Seniorina MM-podiumille

EIHÄN URHEILUSSA OLE YLÄIKÄRAJAA

Maaliintulo on riemullinen, vapauttava tunne. Tämä kuva Tuulikki Karvisesta on MM-kisoista Unkarista. Raskaissa maastoissa hänellä on etua kestävyys- ja juoksukunnostaan, joka on sarjan parhaita. Tosi vaikeissa ja syheröisissä maastoissa hän ei puolestaan ole vahvimmillaan, koska pitää vauhtia eikä ehkä lue karttaa niin tarkasti. Sprinttisuunnistuksessa nautinto on kuulemma siinä, mitä teknisempi rata on eli paljon mutkia ja tarkkoja, pieniä pisteitä ja kapeita kujia.

Leikki ja kilpailu kuuluvat kaikkien lasten elämään, se on fakta. Monen kohdalla siihen saattavat kuulua myös haaveet pääsemisestä huipulle jossakin urheilulajissa. Määrätietoisen harjoittelemisen aloittamisesta kovin varhain mielipiteet jakaantuvat. Onko oikein vaatia lapselta tai varhaisnuorelta kovaa työtä, mukautumista vaativaan valmennukseen? Jotkut juniorit jaksavat, mutta toiset ovat saaneet ”pakkotreeneistä” kyllikseen jo teini-iässä ja haluavat käyttää aikansa täysitehoisesti esimerkiksi opiskeluun taikka muihin elämän tarjoamiin löytöretkiin. Mutta mitä siitä sanotte, että on heitäkin – epäilemättä harvassa – jotka urheilevat vasta eläkkeelle jäätyään tavoitteellisesti? Sellainen on Tuulikki Karvinen, tuoreena tuliaisenaan Unkarista MM- suunnistuksen keskimatkan pronssimitali sarjassa D75.

Ennen täydellistä heittäytymistään lempilajinsa pariin Karvinen teki ansiokkaan työuran huipputeknologiafirmassa Vaisala Oyj:ssä, ensin piirtäjänä, sittemmin suunnittelijana. Hän laati piirustukset valmistettaviin mekaniikkaosiin, kuten antenneihin, sondeihin yms.  -Voi olla, että sprinttisuunnistuksessa on etua siitä, että osaa hahmottaa paremmin kaupunkien ja talojen sijainteja kartalla ja yleensäkin kaupungin layoutia, Tuulikki tuumii nyt. Hän tunnustaa olleensa toki urheilullinen lapsesta asti, kouluajoista lähtien, oli mm. aina luokkansa joukkueen kapteeni. Hiihtoa hän harrasti mieluiten, tuolloin vielä ilman kytkyä mihinkään urheiluseuraan. -Kunnes ollessani 18-kesäinen kuvaan tuli innostava ja kannustava kaveri ja hänen myötään urheiluseura Sibbo Vargarna. Alkoivat juoksutreenit ja kilpailuihin osallistuminenkin, matkana 800 m, pidempiä matkojahan naisilla ei tuolloin ollutkaan.  Kuudes sija SM-kisoissa ja oma ennätys 2.22.9 SFI:n (Svenska Finlans Idrottsförbund) mestaruuskisoissa Kokkolassa. Liiton ohjelmassa oli mm. juoksuleirejä, ja valmennuksesta vastasi Kalervo af Ursin, mm. EM-mitalistien Nina Holmènin ja Mona-Lisa Pursiaisen valmentajana tunnettu.

   Tuulikki oli omassa sisarussarjassaan, Vainionpään lapsista vanhin ja esimerkin näyttäjä harrastuksiin suuntautumisessa kolmelle nuoremmalle. Pikkuveli Timo Vainionpää, Usasuomeksi -nettilehden päätoimittaja, on kertonut, että Ursin on jäänyt hänenkin mieleensä mm. siksi, että mies pisti myös heidät, nuoremmat treenaajat juoksemaan harjoituspäivinä koko seitsemän kilometrin matkan kotoa kuntopallon heittelyyn salilla. Joku laupias kuulemma sentään palautti puhki uupuneet urheilijat illalla kotiin autokyydillä. Timon mielestä isosiskon suhtautuminen urheiluun oli jo tuolloin totisempi. -Hän ilmeisesti koki myös vastuunsa katraan vanhimpana, kun me muut vaan hiihdeltiin vapaina perässä, velipoika nauraa, mutta toteaa saman tien mietteliäänä, että vastuurooli jää – tai jätetään – hänen huomionsa mukaan myöhemminkin yhteisissä elämänvaiheissa sille, jolle se on kerran langennut.

