Aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana

”Taiteilijana hänen ominaislaatuunsa kuuluu kyky puikkelehtia kuin kala vedessä niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen herkkiä, joilla yleensä liikutaan varoen. Tunne-elämän alueilla.” Noin huomaan kirjoittaneeni tasan neljä vuosikymmentä sitten Vesa-Matti Loirista. Osaisinko paremmin sanoa nytkään, tuskin. Monisanaisemmin kyllä, niin kuin on tehnyt suomalainen media laajalti viime päivinä taiteilijan nukuttua pois. Kansalaisten kiitollisuus Loirin pitkää ja merkittävää uraa kohtaan tuntuu kimpoavan jopa auringonsäteistä, joita on saatu tuhlaillen tänä kesänä.

Vesa-Matti Loirilla oli monet kasvot. Tässä hän on vakavia miettivä, vielä jokseenkin nuori mies. Taiteilija tulkitsi kuin samaistuen toista, Eino Leinoa, joka poistui tuonilmaisiin noin sata vuotta sitten. Nyt ovat poissa molemmat, rakastetut, armoitetut. Mutta runo elää, myös suomalaiseen kesäyöhön viittaavana sävellyksenä Nocturne, joka antaa avaimet elämän oivaltamiseen meille kaikille: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen/ Niistä sydämeni laulun teen”.
– Kuva Toini Räsänen

   Tuolloin, vuonna 1982, kun tapasimme, hänessä oli vielä sitä pikkuista rockaripoikaa, jollainen hän oli ollut uran alkaessa. Lapsenomaiset avoimet kasvot. Mutta yllättävän syvällisesti haastateltava puhui jo esimerkiksi identiteetistä, kertoi ratkaisseensa omalla tavallaan, miten kasvaa ihmisenä: – tunnustamalla omantunnon olemassaolon. Vastuun unohtaminen oli kuulemma sen jälkeen ollut monin verroin vaikeampaa.

Selityksissä löytyy

Loirin monipuolisuudesta taiteilijana riitti näyttöä areenalla kuin areenalla, niin elokuvan, television kuin teatterin saralla. Musiikkia, joka oli myös yksi hänen omakohtaisista lajeistaan, hän sanoi pitävänsä puhtaimpana, hienoimpana ihmisen tuottamista taiteen muodoista. Ja jottei yksi tärkeä seikka olisi unohtunut, niin mies maustoi sillä ohimennen puheenvuoronsa. – Urheilua en jätä koskaan. Se on tapani rentoutua, hän sanoi. Urheilun piiristä hän löysi myös vertauskuvan nousukkuudesta. -Surullista on, kun näkee, miten ihmiset tavoittelevat otetta mahdollisimman korkealta puolapuilta ja pyrkivät pudottamaan lähimpänä olijan. Raha ja valta on kaikki.

   Maineikkaasta roolihahmostaan Uuno Turhapurosta tulkitsija totesi, että Uuno tuntee pelin säännöt, mutta potkii tutkainta vastaan. Pahuuttaan hän ei tee sitä milloinkaan. Niinpä. Moni suomalainen jakoi kapinoijan ajatukset kaiken maailman ”pyrokraateista”. Ja mitä vävyihin tulee, niin heistä Uunolla, vuorineuvos Tuuran tyttären miehenä oli sekä enemmän asiantuntemusta, että vielä vankempi mielipide vuonna 1998, jolloin niin ikään tapasimme työn merkeissä. -Vävy, jolla on tunteet, on näinä kolakoina aikoina todellinen harvinaisuus! sanoi Loiri ihan Uunon äänellä. Ja kaikkein hauskinta hänestäkin oli roolihenkilönsä tapaan keksiä selityksiä, niitä, joita pojat ovat keksineet maailman sivu. Oivalluksena, että vaikka sen selvittämiseen, miksi ei tee työtä, kuluu enemmän aikaa kuin työn tekoon, on siinä silti hohtonsa.

Veikeä kuin lapsi

Appiukko saattoi pitää Uunoa nimensä mukaisesti turhakkeena, mutta ohjaajilla katsojista puhumattakaan on oikeampi mielipide: tosi hauska individualisti ja elokuvataiteen suurten koomikkojen sukua. Ja kirjallisuuden tuntijat puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että omista klassikoistamme löytyy Uunolle sielunveljiä, kuten esimerkiksi tämä Joel Lehtosen Putkinotkon patalaiska viinatrokari Juutas Käkriäinen. Eikä tehnyt hyvällä näyttelijällä heikkoakaan Juutaksen rooliin hyppääminen. Kahdella kierteellä taidettiin mennä. Ja helppo oli ottaa omikseen Rosinan kauniit mietteet miehestään: ”Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Mikä lienee silloin ollut Rosinalla. Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niin kuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja luja se on kuin karhu työssä…jos se vain milloin rupeaisi työhön.”

My way

Harva poika tähtää taidokkaaseen nenälleen menemiseen elämänuraa ajatellen, mutta kenties kannattaisi, jos ottaisi oppia Veskusta, joka oli jo varhain varsinaisen kaatuilemisen kunkun maineessa. Siitä oli lyhyt matka hänen kohdallaan klovnimaiseen hahmoon. Ja niin kuin klovnit aina ovat olleet kiintoisia – suorasanaisia, samaistuttavia, lystejä tai surullisen hahmon ritareina vetoavia, sellainen oli ja tulee olemaan muistoissamme myös Vesa-Matti Loiri. Sama mies, joka tulkitsi ikimuistettavasti niin Kiveä, Leinoa kuin Dostojevskiä, kulttuurin laajaa kirjoa.

   Siitä, miten sattumalla voi olla osansa luonneanalyysin syntyyn, seuraava: Kerran väkijoukko väisteli kiusaantuneena juopunutta, joka surffaili ulkoilmakonsertissa pyytelemässä tulta savukkeeseensa, mutta tuli torjutuksi. Kunnes illan solisti, Vesa-Matti Loiri välikohtauksen huomioineena hyppäsi alas lavalta, tarjosi tulta, taputti kaveria hartioihin ja palasi takaisin estradille. Eikö tämä, erään paikalla olleen muisto, voisikin olla yksi lämpimimpiä poismenneestä taiteilijasta? Ei luusereita ja tähtiä – aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana.

Kaarina Naski

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s