Muistamisesta ja muistelemisesta

HYVÄT JALAT MUTTA HUONO MUISTI VAI PÄINVASTOIN?

Mikähän siinäkin on, että ikäihmisten puhuessa itsestään tai muitten puhuessa heistä katse kääntyy usein jalkoihin.  ”Mennää ko viel käpälä käyp”, yllyttää yksi kaveriaan – mitä lie mieluista menoa mielessä – kun taas toinen on varoittamassa, että ”elä kuavu, kaho jalakois!”  Ja mitä keksi vastata pikkutyttö isoäidilleen, joka istui lempituolissaan olohuoneessa ja pyysi hakemaan itselleen kupin kahvia keittiöstä?  ”Käytettäiskö ne vanhat jalat ensin loppuun”, ehdotti pirpana suu naurussa.

Pappa sentään sai ohjeistuksen, joka ulottui hiusrajaan saakka: ”Mieti, mistä hiukset alkavat ja parta loppuu, äläkä sohi koneella, minne sattuu.” Sellaista. Eikä ole kivaa sekään, kun tarvitsee lasit löytääkseen lasit tai kun pappi kirkossa kehottaa katumaan ja pyytämään anteeksi, mutta paha katua, kun ei muista mitä. Kuuluisalla filosofilla Arthur Schopenhauerilla on aiheeseen lohduttava kommentti. Hänen mukaansa ihminen tarvitsee unohtamista ainakin yhtä paljon kuin muistamista. Ja viisaammaksikin voi aina tulla, olipa mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Päätellen siitä, miten emeritusprofessori Esko Valtaoja opastaa kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Hänen mielestään muurien rakentaminen on pahimpia esteitä viisauden kasvamisen tiellä.  – Enemmän kuin hyvää kuuloa em. ohjeen noudattamiseen tarvittaneen siis oikeata asennetta.

Muistamisen arvoista

Vänrikki Stoolin tarinoiden viesti ei vanhene. Uudet sukupolvet havaitkoot, että myös isät ja isoisät ovat olleet nuoria aikoinaan. Mitä ovatkaan nähneet ja muistavat? Kannattaa kysyä. Ajoissa.

Toisaalta sitten on hyvä erottaa muisteleminen ja muistaminen. Muisteluhan on laji, jota ennen harjoitettiin myöhemmällä iällä. Nykyään, kun on kaikessa kiire, otetaan myös siinä varaslähtöjä, eritoten jos ollaan iskelmätähtiä. Vaiheet asetellaan kirjankansien väliin silloin kun ne muistetaan liiankin hyvin. Kypsyttäminen veisi turhaa aikaa. Asiaa sivuten voitaisiin sitten kurkistaa, miten jotkut kirjailijat ovat suhtautuneet kyseiseen teemaan. Kelpaa aloittaa Suomen kansallisrunoilijasta J. L. Runebergistä ja hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan, joka on Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä teoksia. Nimirunossa tiivistyy tuo edellä mainittu henkisen kasvun ja viisastumisen ajatus. Itseään ja omaa oppineisuuttaan riemullisesti pursuava nuorukainen tapaa siinä vanhan sotilaan, joka ”hyljättynä majassaan istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan…” Vaatimaton, hupaisakin näky tulijan mielestä, kunnes hänelle vähä vähältä käy selväksi, että tällä näennäisesti unohdetulla oli arvostettava paikkansa historiassa, ”ett` ilomielin hän verensä tuorehimman/ vuodatti eestä maamme tän, nyt mulle rakkahimman”. Hän oli vänrikki Stool, yksi niistä kansanmiehistä, jotka urhoollisesti puolustivat isänmaataan vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa. Runebergin päätyö ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa 1848 ja 1860, ja tunnetuin suomennos on Paavo Cajanderin 1889 muokkaama versio. Stool muisti, runoilija puolestaan kartutti myötäeläen yhteistä muistia. Ja hereillä kansakunnan kollektiivinen muisti on näinäkin päivinä, kun sodan kumua ei voi välttyä aistimasta.

