”Tunnit kiitivät nopeammin kuin taivaan poutapilvet. Tuuli väitti olevansa etelätuuli ja puhuikin totta, sillä hiki virtasi onkijoiden otsalta. Kun aurinko oli pilvessä, viuhahti vapa, ja tuokion päästä häikäisevä aurinko valaisi sätkivän pyrstöevän pajun alla. Vähin ripeksi vettä…”
Mistäkö tämä? Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijastapa hyvinkin. Siinä vasta mies, joka tunsi niin kalat kuin tuliketut ja avaruuksia hipovat siniset ajatukset. Hän se vainusi helpolla myös merrassa pensaan varjossa mötköttävän turpean hauen. Korpien ja selkosten ikimuistoiset kuvaajat, niin Huovinen kuin Kalle Päätalo tiesivät mistä puhuivat. ”Voi silimäni terrään, kun nousi kommea kojamo! Juuso möyhähtelee- – – Juokseta sinä Janne tuo kala pöhheikön suojaan, ettei virkakunta ja muu kateen silimä kerkiä näkemään…” Näin Kalle teoksessaan Huonemiehen poika. Ja jos tuo kojamo on vieraantuntuinen kalannimi, niin koiraslohesta sitä sopii käyttää…
Kymijoen Langinkoski oli jo keskiajalla tunnettu lohistaan, ja siihen pitäytyy paljolti Kotkan maine kalamiesten kaupunkina. Sukupolvi toisensa jälkeen ovat kotkalaispojat naskali-ikäisistä lähtien samonneet joukolla saaret ja niemekkeet, kuunnelleet oikeita kalamiehiä ja havainneet, että soppakalat saa aina. Kun saaren rannalla keitettyä itse pyydetyistä ja siivotuista kaloista tehtyä keittoa pistelee poskeensa, ”tuntuu aivan siltä, ettei ennen koskaan ole syönyt niin hyvää soppaa”, vakuuttaa Toivo Pekkanen kirjassaan Tehtaan varjossa. Ja kun sitten – aurinkoisella hietikolla ja vedessä vietetyn päivän ja usein pitkänkin paluusoudun jälkeen – ”vihdoin pääsee vuoteeseen, nukkuu heti kuin tukki ja tuskin herää ennen aamua, vaikka talo alta palaisi”, täydentää kirjailija vielä tätä onnentäyteistä 1900-luvun alkupuolen muistikuvaa.
Vapa tutisee ja rulla räikyy
Kirjailija Juhani Aholla (1861- 1921) puolestaan oli Huopanankoskensa, joka sijaitsee Keski-Suomessa Viitasaarella ja on Suomen vanhimpia ja tunnetuimpia urheilukalastuskoskia. Seuraavasta lainauksesta käy ilmi, miten heittäytynyt Aho harrastuksessaan oli:
”Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä! Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä…” Taimenesta puhuttiin vanhempina aikoina mullosena tai lohena, koska järvilohta ja taimenta ei ollut vielä virallisemmin erotettu toisistaan. Kyseessä oli kokoero. Mullonen oli yleensä alle kahden kilon kala, lohi taas isompi nousukala. – Paitsi intohimoinen perhokalastaja oli Aho myös arvostettu kalatalouden edistäjä ja koskivesiemme kalakantojen puolustaja, ja monet kalamiehet tuntevat hänen suoraan aiheeseen vievän novellikokoelmansa Lohilastuja ja kalakaskuja.
Myös runoja ja lauluja on kalastuksesta syntynyt. Moni saattaa muistaa Lauri Pohjanpään runon Kalajuttu, jonka lystisti kuvattu sanoma on symbolinen. Poika saa ”pikkiriikkisen piikkisen kiiskisen”, mutta saaliista kertoessaan kasvattaa kokoa hieman. Ja seuraava tietoa kuljettanut tekee saman ja niin edelleen: ”Tuskin vaan oli aamunsuu/ se kullankallis ohi/ kun viaton kiiskenpoikanen/ oli suuren suuri lohi”. Vuodelta 1933 olevan runon vertauskuvallisuuden toimivuudesta myös tämän päivän yhteiskunnallisissa asioissa on jopa Suomen presidentti Sauli Niinistö todistanut Facebookissa jakamassaan kirjoituksessa. – Ja kukapa ei olisi hyräillyt Kalastaja-Eemelin valssia, jonka sävelsi Kauko Käyhkö ja sanoitti nimimerkillä Raimo Raikas aikansa tunnettu musiikkimies ja armoitettu sanoittaja Roine Rikhard Ryynänen. Kyseisen laulun, sen missä ”Jo aamulla varhain/ mä rantahan astelen/ ja meren aalloille katseeni luon/ Siel ahvenet oottaa jo vierellä karien, kun kalavehkeeni/ venheeseen tuon”, ovat Käyhkön lisäksi levyttäneet ainakin Georg Malmsten, Veikko Lavi ja Eino Grön.
Nobelilla ja ilman
Ison meren taakse on kuitenkin mentävä Suomen vesiltä, jotta kalajutulla takoisi Nobel -palkinnon. Ernest Hemingway sen teki. The Old Man and the Sea – Vanhus ja meri julkaistiin vuonna 1952. Kyseistä kirjaa kalan ja kalastajan taistelusta pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Sitä on sanottu ikuiseksi kertomukseksi, tarinaksi rohkeudesta, merestä, ystävyydestä ja vanhenemisesta, siitä miten taistelu voi olla hyödytöntä, mutta silti arvokasta. Kuin elämä itse. Hemingway sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1954. Hän oli kulttuurihenkilöksi omaa luokkaansa, olemukseltaan ja harrastuksiltaan tosi miehinen mies, härkätaisteluun, tonnikalan kalastukseen ja metsästykseen viehtynyt.
