USAsuomeksi kulttuurikatsaus

lokakuu 20, 2011

Mielen arvoituksista elämänmyönteisesti

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 4:34 pm

Ihmisen tapulissa, pääkopassa tapahtuu jännittäviä asioita. Jotkut ahdistuvat siitä etteivät muista ja toiset taas siksi etteivät pysy unohtamaan. Välillä jomottaa, välillä on heittoisaa, toisinaan on pää ihanasti pyörällä.

Mies valitti lääkärille, ettei kukaan ymmärrä häntä. -Mitä tarkoitatte?, sanoi lääkäri.

-Siinä näette, kuului vastaus.

Kirjailija joka kadotti kirjaimet, 288 s. Oliver Sacksin teoksen on suomentanut Henry Tanner. Tammi

Niin kauan kuin pystymme itse jotenkuten hallinnoimaan yläkertaa, on kaikki vielä hyvin, mutta voi tulla päivä jona tunnemme olevamme hukassa. Mitä jos emme äkkiä pystykään lukemaan tai tajuamaan lukemaamme. Entä jollei puhe kulje tai käsi tottele.

Kirjasyksystä on poimittavissa yhtä eloisa kuin informatiivinen teos, joka liittyy ihmismielen toimintaan, sen lievempiin taikka pysyvämpiin häiriötiloihin.

Oliver Sacksilla, joka toimii neurologian ja psykiatrian professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa, on jo ennestään suuri lukijakunta. Kirjailija joka kadotti kirjaimet on hänen yhdestoista kirjansa. Teoksen aliotsikko ”ja muita mielen arvoituksia” kuvaa erinomaisen hyvin sitä aihepiiriä, joka on kirjailijan innoittaja. Teksti kertoo paitsi ihmisaivojen ihmeellisestä mukautumiskyvystä myös tekijänsä kosketusherkästä huumorintajusta ja isosta empatiasta, lähimmäisenrakkaudesta. Sacks valaisee kirjallaan ennen muuta niiden päivän, jotka kamppailevat korjatakseen henkilökohtaisen ”tietokoneensa” aivovaurion jäljiltä. Lukuisten esimerkkien kautta paljastuu sanoma kirkkaana: ihmisen sisäiset voimavarat ovat hämmästyttävät  ja usein niitä mitataan juuri kriisitilanteissa.

Roskia nuottiviivastolla

Jotkut menevät paniikkiin pelkästään saatuaan roskan silmäänsä, eivätkä he varmaan pysty edes kuvittelemaan Lilian Kallirin kohtaloa. Lilian erotti kyllä yksittäiset kirjaimet alimmaltakin riviltä silmälääkärin vastaanotolla muttei silti pystynyt lukemaan sanoja. Ja mikä vielä pahempaa – kun oli kyseessä konsertoiva pianisti – hän ei myöskään pystynyt lukemaan nuotteja. Partituurit olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Rouva Kallir hakeutui tohtori Sacksin neurologimaineen ja kirjallisen tuotannon tuntien hänen potilaakseen. Lilianin vaivana oli aleksia, lukemiskyvyttömyys, jollainen voi olla esimerkiksi aivohalvauksen aiheuttama, mutta tutkimuksissa selvisi, että hänen tapauksessaan oli kysymyksessä erityinen rappeutumatauti.

Oliver Sacks laatii viisaita, kiehtovia tarinoita. Hän on sekä näkijä että kokija, sillä hän kertoo avoimesti myös omasta sairaudestaan, syövästä joka on heikentänyt näkökykyä. - Kuva Elena Seibert.

Sacksin laatimat muistiinpanot kehittyvät toisinaan tutkielmiksi ja sairauskertomukset ovat samalla elämäkertoja. Hän ystävystyy usein potilaittensa – niin myös Lilianin – kanssa ja seuraa heidän vaiheitaan pitkällä periodilla. Samalla tavoin hän kertoi mm. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan (1985) sankarista tri P:stä. Tämä tragikoomista ainesta sisältänyt teos oli tuttu myös Lilian Kallirille.

Mitä siitä, jos…

Tri P:n ja Lilianin tapauksissa oli Sacksin mukaan yhtymäkohtia mutta myös eroavaisuuksia. Kumpikin potilas kehitti strategian tukalasta tilanteesta selviytymiseksi, ja molemmat myös pystyivät jatkamaan pahenevista oireistaan huolimatta korkeatasoista opetustyötään. Eroavuudet johtuivat tutkijan mielestä paitsi oireiden vakavuusasteesta myös yksilöllisistä luonteenpiirteistä ja taustasta.

Kun tri P. keksi peitetarinoita salatakseen sairautensa, eikä hänellä ollut siitä kyllin syvää ymmärrystä, rouva Kallir taas oli hyvin selvillä missä mennään ja vielä kymmenkunta vuotta ensioireiden jälkeen hän matkusti ja opetti. Näin siitäkin huolimatta ettei tunnistanut esineitä muutoin kuin päättelyn avulla niitä aistimuksia käyttäen jotka olivat jäljellä. Väri, muoto, rakenne ja liike tulivat määrääviksi.

