Presidentin virkaanastujaispäivän kutsuttuina vieraina oli mm. ryhmä Little Rock Nine, yhdeksän mustaa opiskelijaa, jotka olivat uskaltaneet ilmoittautua valkoiseen lukioon Arkansasissa ja kohdanneet kovaa kohtelua ja kiusaamista. Barack Obama oli useasti todennut, että Little Rock Ninen esimerkki kannusti häntä nousemaan Valkoisen talon portaita, kuten nuo pojat aikanaan kiipesivät Central High Schoolin portaita. Michelle taas on kokenut olevansa velkaa maansa lapsille ja erityisesti tytöille ja päätellyt tämän johtuneen ihmisten reagoimisesta hänen elämäntarinaansa, siihen seikkaan, että musta tyttö köyhästä kaupunginosasta oli opiskellut eliittiyliopistoissa, valittu johtotehtäviin ja päätynyt Valkoiseen taloon. ”Elämänkaareni oli toki ollut poikkeuksellinen, mutta ei ollut mitään hyvää syytä sille, miksi niin oli oltava”, kirjailija sanoo. Hän oli monta kertaa tullut huomaamaan olevansa ainoa värillinen nainen – tai ainoa nainen – neuvotteluissa ja kokouksissa. Nyt hän näki tärkeäksi vaikuttaa siihen, ettei jäisi ainoaksi..

Presidenttien puolisoilla riittää luonnollisesti virallistehtäviä, ja henkisen tuen antajana lähin ihminen ja perhe on aina kullan arvoinen. Mutta Michelle Obama otti huolekseen myös muiden lapset, kotimaan lapset, maailman lapset. Perustettiin kasvimaa South Lawnin nurkaan, ja kasvimaa-apulaisia tuli niin sen muokkaamiseen kuin sadonkorjuuseen Banckroftin alakoulusta. Sadosta nautittiin yhdessä ja osa siitä lahjoitettiin kodittomien järjestölle. Käynnistettiin uusi projekti, jotta kouluruokia saataisiin kehitetyksi terveellisempään suuntaan ja haettiin keinoja nuorten liikuntaharrastuksen lisäämiseksi. Ja pian saatiin näyttöä siitä, että kaikkialla maassa lapset söivät enemmän täysjyväviljaa ja kasviksia. Yhdessä Jill Bidenin kanssa Michelle alkoi taivutella yrityksiä palkkaamaan ja kouluttamaan sotilaiden puolisoja, jotta näiden ura ei katkeaisi heidän muuttaessaan osavaltiosta toiseen. Yli 2800 Rauhanjoukkojen vapaaehtoista koulutettiin niin ikään toteuttamaan kansainvälisiä avustusohjelmia, joissa tyttöjen pääseminen osalliseksi opetuksesta oli erityistavoitteena.

Hyvillä tarinoilla on aina arvoa, eritoten tämänkaltaisilla, ”tienraivaajan sielua” valottavilla kertomuksilla. Ilkka Rekiaron hieno suomennos ansaitsee erityiskiitoksen.

Kaarina Naski

Mainokset