Seniorina MM-podiumille

EIHÄN URHEILUSSA OLE YLÄIKÄRAJAA

Maaliintulo on riemullinen, vapauttava tunne. Tämä kuva Tuulikki Karvisesta on MM-kisoista Unkarista. Raskaissa maastoissa hänellä on etua kestävyys- ja juoksukunnostaan, joka on sarjan parhaita. Tosi vaikeissa ja syheröisissä maastoissa hän ei puolestaan ole vahvimmillaan, koska pitää vauhtia eikä ehkä lue karttaa niin tarkasti. Sprinttisuunnistuksessa nautinto on kuulemma siinä, mitä teknisempi rata on eli paljon mutkia ja tarkkoja, pieniä pisteitä ja kapeita kujia.

Leikki ja kilpailu kuuluvat kaikkien lasten elämään, se on fakta. Monen kohdalla siihen saattavat kuulua myös haaveet pääsemisestä huipulle jossakin urheilulajissa. Määrätietoisen harjoittelemisen aloittamisesta kovin varhain mielipiteet jakaantuvat. Onko oikein vaatia lapselta tai varhaisnuorelta kovaa työtä, mukautumista vaativaan valmennukseen? Jotkut juniorit jaksavat, mutta toiset ovat saaneet ”pakkotreeneistä” kyllikseen jo teini-iässä ja haluavat käyttää aikansa täysitehoisesti esimerkiksi opiskeluun taikka muihin elämän tarjoamiin löytöretkiin. Mutta mitä siitä sanotte, että on heitäkin – epäilemättä harvassa – jotka urheilevat vasta eläkkeelle jäätyään tavoitteellisesti? Sellainen on Tuulikki Karvinen, tuoreena tuliaisenaan Unkarista MM- suunnistuksen keskimatkan pronssimitali sarjassa D75.

Ennen täydellistä heittäytymistään lempilajinsa pariin Karvinen teki ansiokkaan työuran huipputeknologiafirmassa Vaisala Oyj:ssä, ensin piirtäjänä, sittemmin suunnittelijana. Hän laati piirustukset valmistettaviin mekaniikkaosiin, kuten antenneihin, sondeihin yms.  -Voi olla, että sprinttisuunnistuksessa on etua siitä, että osaa hahmottaa paremmin kaupunkien ja talojen sijainteja kartalla ja yleensäkin kaupungin layoutia, Tuulikki tuumii nyt. Hän tunnustaa olleensa toki urheilullinen lapsesta asti, kouluajoista lähtien, oli mm. aina luokkansa joukkueen kapteeni. Hiihtoa hän harrasti mieluiten, tuolloin vielä ilman kytkyä mihinkään urheiluseuraan. -Kunnes ollessani 18-kesäinen kuvaan tuli innostava ja kannustava kaveri ja hänen myötään urheiluseura Sibbo Vargarna. Alkoivat juoksutreenit ja kilpailuihin osallistuminenkin, matkana 800 m, pidempiä matkojahan naisilla ei tuolloin ollutkaan.  Kuudes sija SM-kisoissa ja oma ennätys 2.22.9 SFI:n (Svenska Finlans Idrottsförbund) mestaruuskisoissa Kokkolassa. Liiton ohjelmassa oli mm. juoksuleirejä, ja valmennuksesta vastasi Kalervo af Ursin, mm. EM-mitalistien Nina Holmènin ja Mona-Lisa Pursiaisen valmentajana tunnettu.

   Tuulikki oli omassa sisarussarjassaan, Vainionpään lapsista vanhin ja esimerkin näyttäjä harrastuksiin suuntautumisessa kolmelle nuoremmalle. Pikkuveli Timo Vainionpää, Usasuomeksi -nettilehden päätoimittaja, on kertonut, että Ursin on jäänyt hänenkin mieleensä mm. siksi, että mies pisti myös heidät, nuoremmat treenaajat juoksemaan harjoituspäivinä koko seitsemän kilometrin matkan kotoa kuntopallon heittelyyn salilla. Joku laupias kuulemma sentään palautti puhki uupuneet urheilijat illalla kotiin autokyydillä. Timon mielestä isosiskon suhtautuminen urheiluun oli jo tuolloin totisempi. -Hän ilmeisesti koki myös vastuunsa katraan vanhimpana, kun me muut vaan hiihdeltiin vapaina perässä, velipoika nauraa, mutta toteaa saman tien mietteliäänä, että vastuurooli jää – tai jätetään – hänen huomionsa mukaan myöhemminkin yhteisissä elämänvaiheissa sille, jolle se on kerran langennut.

Sellaista vauhtia piti tämä kilpailija, että kisajärjestäjän kuvaajalla tuli kiire pysyä rinnalla edes kameran vaatiman hetkisen. Ei ihme, kun on menijällä Suomen mestaruus mielessä. Ja tulihan se – niin kuvanottovuonna 2020 kuin myös tänä vuonna, pitkän matkan kisassa.

Haastajana on kiva olla

Solmittuaan avioliiton Tuulikki lopetti juoksu-uran, mutta löysi suunnistuksen. Yhdessä miehensä Tapion kanssa hän liittyi Vantaalla toimivaan suunnistusseuraan Pihkaniskoihin. -Huomasin, miten paljon mukavampaa oli juosta kartan kanssa metsässä kuin lenkkeillä pitkin asfalttikatuja, hän sanoo. Ohjelmassa oli kansallisia kilpailuja nuorten aikuisten sarjoissa, ja kun ikää ja oppia kertyi lisää, oltiin äkkiä sarjassa N35.  Suunnistus määritteli nuoren perheen ajankäyttöä sittenkin, kun pikku Karvinen oli putkahtanut maailmaan, mutta Tapio vähensi tasa-arvon nimissä omaa kisaamistaan ja otti mukisematta hoitovuoron vaimonsa kisojen ajaksi. Tytär kasvoi jalossa urheilun hengessä.

  -Näiltä ajoilta katson suunnistusurani alkaneeksi, vaikka työvuosieni aikana ehätin lenkille vain kerran tai pari viikossa, eikä kunto siten ollut riittävä kärkisijoille, Tuulikki toteaa. -Mutta aina oli kiva, kun pystyi haastamaan ja joskus voittamaankin oman sarjan kokeneempia kykyjä ja entisiä maajoukkuesuunnistajia.

  Seura vaihtui välillä Helsingin Suunnistajiin, jossa oli mahdollisuus osallistua myös viesteihin. Muutamia Suomen mestaruuksia tulikin niin hiihto- kuin kesäsuunnistuksissa. Henkilökohtaisissa SM -kisoissa Tuulikki Karvinen nähtiin yleensä plakettisijoilla 5-10 ja mitaleillakin, kun kaikki meni nappiin. Tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla. Tarmokkaan naisen mottona oli, että ”jos en saa Suomen mestaruutta aikaisemmin, niin sitten kun olen 80 ”. Toive toteutui jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Eläkkeelle jäätyä lenkkeily nimittäin lisääntyi ja kunto koheni. SM -mitaleita rupesi tipahtelemaan joka vuosi ja paras oli se, jolloin oli edessä sarjaan D75 siirtyminen. Silloin tuli kerralla koko arsenaali, voitto kaikissa SM -suunnistuksissa: keskimatka, pitkämatka, erikoispitkä, yösuunnistus ja sprintti! Seuraavanakin vuonna saalis oli neljä kultaa ja yksi hopea. Tänä vuonna irtosi voitto SM -pitkän matkan kisassa, mutta keväällä ei onni suosinut keskimatkalla, ja yökisa jäi kokonaan väliin nilkkanyrjähdyksen takia.

Kilpailu- ja matkailukulttuuria

WMOC -kisoissa (World Masters Orienteering Championships) on Tuulikki käynyt jo vuosikymmeniä. Kuluvan vuoden tulos, keskimatkan pronssi, lämmitti mieltä siksikin, että rastin etsintä ei sujunut kauttaaltaan ongelmitta, mutta virheitä oli kertynyt muillekin. Sprintissä hän oli seitsemäs ja pitkällä matkalla yhdeksäs. Osa maastosta Unkarissa oli osittain avointa, kuin vuoristoylänköä. Joskus kilpailijoiden oli mentävä läpi piikkipuskajonon melkein ryömien, ja eritoten monet miehet tulivat maaliin vertavaluvina, kun olivat juosseet väkisin läpi. -Sarjassani parhaita ovat norjalaiset ja ruotsalaiset tutut nimet sekä aina kisoissa oleva amerikkalainen, Tuulikki kertoo. -Suunnistusreissuja, noin viikon matkoja järjestetään vuosittain eri maihin, ja niiden tarjonta on lisääntynyt. Olen suunnistanut mm. Portugalissa ja Turkissa ja juuri ennen koronaa Moldovassa ja Kazakstanissa. Seuraavina osoitteina Riika ja ensi kesänä WMOC-kisa Italian saappaankorossa.

Ei vikaa Euroopan maisemissa! Eikä Suomen suunnistajissa. Kuva Sveitsin rastiviikolta 2014.

   Vaikka perinteisestä kulttuurista, konserteista yms. nauttiminen on jäänyt Karvisilla vähemmälle, sen ovat paljolti korvanneet juuri em. suunnistusmatkat. Maailma on laajentunut erilaisten kohteiden, seutujen ja niiden historian sekä uusien ihmissuhteiden kautta. -Näin ikäsarjoissa ei kilpailla enää hampaat irvessä, vaan usein kuultu slogan on ”hyväksytty suoritus ja ehjänä perille”. Suunnistus on mielenkiintoista ja kunnon ylläpitämisen kannalta mielekästä liikuntaa, toteaa seniorisuunnistaja. – Naisten sarjoihin D80 ja D90 riittää yhä osanottajia, muutamia teräsmummoja, jotka kisaavat vastustajia tai vain itseään vastaan. Noihin sarjoihin minäkin yritän selvitä tietäen kyllä, että yli 70-vuotiailla kuntoa määrittävät jo usein monet sairaudet ja vaivat, ei vähiten polvien ja lonkan kulumat. Onnekseni olen tähän saakka välttynyt suuremmilta terveydellisiltä hankaluuksilta.