Sellaista vauhtia piti tämä kilpailija, että kisajärjestäjän kuvaajalla tuli kiire pysyä rinnalla edes kameran vaatiman hetkisen. Ei ihme, kun on menijällä Suomen mestaruus mielessä. Ja tulihan se – niin kuvanottovuonna 2020 kuin myös tänä vuonna, pitkän matkan kisassa.

Haastajana on kiva olla

Solmittuaan avioliiton Tuulikki lopetti juoksu-uran, mutta löysi suunnistuksen. Yhdessä miehensä Tapion kanssa hän liittyi Vantaalla toimivaan suunnistusseuraan Pihkaniskoihin. -Huomasin, miten paljon mukavampaa oli juosta kartan kanssa metsässä kuin lenkkeillä pitkin asfalttikatuja, hän sanoo. Ohjelmassa oli kansallisia kilpailuja nuorten aikuisten sarjoissa, ja kun ikää ja oppia kertyi lisää, oltiin äkkiä sarjassa N35.  Suunnistus määritteli nuoren perheen ajankäyttöä sittenkin, kun pikku Karvinen oli putkahtanut maailmaan, mutta Tapio vähensi tasa-arvon nimissä omaa kisaamistaan ja otti mukisematta hoitovuoron vaimonsa kisojen ajaksi. Tytär kasvoi jalossa urheilun hengessä.

  -Näiltä ajoilta katson suunnistusurani alkaneeksi, vaikka työvuosieni aikana ehätin lenkille vain kerran tai pari viikossa, eikä kunto siten ollut riittävä kärkisijoille, Tuulikki toteaa. -Mutta aina oli kiva, kun pystyi haastamaan ja joskus voittamaankin oman sarjan kokeneempia kykyjä ja entisiä maajoukkuesuunnistajia.

  Seura vaihtui välillä Helsingin Suunnistajiin, jossa oli mahdollisuus osallistua myös viesteihin. Muutamia Suomen mestaruuksia tulikin niin hiihto- kuin kesäsuunnistuksissa. Henkilökohtaisissa SM -kisoissa Tuulikki Karvinen nähtiin yleensä plakettisijoilla 5-10 ja mitaleillakin, kun kaikki meni nappiin. Tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla. Tarmokkaan naisen mottona oli, että ”jos en saa Suomen mestaruutta aikaisemmin, niin sitten kun olen 80 ”. Toive toteutui jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Eläkkeelle jäätyä lenkkeily nimittäin lisääntyi ja kunto koheni. SM -mitaleita rupesi tipahtelemaan joka vuosi ja paras oli se, jolloin oli edessä sarjaan D75 siirtyminen. Silloin tuli kerralla koko arsenaali, voitto kaikissa SM -suunnistuksissa: keskimatka, pitkämatka, erikoispitkä, yösuunnistus ja sprintti! Seuraavanakin vuonna saalis oli neljä kultaa ja yksi hopea. Tänä vuonna irtosi voitto SM -pitkän matkan kisassa, mutta keväällä ei onni suosinut keskimatkalla, ja yökisa jäi kokonaan väliin nilkkanyrjähdyksen takia.

Kilpailu- ja matkailukulttuuria

WMOC -kisoissa (World Masters Orienteering Championships) on Tuulikki käynyt jo vuosikymmeniä. Kuluvan vuoden tulos, keskimatkan pronssi, lämmitti mieltä siksikin, että rastin etsintä ei sujunut kauttaaltaan ongelmitta, mutta virheitä oli kertynyt muillekin. Sprintissä hän oli seitsemäs ja pitkällä matkalla yhdeksäs. Osa maastosta Unkarissa oli osittain avointa, kuin vuoristoylänköä. Joskus kilpailijoiden oli mentävä läpi piikkipuskajonon melkein ryömien, ja eritoten monet miehet tulivat maaliin vertavaluvina, kun olivat juosseet väkisin läpi. -Sarjassani parhaita ovat norjalaiset ja ruotsalaiset tutut nimet sekä aina kisoissa oleva amerikkalainen, Tuulikki kertoo. -Suunnistusreissuja, noin viikon matkoja järjestetään vuosittain eri maihin, ja niiden tarjonta on lisääntynyt. Olen suunnistanut mm. Portugalissa ja Turkissa ja juuri ennen koronaa Moldovassa ja Kazakstanissa. Seuraavina osoitteina Riika ja ensi kesänä WMOC-kisa Italian saappaankorossa.

