Paperit katosivat, mutta urheilu oli, on ja pysyy!

OLEN SUOMALAINEN, OSA 2

Siinäpä sitä olisi taas yksi dekkarin aihe: Mahtiseuran kadonneet paperit. Että tämä liittyy amerikansuomalaiseen urheiluhistoriaan, se tekee asiasta kukaties vielä kiintoisamman. Jokunenkin tutkija on törmännyt samaan probleemaan. Tietokirjailija Ossi Viita muun muassa mainitsee kokeneensa Ritola -työssään yhtä hämmästyttäväksi kuin valitettavaksi sen, että FAAC:n, New Yorkissa toimineen Finnish-American Athletic Clubin paperit näyttivät joutuneen hukkateille, mikä kuulostaa Suden hetkiä -teoksen yhteydessä sanaleikiltä, mutta jota se ei ole. Aiemmin jo John O. Virtanen, tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomen kunniakonsuli Portlandissa Oregonissa oli etsinyt samaa materiaalia tuloksetta. Aina oli ohjattu uuden henkilön luo. Näin heräsi epäilys, että rahojen käytössä tai muussa toiminnassa oli ollut sellaisia epäselvyyksiä, että arkisto olisi tahallisesti hävitetty.

Toisen maailmansodan jälkeen FAAC:n toiminta alkoi olla vaisumpaa, ja siksi mm. 1952 New Yorkiin saapunutta Tauno Pulkkista yritettiin houkutella kesäurheilun pariin. Ainahan hiihtäjämestari sen verran kiekkoakin heitti, että palkintoja tuli, mutta 1946 perustetun Finnish American Ski Clubin kanssa Pulkkinen sen sijaan löysi yhteisen sävelen. Hän voitti Amerikan hiihtomestaruuden kuusi kertaa, oli mukana kärkeen sijoittuneissa suomalaisissa viestijoukkueissa ja muistetaan sen jälkeen Amerikan hiihtojoukkueen MM- ja olympiakisoihin valmentajana – jopa latuhuollosta ja lumen varastoinnista vastaavana Lake Placidin talviolympialaisissa 1980. – Kuva mestarin tyylinäytteestä yhä toimeliaan kasvattajaseuran Mäntlahden Rannanpoikien vaalimasta Pulkkis-arkistosta.

Siirtolaisuusinstituutin mukaan FAAC -tietoja sisällään pitävän arkiston luetteloon pääsee tietyllä linkillä, mutta saadakseen pelkän listauksen sijaan varsinaisesta sisällöstä jotakin irti, olisi hakeuduttava Minnesotan yliopiston siirtolaisuustutkimuskeskuksen arkistoon, jossa kyseinen aineisto – mikä sen kattavuus sitten onkaan – on sekin tällä hetkellä vain paperimuodossa. Vaikka katoamistemppu onkin harmillinen FAAC:n kohdalla, jonka saavutukset olivat koko amerikansuomalaisen seuratoiminnan ykkösluokkaa, yksilöllisten vaiheiden, tapahtumien ja muistikuvien kirjauksia on sentään löytynyt runsaasti. Puhumattakaan huippu-urheilun historiasta, jonka ansiosta menneen parhaat palat ovat tarkasteltavissa varsin havainnollisesti, olivatpa tulokset syntyneet millä maaperällä tahansa.

Hieno asemointi Wäinö Aaltosesta, joka oli aikansa merkittävimpiä pohjoismaisia kuvanveistäjiä, ja juoksijapatsaan savimallista Hirvensalon ateljeessa. Nurmen patsas paljastettiin Helsingissä 1952 ja kolmas kopio siitä Turussa, Nurmen kotikaupungissa vuonna 1955. – Postikorttikuva Wäinö Aaltosen arkisto, Turun museokeskus