Lukija oivaltaa, että luovuus on epäilemättä selviytymisessä suureksi avuksi. Sacks kertoo, että sen jälkeen kun Lilian oli kadottanut nuotit, hän koki vähitellen musiikkimuistinsa ja -mielikuvituksensa vahvistuneen ja muuttuneen joustavammiksi. Tällä oli iso merkitys jatkamisen kannalta. Mitä siitä vaikka luulikin viulua banjoksi ja sateenvarjoa käärmeeksi, taiteessaan hän nousi tautinsa yläpuolelle ja pystyi pitämään mielessään, muuntelemaan ja ilmaisemaan musiikkia uudella lailla.

Ei hullumpi yhdistelmä

Samoin antaa uskoa kohtalotovereille teoksen nimikertomus kanadalaiskirjailija Howard Engelistä, jolta aivohalvaus vei työskentelyn tarveaineet, kirjaimet. Monien vaiheiden jälkeen Engel oli ensin ”pelkkä” lukija, vaikka jo se oli sekä tuskallista että ”toisinaan helvetillisen turhauttavaa”, sitten muistikirjaan kirjoittaja ja lopulta taas lyhytkestoiseksi muuttuneesta muististaankin selkävoiton ottanut kirjailija. Tähän mennessä on hukassa olleita kirjaimia löytynyt kolmen tuoreen teoksen verran.

Aivojen kompensointikyvystä voi siis löytyä koodi todellisuuden hahmottamiseen ja kommunikoimiseen silloinkin kuin koko rakennelma näyttää dramaattisesti sortuneen. Ongelmat eivät ehkä koskaan katoa, mutta kuten Howard Engel sanoo ”minusta tuli parempi niiden ratkaisemisessa.”

Oliver Sacks kertoo kasvaneensa kodissa, joka oli täynnä valkotakkeja ja elämänmyönteisiä keskusteluja ihmisten kyvystä kantaa sairautensa tai selvitä niistä. Uskomme häntä kun hän arvelee, että kenties oli väistämätöntä ruveta siitä taustasta sekä lääkäriksi että tarinankertojaksi. Ei hullumpi yhdistelmä kun pyritään jäsentämään ihmisen paikkaa maailmassa.

Kaarina Naski

Mainokset

tammikuu 4, 2010

Venetsia-dekkarit kurkistavat kiiltokuvan taa

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 10:09 am

 Donna Leonin tuotannosta: mm.  Haurasta lasia,  suom. Kristiina Rikman, Otava, 270 s.

Donna Leon ei ole matkaopas eikä kartturi mutta voisi olla. Eikä hän ole oikeasti venetsialainenkaan vaan amerikkalainen, New Jerseystä. Hänet löytää dekkarihyllystä, kohdasta missä on haurasta lasia, vierellään mm. kohtalokkaat lääkkeet ja verikivet (kirjojen nimiä).

Kosmopoliittikirjailija ihailee niin asemapaikkaansa Venetsiaa kuin italialaisten kykyä nauttia elämästä, toisistaan, musiikista, hyvästä ruuasta. Vastapoolina on sitten rikosten maailma, monet pelottavat ja vastenmieliset ilmiöt. Pahan lonkerot eivät kunnioita maitten rajoja enempää kuin ihmishenkiä.

Tarinoiden keskiössä on Guido Brunetti, humaani komisario, jonka lähiyhteisössä on kiinnostavia henkilöitä. Mm. joviaali kollega Vianello, joka on aina valmiina – tarvittaessa vaikkapa pinnaamaan ensimmäisen kevätpäivän ja täydellisen veneilysään kunniaksi. Viehättävää sihteerienergiaa ei liioin puutu, eikä narsistista oman etunsa muistavaa pomoa.

Brunettin vaimo Paola on yliopiston opettaja, kuten Donna Leonkin. Pariskunnan keskinäinen harmonia, rakkaus jota sävyttää molemminpuolinen arvostus, on teosten näkyisä piirre. Vanhaa ja vaurasta venetsialaissukua oleva Paola on kaukana poliisien vaimoista annetusta kliseisestä kuvasta, hän ei turhia hötkyile vaan on suurpiirteinen ja huumorintajuinen. Ja yhtä kaukana on kerronnan rytmi koheltamisesta.

Vakivarusteina saappaat

Juonen kehittely on kunnianhimoista liikutaanpa sitten laittomien siirtolaisten, antiikkiesineiden salakauppiaiden, huumebisneksen, kirkollisten hämärämiesten – tai lapsikaupan maailmassa, kuten viimeksi suomennetussa kirjassa Ystävä sä lapsien. Brunetti on hyvä mutta kriittinen kuuntelija, uhmakas toimija, ja hänen ammattietiikkansa on korkea (vrt. Agatha Christien Hercule Poirot, Colin Dexterin ylikomisario Morse tai George Simenonin Maigret).