   Suomen suunnistuskuva Unkarin kisoista eri ikäluokissa oli komea: sarjassa D80 otti Elli Pelkonen (Keski-Karjalan Rasti) kaikilla kolmella matkalla mitalin, joista 2 kultaista ja sarjassa D90 Sole Nieminen (Jämsän Retki-Veikot) sai kaikilla matkoilla kultamitalin. Ikäsarjan vaihtuessa – viiden vuoden välein – on havaittavissa yleensä osanottajakatoa, naisten kohdalla luku voi jopa puolittua, kun taas miesten sarjoissa ei väheneminen ole yhtä voimakasta. Koronavuodet ovat vähentäneet osanottajia ja tulevat omalta osaltaan vielä leimaamaan tilastoja.

   Tuulikki Karvisen kaltaiset veteraaniurheilijat näyttävät omalla toiminnallaan, että vuosien lisääntyminen ei automaattisesti estä harrastamasta kovaakaan liikuntaa. Eikä itseluottamus ole vain nuorten saavuttamaa tai tavoittelemaa elämän hallintaa. Varmaan moni yhteiskunnallinen päättäjäkin näkisi vanhusväestön mieluummin polulla kuin keinutuoliyhteisössä omia oikeuksiaan peräämässä.

Kaarina Naski

Aihetta sivuten

Floridassa on tunnetusti paljon ikäihmisiä, monet varsin urheiluhenkisiä. Eräs turkinsukuinen lääketieteen tohtori Floridan suomalaisalueelta mm. voitti taannoin pituushypyn ja 100 metrin juoksun Floridan mestaruuden sarjassa 90+ vuotta. Ja amerikansuomalaisia, joilla monella melkoinen urheilutausta, suorastaan vilisee kuntoradoilla ja saleilla. Ja yhtenään fiilaavat tanssitaitoaan. Tätä todistamassa ja sikäläisiin maastoihin tuntumaa ottamassa on käynyt myös oheisen jutun keskushenkilö Tuulikki, jonka vanhemmat viettivät vuosikaudet lumilintuina Lantanassa.

                                                          XXXXX

Kyllä siinä eräskin mies hämmästeli jokunen vuosi sitten, kun nosti muuttokuormaan pienen laatikon, joka painoi tosi paljon. -Mitä siinä oikein on? hän kysyi. Talon rouva yritti vastata mahdollisimman vaatimattomasti, että mitä kun pelkkiä mitaleita. Muuttomiehen silmät revähtivät suuriksi, mutta vielä enemmän hän ihmettelisi tänään, kun lasti on kasvanut monella prenikalla, niillä kirkkaimmillakin, ja kuuluu vielä sama rouva odottelevan erityisesti yhtä. Kuinkahan paljon painaa kultainen MM-mitali?

                                                          XXXXX

Tampereen keskustassa on nähty yks Suomen turkulainen Tampere-kartta kädessään.
-Kui mää ny sinne rautatieasemal pääse?
-Tamperelainen näyttää sormella paikan.
-Nii vaikee suunnistaa, niin vaikee, huokaa turkulainen.
-Kuinka niin muka?
-Mis se meri täälä o?

Sellaisia urheilijoita kasvoi ennen!

Toimittajan muistikuvia kulttuurin ja urheilun yhteisiltä lenkkipoluilta

Kuka olikaan se mies, joka selätti presidentti Urho Kekkosen? Antaa sankarin itsensä kertoa.

No, pikkutunneillahan se tapahtui, kun juteltiin painista ja Urkki uhosi, että et sinä kyllä Palle, ymmärrä painista p-aakaan. Sanoin, että käypäs rähmällesi. Puolitoista sekuntia ja puolinelsonilla hartiat matossa!

Urheilumies Kekkoselle mahtoi olla karvas paikka tuo häviö, mutta Reino W. Palmrothille eli Pallelle jäi kertojan etu, ja kyllä hän siitä kaikki irti ottikin. Virnistys oli poikamainen, vaikka juttua tehtäessä tällä kulttuurikuplittajalla, kirjailijalla ja kamarineuvoksella, majuri evp:llä oli ikää jo 85 vuotta. Näytteeksi hyvästä muististaan pisteli parit Nortamon jaaritukset ja Väänäs-Kallea kaupanpäällisiksi. Ja totesi vielä: ”Muistihan se entinen poikakin kotonsa, vaikka mennyt oli merien äärille, muistipa senkin, kun hyttyset hyrisi ja nokkoset noputtivat säärille…”

F. Borgin näkemys Pallesta oli osuva – isänmaallinen mies, aina liikkeessä; vielä silloinkin, kun hän täytti 80 vuotta. Piirros valikoitui kantta koristamaan Alea-Kirjan julkaisemassa teoksessa Pallen parhaat, ”Kulttuurikuplittajan” kuusi vuosikymmentä. Sekä kuplittajan oma tuotanto että hänen vaiheitaan ja merkitystään valottava lähdekirjallisuus ovat mittavia, mutta jos mattimeikäläisen pitää äkisti sanoa jokin maestron laulu, niin saattaapa ensimmäiseksi tulla mieleen Löylyä lissää.

 Palle, Ruovedellä syntynyt lääninrovastin poika, oli monipuolinen kaikissa pyrkimyksissään. Hän oli työskennellyt toisen maailmansodan aikana valtion propagandatoimistossa, oli schlagereitten suomentaja, sotakuplettien tekijä, revyitten toimittaja, asemiesiltojen järjestäjä, kääntänyt siinä Goethea missä Bellmania, julkaissut omia runokokoelmia. Niin ja mitä siis sporttisuuteen tulee, niin hän oli mm. aktiivipesäpalloilija – Tahko Pihkalan ”koekaniina” jo vuonna 1922 – ja hämmästytti myös tietämyksellään lukuisissa urheilutietokilpailuissa. Pallen sanoittamilla urheilulauluilla on paikkansa niin urheilun, musiikin kuin laajemmassakin historiakuvassa. Urheilurallissa esim. tähän tapaan:

Hannes uran urheilussa auki juossut on,
Nurmen maine maailmass` on sammumaton.
Tuttu mies on jokaiselle paini-Kokkinen
ja kauan nimi muistiss` on myös Järvis-veljesten.
Hei-hei, kun Siniristi liehuu kentillä maailman…

Senhän näkee jo ryhdistä

Pesis, tennis, futis ja hiihto, jopa penkkiurheilijat saivat laulunsa. Sotajermulla olivat tietenkin hallussa niin ryhti kuin tahti, mutta myös huumori, joka usein tepsii parhaiten totisella naamalla kerrottuna. Näin kirjailija Reino Hirviseppä – sama Palmroth siis – muistutti mieliin juttua sukulaisestaan jääkärikenraalimajuri, Mannerheim -ristin ritari Antero Svenssonista:

”Syksyllä 1939 silloinen eversti Svensson näki kertausharjoituksissa ryhdikkään reserviläisen ja loihe lausumaan:

Onpas siinä vanha mies vielä reippaassa kunnossa.
Missä sitä on palveltu?
Kaartissa, herra eversti.
No, senhän näkee jo ryhdistäkin. Mutta kummassako kaartissa, Karjalan vai Suomen Valkoisessa?
Kyllä se oli punakaarti, herra eversti.
Jaahah, jaahah. Kaarti on aina kaarti.

Ilmeensä säilyttäen kelpo eversti vei kättä lippaan.”

Sukuvika

Toinen epeli ja velikulta, joka omittiin mieluusti niin urheilun kuin kulttuurin tontilla, oli 1906 syntynyttä Pallea kuusi vuotta myöhemmin maailmaan putkahtanut Toivo Veikko Lavi, tuleva taiteilija, laulaja ja mestarillinen laulujen tekijä. Veikolla, joka nimi ohitti ensimmäisen ja muotoutui vielä usein Vepaksi, oli suuri sydän, jota kuunnellen hän koki tehtäväkseen – koko laajan tuotantonsa puitteissa – muistuttaa, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mies pähkäili, että kenties juuri hänen syntymänsä ansiosta säilyi pallomme tasapaino. Kas kun Titanic oli uponnut vain viikkoa ennen!

Moni tyttö kentän laidalla ihasteli varmaan takavuosina Kotkan Innon komeata urheilijapoikaa (kuva Lavin kotiarkistosta) ja myöhemmin suuren yleisön mukana hänen laulujaan. Levytysstudioiden ovet aukesivat Vepalle viiveellä, mutta sitten ne olivatkin hänelle levällään vielä elämän illassa (kuva K. Naski). Elämäkerturit Tuula Salmi ja Matti Halmeaho ovat valottaneet kiintoisasti kyseisen taiteilijan tietä ja innoittaneet lukijan samantien rallattelemaan vaikkapa viisua Sukuvika on se kun suksi ei luista – taikka sitä, jossa kehotetaan ottamaan löysin rantein.

 Suvun juuret ulottuivat Pohjois-Karjalaan, Säkkijärvelle ja Kymenlaaksoon. Lähisuvussa oli siinä saarnaajaa missä ikiliikkujan keksijää. Isoisä Matti Lavi oli tosi yritteliäs, vaan ei varsin onnekas keksimisessä. Viisuja kyllä syntyi, mutta ikiliikkuja ei liikkunut, eikä lentäminen navetan katolta onnistunut; jalka siinä touhussa katkesi. Vepa kasvoi kahdeksanlapsisessa perheessä Kotkan Hovinsaarella suurten vuokratalojen, Nälkälinnojen leimaamassa yhteisössä. Mutta kun isä pääsi koulun vahtimestariksi, tuli pojasta sitä myöten ”vahtimestarin poika”, mikä ei kuulostanut yhtään hullummalta. Toisaalta opettajat eivät näyttäneet ymmärtävän kyseisen oppilaan erityisasemaa, vaan kiikuttivat välillä tätä ulos luokasta, niin että pompan napit vain ovenpieliin paukkuivat.  Jo 11-vuotiaana samainen mikkovilkastus lauloi ajatuksensa ilmoille riimissä: ”Oi kun tekis mieleni/ hihkaista kun kieleni/ on niin kovin irrallaan…”

   Urheilukaupunki Kotkassa oli kasvaville pojille runsaasti esikuvia, ja vuoden 1924 Pariisin olympialaisten huumassa nyrkkeily- ja juoksuinnostus Hovinsaarellakin kasvoi. Varsin nuorena Vepa kirjoitti myös urheiluaiheisen runon, jonka levytti sitten 1952 nimellä Urheilupoika. Hyvin hän oli tajunnut homman jujun:

”Harva urheilija heti voittaa/monta vuotta hän saa yrittää/ Mutta sitkeille viel` aika koittaa/ jolloin muut kilpaveikot jo jää/Suuri onni sun rintasi täyttää/sen vain voittaja tuntea saa/ Maasi lippu kun ylhäällä näyttää:/Sinuun luottavat kansa ja maa.”

