Myrskyluodon Maijan hengenheimolaisia Velkualta

Syönnillään on, osa 7

Kaikkihan Maijan, saaristolaiskodin tytön tietävät suomalaisesta kirjallisuudesta. Hänestä on kertonut unohtumattomasti viime vuosisadan kirjailija Anni Blomqvist, joka eli koko elämänsä Ahvenanmaan saaristossa meren keskellä. Myrskyluodon Maijaan ovat vertautuneet meren karaisemien sukujen naiset kautta vuosisatojen ja vertautuvat – sitkeydessään ja elämänvoimassaan – tänä päivänäkin. Eräs tällainen on Velkualla syntynyt ja kasvanut Arja Vilen, jolla vielä seniorivuosinaankin on vahva side syntymäsaareen ja -kotiin. Ja kalastukseen, josta hän tuntee hyvin myös lajin raskaamman, ammatillisen puolen.

Ei ollut tytöillä vielä tämän patinaisen kuvan aikoihin pitkiä housuja, ja hiukan heppoiselta vaikuttaa kolmikon talvivaatetus muutoinkin kumitossuja myöten. Arja, Timo ja Mauri olivat kuitenkin niin aikavia ja oma-aloitteisia lapsia, että nykypäivänä olisi monella heistä opin ottamista.

Velkua oli pitkään Suomen pienin suomenkielinen kunta. Nykyisin Velkuan alue Naantalissa muodostuu 300 saaresta, joista yhdeksällä on ympärivuotista asutusta. Arja Vilenin (o.s. Salminen) syntymäkoti on rakennettu 1830-luvulla ja kertaalleen siirretty – Salavaisista naapurisaareen Munnimaahan – vuokramaalta omalle maalle. Isovanhemmat olivat torppareita, ja saivat elantonsa paljolti kalastuksesta. Sama jatkui seuraavassa polvessa, Johannes ja Olga Salmisen perheessä. -Sota-aikanakin miesten ollessa rintamalla oli äidillä naapurin emännän kanssa silakkarysä meressä. Aivan uskomatonta on, että he kaksistaan tyhjensivät ensin rysän veneeseen – saalista parhaimmillaan 1000 kg – veivät sitten lastin kaupantekokohteeseen kymmenen kilometrin päähän ja lähtivät saman tien paluumatkalle, kertoo tytär. – Saattoi olla merenkäyntiäkin. Joka tapauksessa reissussa vierähti muutama tunti, ja kotityöt odottivat…

   Alle 10-vuotiaasta mukana ollut Arja toimi soutajana avoveden aikana, kun verkkoja laskettiin mereen, ja talvella taas kun verkot oli koettu, niitä piti olla vetämässä jään alle. -Siihen aikaan tuli paljon simppuja, joita oli todella hankala ottaa pois verkosta. Simpulla on iso pää ja siinä nystyröitä ja piikkejä, jotka aiheuttivat käsiin pieniä reikiä, hän kuvailee. -Ja kylmässä kipu tuntui vielä pahemmin. Vaatetuksessa oli niin meillä kuin muillakin noihin aikoihin toivomisen varaa, ja talvella usein paleli. Muun muassa silloin, kun laskimme veljieni kanssa iskukoukkuja jään alle. Koukkuja kokemaan läksimme heti tultuamme 5 kilometrin matkan koulusta kotiin, joten päivän taival kasvoi vielä kolmella kilometrillä. Varusteinamme oli vesikelkka ja siinä saavi kaloja varten sekä tuura ja lapio.

Mitä se Olga Salminen tässä riiputtaa? Ei enempää eikä vähempää kuin yli kaksikiloista kampelaa. Jotta olisi saanut sen yksin verkosta ylös, hänen oli kuulemma tehtävä jonkinlainen pussi, jolla sen sitten hivutti veneeseen. Aito saarelaisnainen kalasti koko ikänsä pitkän, myös sen jälkeen, kun elämänkumppanista ja kalakaverista aika jätti.

Lukija voi kuvitella kolme lasta, 14-, 10- ja 8-vuotiaat, työntämässä raskasta kelkkaa jäällä paljossa lumessa. -Mutta se oli meistä joka tapauksessa kivaa, sillä kun kalat myytiin, me saimme siitä pienen tilin, toteaa haastateltava hymyn kera. Koulu oli Palvan saaressa, ja ensimmäiset kouluvuodet kuljettiin omalla veneellä, ensin vanhin yksinään 8-vuotiaana, sitten sisarukset keskenään, kunnes yhteysalus rupesi hoitamaan koulukuljetuksia. Kelirikkolomaa oli viikon verran syksyisin ja keväisin, mutta tarvittaessa lapsille järjestyi majoitus myös koulusaaressa.

Ei tylsää päivää

-Toisinaan kesällä saimme luvan ottaa käyttöön isän moottoriveneen ja lähteä vetämään uistinta, Arja kertoo. -Se vetouistin oli muistaakseni Bigbake, ja siinä oli kolmet koukut.  Kerran meille kävi ikävästi, kun isoveljeni Mauri ryhtyi irrottamaan parikiloista haukea uistimesta ja yksi koukuista meni hänen sormeensa. Siinä he pysyivät yhtä lailla satimessa, kalastaja ja saalis, kunnes pääsimme rantaan. Sekin oli onnessaan, sillä varsinainen masinisti oli nyt poissa pelistä ja joutui neuvomaan minua ja pikkuveljeä koneen käytössä ja rantautumisessa, ettemme ajaneet laituria päin. Isä sattui olemaan rannassa ja antoi ensiavun, otti hauen pois ja katkaisi koukun pihdeillä, jotta sai sen väkäsen velipojan sormesta. Sattumaa oli sekin, että naapurisaaressa oli terveydenhoitaja käymässä, hän varmensi vielä hoidon rohtojen kera.

