Utopiayhteisöt – kummallisia haaveitako vain?

Kommuuna Kylväjän kannen ylemmässä kuvassa on Enoch Nelson ohjaamassa kahdeksansiipistä hinattavaa kääntöauraa 1920 -luvun puolivälissä. Kirjan asukastiedoissa kerrotaan amerikansuomalaisen Enochin olleen sukutaustaltaan Kalajoelta. Hän oli syntynyt 1897 ja kuoli joukkoteloituksissa Sandarmohissa 1938. Wikipedian mukaan Sandarmoh tunnetaan Stalinin vainojen uhrien teloitus ja hautapaikkana Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä Venäjällä. Paikalla on ammuttu yli 7000 henkeä, joista suomalaisia tuhatkunta. – Kuva Nelsonin perhearkisto. Alempana nähdään Kylväjän konttori ensimmäisinä toimintavuosina. – Kuva Kylväjän museo.

Millainen olisi sinun utopiayhteisösi? Miten siellä elettäisiin, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Ja mistä sellaiselle löytyisi otollinen asemapaikka?

Älä välitä, jos et heti keksi, sillä et ole ensimmäinen etkä taatusti viimeinenkään, joka moista pohtii. Meillä suomalaisilla, jos keillä, on näyttöä ei ainoastaan utopistisista pohdinnoista vaan myös toimista. Yritetty on, rapatessa on tottavie roiskunut, monelta henkikultakin mennyt, mutta summa summarum, eikö ihmiselämä voisi turhempaankin kulua kuin pyrkimyksissä kohti parempaa. — Siirtolaisuudessa on omat utopialukunsa, ja vaikka ihanneyhteiskunnat ovat lopulta jääneet saavuttamattomiin, voidaan kai sanoa, että jossain mielessä ne ovat täyttäneet tehtävänsä. Kovan kautta on opittu elämisen taitoa, hyvä ja paha, vaatimukset ja uhraukset joutuneet dramaattisella tavalla puntariin, ja työn jälki jäänyt kertomaan raivaajasukupolvesta, joka sentään paljossa onnistui, vaikka kenties liian isoilla tai perin kummallisilla haaveilla nykyihmisen mielestä liputtikin.

Siirtolaisuusinstituutin tutkimus- ja julkaisutyön arvostettavuudesta ovat osoituksena sen monet siirtolaisuuden ja samalla koko maan historiaa kiintoisalla tavalla valottavat teokset. Uutta lähdeaineistoa löytyy aina vaan, ja sen hyödyntämisessä on mahdollista käyttää uusinta tekniikkaa. Tästä esimerkkinä on Harri Vanhalan tuore, lajissaan yhtä vetävä kuin vaikuttava tietokirja Kommuuna Kylväjä, tarina amerikansuomalaisesta kolhoosista Donin aroilla. Harvinaisen kuva-aineiston korkeasta laadusta ja lukijaystävällisestä taitosta on vastannut ko. instituutin tietopalvelupäällikkönä pitkään toiminut Jouni Korkiasaari.

   Sukututkimus saa niin ikään Kylväjän myötä sulan hattuunsa, sillä lähtiessään tutkimaan oman taustansa vaiettuja vaiheita diplomi-insinööri Vanhala löysi monen muunkin vaiheita ja tuli avanneeksi portin ilmiöön nimeltä utopiayhteisö. Se vie sadan vuoden taakse, jolloin amerikansuomalaiset perustivat maatalousosuuskunnan, sittemmin Kommuuna Kylväjänä tunnetun. Että osuuskunta päätti asettua juuri Neuvosto-Venäjää rakentamaan ja sen aromaita viljelemään tuntuu vallankin tämän päivän maailmantilanteessa käsittämättömältä. Mutta kun lähtijöillä oli houkuttimena paitsi tunnettu mustanmullan alue, työläisten luvattuun valtioon pääseminen ja siellä pärjääminen, niin olihan se jotain.

Mitähän tällaisesta ilmoituksesta sanottaisiin tänä päivänä? Menisikö joku kenties säästöpossulle? Toveri -lehdessä vedottiin näin lukijoihin 1921. Kirjan mukaan kirklandilaisten mainitaan olleen aktiivisimpia lahjoittajia, vaikka olivat ”lännen suomalaisista pienviljelijöistä kaikista pienimmästi elävää väkeä”.