Samalla mantereella Hemingwayn kanssa ovat myös amerikansuomalaiset päässeet näyttämään kalamiehen taitojaan. Että heillä on omat tarinansa, selvä se, joillakin jopa hieman nobelistin kuvaamaa jännitysnäytelmää ja samoja vesiä sivuavia. Kyselepä vaikka Jorma Huttuselta, jonka kalavedet ovat Etelä-Floridassa. -Montakin juttua on muistissa, mutta mukavin ja miellyttävin on ehdottomasti Florida Keysin Marathonin saarelta 1990 -luvulta, mies vastaa. -Olimme siellä jokavuotisella lomalla, heinäkuun alkuviikolla. Vene vedettiin mukana auton perässä, ja paikka sille järjestyi läheisestä kanaalista, josta oli valittavissa jäädäkö lähivesille, suunnatako Meksikonlahdelle vai Atlantin puolelle. Eräänä kauniina päivänä ajeltuani noin parikymmentä kilometriä Kuubaan päin huomasin kauempana lintujen syöksyvän veteen. Siellä oli siis kaloja, näytti olevan myös paljon meriheinää. Paikkaa kutsutaan nimellä The Humps (hump on suomeksi töyssy). Tässä kohdin meren pohjassa on nimittäin kohoumia, jotka saavat virtaavan veden nousemaan pintaan tuoden mukanaan kalaparvia, jotka tietysti houkuttelevat lintuja. Siellä ryöppyävän veden keskellä laskin muutaman siiman mereen.
Kertojan saaliiksi tuli puolen tusinaa 6-12 paunan painoista mahi-mahia eli dolfiinia, joka on suuri trooppisten merialueiden ahvenkala. Meriheinää oli pienen saaren kokoinen lautta, jollaiset kätkevät alleen isompiakin kaloja; meriheinän seassa on niille syötävää, pieniä rapuja ja kaloja. -Kun alkoi olla iltapäivä ja tavaratkin jo melkein paikoillaan paluumatkaa varten, viimeinen hento vapa alkoi taipua, jatkaa Huttunen. -Aloin kelata. Koukussa ei kuitenkaan ollut mikään sintti. Juuri kun sain kelattua siimaa sisään, peto veti sitä ulos saman verran. Kala pani hanttiin rajusti ja teki usean kerran ilmavan hypyn vaihtaen väriä hopeanvalkoisesta keltaiseen ja sinivihreään. Komea näky! Kumpikaan meistä ei halunnut antaa periksi. Hento vapa ja ohut siimakin kestivät. Pari kierrosta veneen ympäri alkoivat lopulta väsyttää kalaa, ja sain sen vähitellen lähemmäksi, sitten aivan veneen viereen ja siitä koukulla ylös. Mutta vielä veneessä se aloitti huiman tanssin, kunnes lopulta rauhoittui. Rantaan päästyä punnitsin sen, 30 paunaa (viitisentoista kiloa). Suurin siihen mennessä saamani kala, tosi uljas naaraspuolinen mahi-mahi!
Rekku tiesi
Myös Ray Heinonen on kalastanut paljon elämänsä aikana. Nyt ovat tarjolla etelän vedet, mutta monet reissuista pohjoisessa suuntautuivat aikoinaan ylä -New Yorkiin Ontariojärven sivujoelle Salmon Riverille, josta hänen saamansa suurin kala oli 26 paunan lohi, kun taas tähänastinen henkilökohtainen ennätys on 72 paunan turska Mainen vesiltä. Rayn kalajutuksi monista tositarinoista valikoitui tähän se kerta, kun hän oli 12-jalkaisella alumiiniveneellä Candlewood Lakella Connecticutissa New Milfordissa, kaverina koiransa Rekku.
-Oli jo melko myöhäinen syksy, eikä järvellä enää ollut muita kalamiehiä. Äkkiä Rekku alkoi uikuttaa, hetki hetkeltä aina vain hartaammin, kunnes hyppäsi veteen ja alkoi uida rantaa kohden. Pian alkoi kuulua kovan tuulen aiheuttamaa kohinaa lähellä olevasta metsän rinteestä. Silloin läksin minäkin. Ja ehdin ajoissa turvaan myrskyltä, joka meni ylitse kovaa vauhtia riipien puista isoja oksia. Noin 150 metrin päässä rannasta se nostatti melkein kahden metrin kokoisen pyörteen ylös vedestä. Sanovat sitä twisteriksi, jollaiset vievät joskus kattojakin taloista. Ystäväni Rekku makasi tyynesti ison kiven juuressa kuono käpälien välissä, eikä enää uikuttanut. Ilman sen valppautta olisin vähintäänkin kastunut.
Kaarina Naski
——————————————————————————————————————-
Kyllä kiukutti
Mutikainen oli kyllästynyt siihen, että hänen katiskallaan kävi joku toinenkin. Niinpä hän jätti ”rikospaikalle” lapun: ”Se joka vie kalat toisen katiskasta, on VARAS!” Seuraavana aamuna tulee vastaan Ryhänen, joka päästelee kiukkuisia puhalluksia ja karjaisee: ”On se hävytöntä, että ensimmäiseks eppäillään nuapuria. Voe helevetin helevetti!”
Alan harrastajain nettisivulta
——————————————————————————————————————-
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 
Hyvä kalajuttu ja minäkin olen päässyt mukaan eikä tarvinnut höysteeksi edes valehdellä.
so good