Kalastaminen sujuu naisiltakin – kalajuttuja kertovat mieluiten miehet

Syönnillään on, osa 5

Kannattaa asettaa kyseenalaiseksi väite, jonka mukaan tyttö kalassa olisi mukamas outo lintu. Päinvastaista todistaa mm. tuore lehtiuutinen Ruokolahdella iskukoukkuun jääneestä 15,5 kilon hauesta. Pyynnissä Sarajärven jäällä oli vahvalla henkilökohtaisella panoksella mukana – pilkkireikää suurentamassa ja vonkaletta väsyttämässä – Arja Nenonen, Hannu Nenosen vaimo ja vakituinen kalakaveri.

   Joku irvileuka saattaa tässä kohdin muistutella mieliin vuosien takaista Ruokolahden leijonaa, jonka olemassaolosta todistusaineisto oli vähintäänkin puutteellinen. Nyt puheena olevasta tapahtumasta sen sijaan julkaistiin (Iltalehti 23.3.) monta kuvaa, ja yhtenä todistajana oli talon komea lähes 14-kiloinen kolli, jolle varmaan hyvän kalaonnen myötä aukenivat ne oikeat kissan päivät.

   Ja sekin tiedetään, että Ahvenanmaan kookkain hauki on ollut yhtä iso kuin em. ruokolahtelainen ja naisen pyytämäksi merkitty. Toinen vähän pienempi taas on kirjattu Posiolla kuusamolaisen naisuistelijan nimiin. Tämä siis selvä, mutta varmemmaksi vakuudeksi vielä erään Arin kokemukseen perustuva lause: ”Kyllä, naiset ovat kovia ja taitavia kalamiehiä!”

Tässä on nätti Kanadan tyttö Kristina nätin hauen kanssa. Kalastaminen on kaikkien Thunder Bayn Kemppaisten yhteinen harrastus, ei ainoastaan miesväen. Kesää odotetaan nyt hartaammin kuin muina vuosina, sillä Thunder Bay on koronan kannalta ollut ”hot spot”; tartuntamäärä on nelinkertainen verrattuna maan muiden alueiden lukuihin.

Se tuli kortteikosta, iski vahvasti ja veti

Varsin luottavainen käsitys naisista kalastajina on myös Suomen nuoriin lupaaviin kirjailijoihin lukeutuvalla Itä-Lapista kotoisin olevalla Juhani Karilalla, jonka teoksessa Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019) on päähenkilönä nainen, Elina Ylijaako. Tarinassa sekoittuvat jännittävällä tavalla vanha ja uusi, mytologia ja nykypäivä, luonto ja siinä alati paikkaansa etsivä ihminen. Tarinan alussa viitataan onnettomaan tapahtumasarjaan, joka on johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Seuraavassa pieni poiminto naisen ja hauen eräästä mittelöstä:

Että pienelläkin hauella voi saada ison kirjallisuuspalkinnon, siitä on osoituksena Juhani Karilan oheinen teos, joka tuotti saajalleen Kalevi Jäntin palkinnon ilmestymisvuonnaan 2019. Lappilainen ilmapiiri, myyttiset hahmot keskellä ainutlaatuista luontoa ja nykypäivän ongelmia – koulukiusaamista myöten – siinäpä sitä on saalista yhdelle lukuretkelle. Ja murre koukuttaa. -Kannen kuva Arla Kanerva

