Vuosisata Sylvistä

Kenellekään tuskin on uutta se, että suomalaisilta elokuvantekijöiltä puuttuu aina rahaa. Joko tuotantotukea ei tule tai sitten rahat loppuvat kesken. Miten on käynyt Mannerheim -elokuvankin?

No, tämä oli tietenkin asia yksinkertaistetusti, mutta varsin mielenkiintoista on peilata tilannetta sadan vuoden takaiseen. Kun kuvaukset – Sylvi, Anna-Liisa ja Hyökyaaltoja oli tehty kesällä 1911, ei enää ollut varaa filmien kehittämiseen. Tarvittavat 12 500 markkaa olivat koossa vasta seuraavana vuonna. Filmit kehitettiin Kööpenhaminassa ja niitä odotettiin takaisin jännityksellä.

Lopussa kiitos seisoo -sanonta ei toteutunut, sillä elokuvat olivat tuhoutuneet Sylviä lukuunottamatta, joka sekin oli kärsinyt lieviä kolhuja.

Tanssiaisten jälkeen Aksel (Teuvo Puro) saattaa Sylvin (Aili Rosvall) kotiin vuonna 1913 valmistuneessa melodraamassa Sylvi. Kaivopuistossa tehdyissä ulkokuvissa kamera oli selvästi lähempänä näyttelijöitä kuin Fennian katolla kuvatuissa sisäepisodeissa. -Kuva (julkaistu Salmen kirjassa Kadonnut perintö) Suomen elokuva-arkisto

Huonosti pakattu, vahingossa avattu lähetys tai laboratoriossa tapahtunut virheellinen käsittely – mitä tahansa, mutta sama lopputulos, vähänlaisesti elävää kuvaa!

Sitäkin isompaan arvoon tuo vähä joutui, kun päästiin ensi-iltaan. Minna Canthin murhenäytelmä Sylvi, joka oli ollut Kansallisteatterissa menestys 1898, kohtasi ensimmäisen yleisönsä ”kankaalla” Viipurin Maat ja kansat -elokuvateatterissa 24.2.1913. Turussa ja Helsingissä koettiin sama ihme maaliskuussa, ja kevään aikana olivat vuorossa Tampere, Hamina, Kotka, Pori, Kuopio ja Oulu. Syksyllä matka jatkui Lahteen, Tammisaareen, Vaasaan, Porvooseen ja Raumalle. Tarinan tapahtumia vauhditti mykkäelokuvamusiikki, eri paikkakunnilla vaihtelevin kokoonpanoin.

Vaikka näytelmäelokuvia oli tehty Suomessa vuodesta 1907(Salaviinanpolttajat) lähtien, vasta Sylviä voitiin kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Enää sekään ei ole alkuperäisessä muodossaan katsottavissa, mutta katkelma negatiivista on aarre, eritoten elokuvahistorioitsijoille. Kokonaiskuva suomalaisen elokuvan lapsuudesta on muotoutunut mm. sanomalehtiartikkelien, muistelmien, valokuvien ja haastattelujen avulla.

Sylvin tuottajana oli ruotsalaissyntyinen elokuvaohjaaja Frans Engström, ja tuotantoyhtiössä olivat mukana näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas, jotka nähtiin myös päärooleissa Aili Rosvallin (Sylvi) rinnalla. Niinpä filmiä korostettiinkin Suomen Kansallisteatterin näyttelijöiden aikaansaannoksena. Karjala -lehdessä mm. todettiin, että ”ei kenenkään taiteenystävän pidä laiminlyödä tilaisuutta verestää tuttavuuttaan tunnettuihin taiteilijoihin”.

Ammatillinen lähtökohta oli samanlainen vielä paljon myöhemmin, elokuvan studiokaudella. Vaikka Suomessa Hollywoodin tapaan oli kahden kerroksen väkeä, tähdet ja matalapalkkaiset sivuosanäyttelijät, erona oli se että hyvin palkatut taiteilijat – Tauno Palo, Joel Rinne, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo – olivat kiinnitettyinä teatteriin.

Kun Salmi

Leinon löysi

Vastikään tietokirjailijapalkinnon saanut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori FT Hannu Salmi on varsin monialainen ja ahnas tutkija. Media- ja populaarikulttuurista teknologiaan, aisteista ja tunteista tähteyteen, elokuvaan ja informaatioteknologiaan – historioitsijalla on katto korkealla ja seinät leveällä.

Tämän jutun fokus on elokuvassa ja esille otetut asiat Salmen laajan julkaisutuotannon pohjalta lukijan mieltymyksin valittuja.

Kiintoisa tieto on mm. se, että rakastettu runoilija Eino Leino kunnostautui myös elokuvantekijänä. Huutavassa rahapulassa arvatenkin, koskapa Leinon elämäkerturi L.Onerva tiesi, ettei kirjailija milloinkaan käynyt elokuvissa. Kaarle Halmeen ohjaamaa mykkäelokuvaa Kesä kuvattiin vuonna 1913. Leino laati käsikirjoituksen runonsa Vanteenheittäjät pohjalta. ”Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,/neitojen helmat hulmuelee,/ herrojen otsilta tippuvi tilkat,/ kenpä se ylinnä keikahtelee?/ Talon rouva nuori ja notkee.” Kyllä siinä jo hyvä alkuasetelma onkin, kun vielä todetaan, että vieraana ollut maisteri on huomannut kauniin naisen ja: ”sihtaa silmä kuin tulijous”.

Ensi-ilta oli 1915 Lyyra-teatterissa Helsingissä. Sen jälkeen filmi nähtiin vain Tammisaaressa ja Hangossa, kunnes vedettiin vaivihkaa ohjelmistosta. Mikäkö mätti? Huonolaatuista kuvaa, teknisiä kömmähdyksiä. Näyttelijät ravasivat kuin pikajuoksijat. Mutta Eino Leino oli joka tapauksessa saanut palkkionsa, 400 markkaa, filmin ollessa vielä lähtökuopissa.

Uhoa ja

trauman purkua

 

Hannu Salmi teki väitöskirjansa Richard Wagnerista, mutta kyseinen saavutus kertoo vain osan kirjoittajan tutkimuksellisesta mielenkiinnosta, joka on jo tuotannon valossa iso. Salmi tunnetaan arvostettuna tieteen popularisoijana.

Tutkija painottaa, että elokuva ei ole ikkuna todellisuuteen, jos joku niin luuli, mutta ilmaisee kyllä ympäröivää yhteiskuntaa omine keinoineen. Historian taitekohtia, yleistä ilmapiiriä ja sen muutoksia on kuvattu suomalaisessa elokuvassa useasti. Muistetaan Isoviha, Sven Tuuva (Suomen sota), Pohjalaisia kahdeltakin vuosikymmeneltä, Punainen viiva (äänioikeus) ja Härmästä poikia kymmenen (1950), joka heijasteli jo sodan jälkeistä suhtautumista itänaapuriin.

