Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski

Mainokset

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski

Piiraat tekevät kauppansa mantereella kuin mantereella

Valmiina kuin partiolaiset. Vasemmalta Anja Vilkkilä, Marja-Leena Suni-Baty, Eeva Jaatinen ja lumilintuja edustava porilainen Sirpa Vilkuna-Räty.

Menepä minne päin maailmaa tahansa, aina törmäät karjalaisiin. Ja kohta huomaat, että heidän seurassaan viihtyvät kaikki, olivatpa kotoisin mistä tahansa tai vaikkeivät mistään. Joustavan luonteensa lisäksi heillä on nimittäin eräs merkittävä avu. He osaavat paistaa piiraita, karjalanpiirakoiksi nimettyjä. ”Eihä se oo lauvvantak eikä mikkää jos ei oo piirait.”

Edellä olevan sanonnan voisi Floridan suomalaisyhteisössä muuttaa muotoon: Eihän ne ole myyjäiset eikä mitkään, jos ei ole piiraita. Floridan Suomalaisen Lepokodin (Finnish American Rest Home) vapaaehtoistyössä tämä on selkeästi huomattu. Tuhannen piirakan voimalla valmistaudutaan talven sesonkikuukausina vastaanottamaan myyjäisväkeä. Ja vain hyvän käytöksen säännöt estävät kaikkein piirakanhinkuisimpia etuilemasta jonossa…

 

Lepokodin Ystävät on kohdeyhteisönsä suurin lahjoittaja. Vuosittain kymmeneentuhanteenkin dollariin nousseella summalla on voitu avustaa Lepokotia sen välttämättömissä hankinnoissa, koskivatpa ne apulaitteita tai vaikkapa sisustusta.

Sulo Haverinen (etualalla) ja Tapio Salin näyttävät, miten miehiset jauhopeukalot toimivat. Ja Arja Heinonen sekä Sirpa Vilkuna-Räty hoitavat mallikkaasti omaa tonttiaan.

Yhdistyksen rahastonhoitajana toimiva Tapio Salin – Nurmijärveltä kotoisin oleva sähköinsinööri suoritetuilla loppututkinnoilla Drexelin ja Penn Staten yliopistoista – on, samoin kuin vaimonsa Anja, amerikansuomalainen monen vuosikymmenen kokemuksella. Tuona aikana he ovat päässeet hyvin perille paitsi suomalaisten halukkuudesta osallistua vapaaehtoistoimintaan myös mitalin toisesta puolesta, taipuvaisuudesta keskinäiseen eripuraisuuteen, joka on tietty piirre suomalaisuudessa. Tämän Salin tuli huomaamaan niin kaudellaan Suomi Talon puheenjohtajana kuin ollessaan lepokodin johtokunnassa. Toinen asia on, että non-profit järjestöillä alkaa hänen mukaansa olla aina vain tiukempaa jäsenistön ikäännyttyä. -Toiminta on itse katettava, tappiolla ei USA:ssa voi toimia pitemmän päälle, Salin sanoo. Viisainta olisi hänen mukaansa rakentaa kokonaan uusi moderni talo vanhuksille johonkin toiseen paikkaan, jolloin saataisiin helpommin asukkaita myös amerikkalaisista, suomalaisia potentiaalisia tulijoita kun on yhä vähemmän. Vanhat rakennukset vaativat korjauksia ja huolenpitoa, mikä ei ole halpaa sekään, ja lisäksi ne häviävät kilpailussa pahasti nykyaikaisten paikkojen kanssa.

Anja Salin korostaa kuuman uunin merkitystä hyvän lopputuloksen kannalta, olivatpa sitten kyseessä riisi- tai perunapiirakat. Itsestään selviä asioita ovat hyvä täyte, voi ja oikea jauhosekoitus taikinaan.

