Aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana

”Taiteilijana hänen ominaislaatuunsa kuuluu kyky puikkelehtia kuin kala vedessä niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen herkkiä, joilla yleensä liikutaan varoen. Tunne-elämän alueilla.” Noin huomaan kirjoittaneeni tasan neljä vuosikymmentä sitten Vesa-Matti Loirista. Osaisinko paremmin sanoa nytkään, tuskin. Monisanaisemmin kyllä, niin kuin on tehnyt suomalainen media laajalti viime päivinä taiteilijan nukuttua pois. Kansalaisten kiitollisuus Loirin pitkää ja merkittävää uraa kohtaan tuntuu kimpoavan jopa auringonsäteistä, joita on saatu tuhlaillen tänä kesänä.

Vesa-Matti Loirilla oli monet kasvot. Tässä hän on vakavia miettivä, vielä jokseenkin nuori mies. Taiteilija tulkitsi kuin samaistuen toista, Eino Leinoa, joka poistui tuonilmaisiin noin sata vuotta sitten. Nyt ovat poissa molemmat, rakastetut, armoitetut. Mutta runo elää, myös suomalaiseen kesäyöhön viittaavana sävellyksenä Nocturne, joka antaa avaimet elämän oivaltamiseen meille kaikille: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen/ Niistä sydämeni laulun teen”.
– Kuva Toini Räsänen

   Tuolloin, vuonna 1982, kun tapasimme, hänessä oli vielä sitä pikkuista rockaripoikaa, jollainen hän oli ollut uran alkaessa. Lapsenomaiset avoimet kasvot. Mutta yllättävän syvällisesti haastateltava puhui jo esimerkiksi identiteetistä, kertoi ratkaisseensa omalla tavallaan, miten kasvaa ihmisenä: – tunnustamalla omantunnon olemassaolon. Vastuun unohtaminen oli kuulemma sen jälkeen ollut monin verroin vaikeampaa.

Selityksissä löytyy

Loirin monipuolisuudesta taiteilijana riitti näyttöä areenalla kuin areenalla, niin elokuvan, television kuin teatterin saralla. Musiikkia, joka oli myös yksi hänen omakohtaisista lajeistaan, hän sanoi pitävänsä puhtaimpana, hienoimpana ihmisen tuottamista taiteen muodoista. Ja jottei yksi tärkeä seikka olisi unohtunut, niin mies maustoi sillä ohimennen puheenvuoronsa. – Urheilua en jätä koskaan. Se on tapani rentoutua, hän sanoi. Urheilun piiristä hän löysi myös vertauskuvan nousukkuudesta. -Surullista on, kun näkee, miten ihmiset tavoittelevat otetta mahdollisimman korkealta puolapuilta ja pyrkivät pudottamaan lähimpänä olijan. Raha ja valta on kaikki.

   Maineikkaasta roolihahmostaan Uuno Turhapurosta tulkitsija totesi, että Uuno tuntee pelin säännöt, mutta potkii tutkainta vastaan. Pahuuttaan hän ei tee sitä milloinkaan. Niinpä. Moni suomalainen jakoi kapinoijan ajatukset kaiken maailman ”pyrokraateista”. Ja mitä vävyihin tulee, niin heistä Uunolla, vuorineuvos Tuuran tyttären miehenä oli sekä enemmän asiantuntemusta, että vielä vankempi mielipide vuonna 1998, jolloin niin ikään tapasimme työn merkeissä. -Vävy, jolla on tunteet, on näinä kolakoina aikoina todellinen harvinaisuus! sanoi Loiri ihan Uunon äänellä. Ja kaikkein hauskinta hänestäkin oli roolihenkilönsä tapaan keksiä selityksiä, niitä, joita pojat ovat keksineet maailman sivu. Oivalluksena, että vaikka sen selvittämiseen, miksi ei tee työtä, kuluu enemmän aikaa kuin työn tekoon, on siinä silti hohtonsa.

Veikeä kuin lapsi

Appiukko saattoi pitää Uunoa nimensä mukaisesti turhakkeena, mutta ohjaajilla katsojista puhumattakaan on oikeampi mielipide: tosi hauska individualisti ja elokuvataiteen suurten koomikkojen sukua. Ja kirjallisuuden tuntijat puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että omista klassikoistamme löytyy Uunolle sielunveljiä, kuten esimerkiksi tämä Joel Lehtosen Putkinotkon patalaiska viinatrokari Juutas Käkriäinen. Eikä tehnyt hyvällä näyttelijällä heikkoakaan Juutaksen rooliin hyppääminen. Kahdella kierteellä taidettiin mennä. Ja helppo oli ottaa omikseen Rosinan kauniit mietteet miehestään: ”Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Mikä lienee silloin ollut Rosinalla. Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niin kuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja luja se on kuin karhu työssä…jos se vain milloin rupeaisi työhön.”