Lauluja treenien välissä

Lavin laji oli kuulantyöntö, jossa hänen ennätyksensä oli 14,87 metriä. Se oli 1930 -luvun alkua. Ei hullumpi tulos noihin aikoihin, mistä kertoo jo se, että parikymmentä vuotta sillä pidettiin nimissä piiriennätystä. Kotkan Innon näyttävä kuulamörssäri oli huomattu muuallakin; pahitteeksi ei ollut, että hän osasi myös laulaa. Kupletteja ennen muuta, ja uusia ralleja Vepa teki treenien välissä. Hän harjoitteli tosissaan ja kunto senkuin kasvoi myös satamatöissä ja sahoilla. Kotikaupungista lähdettyä sama ohjelma jatkui Helsingissä stadionin rakennustyömaalla ja Helsingin Kisa-Veikkojen salilla. Nuorukainen oli enää puolen metrin päässä Euroopan parhaimmistosta, kun urheiluvammat tulivat mukaan kuvaan. Niitä parannellessa oli valmentajan hommia, käynnistyivät opinnot Viipurin sahateollisuuskoulussa, alkoi seurustelu tulevan vaimon Sylvin kanssa ja syttyi talvisota. Rintamalla Vepa haavoittui käteen. Muut sotamuistonsa hän onkin jakanut suuren yleisön kanssa laulujensa muodossa, vaikka hänen omien sanojensa mukaan ”oli vuosia, jolloin niistä ei kukaan ollut kiinnostunut”. Sitten ruvettiin kysymään hanakasti mm. Ihantalan taistelun, Suursaaren valtauksen, Viipurin murtumisen ja Pahojen partisaanien perään.

   Vepan urheilu tyrehtyi niin kuin monen hänen ikätoverinsa väistämättömiin esteisiin. Sodasta selviytyminen loi kuitenkin pohjan elämänvoimalle, jota hän tuli luovana ihmisenä tarvitsemaan. Töitä kyllä tekevälle riitti, mutta oikeanlaisen ymmärtämyksen ja arvostuksen musiikkimies sai osakseen vasta seniorivuosinaan. Hänen ”laulun arvoisensa” edustivat korutonta realismia, joka säteilee harvinaislaatuista lämpöä. Ne Limperin Hilmat ja Takarivin Taavit, kansalaissodan ihmissuhteisiin jättämät arvet, uudet sodat ja evakkous. Se on kotiseutuhistoriaa ja koko maan lähihistoriaa. Viisujen tekijälle itselleen kenties olivat tuttuja niin potkut kuin putkat, kuten väitetään, mutta onko sillä väliä, jos hän pystyi tuomaan toisille elämäniloa läpi tuotantonsa. Muistan taiteilijan laulamassa Kaunialan sotavammasairaalassa, vettä oli silmänurkassa sekä esiintyjällä että kuulijoilla. Muistan myös viimeisen tapaamisemme 1993, jonka päätteeksi hän – velmu ikämies – jäi studioon kuulokkeiden ja piuhojen ihmeelliseen maailmaan ja hyräili hurmaavasti: ”Jossain tuolla Texasissa, Villin lännen Sanomissa…”

Kaarina Naski

Elämän mittainen juoksulenkki

Juoksijan kanteen valittu kuva on Suomi-Ruotsi -maaottelusta 1951. Siinä ovat Väinö Koskela jäljessään Ruotsin Bernt Lindmark, Bertil Albertsson ja takana osittain näkyvissä Åke Andersson. Urheilumuseo täsmentää, että tämän 5000 metrin juoksun voitti Albertsson 14.20,8, toiseksi tuli Koskela 14.21,6 ja kolmanneksi Hannu Posti 14.22,6.

”Jos nostaisit polvea ylemmäs, askel pitenisi”, valmentaja sanoi ja lupasi juoksijan kestävyyskäyrien menevän pienellä tekniikan muutoksella uusiksi.

   ”Vai niin.  Miusta tämä oma tyyli on tuonnu hyviä tuloksia”, vastasi Väinö Koskela. Sen valmentaja myönsi, mutta vetosi siihen, että ainahan sitä voi parantaa ja lisäsi kuin vakuudeksi, että sellaista toki tapahtuu monta kertaa ihmisen elämässä.

   -Kuinka monta kertaa sellaista sattuu valmentajan elämässä? Vastakysymyksen esittää postuumisti Koskelan tytär kirjailija Taina Sampakoski tuoreessa elämäkertaromaanissaan Juoksija (Books on Demand).

Koskelan Väinö oli juossut koko ikänsä, ensin Ylä-Urpalassa – joka oli yksi luovutetulle alueelle jääneistä Virolahden kunnan kylistä – viiletti kilpaa muiden seudun poikien kanssa, sitten sotakentillä ”tapsit selässä tykkiasemilta etulinjaan – piettiin huol siitä, ett linjat ol kunnossa”, ja edelleen Suomen puoleisella Virolahdella sovittaen määrätietoisen harrastuksensa jälleenrakennus- ja maanviljelijän töihin. Joskus päivittäinen 20 kilometrin lenkki korvautui askeltaessa tukkimetsästä kotiin kuorman perässä, kun reen jalasten jälkien välissä oli paksu kerros upottavaa suojalunta… Että tämä kaikki todella oli tavoitteellista, siitä todisti myös nuoren miehen käsissä usein nähty Hugo Lahtisen valmennuskirja, se jossa mm. painotettiin, että ”ensin tulee voima, sitten nopeus”. Kestävyysjuoksuunhan tämä Virolahden Sammon kasvatti tosissaan tähtäsi. Ja sellainen hänestä tuli, yksi maailman parhaista.

Kun miä olin parraimmillaan”

Koskelalle oli suotu pitkä elämä (1921-2016), ja sen mittaan hän ehti lukemattomia kertoja harmitella sitä, että antoi elämänsä ratkaisevissa vaiheissa ”herrojen määrätä”. Edelläkerrottu juoksutyylin epäonninen oikaisu oli näitä tapahtumia samoin kuin sekin, miten hänet laitettiin vuoden 1950 Euroopan mestaruuskisoissa Brysselissä juoksemaan 10 000 metrin matkaa, vaikka hän oli harjoitellut 5000 metrin juoksuun. Menikö homma siis puihin? Monen mielestä EM-pronssin saaminen ei ole epäonnistumista, mutta Koskelallapa olisi ollut kaikki mahdollisuudet vitosen hopealle. That`s it.  Urheilun historiaan ja urheilun ystävien mieleen on joka tapauksessa jäänyt myös tuo nimenomainen kymppi, jossa Emil Zàtopek voitti kisan, Alain Mimoun tuli toiseksi ja Koskela kolmanneksi.

Väinö Koskela tyylikkäänä räätälöidyssä edustusasussa. Kuva on julkaistu kirjan liepeessä.

1940- ja 1950 -lukujen taite oli Koskelan hohtoaikaa. Vuonna 1949 hän oli 5000 metrillä maailman parhaitten listalla toisena heti Zàtopekin jälkeen ja 10 000 metrillä viides Viljo Heinon pitäessä toista ja Zàtopekin kärkitilaa. ”Nämä ol niitä missä miä olin parraimmillaan. Tässä oltiin maailman huipulla. Ol itseluottamusta”, Koskela on todennut haastatteluissa. Mutta senkin hän sai kokea, että vaikka on miten kova halu juosta, se ei välttämättä aina takaa juoksun mahdollisuutta. Herrat voivat tehdä kisakohtaisen stopin! Poliittisista tai urheilupoliittisista syistä, järjestöjen ”näkemyseroista” johtuen. Koskelan ura päättyi ennenaikaisesti – osin juuri mainitunlaisten pettymysten takia – mutta jo siihen mennessä se oli antanut urheilijalle paljon; monia isoja hienoja kisoja ja kisamatkoja oli takana ja ennätyksiä syntynyt. Ystävyyssuhteitakin, mm. yhteen suurimmista, Emil Zátopekiin.

Muistojen mosaiikki

Juoksusta koituva nautinto oli askelta kantava voima. Näin esimerkiksi kuvaa kirjailija päähenkilönsä erästä lenkkiä: ”Pihkan ja karsittujen puiden tuoksu täytti ilman. Väinön pulssi nousi hitaasti. Hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kimmoisasta maapohjasta oli talven lumien, jääkelien ja rospuuton jälkeen miellyttävä ponnistaa. – – – Vetoja ja taas vetoja – – -Juoksulenkki teki mutkan kylän laidalle. Uuden talon hirret odottivat jo pinossa hiekkatien varressa. Aurinko lämmitti juoksijan paljasta, talven jäljiltä valkoista selkää.”

