Piispat ja pikkuiset

———————————————-

Kun saisi rauhassa tapella

———————————————-

 

 

Peukuttamista riittää näinä outoina aikoina.

 

 

Etteivätkö muka papit ja piispat ole olleet villejä pikkupoikia tai -tyttöjä joskus? Suomen evankelisluterilaisen kirkon Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen ainakin. Hänet tunnetaan varsin joviaalin oloisena kirkonmiehenä, keskustelijana ja kirjailijana. Hiljattain ilmestyneessä teoksessaan hän kertoo, miten jäi yhdeksänvuotiaana äidistään orvoksi ja miten on tehnyt tutkijan ja tutkistelijan työtä oppiakseen tuntemaan äitinsä ja sitä myöten itsensä. Kirjasta Äitiä ikävä löydämme paitsi Eeron myös hänen kaksi pikkuveljeään. Pojat selvittelivät välejään railakkaasti temmeltäen, eikä se ollut lainkaan kaitsijain mieleen. Eeronkin kuultiin hihkaisevan toppuuttelijoille kovaa ja kärsimättömästi: ”Antakaa mun rauhassa tapella!” Yleisö oli tyrmistynyt, mutta tepsikö se Huovisen poikiin? Päätelköön jokainen itse. Kirkollista sanastoa seuraten voitaisiin arvella, että he siitä ”viis veisasivat”.

Voi hurja, voi hurja…

 

Lasten suusta -palstat Suomen iltapäivälehdissä ovat lukijain mieleen. Yksi juttu on Henristä, jota pappi jututti häissä. ”Mikäs se on tämän pikkupojan nimi”, hän kysyi ystävällisesti. ”Henri”, kuului vastaus, jolloin kysyjä halusi tietää i:llä vai y:llä?” ”H:lla, hölmö!”

 

Huomenta, maailma!

Uskovaisessa kodissa oli ristiäiset. Eräs täti huomioi kastemekkoisen päivänsankarin veljen ja sanoi tälle: ”Taivaan isä toi sitten teidän perheeseen vauvan, hienoa”, mutta pikkumies torjui äkäisenä moisen: ”Höh, eihän se ole täällä käynytkään!”

 

Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien sivuille on myös kirjattu vastaavia tositarinoita. Pyhäkoulussa kerrottiin, että seuraavana sunnuntaina vietetään kirkossa kynttilänpäivää. Takarivissä oli kommenttivalmius kohdillaan: ”Ai, silloinko ne taivahan talikynttilät tulee?!

Koronaa eksyttämässä.

 

 

Minusta tulee voimistelija. Yllän jo varpaisiin. Siskon varpaisiin.

Nyt ette kyllä usko, mutta seurakunnan päiväkerhon lapsilistaan oli lisätty uuden tulokkaan nimi: Kalle Pekka Voi Rähmä Ala-Suutari. Vastaava täti sitä ääneensä ihmettelemään, mutta sivustatuki suomensi: ”Papilta oli kuulemma kaatunut kastemalja kesken ristiäisten…”

 

Moni on varmaan siunaillut lasten joskus alta rimankin meneviä viisauksia ja viisasteluja, mutta uskallanpa sanoa, ettei ainakaan Helsingin ortodoksisen hiippakunnan eläkkeellä oleva huumorintajuinen metropoliitta Ambrosius. Televisiossa hänen kuultiin selvittävän sanojen merkityksiä: ”Piispa ei siunaile, hän siunaa”.

 

Entäpä Helsingin hiippakunnan emeritapiispa Irja Askola? Sama, jonka meriittinä on myös Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Tuoreeltaan hänet on nähty riisumassa kurahousuja päiväkodissa. Lehtiartikkelin (HS 30.4.2020) mukaan Askolan lastenlasten kaipuuseen ilmaantui yllättävä ja molemmille osapuolille mieluinen ratkaisu. Sitäpä eivät kaikki tule ajatelleeksi, että ylempään hierarkiaan kuuluva ja arvostettu pappisnainen nauttii saadessaan yhden lapsen jakamattoman huomion kerrallaan kurahousumissiossa. Lisäksi hän voi leikkiä antaumuksella lapsitiimin kanssa, laulaa samoja lauluja, joihin tutustui omassa lapsuudessaan kotikaupungissaan Lappeenrannassa ja olla joskus vain kuuntelijana, vahvasti läsnä. Piispan ”soolo” seuraa viikoittaisten vierailukäyntien satuhetkessä. Hän nimittäin lukee lapsille tarinoita, jotka hän on itse kirjoittanut, esimerkiksi Siiri-hiirestä, jonka täytyy jo noin sointuvan nimensä tähden olla päähenkilöksi ihan jees. Lapsille on kohokohta, kun he satuhetken lopuksi pääsevät kehumaan itseään. -Taputamme polviamme ja sanomme kolme kertaa: ”Me olemme viisaita ihmisiä.”

 

Kalavaleet menevät viihteen puolelle, mutta kalastaminen, se on totista puuhaa, sanoi kalamies pojanpojalle.

Uusien kokemustensa kautta Irja Askola jakaa saman tunteen kaikkien isovanhempien ja monen hänen itsensä lailla ”päiväkotiretkelle” lähteneen seniorin kanssa. Saa olla yhtä aikaa leikki-ikäinen ja kypsä aikuinen. Se on upeata! Korona veti tietysti viivan myös tällaisten sukupolvitapaamisten yli, mutta sen tehdessään se tuli todistaneeksi niiden merkittävyyden.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä (nro 9) lausuttiinkin rukous mummojen ja pappojen, ikäihmisten puolesta, sillä ”he eivät ole riskejä vaan rakkaita.” Voikos sen nyt selkiämmin sanoa!

 

Kaarina Naski

(kuvat eivät kuulu tarinoihin, vaan ne toimivat

vapaana kuvituksena)

 

Yksi vastaus artikkeliiin “Piispat ja pikkuiset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s