Kohtalonyhteyttä ja elämyksellisyyttä – kirjat urheilumiesten tiennäyttäjinä

-Minusta olisi voinut tulla näyttelijä, sanoi Juha Väätäinen haastatellessani häntä takavuosina. Tuolloin hän toimi Suomen Urheiluliiton päävalmentajana, mutta sulat hatussa kertoivat ennen muuta kestävyysjuoksun kaksinkertaisesta Euroopan mestaruudesta. Niin kuin kertovat yhä, vaikka mies on vuosikymmenten mittaan varsin monipuolisesti ansioitunut, ei vähiten kansanedustajana. Myös taidemaalarina hänet tunnetaan, ja siitä päästäänkin aasinsiltaa pitkin takaisin alkulauseeseen. Siis hänestä olisi voinut tulla näyttelijä. -Ja niinhän minusta tavallaan tulikin. Huippu-urheilijana sain maailman suurimman näyttämön, jolla saatoin toimia oman käsikirjoituksen mukaan ja edes ohjaajaa kuulematta, Julma-Juha sanoi tuolloin. Eikä ollut kuulijalla vastaan väittämistä.

Juha Väätäiseen on määrätietoisuus ja haasteista viehtyminen sisäänrakennettu, mutta lahjakkuus -käsitteen sellaisenaan hän kyseenalaistaa. Erään lahjakkuuden muodon hän kuitenkin myöntää omanneensa, ja se oli harjoituslahjakkuus. Siihen hän on uskonut myös valmennettaviensa kohdalla.

Kirjallisuuden harrastuksestaan mestarijuoksija totesi, ettei hän ole koskaan ehtinyt lukea kovin paljon, mutta ne teokset, jotka ovat läpäisseet seulan, hän on kokenut sitäkin merkittävämmiksi ja aistinut jopa eräänlaista kohtalonyhteyttä omaan elämäänsä. Saamansa mielikuvat hän on urheilumatkoillaan testannut ja oikeiksi havainnut ja mainitsee miten mm. Georges Simenonin salapoliisiromaaneista voi suorastaan haistaa Pariisin kujat, yhtä lailla kuin Ernest Hemingwayn kirjat ovat taikoneet tietyn atmosfäärin ja ikään kuin valmistaneet hänet vastaanottamaan tulossa olevia elämyksiä. Mutta ylivertaisena kirjana Juha pitää Raamattua, jonka hän löysi uudelleen elämänsä murrosvaiheessa. Seikkailua, jännitystä, runoutta, elämänohjeita, kilvoittelua, monet vertaukset nimenomaan urheilun piiristä. -Kun meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistämme, se tarkoittaa, että meidän todella on rakastettava ensiksi itseämme. Itsensä rakastaminen ei kuitenkaan ole sama kuin itserakkaus. Sen tilalle urheilija tarvitsee mittaamattoman määrän nöyryyttä. Sitä kautta vapautuu energiaa ja päästään eteenpäin.

   Liikuntaneuvos Juha Väätäinen (s.1941) on kokenut taannoin terveydellisiä takaiskuja, mutta uskoo luonteensa mukaisesti nytkin parempaan ja on viime tietojen mukaan nousemassa tilapäisestä vaaka-asennosta pian jaloilleen. Kaikki me urheilun ystävät toivotamme hänelle tsemppiä, ja hän puolestaan allekirjoittanee vuosien takaisen lausumansa: ”Nykyihmiset on totutettu niin valmiille. Osan viehätyksestä vie luonnollisesti se, että ponnistus on minimoitu, kun se pitäisi maksimoida. Huippu-urheilussa ei riitä, että tekee kaikkensa. Pitää tehdä paremmin kuin muut, ja se se luonnetta kysyy. Kokemus, menestys, voitto.”

Huckleberry Finn olisi mennyt

täydestään härmäläisestä

Mitä sitten tulee Paavo Noposeen, niin voiko aloittaa selostajauransa hohdokkaammin kuin omassa maassa järjestetyissä olympiakisoissa? Ei minusta ainakaan. Ilmankos miehen äänestäkin sanottiin, että se kuulosti ihan sinivalkoiselta – myös semmin olympiakisoja tai monia muita arvomittelöitä niin kotimaassa kuin ulkomailla selostettaessa. Yksi Yleisradion ikoneista, se hän oli, Noponen. Ja voin vakuuttaa, että ääni kuulosti yhtä tunnekylläiseltä ja sointuvalta livenä, vaikkakin tavatessamme puhuimme kirjallisuudesta eikä urheilusta.