   Kauniista luonnon, urheilun ja työn kuvauksesta voi nauttia kautta kirjan. Taina Sampakoski, jonka ensimmäinen teos (Ikoni, Tammi 2006) oli Finlandia -palkintoehdokkaana, on jälleen tehnyt hyvän kirjan, elämäkertaromaanin.  Hän – Väinö Koskelan tytär – kuljettaa teemoja vilpittömyydellä ja arvostaen, kuin isänsä rooliin heittäytyen. Omien juurien tunnistaminen ja suvun vaiheisiin uppoutuminen todentuvat samalla. Lähdeaineistona ovat olleet yhtä hyvin Väinön kuin tämän isän maanviljelijä August Koskelan muistikuvat ja merkinnät, evakkoperheen yhteinen suusanallinen perintö sekä vanhat lehtijutut, selostukset ja haastattelut. Muistojen mosaiikista ja ajan hapertamista lehtileikkeistä on taitava muokkaaja luonut paitsi tunnistettavan ja samaistuttavan suomalaismiehen myös urheilun vetovoimaisen kuvan.

Taina Sampakoski on Ruotsissa asuva kirjailija ja opettaja. Hän opettaa peruskoululaisille suomea ja on miehensä Otso Sampakosken kanssa myös julkaissut suomenkielisen lukukirjan. – Kuva Otso Sampakoski.

   Journalistilukijaa viehättää sekin, että kirjan rakenteessa on kiintoisalla tavalla huomioitu toimittajien ammattikunta, sillä keskeiseen rooliin on päässyt Koskelaa Urheilulehden juhlanumeroa varten 2002 haastatellut nuori lehtimies. Innostuneisuus on ilmassa sekä kysymysten että vastausten osalta. ”Hyvin se poika osas kirjoittaa. Just niin kuin asia ol”, oli Väinön kommentti.  Helsingin olympialaisista oli tuolloin kulunut tasavuodet ja ikämiehiksi varttuneet silloiset urheilijat, kuten Väinö, saattoivat käydä läpi elämänsä kierroksia ja valmistautua niille viimeisille. Omanlaistaan kestävyysjuoksuahan ovat ihmisen kaikki vaiheet. Niin lapsuus, kun jalkapohjat olivat vielä ”hiekkateiden kovettamat”, kunnon tossuja ja piikkareita tuskin vielä edes haikailevat, kuin nuoruus, rakastumiset, perheen perustaminen, uupumus, jonka tuotti milloin työ, milloin treeni ja hurjimmillaan molemmat yhdessä…

   Ja miten mukavasti nivoutuvatkaan teoksessa yhteen eri aikakaudet urheilun jatkumolla. Kun koulun pihalle oli vedetty lähtöviiva joskus 1930-luvun alussa, kerkesi Väinö ensimmäiseksi sanoa: ”Miä oon Paavo Nurmi”, johon toinen huulet mutrulla: ”Eipäs ku miä oon Nurmi, oo siä Iso-Hollo!”  Tuli sitten sekin päivä, jolloin pikkupoikien kuultiin huutelevan: ”Mää olen Koskela. Ole sää Satupekka!”

Kaarina Naski

Pelin ja leikin ikiaikainen liitto

Miettineekö Juha Hurme tässä ensimmäistä rakkauttaan, joka kuuluu olleen matematiikka vai jotain juuri lukemaansa hyvää kirjaa vai järkiään omaa meneillään olevaa kirjoitusurakkaansa? Tai ehkä tekee jo mieli juoksulenkille. -Kuva Stefan Bremer, Teos

-Urheilu on nimenomaan kulttuuria. Kulttuurin paras määritelmä on, että se on semmoista ihmisen touhua, jota mikään eläin ei tee perässä. Urheilu on täsmälleen sitä, kulttuurista kudosta, pelin ja leikin maailmaa. sanoo teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme, joka on juossut 9-vuotiaasta lähtien ja juoksee yhä joka päivä, vielä kuuden romaanin, kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja 17 näytelmän jälkeen.

Juoksija-lehdessä Outi Hytösen artikkelissa Hurme (s. 1959) kertoo, ettei hän ole niitä, joka hakisi ideoita ja inspiraatiota lenkillä, vaan puhdistaakseen mielensä täydellisesti, ei niin että se olisi irtiottoa töistä, vaan osa prosessia. -Lenkin jälkeen on ihanaa alkaa tehdä kivoja töitä, kirjailija toteaa ja saattaa nyt hyvinkin tarkoittaa Seitsemää veljestä, jonka parissa hän viime aikoina on työskennellyt. Syksyllä on ilmestymässä painos, jossa Aleksin Kiven alkuperäinen teksti ja nykykielinen asu ovat vierekkäin. Ja jollei jollekulle ole vielä selvää, että Seitsemän veljestä on myös urheilukirja, niin nyt se viimeistään todentuu. Moni lukija muistaa varmaan veljesten painit ja tiimellykset, metsävaellukset ja kurranlyönnin. Kurrassa oli tutkijain mukaan nähtävissä aineksia kansainvälisistä joukkuepeleistä, kuten vaikkapa rugbystä tai maahockeystä. Pallon tilalla oli visakoivuinen kiekko.

   Vuosi sitten, kun oli kulunut 150 vuotta Seitsemän veljeksen ensijulkaisusta, esitettiin maineikkailla Nurmijärven Kivi-juhlilla Taaborinvuorella Aleksis Kiven lapsuuden maisemissa erilainen näyttämöteos. Siinä veljesten rooleissa nähtiin naisia ja tapahtumia tarkasteltiin nykynaisten kokemusten läpi. Vastaanotto oli uteliaan innostunut. -Vahinko vain, että korona sekoitti esitysten jatkosuunnitelmia kuluvan vuoden osalta, sanoo Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen.

Kivi-juhlat on tehnyt kansalliskirjailijamme tuotantoa tunnetuksi vuodesta 1953 lähtien. ”Kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin tässä hyöriskelisi enää juuri näin”, lausahti painokkaasti Jukolan Jussi. Ja niin on laita, esittivätpä veljeksiä miehet tai naiset. – Kuva Hiidenkiveltä Taaborinvuoren esityksestä 2020, Janne Suomalainen, Finland Portrait

Kytky urheiluun on myös veljekset ohjanneella Samuli Reunasella, joka on taustaltaan kilpaurheilija ja harrastaa nykyisin painonnostoa. Mies tunnetaan teatteriohjaajana tavastaan lähestyä klassikkoteoksia rohkealla punk -asenteella. Ja onhan yhteiskunta – myös naisen asema – muuttunut paljon sitten Aleksis Kiven. Aihetta sivuten voidaan muistuttaa, että naisten painista kehkeytyi olympialaji vasta Ateenassa 2004. Suomalaisesta Petra Ollista esimerkiksi tuli mestaripainija. Singaporen nuorten kesäolympialaisissa 2010 Etelä-Pohjanmaan tyttö voitti pronssia. Ja sen jälkeen ison plakkarillisen arvokisojen mitaleita.

  Ei elvistelyä vaan elmoilua

Monen suomalaisen kirjailijan tuotannosta tulee näkyviin suoranaisesti tai välillisesti tekijän suhde urheiluun. Näin on Juhani Peltosenkin kohdalla – tai pikemminkin nimenomaan Peltosen kohdalla, sillä hänen romaaninsa Elmo (WSOY 1978) tottavie on aikamoinen esimerkki huippu-urheilijasta, maailman parhaasta sellaisesta. Elmo voittaa viidenkympin hiihdon Andeilla, vaikka suo itselleen pienen torkkupaussin kesken kisan ja yltää Derwangassa sadan metrin juoksussa maailmanennätykseen, vaikka tekee Virenit 30 metrin kohdalla. Sitä rataa menee sama mies täyttä höyryä maailman parhaimmistoa vastaan jalkapallossa. Niin huimaa parodiaa voi tehdä vain henkilö, joka on sekä pesunkestävä humoristi että urheilun ystävä. Siitä huolimatta, ettei pikkupoikana pelannut jalkapalloa niin kuin muut vaan kiikaroi lintuja ja tuijotti lumoutuneena linnunmunia. Mutta se taas johtui ehkä siitä, että tuleva taiteilija oli jo pojassa idullaan, kiitos ennen muuta Kukon, joka piti hänelle ikkunaa avoimena kirjojen maailmaan. -Kukko oli isoisäni lempinimi ja viittasi miehen merkittävään uraan karttakeppien pätkijänä Korsossa, kertoi kirjailija tavatessamme 1991.

Ei olisi arvannut, että miehellä, joka keksi veijariurheilija Elmon, pokka piti. Kovin oli kuvassa totista poikaa. Mutta Juhani Peltonen olikin sitä mieltä, että ”monen on vaikea uskoa hihkuvaan, rallattelevaan taiteilijaan…”

   Se oli toimittajalle laatuaan unohtumaton jutuntekoretki. Peltosessa oli rakastettavaa pähkähulluutta, joka näkyi hänen tavassaan kuvata asioita myös suusanallisesti, kuten tuolloin juuri ilmestynyttä teostaan Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. -Säälittää se ruhtinas, kun harppoo sillä lailla iloisena kohti kuolemaa variksien ihanasti soidessa. Vanha äijä, joka ei ole tehnyt elämässään muuta kuin pahaa.

Hevosurheilu on jalo laji

Mitä yhteistä sitten oli Peltosella ja näyttelijä Kauko Helovirralla? Ja oliko? Kyllä vaan, ja ennen muuta siksi, että Helovirtahan se juuri luki upeasti eläytyen edellä mainitun Elmon äänikirjaksi saaden irti tarinan kaikki nyanssit, niin lystit kuin kaihoisat ja ladaten hullunhauskoihin urheiluselostuksiin vielä oman persoonallisen kukkuran.  Mutta moniko tietää, että myös hevosurheilu yhdisti näitä kahta koko Suomen kansaa ilahduttanutta taiteilijaa. Peltonen otti hevostuntumaa jo pikkupoikana. Eikä pudonnut keinuhevosen selästä, niin kuin moni muu samanikäinen, vaan tuli näkemään järkytyksekseen, miten ratsu luopui päästään, pudotti sen noin vaan ratsastajan silmien edessä. Sen verran huonosti liimattu puuhevonen! Kuka tietää, minkä sysäyksen tuokin tapahtuma antoi pojan mielikuvitukselle; kaikki teatteritaiteen tuntijathan tietävät, että juuri odottamattomissa yllätyksellisissä tilanteissa on sitä oikeata draaman tuntua.