Se mikä erottaa nämä tarinat monista muista kyseisen lajin sisällä lienee kuitenkin juuri ”näyttämökuva” kanaaleineen ja aukioineen, aikaa uhmaavine arkkitehtuureineen. Italiankielen käyttäminen paitsi nimistössä myös mausteena keskellä käännettyä tekstiä on eksoottista: ”telefonino”, ”palazzo”, ”laguna”. Vaporettoja eli vesibusseja tulee ja menee…

Venetsian esteettiset arvot ja historia eivät pyyhi pois arjen epäkohtia, mm. ainaista taistelua nousuveden tuhoja vastaan. Niinpä teoksissa riittää erityisen paljon puhetta saappaista, sateenvarjoista ja kosteusongelmista. Esim.: ”He olivat niin tottuneet vetiseen maailmaansa ettei kummastakaan tuntunut mitenkään oudolta seistä sisällä baarissa pohkeisiin ulottuvassa vedessä kuuntelemassa miten baarimikko loiskutteli edes takaisin tiskinsä takana järjestellessään kuppejaan ja kolpakoitaan.” (Kuolema tulvan aikaan)

Vedestä tuleen

Kun Leon vie lukijansa Venetsian koillispuolella olevalle Muranon saarelle teoksessa Haurasta lasia, päästään veden ohella toiseen klassiseen elementtiin, tuleen. Tehtaan lasinpolttouunin edessä tapahtuu murha. Ekorikoksestakin puhutaan.

Suomalaisittain Muranolla on erityiskiinnostavuutta, sillä siellä ovat työskenneet niin Tapio Wirkkala kuin Timo Sarpaneva, ja se on myös nykyisten lasimuotoilijoiden luvattu maa. Sarpaneva loi ainutlaatuisen Murano-kokoelmansa 1990-luvun lopulla. Maestro Pino Signoretton lasihytissä veistokset löysivät halutun muotonsa ja kokonsa. Kukaties pielavetisen sepän tyttärenpoika Timo lumoutui tuolloin kuten kirjan Guido Brunetti, itsekin lasitehtaan ”serventen” poika:

”Noiden miesten liikkeissä hän näki samaa kauneutta kuin muut tanssissa. – – – Polttouunien avoimet kidat loimusivat huoneen perällä ja valon kehystämät hahmot liikkuivat niiden ääressä. Hän seisoi ja katseli niitä hetken, näki miten ne kumartuivat varovasti tuttuun rytmiin ujuttamaan tankojaan polttouunien häikäisevään valoon.”    

Kaarina Naski 

kuvateksti

Vuodesta 1981 Venetsiassa asunut kirjailija on myös yliopiston opettaja. Julkaistujen teosten määrä lähenee pariakymmentä. Niitä on käännetty yli 20 kielelle ja dramatisoitu tv-sarjoiksi. Kuva Jorma Marstio. Otava.

 

kesäkuu 30, 2009

Mistä on pahat pojat tehty?

Filed under: Käännetty,Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 10:25 am

Jonathan Littell, Hyväntahtoiset

suom. Ville Keynäs. WSOY. 857 s.

Littell_Jonathan

Jonathan Littell

 Syyttäminen ja syyllistäminen leimaavat arjen elämää ihmissuhteissa.

Syyllisyys ja syyllisyydentunto ovatkin sitten jo isompia moraalifilosofisia ja eettisiä kysymyksiä, joita myös taide on viljalti hyödyntänyt aina antiikin ajoista lähtien.

Siinä missä klassikko Dostojevskin Rikos ja rangaistus keskittää probleeman käsittelyn yhden ihmisen ratkaisuihin 1800-luvun Pietarissa, siinä Ranskassa asuva nykypäivän amerikkalaiskirjailija Jonathan Littell tutkii teoksessaan Hyväntahtoiset valtiota joukkomurhaajana.

 Kärsimyksellä

on merkitystä

 Littellin romaanin päähenkilö, saksalainen Maximilian Aue, sivistynyt herkkävaistoinen mies, osallistuu SS-upseerina Ukrainan juutalaisten kansanmurhien järjestelyyn ja toteuttamiseen toisessa maailmansodassa.

Teos, joka ilmestyi ensin ranskaksi, on saanut Goncourt-palkinnon ja Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon. Littellin vieminä kahlataan läpi sotatantereiden, läpi tahmean veren ja ihmisen eritteiden. Kipu, pelko, kylmyys ja nälkä konkretisoituvat, mutta vallalla vyötetyiltä on jo kauan sitten mennyt tunto, omatunto ja oikeudentunto ennen muuta.