-Kun nykyaika vyöryy päälle liian hyökkäävänä, on saasteita ja muita vaaroja, tarjoaa Twain yhä edelleen nostalgisen keitaan, totesi Paavo Noponen vuonna 1987, jolloin myös kuva on otettu. Urheiluselostaja, jolla oli myös mittava kirjallinen tuotanto, oli sitä mieltä, että kaikki pojat haaveilevat löytävänsä joskus aarteen ja mielikuvitusta on kellä enemmän kellä vähemmän. Jotkut, kuten Tom Sawyer, ovat suorastaan fantasioita täynnä.

   Että oliko hänellä mielikirjailijaa, vielä kysyttekin. Sama, jonka ykköshahmoja oli ”tunnetuin suomalainen Amerikassa”, Huckleberry Finn. Hyvä sanaleikki tietysti, mutta tuskinpa meillä suomalaisilla mitään sitä vastaankaan olisi. -Kyllähän Huck, Mark Twainin rakastettavan aito, teeskentelemätön ja maanläheinen luomus olisi mennyt täydestään härmäläisestä, sanoi selostaja. Joskohta meissä on hänen mukaansa myös paljon Tomia, toista Twainin seikkailuklassikoiden nimihenkilöä, jonkalaisten raisu kapinahenki vain kasvaa sitä myöten, kun solmiota höllätään. Niin vahvan elämyksellisesti kyseiset kirjat Paavo Noposeen vaikuttivat, että vasta valmistuneena yhteiskuntatieteitten maisterina ja Asla-stipendiaattina hän suuntasi maailmankuulun kirjailijan jalanjäljille Valtoihin. Radion, television ja elokuvan ohjelmatekniikka siinä tietysti oli virallinen pääasia, mutta eräänä tärkeänä etappina oli Twainin – oikealta nimeltään Samuel Clemens – kotikaupunki Hannibal Missourissa. Siellä Huck ja Tom ovat kaupungin kuuluisuuksia, joiden patsas on komealla paikalla, ja turisteja houkuttaa mm. Sam Clemens -museo, Tomin maalaama aita ja luola, jossa hän seikkaili. (Itse asiassa tietolähteissä on kirjailijan syntymäpaikaksi mainittu Florida, Missouri, joka varsinkin Euroopasta katsoen vaikuttaa hämmentävältä sanaparilta, mutta selittyy sillä, että kyseessä oli Florida -niminen pikku paikkakunta, nykyisin asumaton kylä, josta Clemensin perhe muutti Hannibaliin, molemmat kohteet siis Missourin osavaltiossa.)

   Nuori toimittaja Paavo Noponen liikkui 14 kiloa painavine nauhureineen ja muine härpäkkeineen hartaana autenttisilla paikoilla ihmisiä haastattelemassa ja oikeanlaisia ääniefektejä jahtaamassa. Luolaseikkailujen tyyssijassa hänelle sattui myös työtapaturma, sähköisku lamppua vaihdettaessa. -Selvisin säikähdyksellä, mutta pahemminkin olisi voinut käydä, haastateltava totesi. Hän kertoi jopa ehtineensä kuvitella, miten hänen nekrologissaan olisi mainittu: ”Kuoli työnsä ääressä Tom Sawyerin luolassa…”    

   Muistan tuumineeni, että siinäpä ammattitoimittaja asialla, loppunousu ja kevennys samassa. Nyt kun Paavo Noponen on jo tuonilmaisissa, hänet voi hyvinkin kuvitella iskemässä tarinaa pilvenpäällisyleisön kanssa vaikkapa Susi-Kallesta ja Tiilikais-Pekasta.  Mikäs, kun miehen itsensäkin vaelluksessa oli kaikki hienon tarinan ainekset.

Kaarina Naski

———————————————————————————————————-

Aihetta sivuten:

Marhaaminen on hyväksi

Nykyisin puhutaan lasten vähentyneestä liikunnasta huolestunein äänenpainoin. Toista oli ennen, kun pikkuväki ei vanhempien mielestä pysynyt hetkeäkään aloillaan. Eli niinkuin kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) kuvasi murrerepliikissään: ”Mitä sie laps raukka marhaat siin ies takasii. Oot sie vällei kippee?”

Esimerkki puolestaan siitä, miten urheilu on esillä myös nykyperheen arjessa: Pikkumies seurasi vierestä äidin ja isän leikillistä painiottelua. Kun näytti, että äiti on jäämässä häviölle, parahti poika: ”Ota kuikutta kii, ota kuikutta kii!”

