Hiki pittää saaha!
Mentiin niättä tukka huilua soitti, sanoi entinenkin tyttö, taisi olla Huittisista. Nyt niin voisivat sanoa myös Kerttu ja Krista, kovat nimet Pekingin olympialaisista. Ja taustakuorossa hyvällä syyllä itse ”Äitee”, Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen, joka sai urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 Cortinassa hän oli voittamassa viestin olympiakultaa.
Toimittajan työsaralla vastaan tulleista merkkihenkilöistä Siiri on ehdottomasti ykkösiä. Unohtumaton.
Lahdessa asuva mestarihiihtäjä oli jo 76-vuotias tavatessamme parikymmentä vuotta sitten, mutta ei millään muotoa tavallinen seniori, vaan aktiivilenkkeilijä, kuntoilija, joka suorastaan huokui myös sisäistä vahvuutta. -Hiki pittää saaha. Jos liian vähille jää liikunta, niin yöllä sätkyttää, hän sanoi.
Tässäpä matriarkka, muistan ajatelleeni. Nainen, joka paitsi tuntee kroppansa, tietää arvonsa, eikä mene kyykkyyn kenenkään edessä. -Mää sie Siiri sanomaan, muut aina usuttivat, ja mitäs kun olin vanhin, hän vahvisti silmissään pieniä hymyn kipeniä. -Olihan sitä yhtä ja toista, Cortinassakin suksien luisto niin perusteellisen pielessä…
Jarruttelin tallukkailla
Rantasen lapsuuskoti oli Tohmajärvellä, Kaurilan kylässä, jossa kaikki saivat leipänsä maanviljelyksestä. Kuusilapsisella perheellä oli asuttavana tupa ja kamari. -Äidin puolen suvussa oli puuseppiä, hiihtäjä kertoo. -Siinä syntyivät sukset missä viulu, ja kun isä vei enolle pitkän koivuhalon, niin suksina se tuli takaisin. Kahdet sukset saivat riittää meidän perheelle. Toiset olivat minun!
Erottiko hiihtäjän äänestä vieläkin hienoista ylpeyttä? Sanoisin niin, mutta hyvän mielen tuntoja joka tapauksessa. -Alakoulussa olin toiseksi paras hiihtäjä tytöistä; ykkönen oli Muhosen Maila, jolle seitsemän kilometrin koulumatka oli extra treeniä, hän toteaa. Koulun ja koulujen väliset kilpailut tulivat käydyiksi menetyksellisesti, ja vihdoin vuonna 1944 olivat ohjelmassa kansalliset hiihdot Värtsilässä. Siiri Rantanen oli tuolloin 19-vuotias ja työssä kunnan tilalla Niiralassa karjanhoitajana. -Värtsilään halusin tosi kovasti, mutta pakkasta oli yli 20 astetta ja minulla rikkinäiset monot! Sukulaismies onneksi keksi ottaa siteet pois ja vaihtaa nahkamäystimet suksiin. Monojen tilalle tulivat tallukkaat.
Jälki-ilmoittautuneena Siirin oli lähdettävä matkaan ensimmäisenä, mutta hänpä voitti vitosella kaikki piirin parhaat. -Selvisin hirmuisista laskuista jarruttelemalla tallukkailla, ja ylämäissä laskin kannat maahan ja juoksin sukset kantillaan mäet ylös, muistelee mestari ja nauraa.
Hehkutuksesta tappion tuntoihin
Seuraava muistikuva on Cortinasta. -Huutelivat ladun varresta, että jätä, jätä, mutta miten jätät, kun justiin olet saanut kiinni… Laskeuduttiin hyppyrimäen monttuun, josta alkoi hyvä nousu. Silloin kuulin Silvennoisen Lassen kehotuksen: ”Viimeinen tilaisuus, nyt lähe!” Sillo mie läksin painamaan, tuli laskua ja myötälettä, annoin mennä potkua ja työntöä vakuuttaen itselleni, että tasamaahiihdossa olen hyvä. – Niin jäi Radja Jeroshina ja ”lyömätön” Neuvostoliiton joukkue Suomen viestikokoonpanolle Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen.
Mutta huippu-urheilussa ovat myös tappion tunteet tuttuja. Tällainen sydämeenkäyvä muisto Siirillä on Zakopanen MM-kilpailuista 1962. -Väsyin kerrassaan happivajauksen takia, alppi-ilmasto yllätti minut pahasti. Istuin viestisuorituksen jälkeen yksin ja onnettomana. Ketään ei tullut. Ei niin kauan, kunnes Alevtina Koltshina ehätti paikalle. Tuli ja kiersi kätensä ympärilleni. Sitä en unohda koskaan. – Koltshineista, Virossa asuneesta mestarihiihtäjäpariskunnasta tuli lahtelaisten Rantasten läheisiä perheystäviä.
Treeneistä sitä oli Äiteen mukaan entisajan naisurheilijan tingittävä, olipa huipulla tai ei. Työssä piti käydä. Koti piti hoitaa. -Ei se ollut yksinkertaista, vaikka oli kysymyksessä niinkin kannustava ja mukava mies kuin meidän Kalle. Kun pojat, Martti ja Aarre olivat kouluiässä, yksistään perheen vaatehuolto kysyi energiaa. Koneita ei ollut, kantovesi kylläkin ja pyykkipata… Vaatteet olympialaisiin saatiin Hiihtoliitolta, mutta kilpailupuku piti ainakin alkuun palauttaa odottelemaan seuraavia kisoja ja edustusurheilijoita.
Parasta peliin, aina
Siiri toimi verhoilijan ammatissa ja käytti viiden kilometrin työmatkan intervallitreeneihin. Käveli, juoksi, veti täysillä, palautti. Toki hänen nähtiin myös vapaa-aikoinaan hiihtävän ahkeraan tai painelevan kanervikossa sauvat käsissä. Nykyurheilijoiden valmentautumisohjelmat täydellisine keskittymisineen ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, kun muistetaan, että kohdehenkilön syntymävuosi oli 1924. Luonnonlahjoilla – hyvä terveys, nopeat jalat – sitä ennen mentiin. Vahva itsetunto ei ollut pahitteeksi.
Loppukaneettina upean urheilijan uralle voitaisiin nähdä hänen oma kuvauksensa 800 metrin viestijuoksusta, johon tuli kerran lähteneeksi pyydettäessä. Ainahan sitä, joukkueen täydennykseksi ja tiukan paikan tullen vaikka poikien piikkareissa. -Jollen olisi niin hyvin juossut, ei olisi voitettu! hän sanoi. Ja hymyili leveästi.
Kaarina Naski
(kuvat kirjoittaja ja Siiri Rantasen arkisto)
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 