Auen tarinasta ei puutu jännitystä. Se vaatii keskittymistä mutta pitää lukijan otteessaan maaliin saakka. Kirjassa tutustutaan moniin persoonallisuuksiin, joiden luonteenpiirteet riittävät tekemään heistä kiintoisia, kielteisin tai myönteisin etumerkein. Myös heihin, joilla on aikalaisten mielissä sotaoikeudenkäynnistä kellumaan jääneet nimet Eichmannista Speeriin. Lukijan on vaikea mieltää, että Eichmann soitti kamarimusiikkiyhtyeessä. ”Enimmäkseen Brahmsia. Ja vähän Beethovenia.” Mitä hän sotatoimissa soitti, sehän tiedetään. Ei välttämättä toista viulua.

Hitlerin pääarkkitehdistä Albert Speeristä kirjan kertoja Aue toteaa: ”Otan vapauden pitää melkoisen säädyttöminä hänen sodanjälkeisiä julkisia pahoittelujaan, jotka tosin pelastivat hänen nahkansa – – – ja myöhemmin pakottivat hänet vääntyilemään mitä omituisimmille kiemuroille pysyäkseen johdonmukaisena, kun olisi ollut niin yksinkertaista ja vapauttavaa sanoa: Kyllä minä tiesin, entä sitten?”

Jos käskyttäjät ovat enimmäkseen sadistisia ja sekopäisiä, niin suoritusportaan yksilöiden reaktiot vaihtelevat sokeasta tottelemisesta hämmentyneeseen mukautumiseen. Tai joittenkin kohdalla kaikesta irtautumiseen, kun psyyke joutuu äärirajoille. Monen tiedemiehen ja humanistin oli oikeustieteilijä Maximilian Auen lailla varmaan mahdotonta pitkän päälle selittää itselleen miksi oli mukana tuhokoneistossa tai käsittää ”tappamisen helppouden ja kuolemisen vaikeuden välistä valtavaa epäsuhtaa”.

 Ei ikinä

vapaasta tahdostaan

 Maximilianilla on takanaan traumoja. Hänen isänsä on jättänyt perheen, ja poika syyttää tästä äitiään. Ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa hän saa sisarensa kanssa, jolle siitä lähtien omistaa rakkauden tunteen yksinoikeudella. Etäännyttyään palvontansa kohteesta Maximilian tuntee eroottista vetovoimaa vain miehiä kohtaan.

Vaikka tekeekin natsibyrokratian pelinappulana epäröimättä sen minkä katsoo velvollisuudekseen, ei tämä SS-upseeri sentään kiellä – ”välttämättömyyden” nimissäkään – inhimillisen kärsimyksen merkitystä. Katumuksen hän sen sijaan kiistää. Ristiriitaista.

Kirjailijan mukaan hänen antisankarinsa oli yksi heistä jotka syntyivät väärään aikaan väärään paikkaan:

”Kuten useimmat, minäkään en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.- – – Olisin opiskellut kirjallisuutta, jos olisin voinut. Kirjoittanut, jos minulla olisi ollut lahjoja, muussa tapauksessa ehkä opettanut, joka tapauksessa elänyt kauniiden ja miellyttävien asioiden parissa, ihmistahdon parhaiden luomusten keskellä. Kuka, paitsi hullu, valitsee vapaasta tahdostaan murhan?”

 Probleema

yhä ratkaisematta

 Totalitarismista on pelottavia esimerkkejä kautta maailman – nykypäivänäkin – mutta Jonathan Littellin suuren romaanin luettuaan huomaa seuraavansa uutistulvaa juuri Hyväntahtoisia vasten peilaten.

Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun voitti Saksassa syntynyt, Itävallassa asuva Michael Haneke ohjaamallaan elokuvalla Das Weisse Band (Valkoinen nauha). Se kertoo pohjoissaksalaisesta kylästä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kylässä tapahtuu sarja julmia rikoksia, ja filmi johdattanee natsismin juurille.

Hiljattain on julkaistu suomeksi ranskalaiskirjailija Philippe Claudelin romaani Varjojen raportti (Otava, suom. Ville Keynäs). Se perustuu tositarinoihin toisen maailmansodan ajalta. Siinäkin on keskeisenä kyläyhteisö. Ja muukalaisviha.

Uuden suomalaisen teatterin festivaalilla Petroskoissa ei saanut esittää Jari Juutisen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Minä olen Adolf Eichmann. Teoksessa pohditaan SS-upseeri Adolf Eichmannin syyllisyyttä. ”Kuoleman asiamiehen” oma kuolemaantuomio toimeenpantiin 1962.- Näytelmä nähtiin Avignonin kansainvälisten teatterifestivaalien off-ohjelmistossa 2008, mutta Petroskoihin Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys ei kelvannut, koska natsisymbolit ovat lailla kiellettyjä Venäjällä, myös teattereissa.

Suomen elokuvasäätiöltä on saanut tukea elokuva Iron Sky. Siinä natsit ovat ehättäneet kuuhun asti. Siellä heitä on pieni erikoisryhmä sodasta pelastuneita. Kyseessä on tieteisfantasia, käsikirjoittajana kirjailija Johanna Sinisalo. Filmin ohjaa Timo Vuorensola.