Kauko Helovirta oli iso mies, lysti ja kuuluva. Sellaisena hänet muistetaan ehkä ennen muuta Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjojen fiktiivisen henkilön Otto Kivivuoren, kartanon torpparin, rehevästä roolista Edvin Laineen ohjaamissa elokuvissa.

   Helovirta puolestaan kertoi haastattelutuokiossa 1994, että hevoset ovat olleet hänen uransa mieliharmeja. Eräskin Hennalan hevonen, joka oli harjoituksissa käyttäytynyt moitteettomasti, säikähti yleisöä ja kuljetti Helovirtaa yhtä hyssyä matkojen päähän, tosi kauas näyttämöltä. Seuraavana päivänä asiantuntija neuvomaan, että hevosen katse on syytä suunnata seinään päin. -Tämä merkitsi sitä, että pollen peffa oli kohti yleisöä ja minä sen selässä kaiken mutkalla lausumassa, miten `Mä ratsumies oon uljas Kustaa Aadolfin`. Eihän siitä mitään tullut.

   Elokuvassa Härmästä poikia kymmenen oli Tauno Palolla isän ja Helovirralla pojan rooli, ja tapahtumissa mukana nuorisoseuralaisia häjyinä ja körttiläisinä. -Minun oli karautettava niille p-leen kallioille, ja ohjaaja Ilmari Unho huusi koko ajan, että kovempaa, kovempaa. Sanoin konille saman, ja niin kovaa se lopulta ampaisi, että meikäläinen tuli alas kuin rotta. Ja eikun uudestaan, huusi Unho. Sven Dufvassa oli vähän helpompaa, kun putoajan tehtävässä oli Leif Wager. J-lauta se Sandels putosi hevosen selästä kolme kertaa ja kipusi salamana takaisin. Tosi urhoollista!

Siinä sitä ovat taide ja urheilu toimineet oikeasti käsi kädessä ja komiikka kolmantena. Helovirran kertojanhahmo oli muun ohella myös vyöryvän sydämellinen. Mutta kyllähän te tiedätte. Muistellessakin nousevat naurun vedet silmiin.

Kaarina Naski

Ettei muka ole tapahtunut mitään!

Tuntuuko sinusta, ettei näin korona-aikana tapahdu mitään? Niin minustakin, mutta väärässäpä olemme molemmat. Monen se on saanut esimerkiksi kokeilemaan jotakin itselleen uutta käden tai muuta taitoa tai harjaannuttamaan vanhaa. Jotkut ovat yltyneet opiskelemaan, pyörittämään hulavannetta tai yksinkertaisesti vain antamaan enemmän aikaa ajatustoiminnalle. Toinen säikäyttää naapurinsa sanomalla hyvää päivää latinaksi, quid agis ja toinen ei salaa kaihoaan entisiin parempiin aikoihin, kuten mm. elokuvan Onnen maa unohtumaton näyttelijä Pertti Koivula, joka lausahti taannoin haastattelijalle (HS 13.4.), että ”koronassa on ollut ihan pahinta, etten ole päässyt treenaamaan tanssia. Odotan kieli pitkällä, että lavat aukeaisivat”.

Ikuri on yksi Tampereen läntisistä kaupunginosista ja Pate Mustajärvi yksi Ikurin maineikkaista pojista. Laulajat ja lauluntekijät ovat verrattavissa kertojiin, ja niinkuin Georg Ots sanoi ”muuttuvat laulut vuosien mennen”. Mustajärvi on viime aikoina puhaltanut henkiin takavuosien ikurilaisia hahmoja ja käyttänyt pandemian synnyttämät taukopaikat luovaan työhön. -Kuva (rajattu) Universal Music.

Eikä laulaja-lauluntekijä Edu Kettusestakaan uskoisi, että hänen elämänsä huippuhetkiä oli se, kun hän oppi hitsaamaan. Siitä on itse asiassa jo vuosia, mutta on sitä näinä outoina aikoina mukava muistella, vallankin kun mies vei hitsauksesta intoutuneena läpi toisen kelpo projektin, teki teräsrakenteisen purjeveneen! Kaikkihan Edun hienon biisin Lentäjän poika tietävät, mutta että vesille oikeasti olikin lauluntekijän mieli…

   Em. tieto löytyi viimeksi Hyvä terveys -julkaisusta. Lehden nimi kätkee sisäänsä suorastaan meneillään olevan aikakauden teeman. Kerrotaan, että eräskin mies tavatessaan pitkästä aikaa vanhan työkaverinsa avasi pelin kysymällä: ”Kummone o ollu kunto?” Ei ehtinyt puhuteltu vastaamaan, kun vaimo jo huudahti: ”Kyl vaan se varsin hyvä o! Jos ton päästää valittamaa, ni siit ei loppuu tuu!”

   Vielä puolitoista vuotta sitten sanat olivat sanoja muiden joukossa, mutta koronapandemia toi niihin uutta merkitystä. Terve! Terveydeksi! Voi hyvin! Joissakin kielissä toivotetaan kohdatessa ja hyvästellessä rauhaa tai Jumalan suojelusta. Etelä-Saksassa ja Itävallassa voidaan sanoa Grüss Gott, Jumalan terve. Harva on tullut ajatelleeksi, että Jumala on läsnä myös englanniksi hyvästeltäessä. Goodbye tulee sanasta godbwye, joka oli alun perin muotoa God be with ye, Jumala olkoon kanssasi. (Kirkko ja kaupunki -lehti haastatteli professori Matti Miestamoa Helsingin ylopistosta.)

Pienet padat

Tässä on Iiris iloinen, joka on koronavuonna oppinut yhtä ja toista. Jos toinen sanoo ”kiitos”, kuuluu kuitata ”ole hyvä”, jos taas haluaa kehaista, ”wau” on paikallaan. Erittäin usein Iiris valitsee sanaparin ”mitä tehtäis”. Itsetunto on kohdillaan; ”söötti” kun on ja ”iso tyttö”. Turun murteen vaikutuspiirissä kasvaessaan hän hallitsee jo painotukset ja päivitteleekin luontevasti: ”Kui täs näin kävi?”

Pikkulapset eivät hekään ole olleet suojattuina korona -puheilta. Niinpä he saattavat kantaa huolta kuulemastaan oman tietämyksensä ja tulkintansa varassa. -Entäs ne sannamarinit? muistutti pikkutyttö äitiään, kun oltiin ulos lähdössä. Äidin ei ollut tarpeen miettiä, mitä lapsi tarkoitti. Maskeja tietenkin. Niistähän pääministeri Sanna Marin oli televisiossa monta kertaa puhunut.

   Pikku Kalle oli pitkään tuuminut niinkin vakavaa asiaa kuin mitä se kuoleminen oikein on. Ihastellessaan sitten eräänä päivänä – ties monennenko kerran – vaarin työkalupakkia rohkaistui poika kysymään, josko saisi sen sitten, kun vaari kuolisi. Vastaus tuli hiljaisen nyökkäyksen muodossa, johon Kalle ymmärtäväisesti: ”Niin, eihän ne luuljangot näitä taljvitse.”

   Kirjailija Juhani Itkonen kysyi 3-vuotiaalta pojaltaan, mitä tämä oli duploista rakentanut. Lapsi vastasi tehneensä psykoterapiavaunun. Isä siinä isosti hämmästyi ja halusi tietää, mistä poika oli moisen sanan keksinyt. ”No täältähän se tuli mun muistista!” (HS 13.2.) Lukija tuumii, että varmaan pikkumies oli saanut idean koronatesti- ja punkkirokotebusseista, kun taas psykoterapia kuulunee niihin vaikeisiin sanoihin, joissa on selittämätöntä vetovoimaa silloin kun ollaan vasta puheilmaisua luomassa. Eräs äiti kertoi, että hänenkin poikansa nappaa mielellään sellaisia sanoja kuin vaikkapa hydrauliikka, hybridi ja tyrannosaurus; merkityksistä ei niin väliä.

Nikke, joka on kotoisin mestarijalkapalloilija Teemu Pukin kaupungista, saavutti vuoden mittaan hiihto-, luistelu- ja pyöräilytaidon. Ilman apupyöriä huitelee pitkiä matkoja, ja välillä käy tekemässä yli sadan palan palapelin. Ja vaikka olisi liikkeellä potkulaudalla, niin kypärä on päässä ja lippis roikkuu potkulaudan sarvessa. Katua ylittämään lähtiessään poika hyppää tunnollisesti pois pyörän päältä. Seuraavaksi tähtää uimataitoon. Kuvassa näkyvää hiusnaamiota hän kokeili läpihuutojuttuna!!
Risti-,pykä-, ketju- ja varsipistot. ”Mikä niistä kaikista selvän saa”, kuten laulaja Veikko Lavi jo aikanaan päivitteli muissa yhteyksissä. Mutta Ava harrastaa käsinompelua ja hallitsee tottakai työn oikeoppisen päättelyn. Mikäpä on sitten esitellessä ikiomaa Pipotti -käsinukkea, joka valmistui koulun käsityötunnilla.

Hän ompeli ne kiin

Mitä tulee muusikko Pate Mustajärveen, eritoten rockyhtye Pobedan laulusolistina tunnettuun, miehekkyyttä uhkuvaan artistiin, niin kukapa olisi arvannut hänellä olevan myös ompelutaitoja. Mutta uskottava on, kun Pate (s.1956) muistelee kouluaikojaan: ”Kun lensin urkuharmonin yli niin, että lähti napit paidasta, niin ompelin ne uudelleen paitaan, enkä siitä mitään kenellekään puhunut. Olin nimittäin aika hyvä ompelemaan!” Siinäs kuulette, mutta asian pihvi on muualla. Noihin aikoihin ei Paten mukaan koulussa koetuista vääryyksistä valiteltu kotiväelle, eikä oppilaiden välistä kiusaamista juuri ilmennyt, mutta kiusaamista harrastivat kansakoulussa rankastikin jotkut opettajat!