”Oppii luodolla kielen/ sanat liikaa ois, ja joutaa lauseet pois”, sanotaan Lasse Mårtensonin sydämeenkäyvässä laulussa Myrskyluodon Maija. Velkuan saarten Arja ymmärtää tuota kieltä hyvin ja hyräilee jatkoksi: ”Vielä tyyni on sää, vielä tyyni on sää…” Tällä naisella on riittänyt tarmoa myös lumilintuna Floridan suomalaisyhteisön vapaaehtoistöissä; hän on tunnettu eritoten kokkaustaidoistaan.

Joku väittää tarvittaessa olevansa vaikka aidanseipäänä – tiedä siitä, mutta erikoinen tehtävä se on lokkivahtina oleminenkin. -Lapsuudessamme oli niin, että ellei silakkaa saatu kaupaksi, se kannettiin laakealle kalliolle ja kuivattiin kananrehuksi. Kuivumisen nopeuttamiseksi silakkapeittoa käytiin päivittäin kääntämässä. Lokit pyrkivät tulemaan paikalle kutsumatta, nauttimaan tarjoilusta. Niinpä meidät lapset laitettiin lokkivahdeiksi. Hytillä varustettu moottorivene oli hyvä vahti- ja nukkumapaikka. Heti kun kuulimme lokkien kirkunaa, tulimme hytistä ulos ja huusimme vielä kovempaa. Olimme siellä muutaman yön.

   Näin siis ennen Velkualla, arvatenkin myös muualla Suomen saaristossa. Yleisellä tasolla vanhempien luottamus lasten neuvokkuuteen ja oma-aloitteisuuteen on noista ajoista kovasti muuttunut.

Suuret hauet otetaan haavilla

Vielä silloinkin, kun nuoret hakeutuivat jo mantereelle töihin, heidän apunsa oli usein tarpeen saaressa.  Arjan mukaan hänen isänsä rupesi jo talvella puhumaan, että tytär ottaisi kesäloman rysäkalastuksen aikaan ja olisi sitten hänen apunaan. Niin tehtiinkin, ja tuttu pyyntiassistentti tuli Turusta juuri sopivasti. -Rysää lähdettiin tyhjentämään yöllä kolmen maissa ja vietiin samalla reissulla myyntiin. Kotona oltiin taas aamuvarhain.

   Hohdokkaimpana ikiomana kalajuttunaan Arja Vilen pitää sitä tapahtumaa, kun hän lähti noutamaan pienellä veneellään uppopuuta merestä, ettei kukaan vesilläolija törmäisi siihen, ja huomasikin lähelle tultuaan tarvitsevansa haavin. Jos oli ison kalan yllätyksellisesti napannut itse pyörtyä onnesta, niin hauki oli varmaan syystä tai toisesta pökrännyt sitä ennen, muuten ei asia selity. Pöllämystyneet silminnäkijät odottivat rannassa ja seurasivat myös punnitusta, 12 kiloa!

Arja Vilen on tehnyt työuransa lasten parissa, yksityisenä perhepäivänhoitajana, ja nyt hän jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan lapsenlapsilleen, joita viihdyttää silloin tällöin jännittävillä kertomuksilla omasta lapsuudestaan kotisaaressa. Vas. Vincent, Minea, Maisa, Cecilia ja Luukas.

Vanha kotitalo on Arjalle rakas ”pakopaikka”, ja kalastukseen on kaikilla läheisillä säilynyt itsestäänselvä tuntuma. Lapset ja lapsenlapset viihtyvät saaressa. Nelivuotias Vincent esittää tomeraa pikku isäntää, ja juuri juttua tehtäessä olivat Luukas, 7 v ja Minea, 6 v tuoneet näytille kumpikin oman ahvenensa. Isä yritti pysyä sivummalla ison siian kanssa, mutta ei onnistunut. Naama loisti jokaisella.

Kaarina Naski

————————————————————————————————————————

Puhdas valintakysymys

Tamperelaisen ja turkulaisen kalatietämystä tsekattiin tietokilpailussa. Piti mm. keksiä kalannimiä, jotka päättyivät e-kirjaimeen. Tamperelaisen mieleen tuli vain yksi, made eli matikka, ja hän tuskaili vielä jälkeenpäinkin kysymyksen vaikeutta. Kilpakumppani ihmetteli valitusta: ”Kui nii? Niithä on vaik kui paljo!” Turkulaisen listalla oli nahkiaine, nuoliaine, merihevone, vetehine, aurajokine…

                                                        xxxxx

Mies huusi rantapöheiköstä vesillä olevalle isokokoiselle naapurikyläläiselle: ”Ettes häppee souvattaa ihteäs hennolla naisella!” Vastaus lensi ilmoille välittömästi: ”Mieluummin häppeen ku souvan!”

————————————————————————————————————————