Erilainen siirtolaiskuva

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, 293 s. Docendo. Kansi Pekka Sell

Tietokirja, jota lukee kuin vauhdikasta romaania ja johon toivoisi elokuvantekijäin, vaikkapa Coenin veljesten suomalaisten hengenheimolaisten tarttuvan. Jos luulit tätä ennen tietäväsi siirtolaisuudesta paljon, nyt voit tarkistaa kantaasi. Että amerikansetämme ovat viilettäneet pummilla junien katoilla ja asuneet hökkelikylissä. Ei kai nyt sentään?!

Kyllä, kyllä ja kyllä. Tosin on mentävä ajassa kauas taaksepäin, 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Sieltä aina 1930-luvulle asti ulottuvan, erilaisen siirtolaiskuvan maalaa lukijoilleen Jenni Stammeier, joka omassa työssään Ylen toimittajana sai tuntuman aiheeseen. Juttusarja poiki kokonaisen kirjan, kärpäsestä kasvoi härkänen ihan toden perään. Lähtölaukauksena olivat eteläpohjalaisen Hannes Sankelon vanhat kasettinauhat, joilla kuvataan kertojan kuusi vuotta kestänyttä reissua Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ajankuvaan vaikutti tuolloin Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus. Työnhakijat kuulivat pelkkää ei oota ja olivat pakotetut valitsemaan työn sijaan seikkailun. Saman ratkaisun olivat tehneet monet maanmiehet Yhdysvaltojen 1907 laman jälkeen.Tuhansia maileja liikkuvalla ”kattoterassilla”. Mikäs siinä!

Stammeierin teksti on eloisaa ja aiheeseen omaehtoisesti sukeltavaa, tässä erityisesti asianosaisten tai heidän sukulaistensa haastattelut ja muistiinpanot ovat pontimena. Mutta myös amerikansuomalaisten lehtien, järjestöjen ja tilastojen osuus on merkittävää lähdeaineistoa. Lisäksi fiktiivinen panos kulkuri-ja seikkailuromaanien muodossa itseään Jack Londonia myöten laajentaa ja tarkentaa näköalaa. Ja Siirtolaisuusinstituutti on toki aina alan tutkijain käytettävissä.

Kun sinoot niin nuori

Amerikkaan kun pääsee, niin rahamiehenä tullaan takaisin! Niinhän se ei välttämättä käynyt. Siellä se oli Pohjois-Nevadassa Winnemuccan pikkukaupungissa 1896 suomalaisen työväenliikkeen tuleva vaikuttaja Oskari Tokoikin ollut junapummina jo hyvän aikaa. Mikä lie hänet oli saanut kotomaassa lyömään Mantan Kallea halolla päähän. Henkikulta oli Kallella säästynyt, mutta Oskari otti säikäyksissään pitkät, vaikka perheellinen mies olikin. Pahaksi onneksi työt uuden maan kaivoksissa olivat pysähtyneet. Eikun junakulkuriksi. Ties minne oltiin matkalla, mutta vaunun katolla tuntui hetkittäin ihan nautinnolliselta.

Tarinoita suomalaisista bommeista, trampeista, hoopoista (hobo) on viljalti. ”Kun sinoot niin nuori, ales kaivantoon ei kyllä pääse”, sanottiin hontelolle Kortes-pojalle Hanskille. ”Kyllä se vähän meinasi lyödä lasit hikeen”. Karjarengiksi sentään pestattiin kesäksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle.

Kanadan työllistymisleireillä olleet työttömät protestoivat heidän työvoimansa hyväksikäyttöä ja leirin huonoja oloja matkaamalla junan katolla Ottawaan huhtikuussa 1935. Heidät pysäytettiin Reginassa. Kaivoskaupungit Kanadassa – Sudbury ja Timmins – ja Yhdysvalloissa – Carbon ja Hanna – sekä metsätyöt Kanadan Ontariossa ja Yhdysvaltojen Montanassa olivat mitä todennäköisimmin suomalaisten junapummien ykköskohteita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yhdessä junassa matkusti kattokyytiläisiä enimmillään nelisensataa. – Kuva Varpu Lindström-Bestin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Tavarajuniin hiivittiin joskus ratapihalla, mutta vaarana oli, että pian vartijan pamppu paukkui. Otollisempaa oli ”alan ammattilaisten” mukaan pyrkiä liikkuvaan junaan, kun se ei ollut vielä vauhdissa tai eteni vastamäkeä, tarttua kripoihin ja tähdätä vaunun etummaisille tikkaille välttyäkseen pahemmilta kolhuilta. Kurikkalainen Jaakko Jyllilä oli Jack Londonin, tulevan kirjailijan, hobojengissä. Nämä reissulaiset eivät viihtyneet katolla, vaan kepluttelivat itsensä umpivaunuun, pullmaniin, tavaroiden päälle. Toisinaan hobot saivat myös rautateiltä pätkätöitä, rakensivat rataverkostoa taikka toimivat kantajina tai lastaajina. Tokoi mm. oli veturinlämmittäjän apulaisena. Hoboja pidettiinkin matkustelevina työläisinä erotukseksi työtä karttavista kulkureista trampeista.

You are allright, Finn

Mitä sitten tarkoitettiin hobojen jungelilla? Kirja vastaa, että se oli leiripaikka siistiytymistä varten. Joskus siitä muodostui varsinainen hökkelikylä, näkynä tuskin kovin houkutteleva. Kulkumiehet peseytyivät ja saivat ruokaa yhteisestä padasta. Muonavarastoa joutui kuitenkin jokainen kasvattamaan tavalla tai toisella. Jaakko-papan – em. Jyllilä – kertomat jutut tulivat vuosikymmenten päästä suvussa tutuiksi. Ei ehkä vähiten se, että hän oli osoittautunut nokkelaksi kanansieppaajaksi. Jonkun leiriläisen kiitellessä Ryssän pyyntitaitoja London korjasi: ”Ei se ole ryssä, vaan Finn!” Ja suuntasi myös kehunsa suoraan asianomaiselle: ”Sinä olet allright, Finn!”