Myös kyseisen tukiyhdistyksen puheenjohtaja ja Lepokodin johtokunnan nykyinen jäsen Seija Botty van den Bruele (syntynyt Sonkajärvellä Pohjois-Savossa) toteaa, että tuntuu siltä, että ”Ystävien” työtä ei aina ja kaikin tahoin arvosteta. Silti hän suhtautuu positiivisesti tulevaisuuteen. -Paljon epäkohtia on saatu korjatuksi ja ollaan taas menossa eteenpäin…

Savolaiseksi aika hyvä karjalainen

Sanotaan, että kukot ovat savolaisen keittiön kruunu, eikä Hilja Lievonenkaan käy sitä kiistämään, mutta jatkaa että kyllä harjoitus tekee mestarin savolaisestakin piirakanpaistajasta. Hän on muuttanut Kuopiosta Floridaan ja toiminut 40 vuoden ajan sisustusalan yrittäjänä. Lievosen kolme nyrkkisääntöä piirakoiden onnistumiseksi ovat hyvä taikina, sopiva puuro ja tekijän into. -Taikina on terveellistä, onhan ruisjauho siinä pääaineena. Munavoi on tietysti rasvaista, jos joku sitä ajattelee, mutta sen käyttäminenhän on omassa harkinnassa, sanoo Hilja Lievonen ja antaa sen suurempia kehuskelematta täyden kympin Lepokodin Ystävien piirakoista. Omakohtaisesti hän pitää piirakantekoa hyvänä harrastuksena mukavien ihmisten seurassa. Samaa mieltä ovat Lepokodin Ystävien apuemäntä kuopiolainen Anja Vilkkilä ja kaimansa, pohjalainen Anja Salin, pääemäntä.

Ei huolta, kun taito on käsissä. ”Tekköö siit sit kukkoo tai piirast…”, voisi tohmajärveläinen Katri Rajaniemi sanoa.

Molemmat Anjat ovat reissanneet miestensä mukana amerikanmannerta pitkin ja poikin ja olleet oman monipuolisen toimeliaisuutensa myötä vaikuttamassa myös puolisoittensa edustaman suomalaisen insinööritaidon nauttimaan arvonantoon Yhdysvalloissa. Vilkkilä on ollut nykyisistä jäsenistä pisimpään ystävätoiminnassa ja oli aikanaan myös Laura Piirosen opissa. Piironen oli ensimmäisiä karjalaisia, joka opetti piirakantekotaitoa Floridassa. Nykyisin Vilkkilästä voi sanoa, että hän on savolaiseksi aika hyvä karjalainen. Hän on nimittäin kuulunut jo pitkään Floridan Karjalaisiin. Salin puolestaan korostaa sitä, että kun piirakanpaistajat ovat paljolti Yhdysvalloissa työnsä tehneitä eläkeläisiä, eri puolilta Suomea tulleita siirtolaisia, niin yhdessäolo on rikkautta.- Se mikä vielä kruunaa työn, on vanhuksilta saatu kiittävä ja arvostava palaute.

Taito säilyy ja siirtyy

Jotkut ovat mukana kahdessa polvessa, kuten Ensosta lähtöisin oleva Liisa Suni ja hänen tyttärensä Marja-Leena Suni-Baty, jotka edustavat karjalaisia tässä joukossa, samoin kuin vaikkapa tohmajärveläiset sisarukset Katri Rajaniemi ja Eeva Jaatinen ja joutsenolainen Sulo Haverinen. Joistakin on tullut melkein-karjalaisia aviopuolisonsa myötä. Näin on käynyt Kangasalalta kotoisin olevan Ruotsissa syntymässä käyneen Anne Kettusen, joka on naimisissa Lepokodin kiinteistönhoidosta vastaavan Pekka Heiskasen kanssa. Pekka on Joutsenosta, ja Pekan täti oli tunnettu pitokokki, joka ammatti sivuaa Annen omaa. Anne Kettusella on nimittäin oma catering-firma, ja hän on kuusikymppisenä tosi kuopus Lepokodin Ystävissä, jonka jäsenistön keski-ikä on kahdeksissakymmenissä. Mutta Annen ammattilaisena antamia neuvoja kuunnellaan tarkoin. Eikä hänkään jätä saamiaan vinkkejä huomiotta.

Johan se puuro hupeni, vaikka sitä oli olevinaan koko kylälle, nauraa ”rykmentti”. Oikealta Liisa Suni, Anja Vilkkilä, Hilja Lievonen ja Kaarina Väisänen, joka ennen Floridaan tuloaan oli paistanut viimeksi piiraita talouskoulussa. Väisänen siirtyi Meilahdesta hoitajaksi Kennedyn sairaalaan 1981. Taustalla Anja Salin, ja pöydän päässä työn touhussa Anne Kettunen, joka tietää että pyöreä riisi on puurossa aa ja oo. Sitä ei kaikin ajoin seudulla saa.