Nykypäivän pinnanalaisista virtauksista todisteena on Suomessakin ilmennyt natsihenkistä uhoa nettikirjoittelussa.

 Tie joka ei

johda mihinkään?

 Juutalaisvastaisuuden viriämisestä Aasiassa kirjoittaa yhdysvaltalainen tietokirjailija ja professori Ian Buruma (Helsingin Sanomat 18.4.). Kyseessä on hänen mukaansa salaliittoteoria, jonkalaisille on maaperää yhteiskunnissa joissa uutisvälitystä ja tiedonhankintaa on rajoitettu. Kiinalaiset olettavat juutalaisilla olevan ”aikeita nousta maailman johtoon manipuloimalla kansainvälistä rahoitusjärjestelmää”.

Miten sanoikaan saksalaiskirjailija Bertolt Brecht Kiinaan sijoittamassaan allegorisessa näytelmässä (suom. Elvi Sinervo):

 Aika jätti vanhat, ja he toivon heitti.

Aika se on rahaa, väitetään.

Nuorten eessä selvänä on reitti,

vaan ei sekään, tiemmä, johda mihinkään.

Kyseinen Brechtin maanpaossa kirjoittama näytelmä on nimeltään Setshuanin hyvä ihminen ja Littellin romaani Hyväntahtoiset. Sattumaako?

Kaikki ovat tietävinään mistä on suloiset pienet pojat tehty. Entä ne isot ja pahat?

 Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

huhtikuu 13, 2009

Miehiä menee mutta taide elää

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 5:24 pm

 

Notorious B.I.G., Doubt, Milk

Me suomalaiset, kuusen kainalossa, merenlahden levottomasti sykkivää sydäntä vasten tai jopa juuret tuulessa varttuneet oivallamme kukaties hitaammin kuin monet muut maailman lapset, mitä se merkitsee kansalle tai kansanosalle, kun ihmisarvo kyseenalaistetaan. Emme ole eläneet tynnyrissä, emmekä vailla ristiriitoja, olemme jopa monesti olleet ”rajalla” sekä sanan suorassa että vertauskuvallisessa merkityksessä. Mutta sittenkään, kirkkaassa valossa ja omakohtaisesti, väitän että vähänpä tiedämme.

Tällaisia tulee mieleen tutustuttaessa pienellä otannalla tuoreeseen Yhdysvaltoja läpivalaisevaan ja ajan kirjallisuutta sivuavaan elokuvatarjontaan.

    George Tillman Juniorin ohjaama Notorious B.I.G. kertoo 1997 surmatun hiphop-artisti Christopher Wallacen tarinan, nimiroolissa Jamal Woolard – keskeisissä tehtävissä mm. Derek Luke, Anthony Mackie ja Angela Bassett. Ja pääroolissa musiikki, joka yhä elää, samoin kuin arvelut teon vaikuttimista ja siihen syyllistyneistä. Ohjaajan aiempi mm. Robert de Niron tähdittämä filmi Men of Honor, Kunnian puolesta vuodelta 2000 käsitteli mustien asemaa Yhdysvaltain asevoimissa 1950 -luvulla.

Streepin instrumentti herkillä

Roomalaiskatolista koulua New Yorkin Brooklynissä käynyt Biggie oli, kiitos poikkeuksellisen lahjakkuutensa, muutaman vuoden ajan ennen varhaista kuolemaansa tähti. Toisella mustalla pojalla, Donald Millerillä puolestaan on välillisesti merkittävä tehtävä Meryl Streepin näyttelijäntaiteen upeassa näytössä, elokuvassa Doubt, epäilys.

   John Patrick Shanleyn kirjoittama ja ohjaama elokuva zoomaa vuoteen 1964 ja katoliseen kouluun New Yorkin Bronxissa. Tähän sisäoppilaitokseen on otettu koulun historian ensimmäinen mustaihoinen oppilas, Donald, johon uudistusmielinen opettaja ja pappi, isä Flynn suuntaa erityistä huomiota – tukeakseen ja kannustaakseen silmätikuksi joutunutta poikaa. Tällöin herää tai herätetään epäilys siitä että papin mielenkiinto ei olisikaan pyyteetöntä vaan että kyseessä olisi hyväksikäyttö. Seuraa titaanien taistelu koulun rehtorin, sisar Aloysiuksen – Meryl Streep – ja isä Flynnin – Philip Seymour Hoffman – välillä. Kaksi hienoa Oscar -palkittua näyttelijää vastakkain Pulitzer -palkitun tekstin elävöittäjinä. Säihke ei ole pysyä kankaalla vaan tulvii sieltä suoraan katsojan iholle. Eikä laidoillakaan pelata huonosti, ennen muuta nuori sisar James, Amy Adams vilpittömine lapsenkasvoineen ja ilmaisuineen jää mieleen.

