Ankeat ajat, mutta aina on selvitty

Sotavuosien lapset ja pian sodan jälkeenkin syntyneet ovat jo ikäihmisiä, ja missä ikinä he näinä päivinä pääsevät ääneen, kuullaan rauhoittava toteamus: ”Mutta ainahan on selvitty!” Korona-aika on saanut monet heistä vertaamaan nykytilannetta varhaisiin evakkovuosiin.

Yksi, joka ei turhia hötkyile, on porvoolainen Tuomo Rytkölä, sukutaustaltaan saaren miehiä, Seiskarista, ja mittarissa jo 86. Ollessaan viiden vanha hän pelasti kaverinsa jäistä potkukelkkaa apuna käyttäen, ja sirpalesuojassa Mikkelissä otti avuksi isoäidin kertoman Raamatun tarinan, jonka latasi ulkomuistista kuuluville.

Tuomo Rytkölälle on sukututkimus Seiskarin vaiheiden myötä rakas asia. Hän on kirjannut tarkkaan mm. isänsä korpraali Janne Rytkölän taistelijan tien talvi- ja jatkosodassa. Hienoin omakohtainen pienen evakkopojan muisto on se, kun sai tehdä Mikkelissä kunniaa ylipäällikön autosaattueelle. Päälaelle tuli taputus ja käteen seteli, ”marskin markka”. Liekö ollut adjutantti asialla…

Lapsen aito suoritus koitui muiden, hänen vieressään peloissaan kyyhöttävien ihmisten hämmästykseksi ja lohduksi. Kerran tulivat kiertolaiset sisään syrjäiseen mökkiin ja vaativat sotaa paossa olevilta seiskarilaisilta ruokaa ja rahaa. Tuomo muisti sotasaaliin, jonka isä oli tuonut lomalla käydessään, sieppasi sen piirongin laatikosta ja osoitti julmalla ilmeellä ikäviä vieraita. Se tepsi; kukapa ei olisi pelännyt Nagant -revolveria! Patruunoitahan aseessa ei tietenkään ollut, mutta sitä eivät voineet ryöstöaikeissa olleet varmuudella tietää, vaan häipyivät vähin äänin. Taaksepäin elämää ajatellen tuntuu merkitykselliseltä sekin, että jo kymmenvuotiaana pääsi hinaamaan silakka- ja lahnanuottavenettä Rymättylässä, jonne oli päädytty evakkoon. Se oli pärjäämistä se, varsinkin kun päiväpalkaksi sai sen verran lahnoja, että kantamuksessa pyrstöt maata viistivät. -Kaikki tekivät tuolloin oman työpanoksensa, lapsetkin. Siitä se alkoi, pohtii Rytkölä.

Aikalaiset tietävät omakohtaisesti, mikä alkoi ja miten jatkui. Rytkölälle se merkitsi näkyvimmin elämänuraa Nesteen jalostamojen valmiuspäällikkönä, ansioituneena työ-, yritys- ja meriturvallisuuden sekä öljyntorjunnan kehittäjänä. Mutta myös asemaa puolisona, isänä ja isoisänä sekä viimeksi pitkää työpäivää tehneenä omaishoitajana. Perimässä saatu vahvuus on auttanut ottamaan elämän kaikkineen vastaan oikealla asenteella. -Karttuneen iän myötä on oma terveys kokenut takaiskuja, mutta se mikä on jäänyt jäljelle, on hyvää, hän sanoo. -Mitä siitä, jollei ole enää kykyä käyttää hienoja digilaitteita, hyvin hoituu yhteydenpito kanssaihmisiin vanhanaikaisella yksinkertaisella matkapuhelimella, ja aina voi kirjoittaa käsin. Ei sitä ollut esivanhemmillakaan kaikenlaista jonninjoutavaa, ja hyvin tulivat toimeen. Tärkeintä on, että yhä sentään pärjään itsenäisenä ihmisenä, ajokorttikin uusittiin. Ja nykyäänhän on mahdollista saada tarvittaessa vaikka mitä kotiapua.

Saaren poika on varma, että korona-ajasta tullaan oppimaan paljon. – Opitaan joustamaan ja ennakoimaan. Ennakoiminen onkin paljon parempi tapa hoitaa asioita kuin vahinkojen korjaaminen, Rytkölä lausuu nykypäivään erinomaisesti osuvalla viisaudella.