Jungeleita oli jo 1800-luvun lopulla, ja joskus niistä tuli liian suuria, hygenialtaan pitelemättömiä. Kolmikymmenluvun laman aikana jouduttiinkin Vancouverin suurin jungeli sulkemaan. Suomalaisten hökkelikylä eli hienommin ”kolonia” oli Montrealissa. ”Me otettiin sieltä semmonen huone, kato”, saattoivat pojat asetella sanojaan, mutta yhtä kaikki, kysymys oli murjuista, joita kauhisteltiin paikallisissa lehdissä. Myös Suomen Kuvalehti kävi tekemässä juttua.

Hulivilityttöset muistaa

Teoksesta ponnahtaa ilmoille sellainenkin nimi kuin Niilo Wälläri Duluthin Työväen Opiston yhteydessä. Sitä ylläpitivät sosialistisen työväenliikkeen nimissä amerikansuomalaiset iww:läiset. Industrial Workers of the World eli IWW oli ainoa poliittinen liike, joka tuki siirtotyöläisiä. Kun oli liiton jäsen, oli myös suojassa irtolaislaeilta. Että myös Wälläri, Suomen Merimies-Unionin väkivahva puheenjohtaja (1938-1967) oli käynyt ”junapummikoulua”, itsetietoisten selviytyjien opinahjoa, on varmaan monelle uusi tieto.

Samalla tavalla kuin utopiahankkeet vetosivat suomalaisiin intellektuelleihin, heitä oli myös hobojen joukossa. Yksi heistä jopa valittiin hobojen kuninkaaksi. Hän oli Juho Henrik Rautell, akateemisesti sivistynyt taidemaalari, joka nyt kierteli maailmalla ja pyrki toteuttamaan ihanteitaan sosialismin hengessä. Ja samantyyppinen oli valinnoissaan Konni Zilliacus, kirjailija ja aktivisti.

Nämä ajat ja tapahtumat ovat tuottaneet myös musiikkia Amerikan mantereella. Mitenkä Matt Huhta sanoikaan? ”Kuljin itään ja länteenkin, enkä jäänyt edes kiinni, kun joka päivä matkustin mailitolkulla unelmiini.” Huhta, jonka vanhemmat olivat Ilmajoelta, oli Yhdysvalloissa syntynyt. Hänet tunnetaan protestilaulajana ja kulkurina T-Bone Sliminä. Amerikansuomalaisten keskuudessa Huhdan lauluja suuremmassa suosiossa oli kuitenkin Hiski Salomaan Lännen lokari, joka ei niinkään tepsinyt kantaaottavuudellaan kuin kulkemisen ja valloittamisen riemullaan. Pohjasipa ”lokari” runolainaan tai ei, yhtä kaikki se kiehtoo yhä taatusti myös monia tämän tietokirjan lukijoita: ”Olen kulkenut merta ja mantereita/ja Alaskan tuntureita/ Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa /Lännen lokareita…”

Mitalin kaksi puolta

Junapummien joukossa kuuluu olleen joskus naisiakin, muttei juurikaan suomalaisia. Stammeier mainitsee ylihärmäläisen Sanna Kanniston, joka vaelsi määrätietoisesti ja otti varmaan vapaakyytejäkin, mutta ei ollut hobonainen, sillä hän vei palkattuna puhujana 1909 poliittista sanomaa suomalaisille metsureille. Puoluekokouksessa Sanna oli valittu Kanadan ensimmäiseksi suomalaiseksi kiertäväksi puhujaksi. Salainen poliisi oli myöhemmin hänen kintereillään, ja seurasi pidätysten ketju, mutta puhujamatkoja Kannisto jatkoi 1920-luvun lopulle asti. Jollei kulkuri- niin kapinahenkeä ilmeni sentään suomalaisnaistenkin joukossa, kun siirtolaisten hyväksikäyttäminen alkoi ahdistaa. Muistiin on kirjattu sellaisia mielipiteitä kuin ”sen aikanen haussipiika oli orja”.

Kulkuriromantiikan nurjalla puolella oli mielenterveysongelmia, paperittomana piileskelyä, nälkää, vilua, väkivaltaa, jopa ihmissalakuljetusta. Saatettiin pumpata ulos junasta keskellä autiomaata, eikä ollut poikkeus, että jarrumiehet potkivat alas kiipeilijät.Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita junapummien onnettomuuksia oli vuosien 1929 ja 1939 välillä Yhdysvalloissa yli 25 000, useat uhreista alle 21-vuotiaita. 1920-luvun suomalaisten junapummien määrä liikkui jossain viiden ja kymmenen tuhannen välillä.

Jenni Stammeier saattaa pieteetillä loppuun niiden henkilöiden tarinat, joita hän kuljettaa kautta kirjan. Mietelauseista ajatteluttavimpina mieleen jäivät: ”Kun julkes, eikä oriaallu eikä peljännyt, niin kyllä leivässä pysyi”. Tai: ”Kyllä siellä nauru oli niin löyhäsä, että se ei ole ollenkaan tosikaan!”

Kaarina Naski

Yksi vastaus artikkeliiin “Erilainen siirtolaiskuva

  1. Varmaan olisi mukava lukea koko kirjakin. Kumpa nuorena olisi kiinnittänyt enemmän huomiota isä-Oskarin tarinoihin hänen reissuiltaan 1920 luvun Canadassa ja USA,ssa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s