Elämän mittainen juoksulenkki

Juoksijan kanteen valittu kuva on Suomi-Ruotsi -maaottelusta 1951. Siinä ovat Väinö Koskela jäljessään Ruotsin Bernt Lindmark, Bertil Albertsson ja takana osittain näkyvissä Åke Andersson. Urheilumuseo täsmentää, että tämän 5000 metrin juoksun voitti Albertsson 14.20,8, toiseksi tuli Koskela 14.21,6 ja kolmanneksi Hannu Posti 14.22,6.

”Jos nostaisit polvea ylemmäs, askel pitenisi”, valmentaja sanoi ja lupasi juoksijan kestävyyskäyrien menevän pienellä tekniikan muutoksella uusiksi.

   ”Vai niin.  Miusta tämä oma tyyli on tuonnu hyviä tuloksia”, vastasi Väinö Koskela. Sen valmentaja myönsi, mutta vetosi siihen, että ainahan sitä voi parantaa ja lisäsi kuin vakuudeksi, että sellaista toki tapahtuu monta kertaa ihmisen elämässä.

   -Kuinka monta kertaa sellaista sattuu valmentajan elämässä? Vastakysymyksen esittää postuumisti Koskelan tytär kirjailija Taina Sampakoski tuoreessa elämäkertaromaanissaan Juoksija (Books on Demand).

Koskelan Väinö oli juossut koko ikänsä, ensin Ylä-Urpalassa – joka oli yksi luovutetulle alueelle jääneistä Virolahden kunnan kylistä – viiletti kilpaa muiden seudun poikien kanssa, sitten sotakentillä ”tapsit selässä tykkiasemilta etulinjaan – piettiin huol siitä, ett linjat ol kunnossa”, ja edelleen Suomen puoleisella Virolahdella sovittaen määrätietoisen harrastuksensa jälleenrakennus- ja maanviljelijän töihin. Joskus päivittäinen 20 kilometrin lenkki korvautui askeltaessa tukkimetsästä kotiin kuorman perässä, kun reen jalasten jälkien välissä oli paksu kerros upottavaa suojalunta… Että tämä kaikki todella oli tavoitteellista, siitä todisti myös nuoren miehen käsissä usein nähty Hugo Lahtisen valmennuskirja, se jossa mm. painotettiin, että ”ensin tulee voima, sitten nopeus”. Kestävyysjuoksuunhan tämä Virolahden Sammon kasvatti tosissaan tähtäsi. Ja sellainen hänestä tuli, yksi maailman parhaista.

Kun miä olin parraimmillaan”

Koskelalle oli suotu pitkä elämä (1921-2016), ja sen mittaan hän ehti lukemattomia kertoja harmitella sitä, että antoi elämänsä ratkaisevissa vaiheissa ”herrojen määrätä”. Edelläkerrottu juoksutyylin epäonninen oikaisu oli näitä tapahtumia samoin kuin sekin, miten hänet laitettiin vuoden 1950 Euroopan mestaruuskisoissa Brysselissä juoksemaan 10 000 metrin matkaa, vaikka hän oli harjoitellut 5000 metrin juoksuun. Menikö homma siis puihin? Monen mielestä EM-pronssin saaminen ei ole epäonnistumista, mutta Koskelallapa olisi ollut kaikki mahdollisuudet vitosen hopealle. That`s it.  Urheilun historiaan ja urheilun ystävien mieleen on joka tapauksessa jäänyt myös tuo nimenomainen kymppi, jossa Emil Zàtopek voitti kisan, Alain Mimoun tuli toiseksi ja Koskela kolmanneksi.

Väinö Koskela tyylikkäänä räätälöidyssä edustusasussa. Kuva on julkaistu kirjan liepeessä.

1940- ja 1950 -lukujen taite oli Koskelan hohtoaikaa. Vuonna 1949 hän oli 5000 metrillä maailman parhaitten listalla toisena heti Zàtopekin jälkeen ja 10 000 metrillä viides Viljo Heinon pitäessä toista ja Zàtopekin kärkitilaa. ”Nämä ol niitä missä miä olin parraimmillaan. Tässä oltiin maailman huipulla. Ol itseluottamusta”, Koskela on todennut haastatteluissa. Mutta senkin hän sai kokea, että vaikka on miten kova halu juosta, se ei välttämättä aina takaa juoksun mahdollisuutta. Herrat voivat tehdä kisakohtaisen stopin! Poliittisista tai urheilupoliittisista syistä, järjestöjen ”näkemyseroista” johtuen. Koskelan ura päättyi ennenaikaisesti – osin juuri mainitunlaisten pettymysten takia – mutta jo siihen mennessä se oli antanut urheilijalle paljon; monia isoja hienoja kisoja ja kisamatkoja oli takana ja ennätyksiä syntynyt. Ystävyyssuhteitakin, mm. yhteen suurimmista, Emil Zátopekiin.