Yksilösankaruudesta kollektiiviseen näkökulmaan, yhteiskuntaluokkien välisiin ristiriitoihin päästiin vasta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjantähden alla -teosten noustua valkokankaalle 1955 ja 1968, Edvin Laineen ohjaamina. Samoin kansallisen trauman käsittelyä jatkettiin Pekka Parikan ohjaamassa Antti Tuurin romaaniin perustuvassa elokuvassa Talvisota 1989. Elokuvallinen historia onkin tutkijan mukaan ollut Suomessa kansallisvaltion ideologista rakennustyötä, ja nostalgiahistoria on palauttanut suuret ikäluokat elokuvateattereihin.

Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun lapset ovat elokuvantekijöinä rakentaneet omanlaistaan kuvaa Suomen historiasta. Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie (1998), joka perustuu Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaan, on jatkosotaa veteraanien kokemana, yksilösukellusta menneisyyteen.

Tämä vaunu on mun!

 

Suomalaisuus sellaisena kuin Linna ja Laine sen ovat nähneet, toteutuvat Tuntemattomassa sotilaassa kansanluonteen ja etnisyyden kautta.

Turkulaisen Hietasen supliikki (”Jos siäl viäl kettä on, niin siält on heti tulemine! Muute mää laita semmosen paukun katon pääl et tee menet Amerikka saakka. Täst lähti tämä vaunu on mun…”), siinä missä karjalaisen Rokan rikkumaton omanarvontunto (”Kuriha myö pietää sellane jot pois tielt. Mut kuule vääpel, mäne sie tuonpäi, mie mänen tän. Myö ei taijeta oikein soppii yhtee.”) ovat miesjoukkoon ja sen toiminnallisuuteen positiivisesti vaikuttaneita erityisominaisuuksia, ja jännitystä laukaisevia ovat myös savolaisen Rahikaisen kommentit. (”Jopa pit soarnan. Millä iliveellä sitä tuollaisesta lähtöö ies tuonlainen eän. Mutta hirveitä tuo hoasteli. Myö jouvutaan pojat kalamistoihin. Sellaisia uhkauksia latel…”)

Viimeksi kuluneen vuosisadan ajan meillä on siis ollut myös elokuvallinen muisti. Tietokirjailija täsmentää kuitenkin, että elokuvan petollisuus ilmenee siinä, että elementit ovat todellisia, mutta ne on yhdistelty mielivaltaisesti.

Kaarina Naski

lähteinä: Hannu Salmi, Elokuva ja historia (Suomen elokuva-arkisto & Painatuskeskus)

Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916 (Suomen elokuva-arkisto & SKS) Tanssi yli historian. Tutkielmia suomalaisesta elokuvasta (Turun yliopiston historian laitos)

Hannu Salmi & Kari Kallioniemi toim. Pohjan tähteet – Populaarikulttuurin kuva suomalaisuudesta (BTJ Kirjastopalvelu Oy)

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (WSOY)

HUOM. Hannu Salmen haastattelun Oikeutta elokuvapioneereille löydät alempaa

Oikeutta elokuvapioneereille

Hannu Salmi (s. 1961) ei ole sukua Albert Salmelle (1928-1990), vaikka kiinnostus elokuva-alaa kohtaan yhdistääkin. Alberthan tunsi Broadwayt ja Hollywoodit – ja nämä hänet – mutta osasiko Turun murretta? Ei. Brooklyniläisen siirtolaisperheen poikana hänen murrekorvansa oli viritetty pohjalaisittain. Hannu tapasi sukunimikaimansa 1980-luvulla amerikkalaisnäyttelijän vieraillessa Turussa ja häneen, neljännen polven turkulaiseen teki ennen muuta vaikutuksen ”juurihoidon” merkitys.

Hannu Salmen ihka ensimmäinen elokuvateatterikokemus oli Tarzan ja nainen mereltä, jossa nähtiin monen mielestä ainoa oikea Tarzan, uinnin olympiamitalisti Johnny Weissmuller. Siinä oli jo seikkailun makua ja valkokankaan hurmaa, mutta vielä hätkähdyttävämpi oli pikkupojasta Dickens -filmatisointi, Carol Reedin ohjaama Oliver. Että se oli musikaali selvisi hänelle vasta myöhemmin.

-Musiikki jotenkin unohtui. Lontoon slummien oudot näkymät sen sijaan painuivat syvälle mieleen, toteaa Salmi.

Ikimuistoista

 

Sen jälkeen tuleva tutkija saattoi kirjata elokuvakokemuksen toisensa jälkeen ikimuistoisena. Yksi sellainen oli Vertigon tuoreen kopion saapuminen elokuvateattereihin maaliskuussa 1984. Se oli ”must” nuorelle elokuvafriikille.

-Filmi nähtiin ensimmäisenä Helsingissä, jonne matkustin sitä varta vasten katsomaan. Kyseessä oli siis Alfred Hitchcockin pitkään kassakaapissa säilytetty elokuva, joka tuotiin maailmanlaajuiseen uusintaensi-iltaan.

Elokuvasuudelmien historia ulottuu yhtä kauas menneisyyteen kuin elävien kuvien vaiheet ylipäätään. Teoksessaan Suudelma kertoo Hannu Salmi, että Yhdysvalloissa Thomas A. Edisonin yhtiö tuotti ensimmäisen elokuvansa valkokankaalle vuonna 1896. Tuloksena oli kuinka ollakaan elokuva nimeltä The Kiss. Filmin esittäminen kesti alle minuutin, mutta kyllä siinä pusu nähtiin.
Ennen kuin päästiin sensuurin läpäisseistä huulten hipaisuista oheisessa kuvassa nähtävään intohimosuudelmaan, elettiin jo vuotta 1953. Deborah Kerr ja Burt Lancaster Fred Zinnemannin sotadraamassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity). -Kuva julkaistu em. kirjassa

Salmi sanoo, että hienoja ohjaajia on paljon, mutta jos pitäisi valita, niin ykköseksi nousisi suomalaisista studiokauden tekijöistä Hannu Leminen ja ulkomaisista yhdysvaltalainen Max Ophüls.

-Molemmat muuten tekivät romanttisen klassikkoelokuvatulkinnan Stefan Zweigin novellista Kirje tuntemattomalta naiselta, Ophüls vuonna 1948, Leminen vuonna 1943 nimellä Valkoiset ruusut.

Yötöntä yötä

 

Tietokirjailija ja yliopistomies Salmi muistuttaa, että kauan vallitsi näkemys, ettei Suomessa olisi tehty elokuvia ennen Suomi-Filmin perustamista 1919.

-Kirjoitin Kadonnut perintö -kirjan tehdäkseni oikeutta kaikille niille elokuvapioneereille, jotka kuvasivat, näyttelivät, leikkasivat ja ohjasivat innokkaasti eläviä kuvia mutta joiden elämäntyö aikojen saatossa katosi.