   Koulurauhaa -lehdessä julkaistussa Vesa Häklin kirjoittamassa artikkelissa todetaan ikääntyneiden rock -henkilöiden palaavan usein nuoruutensa musiikin tunnelmiin. Pate Mustajärvikin on mennyt taannoisella levyllään lapsuusmuistoihinsa, ihastuttanut niillä fanejaan ja saanut uusia. Jo levyn nimi vetää puoleensa: Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä. Melodia ja rehellinen karhea tulkinta loihtivat esiin menneen ajan pienellä paikkakunnalla, suomalaisen miehen monissa rooleissaan, ei vähiten mitään pelkäämättömänä isoveljenä. Sotapojat, pintajätkät, teräsmiehet, humppaveikot – Pate on nähnyt teidät. Ties mitä syntyy nyt näinä keikkoja ja kiertueita jarruttavina kuukausina. Peukkuhymiön paikka!

Kaarina Naski

Myrskyluodon Maijan hengenheimolaisia Velkualta

Syönnillään on, osa 7

Kaikkihan Maijan, saaristolaiskodin tytön tietävät suomalaisesta kirjallisuudesta. Hänestä on kertonut unohtumattomasti viime vuosisadan kirjailija Anni Blomqvist, joka eli koko elämänsä Ahvenanmaan saaristossa meren keskellä. Myrskyluodon Maijaan ovat vertautuneet meren karaisemien sukujen naiset kautta vuosisatojen ja vertautuvat – sitkeydessään ja elämänvoimassaan – tänä päivänäkin. Eräs tällainen on Velkualla syntynyt ja kasvanut Arja Vilen, jolla vielä seniorivuosinaankin on vahva side syntymäsaareen ja -kotiin. Ja kalastukseen, josta hän tuntee hyvin myös lajin raskaamman, ammatillisen puolen.

Ei ollut tytöillä vielä tämän patinaisen kuvan aikoihin pitkiä housuja, ja hiukan heppoiselta vaikuttaa kolmikon talvivaatetus muutoinkin kumitossuja myöten. Arja, Timo ja Mauri olivat kuitenkin niin aikavia ja oma-aloitteisia lapsia, että nykypäivänä olisi monella heistä opin ottamista.

Velkua oli pitkään Suomen pienin suomenkielinen kunta. Nykyisin Velkuan alue Naantalissa muodostuu 300 saaresta, joista yhdeksällä on ympärivuotista asutusta. Arja Vilenin (o.s. Salminen) syntymäkoti on rakennettu 1830-luvulla ja kertaalleen siirretty – Salavaisista naapurisaareen Munnimaahan – vuokramaalta omalle maalle. Isovanhemmat olivat torppareita, ja saivat elantonsa paljolti kalastuksesta. Sama jatkui seuraavassa polvessa, Johannes ja Olga Salmisen perheessä. -Sota-aikanakin miesten ollessa rintamalla oli äidillä naapurin emännän kanssa silakkarysä meressä. Aivan uskomatonta on, että he kaksistaan tyhjensivät ensin rysän veneeseen – saalista parhaimmillaan 1000 kg – veivät sitten lastin kaupantekokohteeseen kymmenen kilometrin päähän ja lähtivät saman tien paluumatkalle, kertoo tytär. – Saattoi olla merenkäyntiäkin. Joka tapauksessa reissussa vierähti muutama tunti, ja kotityöt odottivat…

   Alle 10-vuotiaasta mukana ollut Arja toimi soutajana avoveden aikana, kun verkkoja laskettiin mereen, ja talvella taas kun verkot oli koettu, niitä piti olla vetämässä jään alle. -Siihen aikaan tuli paljon simppuja, joita oli todella hankala ottaa pois verkosta. Simpulla on iso pää ja siinä nystyröitä ja piikkejä, jotka aiheuttivat käsiin pieniä reikiä, hän kuvailee. -Ja kylmässä kipu tuntui vielä pahemmin. Vaatetuksessa oli niin meillä kuin muillakin noihin aikoihin toivomisen varaa, ja talvella usein paleli. Muun muassa silloin, kun laskimme veljieni kanssa iskukoukkuja jään alle. Koukkuja kokemaan läksimme heti tultuamme 5 kilometrin matkan koulusta kotiin, joten päivän taival kasvoi vielä kolmella kilometrillä. Varusteinamme oli vesikelkka ja siinä saavi kaloja varten sekä tuura ja lapio.

Mitä se Olga Salminen tässä riiputtaa? Ei enempää eikä vähempää kuin yli kaksikiloista kampelaa. Jotta olisi saanut sen yksin verkosta ylös, hänen oli kuulemma tehtävä jonkinlainen pussi, jolla sen sitten hivutti veneeseen. Aito saarelaisnainen kalasti koko ikänsä pitkän, myös sen jälkeen, kun elämänkumppanista ja kalakaverista aika jätti.

Lukija voi kuvitella kolme lasta, 14-, 10- ja 8-vuotiaat, työntämässä raskasta kelkkaa jäällä paljossa lumessa. -Mutta se oli meistä joka tapauksessa kivaa, sillä kun kalat myytiin, me saimme siitä pienen tilin, toteaa haastateltava hymyn kera. Koulu oli Palvan saaressa, ja ensimmäiset kouluvuodet kuljettiin omalla veneellä, ensin vanhin yksinään 8-vuotiaana, sitten sisarukset keskenään, kunnes yhteysalus rupesi hoitamaan koulukuljetuksia. Kelirikkolomaa oli viikon verran syksyisin ja keväisin, mutta tarvittaessa lapsille järjestyi majoitus myös koulusaaressa.

Ei tylsää päivää

-Toisinaan kesällä saimme luvan ottaa käyttöön isän moottoriveneen ja lähteä vetämään uistinta, Arja kertoo. -Se vetouistin oli muistaakseni Bigbake, ja siinä oli kolmet koukut.  Kerran meille kävi ikävästi, kun isoveljeni Mauri ryhtyi irrottamaan parikiloista haukea uistimesta ja yksi koukuista meni hänen sormeensa. Siinä he pysyivät yhtä lailla satimessa, kalastaja ja saalis, kunnes pääsimme rantaan. Sekin oli onnessaan, sillä varsinainen masinisti oli nyt poissa pelistä ja joutui neuvomaan minua ja pikkuveljeä koneen käytössä ja rantautumisessa, ettemme ajaneet laituria päin. Isä sattui olemaan rannassa ja antoi ensiavun, otti hauen pois ja katkaisi koukun pihdeillä, jotta sai sen väkäsen velipojan sormesta. Sattumaa oli sekin, että naapurisaaressa oli terveydenhoitaja käymässä, hän varmensi vielä hoidon rohtojen kera.

”Oppii luodolla kielen/ sanat liikaa ois, ja joutaa lauseet pois”, sanotaan Lasse Mårtensonin sydämeenkäyvässä laulussa Myrskyluodon Maija. Velkuan saarten Arja ymmärtää tuota kieltä hyvin ja hyräilee jatkoksi: ”Vielä tyyni on sää, vielä tyyni on sää…” Tällä naisella on riittänyt tarmoa myös lumilintuna Floridan suomalaisyhteisön vapaaehtoistöissä; hän on tunnettu eritoten kokkaustaidoistaan.

Joku väittää tarvittaessa olevansa vaikka aidanseipäänä – tiedä siitä, mutta erikoinen tehtävä se on lokkivahtina oleminenkin. -Lapsuudessamme oli niin, että ellei silakkaa saatu kaupaksi, se kannettiin laakealle kalliolle ja kuivattiin kananrehuksi. Kuivumisen nopeuttamiseksi silakkapeittoa käytiin päivittäin kääntämässä. Lokit pyrkivät tulemaan paikalle kutsumatta, nauttimaan tarjoilusta. Niinpä meidät lapset laitettiin lokkivahdeiksi. Hytillä varustettu moottorivene oli hyvä vahti- ja nukkumapaikka. Heti kun kuulimme lokkien kirkunaa, tulimme hytistä ulos ja huusimme vielä kovempaa. Olimme siellä muutaman yön.

   Näin siis ennen Velkualla, arvatenkin myös muualla Suomen saaristossa. Yleisellä tasolla vanhempien luottamus lasten neuvokkuuteen ja oma-aloitteisuuteen on noista ajoista kovasti muuttunut.

Suuret hauet otetaan haavilla

Vielä silloinkin, kun nuoret hakeutuivat jo mantereelle töihin, heidän apunsa oli usein tarpeen saaressa.  Arjan mukaan hänen isänsä rupesi jo talvella puhumaan, että tytär ottaisi kesäloman rysäkalastuksen aikaan ja olisi sitten hänen apunaan. Niin tehtiinkin, ja tuttu pyyntiassistentti tuli Turusta juuri sopivasti. -Rysää lähdettiin tyhjentämään yöllä kolmen maissa ja vietiin samalla reissulla myyntiin. Kotona oltiin taas aamuvarhain.

   Hohdokkaimpana ikiomana kalajuttunaan Arja Vilen pitää sitä tapahtumaa, kun hän lähti noutamaan pienellä veneellään uppopuuta merestä, ettei kukaan vesilläolija törmäisi siihen, ja huomasikin lähelle tultuaan tarvitsevansa haavin. Jos oli ison kalan yllätyksellisesti napannut itse pyörtyä onnesta, niin hauki oli varmaan syystä tai toisesta pökrännyt sitä ennen, muuten ei asia selity. Pöllämystyneet silminnäkijät odottivat rannassa ja seurasivat myös punnitusta, 12 kiloa!

Arja Vilen on tehnyt työuransa lasten parissa, yksityisenä perhepäivänhoitajana, ja nyt hän jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan lapsenlapsilleen, joita viihdyttää silloin tällöin jännittävillä kertomuksilla omasta lapsuudestaan kotisaaressa. Vas. Vincent, Minea, Maisa, Cecilia ja Luukas.