Jos Annella oli äitipuolensa kautta ”aivan hurmaava Karjalan mummu”, niin samaa voi sanoa Lepokodissa apuhoitajana työskentelevä Arja Heinonen miehensä Rayn äitipuolesta Miina-mummosta. -Hän tuli meille kylään Connecticutiin 1976 siskonsa kanssa. Sen noin kolmen viikon aikana, jonka he meillä olivat, Miina-mummo opetti minulle tamperelaiselle piiraitten ja ruisleivän tekoa kädestä pitäen, ja olen painanut opetuksen visusti mieleen. Hän oli myös ompelija ja ompeli minulle valmiiksi mekon, joka oli jäänyt itseltäni keskentekoiseksi. Tämä taituri oli kaikille aina herttainen ja avulias, eikä varmaan tykännyt pahaa, vaikka joutuikin lomallaan töihin.

Piirakat on somasti pakattu. Eikun ostajat sisään!. Kaarina Sorakari on yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on kotoisin Virolahdelta ja toimi lentokenttävirkailijana New Yorkissa vuodesta 1960. Floridassa hänet tunnetaan kokin taidoistaan. Kotiseudulla ei tehty karjalanpiirakoita, lautasenkokoisia perunapiirakoita kylläkin. Ja perinneruoka oli hapanvelli. Samoin kuin toisaalla Suomessa vaikkapa mustamakkara, hapankaalikeitto, mykyrokka, klimppisoppa, leipäjuusto ja kropsut.

Kurkijokelainen Ray Heinonen kertoo, miten hänen kotonaan tehtiin sata piirasta joka lauantai. -Illalla sitten syötiin piiraita munavoilla. Lisäksi aina lihapottia saviruukusta ja hieman imellettyä perunalaatikkoa ja lanttu- tai porkkanalaatikkoa, juomaksi piimää ja maitoa, kesäisin usein kotikaljaa. Myöhemmin Miina-mummo leipoi veljelleni ja minulle kahta sorttia piiraita meidän siitä tietämättä, kunnes kuulin kerran hänen sanovan jollekulle: ”Urpol (Ray) mie teen vähä pehmosempii, vaa Jukal pittää olla rapakka”. Oli kai huomannut mielitekomme. Miina-mummolla kakkara pyöri kaulimen alla käsin koskettamatta.

Heinonen sanoo ihmetelleensä, miten kukaan voi saada yliherkkyysoireita piiraista, mutta sellainenkin tapaus on tiedossa. Jo edesmenneen kurkijokelaisen, Loimaalla asuneen Antti Läärän kuultiin lausuvan: ”Mie ko oon allerkine piiraan syvämmelle, ni mie en sitä siiä syyvvä.”

Kun piiraista tuli karjalanpiirakoita

Koska piiraitten iästä karjalanpiirakoiden nimellä on erilaista tietoa, lainataan tässä kurkijokelaisen kotiseutuneuvos Eino Vepsän tietoutta: ”Vanhoista ajoista alkaen karjalaiset kehittivät piirakoitaan kokeillen erilaisia muotoja ja täytteitä. Vuosisatoja niitä paistettiin ainoastaan Itä-Suomessa suhteellisen pienellä alueella. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ne levisivät karjalaisten myötä läntiseeen Suomeen. Huomattavaa on, että Karjalassa oli piiraita tai piirakoita. Nimi karjalanpiirakka syntyi siis vasta sotien jälkeisessä läntisessä Suomessa.”

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

Mustan palttoon kiiltävät napit

Eiväthän ne nyt ihan poski poskea vasten tanssi, Kuu ja Jupiter, mutta sulavasti joka tapauksessa,

Kun vuosi sitten Floridassa ihmettelin ja ihailin monen muun ohella taivaalle ilmaantunutta ”uutta ” tähteä, joka sumeilematta kilpaili kuun kanssa, suuntasin välittömästi pienen kamerani kohti yönmustaa taivasta. Otin kuvan ja ajattelin vasta jälkeenpäin, että nyt taisi olla mahdoton tehtävä. Mutta mitenkäs? Hyvällä tahdolla mustasta palttoosta erottuivat kiiltävät napit, isompi ja pienempi. Ja kun vielä ystäväpiirissä on digisormisia osaajia, kuvan ehostajia, niin siinähän ne olivat silminnähden, kuu kavereineen!