    Moraalin ja totuuden perääminen on tässä yhteisössä niin rajua, että muutama yksilö voi hyvinkin musertua sellaisessa puristuksessa, eräät jouduttuaan välikappaleeksi. Niin kuin käykin. Vastapuoli väistyy lopulta vaikkei rikos tule toteennäytetyksi, mutta myös voittajan naamio putoaa. Streepin instrumentti on herkillä. Sisar Aloysius vetää niin tiukille että soi. Hänessä on poweria. Hänessä on – sittenkin – inhimillisyyttä.

Voitto suvaitsevaisuudelle

 Viime kädessä – ja laajennettuna koskemaan kokonaista kansaa tai kansoja – on Shanleyn tarinassa Doubt kysymys vallankäytöstä ja -nälästä, ikuisesta vastakkainasettelusta, vahvemmuudesta…

   Samaan kuvioon – isomman ”lupaan” murskata pienempi – ui myös Gus Van Santin ohjaama Milk, jonka käsikirjoituksen on laatinut tositapahtumien pohjalta Dustin Lance Black.

   Harvey Milk oli Yhdysvaltain ensimmäinen poliittiseen virkaan valittu julkihomo. Hänet surmattiin ampumalla, 48-vuotiaana, vuonna 1978. Ajan poliittinen asetelma kokonaisuudessaan kun ei millään muodoin ollut vielä tuolloin – edes San Franciscossa – valmis taipumaan vapaamielisyyden mutkalle. Tien raivaajien loppu on usein ollut väkivaltainen, niin myös Milkin, joka itse toteutti kapinoinnissaan väkivallatonta vastarintaa. Taposta, ei murhasta, tuomion saanutta miestä ei kukaan enää muista, mutta Harvey Milkistä tuli marttyyri.

   Sean Penn vie vaativan nimiroolinsa rohkeudella, ilolla ja hartaudella. Hän lainasi kasvonsa Harveylle ja eli miehen lyhyeksi jääneen elämän valkokankaalla täysillä. Se voidaan tulkita myös kannanotoksi, joka muistetaan. Voitoksi suvaitsevaisuudelle.

Kuvauksellisesti lajissaan upeita, niin teknisesti kuin taiteellisesti, ovat kaikki kolme filmiä. Notorious savuisina sykkivissä miljöissään, Milk verhottua tai riehakasta aistillisuutta ja poliittista kiihkoa tulivassa värikkyydessään ja Doubt kristillistä ankaruutta huokuvine interiööreineen, joista kasvotutkielmat ja ilmearsenaalit nousevat erinomaisesti esille.

Kaarina Naski

maaliskuu 29, 2009

Putoajat ja pudotetut

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 8:29 pm

 

Don DeLillo: Putoava mies.
Suomentanut Helene Buetzow. 313 s. Tammi 2008.

 Don DeLillo

”Pommin kantaja räjähtää kappaleiksi, kirjaimellisesti pieniksi paloiksi, ja lihan ja luun siruset lentävät ulospäin sellaisella voimalla ja vauhdilla että ne kiilautuvat, työntyvät kaikkien kantomatkan päässä olevien ihmisten kehoon. Eikö ole uskomatonta? Opiskelija istuu kahvilassa. Hän selviää iskusta hengissä. Sitten kuukausia myöhemmin ihon sisältä löytyy pieniä ihmislihapellettejä. Niitä sanotaan orgaanisiksi sirpaleiksi.”

 

Don DeLillon Putoava mies on kouraiseva lukukokemus, ja suggestiivisuutta lisää se että teos hengittää nyt lukijalle samassa rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta. Aurinkokasvoinen Florida ei tietenkään ole sama kuin New York, joka on DeLillon kaupunki ja rakastettu, mutta saman kiintymyksen Yhdysvaltain sydämeen jakaa kirjailijan kanssa myös täkäläinen väestö omine taustoineen. Monet etelään ehtoovuosikseen muuttaneista amerikkalaisista ja amerikansuomalaisista ovat viettäneet koko työikänsä pohjoisvaltioissa. Ja harva tilapäinenkään kävijä on koskaan voinut suhtautua New Yorkiin läpihuutojuttuna.

     Syyskuun yhdennentoista traumaa riittää podettavaksi ympäri maailmaa. DeLillo vie meidät suoraan keskelle kauhukuvaa, terrori-iskun jälkeisiin päiviin, mutta käyttää lisäksi ajallista etäisyyttä tapahtumaan hyväkseen – kumpaankin suuntaan. Kulisseista kuuluu myös Hammadin ääni. Hammadille ”kaikki oli islamia, joet ja purot. — Hänellä oli pommiliivi, ja hän tiesi olevansa vihdoin mies, valmis kuromaan umpeen välimatkan Jumalaan.”