My way

Harva poika tähtää taidokkaaseen nenälleen menemiseen elämänuraa ajatellen, mutta kenties kannattaisi, jos ottaisi oppia Veskusta, joka oli jo varhain varsinaisen kaatuilemisen kunkun maineessa. Siitä oli lyhyt matka hänen kohdallaan klovnimaiseen hahmoon. Ja niin kuin klovnit aina ovat olleet kiintoisia – suorasanaisia, samaistuttavia, lystejä tai surullisen hahmon ritareina vetoavia, sellainen oli ja tulee olemaan muistoissamme myös Vesa-Matti Loiri. Sama mies, joka tulkitsi ikimuistettavasti niin Kiveä, Leinoa kuin Dostojevskiä, kulttuurin laajaa kirjoa.

   Siitä, miten sattumalla voi olla osansa luonneanalyysin syntyyn, seuraava: Kerran väkijoukko väisteli kiusaantuneena juopunutta, joka surffaili ulkoilmakonsertissa pyytelemässä tulta savukkeeseensa, mutta tuli torjutuksi. Kunnes illan solisti, Vesa-Matti Loiri välikohtauksen huomioineena hyppäsi alas lavalta, tarjosi tulta, taputti kaveria hartioihin ja palasi takaisin estradille. Eikö tämä, erään paikalla olleen muisto, voisikin olla yksi lämpimimpiä poismenneestä taiteilijasta? Ei luusereita ja tähtiä – aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana.

Kaarina Naski

Utopiayhteisöt – kummallisia haaveitako vain?

Kommuuna Kylväjän kannen ylemmässä kuvassa on Enoch Nelson ohjaamassa kahdeksansiipistä hinattavaa kääntöauraa 1920 -luvun puolivälissä. Kirjan asukastiedoissa kerrotaan amerikansuomalaisen Enochin olleen sukutaustaltaan Kalajoelta. Hän oli syntynyt 1897 ja kuoli joukkoteloituksissa Sandarmohissa 1938. Wikipedian mukaan Sandarmoh tunnetaan Stalinin vainojen uhrien teloitus ja hautapaikkana Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä Venäjällä. Paikalla on ammuttu yli 7000 henkeä, joista suomalaisia tuhatkunta. – Kuva Nelsonin perhearkisto. Alempana nähdään Kylväjän konttori ensimmäisinä toimintavuosina. – Kuva Kylväjän museo.

Millainen olisi sinun utopiayhteisösi? Miten siellä elettäisiin, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Ja mistä sellaiselle löytyisi otollinen asemapaikka?

Älä välitä, jos et heti keksi, sillä et ole ensimmäinen etkä taatusti viimeinenkään, joka moista pohtii. Meillä suomalaisilla, jos keillä, on näyttöä ei ainoastaan utopistisista pohdinnoista vaan myös toimista. Yritetty on, rapatessa on tottavie roiskunut, monelta henkikultakin mennyt, mutta summa summarum, eikö ihmiselämä voisi turhempaankin kulua kuin pyrkimyksissä kohti parempaa. — Siirtolaisuudessa on omat utopialukunsa, ja vaikka ihanneyhteiskunnat ovat lopulta jääneet saavuttamattomiin, voidaan kai sanoa, että jossain mielessä ne ovat täyttäneet tehtävänsä. Kovan kautta on opittu elämisen taitoa, hyvä ja paha, vaatimukset ja uhraukset joutuneet dramaattisella tavalla puntariin, ja työn jälki jäänyt kertomaan raivaajasukupolvesta, joka sentään paljossa onnistui, vaikka kenties liian isoilla tai perin kummallisilla haaveilla nykyihmisen mielestä liputtikin.

Siirtolaisuusinstituutin tutkimus- ja julkaisutyön arvostettavuudesta ovat osoituksena sen monet siirtolaisuuden ja samalla koko maan historiaa kiintoisalla tavalla valottavat teokset. Uutta lähdeaineistoa löytyy aina vaan, ja sen hyödyntämisessä on mahdollista käyttää uusinta tekniikkaa. Tästä esimerkkinä on Harri Vanhalan tuore, lajissaan yhtä vetävä kuin vaikuttava tietokirja Kommuuna Kylväjä, tarina amerikansuomalaisesta kolhoosista Donin aroilla. Harvinaisen kuva-aineiston korkeasta laadusta ja lukijaystävällisestä taitosta on vastannut ko. instituutin tietopalvelupäällikkönä pitkään toiminut Jouni Korkiasaari.

