Kirjan ääni…
Suomalaisten tarinat maailman laidalla jos toisella ovat olleet merkittävänä aineistona niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa, yhtä lailla kuin siirtolaisuus muodostaa oman tuhdin lukunsa kansojen historiassa. Kun luupin alla ovat amerikansuomalaiset, trendi jatkuu yhä, syntyy uusia tutkielmia ja kyseistä teemaa uudesta kulmasta valottavaa kertomakirjallisuutta. Tervetulleina teostulokkaina voidaan mainita Tulisiipi ja Haukansilmä (Like Kustannus), edellinen vuodelta 2019, jälkimmäinen vuodelta 2021. Että niiden yksin tein katsottiin kuuluvan Finlandia -palkintoehdokkaiden joukkoon, kertoo jo tärkeimmän tasosta. Juha-Pekka Koskinen on hämmästyttävän monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija.
Koskinen ei ole noudattanut kronologiaa kirjojensa kattamia aikakausia käsitellessään, ja tulokulman valinta on uskoakseni lisäarvoa tuova ratkaisu. Yhteen summaten voisi päätellä esimerkiksi, ettei vaeltaminen ehkä olekaan suomalaisilla omaehtoista vaan geeniperinnön aikaansaamaa. Meitä ajaa eteenpäin muutoksen ja vapauden suuri kaipuu.
Teoksia voi myös tutkailla ilmestymiseensä nähden käänteisessä järjestyksessä. Haukansilmä vie lukijansa kauemmas, suuren siirtolaisaallon vuosikymmenille, 1800 -luvun jälkipuoliskolle, jolloin Kuuran perhe Pohjanmaalta oli kaksine poikineen monien muiden tavoin valmis lähtemään merten taa. Olihan Amerikka Ouluunkin verrattuna tosi iso paikka. Nyyperin Jussi oli kertonut, että siellä asui ”yhdessä talossa enemmän väkeä kuin koko Piitulan kylässä”.
Että kohdemaassa elettiin parhaillaan kuohunnan vuosia, siitä tietoja lienee vähemmän kantautunut. Lännen tasangoilla, jonne Kuuratkin työtä ja parempia oloja uudelta mantereelta hakiessaan etsiytyvät, oli yhtä aikaa vallalla vanha ja uusi aika, ikiaikainen luonto kanta-asukkaineen ja tulokkaina uudisraivaajat. Koskisen luoman tarinan ytimeen kuuluvat intiaanisodat, joiden vetovoima kirjallisuudessa ei ole vuosisadoissa hiipunut. Yrjö/George joutuu intiaanien sieppaamaksi, perheestään eroon ja sitä myöten kasvamaan kokonaan toiseen kulttuuriin. Intiaaniasiamiehen tietoihin perustuen sinitakit (pohjoisvaltioiden tunnusasu) löysivät aikanaan joitakin ”valkosilmien” lapsia reservaateista ja palauttivat heidät koteihinsa. Näin kävi Georgellekin, vuosien päästä. Hän oli nyt kutsumanimeltään Haukansilmä poikkeuksellisen tarkan näkönsä ja siihen perustuvan hyvän ampumataitonsa takia. Palmikko ei ollut tehnyt hänestä intiaania, mutta jollakin tasolla hän tunsi syntyneensä uudestaan. Ihatota, Kolme arpea, Kamise, Keltainen kukka, Hoikka karhu, Pieni tähti – kukaan ystävistä ei puhunut mistään turhasta kuten jobeista ja manista. Kaikki elivät luonnossa ja luontoa kuunnellen. Pohjalaispoika ei voinut ymmärtää, kuinka lakotat tai muut heimot eivät mahtuneet samoille lakeuksille sinitakkien kanssa, miksi toiset ahnehtivat kaikkea, maata ja biisoneita, ja toisten oli kuoltava nälkään tai tulla sodassa ammutuiksi. – Lukija haluaisi allekirjoittaa monet pohdinnat, mutta ei kadehdi sankaria, jonka mielessä ja tekojenkin tasolla riitelee kaksi maailmaa, molemmat julmia omalla tavallaan.