Tutkijain työssä avuksi tulee usein media arkistoineen ja yhteyksineen. Viidan kohdalla esimerkiksi tukijoukkoihin kuului New Yorkin Uutiset, joka teki lukijakunnalleen tiedoksi, mistä on kysymys. mitä haetaan ja mitä toivotaan. Eikä yhteydenottoja puuttunut. Omakohtaiset muistot saivat siivet. Tänä päivänä satunnaisen lukijan/kirjoittajan ulottuvilla on jo useita urheilukirjoja, jotka vahvistavat hänen uskoaan amerikansuomalaiseen urheiluun monipuolisena ilmiönä, ruohonjuuritasolta huipulle, kentältä katsomoon. Onneksi ne ”paperit” eivät ole kadonneet, vaan niistä voi joku sanoa olevan suorastaan runsauden pulaa. Seuraavassa alkua kirjallisten löytöretkien tuloksena syntyneelle ”tilkkutäkille”.

Liika hiras vauhti

New Yorkissa amerikansuomalaisten seuratoiminta alkoi 1901, kun suomenruotsalaiset perustivat urheiluseura Vasa Sporting Clubin. 1909 nimeksi tuli Finnish-American Athletic Club, FAAC. Urheiluharrastus oli aloitettu jo vanhassa maassa, lajeina mm. köydenveto, paini, nyrkkeily, voimistelu ja kävely, mikäs oli jatkaessa! Ja kun saatiin aikaiseksi 1912 Harlemissa hiihtokilpailut, olivat ne taatusti siellä ensimmäiset laatuaan. Yleisurheilu alkoi voittaa alaa 1910 -luvun loppupuolella, ja pian oli seuralla valmentaja, hieroja ja manageri. Oikeita henkilöitä löytyi oikeille paikoille. Olympiavoittaja Hannes Kolehmainen ei kuulunut Athletic Clubiin, vaikka New Yorkissa asuikin, eikä suinkaan omiaan unohtanut, vaan irlantilaisamerikkalaiseen urheiluseuraan, joka turvasi houkuttelevalla tavalla menestyneiden jäsentensä toimeentulon. FAAC:n hyviä juoksijoita olivat tuolloin Ylihärmästä kotoisin olevan Ilmari Primin (Raunio) lisäksi niin ikään keskimatkoja ja sitä pidempiä juosseet Väinö Noppa, Yrjö ”George” Hiltunen, Otto Laukka, William Hellman, Erkki Jansson ja Teddy Okkonen. Sitten seuraan tuli Ville -niminen nuorimies, joka näytti olevan varsin kilpailuhenkinen ja innostui lajista kuin lajista, yhtä hyvin köydenvedosta, painista kuin nyrkkeilystä. Pian sai myös yleisurheiluvalmentaja J.V. Björk kuulla tästä ihmekaverista, joka löi aina kaikki, kun juostiin kortteerin ja työpaikan väliä. Ei kun heti harjoitteluporukkaan, jonka hyvin tunteva manageri John Wink oli niin ikään äimän käkenä, kun tämä Ritolan Ville tuppasi kertomaan tuntemuksiaan joukon menosta tyyliin: ”Se oli liika hiras vauhti kun tultihin siinä suoralla.” Oman vauhtinsahan Ville sitten tunnetusti tuli ottamaan tosi haastavissa porukoissa niin Yhdysvaltain halki- kuin olympialaisten kultajuoksuissa…

Seuroja syntyi kuin sieniä sateella

 ”Niin, FAAC:stä tuli lopulta suomalaisten pitkän matkan juoksumekka, joka nousi yhdeksi New Yorkin parhaista juoksuseuroista”, totesi saman teeman mukaisessa laajassa artikkelissaan  amerikansuomalainen lehtimies Harry Siitonen. Kaleva Club perustettiin Booklyniin 1903, ja ennen pitkää syntyi sosialistisia urheiluseuroja kuin sieniä sateella. Uuden-Englannin alueella oli mahtavia urheilukeskuksia, vaikka suomalaisia työväen urheiluseuroja syntyi myös Keskilänsi- ja Länsirannikolle. Jo nimet olivat kuvaavia, kuten Reipas (Vigor) Fitchburgissa, Karhu Quincyssä, Into (Enthusiasm) Gardnerissa, Tarmo (Energy) Maynardissa – kaikki edellämainitut Massachusettsin osavaltiossa – ja Siitosen suosikkinimi Mullistus (Upheaval) Lanesvillessä Indianassa. Kyseisen toimittajan isä Antti ja setä August Siitonen olivat Karhun painijoita ja ihailivat muiden lajin harrastajien tapaan tietysti Väinö Ketosta, joka oli painin keskisarjan maailmanmestari vuosina 1918-1927. Ja Bostonin maratonilla 1919 oli jo kolme parasta suomalaisia. Quincyn Carl Linder voitti, Brooklynin William Wick toisena ja Otto Laakso kolmantena.