Tie vie

Vikke Nilon sormet olivat vikkelämmät kortinpeluussa kuin työnteossa, mutta kaikkialla on aina tilausta myös hänenlaisilleen, ilosilmille. Näin oli myös savotoilla. Kalle Päätalon ikuistamista luonnetyypeistä Vikke oli vetovoimaisimpia. Kuvassa Matti Louhen taidetta Vikke Nilon tarinan (Gummerus) kannessa. Teoksessa nimihenkilön vaiheet on kerätty yhteen Päätalon teoksista Viimeinen savotta ja Kairankävijä sekä kertomuskokoelmasta Mustan Lumperin raito. – Toimittanut Miisa Lindén.

Rakastettu ja palkittu, runsastuotantoinen kirjailija Kalle Päätalo oli tunnettu empaattisuudestaan ja aidoista kansankuvauksista. Yksi kiinnostavimmista hänen luomistaan henkilöhahmoista on Vikke Nilo, savotoiden veijarimainen ja omalakinen tarinaniskijä, jonka maalisuoran pohdintoja Päätalo kuvaa mm. seuraavasti: ”Onko tämä ollut kulkemisen arvoinen elämäntaival? Missä ja miten kulutin ne viisikymmentäviisi vuotta, jotka olen tullut omillani toimeen? Kyllähän perkele tämä elämän varsitie on minun kohdallani ollut melko anhiton.” Vikke ei ole em. yhteenvetoa tehdessään enää terve, ja kun mies voimakkaan yskänkohtauksen seurauksena kompastuu ja kaatuu maahan, pääsee häneltä itku. Sen jälkeen onkin helpompi olo, ja Viken mieleen tulee ”kerrallisen kaverinsa” hokema, että jätkän elämä helpottuisi puolella, jos olisi lupa itkeä hankalissa paikoissa. Nyt hänestä tuntuu, että sanoissa on pohjalla suuri elämänviisaus. Vikkeä ollaan ohjaamassa nykyaikaisen sosiaalihuollon piiriin, mutta tilaisuuden tullen hän pakenee kunnalliskodista takaisin luontoon, jossa viettää ”kodikkaimmat tunnit kuukausiin, ehkä vuosiinkin.  Tuli lämmittää selkää, ja sieraimet tuntevat tervaksen tuoksun. ” Hän on raivannut kinokseen itselleen suojaisan pesän ja on kiitollinen ”jätkän onnenlinnuista”, jotka pitävät hänelle seuraa. Mies puhuu kuukkelille, joka on ilmestynyt näreen oksalle: ”Vielähän kaveri löysi… Mahat ollakin ainoa, joka muistaa…”

Ja aalto kantaa

”Silloin laivat minut jättävät, ne vaeltava tuuli kauas kantaa/Taakse usvaverhojen, taakse maitten merien, taakse vuorten, maitten merien…” Näin lauloi herkällä lyyrisellä äänellään aikanaan Rauli Badding Somerjoki. Laivat voivat yhdistyä muisti- tai unikuvissamme moniin tapahtumiin tai vaiheisiin, ne vievät poispäin, kenties kohti muutosta ja parempaa tai tuovat takaisin, niiden luo, jotka ovat jaksaneet odottaa.