Vanha kotitalo on Arjalle rakas ”pakopaikka”, ja kalastukseen on kaikilla läheisillä säilynyt itsestäänselvä tuntuma. Lapset ja lapsenlapset viihtyvät saaressa. Nelivuotias Vincent esittää tomeraa pikku isäntää, ja juuri juttua tehtäessä olivat Luukas, 7 v ja Minea, 6 v tuoneet näytille kumpikin oman ahvenensa. Isä yritti pysyä sivummalla ison siian kanssa, mutta ei onnistunut. Naama loisti jokaisella.

Kaarina Naski

————————————————————————————————————————

Puhdas valintakysymys

Tamperelaisen ja turkulaisen kalatietämystä tsekattiin tietokilpailussa. Piti mm. keksiä kalannimiä, jotka päättyivät e-kirjaimeen. Tamperelaisen mieleen tuli vain yksi, made eli matikka, ja hän tuskaili vielä jälkeenpäinkin kysymyksen vaikeutta. Kilpakumppani ihmetteli valitusta: ”Kui nii? Niithä on vaik kui paljo!” Turkulaisen listalla oli nahkiaine, nuoliaine, merihevone, vetehine, aurajokine…

                                                        xxxxx

Mies huusi rantapöheiköstä vesillä olevalle isokokoiselle naapurikyläläiselle: ”Ettes häppee souvattaa ihteäs hennolla naisella!” Vastaus lensi ilmoille välittömästi: ”Mieluummin häppeen ku souvan!”

————————————————————————————————————————

Taide ja kalat tykkäävät vapaauinnista

Kuin teräksestä virkattuja ovat nämä jättimuikut, isot ja iloluontoiset! Seudun ”maamerkiksi” ja poliisin maskotiksi onnen omiaan. -Kuva Lappeenrannan kaupunki, Minna Kivistö

Jokainen kalamies tietää, että kertojanlisä vain kaunistaa saaliin kuvausta. Mutta rajansa kaikella. Jos muikku kasvaa tarinassa enintään parikymmensenttisestä auton kokoiseksi, niin ehkäpä siinä on jo liioittelun makua?! Paitsi, jos asialla ovat taiteilijat. Ja nehän ovat.  Lappeenrantaan vastikään pystytettyä ympäristötaideteosta Poliisin muikut katsotaan sekä ihastellen että hymyillen.

Kalastuksesta voi löytää yllättäviä ulottuvuuksia. Jos kirjallisuus on ottanut niistä omansa, niin kuin on, niin kuvataide on tuskin jäänyt huonommaksi. Innoitusta on haettu niinkin kaukaa kuin Pietarin kalansaaliin ajoilta, ja aihe on tuttu jo muinaisissa kalliomaalauksissa.

  Lappeenrannan poliisitalon edustalle loihdittu muikkuparvea kuvaava veistosinstallaatio koostuu yhdeksästä yksilöllisestä muikun muotoisesta kalasta. Teoksen materiaalina on käytetty ruostumattomia teräsrenkaita ja reikälevyä. Kun tiedetään, että toisiinsa hitsattuja teräsrenkaita on tarvittu yli kymmenentuhatta ja että muikun pituus on enimmillään noin viisi metriä, voi kuvitella, miten jännittävää on ohikulkijan moikkailla aamuisin töihin mennessään jättimuikkuja. Veistos uppoaa luontevasti osaksi paikallisia piirteitä ja kaupunkikuvaa. Kyseessä on 66 ehdotuksen joukosta valittu taiteilijapariskunta Pekka ja Teija Isorättyän voittotyö. Idea oli syntynyt, kuinka ollakaan, onkireissulla. Torniosta lähtöisin olevat Isorättyät ovat jo ennestään alalla tunnettuja ja palkittuja. He ovat työskennelleet vuosia ulkomailla, mm. New Yorkissa.

Siinä Fallesmannin Arvo missä muut mestarikalastajat

Kalamiehiä, kyllä, mutta samalla lehti-, laulu- ja urheilumiehiä. Vas. päätoimittaja Timo Vainionpää, kuorma-autoyrittäjä Aarne Harjupanula Kanadasta, leipuri Reino Iskanius, Floridan Laulumiesten entinen puheenjohtaja Aimo Tervakoski, kuuluisa Alaskan mestarikalastaja Teuvo Soulio ja kultaseppä Jorma Huttunen, kesämaan kalastusretkien primus motor. Merille päästyä jutut kulkevat Pohjanmaalta Hawaijille, Timminsistä Minnesotaan, Fordin autotehtaalta metsätyömaille ja marlineista mahi-mahiin. -Kuva on otettu siltä reissulta, jolla journalisti sai suurimman kalan. Cobialla oli painoa komiat parikyt kiloa.

Niinpä, kansainvälisyys liittyy niin taiteeseen kuin kalastukseen. Esimerkiksi Floridassa kalakaverukset ovat usein Yhdysvaltain eri osavaltioista tai kokonaan toisesta maanosasta. Mutta yhteisymmärrys löytyy automaattisesti, olipa saalista tavoittelemassa sitten intoa puhkuva noviisi tai Alaskan mestarikalastaja. Monilla on kalastuskokemuksia kerrottavaksi, kalajutuista puhumattakaan. Yksi amerikansuomalaisista saattaa muistaa kirjailija ja kansatieteilijä Sakari Pälsin (1882-1965) ja hänen poikakirjansa, joilla on niin kiintoisia nimiäkin kuin vaikkapa: Fallesmannin-Arvo ja minä ongimme kilpaa kaloja ja onki meni Fallesmannin-Arvon huuleen. Sellaista sattuu tänäkin päivänä välineurheilussa. Toinen taas, taisi olla Timo, kertoo eräästä kalareissusta: ”Vedettiin kaikessa rauhassa uistinta Liperinsalossa. Lopulta kun nappasi, siimaa kiristi niin iso kala, ettemme saaneet sitä edes veneeseen vedettyä. Ei hätää, soudimme pikku saarelle, sidoimme siiman mäntyyn ja lähdimme hakemaan parempaa kulkuneuvoa. Hämmästys oli melkoinen, kun palatessamme huomasimme koko saaren kadonneen.”

Luonnon koru, designerina Jorma Huttunen. Eikö tämä olekin se horoskooppimerkki Kalat? Asiantuntija kuitenkin tarkentaa – myös maun huomioon ottaen: Ylin oikealle uiva on Porgy – oikein hyväksi todettu, toisen rivin oikealle uiva Margate – kohtalainen, kaksi pientä punertavaa keskellä Lane snappers – erinomaisia, sitten se paras Yellowtail (keltapyrstö) snapper. Snapperit eli napsijat kuuluvat ahvenkalojen heimoon. Kolme alimmaista ovat Blue runnereita (turkoosipiikkimakrilli) – tuoreena kohtalaisia; soveltuvat paloiteltuina syöteiksi.

Viihteen puolelle taitaa solahtaa tuo edellä mainittu juttu, mutta kalastuksen, joka siis on ollut ja on edelleen monenlaiseen luovuuteen innoittaja, voi nähdä sellaisenaankin ympäristötaiteena. Ihminen – tai ihmiset – veneineen ja välineineen keskellä ikiaikaista luonnon lavastusta. Sakari Pälsi kirjoitti vuonna 1924: ”Raitis tuuli ja lainehtiva vesi vetää puoleensa urheilijoita, taiteilijoita ja kynämiehiä, ja vilkkaasti elehtivä luonto samoinkuin reipas kansakin saavat heistä innokkaita kuvailijoita ja kiittäjiä.”

Näyttelyksi

Tämä tyylikäs ympäristötaideteos ei uhmaa aikaa, mutta siinä nähtävät triggerfishit eli säppikalat ovat edukseen myös ruokapöydässä. Niihin sopii hyvin sanonta good hunting, good eating. Säppikalat kuuluvat jäykkäleukakalojen heimoon, jossa lajeja on 40. Floridan vesiltä niin ikään tuttuja groupereita, meriahvenia puolestaan tunnetaan 160 lajia, joista yleisin on Red grouper. Suurimpia koralliriuttojen kaloja on Goliath grouper, joka saattaa kasvaa jopa 200-kiloiseksi. Sen kalastus on toistaiseksi kielletty kokonaan, ja nyt kanta on ruvennut taas elpymään.

Joillekin kalamiehille merkitsee myös se, miten pyydetyt kalat laitetaan esille – omaksi ja muitten väliaikaisesti ihailtavaksi, odottamaan valittua valmistustapaa. Tässä on jo havaittavissa selviä taiteen tekemisen elementtejä.  Jos ohikulkijakriitikko antaa välittömän positiivisen lausuman, niin kaikki hyvin.  Jos taas kuittaa vähättelevällä toteamuksella, niin kannattaa suhtautua savolaispojan tapaan vetämällä lippalakkia syvemmälle päähän ja kajauttamalla: ”Ne tekköö jotka ossoo; jotka ee ossoo ne arvostelloo!”

                                                  Kaarina Naski

————————————————————————————————————————

Selvä kuin pläkki

Päiväkodin täti näytti pikkuisille kuvia ja kyseli, mitä he niissä näkivät. -Ahven! hihkaisi kolmivuotias Petri naama loistaen yhden otoksen kohdalla. Täti vielä kuvaa tarkastelemaan, kunnes lausahti epätietoisen näköisenä: ”Eiköhän sovita, että kala vaan…” Menepäs siinä vähillä vuosillasi väittelemään aikuisten kanssa. Mutta tankki se oli, niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa kokonaan erilaisessa yhteydessä todettiin.

xxx

Mökkinaapuri huusi laituriltaan verkkoja kokemassa olevalle soutajalle: ”Mitenkään tuo uipi kala verkkoon?” Soutaja vastasi: ”Eiköön tuo piä edellä uine…”

————————————————————————————————————————

Kalastaminen sujuu naisiltakin – kalajuttuja kertovat mieluiten miehet

Syönnillään on, osa 5

Kannattaa asettaa kyseenalaiseksi väite, jonka mukaan tyttö kalassa olisi mukamas outo lintu. Päinvastaista todistaa mm. tuore lehtiuutinen Ruokolahdella iskukoukkuun jääneestä 15,5 kilon hauesta. Pyynnissä Sarajärven jäällä oli vahvalla henkilökohtaisella panoksella mukana – pilkkireikää suurentamassa ja vonkaletta väsyttämässä – Arja Nenonen, Hannu Nenosen vaimo ja vakituinen kalakaveri.

