Se oli se syksy, kun hampurilainen höyrylaiva Heinrich ajautui Hailuodon vesiltä koilliseen Vähäkiikkaran eli Ulommaisen karille, 8 kilometriä Kemijokisuusta lounaaseen. Tosi harvassa, jollei suorastaan olemattomissa, ovat ne ihmiset, jotka tuon laajalti tuhoja Itämerellä aiheuttaneen syysmyrskyn muistavat, sillä kyseessä oli vuosi 1924. Mitäkö siitä sitten enää? Kaikkea kysyttekin, sillä tapaus Heinrich on oikea mallijohdanto salakuljetusaiheeseen. 985 kpl pirtukanistereita jouduttiin nimittäin heittämään mereen laivan ajelehtimisen aikana, mutta semmin niistä ei muka havaintoja saatu. Vetten haltijoita ja kauniita merenneitoja voisi joku mytologiaan viehtynyt yrittää syytellä, mutta meriselvityksessä sellainen ei mene läpi.
Mainitun kaltaisia tarinoita on Suomessa lukemattomia, mutta enimmäkseen ne ovat kuuluneet suulliseen perinteeseen. Seudun ja kenties suvunkin pirtuykköstä ja hänen jännittäviä seikkailujaan on kehuskeltu mieluusti tietyissä piireissä, mutta niihin eivät ole kuuluneet viranomaiset yhtä vähän kuin tutkijatkaan. Siitä syystä tietenkin, että laki katselee joitakin sankaruuksia omalla tavallaan, ja vaikka moni poika vallankin merenrantakylissä on harrastanut aikanaan trokaamista, niin rikollista toimintaahan se mokoma on. Suomessa on toki ilmestynyt alan kirjallisuutta niin fiktio- kuin tutkielmalähtökohdista, mutta lukumääräisesti jokseenkin vähän asian merkittävyyteen nähden. Tämän aukon tuntuu paikanneen nyt kertaheitolla tietokirjailija fil. tri Juha Ylimaunu viisisataasivuisella yhtä kattavalla kuin vetävällä teoksellaan Pirtusota ja salakuljettajat, Pohjanlahden tuntematon historia (Atrain & Nord). Sitä lukee kuin hurjinta seikkailukirjaa ja joskus suorastaan epäuskoisena alan ammattimaisuudesta. Joka siirto tällä shakkilaudalla oli tarkkaan mietitty, ja ilmiö, niin epäsuotavaksi kuin se katsottiinkin, kehitti suomalaista yhteiskuntaa sen monilla sektoreilla. Spriin salakuljetuksen sanotaan pelastaneen jopa kokonaisia pitäjiä kurjistumiskehitykseltä, kuten Ahvenanmaan Brändön seudun. Ihmisen kekseliäisyys tuli näkyviin mm. kuljetustekniikoissa ja varastoinnissa. Piti olla spriikanisterit, pirtusiimat eli merikätköt, joita käytettiin jo 1920 -luvun alussa Varsinais-Suomessa ja Kotkan seudulla ja ennen pitkää myös Pohjanlahdella. Maakätköjä nimitettiin pirtukellareiksi, kun taas kanisterit laitettiin erityiseen kehikkoon, pirtutorpedoon, vetävän veneen hinattaviksi. Luotiin myös kuljetukseen ovelia piiloreittejä, ns. pirtukaravaanireittejä. Ja kun salakuljettajat satsasivat nopeisiin veneisiin ja autoihin, oli myös tullin, merivartioston ja muun viranomaisvalvonnan pakko terästäytyä kalustokantansa uusimisessa perässä pysyäkseen ja edelle ehtiäkseen. Aseidenkäytön mukaantulo viimeistään lienee valpastuttanut koko yhteiskunnan tajuamaan, että pelkästä leikistä ja seikkailusta ei enää ollut kysymys.
Yksi puhuu yhtä, toinen vedättää
Em. Heinrich -laivan tarinaan vielä mennäksemme kirjailija Ylimaunun opastuksella täsmentyy, että paikalliset kalastajat pelastivat myrskyssä oman henkensä uhalla miehistön ja pienen koiran. Kokonaisuudessaan miehistön meriselitys haaksirikosta ja pelastajien selitykset olivat kuitenkin ristiriidassa keskenään; ilmeistä oli, että ainakin osa pirtulastista saatiin kätkettyä. Laivan danzigilainen kapteeni Adolf Bode, joka oli ollut Oulun Seurahuoneella myrskyn aikana, hälytettiin Kemiin, ja alaistensa palattua kotimaahansa hän joutui vielä jäämään alueelle huolehtimaan laivahylyn pelastamisesta. Eivätkä kipparin liiketoimetkaan olleet ohi, sillä eipä aikaakaan, kun Tornion Röyttän tulli löysi Alatornion Pajukarista 1250 litran spriikätkön, ja siellähän ne olivat kuin tilauksesta pidätettävissä myös Bode ja joukko trokareita. Aseita ei käytetty, mutta tullivartioveneen päällikkö Kaarlo Granström kuuluu kunnostautuneen nyrkein, juoksemalla kiinni pakoon lähteneen pirtuveneen kuljettajan ja niputtamalla köysin hänet muiden kovanaamojen seuraan. Hovioikeus vahvisti lopulta miehille lyhyet vankeustuomiot, vapautti veneen omistajan, mutta tuomitsi veneen valtiolle. Lukija tuumii, että koko homma taisi olla vain meriittiä Bodelle, joka toimi myöhemmin erään Pohjanlahden menestyksekkäimmän pirtulaivan kapteenina, sen verran osaavana, ettei koskaan enää kiinni jäänyt.