Pitkällisen varojen keräämisen jälkeen muuttivat ensimmäiset asukkaat loppusyksystä 1922 Yhdysvaltain länsirannikolta Etelä-Venäjälle Donin alueelle. Vastaavanlaisia osuuskuntia erilaisin tavoittein oli lähtömantereella muitakin, mutta Kommuuna Kylväjän nimenomaisena tarkoituksena oli harjoittaa suurisuuntaista koneellista tähkäviljelyä. Maataloustuotannon kannalta kokeilu onnistuikin hienosti, ja pluspuolelle kallistui koko Kylväjä -kommuunikin, jos sitä verrataan monien muiden kommuunien kohtaloon ja kuihtumisnopeuteen ja siihenkin, että myös Kylväjän ovi kävi tiuhaan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ja valtaosa väestä vaihtui. Eräät tulijat järkyttyivät vallitsevista olosuhteista niin, että katsoivat viisaaksi perääntyä heti.

Isoisä ekana arolla

Kaksikymmenluku oli suomalaisten aktiivisinta aikaa kyseisessä kommuunissa, mutta sopeutuminen ei ollut itsestään selvää jo pelkästään kieli- ja kulttuuriongelmista johtuen. Viimeistään vuonna 1929 lähes kaikki muuttivat pois, kuka Amerikkaan, kuka Suomeen, Neuvosto-Karjalaan tai Hiilisuo -sovhoosiin.  Mutta vaikka itse ilmiölle kävi, niin kuin utopioille tapaa käydä, niin Kylväjän toiminta jatkuu edelleen, nyt maatalousosakeyhtiönä. Toki muutkin olivat huomanneet, että heinäarosta oli, kiitos ennen muuta hullunrohkeiden meren takaa tulijain, tullut mallitila. Kun Kylväjä näytti onnistuvan, perustettiin naapuriin samalla mallilla valtiontila monikymmenkertaistetulla pinta-alalla. Ukrainan nykyiset viljasadot, joista puhutaan paljon juuri näinä aikoina sotauutisointien yhteydessä, ovatkin Vanhalan mukaan joltain osin kiitollisuuden velassa amerikansuomalaisille. Ukrainan rajalle ei Kylväjältä ole kuin pari sataa kilometriä. Ja jos olisit käynyt entisessä suomalaiskommuunissa vuonna 2018, niin kuin tietokirjan tekijä kävi, olisit saattanut tavata kylän viimeisen suomalaisen, Matti Tarhalan.

   Teoksessa on pääpaino asukkaiden ihmisläheisillä tarinoilla, ja myös venäjänkieliset lähdeaineistot ovat tuoneet uutta valaistusta historiaan. Lukija voi hyvin kuvitella, miten tervetulleena teoksessa mainittujen ja muidenkin ”Kylväjä -taustaisten” henkilöiden sukulaiset kokevat tämän selvityksen. Ja isossa kuvassa kyseessä on nätisti lankulle osunut loikka tutkimustyölle. Harri Vanhalan ei voi sanoa päätyneen sattumoisin teoksen kirjoittajaksi. Hänen isoisänsä, Pernajassa 1896 syntynyt Clas Collan oli nimittäin Kommuuna Kylväjän ensimmäinen asukas. 1910-luvulla siirtolaiseksi enonsa perheen mukana päätynyt Clas lähetettiin Amerikasta Neuvosto-Venäjälle valitsemaan kommuunille paikkaa. Poliittiset olosuhteet Amerikassa olivat tuolloin kriittiset. Vasemmistopiirit antoivat materiaalista tukea ja kannustivat jäseniään siirtymään Venäjälle. Vanhala toteaa, että Clas tuskin vei teini-ikäisenä kommunismin aatetta mukanaan Amerikkaan, vaan omaksui sen piirteitä vasta siellä. Clasilla ei ollut taloudellista pakkoa lähteä siirtolaiseksi ja koulunkäyntiäkin enemmän takana kuin monella muulla rapakon yli tuolloin matkanneella. Hänen isänsä Albert, yksi Suomen ensimmäisistä koneinsinööreistä, oli yhteiskunnallisesti varsin aktiivinen, työväestönkin oloista huolta kantanut mutta sai surmansa valkoisten puolella sisällissodassa 1918. Tietynlainen intomielisyys lienee periytynyt isältä pojalle.  Mitä taas Vanhalan isoäitiin tulee, niin agitaattori Leo Leino oli Suomen kierroksillaan saanut Laina Paajasen suostutelluksi muuttamaan Kylväjälle sairaanhoitajaksi, ja niinpä tämä jätti hyvän virkansa ja lähti itärajan taa. Laina ja Clas Collan avioituivat, ja pariskunta palasi 1925 Suomeen malarian takia, jota sairastettiin paljon kommuunissa. Lainan lapsuudenperheen poliittinen aktiivisuus oli viranomaistaholla noteerattu, ja kirjoittaja avaa tältäkin osin parhaansa mukaan väitteitä.