Luottaen visusti siihen, että moni tuntemani ammattikuvaaja pystyy nauramaan yritykselleni hyväntahtoisesti, aloitin kertauskurssin ajankohdan mediaan. Että mistä ilmiöstä nyt olikaan kysymys?

 

  1. helmikuuta 2017 nähtiin todellakin Aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter ja Kuu koristamassa taivasta ilman että kumpikaan vähensi toisensa loistoa. Asiantuntijat tietävät, että vaikka ne samaan kuvaan mahtuivatkin, välimatkaa on itse asiassa miljoonia kilometrejä. Näky on harvinainen, ja yksi selitys se, että ne sattuivat samaan linjaan meidän tarkastellessamme niitä Maasta.Jos olisi omistanut kaukoputken taikka edes kiikarin, olisi erottanut lisäksi neljä pientä pistettä Jupiterin ympärillä. Ne ovat Jupiterin suurimmat kuut. Ei ollut. Mutta ainahan voi kuvitella melkein erottavansa vaikka mitä, esimerkiksi Kuun kraatterit.

Jupiterin erityisesiintymisen myötä joka tapauksessa heräsi mattimeikäläistenkin kiinnostus kyseistä planeettaa kohtaan. Ihmetellen he lukivat mm. avaruusluotain Junosta, joka on kuvannut Jupiteria läheltä viidellä ohilennolla. Toukokuun lopulla tiedelehti Science julkaisi asiaa koskevan raportin, jota puolestaan hyödynsivät mm. Helsingin Sanomat (8.6). ja Tiede (7/2017). Saatiin tietää esimerkiksi , että Jupiterin pinnalla sataa lunta tai rakeita. Kukapa olisi sitäkään arvannut ja vielä vähemmän sitä, että kysymys on ehkä jäätyneestä ammoniakista. Ja että kaasuplaneetta Jupiterin revontulet ovat kuulemma huikea valoshow, ja ne palavat pysyvästi, eivätkä vain Auringon myrskyisinä aikoina kuten Maan revontulet!

Suomalaiset kehissä

 

Juhannuskokko vai? Eipä olekaan vaan joulukokko Floridassa Lake Worthin hiekkarannalla.

Senhän me suomalaiset tiedämmekin, että vaikea on löytää tieteenalaa, jolla maanmiehemme ja -naisemme eivät olisi kunnostautuneet.

Otetaanpa vaikka tämä Kajaanista lähtenyt, vähän päälle nelikymppinen Antti Pulkkinen, joka – eipäs vähä mitään – johtaa avaruussään tutkijaryhmää Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasassa. Vasta väitelleenä hän tuli Yhdysvaltoihin vuonna 2004, ja kansalainen hän on ollut vuodesta 2012.Pulkkisen ryhmä ennustaa auringon oikkuja Nasalle, sillä auringon purkaukset aiheuttavat ilmakehässä magneettisia myrskyjä, jotka ovat vaaraksi esimerkiksi sähköverkoille, satelliiteille ja öljyputkille. Merkittävä luonnonuhka siis, mutta mitä sanoo Pulkkinen? Lupaa päätyä eläkkeellä Floridan hiekkarannoille. ”Rakastan aurinkoa!”(Saska Saarikoski HS 21.12.2015)

Uudenvuoden aattoaamuna 2017 nähtiin näin kaunis aamurusko Helsingissä.

Sitten vielä kun opetellaan tuntemaan komeetta Oterma, voidaan olla ylpeitä suomalaisesta tiedenaisesta, ensimmäisestä laatuaan. Ennen Liisi Otermaa (1915-2001) ei maassamme ollut naisia tähtitieteilijöinä. Hänestä tuli 1950-luvulla tähtitieteen tohtori ja 1960-luvulla fysiikan professori miespuolisten kollegojen ja muittenkin ihmeeksi. Oterma aloitti jo opiskeluaikana työskentelyn Turun observatoriossa Yrjö Väisälän, sittemmin akateemikkona tunnetun tiedemiehen apuna. Yli kahdensadan pikkuplaneetan lisäksi Oterma löysi kolme komeettaa eli pyrstötähteä, Yksi niistä kantaa hänen nimeään.Oterma kiertää radallaan Jupiterin ja Saturnuksen välissä. (Mari Heikkilä Tiede, kesäkuu 2017).