Mies Jota Hevoset Kuuntelevat
George kuitenkin ratkaisee suhtautumisensa parhaalla mahdollisella tavalla, hän pyrkii kokemuksiinsa pohjaten oikomaan vääryyksiä, ketkä niihin kulloinkin syyllistyvätkään, ei vähiten reservaattiin tarkoitetuilla ruokatavaroilla pimeätä kauppaa tekevien vastuuseen saattamiseksi.
Hän oli historiallisessa Little Big Hornissa ja kuuluisan kenraali Crookin mukana Meksikossa Sierra Madrella – ei sotimassa, vaan hoitamassa taistelijain hevosia. Hänhän oli Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Tämä piirre romaanin eloisassa kerronnassa ja ulottuvuuksiltaan moninaisessa tarinassa onkin erityisen vetoava. Olipa kysymyksessä Suomesta Amerikkaan matkannut Rusko tai nimensä veroinen Tuulijalka, molemmat rauhoittuivat, kun George jutteli niille, silitti kaulaa kiireettömästi tuntien vahvan sydämen sykkeen ja odottaen hevosen turvan pian tökkäisevän olkapäätään. Lempeä hörähdys ja luottavainen pään heilautus kertoivat viestin perillemenosta.
Unelmasta unelmaan
Tulisiipi on runollinen kirjan nimi, ja kerronnassa liittyvät yhteen rikas kuvitteellisuus ja karu, vaiherikas todellisuus. Kun pikku Kaarle/Charles unelmoi pääsevänsä näkemään lentäjäsankari Lindberghin ja hänen koneensa yhdessä valtaisan väkijoukon kanssa, tuhahti isoisä Kuura: ”Jotakin ukkoa tullaan katsomaan, on se perkele…” Mutta mitä tiesi isoisä – jolla vaikkakin oli kokemuksia intiaanisodista – lentämisestä? Kaarle oli kokeillut. Vajan katolta tosin oli kovin lyhyt ilmalento, punakeltaiset siipikankaat vain lepattivat ja kädet ehtivät juuri ja juuri hakeutua räpyttelyyn, mutta… Maailmankuulun alan miehen näkemisestä joka tapauksessa muodostui Kaarlelle lopulta koko elämää kannatteleva kokemus. Charles Lindbergh antoi lentämisestä hullaantuneelle kaimalleen aiheen mukaisen kuvakortin ja varusti sen kannustavalla tekstillä: ”From Charles to Charles. You`ll be the greatest pilot of the world.” Eikö olekin hieno etiäinen Kaarlen vaiheille, jotka vievät hänet perheensä mukana 1930 -luvun laman kurittamasta Minnesotasta Neuvosto-Karjalaan. Agitaattori Frankin mukaan neuvostotasavaltojen liitto oli työläisten valtakunta, ja sinne myös suuntasi tuhansittain hyväuskoisia amerikansuomalaisia.
Mutta kuten historiaan on kirjattu, paratiisia ei sieltäkään löytynyt. Petroskoi hävisi vertailussa niin New Yorkille kuin Minnesotan Suolasaarelle. Olot olivat puutteelliset, ihmisiä alkoi kadota, ja politrukkien kyseenalaiset toimet ihmetyttivät ja pelottivat. Kuuran perheenpää, jolla oli ollut oma kelpo verstas Amerikassa, joutui toteamaan, ettei mistään saanut kunnon raaka-aineita, ei moottoreihin varaosia, edes vanhoja. Se ettei oikeita lääkkeitäkään herunut kaikille, vaan jouduttiin kokemaan turhia kuolemia, oli jo liikaa. Yhteisössä ruvettiin valmistelemaan paluuta Yhdysvaltoihin. Kuurat pääsivät lähtemään, mutta erinäisten sattumusten kautta rannalle jäivät Kaarle ja hänen setänsä, lehtimies Janne, jolla oli ollut Atlantin takana ”hyvä jobi Eteenpäin -lehdessä”, mutta jonka juttuja punaiset komissaarit täällä siistivät mieleisikseen. Yhteiskyydistä jääminen koitui kohtaloksi molemmille. Siperian vankileirit, ihmisten kärsimys ja äärimmäisyyksiin menevä epäoikeudenmukaisuus tulevat koetuiksi. Kaarlen, uudelta nimeltään Gennadin, tie kulkee kuitenkin mutkien kautta tekemään sitä, missä hän muidenkin arvioiden on hyvä, lentämään. Että kyseessä ovat sotilaskoneet, on yhtä lailla tuurissaan kuin se, että hänestä tulee myös lentäjien kouluttaja ja lopulta avaruuslentoihin tähtäävä koulutettava.