Aina eivät pioneerit onnistuneet uuden tekniikan käytössä. Kun Eino Leinon käsikirjoittama ja Kaarle Halmeen ohjaama näytelmäelokuva Kesä sai ensi-iltansa vuonna 1915, kuvaus epäonnistui eikä suomalaisen kesän valoisuus välittynyt elokuvateattereihin. Jälkeenpäin tuntuvat jotkut arvioinnit hupaisilta.

-Eräskin kriitikko muisteli jotenkin siihen tapaan, että ”kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä”.

Että sellaista yötöntä yötä.

Kaarina Naski

Joko meidät piankin räpätään maailmankartalle?

Riston päästä pursuu/ räppi ja runo/

on hälle helppoo/ niitä punoo…

Meri - ja mikseivät myös kaikki tuhannet järvet - ovat muovanneet lapsuudesta alkaen suomalaisten maailmankuvaa, ensin ehkä sitä laajentamalla, myöhemmin eheyttämällä. Perheen yhteiset saariretket ovat tuottaneet monelle unohtumattomia muistoja. Uudessa Räppääjässä liikutaan siis tutussa aihepiirissä. Rauha-täti, Risto ja Nelli ovat jo selvästi reissukuumeessa. - Kuva Jolle Onnismaa

Jotenkin  tuohon tapaan – Nopolan kirjailijasisaruksia mukaillen – voidaan kuvata Risto Räppääjän lahjoja. Kun on poika räpännyt  kuudessatoista kirjassa, jokusellakin näyttämöllä ja kolmessa elokuvassa, niin siinä sitä on näyttöä noin ensi alkuun. Mageilla sanoilla saatetaan mennä Jorpakkoon, mutta yhtä hyvin niillä nousee Teltta pystyyn, liitelee Laivavalssi, notkeilee Sipattisamba, herkistelee I love you ja löytää rytminsä vaikka Täimarssi. Iiro Rantalan elokuvamusiikki on ”must”.

Kaksi ensimmäistä Räppääjää yltivät yhteensä yli 500 000 katsojaan elokuvateattereissa, ja uutustallenteet ylittivät timantti- ja platinarajapyykit. Uusinta filmiä, Risto Räppääjä ja viileä Venla, on seurannut menestys heti ensi-iltaviikonlopusta alkaen.

Ja suomalainen elokuva, se menestyy muutoinkin paremmin kuin koskaan.

-Kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 17 prosenttia viime vuonna, mikä on suhteellisen pienellä elokuvamäärällä eurooppalaisittain hyvä tulos, sanoo tuotantojohtaja Petri Kemppinen Suomen Elokuvasäätiöstä. -Tältä vuodelta odotetaan vielä parempaa.

Lastenelokuva on vahvistanut asemiaan Suomessa. Kemppinen kertoo tuotantomäärän kasvaneen.

-Jo joitakin vuosia olemme pyrkineet rahoittamaan lasten/perhe-elokuvia pari kolme vuodessa, ja viime vuonna rahoituspäätöksiä oli peräti viisi. Kaupalliset tv-kanavat ovat näet olleet aiempaa kiinnostuneempia rahoittamaan toisaalta nuortenelokuvia, toisaalta perhe-elokuvia.

Ja hyviä ideoita riittää. Niistä on jopa ylitarjontaa.

-Elokuvasäätiö pyrkii laatukriteereissä siihen, että tuettavien elokuvien kokonaisuus olisi monipuolinen, jotta mahdollisimman erilaiset yleisöt löytäisivät kotimaisista elokuvista katsottavaa, Kemppinen sanoo.

Nykyään puhutaan paljon mediakasvatuksesta ja vastuunkantajista. -Elokuvasäätiölle kasvattajan rooli ei nähdäkseni kuulu, kuittaa tuotantojohtaja Petri Kemppinen, mutta lisää pitävänsä henkilökohtaisesti positiivisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Hän iloitsee siitä, että kotimaisella elokuvalla on kuluvana vuonna koossa jo yli 850 000 katsojaa. -Kuva Saara Tuusa

Jos ajatellaan globaaleja mieltymyksiä, niin Suomessakin on tehty kansainvälisesti vertailukelpoisia animaatioelokuvia, ja tuotannossa on useita. Myös nykyaikaisia näyteltyjä fantasia-aiheita on tarjolla, mutta televisiokanavat eivät ole niistä toistaiseksi valtavasti innostuneet.

Dubbaus suurin

hidaste viennille

Milloinkahan sitten Sinikka ja Tiina Nopolan luoma fiktiivinen suosikkihahmo Risto R. räppää itsensä sydämiin ulkomaisilla valkokankailla?

Yleismaailmalliset perhe-elokuvat ovat Kemppisen mukaan helpommin myytävissä.

-Parhaiten ovat menestyneet Juha Wuolijoen Joulutarina ja Kari Juusosen Niko – lentäjän poika, jotka on nähty  kymmenissä maissa.

-Kaksi ensimmäistä Risto Räppääjää ovat olleet myynnin kannalta haastavia, koska niissä on lauluja ja aika paljon dialogia. Pääkohderyhmä on pienet lapset, joille elokuva pitäisi ulkomailla dubata, ja se taas on suhteellisen kallista.

Rimbo Salomaa on tuottanut monia laatuelokuvia. Klaus Härön `Postia pappi Jaakobille` toi hänelle ja tuottajakumppani Lasse Saariselle parhaan elokuvan Jussin. Lapsuutensa kesät Rimbo vietti saaristomaisemissa Kotkan Mussalossa ja tuntee näin erityistä lukkarinrakkautta tuoreinta Räppääjä -filmiä kohtaan. Ja jos hänestä riippuisi, niin lastenelokuvan arvostus yhteiskunnassa nousisi oikopäätä. - Kuva Rami Salle

-Kun tavallisen ”puhe-elokuvan” jälkiäänitys maksaa tonneja, musikaalin dubbauksesta puhutaan kymppitonneissa, vahvistaa ”Räppääjien” tuottaja Risto Rimbo Salomaa Kinotar-tuotantoyhtiöstä. Elokuvien parissa yli kaksi vuosikymmentä toimineena hän tuntee hyvin alan sudenkuopat.

-Dubbaus on suurin hidaste Räppääjä-elokuvien ulkomaanmyynneille, ja lisäksi olen huomannut, että komedia on usein paikallista, Rimbo toteaa. Mutta saman tien hän kertoo, että ensimmäistä Räppääjää on joka tapauksessa myyty kymmenkuntaan maahan. Ja mikä vielä parempaa,  nyt on noussut eri puolilla kasvavaa kiinostusta ostaa kyseinen elokuvatrilogia kokonaisuudessaan.

-Sitä myyntityötä olemme virittelemässä.

Jeesboxholirei,

Puupää-räppiäkö?

