-Urheilu on nimenomaan kulttuuria. Kulttuurin paras määritelmä on, että se on semmoista ihmisen touhua, jota mikään eläin ei tee perässä. Urheilu on täsmälleen sitä, kulttuurista kudosta, pelin ja leikin maailmaa. sanoo teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme, joka on juossut 9-vuotiaasta lähtien ja juoksee yhä joka päivä, vielä kuuden romaanin, kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja 17 näytelmän jälkeen.
Juoksija-lehdessä Outi Hytösen artikkelissa Hurme (s. 1959) kertoo, ettei hän ole niitä, joka hakisi ideoita ja inspiraatiota lenkillä, vaan puhdistaakseen mielensä täydellisesti, ei niin että se olisi irtiottoa töistä, vaan osa prosessia. -Lenkin jälkeen on ihanaa alkaa tehdä kivoja töitä, kirjailija toteaa ja saattaa nyt hyvinkin tarkoittaa Seitsemää veljestä, jonka parissa hän viime aikoina on työskennellyt. Syksyllä on ilmestymässä painos, jossa Aleksin Kiven alkuperäinen teksti ja nykykielinen asu ovat vierekkäin. Ja jollei jollekulle ole vielä selvää, että Seitsemän veljestä on myös urheilukirja, niin nyt se viimeistään todentuu. Moni lukija muistaa varmaan veljesten painit ja tiimellykset, metsävaellukset ja kurranlyönnin. Kurrassa oli tutkijain mukaan nähtävissä aineksia kansainvälisistä joukkuepeleistä, kuten vaikkapa rugbystä tai maahockeystä. Pallon tilalla oli visakoivuinen kiekko.
Vuosi sitten, kun oli kulunut 150 vuotta Seitsemän veljeksen ensijulkaisusta, esitettiin maineikkailla Nurmijärven Kivi-juhlilla Taaborinvuorella Aleksis Kiven lapsuuden maisemissa erilainen näyttämöteos. Siinä veljesten rooleissa nähtiin naisia ja tapahtumia tarkasteltiin nykynaisten kokemusten läpi. Vastaanotto oli uteliaan innostunut. -Vahinko vain, että korona sekoitti esitysten jatkosuunnitelmia kuluvan vuoden osalta, sanoo Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen.
Kytky urheiluun on myös veljekset ohjanneella Samuli Reunasella, joka on taustaltaan kilpaurheilija ja harrastaa nykyisin painonnostoa. Mies tunnetaan teatteriohjaajana tavastaan lähestyä klassikkoteoksia rohkealla punk -asenteella. Ja onhan yhteiskunta – myös naisen asema – muuttunut paljon sitten Aleksis Kiven. Aihetta sivuten voidaan muistuttaa, että naisten painista kehkeytyi olympialaji vasta Ateenassa 2004. Suomalaisesta Petra Ollista esimerkiksi tuli mestaripainija. Singaporen nuorten kesäolympialaisissa 2010 Etelä-Pohjanmaan tyttö voitti pronssia. Ja sen jälkeen ison plakkarillisen arvokisojen mitaleita.
Ei elvistelyä vaan elmoilua
Monen suomalaisen kirjailijan tuotannosta tulee näkyviin suoranaisesti tai välillisesti tekijän suhde urheiluun. Näin on Juhani Peltosenkin kohdalla – tai pikemminkin nimenomaan Peltosen kohdalla, sillä hänen romaaninsa Elmo (WSOY 1978) tottavie on aikamoinen esimerkki huippu-urheilijasta, maailman parhaasta sellaisesta. Elmo voittaa viidenkympin hiihdon Andeilla, vaikka suo itselleen pienen torkkupaussin kesken kisan ja yltää Derwangassa sadan metrin juoksussa maailmanennätykseen, vaikka tekee Virenit 30 metrin kohdalla. Sitä rataa menee sama mies täyttä höyryä maailman parhaimmistoa vastaan jalkapallossa. Niin huimaa parodiaa voi tehdä vain henkilö, joka on sekä pesunkestävä humoristi että urheilun ystävä. Siitä huolimatta, ettei pikkupoikana pelannut jalkapalloa niin kuin muut vaan kiikaroi lintuja ja tuijotti lumoutuneena linnunmunia. Mutta se taas johtui ehkä siitä, että tuleva taiteilija oli jo pojassa idullaan, kiitos ennen muuta Kukon, joka piti hänelle ikkunaa avoimena kirjojen maailmaan. -Kukko oli isoisäni lempinimi ja viittasi miehen merkittävään uraan karttakeppien pätkijänä Korsossa, kertoi kirjailija tavatessamme 1991.