   Amerikansuomalaisten juoksijoiden uskoa ja itseluottamusta vahvistivat samasta maaperästä nousseet maestrot, siinä Suomen maailmankartalle juossut Kolehmainen missä siellä tukevasti pysymisen varmistaneet Ritola ja yhtä lailla ikijulkkis Paavo Nurmi.

Harry pomppi ilosta ja Hertta kohtasi Paavon

Jos urheilutapahtumien katsomoissa koettiin unohtumattomia hetkiä, niin osa intoutuneesta tunnelmasta siirtyi myös urheilukentille harrastustoimintaa siivittämään. Siitosen haastattelema Reino Erkkilä esimerkiksi oli päässyt poikasena vanhempiensa kanssa seuraamaan parivaljakon Nurmi – Ritola juoksua Kezar Stadiumilla San Franciscossa ja oli kokemastaan ylpeä vielä vuosikymmenten päästä, kun taas kirjoittajan itsensä yksi rakkaimmista muistoista lapsena olivat Reipas AC:n järjestämät yleisurheilutapahtumat Saima Parkissa Fitchburgissa ja Gunnar Bärlundin nyrkkeilyottelun seuraaminen radiosta 1938. Vuonna 1934 Bärlund oli voittanut raskaansarjan Euroopan mestaruuden ja muuttanut pian Yhdysvaltoihin, jossa jatkoi uraansa. Joe Louis oli tuolloin raskaansarjan maailmanmestari, ja huomionarvoista oli, että Ring Magazine oli sijoittanut Bärlundin sijalle 3. Kun Bärlund kohtasi korkeasti arvostetun jättiläisen Buddy Baerin, entisen maailmanmestarin Max Baerin nuoremman veljen, Harry Siitonen oli 12-vuotias ja taloon oli juuri hankittu ensimmäinen radio: ”Meillä oli kotonamme useita Westminsterin suomalaisia maatilaystäviä sinä yönä, jolloin ottelu lähetettiin. Jos muisti ei petä, GeeBee tyrmäsi Baerin kuudennessa erässä. Olimme hurmioituneita, minä enemmän kuin muut, hypin ylös ja alas ilosta!”

Isot pojat poseeraavat Suomen Urheilulehden joulunumerossa 1932.Kuva Gunnar Bärlundista (vas.) ja Toivo Zidbäckistä on otettu Los Angelesin olympiakarsintaottelun jälkeen. Molemmat kovanyrkkiset nuoretmiehet olivat Suomen mestareita. Zidbäck vuosilta 1931 ja 1932 sarjassa +79,5 kg, seura Kronohagens Idrottsförening ja Bärlund, sama sarja 1933, seura Helsingin Atleettiklubi. Voitettuaan Euroopan mestaruuden GeeBee siirtyi ammattilaiseksi, ja 15 ammattilaisottelun jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa suomalainen arvostettiin parhaimmillaan maailman kolmanneksi parhaimmaksi raskassarjalaiseksi. Yhdysvaltain kansalainen hänestä tuli 1947, mutta vielä 1950-luvun lopulla hän kävi Suomessa tervehtimässä amatöörivuosiensa kilpakumppanin Zidbäckin kanssa urheilun ystäviä näytösluontoisesti kehässä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