Mari Rantasilan ohjaamien Risto Räppääjä -filmien tekotavan  on huomattu muistuttavan aikuiskaraktäärien osalta Pekka ja Pätkä-tyypittelyä. Kemppisen kanta on, että jonkinasteinen tyypittely kuuluu lastenelokuvien osalta asiaan ja että Räppääjän tapauksessa nämä piirteet ovat olemassa jo Nopoloiden alkuperäiskirjoissa.

Pekka Puupään ja Pätkän hahmot olivat alkuaan – vuodesta 1925 – lähtöisin sarjakuvataiteilija Ola Fogelbergin, Fogelin, kynästä. Ja viisikymmenluvulla kaverukset sukelsivat elokuvaan Armand Lohikosken ohjaamina. Näin heistä tuli usean sukupolven yhteistä kulttuuriperintöä. Esa Pakarinen (Pekka), Masa Niemi (Pätkä), Siiri Angerkoski (Justiina), Armas Jokio(talonmies Pikkarainen) eivät välttämättä yllättäneet, mutta juuri heidän tuttuutensa, huvittavan korosteiset piirteensä, lapsenomaisuutensa ja hyväntahtoisuutensa tekivät heistä rakastettavia ja seikkailuista (milloin lumimiehen jäljillä, milloin salapoliiseina tai sammakkomiehinä) koko perheen seurattavia aina näihin päiviin. Puhumattakaan niiden myötä tallentuneesta epookkikuvauksesta, jonka arvo aina vain kasvaa.

Siis jos Risto Räppääjää jossain mielessä verrataan Puupääelokuviin, joita tehtiin 13, niin ties mikä taival Ristolla (Lauri Kero), Nelli Nuudelipäällä (Venni Uotila), Rauha-tädillä (Annu Valonen), pakastaja-Elvillä (Ulla Tapaninen), herra Lindbergillä (Martti Suosalo) ja kumppaneilla vielä onkaan edessään…

Herra Lindberg muistuttaa jonkin verran näyttelijä Martti Suosaloa, eikä ihme, sama mies on kyseessä. Suosalo on yksi Risto Räppääjän ja viileän Venlan upeasta näyttelijäkaartista. Tarina ystävyydestä, yksinäisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä on lähtenyt Sinikka ja Tiina Nopolan kynästä. Kirjailijat sekä ohjaaja Mari Rantasila palkittiin taannoin lastenkulttuurin valtionpalkinnoilla. Kuva Jolle Onnismaa

Ali Baba

ja Peppi

Elokuvan (henkilö)historiallista merkitystä korostettiin vastikään näyttävästi Oscareitten jaossa. Myös monella suomalaisella elokuvan ystävällä on omat vaikuttavat varhaiset leffamuistonsa. Petri Kemppinen kertoo, että hänen ensimmäinen elokuvateatterikokemuksensa oli Arthur Lubinin Ali Baba ja 40 rosvoa, joka oli ”hirmuisen hauska ja jännittävä”.

-Vähän toisella kymmenellä silmiin osui paljon tanskalaisia ja ruotsalaisia nuorisoelokuvia, joiden ansiosta ymmärsin, että itseä kiinnostavia elokuvia tehdään muuallakin kuin Hollywoodissa. Todellinen paukku oli Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä (1980). Oli hämmästyttävää että joku suomalainen oli kiinnostunut oman maan nuorisosta!

Rimbo Salomaa sanoo, että hänen ekat muistikuvansa leffoista ovat Tarzan -elokuvat naapuruston töölöläisissä elokuvateattereissa. Myös Kultarynnäkön iloiset päivät teki häneen suuren vaikutuksen. Sen hän näki Munkkiniemen Bio Kentissä.

-I was born under the wondering star -kappale jäi soimaan päähäni. Siitähän Ismo Alanko versioi myöhemmin omanlaisensa biisin.

Sitten Rimbo rakastui Peppi Pitkätossu -filmien myötä Peppiä näytelleeseen Ingrid Nilssoniin.

-Tapasin hänet joskus 1970-luvun alussa, kun hän oli käymässä Suomessa taitoluistelu -showssa. Rakkaus oli yksipuolista. Olin silloin noin kymmenvuotias ja Ingrid muutaman vuoden vanhempi.

Kotimaisista lastenelokuvista Rimbolla ei ole muistikuvia, paremminkin lastennäytelmistä kuten Kansallisteatterin Kolmesta iloisesta rosvosta ja television Vinskin seikkailuista.

Elokuva-alalle tulosta hän teki päätöksensä 12-vuotiaana, kun isosisko vei hänet katsomaan Fellinin Rooman.

-Se oli hienointa mitä olin ikinä, ikimaailmassa nähnyt, ja elokuva lumosi minut täysin!

Kaarina Naski

Kahden maan väkeä

Katseet kanadansuomalaisiin

Ratatyömaa ja topparoikka. Quebec, n. 1924. - Siirtolaisuusinstituutti.

Ovatko suomalaiset jotenkin erityisen uhkarohkeita ja valmiita menemään työn ja leivän perässä vaikka kuuhun asti? Vai ovatko he vain helposti ylipuhuttavissa? Ainakin heitä on lennellyt kuin lastuja ympäri maailman uusia finlandeja perustamaan.

Jo sata vuotta sitten he olivat niin hyvässä maineessa muun muassa Albertassa Kanadassa, että heitä suorastaan värvättiin siirtolaisiksi. Suomalaiset kun oli todettu ensi luokan maanviljelijöiksi, ahkeriksi ja raittiiksi. Jos nyt sentään lasiin sylkeminen monen kohdalla oli liioittelua, niin selviytyjiin olivat epäilemättä laskettavissa nekin finnien esi-isät, jotka tarttuivat ojennettuun käteen tuolloin 1910. Sen he tekivät ennen muuta oman itänaapurinsa pihdeistä päästäkseen mutta myös silkasta seikkailunhalusta. Kuitenkin vasta seuraavalla kymmenluvulla ja maailmansotien välillä päästiin kunnon vauhtiin.

Yhä Kanadan väestöön lukeutuu yli 100 000 suomalaistaustaista. Millaisia kohtaloita, millaisia muistikuvia – tutkijoille, kirjailijoille ja elokuvantekijöille todellinen aarreaitta!

"Kaunis pyykkäri paitojen, kaunis neitonen virran rannan" mallia 1927. - Siirtolaisuusinstituutti.

Kanadansiirtolaisuus on viime aikoina ollut Suomessa kasvavan mielenkiinnon kohteena. Ilmiö ilahduttaa Suomen Siirtolaisuusinstituuttia, jossa on oltu huolissaan tutkijain ulottuvilta vähän kerrassaan katoavasta tiedosta. Instituutin pitkäaikainen johtaja Olavi Koivukangas painotti vielä taannoin eläkkeelle jäädessään kanadansuomalaisten kohtaloihin paneutumisen kiireellisyyttä. Raivaajapolvi on luonnollisesti poistunut, ja vanhimmat elossa olevat siirtolaisikäluokatkin seniorivuosissa. Uusi johtaja Ismo Söderling vakuuttaa, että viestikapula on vastaanotettu.

