Naisvoimistelua lukuun ottamatta naisten liikunnalliset harrastukset amerikansuomalaisten keskuudessa olivat siirtolaisuuden alkuvuosina ja pitkään sen jälkeenkin vähäisiä. Miten sitä piikapaikoista olisi ennättänyt, ja 1900-luvun taitteessa sopivaisuuskysymyksetkin taisivat tulla vastaan. Sitten oli edessä perheen perustaminen, jota seurasi huoli toimeentulosta, eritoten kolmikymmenluvun pulavuosina. Sodan jälkeen taas jo ikä vaimensi kiinnostusta urheiluun. Uusien sukupolvien myötä niin asenteet kuin olosuhteet ovat luonnollisesti muuttuneet. Ja mitä miehiin tulee, niin heidän kohdallaan valinnanmahdollisuudet ovat heti alkuun olleet toiset tässä ”sukupuolittuneessa” maailmassa.
Edellä mainitusta päätellen naisvoimistelun merkitys on ollut todella suuri, koska sen oli yksinään katettava naisten liikunnalliset tarpeet. Ennen oman seuran perustamista New Yorkissa voimisteltiin Finnish American Athletic Clubin riveissä Raittiusseura Tähden huoneistossa Harlemin kaupunginosassa ja ”mallassaunassa”, yhdessä suomalaisten ravintolamaisista kokoontumispaikoista. Historioitsija Esko Tommolan haastatteluaineistojen mukaan miesten kiinnostus voimistelijattaria kohtaan oli näissä tiloissa häiritsevän suurta, ja niinpä vuonna 1934 katsottiin tarpeelliseksi hankkia omat tilat ja perustaa New Yorkin Suomalaiset Naisvoimistelijat, joka ilmeisesti em. taustasyyn takia sai alkuun vähän feministisen leiman. Debyyttiesiintymistä Brooklynin Imatra -haalilla seurasikin vielä varsin vähälukuinen ja hämmentynyt yleisö. Perustajajäsenten ykkösiä oli Tampereen Pyrinnön kasvatti, voimistelunohjaaja Elsa Haapasalo, joka laittoi heti tuulemaan. Treenattiin sekä voimistelua että kansantanhuja, ja ensimmäinen komea esiintyminen seuralla oli sitten vuoden 1939 New Yorkin maailmannäyttelyssä. Haapasalo oli lähtenyt Amerikkaan 1922. Matkatavaroihin kuului niin voimisteluvälineitä kuin alan kirjoja, ja melko pian hän niitä tarvitsikin. Päivät kuluivat ompelijan ammatissa ja illat Työväenyhdistyksen naisosaston vetäjän tehtävissä. Vuodesta 1929-42 hän teki sitten pyyteetöntä, palkatonta ohjaajan työtään FAAC:n naisyhdistyksessä seuransa rakastamana ”Korpraalina”. Ohjaajista ei ollut myöhemminkään puutetta, ja uusia tuli Suomesta. Yleisötkin kasvoivat niin, että 20-vuotisjuhlissa Viidennen avenuen haalissa katsojamäärä kipusi tuhanteen. Seura toimi monin tavoin yhdyssiteenä uuden mantereen entisen kotimaan välillä ja erityisen ansiokkaasti sotavuosina. Silloin sai moni rintamasotilas voimistelijanaisten kutomia lapasia, sukkia ja päähineitä suoraan Amerikasta.
