-Mie oon Kullervo, Kultsiks hyö ovat sanoneet. Tuo miun kaver, hää on Jallu, oikeelta nimeltään Kalevi, mut hää tykkääp enemmä siit Jallust. Ko siel iäs meni työt vähhii myö tultii tänne lännelle. Metsätöis on oltu ja tehty puhelinlankapylväit. Lahestha myö ollaa kumpainenkii, tääl nyt ollaa….
”Täällä” tarkoitti, että Kanadassa asti. Tutukseen haastoivat silti monet, ja nekin – niinkuin vaikkapa Niilo ja Viki, jotka puhuivat vanhaa Pohjanmaan murretta ja sekoittivat finliskaa väliin, pääsivät nopeasti perille siitä, että keskushenkilö Pertti, oli Karjalan poikii. Aika veijareita kaikki, joita oli toki kielisissäkin. Harvey esimerkiksi oli iloinen ja auttavainen nuorimies. ”Kielinen” hän oli siksi, että oli Kanadassa syntynyt, mutta puhui sujuvasti finliskaa vokaaleita venyttäen. ”Tääl maas ei ole mikään varmaa. Isä on opeettannu, niin se on sillail.” Harveyn isä oli tullut Suomesta kolmikymmenluvun nälkäaikaan ja teroittanut poikansa mieleen, että apua tarvitsevia piti auttaa. Kyläillessä saattoi tuliaisena olla vaikka perunasäkki, jota ojentaessaan Kanadan Harvey sanoi hämillisenä: ”Se on semmoost tääl maas.”
Vuonna 1990 ilmestynyt Pertti Niitamon omakustanteinen Emigrantti (Kirjapaino Tapo Oy) on niitä teoksia, jotka suotta ovat jääneet unohduksiin. Onneksi Suomen mainio kirjastolaitos on pitänyt sitä hengissä. Jokunen kappale vielä löytyy lainattavaksi, ja antikvariaateilla on niilläkin sanansa sanottavana. Emigrantin ansiot ovat muistelmien aitoudessa ja kokemuspohjaisessa siirtolaisuuden avaamisessa. Kalle Päätalo tulee mieleen, kun lukee yksityiskohtaista työn kuvausta.
Varastojen kätköstä sattumoisin pulpahtaneessa Emigrantissa on kiintoisa kytky samaan teemaan ja tutkimukseen, jota edustaa erinomaisella tavalla Jenni Stammeierin tuore tietoteos Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla.
Itket monta kertaa
Niitamon Kanadan vuodet ajoittuivat 1950-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Monet kohdemaassa ihmettelivät, miksi perhe oli lähtenyt siirtolaisiksi näin huonona aikana, kun lama oli joka alalla. Kolme vuotta aiemmin tulleet suomalaisnuorukaiset maalasivat Pertille heti alkuun varsin negatiivisen kuvan: -Itket monta kertaa, ennenkuin opit puhumaan tämän maan kieltä. Kaivoksissa vuoren sisässä sitä ei ainakaan opi. Ja tulet huomaamaan pian, että täällä ihmiset mitataan rahalla.
Ja rahasta tai pikemminkin sen puutteesta pian tulikin päivän puheenaihe. Ei ollut ymmärretty hakea siirtolaisavustusta vaan tultu omalla kustannuksella. Siitä seurasi, että tulokkaat eivät päässeet minkään avustuksen piiriin. Töitä piti saada kiireesti. Ja sama oli huoli monella muulla suomalaisella. Pertin valtasivat apeat mietteet. Miten ne niin kaikuivatkin mielessä Enso-Gutzeitin työkavereitten ja ystävien iloiset läksiäishuudot: ”Pertsu ja Martsu lähtee ulkomaille!” – Ajattelin, että minut on petetty.
Pertin vaimo Martta oli yhdeksänlapsisesta perheestä, ja sisarusparvi oli lähtenyt evakkoon kaksikin kertaa Sortavalasta. Hänen oli helpompi sopeutua, sukulaisiakin jo maassa ja kampaajan ammatti nopeammin työllistävä.
