Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

2 vastausta artikkeliin “Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

  1. Ihan mahtavaa löytää tämä tekstisi! Niitamon kirja on todella hieno kuvaus Katariinan rakentamisesta, eletystä elämästä lapsen näkökulmasta. Hommasin ja luin sen aikanaan, mutta johonkin se on kadonnut. Täytyy penkoa esille ja lukea uudelleen:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s