Vuonna 1959 toimintaa rupesi johtamaan Hilkka Guallay-Pap Suomesta. Hän oli naisvoimisteluguru Hilma Jalkasen oppilas, itsekin tunnustettu ohjaaja. Seura sai pian myös vakituiset säestäjät. Esiintymisiä oli paljon, niin suomalaisen kun amerikkalaisen yleisön edessä. New Yorkin tyttöjen esiintymiskutsuja oli omiaan lisäämään Helsingin olympiakisoista virinnyt innostus uudella mantereella. 1950- ja 1960 -luvuilla kiertueet ulottuivat mm. amerikkalaisyliopistoihin. Suomen Naisten Liikuntakasvatusliittoon (SNLL) pidettiin tiiviisti yhteyttä ja omaksuttiin näin vanhasta maasta vaikutteita. 1970-luvulle tultaessa suomalaisväestön väheneminen näkyi jo voimisteluseurankin jäsenmäärässä. Vuonna 1988 kertoi tuolloinen puheenjohtaja Anneli Alperin (s. 1934 Värtsilässä, avioitui New Yorkiin 1967), että jumppaillat ovat edelleen kerran viikossa, mutta esiintymiset ovat pelkästään tanhuamista. Vielä seuran 60-vuotisjuhlissa 1994 onnittelemassa oli Suomesta Porin Naisvoimistelijain joukkue, SNLL:n ansiomerkkejä säästelty.
Keskivartalosta virtaavuutta
Mutta jotta päästäisiin perille siitä, mitä amerikansuomalaiset jumppaohjaajat suomalaisilta omaksuivat ja millaista tyyliä viljelivät, on hyvä käydä läpi alan tutkijain tekstejä. Sellainen on esimerkiksi Aino Sarjen, VTT, FT, analyysi Hilma Jalkasesta. Lukija pääsee perille naisvoimistelun tahtoihmisestä, joka imi nuorena itseensä näkemyksiä alan vahvoilta vaikuttajilta, testasi ja kehitti niitä, mutta oli myös valmis, kun hyväksi näki, kritisoimaan ja kyseenalaistamaankin. Vasta sotien jälkeen Jalkanen koosti Sarjen mukaan lopullisesti voimistelun järjestelmänsä. Sen ytimenä olivat keskustaliikunta ja harmonisen liikunnan lait. Perinteisessä naisvoimistelussa lantion piti olla liikkumaton, kun taas keskustaliikunnassa Jalkanen sai voimisteluun virtaavuutta, jonka tutkija toteaa olleen uutta massavoimistelun yhteydessä. Siis rangan liikkuvuutta tukevaa, mainiota terveysliikuntaa, jonka on nähty vertautuvan nykypäivän flowgymnasticsiin. Muistetaan myös, että jo ensimmäisellä Yhdysvaltain kiertueellaan vuonna 1956 oli Jalkasen valioryhmällä yli 50 esitystä. American tour -esitteessä tasavallan presidentti ja rouva Kekkonen tervehtivät Amerikan voimistelijapiirejä ja toivoivat esitysten luovan kulttuurisia suhteita maiden välille.
Herkkyys lähtökohdista ja yhteisyydestä
Lajin näyttävyys on tietenkin hieno asia, mutta ehkä tärkeintä harrastajan kannalta on sittenkin voimistelun jälkeinen hyvän olon tunne kropassa ja terveydelliset vaikutukset pitkän päälle.