Lasten hommaa…

Kun otetaan kiinni tuosta edellämainitusta ”lasten työpanoksesta”, niin siitä todistavat ulkosaarten historiankirjatkin. Käpyjen kerääminen mm. oli lasten hommaa. -Tietty määrä käpysäkillisiä oli tuotava aittaan; sata säkillistä kesässä ei ollut ihmekään, kertoo Ilmari Eskola muistelmissaan. Kävyt ja risut olivat kysyttyä tavaraa, sillä saaren puita ei saanut kaataa. Polttopuut tuotiin mantereelta, mutta hellaa eli liittaa lämmitettiin kävyillä. Kesäisin pojat seilasivat jo 9-10 -vuotiaina jahtien mukana, keräsivät kiviä mantereen lähellä sijaitsevien saarten rannoilta ja toimivat lastin kärrääjinäkin. -Kivet vietiin Viipuriin, jonne kuljetettiin myös halkoja ja hiekkaa. Oli hienoa päästä jahdilla Viipuriin ja kaupungin ”huvituksiin”, kuten ajelulle raitiovaunulla! muistelee Eskola työrupeaman kohokohtaa.

Myös korona-ajan lapset ja nuoret ovat joutuneet uudenlaisten haasteiden eteen. Jokapäiväinen elämä ja rytmi on mennyt jengoiltaan. Jopa mielenterveyden sanotaan olevan koetuksella. Laulajapoika maski kasvoillaan on kuin poikkeusajan symboli. – Kuva tv-ruudulta vuoden 2020 itsenäisyyspäivän juhlajumalapalveluksesta Helsingin tuomiokirkosta. Musiikista vastasi Cantores Minores. Kirkkokansa oli mukana etänä.

Kyseenalaisissakin avustustehtävissä on lapsia ennen muinoin käytetty. Volmari Porkka, suursaarelainen tiedemies ja kielentutkija kertoo (Risto Anttilan samannimisessä teoksessa) eräästä sellaisesta tapauksesta. Pirtun salakuljettaminenhan oli aikanaan melkoista seikkailua. Onnea ja kekseliäisyyttä tarvittiin aina tullimiesten väistelyssä ja jujuttamisessa. Niinkuin tällä nimenomaisella kerralla, jolloin: ”Akka oli joutunut miehensä ja pienen poikansa kanssa semmoiselle luvattomalle matkalle. Kauhulla nähdään, kuinka tullivene lähestyy. – – – Nytpä akka keinon keksi. Hän rupeaa leivottamaan poikaansa aika tavalla nuoranpätkällä selkään. – – – Poika parkumaan, tullimiehet kääntymään. – – – Eihän lapsia, arvelivat he, oteta mukaan niin vaarallisille matkoille.”  Jälkeenpäin arvioiden voidaan todeta pojan hoitaneen roolinsa hyvin. Paremmin tuskin olisi parkunut, vaikka olisi harjoitellut.

Hyljekoirat olivat kiintyneitä isäntäänsä ja tottelevaisia. Siten yhteistyö pyynnissä oli saumatonta. Kiintymys ulottui myös perheenjäseniin ja oli kaikkien osalta vastavuoroista. Tässä pikkuinen Anttulan Alpo, jonka kävelemään oppimista ja seikkailunhalua suursaarelaisessa pihapiirissä Riku herkeämättä seurasi, olihan se paitsi aito hyljekoira myös erinomainen vahti. Niinkuin olivat Mutka, Puosu, Tuju ja Ratto, kukin ajallaan.

… ja koirien

Entäpä sitten ihmisen parhaat ystävät myös saarissa, niin hyvinä jos huonoinakin aikoina? Hyljekoirat olivat yleensä noin puoli metriä korkeita, kippurahäntäisiä koiria, ja niillä oli lyhyt tai keskimittainen turkki, joka saattoi olla musta, mustavalkoinen tai rusehtava. Kirjailija Sakari Pälsin mukaan niiden sielussa leimusi vimma löytää talviset hylkeet ja niiden pesät. Virolainen kansatieteen professori ja kirjailija Ilmar Talve puolestaan tiesi ulkoiset merkit, joiden perusteella voitaisiin arvailla, minkälaisesta koirasta tulisi hyvä hyljekoira. ”Koirassa oli ainesta hyljekoiraksi, mikäli sen häntä oli oikealla puolella, mikäli pennulla oli kannus eli kuudes varvas molemmissa jaloissa tai mikäli koiran päälaella oli terävä luunkulma. Hyvä hyljekoirasta tuli myös silloin, kun sen kitalaessa oli paljon pykäliä.”