Liekit ja hiillokset

Taivaan tähdilllä ja erilaisilla tulilla on tavallisenkin ihmisen elämässä ja ajatusmaailmassa oma paikkansa. Niissä on mystistä vetovoimaa. Uskonnollinen merkitys, perinteet ja rituaalit, talven ja kesän juhlat, iltaruskot ja aamuruskot, kokot, nuotiot, takkatulet, ilotulitukset. ”Tuijotin tulehen kauan”, sanoo runoilija Eino Leino.”Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi.” Ei ihme, että säveltäjä Toivo Kuula intoutui noin kauniista sanoista. Lauluntekijät niin klassisella puolella kuin kevyessä musiikissa ovatkin löytäneet romanttisia, jopa intohimoisia kielikuvia taivaasta, tulesta, liekeistä. Melodiat ja sanat ammentavat samoista lähteistä. Esimerkkinä vaikkapa Petri Laaksosen mieliinpainuva ”Täällä Pohjantähden alla/ taivas täyttyy purppuralla/ siitä suojakseni peiton minä itselleni saan…”

Ja kun aatto vaihtui uudenvuoden päiväksi 2018 ilotulitti satavuotias Suomi komeasti mm. Senaatintorilla. Kuva on napattu televisioruudulta.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


	

Suomalaistaustainen Miriam toimii Yhdysvalloissa paremman maailman puolesta

 

Miriam Heinonen luonnon mahtia ihmettelemässä Argentiinassa. Iguassun (tai Iguazún) putoukset ovat kahden kansallispuiston alueella, Argentiinassa ja Brasiliassa. Kansallispuistot liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuosina 1984 ja 1986.

Miriam Heinonen (s.1977) on amerikansuomalaisesta perheestä, isänsä puolelta Karjalasta, Kurkijoelta. Hän on niitä amerikkalaisnuoria, jotka haluavat toimia paremman maailman – ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta. Miriamilla on takanaan kahden ja puolen vuoden komennus Peace Corpsissa, rauhanjoukoissa Paraguayssa, ja vuodesta 2013 lähtien hän on toiminut villieläinsuojelujärjestön Wildlife Conservation Societyn Afrikka -ohjelmassa Bronx Zoossa New Yorkissa.

Peace Corps on Yhdysvaltain hallituksen johtama vapaaehtoisohjelma, jolla on tavoitteena tarjota teknistä apua ja edistää kulttuurista ymmärtämystä ja vuorovaikutusta. Työ liittyy paljolti asemamaan sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen. Aloitteen rauhanjoukoista teki jo senaattori Hubert Humphrey, mutta lainvoimaiseksi perustaminen tuli presidentti John Kennedyn kaudella 1961. Siitä lähtien yli 200 000 yhdysvaltalaista on liittynyt Peace Corpsiin, ja toimintaa on 139 valtiossa.

Miriamin asemapaikkana oli Loma Platan seutu ja Chacon mennoniittisiirtokunta Paraguayssa. Mennoniitit on yksi eurooppalaisperäisistä pietististisistä uskonliikkeistä, joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Miriam Heinonen kertoo työskennelleensä mm. alkuperäiskansalle tarkoitetussa terveyskeskuksessa, jossa hän auttoi väestön rekisteröimisessä ko. hoitopisteeseen. Oli myös kierrettävä talosta taloon puhumassa oman sekä ympäristön siisteyden tärkeydestä ja kartoitettava kyläläisten tapoja ja toimia arjessa tarkoituksena säilyttää ja tukea heidän elintapojaan. Perinnekäsitöiden luettelointi ja niiden markkinointimahdollisuuksien tutkiminen sekä kaupankäyntistrategiat olivat keskeisiä työssä.

Kun Loma Platassa toimiva maataloushallinnon haara esitteli paikallista teurastamoa, nuori amerikkalainen koki elämänsä järkytyksen. Yhä hän muistaa muutoin siistissä paikassa tapahtuneen nautojen ajon rampille sähköpiiskoja käyttäen ja koko säälimättömältä vaikuttaneen prosessin samoin kuin sen jälkeen teurasvuorossa olleiden sikojen kiljunnan.