Kun täyet miehet kerjäs
Tutkijan mukaan suursalakuljettajia oli kaikista kansankerroksista ja eri poliittisista suunnista. Yhteistä heille oli aloite- ja riskinottokyky, hyvä itsetunto sekä kokemus – mereltä, laivastosta tai sodista hankittuna. Näistä aktiivisista toimijoista menestyjiä olivat ne, jotka osasivat lopettaa riskien kasvaessa ja sijoittaa harmaat rahansa laillisiin liiketoimiin ja kiinteistöihin. Lähes kaikki Pohjanlahden suursalakuljettajat luopuivat tai pakotettiin luopumaan alasta vuosina 1932-1934. Alalla jatkoivat kieltolain jälkeen lähinnä työmiehet, jotka näkivät salakuljetuksen tai pirtulaivoille pestautumisen työttömyyttä parempana vaihtoehtona. Työttömyys oli näet yleistä ja sosiaaliturva olematon, nälkää ja velkaa sen sijaan oli. ”Se oli niin huonoa aikaa, että täyet miehet kerjäs”, kuten näkijät ja kokijat Perämeren rannikolla tilannetta kuvasivat.
Kieltolakiajan salakuljettajia tai viranomaisia ei ole enää elossa. Kyseisen kauden alkupuoliskolla oli yleistä, että epäiltyjen nimet julkaistiin lehdessä vähäisen määränkin hallussapidosta, ja leimautumisen pelko sai aikaan joukkovaikenemisen. Vähämerkityksistä tuskin oli sekään, että salakuljetuksella hankittu pääoma oli laitonta, ja sellaiseen perustui monen nykyisen liikeyrityksen alku. Kirjassa on kerrottu niiden salakuljettajien nimet, jotka tuomittiin päätekijöinä ja joihin tutkija törmäsi toistuvasti lehdissä ja raporteissa. Suoranainen materiaaliturva avautui sanomalehtiarkistojen digitalisoinnin myötä. Viranomaislähteet olivat Ylimaunun seuraava tärkeä tutkimusvaihe, ja yhteiskunnalliset heijastumat täydensivät analyysin. Kieltolain aikana alkoholin käyttö ja väkivalta lisääntyivät huimasti, ja Pohjanlahden rannikko edusti Suomessa jakaantuneinta suhtautumista alkoholiin. Vastakkaisina ryhminä nähtiin herätysliiketaustainen vyöhyke ja rannikon ruotsinkielisen väestön vapaamieliset.
Kieltolain uhreja oli Ylimaunun mukaan satojatuhansia – kuolleita, vammautuneita, väkivallasta kärsineitä – niin että mistään pikku sodasta ei surullisine lieveilmiöineen ollut kysymys. Sydämeenkäypä on mm. kuvaus, jossa nuori poika, seitsemäntoistavuotias, nukahti rekeen kai elämänsä ensimmäisessä humalassa. Pirtu teki tehtävänsä, mutta kuoliaaksi paleltumista ei ollut suunniteltu.
Että kukako omisti?
Merivartiolaitos voitti Pirtusodan Pohjanlahdella 1934; kieltolaki oli loppunut ja merivartiointi tehostunut. Suomen ja Ruotsin vartioalusten uudenlainen yhteistyö pidätysvaltuuksineen oli merkittävä parannus Pohjanlahden sulun vartioinnissa. Kun aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty Suomeen suuntautuneiden salakuljetusalusten olleen lähinnä saksalaisten tai kansainvälisten kapitalistien omistuksessa, nyt puheena olevassa tutkimuksessa on osoitettu, että virolaiset pitivät aina Suomenlahden spriikaupan hallinnassaan ja Pohjanlahdellakin alkuvuosia lukuun ottamatta. Semmin saksalaisten osuus rajoittui tukkumyyntiin, mutta me suomalaiset – niin se vain on – omistimme yhdessä virolaisten kanssa suurimman osan spriilaivoja ja -lasteja.
Kaarina Naski
(kuvat puheena olevasta kirjasta)
———————————————————————————————————————————————— VAASAN JAAKKOON KITEYTYKSIÄ KESÄN 1934 NÄKYMISTÄ:
”Ne pirtutakavarikkouutisekkin rupiaa aivan loppumhan. Ei kannata pirtupuulaakien enää spriitä laivoolla Suomehen kuljettaa. Vaasan erustalla ei oo pirtulaivoja enää tänä kesänä näkyny ja Suomenlahreltakin n`oon hävinnehet… Mutta salapoltto tuntuu taas vähinse alkanehen. Heti kun Karhu-viina Vaasasta lopetettihin, rupes Vöörin mettistä tulemhan Kyröönmaihin pontikkaa, jota myyrähän vähä halvemmalla kun valtion viinaa.”
————————————————————————————————————————————————
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 
Milenkiintoista
Mielenkiintoinen tarina jälleen Kaarinalta
Mielenkiintoista