---

”Tällainen olen, rakastakaa minua”

KUN TARINAN LÖYTÄÄ VIERELTÄÄN…

Antti Tuuri on ihailtava kirjailija. Vaikka onkin totuttu siihen, että hänellä on mahtava fiktion aarrearkku ja että hänessä on siinä tutkijaa missä seikkailijaa, hän jaksaa aina yllättää.  Sanokaa, jos olette eri mieltä, kun luette Tuurin uusimman, huumorilla kevyesti ryyditetyn kirjan Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (Otava). Jos teoksen sanoma pitäisi tiivistää pariin lauseeseen, valitsisin seuraavat:

”Tapasin Wahlroosin ensimmäisen kerran hänen ollessaan yhdeksänvuotias ja muistan hyvin, millainen lapsi hän silloin oli. Varhaisemmista kuvista näkee myös, kuinka luottavainen hän oli ja kuinka hän uskoi kaikista ihmisistä pelkkää hyvää; tapa, jolla hän vanhassa valokuvassa painaa päänsä pihakeinussa istuvan Hjalmar-vaarinsa syliin, kertoo kaiken noin viisivuotiaasta Down -ihmisestä: tällainen olen, rakastakaa minua.”

Tuurin kirja Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (158 s. Otava) on saanut nimensä fysioterapeutin lausumasta. Testattava oli jo ikämies, mutta liikkui edelleen ketterästi. – Kansi Kirsti Maula.

Tuuri, joka tuolloin ei aavistanut olevansa vielä joskus samaisen lapsen edunvalvoja, on nyt kirjailijana tehnyt sen, mihin taide parhaimmillaan kykenee eli saattanut näkyväksi ”yhden näistä pienimmistä”, erään omaa elämänpiiriään lähtemättömästi sivuavan. Ja samalla osoittanut ihmiselämän merkityksellisyyden silloinkin, kun se ei edes lähtökohdiltaan mene vakiintuneiden kaavojen mukaan. Jukka Jalmari Wahlroos syntyi erilaisena eli hänen kohdalleen oli osunut Downin oireyhtymän aiheuttama kromosomipoikkeama. Aiemmin puhuttiin mongolismista ja mongoloideista, mutta nimitykseen Down-ihminen, jota Tuuri kirjassaan käyttää, tuntuu liittyvän positiivisempi lataus. Aiheeseen pitkään perehdyttyään kirjailija – sekä saatavilla olevien tietolähteiden että omakohtaisen käytännön tuntemuksensa kautta – esittelee lukijalle erään tarinan ja sen vetovoimaisen päähenkilön, aivan omanlaisensa persoonan, touhukkaan ja hyväntuulisen Wahlroosin.

   Sen sijaan, että yli nelikymppiset vanhemmat olisivat antaneen vastasyntyneen suoraan kehitysvammalaitokseen, kuten lääkäri suositteli, he päättivät antaa lapselle niin hyvän elämän kuin se olisi mahdollista. Äidillä, Inkeri Wahlroosilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tytär Pirkko ensimmäisestä avioliitosta, ja Pirkon välityksellä Teknillisen korkeakoulun opiskelijapoika Antti Tuuri tutustui perheeseen ja tyttöystävänsä velipuoleen Wahlroosiin edellä kerrotusti. Nuoripari meni naimisiin ja kun aikanaan lapsia syntyi, Wahlroos saattoi ylpistellä olevansa ”kahden lapsen eno ja myös naistenmies”. Mitä toisella mainekaneetilla tarkoitettiin, ei ehkä ollut asianomaiselle selvillä, mutta senkö väliä, kun hyvältä kuulosti ja sai suut hymyyn!  Että Wahlroos arvosti siskonsa miestä ja tämän ammattia tulee kirjassa näkyviin selvemminkin kuin rivien välistä. Esiteltyään Antin ystävilleen, vaikkapa Aula-työkodissa, kesäleirillä tai uimalassa, hän muisti painottaa kirjailijan ammattia ja sitäkin, että oli itse myös kirjailija – jäljensihän hän ahkerasti tekstejä vihkoihinsa. Tiedon hankinta olikin mieluista Wahlroosille, hän oppi lukemaan ja tutkaili päivän lehtiä, kuului jopa lehdistö- ja keskustelukerhoon ja kertoi mielellään, mitä lehdistä oli löytynyt. Jos kuulija sitten katsoi hyväksi tarkistaa luetun ymmärtämisen ja oikaista vinoon menneet faktat, ei ”tietolähde” pahastunut, vaan vastasi kohteliaasti: ”Aivan oikein!”