Valistusta saatettiin tarvita monin kohdin, mutta mikä myös oli nuoren naisen mielestä selvästi havaittavissa, oli se että ne alueet, joilla alkuperäiskansat asuivat omilla maillaan, olivat selvästi paremmassa kunnossa kuin lukuisten eri etnisten ryhmien muodostamat asujamistot. Kun ihmiset ovat ylpeitä maasta, joihin heillä on voimakkaat tunnesiteet, se näkyy myös kaikinpuolisessa järjestyksen pidossa. Miriam Heinonen on omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen samaa mieltä monen muun kyseisiä asioita harkinneen kanssa siitä, että alkuperäiskansat pitäisi jättää rauhaan omille mailleen eikä houkutella heitä siirtymään kotikonnuiltaan muualle. Hänelle vuodet Paragayssa olivat ei-niin-helppoja mutta antoisia. Paikallinen väestö oli, vaikkakin ystävällistä, alkuun tosi kummissaan amerikkalaisen esittämistä kysymyksistä. Vastaukset he kuittasivat mahdollisimman lyhyesti ja sivuilleen vilkuillen, mikä kertoi suuresta epäluuloisuudesta. Outoja tilanteita syntyi vaikkapa ruokapöydässä, kun pöytäliinan merkitystä oli vaikea ymmärtää. Vieras pyyhki kerrankin hämillään siihen ensin kätensä ja sitten vielä hikeä niskastaan. ”Hulluja amerikkalaisia tapoja.”

Villieläinsuojelua

Heinosen seuraava pesti on ollut New Yorkissa Bronx Zoossa, villieläinsuojelujärjestön (Wildlife Conservation Society) Afrikka -ohjelmassa. Järjestön pyrkimyksenä on säästää norsut ja ja sarvikuonot sala-ampujilta. Työ on tuettu lailla, ja tähän tilanteeseen on edetty ympäristönsuojelujärjestöjen yhteisin ponnisteluin. Norsunluun ja sarvikuonojen sarvien kauppa, myynti ja osto, on sanktioitu. Suojeluohjelmaa toteutetaan globaalisti, ja Bronx Zoolla, samoin kuin muilla New York Cityn villieläinpuistoilla on siinä keskeinen merkitys. Niissä käy vuosittain 4 miljoonaa ihmistä. Kun Bronx Zoo perustettiin 1800-luvulla, siellä oli runsaat 800 eläintä. Nykyisin eläimiä on 6000 tilavissa aitauksissa 107 hehtaarin alueeella Bronx Parkissa.

Viimeisimmän aiheeseen liittyvän uutisen välitti taannoin Ylen ulkomaantoimittaja Minna Pärssinen. Kahden tuhannen kilon edestä käsinkaiverrettua norsunluuta silputtiin Wildlife Conservation Societyn tempauksessa, jolla kiinnitettiin huomiota norsunluukaupan laittomuuteen. Vientihän kiellettiin maailmanlaajuisesti jo vuonna 1989, poikkeuslupia on pienimuotoisesti vain joillakin Afrikan mailla. Esineet oli kerätty kolmen vuoden aikana poliisin takavarikoissa. Niiden tuhoaminen herätti taatusti ristiriitaisia tunteita – eikä vähiten käsityötaidon ja -taiteen ystävissä.

Kaarina Naski

Jättiveistoksia ja nukketaidetta

115
Tämäkin alkutekijöissään oleva nukke haluaa pian esille säväyttämään yleisöä, herättelemään katsojan omia muistoja. Pipsa Mannojalla on kodikas nukkepaja, kaappien täydeltä nukkeja ja nalleja, mutta eläviksi ne tulevat hänen mukaansa vasta kohdattuaan jonkun joka on niistä kiinnostunut.

”Kun rupee sua vähän katteleen nyt, niin olet jo hiljakseen heräämässä eloon, mutta odotahan kun silmät on maalattu…”

Nukketaiteilija Pipsa Mannoja istuu työpajassaan, pitelee kevein sormin miniluomustaan ja juttelee sille. Ennen pitkää tulokas voi avata silmänsä ja tarkastella peilistä punaisia mohairkiharoitaan.

”Mutta kyllähän asia on niin, että varsinaisesti nuken elämä alkaa vasta sitten, kun joku muu sen kohtaa. Siis joku muu kuin nuken tekijä.”

Entäpä jos nukke olisi heti syntyissään ollut jättiläinen, vaikkapa viisimetrinen vauva? Sellainen on näytteillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (16. 10. asti). Ehkäpä australialaistaiteilija Ron Mueck lähetti vuonna 2006 ystävilleen viestin: ”Tyttö tuli!” Juuri tuona vuonna lasikuituveistos A girl valmistui.

