Syönnillään on, osa 3
Osaa se lohi, kun sikseen tulee, juoksuttaa kirjailijaakin! Antti Tuuri kertoo teoksessaan Tenoa soutamassa (Otava 2009), miten hän – päästyään hiekkasärkän rantaan kiireellä ajetusta veneestä maihin – juoksi vapa kädessään kalan viemänä rantaa alaspäin.
”Se ei käynyt pinnassa, mutta pyrki edelleen alajuoksulle, merelle. Särkkää riitti juostavaksi, sain kalan kääntymään ja lähtemään ylöspäin. Pian oltiin veneen luona ja mentiin sen ohi. Mauri tuli perässä haavin kanssa, väitti kalan mahtuvan siihen; en ehtinyt kysyä, mistä se sen näkemättä tiesi. Meno oli nyt hiljentynyt, jäin paikoilleni ja kelasin kalaa rantaan päin.”
Tämä Lapinkuva ei ole samalta Tenon reissulta, josta jutussa on puhe, vaan siinähän poseeraavat ilmiselvästi Antti ja hauki. Tuuri tunnetaan menestysromaaneistaan, niin Pohjanmaa -sarjasta kuin Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita kuvaavista Äitini suku -kirjoista. Kirjailijan laaja-alaisuudesta todistaa hänen uusin tuotantonsakin, mutta yhtä lailla siitä ovat osoituksena hänen vakuuttavat eräkirjansa. -Kuva Ville Terho.
– Pitkällisen kamppailun jälkeen, johon sisältyi vavan nostelua ja laskua ja siiman kelaamista, nähtiin jo vonkale kirkkaan veden läpi matalan reunassa. Kirjailijan pyyntikaveri, pohjoisen kokenut kalamies Mauri arveli sen olevan viisikiloinen. ”Se ryntäsi vielä kerran, mutta vaipui sitten ja tuli halkona haaviin. – – – Lohijalka se oli, alaleuka jo koukuksi kasvamassa, kaunis kirkaskylkinen kala, jonka kyljissä vielä oli muutama Jäämeren täi.” Tarina päättyy tunteisiin vetoavasti. Mauri nousi ja kätteli, onnitteli kalan saamisesta. Myös Tuuri osoitti arvostuksensa. ”Onniteltiin toisiamme kauniista kalasta.”
Kyseisessä episodissa tulee hyvin näkyviin paitsi sen merkityksellisyys kokijalleen, myös sen kuvallisuus, joka taipuu vaivatta välitettäväksi. Teoksessa on korostamatonta, kuin ikiaikaista runollisuutta, Tenojoen ja Lapin kesän valon vetovoimaa. Lukija näkee kirjailijan seisomassa jokirannassa katselemassa pilviä ja sateen merkkejä niissä: ”puuskittaista tuulta joka tuli joelta viistosti, kääntyi jokirannan töyräillä yläjuoksulle päin, virtaa vastaan, ravisteli tunturikoivikkoa ja rannan saraheiniä, sai matalat kukat väräjämään viluisina…”
Ihmettelen
Edelläkuvatunlaisen tai sen kaltaisen luontoon sulautumisen tunteen voi varmaan moni kalastukseen viehtynyt jakaa, mutta Antti Tuurilla on aiheesta muutakin sanottavaa. Sen hän on valmis lausumaan vaikka kaikkien kiireittensä keskellä; syntymässä on parhaillaan teos omista kuudella vuosikymmenellä lehtiin kirjoitetuista kolumneista nimellä Elämä on ihanaa Pohjanmaalla. Tuoreessa sähköpostiviestissä kirjailija kertoo kalastaneensa koko ikänsä. – Ensin Kauhavanjoesta kiiskiä, sitten Lappajärvestä haukia, muikkuja ja mateita, myöhemmin jalokaloja Kuusamon ja Lapin virroista ja järvistä. Kanadassa olen pyytänyt basseja ja taimenia, Kuolan niemimaan vesistä taimenia ja lohia. Saalista olen ottanut sen verran minkä ole syönyt.
Ja sitten siihen tärkeään pointtiin. Tuuri on kirjoittanut pyydä ja päästä -kalastusta vastaan, koska hän pitää sitä pyydä ja rääkkää -kalastuksena. -Sellainen olisi kiellettävä lailla, hän toteaa nytkin painokkaasti. -Ihmettelen ihmisiä, jotka ovat niin etäälle vieraantuneet luonnosta, että nauttivat eläinrääkkäyksestä, jota catch and release -kalastus pelkästään on.
Täysin samaa mieltä
Floridansuomalaisella Ray Heinosella on omakohtaisia kokemuksia Tuurin mainitsemasta pyydä ja päästä -kalastuksesta. Ja yhtälainen on myös jälkipuinti. -Silloinen naapurini Connecticutista ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan kalaan merelle charterveneellä; kuusi miestä tarvittiin ja yhtä puuttui. Suostuin, kun hintakin oli vain 150 taalaa ja tippi päälle (tosiasiassa kallis reissu, mutta luulin että vielä kalliimpi). Paatissa jokaiselle osoitettiin tuolit katoksen alta, jossa istuttiin vierekkäin kuin elokuvateatterissa. Apumiehet ”mates” laittoivat syötit koukkuihin ja onget veteen, ja meille kerrottiin, mikä onki kuuluu kenellekin. Jos kala iskee, niin siitä vain vetämään sitä ylös. Iski se minun onkeeni kaksikin kertaa, mutta mate hinasi sen ensin veneen viereen ja antoi sitten vasta ongen minulle. Sama kaveri irrotti taas kalan irti koukusta, jonka jälkeen sai jos halusi otattaa – eri hintaan – itsestään valokuvan kalan kanssa. Sitten kala heitettiin takaisin mereen. Kuulemma catch and release on herrasmiesmäisempää kuin pitää kala ja syödä se.
Ray kertoo lähteneensä kotiin ilman kuvaa, kalaa ja edes kalan hajua. Yhtä puhtoisina palasivat reissulta muutkin. -Olinpahan herrojen kanssa kalassa, yksi kerta riitti oikein hyvin. Päätöstäni tuki edesmenneen hyvän kaverini, Einon, teoria asiasta. Kalastaa saa vain, jos haluaa kalan syötäväksi. Jos sitä tekee vain huvikseen ja heittää saaliin takaisin, niin se on eläinrääkkäystä ja syntiä. Uskovaisen miehen ajatteluttava ja arvostettava mielipide.
Ray on sukutaustaltaan Kurkijoen Heinosia, ja kalastuksen ja metsästyksen tiedetään olleen Kurkijoella arkipäivää. Ammattikalastajia oli Laatokalla vain muutama, mutta useimmat kalastivat kotitarpeiksi ja vähän naapureillekin. Tuskinpa olisivat esi-isät voineet edes kuvitella em. vastenmielistä näytösluonteisuutta.
Kaarina Naski
————————————————————
Knoppikysymys
Tierääkköös, missääs maas on julumimmat hait?
-Noo, eiköös nua oo Australias.
-Eihä ne ny toki maas ole, vaan veres!
————————————————————
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 