Se oli toimittajalle laatuaan unohtumaton jutuntekoretki. Peltosessa oli rakastettavaa pähkähulluutta, joka näkyi hänen tavassaan kuvata asioita myös suusanallisesti, kuten tuolloin juuri ilmestynyttä teostaan Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. -Säälittää se ruhtinas, kun harppoo sillä lailla iloisena kohti kuolemaa variksien ihanasti soidessa. Vanha äijä, joka ei ole tehnyt elämässään muuta kuin pahaa.
Hevosurheilu on jalo laji
Mitä yhteistä sitten oli Peltosella ja näyttelijä Kauko Helovirralla? Ja oliko? Kyllä vaan, ja ennen muuta siksi, että Helovirtahan se juuri luki upeasti eläytyen edellä mainitun Elmon äänikirjaksi saaden irti tarinan kaikki nyanssit, niin lystit kuin kaihoisat ja ladaten hullunhauskoihin urheiluselostuksiin vielä oman persoonallisen kukkuran. Mutta moniko tietää, että myös hevosurheilu yhdisti näitä kahta koko Suomen kansaa ilahduttanutta taiteilijaa. Peltonen otti hevostuntumaa jo pikkupoikana. Eikä pudonnut keinuhevosen selästä, niin kuin moni muu samanikäinen, vaan tuli näkemään järkytyksekseen, miten ratsu luopui päästään, pudotti sen noin vaan ratsastajan silmien edessä. Sen verran huonosti liimattu puuhevonen! Kuka tietää, minkä sysäyksen tuokin tapahtuma antoi pojan mielikuvitukselle; kaikki teatteritaiteen tuntijathan tietävät, että juuri odottamattomissa yllätyksellisissä tilanteissa on sitä oikeata draaman tuntua.
Helovirta puolestaan kertoi haastattelutuokiossa 1994, että hevoset ovat olleet hänen uransa mieliharmeja. Eräskin Hennalan hevonen, joka oli harjoituksissa käyttäytynyt moitteettomasti, säikähti yleisöä ja kuljetti Helovirtaa yhtä hyssyä matkojen päähän, tosi kauas näyttämöltä. Seuraavana päivänä asiantuntija neuvomaan, että hevosen katse on syytä suunnata seinään päin. -Tämä merkitsi sitä, että pollen peffa oli kohti yleisöä ja minä sen selässä kaiken mutkalla lausumassa, miten `Mä ratsumies oon uljas Kustaa Aadolfin`. Eihän siitä mitään tullut.
Elokuvassa Härmästä poikia kymmenen oli Tauno Palolla isän ja Helovirralla pojan rooli, ja tapahtumissa mukana nuorisoseuralaisia häjyinä ja körttiläisinä. -Minun oli karautettava niille p-leen kallioille, ja ohjaaja Ilmari Unho huusi koko ajan, että kovempaa, kovempaa. Sanoin konille saman, ja niin kovaa se lopulta ampaisi, että meikäläinen tuli alas kuin rotta. Ja eikun uudestaan, huusi Unho. Sven Dufvassa oli vähän helpompaa, kun putoajan tehtävässä oli Leif Wager. J-lauta se Sandels putosi hevosen selästä kolme kertaa ja kipusi salamana takaisin. Tosi urhoollista!
Siinä sitä ovat taide ja urheilu toimineet oikeasti käsi kädessä ja komiikka kolmantena. Helovirran kertojanhahmo oli muun ohella myös vyöryvän sydämellinen. Mutta kyllähän te tiedätte. Muistellessakin nousevat naurun vedet silmiin.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 