Ei vikaa Euroopan maisemissa! Eikä Suomen suunnistajissa. Kuva Sveitsin rastiviikolta 2014.

   Vaikka perinteisestä kulttuurista, konserteista yms. nauttiminen on jäänyt Karvisilla vähemmälle, sen ovat paljolti korvanneet juuri em. suunnistusmatkat. Maailma on laajentunut erilaisten kohteiden, seutujen ja niiden historian sekä uusien ihmissuhteiden kautta. -Näin ikäsarjoissa ei kilpailla enää hampaat irvessä, vaan usein kuultu slogan on ”hyväksytty suoritus ja ehjänä perille”. Suunnistus on mielenkiintoista ja kunnon ylläpitämisen kannalta mielekästä liikuntaa, toteaa seniorisuunnistaja. – Naisten sarjoihin D80 ja D90 riittää yhä osanottajia, muutamia teräsmummoja, jotka kisaavat vastustajia tai vain itseään vastaan. Noihin sarjoihin minäkin yritän selvitä tietäen kyllä, että yli 70-vuotiailla kuntoa määrittävät jo usein monet sairaudet ja vaivat, ei vähiten polvien ja lonkan kulumat. Onnekseni olen tähän saakka välttynyt suuremmilta terveydellisiltä hankaluuksilta.

   Suomen suunnistuskuva Unkarin kisoista eri ikäluokissa oli komea: sarjassa D80 otti Elli Pelkonen (Keski-Karjalan Rasti) kaikilla kolmella matkalla mitalin, joista 2 kultaista ja sarjassa D90 Sole Nieminen (Jämsän Retki-Veikot) sai kaikilla matkoilla kultamitalin. Ikäsarjan vaihtuessa – viiden vuoden välein – on havaittavissa yleensä osanottajakatoa, naisten kohdalla luku voi jopa puolittua, kun taas miesten sarjoissa ei väheneminen ole yhtä voimakasta. Koronavuodet ovat vähentäneet osanottajia ja tulevat omalta osaltaan vielä leimaamaan tilastoja.

   Tuulikki Karvisen kaltaiset veteraaniurheilijat näyttävät omalla toiminnallaan, että vuosien lisääntyminen ei automaattisesti estä harrastamasta kovaakaan liikuntaa. Eikä itseluottamus ole vain nuorten saavuttamaa tai tavoittelemaa elämän hallintaa. Varmaan moni yhteiskunnallinen päättäjäkin näkisi vanhusväestön mieluummin polulla kuin keinutuoliyhteisössä omia oikeuksiaan peräämässä.

Kaarina Naski

Aihetta sivuten

Floridassa on tunnetusti paljon ikäihmisiä, monet varsin urheiluhenkisiä. Eräs turkinsukuinen lääketieteen tohtori Floridan suomalaisalueelta mm. voitti taannoin pituushypyn ja 100 metrin juoksun Floridan mestaruuden sarjassa 90+ vuotta. Ja amerikansuomalaisia, joilla monella melkoinen urheilutausta, suorastaan vilisee kuntoradoilla ja saleilla. Ja yhtenään fiilaavat tanssitaitoaan. Tätä todistamassa ja sikäläisiin maastoihin tuntumaa ottamassa on käynyt myös oheisen jutun keskushenkilö Tuulikki, jonka vanhemmat viettivät vuosikaudet lumilintuina Lantanassa.

                                                          XXXXX

Kyllä siinä eräskin mies hämmästeli jokunen vuosi sitten, kun nosti muuttokuormaan pienen laatikon, joka painoi tosi paljon. -Mitä siinä oikein on? hän kysyi. Talon rouva yritti vastata mahdollisimman vaatimattomasti, että mitä kun pelkkiä mitaleita. Muuttomiehen silmät revähtivät suuriksi, mutta vielä enemmän hän ihmettelisi tänään, kun lasti on kasvanut monella prenikalla, niillä kirkkaimmillakin, ja kuuluu vielä sama rouva odottelevan erityisesti yhtä. Kuinkahan paljon painaa kultainen MM-mitali?

                                                          XXXXX

Tampereen keskustassa on nähty yks Suomen turkulainen Tampere-kartta kädessään.
-Kui mää ny sinne rautatieasemal pääse?
-Tamperelainen näyttää sormella paikan.
-Nii vaikee suunnistaa, niin vaikee, huokaa turkulainen.
-Kuinka niin muka?
-Mis se meri täälä o?