Ameriikkalaasilla on rekortti

 

”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”

Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.

Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.

Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot.  Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä.  Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!

Kuka nopeimmin perillä?

Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?

Ei mikään turha tiimi…

Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.

…maratoonareista puhumattakaan

Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!

Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.

  Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.

Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…

Kaarina Naski

lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut

————————————————————————————————————————————-

Mie en uso

Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.

-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:

-No, Eino, kuinka sinun kävi hänen kanssaan?

-Mie selätin sen minutis!

————————————————————————————————————————————-

Kun on luonnonlahjat ja hiihtämisen iso hinku

Hiki pittää saaha!

Mentiin niättä tukka huilua soitti, sanoi entinenkin tyttö, taisi olla Huittisista. Nyt niin voisivat sanoa myös Kerttu ja Krista, kovat nimet Pekingin olympialaisista. Ja taustakuorossa hyvällä syyllä itse ”Äitee”, Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen, joka sai urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 Cortinassa hän oli voittamassa viestin olympiakultaa.

Toimittajan työsaralla vastaan tulleista merkkihenkilöistä Siiri on ehdottomasti ykkösiä. Unohtumaton.

-Jollemme me naishiihtäjät alkuun kokeneetkaan arvostusta urheilupiireissä, niin kansa on kannustanut aina sumeilematta, vakuutti Siiri Rantanen haastattelijalle helmikuussa 2001, jolloin myös kuva on otettu. – Nyt mestarihiihtäjällä on ikää jo 97 vuotta.

Lahdessa asuva mestarihiihtäjä oli jo 76-vuotias tavatessamme parikymmentä vuotta sitten, mutta ei millään muotoa tavallinen seniori, vaan aktiivilenkkeilijä, kuntoilija, joka suorastaan huokui myös sisäistä vahvuutta. -Hiki pittää saaha. Jos liian vähille jää liikunta, niin yöllä sätkyttää, hän sanoi.

Äiteen tyylinäyte Salpausselällä. Seurat, joita nainen on edustanut urallaan, ovat Wärtsilän Teräs, Joensuun Kataja, Lahden Hiihtoseura ja Pertunmaan Ponnistus.

   Tässäpä matriarkka, muistan ajatelleeni. Nainen, joka paitsi tuntee kroppansa, tietää arvonsa, eikä mene kyykkyyn kenenkään edessä. -Mää sie Siiri sanomaan, muut aina usuttivat, ja mitäs kun olin vanhin, hän vahvisti silmissään pieniä hymyn kipeniä. -Olihan sitä yhtä ja toista, Cortinassakin suksien luisto niin perusteellisen pielessä…

Jarruttelin tallukkailla

Rantasen lapsuuskoti oli Tohmajärvellä, Kaurilan kylässä, jossa kaikki saivat leipänsä maanviljelyksestä. Kuusilapsisella perheellä oli asuttavana tupa ja kamari. -Äidin puolen suvussa oli puuseppiä, hiihtäjä kertoo. -Siinä syntyivät sukset missä viulu, ja kun isä vei enolle pitkän koivuhalon, niin suksina se tuli takaisin. Kahdet sukset saivat riittää meidän perheelle. Toiset olivat minun!

   Erottiko hiihtäjän äänestä vieläkin hienoista ylpeyttä? Sanoisin niin, mutta hyvän mielen tuntoja joka tapauksessa. -Alakoulussa olin toiseksi paras hiihtäjä tytöistä; ykkönen oli Muhosen Maila, jolle seitsemän kilometrin koulumatka oli extra treeniä, hän toteaa. Koulun ja koulujen väliset kilpailut tulivat käydyiksi menetyksellisesti, ja vihdoin vuonna 1944 olivat ohjelmassa kansalliset hiihdot Värtsilässä. Siiri Rantanen oli tuolloin 19-vuotias ja työssä kunnan tilalla Niiralassa karjanhoitajana. -Värtsilään halusin tosi kovasti, mutta pakkasta oli yli 20 astetta ja minulla rikkinäiset monot! Sukulaismies onneksi keksi ottaa siteet pois ja vaihtaa nahkamäystimet suksiin. Monojen tilalle tulivat tallukkaat.