   Sukututkimus saa niin ikään Kylväjän myötä sulan hattuunsa, sillä lähtiessään tutkimaan oman taustansa vaiettuja vaiheita diplomi-insinööri Vanhala löysi monen muunkin vaiheita ja tuli avanneeksi portin ilmiöön nimeltä utopiayhteisö. Se vie sadan vuoden taakse, jolloin amerikansuomalaiset perustivat maatalousosuuskunnan, sittemmin Kommuuna Kylväjänä tunnetun. Että osuuskunta päätti asettua juuri Neuvosto-Venäjää rakentamaan ja sen aromaita viljelemään tuntuu vallankin tämän päivän maailmantilanteessa käsittämättömältä. Mutta kun lähtijöillä oli houkuttimena paitsi tunnettu mustanmullan alue, työläisten luvattuun valtioon pääseminen ja siellä pärjääminen, niin olihan se jotain.

Mitähän tällaisesta ilmoituksesta sanottaisiin tänä päivänä? Menisikö joku kenties säästöpossulle? Toveri -lehdessä vedottiin näin lukijoihin 1921. Kirjan mukaan kirklandilaisten mainitaan olleen aktiivisimpia lahjoittajia, vaikka olivat ”lännen suomalaisista pienviljelijöistä kaikista pienimmästi elävää väkeä”.

Pitkällisen varojen keräämisen jälkeen muuttivat ensimmäiset asukkaat loppusyksystä 1922 Yhdysvaltain länsirannikolta Etelä-Venäjälle Donin alueelle. Vastaavanlaisia osuuskuntia erilaisin tavoittein oli lähtömantereella muitakin, mutta Kommuuna Kylväjän nimenomaisena tarkoituksena oli harjoittaa suurisuuntaista koneellista tähkäviljelyä. Maataloustuotannon kannalta kokeilu onnistuikin hienosti, ja pluspuolelle kallistui koko Kylväjä -kommuunikin, jos sitä verrataan monien muiden kommuunien kohtaloon ja kuihtumisnopeuteen ja siihenkin, että myös Kylväjän ovi kävi tiuhaan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ja valtaosa väestä vaihtui. Eräät tulijat järkyttyivät vallitsevista olosuhteista niin, että katsoivat viisaaksi perääntyä heti.

Isoisä ekana arolla

Kaksikymmenluku oli suomalaisten aktiivisinta aikaa kyseisessä kommuunissa, mutta sopeutuminen ei ollut itsestään selvää jo pelkästään kieli- ja kulttuuriongelmista johtuen. Viimeistään vuonna 1929 lähes kaikki muuttivat pois, kuka Amerikkaan, kuka Suomeen, Neuvosto-Karjalaan tai Hiilisuo -sovhoosiin.  Mutta vaikka itse ilmiölle kävi, niin kuin utopioille tapaa käydä, niin Kylväjän toiminta jatkuu edelleen, nyt maatalousosakeyhtiönä. Toki muutkin olivat huomanneet, että heinäarosta oli, kiitos ennen muuta hullunrohkeiden meren takaa tulijain, tullut mallitila. Kun Kylväjä näytti onnistuvan, perustettiin naapuriin samalla mallilla valtiontila monikymmenkertaistetulla pinta-alalla. Ukrainan nykyiset viljasadot, joista puhutaan paljon juuri näinä aikoina sotauutisointien yhteydessä, ovatkin Vanhalan mukaan joltain osin kiitollisuuden velassa amerikansuomalaisille. Ukrainan rajalle ei Kylväjältä ole kuin pari sataa kilometriä. Ja jos olisit käynyt entisessä suomalaiskommuunissa vuonna 2018, niin kuin tietokirjan tekijä kävi, olisit saattanut tavata kylän viimeisen suomalaisen, Matti Tarhalan.