 

Kulisseissa asuu pelko

 

Putoava mies ”Kulissi” ei ole sanana väärässä yhteydessä kyseisestä teoksesta puhuttaessa, yhtä vähän kuin teatterin dramaattisuus tavoittaessaan tunnistettavan, todellisen murhenäytelmän. Putoaminen on kirjan teemana, nimeä myöten ja siihen sisältyy paljon symboliikkaa. Keskeinen henkilö Keith on luhistuneesta tornista hengissä selviytyjä, mutta sen jälkeinen elämä jätti hänet lopuksi iäkseen, niinkuin näyttää, ”riippuvaiseksi”. Uhkapeli on hänen addiktinsa.

    Taide työstää koettua omalla tavallaan, performanssitaiteilija tekee uhmakkaita sukelluksia korkeilta paikoilta taivaan ja maan välille ja todentaa kuin sirkuslaiset joskus, kuolemansyöksyn. Läheisiä ihmissuhteita ja lasten maailmankuvaa leimaa pelko, kauhu menettämisestä, toistensa ja kaiken.

    Viime kädessä putoaminen on yhtä kuin äärimmilleen venytetty kulutusyhteiskunta. Mannaa harotaan kaksin käsin. Toiset eivät saa mitään ja toisille ei riitä mikään. Rikollisuus ja lama ovat laahuksena painavampia kuin niitä kannatteleva ihokas. Sisäisen sekasorron varjossa ulkopuolisille vastavoimille tarjoutuu tilaisuus. Ne rekisteröivät aukon suojautumisessa.

    Don DeLillo on Yhdysvaltain kirjallisuuden ykkösiä pyrkimyksellään ymmärtää kuvaamiaan ilmiöitä ja ihmisiä, löytää siinä hellyys- missä kipupisteet ja lipua ironiaveneellään tajunnanvirtaa. Kielen persoonallinen ilmaisuvoima säilyy käännöksessä. Kirjailija muistetaan Suomessa siitäkin, että muutaman vuoden takaisessa teoksessaan Esittäjä hän mainitsee moneen kertaan  katoavaksi runoudeksi määrittelemänsä verkkolähetyksen. Näyttöruudulla on Kotkaan vievä maantie öisine liikenteineen.     

 

Koskaan päättymätöntä työtä

 

Feniks-linnun tavoin odotetaan Yhdysvaltain nousevan tornien tuhkasta uuden presidentin myötä. Paineet litistävät, mutta tavoitteilla on tuulta siipien alla.

 

   Palm Beach Postin Parade-lehdessä julkaistussa Barack Obaman kirjeessä lapsilleen, Malialle ja Sashalle presidentti kertoo, miten hänen ollessaan vielä pikkupoika äiti painotti hänelle itsenäisyysjulistuksen tärkeyttä.

   ”Teidän isoäitinne sanoi, että ne miehet ja naiset marssivat tasa-arvoisuuden puolesta koska he uskoivat, että paperille kaksi vuosisataa sitten pannut sanat merkitsisivät jotain. Hän auttoi minua ymmärtämään, että Amerikka ei ole suuri siksi, että se on täydellinen vaan koska siitä voidaan aina tehdä parempi. Ja se on päättymätöntä työtä. – – –  Toivon teidän molempien ryhtyvän siihen työhön, oikaisevan vääryyksiä joita näette ja toimivan niin, että muut saisivat samanlaiset mahdollisuudet kuin teillä on ollut.” 

 

Tästä tulee mieleen Kymenlaaksosta 1960-luvun taitteessa isoon länteen lähteneen Jukan kertomus siitä, miten hänen perheellään oli alkuun melkoiset sisäänajovaikeudet. Ennen kuin sähköalan työtä ammattimiehelle löytyi ja kielitaito karttui piti tehdä kaikenlaista, muun muassa siistimishommia puistossa. Seitsenvuotias esikoistyttö näytti eräänä päivänä kovin miettiväiseltä ja tuumasi sitten:

    Isä, eikö voitaisi lähteä Suomeen lehtiä haravoimaan?”

  Jukan silmänurkka kostui vielä vuosikymmenten jälkeen tätä muistellessa.

 

 

Kaarina Naski
Florida

 

 

 

 

Musiikki ottaa meidät syliinsä

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:39 pm
Tags: ,

 

Richard Powers: Laulut joita lauloimme.
Suomentanut Markku Päkkilä. 968 s. Gummerus 2008

richard_powers_mv “Iltaisin me laulamme. Musiikki ottaa meidät syliinsä. Se tarjoaa meille rajallisen turvan kotikadullamme, vaikka olisi peräisin miten kaukaa. Mieleeni ei juolahda, ettei musiikki kuuluisikaan meille, että se olisi vain viimeinen häivähdys jonkun jo unohtamasta vanhasta unesta. Jokainen laulamamme laulu herää olemassaolevaksi tässä ja nyt, sinä iltana kun tartumme siihen.”