Eikä ole

puuttunut unelmia

 Nyt kun Wahlroosilla on ikää jo 66 vuotta, on käynyt varsin selväksi, että hän on saanut elää vanhempiensa toiveiden mukaista täyttä elämää. Varsinaisena työnä hänellä oli mattojen ja ryijyjen kutominen Aula-työkodissa aina eläkkeelle siirtymiseen asti. Lisäksi työharjoittelua eri kohteissa eduskunnan kuva-arkistoa myöten ja harrastuksia omaehtoisista arkeologisista kaivauksista vaikkapa musisoimiseen ja tanssiin. Eikä ole puuttunut tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia, olkoonkin, että niissä ovat kertojan mukaan sekoittuneet realismi ja mahdottomuudet. Sen ohella, että kirjailija on selvittänyt samalla ansiokkaasti kehitysvammaisuuden vaiheita, siihen suhtautumista eri aikakausina, tutkimustyön etenemisestä maailmanlaajuisesti ja Suomen osuutta teeman mukaisella kartalla, hän on valottanut myös seulontakolikon toista puolta, sitä näkemystä, että maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri. Tätä huolta keventämään ovat tulleet mm. tukiasunnot. 1990-luvulla oli jo erityisiä yhteisasumisen muotoja, jotka mahdollistivat Down-ihmisillekin itsenäisen elämisen. Tuetussa yhteisasuntolassa saa ikäistään ja vertaistaan seuraa ja harrastuksia ohjatusti.  -Sellaisessa Wahlrooskin olisi aivan hyvin voinut asua, toteaa Tuuri.

Antti Tuuri on tunnettu paitsi kirjailijana myös kalamiehenä. Nyt puheena olevassa kirjassakin hän kertoo myös päähenkilön kanssa tekemistään iloisista kalaretkistä Ilomantsiin. – Kuva Jouni Harala.

Joukolla

elämää oppimassa

Wahlroos on kulkenut toisenlaisia polkuja, mutta aina suojatusti. Hän on ollut perhe- ja sukuyhteisölle tärkeä ja päinvastoin. Jo lapsena hänkin tuli tietämään, mitä oli menetetty Karjala ja että äiti Inkeri oli Ruskealan Ilolasta ja isä Arne Viipurista. Lisäksi poika mielellään kertoi, että hänen enonsa oli voittanut sota-aikana armeijan kilpailun Vuoksen yliuinnissa. Tehtiin lähisukulaisten kesken matkoja ja vietettiin yhteistä aikaa kesäpaikoissa, milloin kummitädin Saima Sorjosen maatilalla Riihimäen Haapahuhdassa, milloin Liperin Härkinvaarassa tai Pohjanmaalla Molpessa. Saima Sorjonen oli ensin opettajana Joensuussa ja sen jälkeen Riihimäellä, ja kun hän jäi eläkkeelle, Wahlroos osoitti vastavuoroisuutta ja kävi lukemassa kirjoja tädilleen; mitä siitä jos sanat tai rivit vähän sekosivat…  Antti Tuuri puolestaan toimi kuljettajana, kun Inkeri Wahlroos järjesti kesäisin viikon mittaisia leirejä kehitysvammaisille, ja hänestä oli hauska havaita, miten Wahlroos nautti autokyydistä, pomppi, huuteli ja taputti käsiään, ohituksissa eritoten. Yhteinen kalastusretki Ilomantsiin oli myös vakiohjelmassa. Kalamies Tuuri pääsi toteamaan, että siitäkin voi näköjään iloita, jos kala karkaa. Wahlroosille nimittäin riitti, että hänen uistimessaan sentään oli ollut kala!

   Lapsuusvuosina Tuurin lapsilla ja Wahlroosilla oli kokoeroa, mutta yhteiset leikit sujuivat. Wahlroos leikki eikä ollut aikuisten tapaan vain leikkivinään, ja tytär kuvasikin sitä myöhemmin samoin sanoin kuin joikaamista on yritetty kuvata: ”Suomalainen laulaa puusta, saamelainen laulaa puun.” Kun sitten se aika koitti, että enolle alkoi ilmaantua erilaisia perusoireyhtymään kuuluvia sairauksia, viimeisenä Alzheimerin tauti, omat ihmiset olivat tiiviisti tuntumassa, tilannetta päivittämässä ja käytännön apua tarjoamassa. Ja lähellä monet heistä ovat yhä, vaikka Wahlroosin asemapaikkana on nyt dementikoille tarkoitettu palvelukoti. Hänen siskonsa on omaishoitajana ja Antti Tuurikin yhä edunvalvojana – vaikka on ollut jo pitkään tahollaan solmittuaan uuden avioliiton. Mitäkö keskushenkilö tähän sanoisi? Epäilemättä hän kirjan erinomaisen luonne- ja käytöskuvauksen perusteella lausahtaisi: ”Näin on näreet!” Aurinkoisuus ja tahaton huumori ovat nimittäin usein Down-ihmisiin sisäänrakennettuja, ei vähiten Wahlroosiin.

Kaarina Naski