Niin, siinä se taas tuli se muistaminen. Yleisinhimillistä, pandemian aikana moni on varmaan ajatellut kiitollisuudella niitä aikoja, jolloin muita ihmisiä saattoi tavata vapaasti ja miten ihanaa ja tarpeellista tuo sosiaalisuus oli. Mutta ettemme hukkaisi punaista lankaa, tekee mieli ottaa mukaan vielä yksi ammattiryhmä, merenkävijät, joihin usein suhtaudutaan yliromantisoiden. Vai eikö tosi ole niin, että kasvoillesi leviää haaveksiva ilme jo heti, kun kuulet kauniin melodian alkutahdit ja sanat: ”Kai muistat kannella kun fregatin…” Raumalaiskirjailija Hj. Nortamon käsialaa on tuo runo, jonka mm. Georg Malmsten on levyttänyt. Siinähän se on koko ihmiselämä: ”elomme merta laiva kuljeksii, täyspurjein aivan ja laidass´ laivan sen kullankirkas nimi välkehtii”.  Että laivan nimi on rakkaus, sen olisimme arvanneet, jollemme jo ennestään tienneet.

Saarten pojista on maailman sivu tullut merenkävijöitä. Jotkut – usein suvuittain – ovat tehneet täyden päivätyön luotseina. Yksi heistä oli Antun Matti Suomenlahden ulkosaaristosta. Matilla oli siinä luonnetta missä kuvauksellisuutta. Ilmankos taidemaalari Werner Thomé kiinnitti tähän arvostettuun ”Suursaaren patriarkkaan” huomiota ja valikoi hänet mallikseen. Muotokuva on vuodelta 1902. Taide laajassa kuvassa, niin kirjallisuus, musiikki kuin kuvataide ovat eri aikakausien ikuistajia. Että muistaisimme.

  Jorin velipoika Eugen taas sai yleisön laulamaan kanssaan vanhasta merimiehestä, joka ”oli seilannut tyynet ja tuuliset veet” ja jonka ”syömmessä silloin niin kummasti liikkui, lipun oman kun nähdä hän sai, olit värit sen vaalenneet, harmaat ja haalenneet, vaan tuttu kai”.  Vähemmästäkin liikuttuu, mutta siihen kun vielä lisää vaikkapa Olavi Virran tähtineen ja meripoikineen, niin nenäliinaa tarvitaan. Mies laulamassa iltatähdelle, ”taivahalla kun se kimmeltää, aatoksein kun kiitää kotimaahan, kyynel poskelle kun vierähtää…”

   Jottei muistaminen menisi ihan nyyhkimiseksi, on pakko keventää. Otetaanpa vaikka tuo Vainion Junnun laulu entisistä merimiehistä ja siitä vetävä kertosäe: ”Sellainen on meininki, mahtava on maininki, lastuina se meitä kuljettaa!” Ja pakko vielä laittaa nostattava loppulause laulajapoikien ja -tyttöjen kunniaksi. Kiitos, että muistutatte meitä monista kauniista asioista. Ja siitä, ettemme unohda laulun lahjaa. Se ei käytössä kulu!

Kaarina Naski

Sporttisuutta ja luovuutta

Juice Leskinen, joka lupasi ”rokata loppuun asti” ja sen myös teki, oli omien sanojensa mukaan erilainen sporttinen. Penkkiurheilijana hän suosi sitä kilpailijaa, joka leiskautti pisimmälle, olipa minkä maalainen hyvänsä. Mielen avartamista hän harrasti veneilemällä, erityisen tiuhaan hän verrytteli poskilihaksia ja koukisteli ahkerasti kättä. Hyvin hän kertoi myös saaneensa painonsa nousemaan.

Länsisuomalaiset tietävät, mitä sanoa ja itäsuomalaiset, että miten, pohti Juice Leskinen. Saattaapi hyvinkin olla niin. Mutta se on varmaa, että hän itse sanoi lauluissaan asiat ikimuistoisesti

Sanomalehden lukemisen Juice aloitti jo nelivuotiaana saaden selville, että ”Koskelan Väenö on ajanna kolarin”, ja koulussa hän linnoittautui usein kirjan taakse. Kinusi jääkiekkomailaa, vaikka oikeasti inhosi koko jääkiekkoa. Sen saaminen tuntui mukavalta, ei niinkään käyttäminen.