Koskiset muuttivat Astoriasta Oregonista Kylväjälle ja sieltä Karjalaan, missä heille kävi huonosti. Vasemmalta Aarne, Edna, Maria ja Benjamin. Verstastyöntekijä Benjamin palautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjansa vastustaakseen syyttömien ihmisten vangitsemista ja laati kirjeen amerikkalaisille kommunisteille saadakseen tukea väärinkäytöksiä vastaan. Ilmianto esti kirjeen lähettämisen, ja Benjamin sai 25 vuoden tuomion, joka muutettiin hänen anomuksestaan kuolemantuomioksi. Myös Aarne teloitettiin. Aarnen leski muutti Kylväjälle takaisin ja sai toisen puolisonsa Matti Tarhalan kanssa pojan, joka oli lopulta Kylväjän viimeinen suomalaistaustainen asukas, Matti Tarhala hänkin nimeltään. Koskisten Edna -tyttären tiedetään asuneen 1900-luvun lopulla Suomessa. (Lähde Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat.)

Helppohan hyvissä olosuhteissa on olla kumouksellinen

Ensimmäiset kylväjäläiset otettiin aikanaan juhlavasti vastaan. Mutta alkuhumua seurasi melkoinen pudotus, sillä tulijain järkytykseksi jyrsivät hiiret heidän vaatteensa. Ristiriitaista oli sekin, että paikallinen väestö katsoi karsaasti ”herrasväkeä”, vaikka nämä joutuivat asumaan savimajoissa. Ja asuntopula vain paheni, kun uusia tulijoita Amerikasta saapui. Rakentaminen oli kuitenkin asetettava tärkeysjärjestykseen, ensin sauna, ruokala ja välttämättömät talousrakennukset.  Kun vielä saatiin koneellinen viljanviljely alulle, päästiin selättämään pahimpia vaikeuksia. Kylvöala kasvoi, samoin traktorikanta, ja pian oli toiminnassa myös ensiarvoisen tärkeä mekaaninen verstas.

   Moni muuttaja joka tapauksessa koki itsensä petetyksi. Jussi Lahti tuli Kylväjälle, kun aiemmin saapunut ryhmä oli ollut siellä vuoden verran. Hänen hetimmiten haastattelemansa mies totesi, että kyllä sitä Amerikassa voi olla vaikka kuinka tinkimätön kommunisti, kun istutaan kahvipöydässä ja edessä on hyvät kahvit ja kermakeekit. Vastukset olivat siellä niin helposti voitettavissa. Mutta kun ruokana on ainoastaan leipä, sipuli, kaali ja tee, katsantokanta on toinen. Vallankumouksellisuuden kokemat takaiskut saivat kuitenkin Jussi Lahden kaltaiset maailmanparantajat vain sisuuntumaan. Talvi 1925 olikin hänen todistamanaan toisenlainen. Oli maksettu velat, ostettu lypsylehmiä, ruoka parempi ja myös asunto-olot hiukan kohentuneet. Ja niin kuin Lahti sanoi: ”Joukko ajatteli jo asioista yhteisesti – muutamia yksilöitä lukuunottamatta”.

Kaarina Naski

Tiedoksi kirjan saatavuudesta: Paitsi kustantajalta, Siirtolaisuusinstituutista, sitä voi tilata myös tekijältä samaan hintaan, haluttaessa omistuskirjoituksella varustettuna. Ohje Kylväjä-sivustolla https://kommuuni-kylvaja.webnode.fi/kirjan-ostaminen/

3 vastausta artikkeliin “Utopiayhteisöt – kummallisia haaveitako vain?

  1. Moikka

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Kävin katsomassa kotimaisen elokuvan mikä sivusi tätä. Oli tosi upea ja valaiseva.

    T, yksi usa suomeksi fanittaja

    Lähetetty iPhonesta

  2. Kiitos molemmille kommentoijille, ja vastauksena Raylle, että kyseessä on Ikitie, suomalainen historiallinen draamaelokuva vuodelta 2017. Se perustuu Antti Tuurin hienoon samannimiseen romaaniin, ja Tuuri oli myös käsikirjoitusryhmässä yhdessä ohjaajan AJ Annilan ja Aku Louhimiehen kanssa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Jussi-palkinnon ja lisäksi parhaan ohjauksen sekä parhaitten nais- ja miessivuosien palkinnot.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s