   Juha Vainion laulua mukaillen Hertta Odell voisi olla ”tyttö joka tapasi Dingon”. Esko Tommolan kirjassa Uuden maan rakentajat Hertta kertoo: ”Oli vuosi 1925 ja minä olin 15-vuotiaana tyttösenä matkalla siirtolaiseksi Amerikkaan. Olin matkustajana ruotsalaisessa Drottningholm -laivassa. Muistan tuon tapauksen kuin eilisen päivän. Olimme Keskellä Atlantia, joka oli aivan tyyni. Silloin tuli New Yorkin suunnasta vastaan toinen Ruotsin-Amerikan linjan laiva, matkalla Eurooppaan. Kun laivat kohtasivat, ne pysähtyivät ja molemmat soittivat pillejään ja sireenejään pitkään. Paavo Nurmen kunniaksi, joka oli siinä toisessa laivassa palaamassa kotimaahan historialliselta matkaltaan Amerikassa. Se oli äärettömän juhlava hetki, keskellä valtamerta.”

Kaarina Naski

(Lähteinä Ossi Viita, Suden hetkiä, Harry Siitosen artikkeli Suomen urheilun merkityksestä amerikansuomalaisten elämässä, Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Eero Kiviranta, Urheilukaskut, Antero Raevuori, Paavo Nurmi – Juoksijain kuningas, Jouko Sahala, Mäntlahden Rannanpojat)

——————————————————————————————————————————–

KOKIJAT JA NÄKIJÄT

Juha Vainio kertoo eräässä menestysbiisissään miehestä, ”joka tapasi Dingon/ kerran kaupunkimatkallaan/ ja kohosi siitä suosioon/ josta nauttii näin kotonaan”. Ja nyt hän ”on jo legenda itsekin”.  Kukapa ei olisi, jos olisi tavannut jonkin alan Dingon edes kerran vaikka ”luona bensiinimittarin…” Kyseinen kappale kuvaa aikansa rockyhtyeen nostattamaa buumia mutta vertautuu hyvin myös urheilusankarien suosioon tänä päivänäkin – vaikkapa pelikentillä ja jääkiekkokaukaloissa. Ja sitä myöten joskus tavallisen pulliaisen arvonnousuun henkilökohtaisesti huipputapahtumassa läsnä olleena.

XXXXX

Eero Kivirannan kokoamissa urheilukaskuissa kerrotaan Hannes Kolehmaisen saaneen kerran Amerikassa harjoituslenkillä ollessaan joltakulta tuttavaltaan jäniksenruhon kainaloonsa.  Hän oli palaamassa tyytyväisenä kotikulmilleen, kun vastaan sattui tulemaan sanomalehtimies, joka tietysti heti kysäisi, miten lenkkeilijä tuon otuksen oli saanut.

-Juosten! tokaisi Hannes. Muutaman minuutin kuluttua kiisivät sähkeet yli mantereen pitkin ja poikin kertoen suuren uutisen: ”Lentävä suomalainen” tavoitti jäniksen juoksemalla!

XXXXX

Wäinö Aaltonen oli lähtöisin samanlaisista vaatimattomista oloista kuin mallinsa Paavo Nurmi ja harjoittanut painia seitsemän vuotta Turun Weikoissa, työväenseurassa. Tietokirjailija Antero Raevuoren mukaan Nurmen oli helppo kommunikoida kuvanveistäjän kanssa. Hän puhui innostuneesti mm. tulevasta Amerikan matkastaan ja täydensi kertomaansa kirjoittamalla, koska Aaltonen oli lähes kuuro. Taiteilija teki huomioitaan juoksijan persoonasta ja onnistui näkemään myös suurelle yleisölle tutuksi tulleiden ennätyskiihkon, julkisuuden pakoilun ja jyrkän vaikenemisen taakse. Kokonaisuus oli poikkeuksellinen. Aiemmin oli jo tullut selväksi, että miehellä oli kauniit jalat ja voimakas rintakehä. Myötäsukaisen mallin tapaan Nurmi oli suostunut noudattamaan taiteilijan toiveita ja seisomaan mm. pitkiä aikoja varpaillaan ja ojentamaan oikeaa jalkaansa taaksepäin, kuin juostessaan…

—————————————————————————————————————————————–

Advertisement