   Juankosken pojasta tuli säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, laulaja, harjastukkaisen kansan luonnonkiharan kielen hallitsija ja kehittäjä, onhan siinä jo urheilulajeja kerrakseen. Ja sitä myöten elämästä muokkautui vähintäänkin vaiherikas. Tapahtui ehkä paljon myös sellaista, jota ei haluaisi tapahtuvaksi. Mutta Juicen mielestä ei kannattanut katua. Näin hän pohdiskeli ainakin haastattelua tehtäessä vuonna 1993. -Omakohtaisesti ajattelen näin, sillä en ole tehnyt tahallisesti mitään tosi törkeää. Sen verran fatalisti pitää olla, että jos niin ei olisi käynyt, se en olisi minä vaan joku toinen. Kun Popedan kitaristi kuoli 1986, niin moni sanoi, että ellei se olisi juonut viinaa ja polttanut niin paljon, niin se eläisi yhä. Kukaties, mutta olisiko se myöskään ollut huippukitaristi vaiko kenties hiirenharmaa merkonomi jossakin.

   Muistatteko, että Juicella oli em. aiheeseen ja urheiluun liittyvä kappale, jossa sanotaan antisankarille: ”Lähe kiitään, senkin rontti. Mene mäkeen!”

   Siis menoksi vaan, löytyipä ”suksee mistään” tai ei. Kolit ja muut korkeat paikat oli koluttava. Ja eikö sitä sanota, että mäki – vai mikä se nyt oli – opettaa? Opetti Juiceakin. Mitähän tuumisi tämä edesmennyt suomen kielen ilotulittaja nyt vallitsevasta maailmantilanteesta? Ehkä samoin kuin niille, jotka takavuosina povasivat maailman menevän nurin: ”Ei pyöreä voi kaatua, ellei muuttele muotonsa laatua…”

Hulluus…

Ja jos kenellä oli sanansa sanottavana em. mäki -tematiikasta, niin se oli tietenkin kaikkien aikojen mäkihyppääjä Matti Nykänen. Ei ole epäilystäkään, ettemmekö uskoisi häntä, myös laulajapoikana kunnostautunutta huippu-urheilijaa, kun hän kuvaa laulussaan miten upealta tuntuu ”kun lähtee lentoon hyppyrin nokalta”, vaikka tasamaalla olisi taatusti helpompaa. ”Vain mäkimies voi tietää sen”, on kappaleen nimi, ja senkin tiedämme, että Matilla oli napakymppimäinen toteamus tilanteeseen kuin tilanteeseen, niin kuin se, että ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus”:

   Talviset lajit ovat kai meihin suomalaisiin sisäänrakennettuja, sillä muusikot yksi toisensa jälkeen ovat eksyneet aiheen pariin. Veikko Lavi jo tiesi, että suksen heikon luiston takana on sukuvika. Myös maineikas rockyhtye Popeda tuskailee, että ”Suksi, suksi ei luista mihinkään/Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään /Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!”

      Omalla persoonallisella tavallaan mäkeen menee myös suosikkinäyttelijä, koomikko ja monipuolinen viihdetaiteilija Pirkka-Pekka Petelius. Tutkailee mäkiä siinä missä metsikköä, kivikkoa tai pellonviertä. Hän juoksee lenkkejä räkättien perässä tai muuten vain. Näin hän ainakin teki sillä vuosikymmenellä, jolla viimeksi tapasimme ja miksei tekisi yhä. Ja vaikka nykyään kansanedustaja onkin, niin bongareista tiedetään, että he ovat alan miehiä aina. -Nähtyäsi harmaapäätikan luonnossa olet perusteellisen koukussa, Pee-Pee sanoi haastattelijalle ja viritti siitä paikasta laskujohteisen vihellyksen, vienon, surullisen kuikutuksen. Saman tien olisi voinut toivoa Elaine-esitystä. Kukapa ei muistaisi kyseisen taiteilijan pehmeällä äänellään tulkitsemaa vetovoimaista hittiä ”Jos minne lie polkuni vie/Oli päivä tai synkkä yö/Niin muistan ain/Sinut armas Elaine”. Mutta asiassa pysyäkseen toimittaja kiirehti kysymään, mikä saa miehen valvomaan ensin kokonaisen yön pöllöjä kyttäämässä ja siirtymään sitten sujuvasti heti aamulla mahdollista kurkimuuttoa odottamaan. -Mies, vastasi Pirkka-Pekka ylväästi ja piti tauon, mies etsii jotakin konkreettista, yksinkertaista mutta samalla elämyksellistä…