Muistojen mosaiikki

Juoksusta koituva nautinto oli askelta kantava voima. Näin esimerkiksi kuvaa kirjailija päähenkilönsä erästä lenkkiä: ”Pihkan ja karsittujen puiden tuoksu täytti ilman. Väinön pulssi nousi hitaasti. Hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kimmoisasta maapohjasta oli talven lumien, jääkelien ja rospuuton jälkeen miellyttävä ponnistaa. – – – Vetoja ja taas vetoja – – -Juoksulenkki teki mutkan kylän laidalle. Uuden talon hirret odottivat jo pinossa hiekkatien varressa. Aurinko lämmitti juoksijan paljasta, talven jäljiltä valkoista selkää.”

   Kauniista luonnon, urheilun ja työn kuvauksesta voi nauttia kautta kirjan. Taina Sampakoski, jonka ensimmäinen teos (Ikoni, Tammi 2006) oli Finlandia -palkintoehdokkaana, on jälleen tehnyt hyvän kirjan, elämäkertaromaanin.  Hän – Väinö Koskelan tytär – kuljettaa teemoja vilpittömyydellä ja arvostaen, kuin isänsä rooliin heittäytyen. Omien juurien tunnistaminen ja suvun vaiheisiin uppoutuminen todentuvat samalla. Lähdeaineistona ovat olleet yhtä hyvin Väinön kuin tämän isän maanviljelijä August Koskelan muistikuvat ja merkinnät, evakkoperheen yhteinen suusanallinen perintö sekä vanhat lehtijutut, selostukset ja haastattelut. Muistojen mosaiikista ja ajan hapertamista lehtileikkeistä on taitava muokkaaja luonut paitsi tunnistettavan ja samaistuttavan suomalaismiehen myös urheilun vetovoimaisen kuvan.

Taina Sampakoski on Ruotsissa asuva kirjailija ja opettaja. Hän opettaa peruskoululaisille suomea ja on miehensä Otso Sampakosken kanssa myös julkaissut suomenkielisen lukukirjan. – Kuva Otso Sampakoski.

   Journalistilukijaa viehättää sekin, että kirjan rakenteessa on kiintoisalla tavalla huomioitu toimittajien ammattikunta, sillä keskeiseen rooliin on päässyt Koskelaa Urheilulehden juhlanumeroa varten 2002 haastatellut nuori lehtimies. Innostuneisuus on ilmassa sekä kysymysten että vastausten osalta. ”Hyvin se poika osas kirjoittaa. Just niin kuin asia ol”, oli Väinön kommentti.  Helsingin olympialaisista oli tuolloin kulunut tasavuodet ja ikämiehiksi varttuneet silloiset urheilijat, kuten Väinö, saattoivat käydä läpi elämänsä kierroksia ja valmistautua niille viimeisille. Omanlaistaan kestävyysjuoksuahan ovat ihmisen kaikki vaiheet. Niin lapsuus, kun jalkapohjat olivat vielä ”hiekkateiden kovettamat”, kunnon tossuja ja piikkareita tuskin vielä edes haikailevat, kuin nuoruus, rakastumiset, perheen perustaminen, uupumus, jonka tuotti milloin työ, milloin treeni ja hurjimmillaan molemmat yhdessä…

   Ja miten mukavasti nivoutuvatkaan teoksessa yhteen eri aikakaudet urheilun jatkumolla. Kun koulun pihalle oli vedetty lähtöviiva joskus 1930-luvun alussa, kerkesi Väinö ensimmäiseksi sanoa: ”Miä oon Paavo Nurmi”, johon toinen huulet mutrulla: ”Eipäs ku miä oon Nurmi, oo siä Iso-Hollo!”  Tuli sitten sekin päivä, jolloin pikkupoikien kuultiin huutelevan: ”Mää olen Koskela. Ole sää Satupekka!”

Kaarina Naski

Yksi vastaus artikkeliiin “Elämän mittainen juoksulenkki

  1. Koskela oli karjalainen juoksija jonka hämärästi muistan. Suuri ja varhainen urheilumuistoni on kun Suomi voitti Ruotsin ensimmäistä kertaa maaottelussa sodan jälkeen. Olin sitä todistamassa Olympiastadionilla Loimaan Jankon retkellä Kojonkulman edustajana 10 vuotiaana nassikkana. Valvojana minulla taisi olla opettaja Juho Majamäki, ainakin hän seisoi ana vierelläni. Voitto Helsten oli silloin kisan sankari. Taisi olla vuosi 1954

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s