Mikä yhdistää Mannojaa ja Mueckia? Se sama mikä yhdistää nukketaidetta ja kuvanveistoa tai tai taiteen eri muotoja ylipäätään. Luovuus.

Tässä sitä ollaan, me "isoset", paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. - Ron Mueck, Couple under an Umbrella - kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.
Tässä sitä ollaan, me ”isoset”, paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. – Ron Mueck, Couple under an Umbrella – kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Ron Mueckin (s. 1958) molemmat vanhemmat olivat saksalaistaustaisia nukentekijöitä ja veivät eteenpäin synnyinmaassaan arvostettua käsityötaitoa. Ammattilaisten vaikutuspiirissä kasvaessaan poika imi itseensä tietoa ja menetelmiä, joita on semmin käyttänyt luontevasti hyväkseen ensin niin filmi- ja mainosteollisuudessa kuin edelleen kuvanveistossa. Hän työskentelee Lontoossa ja teki taiteellisen läpimurtonsa pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt teoksia nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Kaikkialla ne hätkähdyttävät katsojaa sekä koollaan että teknisellä taituruudellaan. Kuin olisi käytetty mahtizoomausta tai -luuppia. Hahmot ovat hyperrealistisia ryppyineen, pigmenttiläiskineen, parransänkineen, ”jenkkakahvoineeen” kaikkineen. Ydin on kuitenkin tunteiden ja ajatusten välittymisessä. Katsoja tunnistaa ilmeet ja asennot; ihmiselämän arki ja pettymykset ahdistavat, yhtä hyvin kuin jotkut tuokiot valaistuvat tai pyhittyvät. Mueck on kuvataiteen tunnettujen mestareiden peesissä, tutkii äitiyttä, olevaisen alkua ja loppua, muistuttaa yhteisestä elämänveneestä ja siitäkin, mitä on kokea itsensä pieneksi ja turvattomaksi.

Taiteilija tekee ensin savesta tai vahasta pienoismallin ja sitten täysikokoisen saviveistoksen. Ennen lasikuitumuottia tarvitaan vahvoja tukilankoja ja työskentelyssä vakinaisia avustajia. Hiukset, vaatteet ja muu rekvisiitta kuuluvat aikaa vievään viimeistelyosioon.

Nalle kauneusleikkaukseen

Monet nukketaiteilijat ovat vierailleet Mueckin näyttelyssä, niin Mannojakin. Mikromittakaavassa moni asia tuntui hänestä tutulta. Ja elämyksellisyys todentui mm. siinä, että näyttelytilasta ei olisi oikein osannut lähteä pois.

-Kuin olisi syntynyt vuorovaikutusta teosten ja muiden yhtä hämmentyneiden näyttelyvieraiden kanssa, hän sanoo.

-Ihmettelin, miten luonnikkaasti lapsiyleisö käyttäytyi. Olisi luullut että järkyttyvät, mutta ei. Kiinnostuneina ja ihailevasti he tutkivat veistoksia, mm. jättimäistä vastasyntynyttä, vielä pesemätöntä vauvaa, sen silmiä ja korvia, sormia ja varpaita. ”Hei mitä tuossa on, jotain likaa, ei kai se ole verta?..”

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.
Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Vantaan Askistossa asuvalla Pipsa Mannojalla (o.s. Asikainen) ei ollut mitään erityistä lempinukkea lapsuudessaan. Että nukkeja oli, siitä kertoo jo sekin, että ne saivat oman sängyn.

-Isäni teki sen minulle, ja se oli hieno. Taustaltaan ja mielenlaadultaan karjalaisena isä noudatti vanhakantaista elämänasennetta: jos jotakin tarvittiin, se tehtiin itse. Isä osasikin vaikka mitä, rakensi talot ja tokeet. Ammatiltaan hän oli urakoitsija. Isoisälläni oli Hiekan saha Viipurissa. Se siirrettiin sitten Lahteen työväkineen ja toimi nimellä Hiekan Rakennus ja Puu.

Käden taitoja oli Pipsallakin ja opiskeluhaluja aina kotitalous- ja käsityönopettajaksi asti. Nuket tulivat hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin hänen jäätyään vuorotteluvapaalle. Petäjävedellä Keski-Suomen Käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli kouluttajana Piitu Nykopp, arvostettu nukkealan ammattilainen.

