Tiesitkö, että Suomessa on ratsastuksen harrastajia noin 160 000? Lähes joka viides 10-18 -vuotiaista tytöistä harrastaa ratsastusta, ja parin vuoden takaisessa koululaiskyselyssä alakouluissa ratsastus oli tyttöjen toiveharrastuksista ykkösenä, yläkouluissa viidentenä. Suomen Ratsastajainliiton arvio harrastajamääristä perustuu Kansalliseen liikuntatutkimukseen sekä ratsastuksen yleisiin trendeihin, kuten mm. alan seurojen jäsenmäärän kehitykseen. Talleja on noin 16 000, ja ala työllistää yli 15 000 henkilöä.
Loviisa kirjasi muistiin yhtä ja toista.
Kohta mennään. Kumpaa mahtaa jännittää enemmän, Loviisaa, jolla on harrastuksen myötäiset aatokset ja asusteet vai Pipsaa, joka ei paljasta hevosen mietteitään kenellekään, varsinkaan aloittelijoille.
Hevosia puolestaan Suomessa on 74 300, kun taas hevosta paljon pienempiä, monen lapsen – jos aikuisenkin – rakkaita eläinystäviä, koiria, on peräti 700 000, joista Kennelliiton rekisterissä runsaat 500 000. Ja että päästäisiin vielä isompiin lukuihin, niin ei kun nollia perään koko maailman koiramäärää selvitettäessä. Ja niinpä saadaankin noin 400 miljoonaa!
Juokse sinä humma
Mitä pikku tyttö hevosista ajattelee ja mitä hän oppii harrastuksen edetessä, siitä saa hyvän käsityksen oheisesta omakohtaisesta kuvauksesta ja Hevoshovin tallilla Haminassa otetuista valokuvista. Viime kesänä ratsastuksen parissa aloittanut Virojoen alakoulun toisen luokan oppilas, terhakka Loviisa Javanainen, 8 v, on jo oivaltanut, että tärkeintä ei voi olla se, mitä hän itse haluaa ja millä tahdilla kehittyy. On opittava tuntemaan eläin, jolla on keskeinen rooli onnistumisessa. Mitä se tarvitsee? Rakkautta, sanoo Loviisa ensimmäiseksi, ja se on hieno tärkeysjärjestys olettaen, että juotavaa ja syötävää tulee automaattisesti.
Keppihevosaitiossa seurasivat tallin tapahtumia keskittyneesti Rosa, Kinuski, Piki ja Lumi. Pian on niiden vuoro, ja maastoon on jo mieli, halki niittyjen ja yli ojien, kevyesti mäkien päälle ja takaisin. Kunto on nimittäin kova.
Eikö se ole näin ihmisen lapsellakin? Oman kodin, jota hevosella vastaa karsina, tarvitsevat kaikki, ja liikunta, se on koko luomakunnalle aa ja oo. Olipa lajinsa edustaja iso tai ei, se/hän voi myös olla laiska tai sitten ei. Ja jos veikata pitäisi, niin kyllä hevosen omistajat ovat kaikki tyynni hevoshulluja – sanan positiivisessa merkityksessä – ja kuuluvat laajempaan urheiluhullujen ja muiden fanittajien suureen poppooseen.
No niin, sehän lähti mallikkaasti sujumaan! Sara huolehtii viran puolesta, että kaksikon tiimityö pelaa. Ja pelaahan se.
Ja sitten on vielä sellainenkin ryhmä kuin keppariharrastajat. Keppihevosilla on pitkä historiansa lasten leikeissä, mutta 2000-luvulla harrastus lähti selkeään nousuun. Arviolta keppihevosia vaalii ja ohjastaa Suomessa jo 10 000 lasta ja nuorta.
Voi yhren kerran
Eipä siis ihme, että mm. iltapäivä- ja aikakauslehtien lukijakunta on innokkaasti kertonut aiheeseen liittyen kokemiaan tai kuulemiaan tosijuttuja muille jaettaviksi. Tyyliin:
Mitä sanoi pikku Eino nelivuotiaana, kun katseli hevosen piehtarointia nurmikolla?
-Voi yhren kerran, kun se menee kahren kerran!
Tai:
-Hei! Sinun hauvelisi taitaa osata monta temppua.
-Tessu vai? Eihän se osaa edes kuperkeikkaa!
Taikka:
Koirat tervehtivät toisiaan koirien tapaan, ja sitten toinen sanoi:
-Minun nimeni on Ratto. Entä sinun?
Johon toinen, ihan vauvahauva vielä:
-En ole ihan varma, luultavasti se on Istu.
Kuka varpaita lämmittäisi?
Kun Ella-koira lähetti tämän kirjoittajalle veikeän kuvansa ja sen omistaja Oppa sylillisen lemmikkikehuja, niin Kaijuli teki siitä runon seuraavasti:
ehkä näytän aralta,vaikoikeasti olen rohkeaja vallaton
nimeni on Ella, tykkään vaellella,tanssahdella ja oraville haukahdellamaailman laidalle asti…
mutta mulla lemmikki-ihminen on,kiltti ja rakas –kuka sille sitten antaisi tassua, jos lähtisin salaa,kuka varpaitaan lämmittäisi, jos en jäisi
kuka leikkisi kanssaan piilosta hassua –nyt jo kutsuu retkeltä takasja maalissa sitten paljon suukottaa, halaa…
”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”
Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.
Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.
Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot. Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä. Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!
Kuka nopeimmin perillä?
Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?
Ei mikään turha tiimi…
Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.
…maratoonareista puhumattakaan
Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!
Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.
Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.
Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…
Kaarina Naski
lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut
————————————————————————————————————————————-
Mie en uso
Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.
-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 