Niitamo oli 1928 syntynyt kotkalaispoika, joka oli suorittanut asepalveluksensa laivastossa Suomenlinnassa ja palvellut maineikkaalla panssarilaiva Väinämöisellä. Hän kävi Kotkan teknillistä koulua ja hankki kesätienestit miinanraivauksessa Suomenlahdella. Niitamo valmistui konemestarilinjalta 1948. Urheilullinen reipas nuorukainen olisi kyllä pysynyt leivän syrjässä kiinni kotimaassakin, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomasi olevansa Albert Canyonin tietyömaalla Brittiläisessä Kolumbiassa kahlaamassa lumessa polviaan myöten muiden muunmaalaisten seurassa katkomassa aluskasvillisuutta työkaluinaan kaksiteräinen pitkävartinen kirves ja kypärä. Myöhemmin kun poltettiin havuja, savu ei noussutkaan ylös vaan jäi matalalle ja oli tukehduttaa. Eikun kasvot märkään lumeen, jotta hengitys jotenkin kulkisi. Katerpillarin apumiehenä oli siltä osin helpompaa, mutta kun tultiin kysymään liiton jäsenkorttia eikä sitä ollut, seurasi lopputili. Pyynnöstä huolimatta liittoon ei myöskään välittömästi päässyt.
Hääppöinen ei alku siis ollut, mutta suojelusenkeli ilmestyi kohdalle edellämainitun Harveyn hahmossa. Kirjan mukaan Harvey tunsi rautatiet, eikä ”ollut outo liikkumaan ilman lippua”. Pian matkustettiinkin konduktöörin vaunussa! Se oli sattumoisin kytketty viimeiseksi tavarajunaan. Junapummimetodit eivät olleet vieraita Harveylle, ja kun juna hiljensi, hypättiin pois. Uudella tietyömaalla suomalainen kadotti pahaksi onneksi kirveensä, ja vaikka se löytyi myöhemmin ranskalaisen työkaverin olalta, ei tätä rangaistu, vaan lopputilin saivat omia oikeuksiaan napakasti perännyt Pertti eli uudisnimellä Bert ja kaverinsa Harvey.
Vällee kyllästyy
Niitamon perheen muutettua Calgarystä Revelstokeen elämä rupesi vähän kirkastumaan ja mieluisiakin töitä järjestymään. Parhaita ”työnvälitystoimistoja” olivat kaljabaarit, koska siellä aina joku tiesi jotakin, niinkuin esimerkiksi Warren Stahl, lempinimeltään Voorni. Voorni oli asunut aitanaapurina eräiden suomalaisten kanssa ja oppinut suomea muutaman sanan. Hilpeyttä herätti hänen tervehdyksensä ”Ota korppu!” Voorni neuvoi Bertiä ruotsalaisen isonpomon luo. Tämä pyysi nähdä työtodistukset ja vaikuttui niistä niin, että kehotti työnhakijaa ilmoittautumaan maanantaiaamuna sähkövirtakonetta korjaamaan ja se tulikin valmiiksi, ennenkuin Calgarystä aiemmin tilattu toinen mekaanikko ehti paikalle.
Kesällä 1959 kaupunkiin muutti paljon työväkeä, kun maantietyö alkoi levitä yli ja läpi Kalliovuorten. Bertillä riitti keikkaa maansiirtokoneitten korjaajana mutta vakityötä ei, kun ei ollut ammattiliiton jäsenyyttä vieläkään. Talven tultua saatiin kuitenkin ensi kerran tukea työttömyysturvavakuutuksesta, ja vuokrahelpotusta tuli talon lämmityksestä huolehtimisesta. Talvi oli kylmä, ja Niitamot keksivät laittaa Suomesta tuodut räsymatot ikkunaverhoiksi. Niitä kehuttiin kauniiksi ja erikoisiksi, mutta ennen muuta ne olivat lämpöiset.