Siinä sitä oli jo melkoiset kriteerit, mutta Pälsipä pisti vielä paremmaksi, kehui rodun tosi viisaiksi eläimiksi. ”Yksikin varoi pyyntimatkoilla hienoa nenäänsä niin, ettei tullut telttiin miesten tupakoidessa, vaikkei pelännyt haikuja kotona. Toinen ei kärsinyt itsestään puhuttavan, ei hyvää eikä pahaa, vaan poistui heti. Useat ymmärtävät puheen, ainakin silloin, kun niitä uhataan tappaa, ja käyvät kovin surullisiksi. Yksi oli tuomionsa kuultuaan hypännyt akkunasta ulos ja jättänyt kotinsa kokonaan.”

Hylkeenpyynti oli saaristolaisille tärkeä elinkeino. Hylkeestä saatiin nahkaa ja rasvaa, josta keitettiin traaniöljyä. Nahka ja öljy voitiin myydä, ja hylkeenlihaa pidettiin suurena herkkuna. 1970-luvulta lähtien on Suomessa eletty hyljekantoihin suhtautumisessa rauhoitusten, tutkimuksen ja suojelun aikaa.  Uutisoinnissa esillä ovat olleet milloin ympäristömyrkyt, milloin kalastukselle aiheutuneet hyljevahingot.

Korona käy koiran nenään

Koirilla on äärimmäisen hyvä hajuaisti varsinkin meihin ihmisiin verrattuna. Niinpä se on otettu aikaa myöten mukaan uusiin tehtäviin ja sellaisiin, joista ihminen ei omine nenineen selviäisi. Koira voi esimerkiksi haistella veri-, kudos- ja kuona-ainenäytteitä sekä hengitystä ja ratkaista siten sille asetetun tehtävän. Koira pystyy aistimaan diabeetikon verensokerin tason, ja poliiseilla ja tullilla on koiria, jotka on koulutettu haistamaan mm. rahaa, huumeita ja räjähteitä. Hajuerotteluun koulutettuja koiria käytetään jo esimerkiksi Yhdysvalloissa syövän tunnistamiseen ja Afrikassa malarian ja tuberkuloosin tunnistamiseen.

Koira on tassutellut pelkäämättä myös hajuradalle, jossa sille esitellään nykypäivän vitsaus, virus Covid -19. Koronakoira treenaa hajukoulutuksessa 1-5 kertaa viikossa, kerrotaan TassuApu -palvelun sivuilla. TassuAvun eläinlääkäri Anna Hielm-Björkman on tutkimusryhmänsä kanssa koronakoiria kouluttamassa. Harjoitukset pidetään kerrallaan lyhyinä, tauot ovat tarpeen. Palkka valitaan koiran mukaan, toisille ruoka toimii mieluisimpana palkkana, toisille lelut. Mitä parempaa palkkaa suoriutuja mielestään saa, sen suurempi sen motivaatio on ja sitä suuremmalla innolla se työskentelee. Asiaan perehtymättömästä on hämmästyttävää, että koira on herkempi ja tarkempi kuin useimmat molekyylejä havaitsevat laitteet.

Koirien haistelutestissä Kössi ja muut koronakoirat löytävät kyseisen viruksen luotettavasti ja nopeasti. – Kuva TassuApu

Espanjanvinttikoira Kössi, jonka työpaikka on Helsinki-Vantaan lentoasema, haistelee matkustajien iholta pyyhkäistyjä näytteitä ja ilmaisee positiivisen testituloksen tassulla raapaisemalla… -Yhtään hutia ei ole tullut, on sen omistaja Susanna Paavilainen kertonut (Maaseudun Tulevaisuus 17.10.) Kyseessä on pilottiprojekti, ja Paavilainen on omien koiriensa, Kössin ja labradorinnoutaja Miinan kanssa mukana Helsingin yliopiston koiratutkimuksessa. Hän toimii tutkimuskoordinaattorina. Hajukoira, joita koulutetaan lisää, voi olla mitä rotua tahansa, mutta eroja luontaisissa valmiuksissa saattaa olla. Kössille, löytökoiralle moottoritien varrelta Malagasta on osunut mahtavan tarkka nenä.

                                                                                                Kaarina Naski

Lähteet: Ulla-Maija von Hertzen, Kotisaaret WSOY 2008 ja Tarinoita ulkosaarilta BoD 2019, Risto Hamari, Martti Korhonen, Timo Miettinen, Ilmar Talve, Suomenlahden ulkosaaret SKS, Gummerus 1996.