”Jos mä en tapa sitä, niin se ampuu mut ja sitten se ehkä menee raiskaamaan jonkun muun. – – – Se haukkui mua nartuksi ja kävi muhun käsiksi. Mä ammuin sen auton takapenkille, latasin aseen uudestaan ja jatkoin ampumista. Sitten mä ajoin 52:lle ja heitin ruumiin ulos.”
Rikostarinat myyvät hyvin kirjoina, tv-tarinoina ja filmeinä. Erityistä vetävyyttä kerrontaan tulee, jos sillä on tosipohja. Kuinka paljon onkaan jo ammennettu esimerkiksi amerikansuomalaisen naissarjamurhaajan Aileen Wuornosin vaiheista. Asialla ovat olleet niin dokumentaristit kuin elokuvantekijät. Fakta ja fiktio sekoittuvat, mikä tuskin on pahasta totuuden jäljittämisessä. Uusin aiheesta suomeksi ilmestynyt käännöskirja (kustantaja Into, 239 s.) on kriminologi Christopher Berry-Deen käsialaa. Toiseksi tekijäksi on merkitty kohdehenkilö itse, sillä iso osa aineistosta on Aileenin tallennettua haastattelua. Berry-Dee on tutkiva kriminologi ja kansainvälinen bestsellerkirjailija, joka on haastatellut sarjamurhaajia ympäri maailmaa. Englanninkielinen alkuteos Monster: My True Story julkaistiin Lontoossa 2006. Kirjan on suomentanut Heidi Nieminen.
Linnasta linnaan
Kirjailija kertoo jatkuvasti yrittävänsä päästä sisään vankiloihin, kun taas useimmat haluaisivat niistä pois. Hän on matkannut siinä Yhdysvaltoihin missä Venäjälle tai Singaporeen, tunnettuihin rangaistuslaitoksiksi kutsuttuihin ihmisvarastoihin, kuten hän asian ilmaisee. Jotkut haastattelut ovat jopa auttaneet murhan selvittämisessä. Aileen Wuornosia tapaamaan Berry-Dee suuntasi 1997 Floridan poliisilaitokselta Tallahasseesta kohti Broward Correctional Institute -vankilaa. Rääväsuisena sosiopaattina pidetty nainen puhui suoraan vaikkakin sekavasti. Kirjoittaja huomasi keissiin kokonaisvaltaisesti perehtyessään tapauksessa räikeitä epäkohtia, joihin ennen häntä oli tarttunut vain dokumentaristi Nick Broomfield.
Aileen Carol Pittman syntyi karkauspäivänä 1956. Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset. Äiti Diane oli 16-vuotias ja hylkäsi vauvan, isä Leo oli seksuaalisesti kieroutunut, joutui vankimielisairaalaan ja tappoi itsensä. Isovanhemmat, Fordin tehtaalla työskennellyt Lauri Wuornos ja hänen Britta-vaimonsa adoptoivat Aileenin, lempinimeltään Leen sekä tämän isoveljen ja huolehtivat heistä omien lastensa ohella. He asuivat Troyssa Michiganissa. Mikäli huolehtimisesta voitiin puhua, sillä isoisän, jonka Dianen lapset luulivat olevan heidänkin isänsä, kuritustoimet olivat rajut. Pikkutyttö joutui vastaanottamaan alastomana nahkavyön iskut keittiön pöydän päällä. Kaveri muisti miten koulussa Leellä oli usein kädet ja kasvot mustelmilla. Ei ihme, että kaltoin kohdellun viha syveni hakkaajaa ja sitä myöten miehiä kohtaan ylipäätään. Tilanne paheni siinä vaiheessa, kun alkoholikin tuli kuvaan mukaan. Psykiatrinen apu ei Leetä tavoittanut. 1971 hän synnytti lapsen, joka annettiin adoptoitavaksi. Itse hän lähti kadulle. Lauri Wuornos päätyi aikanaan vaimonsa jo kuoltua itsemurhaan.
Kehno asenne
Interstate 75, Dixie Highway kiehtoi kovasti Leetä. Hän olikin kuulemma upea kulkuri, omasi kauniin vartalon, röyhkeän hymyn, kujakatin moraalin ja kovan oikean koukun, kuten kirjoittaja häntä kuvasi. Seurasi bisseä, viskiä, ryöstöjä ja miehiä, lyhyt avioliittokin iäkkään miljonäärin kanssa, väärennettyjä sekkejä, eri nimillä esiintymistä. -Kehno asenne, analysoi joku poliisimies.
Tyria Jolene Mooren tavattuaan Lee koki vihdoin tunteen, jota saattoi nimittää rakkaudeksi. Vaikka kahden naisen suhde kohtasi asuinpaikkakunnalla eräiltä tahoin paheksuntaa, Lee ei välittänyt. Hän kertoi myöhemmin tehneensä seksiduunia niin paljon kaikki ne vuodet vain, että pystyi elättämään Tyriansa. – Hyväksikäyttö on tutkijoiden kannalta varsin kiintoisa ilmiö, jossa voidaan nähdä myös vastavuoroisuutta.