– Viime keväänä Saskatchewanin suomalaisasutuksesta väitellyt Outi-Kristiina Hännikäinen tähtää seuraavassa projektissaan kanadansuomalaisten historiaan laajemmassa mielessä. Mietintään on laitettu ja toimenpiteitä odottaa lisäksi mm. ulkosuomalaisparlamentin ja Suomi-Seuran aloite kanadansuomalaisista sotaveteraaneista ja lotista tehtävästä tutkimuksesta.

Lauri Toiviaisen kirjoittama kirja Vapaa Sana -lehden vaiheista osuu myös buumiin, sillä kyseisen lehden perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Ansiokas teos taustoittaa laajalti kanadansuomalaista tiedonvälitystä ja antaa kattavan kuvan aika ajoin varsin politisoituneesta ilmapiiristä.

Tarkoituksellista häivytystä

Ensimmäinen suomenkielinen lehti Kanadassa 1900-luvun ollessa vielä lapsenkengissä oli Aika, jota toimitti utopiayhteiskunta Sointulan pääasiallinen perustaja Matti Kurikka. Vapaus oli lujasti ankkuroitunut Moskovan linjaan, kaukana oikealla oli Canadan Uutiset.

1931 perustetun Vapaan Sanan periaatteellinen puoli oli Toiviaisen aineiston mukaan alussa haparoivaa, mutta häivytys oli tarkoituksellista. Hiljalleen kantaa alettiin kääntää kansanvaltaisia aatteita puolustavaksi. Ensimmäiset toimittajat olivat Reynold Pehkonen ja Bruno Tenhunen. Jo 1937 Vapaa Sana nousi maan suurimmaksi suomenkieliseksi sanomalehdeksi. Pehkonen luotsasi sitä päätoimittajana pientä katkoa lukuunottamatta aina vuoteen 1966. Tenhunen vaikutti lehden johdossa liikkeenhoitajana. Historiateoksen kirjoittaja Toiviainen otti päätoimittajan pestin 1967, jatkoi yhtäjaksoisesti pari vuosikymmentä ja vielä 90-luvun lopulta runsaat viisi vuotta. Nykyinen päätoimittaja on Juhani Niinistö.

"On teillä tunnus siellä: SUOMI VOITTOON!/ ja sisu koskaan kesken sammu ei,/ kun ulos voiman käytte kilpakoittoon./ Taas teille kansa kaikki huutaa: HEI!" Sanat Palle 1924, kuva kanadansuomalaisesta amatööriurheilusta. Siirtolaisuusinstituutti.

Lehden suomenkieltä taitava lukijakunta kutistuu väistämättä, vaikka suomalaisiksi leimautuvien väestömäärä onkin iso. Englanninkieli on nykyisin rinnakkaiskielenä välttämätön.

Suomalaisten siirtolaislehtien kannanottojen nykyinen maltillisuus ja sovinnollisuus peilaa kiintoisasti taakse jääneeseen, kun tiedetään esimerkiksi, että Vapaan Sanan perustamisen aikoihin Kanadan kommunistisen puolueen 5000 jäsenestä oli suomalaisia 3000!

Kanadan työttömiä protestimatkalla menossa Ottawaan. Regina, Saskatchewan, 1935. - Siirtolaisuusinstituutti.

Karjalan rakentajien traaginen kohtalo 1930-luvun alussa kosketti myös kanadansuomalaisia. Kanadan metsurien taito ja tekniikka olivat arvossaan, mutta uusi ”kultamaa” tuotti raskaan pettymyksen. Pohjois-Amerikasta muuttaneista n. 6000 suomalaisesta palasi arvion mukaan 2200 ennen kuin terrorikampanja alkoi vuonna 1937. Onnekkaimpia olivat ne jotka olivat ymmärtäneet säilyttää Suomen, Kanadan tai USA:n passinsa. Omaisuutta jäi joka tapauksessa ”välietappiin”. Monilta todella paljon. Torontolaisen Sven Nurmen oli jätettävä suutarinkoneensa, mutta tärkeintä oli saada perhe turvaan.Yöpyminen kuukausitolkulla toisten lattioilla ilman vuodevaatteita juuttui mieleen kauhukokemuksena…

Värvärit olivat keskittyneet vain varakkaimpiin kanadansuomalaisiin sosialisteihin, heitä joilla oli talo, auto, kesämökki ja moottorivene. Pakkotyöhön tuomituista suomalaisista teloitettiin vuoden -39 tilaston mukaan 1,9 prosenttia, runsaat kaksi kertaa enemmän kuin muita kansallisuuksia.

Suomen historian kuumat vuodet näyttäytyvät uudesta perspektiivistä Toiviaisen kirjassa. Muurmannin suomalaisosasto, vallankumouksellisesta kiihotuksesta syytetyt, Tammisaaren pakkotyölaitos, kansalaisluottamuksen menettäminen, emigranttikommunistit. Heijastusilmiöitä esiintyi sitten myös uudella mantereella. Puhuttiin jopa suomalaisten vakoilevan omiaan Kanadan valtiollisen poliisin palveluksessa.

Ja tulihan se, oma lehti

”Tehkää mitä teette, mutta lehden on tultava”, oli Vapaa Sana ohjeistettu. Muuten hyvä mutta kun palkkarahaa riitti alkuunsa vain latojalle ja sekin summa oli kerättävä. Toimittaja ja liikkeenhoitaja saivat vain I Owe You -lappuja ikään kuin lupauksena siitä, että joskus pärjätään paremmin. Pehkonen, joka uskoi työläisten nousuun kasvatuksellista ja poliittista tietä, ei aseellisen taistelun kautta, pääsi lehden alkuvaikeuksien keskellä puuttumaan em. Karjala – ruljanssiin vasta joulukuussa 1933 ja kirosi sen raskaasti. Talvisodan puhjettua Vapaa Sana puolusti palstoillaan arkailematta Suomen taistelua ja oli koko ajan lakkautusuhan alaisena. Alueen sensuuriviranomaiset kävivät useaan otteeseen toimituksessa vaatimassa Staliniin, Kanadan liittolaiseen kohdistetun arvostelun lopettamista.

Vapaa Sana tunnetaan ”lukijainsa omistamana sanomalehtenä”, sillä 1936 perustetun kustannusosakeyhtiön Vapaa Sana Press Ltd:n ainutlaatuinen idea oli vedota lukijoihin, jotta he tilausmaksua uudistaessaan ostaisivat vähintään yhden äänestykseen oikeuttavan osakkeen. Osakeanti, johon tartuttiin innolla, pyyhki pois yhtiön loput velat ja mahdollisti tekniset parannukset.

Nykytilanteessa on kanadansuomalaisilla Torontossa ilmestyvän Vapaan Sanan lisäksi toinenkin viikkolehti, Thunder Bayssa ilmestyvä Canadan Sanomat, joka aloitti toimintansa Canadan Uutisten seuraajana 2001 ja jonka Vapaa Sana osti 2005. Muihin suomalaisten seuraamiin lehtiin kuuluu mm. vancouverilainen Länsirannikon Uutiset.