Nelivuotiaana Pirkka-Pekka Petelius kertoi kaikille tutuille ryhtyvänsä isona lintutieteen tohtoriksi, olkoonkin että samalla tuli paljastaneeksi tuolloin vielä vaiheessa olevan r-kirjaimensa ranskahtavasti sorahtavan laadun. Tässä kuvassa hän on linnuista kiinnostunut edelleen ja kiikaroi jotain todella sykähdyttävää: ”Apuuva! Ääni on peipon ääni, mutta jalat ovat kurjen jalat!”

Rockyhtye Eppu Normaali puolestaan on tehnyt havainnon, että tietynlaista menestystä elikkäs säpinää voisi saavuttaa, jos olisi ”nuorempi, laihempi ja lihaksikkaampi”, sillä seurauksella, että päädyttiin tekemään jotain asian eteen ja uskon vahvistukseksi julistamaan antaumuksella useampaan kertaan: ”Must on tullu urheiluhullu!”

… ja sankaruus

Urheilun lauluista intoutuneet tutkijat ovat löytänet hakemaansa tuotantoa pilvin pimein. Monet lajit ovat saaneet omat laulunsa. Kuten jääkiekko, josta esimerkkinä Tappara ja Junnu/Juha Vainio. Siitä huolimatta, että Junnun lyyristen ja riemullisten laulujen innoittajana on ollut isossa määrin kotikaupunki, sen ihmiset ja ilmapiiri, urheilukin, osasi hän arvostaa myös Manse-merkkisiä liivejä: ”Muoti mannermaalta, mutta taito/ Tampereelta on ja se on aito – – – TAPPARA ON TERÄSTÄ/TAPPARA ON TERÄSTÄ/TOISET TULEE KAUKAA PERÄSTÄ!

Maailman vahvin mies -kilpailuissa aikanaan useaan kertaan podiumille kiivennyt Riku Kiri oli aktiivivuosinaan varmaan monenkin pojan idoli samalla lailla kuin Eppu Normaalin aihetta sivuavassa laulussa kerrotaan. Lihaksikas, no totta kai! Oli kaverilla raakaa voimaa, veti rekkoja ja heitteli sementtimötiköitä. Ei kuulemma kutenkaan ollut ensimmäisenä uhoamassa, että ”seinäjokelaisille ei kannata selitellä, vaan parasta pyyhkäistä heti turpaan”. Riku on nimittäin paitsi iso myös hyväntahtoinen ja kiltti mies. Ja mikäli hänen kuulee puhuvan tangoista ja levyistä, niin, hei, ei ole silloin kysymyksessä tanssi eikä musiikki, vaan painonnostotangot ja levypainot, you know.

  Entäs sitten J. Karjalainen, monipuolinen lauluntekijä, oman tiensä kulkija, mm. amerikansuomalaista musiikkiperinnettä suomalaisiin oloihin sovittanut suosittu artisti.  Häntä on kiittäminen siitäkin, että saamme – myös sinä ja minä – tuntea itsemme sankareiksi. ”Mitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet?”, hän kysyy. Ja antaa tosi hivelevän vastauksen: ”Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan…” Kertosäe on tarttuva. Siis eikun uusiksi!

Kaarina Naski