Poliisin hälytyskellot hiljaisella
Tappojen sarja alkoi joulukuussa 1989. Väkivalta/väkivallan uhka seksissä sai Leen kilahtamaan, kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen uhri oli Richard Mallory. Kirjailija kertoo niin tämän kuin muutkin, toisiaan pitkälti noudattavat tyrmistyttävät tapaukset yksityiskohtaisesti ja tekee samalla havaintoja tutkimuksista. Kritisoitavaa löytyy. Puolustuksen esittämien todistajien ei esimerkiksi annettu kertoa oikeudessa Malloryn taustasta, josta selvisi, että mies oli väkivaltainen, alkoholiongelmainen seksuaalirikollinen, ”josta kytät tiesivät kaiken”. Syyttäjän kanta oli, että Lee murhasi rahan takia.
Lähellä Jupiteria asuneen 65-vuotiaan saarnaajan ruumista ei löydetty koskaan, auto sen sijaan löytyi, sillä Lee ja Ty ajoivat miehen autolla myöhemmin kolarin, jolla oli silminnäkijöitä. Vaikka mies tässä vaiheessa oli ilmoitettu kadonneeksi ja kaksi naista paennut kolaripaikalta, poliisi näytti laiminlyöneen autosta löytyneiden sormenjälkien vertaamisen poliisin tiedossa jo oleviin jälkiin. Yhtä lailla syyskuun alussa 1990 tapahtuneen Cape Canaveralin insinöörin katoamistapaus jätti jälkeensä kysymysmerkkejä poliisin vähäisen kiinnostuksen takia. Seuraavakin murha tapahtui syyskuussa, Floridan terveysviraston 56-vuotiasta työntekijää oli ammuttu seitsemän kertaa. Poliisipiirtäjän kuvat kaksikosta olivat olemassa, heidät muistettiin kaupoissa, vuokranantajat kyselivät heidän peräänsä, ja viimeistään tuolloin olisi Berry- Deen mukaan selvittämiseen vihkiytyneiden pitänyt panna merkille rikosten sarja. Kaikki ne olivat tapahtuneet pienellä alueella seminole-intiaanien reservaatissa Ocalan kansallispuiston tuntumassa. Kun pidätys vihdoin joulukuussa tapahtui, Aileen Wuornos oli reilussa vuodessa tehnyt hirmuista jälkeä. Keski-Floridan valtateiden varsilta löytyi useita miesten ruumiita. Tyria tavoitettiin Pennsylvaniasta vähän myöhemmin.
Elämän loppu
Kun Lee sitten tunnusti murhanneensa seitsemän miestä, hän kielsi kokonaan Tyrian osuuden mihinkään, edes rikoksista tietämiseen. Kuitenkin ystävätär osoittautui vähintäänkin kuolleiden miesten omaisuuden keräilijäksi… 27.1. 1992 tuomari luki valamiehistön todenneen Aileen Wuornosin syylliseksi harkittuun ensimmäisen asteen murhaan. Maaliskuussa tuli tunnustuksia lisää sarjan muita tapauksia koskien. Vaikka puolustuksen asiantuntijat todistivat, että Lee oli psyykkisesti sairas ja että hänellä oli takanaan kaoottinen lapsuus yms., valamiehet suosittelivat yksimielisesti, että tuomari Blunt tuomitsisi hänet kuolemaan sähkötuolissa. Oikeuden päätöksen mukaan tuomittu luovutettiin Floridan osavaltion vankeinhoitolaitoksen edustajalle pidettäväksi teloitukseen asti vangittuna. Uutta oikeudenkäyntiä ei järjestetty, vaikka puolustuksella oli uusia todisteita. Joidenkin kuolemansellissä samaan aikaan istuneiden tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, ei Leen. Teloitus tapahtui myrkkyruiskeella 9. lokakuuta 2002. Esilääkkeet ja tappavat, polttavat lääkkeet ruiskutettiin suoniin. Asianomainen ei halunnut pappia, tukihenkilöitä eikä viimeistä ateriaa. Sen sijaan hän vakuutti lähtösanoissaan tulevansa takaisin Jeesuksen seurassa. Aileen Wuornosin tuhkat siroteltiin salaiseen paikkaan Tuscolan piirikuntaan Michiganiin.
Tarinasta hyötymisen halu kulkee usein surullisten, tuhoa kylvävien ihmiskohtaloiden kintereillä, mutta syiden ja seurausten selventäminen ja totuuden etsiminen on aina tärkeätä. Sitä tekee yhtä ansiokkaasti kuin monitieteellisesti kriminologia, joka tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin, kokemusperäisin menetelmin. Lukija vakuuttautuu Berry-Deen ammattietiikasta ja osaavasta kirjailijan otteesta ja haluaa uskoa, kun Lee sanoo, että ”mä olen sisimmältäni hyvä ihminen”. Monsterin, hirviön asemesta voidaan ehkä jossain valossa nähdä vain pieni ja pelokas amerikansuomalainen tyttö ja oivaltaa, miten mennyt luo pohjan tulevalle.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 
Meitä on moneksi, Finnejäkin.