”Nyt hauki kävi kiinni. Se tuli kortteikosta ja iski vahvasti ja veti. Sillä oli uusia voimia, mutta Elinalla oli uusi siima. Hän alkoi kelata kalaa rantaan. Hauki potki, mutta sen vastusteluilla ei ollut mitään vaikutusta. Sitten hauki alkoi syödä uistinta. Se levitti kitansa ammolleen ja haukkasi vaapun ensin puoliksi, sitten kokonaan suuhunsa, Elina kelasi nopeammin. Hän yritti pitää siiman kireällä, mutta hauki oli kyltymätön. Se potkaisi lisää vauhtia ja ahmi perukkeen. Nyt koko murhaava pyytö koukkuineen päivineen oli kalan sisällä. Enää paljas siima. Hauki puraisi, naps, ja se oli jo kolmas kerta sinä päivänä, kun hauki pakeni ja katosi lammen rusehtaviin kerroksiin.” Karila käyttää teoksessaan myös Lapin kieltä niin taitavasti ja rikkaasti, että sitä moni köyhemmältä murrealueelta kotoisin oleva lukija taatusti ihailee, kukaties kadehtiikin. Näkit ja taruolennot ovat kirjassa luontevasti mukana. Hauki ei ole ihan tavallinen hauki ja muitakin kummajaisia on, esim.:”Hattaralla oli kauhiat voimat. Minua se otti raivelista ja nakkasi ojjaan ko kepakon. Nakkeli se muitaki – – – Rekkakuski tuli siihen. Se sano että ei ole ikinä nähäny että tuolla lailla hoietaan potilasta, hypitään päälle. Met huuettiin että se on hattara. Ei se sitä tajunnu.”

Tekevälle sattuu

Mutta mitä tulee kalajuttuihin, niitä varten on miehillä selvästi isommat taskut kuin naisilla, ja monista on niiden myötä kehittynyt suosittuja tarinan iskijöitä. Kanadalaisella Kalervo Kemppaisella esimerkiksi on yhteisiä muistikuvia isojen ja pienten kalakaverien kanssa. -Perheen pojat olivat 10- ja 7-vuotiaita, kun ajettiin kerran sunnuntaina kalaan Dog Riverille, Koirajoelle, n. 80 km länteen Thunder Baystä, hän kertoo. -Siellä on sivuhaara, josta sai isoja haukia, parhaat toista metriä. Riittävästi saatiinkin. Kotimatkalla sitten, kun tultiin suoralla kohtaan, jossa oli järvi vasemmalla ja iso suo oikealla, nähtiin tiellä jotain kummallista. Piti pysäyttää auto. Siinä me koko perheen voimin ihmettelimme mustaa puolitoista metriä korkeaa ja koko tien levyistä ”ufoa”. Lähemmässä tarkastelussa selvisi, että kyse oli käsittämättömästä määrästä mustia kärpäsiä tai mäkäräisiä. Äkkiä autoon ja ajamaan läpi siitä pilvestä. Mutta unohdin sammuttaa tuulettajan, sillä seurauksella että auto oli parissa sekunnissa täynnä pieniä verenimijöitä. Poikien arvio oli silloin ja vielä vuosienkin päästä, että niitä oli ”ainakin miljoona”…. -Kerran taas kaaduimme erämaajoella kanootilla. Ei siinä mitään, saimme itsemme ja kanootin rantaan, ja sukeltamalla löysimme kolme neljästä virvelistä. Onneksi oli vieheboxin kansi ollut kiinni, niin että sekin löytyi kellumasta noin kilometrin päästä.

On hienoa päästä merelle ja pyynti on aina seikkailua, mutta kaloista voi nauttia myös esteettisesti, minkä voi hyvin päätellä tästä floridalaisen kalamiehen Jorma Huttusen laatimasta tyylikkäästä asetelmasta. Isoimman, boniton hän leikkaa syöteiksi. Yellow snappers, nuo viisi, ovat hänen mieleisiään, vaikkakin nyt kuulemma hieman pienenlaisia, herkkuja joka tapauksessa. Kulinaarinen puoli onkin sitten kolmas tärkeä asia. -Saaliin tuojan on hyvä omata tai opetella myös kokin taitoja, sanoo mies, jolla ilmiselvästi on nekin hallussaan.

   Entäs se päivä ja loppukesän tarina Connecticutista, kun Heinosen Kauko oli tuonut tapansa mukaan veneeseen oman istuimen, korkeahkon puutarhatuolin. Siinä hän mieluisessaan asennossa ja kauniissa järvimaisemassa keskittyi kalastamiseen kaikessa rauhassa veljensä Rayn kanssa. Kunnes vesihiihtäjää vetävä vene kaarsi äkisti ohi liian läheltä ja liian kovaa – rajoituksia rikkoen. Häiritty paatti sai lainekeinussa niin kovat vauhdit, että Kauko suistui veteen tuolineen päivineen. Miten kävi? -Ensin tuli näkyviin tupakka-aski ja sytkäri, sitten Kaukon käsi, jota seurasi pyyntö: ”Vejä rantaa, mie mään siun saunaa lämmittelemmää!” Ray kertoo, että rantaan päästiin, mutta oman aikansahan se vei lämmittely, kolmisen tuntia, ennen kuin velipoika tokeni niin paljon, että pääsi kotiin lähtemään. Lainavaatteissa. Ja Ahdin saaliiksi jäivät niin onki kuin puutarhatuoli. Ikimuistoinen mutta kalaton kalareissu!