 Viisihenkinen Stromin perhe. Äiti Delia on mustan suvun vaalein jälkeläinen, jonka kasvot ”soivat E-duurissa, kauneuden sävellajissa” ja isä David kalvakka Saksan juutalainen, arvostettu fyysikko, jolle ”jokainen liikkuva piste on jonkin viuhuvan maailmankaikkeuden keskus”.

    Pojat Jonah ja Joey, yhteiseltä lempinimeltään JoJo ja tytär Ruth. Heidän kauttaan amerikkalaiskirjailija Richard Powers tarkasteleeYhdysvaltain historiaa niin että se muodostaa loogisen jatkumon taistelussa tasa-arvoisuuden puolesta.  Faktat ovat faktoja, mutta ihonväriä tärkeämmäksi tässä tarinassa nousee äänenväri, väkivaltaa voimakkaammaksi äänenlaatu ja saarnoja väkevämmäksi muureja murtava musiikki.

 

Miksi Ruthin laulu sammui

 

Niin kaunista ja rohkeata kuin vanhempien luottamus onkin siihen, että heidän lapsensa voisivat kasvaa rotu-sanaa huomioimatta, viisasta se ei ole. Ihmelapsi Jonah ja hänen etevä pianistiveljensä, kirjan kertoja, tosin selvittävät esteet – sivuilleen liikoja vilkuilematta ja vesihautaa pelkäämättä. He päätyvät musiikkimaailman loistokkaimmille estradeille eikä varsinkaan Jonahille mikään ”palkintopalli” ole liian korkea – Euroopassakaan.

   Mutta yhteiskunnallisessa liikenteessä puolivaloillakin ajaen he tulevat myös tietoisiksi rotusorrosta, monista kohua herättäneistä traagisista tapahtumista, jotka koskettavat heidänkin perhettään. Äidin kuolema räjähdysmäisessä tulipalossa jää kalvavaksi mysteeriksi.

   Tiedostavin ja jyrkimmin suhtautuva on perheen kuopus, jonka laulu sammui jo pikkutyttönä maman varhaiseen poismenoon. Hänessä on barrikadeille kiipeävää tulisielua, ja hän se toimii silmien avaajana myös isoveljilleen.

 

Sitähän jokainen hinkuu

 

laulutjoitalauloimmeKirjan hienous on siinä, että se todellakin soi. Kirjailijan omakohtainen syvällinen perehtyneisyys lied-lauluun, ikivanhaan kirkkomusiikkiin, oopperaan ja moderneihin sovelluksiin on niin vakuuttavaa, että hän sytyttää lukijansa. Perinteen kautta, ei vähiten mustan musiikin lähteistä ammentaen kuljetaan kohti uutta luovia kokeiluja.  Yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toiminnassa edetään samanaikaisesti kohti merkittävää muutosta.

   Powers näyttää mikä on fiktion merkitys puolivuosisataisen lähihistorian vetämisessä näyttämölle niin, että se on koko leveydeltään katsojan tajuttavissa. Mistä kulttuurista tahansa lukija tulee, hänelle piirtyvät nyt erään ihmisoikeustaistelun kasvot.

    Ne voivat olla vaikka Ruthin kasvot.  Hän kuuluu sanovan: ”Ei sinun tarvitse kantaa huolta mustasta kulttuuriperinnöstä. Sitä hinkuu joka ikinen valkoinen poika kaikilla maailman mantereilla.”

    Vai tarkennetaanko sittenkin Ruthin räppäripojan Kwamen piirteisiin. Kwame vastaa: ”Mutta valkoset ei tajuu, tätä meidän musaa rajuu”.

 

Rinnalla tai peesissä

 

Korkean sivistystason omaavan Richards Powersin kirja voidaan nähdä paitsi ja ennen muuta upeana romaanina myös akateemisesta maailmasta viritettynä alkufanfaarina uuden presidentin kaudelle. Niin moni kuuntelee ja on valmis veikkaamaan kapellimestarin taitojen puolesta.

   Sattumaa tuskin on, että elokuvamaailmassa on niin ikään meneillään samanlainen tai sitä sivuava buumi. Tämä tulee mieleen katsellessa mm hienoa Notorious B.I.G.-elokuvaa. Filmin nimi on yhtä kuin hiphop-tähti Chistopher Wallacen lempinimi. Biggie oli 90-luvun merkittävimpiä räppäreitä New Yorkissa. Hänet surmattiin kaksitoista vuotta vuotta sitten 24-vuotiaana. Elokuvan ensi-iltabileissä  New Yorkin Brooklynissä tammikuussa puukotettiin neljää ihmistä.

   Biggie on edelleen rap-muusikoiden inspiroija ympäri maailman. Ja hänen tunnetuimmista kappaleistaan tuli ”lauluja joita lauloimme”. Niinpä ei ole ihme, että leffan näytöksessä tavallisena arki-iltana täällä floridalaiskaupungissa monet biisit palkittiin aplodeilla.

      

 

Kaarina Naski
Florida                                               

 

 

 

 

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.