   Jälki-ilmoittautuneena Siirin oli lähdettävä matkaan ensimmäisenä, mutta hänpä voitti vitosella kaikki piirin parhaat. -Selvisin hirmuisista laskuista jarruttelemalla tallukkailla, ja ylämäissä laskin kannat maahan ja juoksin sukset kantillaan mäet ylös, muistelee mestari ja nauraa.

Hehkutuksesta tappion tuntoihin

Seuraava muistikuva on Cortinasta. -Huutelivat ladun varresta, että jätä, jätä, mutta miten jätät, kun justiin olet saanut kiinni… Laskeuduttiin hyppyrimäen monttuun, josta alkoi hyvä nousu. Silloin kuulin Silvennoisen Lassen kehotuksen: ”Viimeinen tilaisuus, nyt lähe!” Sillo mie läksin painamaan, tuli laskua ja myötälettä, annoin mennä potkua ja työntöä vakuuttaen itselleni, että tasamaahiihdossa olen hyvä. – Niin jäi Radja Jeroshina ja ”lyömätön” Neuvostoliiton joukkue Suomen viestikokoonpanolle Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen.

Mahtavia muistoja albumit pullollaan…

   Mutta huippu-urheilussa ovat myös tappion tunteet tuttuja. Tällainen sydämeenkäyvä muisto Siirillä on Zakopanen MM-kilpailuista 1962. -Väsyin kerrassaan happivajauksen takia, alppi-ilmasto yllätti minut pahasti. Istuin viestisuorituksen jälkeen yksin ja onnettomana. Ketään ei tullut. Ei niin kauan, kunnes Alevtina Koltshina ehätti paikalle. Tuli ja kiersi kätensä ympärilleni. Sitä en unohda koskaan. – Koltshineista, Virossa asuneesta mestarihiihtäjäpariskunnasta tuli lahtelaisten Rantasten läheisiä perheystäviä.

   Treeneistä sitä oli Äiteen mukaan entisajan naisurheilijan tingittävä, olipa huipulla tai ei. Työssä piti käydä. Koti piti hoitaa. -Ei se ollut yksinkertaista, vaikka oli kysymyksessä niinkin kannustava ja mukava mies kuin meidän Kalle. Kun pojat, Martti ja Aarre olivat kouluiässä, yksistään perheen vaatehuolto kysyi energiaa. Koneita ei ollut, kantovesi kylläkin ja pyykkipata… Vaatteet olympialaisiin saatiin Hiihtoliitolta, mutta kilpailupuku piti ainakin alkuun palauttaa odottelemaan seuraavia kisoja ja edustusurheilijoita.

Parasta peliin, aina

Siiri toimi verhoilijan ammatissa ja käytti viiden kilometrin työmatkan intervallitreeneihin. Käveli, juoksi, veti täysillä, palautti. Toki hänen nähtiin myös vapaa-aikoinaan hiihtävän ahkeraan tai painelevan kanervikossa sauvat käsissä. Nykyurheilijoiden valmentautumisohjelmat täydellisine keskittymisineen ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, kun muistetaan, että kohdehenkilön syntymävuosi oli 1924.  Luonnonlahjoilla – hyvä terveys, nopeat jalat – sitä ennen mentiin. Vahva itsetunto ei ollut pahitteeksi.

Oloissamme poikkeuksellinen tunnustus kohtasi Siiri Rantasta 1998, jolloin Lahdessa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen hänestä tekemä patsas. Se oli laatuaan ensimmäinen huomionosoitus naisurheilijan kohdalla Suomessa. Kuvassa veistoksen pienoismalli. Siiri Rantanen oli myös yksi ensimmäisistä Pro Urheilu – tunnustuspalkinnon saajista.

   Loppukaneettina upean urheilijan uralle voitaisiin nähdä hänen oma kuvauksensa 800 metrin viestijuoksusta, johon tuli kerran lähteneeksi pyydettäessä. Ainahan sitä, joukkueen täydennykseksi ja tiukan paikan tullen vaikka poikien piikkareissa. -Jollen olisi niin hyvin juossut, ei olisi voitettu! hän sanoi. Ja hymyili leveästi.

                                                 Kaarina Naski

                                                        (kuvat kirjoittaja ja Siiri Rantasen arkisto)