Kaarina Naski

Nappaa, nappaa, mutta pitääkö kalamiehen pelätä kummituksia?

SYÖNNILLÄÄN ON, OSA 4

Monella on vielä elämän illassa muistissaan jokunen lapsena tehty kalastusretki, hauska tai jännittävä kokemus. Sellaisen myötä mieleen puikahtaa myös kalakaveri, isä, vaari – miksei äitikin, isoveli tai paras ystävä. Läheiset ihmiset kuuluvat usein niihin tärkeisiin muistikuviin, joita kannamme mukanamme läpi elämän.

Ei tarvitse kalajuttua kertoessaan käsiä levitellä. Eetu valitsi juuri syliin mahtuvaa kokoa.

Joihinkin reissuihin on saattanut liittyä myös hieman pelkoa. Kauhavalta kotoisin oleva eräkirjailija Päiviö Kangas on kertonut (Kalavetten vietävänä, Otava 2012), miten pikkupoikana uskaltautui ongelle vähän kauemmas kotirannasta hylätyn rakennuksen, Luumyllyn rantaan, vaikka sanottiin, että siellä kummittelee. ”Yksin en tänne tulis, mutta Jussin kans yhdes ollaan käyty ongella. Emme silloin pelänneet, vaikka Jussin isoveli Elias kertoi, että kummitukset kalistelee luita.” Tällä nimenomaisella kerralla on kuitenkin houkuttimena se, että Jussi on kertonut saaneensa samalta paikalta komeita särkiä. Aina välillä tuleva kirjailija vilkaisee peloissaan myllyä, mutta kun alkaa näppiä, kummitus unohtuu. ”Kala tulee, oikein painava kala! Heilautan sen töyrään heinikkoon ja ilmassa sen jo tunnistan; ei ookaan särki, pelkästään ahven. Pistää vihaksi.”

Kaksi kovaa poikaa Kanadasta ja iso kala kolmantena. Kalervo Kemppainen on kalamiehiä ja pojanpojasta Jounista on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen

 Mutta kun paikalle osuu Alapiini, tuttu suutari, rupeaa moni asia kirkastumaan. ”Kysyn, miksi se vetää onkea pitkin jokea. Se sanoo, ettei se ookaan onki, vaan uistin, näyttää mahdottoman suuren hauen ja kertoo vielä, että joes ui isompiakin, viisikin kiloa”. Poika ihmettelee, koska ei niin suuria haukia ole, mutta ei kumminkaan sano vastaan, Alapiini on sentään uskovainen. Lisäksi se väittää ahventa paremmaksi kuin särki. ”Taaskaan en usko, onhan särki kiiltävämpikin…”  Sinä päivänä oppia tulee paljon kaloista ja oikean kokoisista koukuista, ja kotona vielä äiti tarjoaa lättyjä hillon kera ja sanoo: ”Kun viettää aikansa kalassa, säästyy monelta muulta pahalta.”