Lake Worthin suomalaisyhteisössä Floridassa seniorivuosiaan ovat viettäneet monet entiset New Yorkin Naisvoimistelijain jäsenet, parhaillaankin mm. energinen Anja Laurila (s. 1933). -Esiinnyimme paljon silloisissa juhlissa, ja menoa oli, hän toteaa iloisesti. Ulkopuolinen voi puolestaan arvioida, että takavuosina luodusta kuntopohjasta on ollut taatusti hyötyä, haastateltavan ”ysikymppiset” kun siintävät jo lähitulevaisuudessa. Kenttäurheilusta Anjan edesmenneellä puolisolla Maunolla oli paljonkin henkilökohtaisia muistoja, puhumattakaan katsomon puolelta koetuista huippu-urheilullisista hohtohetkistä. Mutta nyt niitä voi kysyä vaikkapa kesämaan naapurilta Gunnar Penttiseltä, joka hänkin asui Lauriloiden tapaan vuosikymmenet New Yorkissa. -Gunnar sanoi, että urheilullisesti vilkkainta aikaa oli kaksikymmenluku ja luetteli saman tien Ritolan, Nurmen ja Kolehmaiset, Anja kertoo. -Ja vielä Sjögrenin, Rahkosen, ”Iso Paavo” Kauppisen ja Tauno Pulkkisen – Brooklyn oli tuolloin hyvin edustettuna – ja seuroista tietenkin Finnish-American Athletic Clubin. Juoksijoita, kävelijöitä, hiihtäjiä…
Anja Laurila on voinut monen muun amerikansuomalaisen tavoin tuntea ylpeyttä maanmiehistään ja suomalaisuudestaan ja on myös pitänyt omakohtaisesti, niin kuin sanonta kuuluu, lippua korkealla. Suomalainen palveluskunta on ollut Atlantin tuolla puolen arvossaan, ja tähän joukkoon sukelsi aikanaan myös Lahdessa syntynyt Anja, joka aloitti vuonna 1956 ei enempää eikä vähempää kuin Rockefeller -suvun silloisen päämiehen John D. Rockefeller Juniorin perheessä kokin apulaisena. Anjan isä oli ollut New Yorkissa varakkaiden perheiden autonkuljettajana koko 1920-luvun ja äiti tullut piikomaan ennen toista maailmansotaa. Anjan isäntäväellä, iäkkäällä pariskunnalla, oli 15 palvelijaa ja 36 huonetta, ja valtavan suureen ruokasaliin katettiin aina neljälle, vaikka ruokailijoita oli kaksi. Siinä sitä oli mahdollisuus herrasväellä suuressa talossa kuntoliikuntaan ja työntekijöillä suorastaan velvollisuus…
Laurilat tunnetaan aktiivisesta panoksestaan amerikansuomalaisten hyväksi, niin pohjoisessa kuin myöhemmin Floridassa. Luottamustehtävät ja vapaaehtoistyöt olivat itsestäänselvyyksiä. Pariskunta onkin nauttinut suurta arvonantoa suomalaisyhteisöissä, Anja myös avustajantyössään Amerikan Uutisissa. Kulttuuriteoksi on katsottu Anja ja Mauno Laurilan yhdessä kirjoittama muistelmateos Memories of Harlem 1888-1955.
Kaarina Naski
(Lähteet: Aino Sarje, Hilma Jalkanen suomalaisen naisvoimistelun kehittäjänä – Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 2011, Irja Kleemola, Naisliikuntaa 100 vuotta, Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Kestääkö kunto, urheiluvitsejä (toim. Helen Exley ja Samantha Armstrong, suom. Taija Mård), Toby Reynolds, Sporty jokes.)
————————————————————————–
Kaikenlaista urheilua
Miten pitää kuntoaan yllä amerikkalainen neljän lapsen sporttiäiti? Hän jumppaa pottatreenien lomassa, kyykkää portaat ja täyttää tiskikoneen hyppien.
xxxxx
Kalastus ja kalastus! Ei mahdu kaaliin! Vietät koko viikonlopun järvellä ja sitten tulet kotiin ja uneksit kalastuksesta. Miksi et ikinä uneksi minusta?
-Mitä, ja missaisin nykäisyn?!
xxxxx
Ryhmä patikoitsijoita oli tehnyt päivän retken vuoristoon, mutta eksyikin paluumatkalla metsään. Pimeä alkoi laskeutua ja paniikki kasvaa. ”Etkös sinä, hitto vieköön, sanonut olevasi Minnesotan paras opas?”, yksi retkeläisistä alkoi elämöidä.
”Voi, niin minä olenkin, opas naurahti, ”mutta olen melko varma, että olemme nyt Manitobassa.”
xxxxx
Mikä lintu on paras painonnostaja?
-Nostokurki.
————————————————————————–
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 