Teeman mukaiset kuvaukset synnyttävät mielestäni kirjan kauneinta tekstiä, kuten seuraava muistikuva lapsuudesta ja edesmenneestä pikkusiskosta: ”Oli lämmin, olin niityllä ja Kati puhalsi voikukkapalloja, höytyvät nousivat ilmaan ja minä olin muurahainen, jota Kati katseli ylhäältä.” Ihmisen piti olla onnellinen omillaan, oli äidin neuvo. Kaarle osasi sen. Hän oli sitä taivaalla, sekä kuvitelmissa että oikeasti.
Kaarina Naski
… ja kirjailijan ääni
ETTEIKÖ SOTA MUKA KAIPAA YHTÄ MIESTÄ?
-Yksilön rohkeutta ei voi koskaan aliarvioida. Ei kannata ajatella, ettei voi yksin tehdä mitään. Lopulta me kaikki olemme yksin, mutta voimme olla sitä yhdessä. Näin sanoo kirjailija Juha-Pekka Koskinen sekä teostensa että eritoten nykyisen maailmantilanteen valossa.
Se olotila, että ”erään koronaeristyksessä järkensä menettäneen Putinin lähipiiristä ei kukaan uskalla asettua häntä vastaan”, saattaa jatkua jonkin aikaa, mutta vaaka kallistuu Koskisen mukaan aina hitaasti siihen suuntaan, että despootin aika on ohi. Miten asiat ratkeavat, on usein kiinni monesta pienestä tekijästä.
Hämeenlinnassa asuva kirjailija (s.1968) on lähtöisin Kemijärveltä ja hänen sukujuurensa ovat Pohjanmaalta Kalajoelta. Niin kuin arvata saattaa hänen uusimpien romaaniensa aihepiiristä, suvussa on siirtolaisia. -Minulla on Amerikan isosetiä ja -tätejä niin paljon, ettei heidän määränsä ole edes tarkkaan selvillä. Isäni äidin (o.s. Mård) kaikki sisarukset lähtivät jo 1910 -luvulla Yhdysvaltoihin. Tätini on ollut heihin yhteydessä, mutta minulla näitä suoria kontakteja ei ole ollut. Isäni kanssa jotain puhuttiin, mutta kuten tyypillistä, asiat jäivät aina vähän kesken. Amerikan paketteja päiviteltiin enemmän. Ne kun sisälsivät paitsi ruokaa myös upeita marmorikuulia!
Kirjailijan äidin puolelta historia on pitempi. -Isoisäni Väinö Untisen veli Kalle Kustaa Untinen muutti Kanadaan 1923, hänen setänsä Kaarle Sylvesterinpoika Untinen oli lähtenyt Atlantin yli jo 1882, ja Kaarlen sisarenpoika Frans Wille Haanpää oli muuttovuorossa 1922. Tämäkin sukuhaara on jäänyt Juha-Pekalle etäiseksi, sillä hänen isoisänsä kuoli sodassa 1942 äidin ollessa vasta yksivuotias.
Ei siis ihme, että ”lähteminen” kaikkinensa alkoi kiinnostaa ammattikirjoittajaa. Varsinkin, kun hän tunnisti sama vapauden kaipuun myös itsessään. -Etsitään onnea toisaalta, tämähän on yksi teema historiallisissa romaaneissani, joissa elää vanhoista sukukertomuksista ammennettu henki. Historian murrokset, ihmiskunnan mielettömyys ja tavallisen ihmisen selviytyminen ovat haastavaa aineistoa.
-Intiaanisotia ja -kulttuuria olen tutkinut yli 20 vuotta ja tunnen ne läheisiksi, Koskinen sanoo. Hän palaa myös alussa mainitsemaansa toteamukseen, siihen, että lopulta on aina kyse ihmisistä, siitä miten he toimivat yksin, miten yhdessä. -Osa meistä vastustaa vääryyttä silloinkin, kun he tietävät sen koituvan kohtalokseen. Näitä ihmisiä ei voi hallita, toivoa sopii, että heidän uhrauksensa ei ole turh.a
kn
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 