   Teoksessa on pääpaino asukkaiden ihmisläheisillä tarinoilla, ja myös venäjänkieliset lähdeaineistot ovat tuoneet uutta valaistusta historiaan. Lukija voi hyvin kuvitella, miten tervetulleena teoksessa mainittujen ja muidenkin ”Kylväjä -taustaisten” henkilöiden sukulaiset kokevat tämän selvityksen. Ja isossa kuvassa kyseessä on nätisti lankulle osunut loikka tutkimustyölle. Harri Vanhalan ei voi sanoa päätyneen sattumoisin teoksen kirjoittajaksi. Hänen isoisänsä, Pernajassa 1896 syntynyt Clas Collan oli nimittäin Kommuuna Kylväjän ensimmäinen asukas. 1910-luvulla siirtolaiseksi enonsa perheen mukana päätynyt Clas lähetettiin Amerikasta Neuvosto-Venäjälle valitsemaan kommuunille paikkaa. Poliittiset olosuhteet Amerikassa olivat tuolloin kriittiset. Vasemmistopiirit antoivat materiaalista tukea ja kannustivat jäseniään siirtymään Venäjälle. Vanhala toteaa, että Clas tuskin vei teini-ikäisenä kommunismin aatetta mukanaan Amerikkaan, vaan omaksui sen piirteitä vasta siellä. Clasilla ei ollut taloudellista pakkoa lähteä siirtolaiseksi ja koulunkäyntiäkin enemmän takana kuin monella muulla rapakon yli tuolloin matkanneella. Hänen isänsä Albert, yksi Suomen ensimmäisistä koneinsinööreistä, oli yhteiskunnallisesti varsin aktiivinen, työväestönkin oloista huolta kantanut mutta sai surmansa valkoisten puolella sisällissodassa 1918. Tietynlainen intomielisyys lienee periytynyt isältä pojalle.  Mitä taas Vanhalan isoäitiin tulee, niin agitaattori Leo Leino oli Suomen kierroksillaan saanut Laina Paajasen suostutelluksi muuttamaan Kylväjälle sairaanhoitajaksi, ja niinpä tämä jätti hyvän virkansa ja lähti itärajan taa. Laina ja Clas Collan avioituivat, ja pariskunta palasi 1925 Suomeen malarian takia, jota sairastettiin paljon kommuunissa. Lainan lapsuudenperheen poliittinen aktiivisuus oli viranomaistaholla noteerattu, ja kirjoittaja avaa tältäkin osin parhaansa mukaan väitteitä.

Koskiset muuttivat Astoriasta Oregonista Kylväjälle ja sieltä Karjalaan, missä heille kävi huonosti. Vasemmalta Aarne, Edna, Maria ja Benjamin. Verstastyöntekijä Benjamin palautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjansa vastustaakseen syyttömien ihmisten vangitsemista ja laati kirjeen amerikkalaisille kommunisteille saadakseen tukea väärinkäytöksiä vastaan. Ilmianto esti kirjeen lähettämisen, ja Benjamin sai 25 vuoden tuomion, joka muutettiin hänen anomuksestaan kuolemantuomioksi. Myös Aarne teloitettiin. Aarnen leski muutti Kylväjälle takaisin ja sai toisen puolisonsa Matti Tarhalan kanssa pojan, joka oli lopulta Kylväjän viimeinen suomalaistaustainen asukas, Matti Tarhala hänkin nimeltään. Koskisten Edna -tyttären tiedetään asuneen 1900-luvun lopulla Suomessa. (Lähde Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat.)

Helppohan hyvissä olosuhteissa on olla kumouksellinen

Ensimmäiset kylväjäläiset otettiin aikanaan juhlavasti vastaan. Mutta alkuhumua seurasi melkoinen pudotus, sillä tulijain järkytykseksi jyrsivät hiiret heidän vaatteensa. Ristiriitaista oli sekin, että paikallinen väestö katsoi karsaasti ”herrasväkeä”, vaikka nämä joutuivat asumaan savimajoissa. Ja asuntopula vain paheni, kun uusia tulijoita Amerikasta saapui. Rakentaminen oli kuitenkin asetettava tärkeysjärjestykseen, ensin sauna, ruokala ja välttämättömät talousrakennukset.  Kun vielä saatiin koneellinen viljanviljely alulle, päästiin selättämään pahimpia vaikeuksia. Kylvöala kasvoi, samoin traktorikanta, ja pian oli toiminnassa myös ensiarvoisen tärkeä mekaaninen verstas.

   Moni muuttaja joka tapauksessa koki itsensä petetyksi. Jussi Lahti tuli Kylväjälle, kun aiemmin saapunut ryhmä oli ollut siellä vuoden verran. Hänen hetimmiten haastattelemansa mies totesi, että kyllä sitä Amerikassa voi olla vaikka kuinka tinkimätön kommunisti, kun istutaan kahvipöydässä ja edessä on hyvät kahvit ja kermakeekit. Vastukset olivat siellä niin helposti voitettavissa. Mutta kun ruokana on ainoastaan leipä, sipuli, kaali ja tee, katsantokanta on toinen. Vallankumouksellisuuden kokemat takaiskut saivat kuitenkin Jussi Lahden kaltaiset maailmanparantajat vain sisuuntumaan. Talvi 1925 olikin hänen todistamanaan toisenlainen. Oli maksettu velat, ostettu lypsylehmiä, ruoka parempi ja myös asunto-olot hiukan kohentuneet. Ja niin kuin Lahti sanoi: ”Joukko ajatteli jo asioista yhteisesti – muutamia yksilöitä lukuunottamatta”.

Kaarina Naski

Tiedoksi kirjan saatavuudesta: Paitsi kustantajalta, Siirtolaisuusinstituutista, sitä voi tilata myös tekijältä samaan hintaan, haluttaessa omistuskirjoituksella varustettuna. Ohje Kylväjä-sivustolla https://kommuuni-kylvaja.webnode.fi/kirjan-ostaminen/