Jussi Nikkilällä niinkuin Leevelläkin on työväenliikkeen agitaattorin rooli Big Finn Hallissa. - Roolikuva (jossa myös Lotta Lehtikari) Patrik Pesonius/Q-teatteri.

Big Finn Hall -elokuvahanke

Elena Leeve on elokuvan Big Finn Hall toinen päähenkilö. - Roolikuva Patrik Pesonius/ Q-teatteri.

Niin Pohjois-Amerikan suomalaisten keskuudessa kuin vanhassa maassa odotetaan kovasti syksyyn 2011 kaavailtua elokuvaensi-iltaa Big Finn Hall. Nimi viittaa suomalaisten toimintojen keskuspaikkaan Thunder Bayssa, ”haaliin”, ja elokuva kertoo kanadansuomalaisten siirtolaisten punaisesta historiasta (Vesa Marttinen/HS). Elokuvan ohjaajalla Kelly Saxbergilla on suomalaiset sukujuuret. Aiemmassakin tuotannossaan niin hän (Letters from Karelia, Aate Pitkäsen tarina) kuin apulaisohjaaja Chrystene Ells (Sisu – The Death of Tom Sukanen) ovat osoittaneet kiinnostustaan suomalaisiin. Big Finn Hallin päähenkilöitä, nuoria ja kiihkeitä työväenliikkeen aktivisteja esittämään on palkattu Suomesta näyttelijät Elena Leeve ja Jussi Nikkilä.

Suomalaisten ujous ja sisukkuus tunnetaan jo niin hyvin maailmalla, ei vähiten Kanadassa, että ne ovat muuttuneet melkeinpä kliseiksi. Muitakin – näihin liittyviä – ominaisuuksia kuuluu meikäläisillä olevan. Lauri Siirala muisteli radiossa miten hänen ollessaan töissä 1970-luvulla tukkikämpällä siellä oli myös eräs Ojibwas-intiaani, joka puhui selvää suomea.

-Hämmästyin kielitaidosta ja kysyin, onko hänellä suomalainen vaimo. Hän vastasi suomalaisten vain olevan niin jääräpäisiä, etteivät suostu puhumaan englantia!

Maailmanparantajat

Vuoden 1921 papintodistuksen mukaan Bruno Armas Tenhunen, syntynyt Viipurissa 20.6. 1898 ja vaimonsa Tyyne Hilja o.s. Kokkinen, syntynyt  27.10.1895 Viipurissa olivat Kuopion evankelisluterilaisen kaupunkiseurakunnan jäseniä, rokotetut, ripillä ja pyhällä ehtoollisella käyneet ja kansalaisluottamusta nauttivia. Bruno teki elämäntyönsä Kanadassa ja oli Vapaan Sanan sekä Kanadan etnisen lehdistön organisaatioiden tärkeimpiä rakentajia. Sitä ennen hän koki kuitenkin kovat yhteiskunnallisen muutoksen laineet Suomessa ja lukeutumatta radikaaleihin hän joutui toimittajana samaan ”yliopistoon”, Tammisaaren pakkotyölaitokseen kuin monet muutkin lehtimiehet, kunnallispoliitikot ja kansanedustajat. Vapauduttuaan joulukuussa -26 hän haki viisumit itselleen ja Tyynelle Kanadaan. Hän sai Vapaus-lehdessä avoinna olleen toimittajan paikan. Suosittelijana oli Vapaudessa jo tuolloin työskennellyt Reynold Pehkonen.

Lauri Reinhold Pehkonen oli syntynyt Iisalmessa 8.1.1896. Torpparin poika hankki leipänsä tukinuitossa, metsurina ja sahatyöläisenä ja päätyi Muurmannin ratatöiden kautta ensin Pietariin ja lopulta määrättynä työpalveluun Sukevan sahalle. Sen jälkeen alkoi uusi elämä Kanadassa.

Veljekset kuin ilvekset pitivät sittemmin uudessa lehdessään kirjaimellisesti huolta siitä, että sana on vapaa. Tenhunen Vapaan Sanan liikkeenhoitajana, Pehkonen päätoimittajana. Molemmat olivat varsin toimeliaita miehiä. Pehkoselle myönnettiin ensimmäisenä suomalaisena Kanadan korkein siviilihenkilölle myönnetty kunnianosoitus, Order of Canadan jäsenyys ja mitali, jonka ojensi kuningatar Elisabet II.

Mikä mahtoi olla silloin joskus Sukevan arviointi Pehkosesta? ”Rauhallinen ja hyvin laiska.”

 

Lauri Toiviainen – Lehdentekijä osana siirtolaisyhteisöä

 

Päätoimittaja Lauri Toiviaisen (s. 1940) ”liitto” Vapaan Sanan kanssa on ollut vuosikymmenten mittainen ja tiivistyi historiankirjoituksena.

Lehdistön Sanomapalvelun nuori toimittaja,  evakkotaustainen Toiviainen muutti Kanadaan 1960-luvun lopulla. Rohkeutta ja yritteliäisyyttä tarvittiin. Postinkantajat

saattoivat nimittäin siirtolaislehdissä tienata vielä tuolloin paremmin kuin toimittajat, ja myös painajien työtä arvostettiin enemmän. ”Herraskaisemmiksi” katsotuille sivutulot olivatkin tarpeen, samoin sivustatuki vanhasta maasta uutishankinnassa.

 Kun lehdentekijä on itsekin siirtolainen, hän on osa yhteisöä. Samaistuminen lukijakuntaan ja sen ongelmiin käy helpommin, mutta toisaalta toimittaja elää eri intressipiirien paineessa. Ja kun kyseessä ovat suomalaiset, joilla on keskinäisiä kaunoja vanhastaan, mikään ei ole itsestään selvää.

On koettu siirtolaisten ikärakenteesta johtuva tilaajakato, vastattu kilpailutilanteeseen, karsittu uudella vuosituhannella voimakkaasti kustannuksia ja vedottu nuorempiin siirtolaispolviin yhteydentunnon, kielen säilymisen ja identiteetin puolesta…

Silti – vaikka lehdellä Toiviaisen jälkeen on jo ollut monta vastaavaa – on nykyisellä päätoimittajalla Juhani Niinistöllä yhä näköpiirissään kanadansuomalaisen oikeiston ja vasemmiston välinen kuilu, joka ”ojapahasenakin on liian leveä monien harpattavaksi”.