Omalla työllä ja talkoovoimalla rakennettuun omakotitaloon kolmilapsinen perhe muutti niin, että eka yö oli nukuttava raakalautalattialla. Mutta puusepäntöiden ja vähän kerrassaan suurempienkin rakennushankkeiden myötä irtosi Bertille myös jäsenyys liittoon 75 taalalla! Rakennustöihin päästyään mies rakensi rakentamasta päästyään, niin että oli välillä puolikuolleena, kuumeessa, kädet turtana ja olkapäät auki. Harmillisiin takaiskuihin kuului mm. se, kun pomo oli antanut väärät mitat ja myöhemmin saaduista piirustuksista selvisi, että uusiksi meni. Tämä oli kuitenkin vasta huonon tuurin alkua. Isosta omasta hankkeesta, ulkoilmaelokuvateatterista tuli hyvä ja kiintoisa bisnes. Se myös kuulosti hienolta vaikka merkitsikin kauan työtä auringonnoususta auringonlaskuun. Mutta kun sitten kilpailija alalla, miljoonamies, otti ohjat käsiinsä suomalaisyrityksen nujertamiseksi, ja kun vielä valtion voimayhtiö varoitti suunnitelmistaan, joissa jaetut tontit ja rakennus tulisivat jäämään veden alle, oli Niitamon Pertin mitta tullut täyteen. Ylirasituksesta seurasi uupumus, ja lääkärikin oli valmis antamaan onnenpotkun takaisin kotimaahan.
Oliko tappio lopulta voitto, sitä sopii päähenkilön myöhemmistä vaiheista tietämättömän kysyä. Se on kuitenkin varmaa, että tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Se kun on myös monen muun tarina, mm. Kultsin ja Jallun, jotka perustivat pärerunnin, noutivat päreet metsästä katerpillarin perään kiinnitetyllä kelkalla ja myivät kattopäällysteiksi. Usko alkoi näiltäkin pojilta pian loppua. ”Tuoho pärreitte hakkaamiseen vällee kyllästyy”, huokasi Kultsi, joka sittemmin jäi kaatuneen puun alle, vammautui ja vietiin kotimaahan. Jallu suri ystäväänsä, myi asuntovaununsa ja läksi hänkin. Eräs kavereista ei tullut koskaan takaisin karhujen kuvausmatkalta – karhuista ja niiden äkkiarvaamattomuudesta oli seudulla monia juttuja. Entäs sitten Voorni? Uuden talon railakkaissa tupaantulijaisissa hän putosi sokkelin avoimeen runtiin. Tajun palattua ensimmäiset sanat miehen virottua olivat: ”Anna korppu”.
Ne kertovat jotka osaavat
Loppukaneetiksi edellämainittuun sopinevat hyvin Pertti Niitamon suuresti arvostaman appiukon Juhon edesottamukset. Juhoon saattoi 1950-luvulla tutustua Kuopion torilla, sillä hän oli persoonallinen ja puhelias kalakauppias, Kala-tirri. Lempinimi viittasi Kyllikki Mäntylän samannimiseen näytelmään, eikä yhteys ollutkaan kaukaa haettu, sillä sekä kirjailija että Juho olivat kotoisin Sortavalasta. Kun Mäntylä kertoi ikimuistoisesti kuvitteellisista hahmoistaan, paitsi ”tirristä” myös karjalaisesta evakkonaisesta Oprista, ilahdutti Juho puolestaan ystäviään ja asiakkaitaan mm. seuraavaan tapaan: ”Annaha ku mie haastan. Ku mie nuoren miehen rakensin purjevenneen, niin siin ol se huono puol, ku se laskettii vettee, jot se nojas toisel kylel. Mie laitoin kivvii painoks pohjal, sit ol hyvä. Joskus sattu olemaa paha ilma, eikä kukkaa hirvint mennä merel, mut mie tein kokkeen. Jos silliil kalliol joteki pysy seisaallaa, sit viel voip mennä merel.” Juho puhui merestä kun tarkoitti Laatokkaa.
Juhon jälkikasvu mieli muille maille vierahille ja haastoi siellä. Kun kolmivuotias tyttärentyttö Pirkko oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaan podettuaan heti Kanadaan tultua aasialaisen influenssan, oli hänellä kotiin päästyä jännittävää kerrottavaa: ”ne nii hauskast hölpöttivät ja miekii hölpötin niille – pölö pölö töttöröö…”
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 