Minun isoisäni oli Kalapappa

”Minun isäni isä oli Kalapappa, vaikka hänen oikea nimensä oli Juho”, aloittaa puolestaan Kainuun ja Savon erämaista ja kalavesistä kirjoittanut Veikko Rissanen erään luvun kirjassaan Kuikka kutsui järvelleni (WSOY 2001). Pappa oli kertojan mukaan vähäpuheinen mies, joka usein tutki isoa ja raskasta kuvaraamattua. ”Suurissa sivunkokoisissa kuvissa näkyi Jumala, vanha ankaran näköinen ukko. Eikä Kalapappakaan kovin lempeä ollut: kun pikkupoikana yritin jotain lauluntapaista, niin pappa mojautti takaapäin tupakkapussilla päähän.” Lauluhalut sellainen vei, mutta kalastuksesta on paremmat muistot. Isoveli Martti oli Kalapapan vakituinen soutumies. Pyynnissä oli aina vähintään viisi särysverkkoa. ”Lähdimme järvelle aamuseitsemältä. Nostimme verkot harvasta kortteikosta, josta pyydyksiin oli yöllä käynyt särkiä, ahvenia ja jokunen pieni haukikin. Saaliin määrä pysyi vakiona: noin kaksikymmentä kalaa. – – -Kalat pantiin tuohikonttiin, kalojen päälle havuja kärpästen takia ja kontti kiven taakse pimentoon. Pitkän tauon aikana pappa söi eväspalasia niin kuin mekin ja sitten hän painautui varjopaikkaan lepäämään.” Lukija voi aistia lämpimän turvallisen muistikuvan, jota täydentää vielä myöhemmin toteamus: ”Iltaruuaksi oli sitten maitoliemeen keitettyä kalasoppaa, joka ilta, koko kesän.

-Nyt nappas, sanoi Akseli ja otti oikean kuvausilmeen ja -asennon!

Muistoista paras

Mäkihyppääjätähti, urallaan mm. viisi olympiamitalia ja maailmanmestaruuksia voittanut Matti Nykänen (1963-2019) oli suomalaisten mielissä ainainen vetoava pikkupoika – myöhemmistä kyseenalaisista edesottamuksistaan huolimatta. Tätä tulkintaa tukivat ilmeisesti Matin omatkin aatokset, sillä elämänsä parhaaksi muistoksi hän nimesi sen, kun oli 8-vuotiaana isänsä kanssa kalassa. Matti oli myös tunnettu persoonallisista mietelauseistaan, joista yksi kuului: ”Kun ihminen nukkuu, silloin ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.”

Itä-Lontoon Suomi-koulun nettisivulla 4-vuotias Aaron kertoi havainneensa elämänkokemuksellaan – toistaiseksi vielä varsin lyhyellä – pari asiaa, jotka menivät ylitse muiden: onkiminen ja syöminen.

Aaronin hengenheimolaisia löytyy ainakin Etelä-Dakotasta Yhdysvalloista. Sikäläinen perheenäiti oli Fox Newsin mukaan vienyt lapsensa tutustumaan museoon, jonka alueella oli onkimiseen houkuttava lampi. Kaikki kyseisen perheen kolme pikkupoikaa kokeilivat onneaan, ja kalan sai kukin. Äiti otti kalamiehistä kuvan, mutta huomasi vasta kotona sitä katsoessaan, että siinä missä kaksi isompaa poikaa pitelivät sylissään saaliitaan, oli pikkuisin vesseli laittanut fisun pääpuolelta roikkumaan suuhunsa. Poika ja kala suukottamassa toisiaan. Ei paha!

Sitä ei em.  juttu kerro, kuuluiko äiti mahdollisesti horoskooppimerkiltään Kaloihin, mutta toisaalla väitetään, että Kala -äitien lapsilla ei ole koskaan tylsää, koska äiti pystyy samaistumaan lastensa leikkeihin, menemään mukaan ja jopa vauhdittamaan jälkikasvunsa mielikuvitusta.

Tässä ollaan vasta menossa kaloja narraamaan, pilkille. Mutta mikäs kun on juuri koeajossa olevat sukset, ja kalakaveri huolehtii välineistä. Jos haluaa tehdä kalastajana vuosiennätyksen, on viisainta aloittaa jo talvella, tuumii Nikke kuultuaan, että yksikin Topias onki yhdessä mumminsa kanssa sata kalaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Ja nyt tarvitaan jo enemmän!

Mikä lie ollut horoskooppimerkiltään se äiti, jonka poika paljasti kouluaineessa äidin grillanneen lomalla paljon makkaroita. Ja syöneen itse ne kaikki. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Kaarina Naski

(Kuvat eivät liity jutun kertomuksiin, vaan elävät omaa elämäänsä samassa hengessä.)