-Tehtiin posliininukkeja ja nallekarhuja. Tekeminen oli hauskaa, mutta posliini ei ollut oikein minun juttuni, ja nallenikin joutui heti korvaleikkaukseen, koska korvista tuli liian isot, nauraa Mannoja. Säärihaavat – hurjat saumat – hän sai piiloon villahousuilla.

Paperisavi, paper clay, tuntui sen sijaan kiinnostavammalta materiaalilta. Sitä on miellyttävä käsitellä, se kovettuu itsestään ja viimeistellään esim. mehiläisvahalla. Nukeista tulee ihmisen näköisiä erilaisine ilmevariaatioineen. Tekniikka houkuttelee myös liioitteluun ja huumoriin. Neulahuovutus on niin ikään ”pehmeä” ja taipuisa tekniikka. Kangasnuket saavat kovetukseksi ja suojaksi laminoinnin.

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. - Tekijä Pipsa Mannoja
Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. – Tekijä Pipsa Mannoja

Kiva nimi se Möhkö

Noihin vuosien takaisiin Petäjäveden kursseihin pohjaa myös Suomen Nukketaiteilijat ry:n perustaminen vuonna 2000. Se on järjestänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja esittäytynyt myös

Ruotsissa ja Norjassa. Yhdistyksen sadannes näyttely on pystytetty Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin, joka on Suomen ja Euroopan unionin manneralueen itäisin kunta. Lähempi osoite on Möhkön kylä, joka muodostui aikanaan maamme suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, ja näyttelypaikkana on Möhkön ruukki.

Jo nimensä perusteella Möhkö pytinkeineen tuntuu sopivan hyvin nukkien kesälomakodiksi. Siellä heräävät nyt (31.8. asti) henkiin 1950-luvun lavatanssit, ennenvanhainen maatalon elämä ja kirjojen maailmasta tutut fiktiiviset henkilöt. Tilateoksissa yhdistyvät perinteen kunnioittaminen ja oman taiteenalueen arvostuksen nostaminen. Yhdistyksen kotipaikka on Jyväskylä, mutta jäseniä on eri puolilta maata; niin Hämeestä kuin Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Ruukilla voi tutustua tämän kesän aikana myös karjalaisen kulttuurin pitkään traditioon Möhkönvirta-näyttelyssä, jossa on esillä maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja ympäristötaidetta. Monet taiteilijoista asuvat Pohjois-Karjalassa tai heidän juurensa ovat siellä.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. - Kuva Jussi Jäppinen.
Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. – Kuva Jussi Jäppinen.

Kaikilta yhdistyksen jäseniltä, joita on parisenkymmentä, vaaditaan koulutuksen kautta saatua ammatillista osaamista, ja monet ovat päätoimisia taiteilijoita, joukossa myös mm. kuvanveistäjiä.

Prosessiin kautta linjan kuuluu tietysti roolinmyötäinen vaatetus nukeille. Nukketaiteilijan onkin oltava monena, mm. muotoilijana, taidemaalarina, ompelijana, kampaajana/peruukintekijänä ja suutarina.

-Samanhenkisten ihmisten yhteydenpito virkistää, kannustaa ja asettaa haasteita, toteaa Pipsa Mannoja. Jokaisella tekijällä on oma kädenjälki. Ns. koeponnistus on merkittävä vaihe valmistauduttaessa ison koosteen esillepanoon.Yhdessä teoksessa voi samalta tekijältä olla joko yksi tai useampi nukke. Kuljetuksista näyttelypaikakunnille on huolehdittava itse. Eivätkä näyttelytilatkaan järjesty aina helposti, kyseessä kun on voittoa tuottamaton yhdistys.

Mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kun aihepiiri muuttuu. Rekvisiitan hankkiminen tai sen valmistaminen on aikaa vievää mutta palkitsevaa. Rautalangastakin joskus väännetään, sananmukaisesti. Ennenkuin Sirkus -teoksen klovnit Gustaf ja Erik saivat symbaalinsa soimaan, oli niille haettava vimmatusti minikokoa olevia ”lautasia”. Ja ennenkuin Jorma Uotinen puki

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan, kuva Jussi Jäppinen.
Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan nähdään tänä kesänä Ilomantsissa –  kuva Jussi Jäppinen.

yllensä nahkafrakin Linnanjuhliin, olivat räätälintaidot kovilla.

Kaarina Naski