Haminan huligaanit

Ihmeellistä tai ei niin kanadansuomalaisten vaiheisiin tutustuessaan voi joutua Kuopioon ja törmätä siellä ”Haminan huligaaneihin”. Keitä he olivat, sen tiesivät hyvin pohjoissavolaiset Tenhunen ja Pehkonen, merten taa matkanneet. Ilmiö on luonnollisesti kiinnostanut myös tutkijoita. Karri Partasen gradussa (Joensuun yliopisto 2002) –  sitä selvitetään mm. seuraavasti:

 Suomen yhteiskunnallinen tilanne jännittyi vuonna 1917 äärimmilleen, myös Kuopion seudulla löivät laineet tammikuussa 1918 sotaa enteilevästi. Elintarvike- ja työllisyystilanne ajoi työväestöä järjestäytymään. Porvariston huolenaiheeksi nousi marraskuun suurlakko ja sen aiheuttama liikehdintä työväestön parissa. Vaikka torpparikysymys kärjistyi myös Kuopion seudulla, ei varsinaisia maatalouslakkoja ilmennyt siinä määrin kuin eteläisemmässä Suomessa.

Oloja Kuopiossa sekoitti vielä lisää 24. marraskuuta niin sanottujen Haminan huligaanien saapuminen junalla kaupunkiin. Huligaanit koostuivat venäläisistä sotilaista ja noin kahdeksastakymmenestä haminalaisesta järjestyskaartilaisesta. Huligaaneihin liittyi osa Kuopion työväestä.

”Asemalta (J.V. Koistinen kertoo) marssivat haminalaiset työväentalolle, josta pian paikkakuntalaispunakaartilaisten opastamina valtasivat  poliisilaitoksen, puhelinlaitoksen ja y.m.  yleisiä laitoksia. Heti näiden toimitusten jälkeen alkoi kaupungissa aseiden etsintä kotitarkastuksineen. Illalla n. klo 22.00 koputtivat huligaanit kuopiolaisten opastajiensa kanssa meille, vahvuus 7 miestä, tullen sisälle ja nagaipistooli ojennettuna vaatien kaikkien aseiden luovuttamista heille. – – – Etsinnän tulos oli 1 metsästyshaulikko ja 1 vinchester pienoiskivääri, jotka veivät mennessään Kuopion työväentalolle.”

Haminalaisten tapaisia rankaisuretkikuntia esiintyi myös muualla Suomessa.

Huligaanit ja heihin liittynyt kaupungin oma työväki luovuttivat lopulta asteittain valtaamansa kaupungin virastot. Tämä johtui siitä, että kaikki eivät kannattaneet radikaaleja toimenpiteitä työväestön asiaa ajettaessa.

Kaarina Naski

Lähteet: Lauri Toiviainen, 75-vuotias Vapaa Sana 2008, Suomen Siirtolaisinstituutti, Karri Partanen vuoden 1918 tapahtumista /gradu, Joensuun yliopisto 2002, Vesa Marttinen elokuvahankkeesta/ Helsingin Sanomat kulttuuri 9.7.2010, HS 100 vuotta sitten 11.8.2010, Jenni Stammeier kanadansuomalaisten historian tutkimisesta/ Radion kulttuuriuutiset 19.7.2010, Q-teatteri.

Älä elämää pelkää

Kun elokuva on velkaa laatukirjallisuudelle, se voi olla ylpeä siitä. Onnistuessaan nimittäin. On ehkä syytä hokea kuin lapset hiekkakakkuja tehdessään: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!”

Vuoden 2009 ensimmäisiin elokuvaensi-iltoihin lukeutunut Two Lovers – Kaksi rakastajaa perustuu löyhästi Dostojevskin Valkeisiin öihin. Kyseessä on amerikkalainen draamafilmi, jonka käsikirjoituksen ovat laatineet James Gray ja Richard Menello. Gray on myös elokuvan ohjaaja (s.1969), jonka nimi on jäänyt muistiin jo 1990-luvulta (Little Odessa) ja joka elää parhaillaan erittäin voimakasta luomiskautta.

Two Lovers on rakkaustarina, jossa on vanhanaikaista lumoa kukkurapäin. Joaquin Phoenix on se toinen rakastaja, Leonard. Hän on dostojevskiläinen antisankari, jonka kanssa katsoja voi elää mielen mustimmat tuokiot aina itsemurhan partaalle siinä missä auvoisimman, lähes tukahduttavan onnen ja hurmion. Vastanäyttelijänä herkkäkasvoinen Gwyneth Paltrow tekee vetovoimaisen roolin. Naimisissa olevaan mieheen rakastuneen ja rakkaudessaan pettyneen Michellen kyljessä voisi olla lappu: ”Varovasti, rikki menevää”. Eri syistä elämänuskonsa menettäneet nuoret, Leonard ja suloinen Michelle, löytävät toisistaan kipulääkkeen – mutta vain ohimeneväksi hetkeksi. Valttikortti on nimittäin kohtalolla.

Ympäristö ja kuva

käsi kädessä

Filmin atmosfääri on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin sen ihmiskuvaus. Tapahtumapaikkana on venäjänjuutalainen naapurusto New Yorkin Brooklynissä. Leonardilla on vaatimattomat kotiolot mutta hän elää rakkauden täyttämässä ilmapiirissä. Nuoren miehen häilyvyys ja mielen herkkyys tiedetään, ja hänellä on aina turvanaan perhe, suku ja vahva kulttuuriperintö. Hänelle varattuun, ehkä liiankin ahdistavaan suojarakennelmaan kuuluu myös perhetuttavien tytär Sandra (Vinessa Shaw), jonka vilpitön kiintymys viime kädessä pelastaa Leonardin omalta tuhoisalta itseltään.

Erityisen puhtaan ja kauniin, sydämellisen roolisuorituksen Leonardin äitinä Ruthina tekee Isabella Rossellini. Elokuvayleisö toistelee – ainakin eteläisessä Floridassa tekemäni havainnon mukaan – toteamusta ”just like her mother”. Ja totta. Isabella toi väistämättä mieleen rakastetun Ingrid Bergmanin. Eikä epäilystäkään, etteikö maskeeraaja olisi vielä auttanut asiaa…

Kuva kulkee, sanoisin slaavilaisvireisesti, vanhaa kerrostaloarkkitehtuuria, katukuvaa ja ruskeansävyjä hyödyntäen sekä viipyvin, hehkuvin kasvotutkielmin. Vesi on kerronnan tärkeä elementti, ja tummien vesien tuntumassa päämäärättä vaeltavassa nuoressamiehessä voi nähdä ruumiillistuvan erään maailmankirjallisuuden ydinhahmon, dostojevskiläisen elämän pelkääjän.

Kauaskantava

tematiikka

Ison D:n viesti sulkee filmin myötä huomaansa myös nykypäivän nuorison ja eritoten sen luuserit, joitten paha olo saattaa purkautua väkivaltaisilla tavoilla. Yhteiskunnasta vastuuta kantavien odotetaankin tekevän kaikkensa, jotta nuorten sisäinen kasvu voisi tapahtua häiriöttä. Kotien liiallinen suojelunhalu tai täydellinen piittaamattomuus lienevät ääripäät.

Vaikka ihmisen vapaus päättää tekemisistään kuulostaa kauniilta, on se usein sangen monimutkaista, taistelua oikean ja väärän välillä. Mutta sehän juuri on elämää. Ja ansaitsee tulla kohdatuksi rohkeasti, pystypäin.

Kaarina Naski

Aina on joku joka kertoo hyvän tarinan

 

Elokuva pystyy kenties muita taiteenlajeja voimakkaammin ohjailemaan mielikuviamme. Parhaimmillaan se tarkoittaa ääriviivojen taidokasta terästämistä tai häivyttämistä, pahimmoillaan manipuloimista.

 Moderni filmi ei tarvitse pohjakseen perinteistä tarinaformaattia, se pystyy kutomaan näkymättömän verkon niin että vain hienonhienot säikeet pitävät koossa liikkuvaa kuvakollaasia. Mutta jos ja kun pohjalla kuitenkin on uniikki lumollaan häikäisevä kertomus, niin luova tiimi saa sen kohoamaan korkeuksiin.

 

Entä jos

mentäisiin vastapäivään

 

Uusista elokuvista nostaisin tällä kriteerillä kärkeen Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. David Fincher ohjasi, Brad Pitt ja Cate Blanchett antoivat peliin koko ilmaisuinstrumenttinsa. Ja kuka siellä onkaan taustalla? Minnesotan iso poika F. Scott Fitzgerald, Yhdysvaltain suurimpia 1900-luvun kirjailijoita. Hänen novellinsa Benjamin Buttonista on vuodelta 1922.

Elokuvan alussa juhlitaan New Orleansissa ensimmäisen maailmansodan päättymistä 1918, joka on Benjaminin syntymävuosi. Kyseessä ei ole kymmenen pisteen vauva, ei ensinkään vaan vanhusta muistuttava vastasyntynyt, joka jää äidistään orvoksi ja jonka isä hylkää. Poika saa kuitenkin hyvän varaäidin sekä ”kummeja” kokonaisen vanhainkodillisen.

Kirjailija tarkastelee nerokkaalla tavalla vuosien karttumista, sillä kun Benjamin voittaa ikävimmät ikäihmisten krempat, hän rupeaa etenemään vastapäivään samaa tahtia kuin toiset vanhenevat. Näin ollen myöskään rakkaus ei kaiken järjen mukaan voi tehdä hänen kohdallaan pesää, sillä junat kulkevat liiaksi eri suuntiin. Fitzgerald näkee kuitenkin rakkaudessa enemmän, ja sitäpaitsi saduissa on kaikki mahdollista. Samalla hän tulee ottaneeksi viisaalla ja tunteikkaalla tavalla kantaa tolkuttomaan ikuisen nuoruuden tavoitteluun.

Niin, jos ihmiset saisivat valita kumpaan suuntaan he haluaisivat kellon kohdallaan käyvän, niin moniko haluaisi Benjaminin aikaraudan. Molemmissa päissä ihmiseloa kun joka tapauksessa odottaisi poistuma.

 

Pidä unelmista

kiinni, Hanna

 

Myös toisen amerikkalaisen draamaelokuvan nimi jo viittaa sen vahvoihin kirjallisuuskytkyihin, The Reader – Lukija. Sekä käsikirjoituksen laatinut Sir David Hare että elokuvan ohjaaja Stephen Daldry ovat brittejä, samoin kuin naispääosasta Oscarin saanut Kate Winslet. Mutta perustana on arvostetun saksalaisen nykykirjailija Bernhard Schlinkin samanniminen romaani, joka ylsi heti ilmestyttyään vuonna 1995 bestseller -listoille. Se on käännetty 39 kielelle. Filmi huipentuu oikeudenkäyntiin, ja tätä fiktiota siivittää vahva asiantuntemus, sillä Schlink on yleisen oikeustieteen ja oikeustieteen filosofian professori Humboldtin yliopistossa Berliinissä.

Keskeiseksi ei nouse mielestäni kysymys tarinan uskottavuudesta eikä sen etiikasta vaan ihmiskohtaloista, jotka nähdään sattuman ja intohimon kuohuissa. Joku voi juuttua syyllisyyskysymykseen, olkoonkin että historia on jo kokenut, todennut ja tuominnut natsi-Saksan aikaiset rikokset ihmisyyttä kohtaan. Jyrkimmissä arvioinneissa onkin taideteoksen itseisarvo saattanut unohtua ja lapsi mennä pesuveden mukana.

Hanna Schmitz on tarinan alussa aikuinen nainen, joka ajautuu – kuin jotain paeten – seksisuhteeseen nuoren, aivan liian nuoren, pojan kanssa. Seikkailusta tulee kummallekin elämää isompi asia. Suhdetta värittää lukeminen. Poika, Michael Berg, lukee naiselleen, joka suorastaan ahmii kuulemaansa tekstiä. Samalla myös pojan käsitys hyvästä kirjallisuudesta syvenee. Erityisen merkittäväksi nousee kummallekin Tshehovin novelli Nainen ja sylikoira. Hanna samaistunee se mystiseen naiseen ja avainviestiin: unelmat ovat välttämättömiä. Toteutuvat tai eivät, ne kannattelevat arkea, auttavat jaksamaan.

 

Häpeän eri asteet

 

Hanna katoaa Michaelin elämästä, kunnes tiet tangeeraavat taas. Oikeustieteen opiskelija näkee rakastettunsa nyt oikeussalissa ja kuulee järkytyksekseen, että tämä on tuomiolla sotarikoksista Auschwitzissa. Michael oivaltaa, ettei Hanna keskitysleirin vartijana voinut olla pääasiallisessa vastuussa eräistä syytöksistä jo yksinomaan luku- ja kirjoitustaidottomuutensa takia, mutta itse nainen ei siihen vetoa. Hän ei halua nostaa esille traumaansa; se olkoon osana isompaa häpeää. Hän lähtee sovittamaan syyllisyyttään ”valitsemallaan” pitkällä tuomiolla.

Vankilassa Hanna opettelee lukemaan, ja vuosien takaiset tekstit heräävät hänelle uudelleen eloon sekä ex-rakastajan nauhoittamina että omin lukukokemuksin.

Miespääosa jakaantuu kahdelle näyttelijälle, nuorukaisroolissa vahvan läpimurron tehnyt David Kross ja varttuneena Michaelina Ralph Fiennes.

Kerrotaan kirjailijan halunneen elokuvan kieleksi englannin, ei saksaa. Ennakoiko hän kielteistä arvostelua, joka ison menestyksen ohella oli väistämätön. Arkoihin asioihin kajoaminen vääräksi katsotulla tavalla on nostattanut tunteita.

Itse tarina puhuu ja puhuttelee kuitenkin lähikosketuksella. Unelmilla on aikansa ja niihin paluu, surullista kyllä, usein mahdotonta. Ja lopultahan kaikki vajoaa unohdukseen, sillä niinkuin Shakespeare sanoi: ”unta vain on lyhyt elämämme”.

 

Kaarina Naski