   Joku irvileuka saattaa tässä kohdin muistutella mieliin vuosien takaista Ruokolahden leijonaa, jonka olemassaolosta todistusaineisto oli vähintäänkin puutteellinen. Nyt puheena olevasta tapahtumasta sen sijaan julkaistiin (Iltalehti 23.3.) monta kuvaa, ja yhtenä todistajana oli talon komea lähes 14-kiloinen kolli, jolle varmaan hyvän kalaonnen myötä aukenivat ne oikeat kissan päivät.

   Ja sekin tiedetään, että Ahvenanmaan kookkain hauki on ollut yhtä iso kuin em. ruokolahtelainen ja naisen pyytämäksi merkitty. Toinen vähän pienempi taas on kirjattu Posiolla kuusamolaisen naisuistelijan nimiin. Tämä siis selvä, mutta varmemmaksi vakuudeksi vielä erään Arin kokemukseen perustuva lause: ”Kyllä, naiset ovat kovia ja taitavia kalamiehiä!”

Tässä on nätti Kanadan tyttö Kristina nätin hauen kanssa. Kalastaminen on kaikkien Thunder Bayn Kemppaisten yhteinen harrastus, ei ainoastaan miesväen. Kesää odotetaan nyt hartaammin kuin muina vuosina, sillä Thunder Bay on koronan kannalta ollut ”hot spot”; tartuntamäärä on nelinkertainen verrattuna maan muiden alueiden lukuihin.

Se tuli kortteikosta, iski vahvasti ja veti

Varsin luottavainen käsitys naisista kalastajina on myös Suomen nuoriin lupaaviin kirjailijoihin lukeutuvalla Itä-Lapista kotoisin olevalla Juhani Karilalla, jonka teoksessa Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019) on päähenkilönä nainen, Elina Ylijaako. Tarinassa sekoittuvat jännittävällä tavalla vanha ja uusi, mytologia ja nykypäivä, luonto ja siinä alati paikkaansa etsivä ihminen. Tarinan alussa viitataan onnettomaan tapahtumasarjaan, joka on johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Seuraavassa pieni poiminto naisen ja hauen eräästä mittelöstä:

Että pienelläkin hauella voi saada ison kirjallisuuspalkinnon, siitä on osoituksena Juhani Karilan oheinen teos, joka tuotti saajalleen Kalevi Jäntin palkinnon ilmestymisvuonnaan 2019. Lappilainen ilmapiiri, myyttiset hahmot keskellä ainutlaatuista luontoa ja nykypäivän ongelmia – koulukiusaamista myöten – siinäpä sitä on saalista yhdelle lukuretkelle. Ja murre koukuttaa. -Kannen kuva Arla Kanerva

”Nyt hauki kävi kiinni. Se tuli kortteikosta ja iski vahvasti ja veti. Sillä oli uusia voimia, mutta Elinalla oli uusi siima. Hän alkoi kelata kalaa rantaan. Hauki potki, mutta sen vastusteluilla ei ollut mitään vaikutusta. Sitten hauki alkoi syödä uistinta. Se levitti kitansa ammolleen ja haukkasi vaapun ensin puoliksi, sitten kokonaan suuhunsa, Elina kelasi nopeammin. Hän yritti pitää siiman kireällä, mutta hauki oli kyltymätön. Se potkaisi lisää vauhtia ja ahmi perukkeen. Nyt koko murhaava pyytö koukkuineen päivineen oli kalan sisällä. Enää paljas siima. Hauki puraisi, naps, ja se oli jo kolmas kerta sinä päivänä, kun hauki pakeni ja katosi lammen rusehtaviin kerroksiin.” Karila käyttää teoksessaan myös Lapin kieltä niin taitavasti ja rikkaasti, että sitä moni köyhemmältä murrealueelta kotoisin oleva lukija taatusti ihailee, kukaties kadehtiikin. Näkit ja taruolennot ovat kirjassa luontevasti mukana. Hauki ei ole ihan tavallinen hauki ja muitakin kummajaisia on, esim.:”Hattaralla oli kauhiat voimat. Minua se otti raivelista ja nakkasi ojjaan ko kepakon. Nakkeli se muitaki – – – Rekkakuski tuli siihen. Se sano että ei ole ikinä nähäny että tuolla lailla hoietaan potilasta, hypitään päälle. Met huuettiin että se on hattara. Ei se sitä tajunnu.”

Tekevälle sattuu

Mutta mitä tulee kalajuttuihin, niitä varten on miehillä selvästi isommat taskut kuin naisilla, ja monista on niiden myötä kehittynyt suosittuja tarinan iskijöitä. Kanadalaisella Kalervo Kemppaisella esimerkiksi on yhteisiä muistikuvia isojen ja pienten kalakaverien kanssa. -Perheen pojat olivat 10- ja 7-vuotiaita, kun ajettiin kerran sunnuntaina kalaan Dog Riverille, Koirajoelle, n. 80 km länteen Thunder Baystä, hän kertoo. -Siellä on sivuhaara, josta sai isoja haukia, parhaat toista metriä. Riittävästi saatiinkin. Kotimatkalla sitten, kun tultiin suoralla kohtaan, jossa oli järvi vasemmalla ja iso suo oikealla, nähtiin tiellä jotain kummallista. Piti pysäyttää auto. Siinä me koko perheen voimin ihmettelimme mustaa puolitoista metriä korkeaa ja koko tien levyistä ”ufoa”. Lähemmässä tarkastelussa selvisi, että kyse oli käsittämättömästä määrästä mustia kärpäsiä tai mäkäräisiä. Äkkiä autoon ja ajamaan läpi siitä pilvestä. Mutta unohdin sammuttaa tuulettajan, sillä seurauksella että auto oli parissa sekunnissa täynnä pieniä verenimijöitä. Poikien arvio oli silloin ja vielä vuosienkin päästä, että niitä oli ”ainakin miljoona”…. -Kerran taas kaaduimme erämaajoella kanootilla. Ei siinä mitään, saimme itsemme ja kanootin rantaan, ja sukeltamalla löysimme kolme neljästä virvelistä. Onneksi oli vieheboxin kansi ollut kiinni, niin että sekin löytyi kellumasta noin kilometrin päästä.

On hienoa päästä merelle ja pyynti on aina seikkailua, mutta kaloista voi nauttia myös esteettisesti, minkä voi hyvin päätellä tästä floridalaisen kalamiehen Jorma Huttusen laatimasta tyylikkäästä asetelmasta. Isoimman, boniton hän leikkaa syöteiksi. Yellow snappers, nuo viisi, ovat hänen mieleisiään, vaikkakin nyt kuulemma hieman pienenlaisia, herkkuja joka tapauksessa. Kulinaarinen puoli onkin sitten kolmas tärkeä asia. -Saaliin tuojan on hyvä omata tai opetella myös kokin taitoja, sanoo mies, jolla ilmiselvästi on nekin hallussaan.

   Entäs se päivä ja loppukesän tarina Connecticutista, kun Heinosen Kauko oli tuonut tapansa mukaan veneeseen oman istuimen, korkeahkon puutarhatuolin. Siinä hän mieluisessaan asennossa ja kauniissa järvimaisemassa keskittyi kalastamiseen kaikessa rauhassa veljensä Rayn kanssa. Kunnes vesihiihtäjää vetävä vene kaarsi äkisti ohi liian läheltä ja liian kovaa – rajoituksia rikkoen. Häiritty paatti sai lainekeinussa niin kovat vauhdit, että Kauko suistui veteen tuolineen päivineen. Miten kävi? -Ensin tuli näkyviin tupakka-aski ja sytkäri, sitten Kaukon käsi, jota seurasi pyyntö: ”Vejä rantaa, mie mään siun saunaa lämmittelemmää!” Ray kertoo, että rantaan päästiin, mutta oman aikansahan se vei lämmittely, kolmisen tuntia, ennen kuin velipoika tokeni niin paljon, että pääsi kotiin lähtemään. Lainavaatteissa. Ja Ahdin saaliiksi jäivät niin onki kuin puutarhatuoli. Ikimuistoinen mutta kalaton kalareissu!

Kaarina Naski

Nappaa, nappaa, mutta pitääkö kalamiehen pelätä kummituksia?

SYÖNNILLÄÄN ON, OSA 4

Monella on vielä elämän illassa muistissaan jokunen lapsena tehty kalastusretki, hauska tai jännittävä kokemus. Sellaisen myötä mieleen puikahtaa myös kalakaveri, isä, vaari – miksei äitikin, isoveli tai paras ystävä. Läheiset ihmiset kuuluvat usein niihin tärkeisiin muistikuviin, joita kannamme mukanamme läpi elämän.

Ei tarvitse kalajuttua kertoessaan käsiä levitellä. Eetu valitsi juuri syliin mahtuvaa kokoa.

Joihinkin reissuihin on saattanut liittyä myös hieman pelkoa. Kauhavalta kotoisin oleva eräkirjailija Päiviö Kangas on kertonut (Kalavetten vietävänä, Otava 2012), miten pikkupoikana uskaltautui ongelle vähän kauemmas kotirannasta hylätyn rakennuksen, Luumyllyn rantaan, vaikka sanottiin, että siellä kummittelee. ”Yksin en tänne tulis, mutta Jussin kans yhdes ollaan käyty ongella. Emme silloin pelänneet, vaikka Jussin isoveli Elias kertoi, että kummitukset kalistelee luita.” Tällä nimenomaisella kerralla on kuitenkin houkuttimena se, että Jussi on kertonut saaneensa samalta paikalta komeita särkiä. Aina välillä tuleva kirjailija vilkaisee peloissaan myllyä, mutta kun alkaa näppiä, kummitus unohtuu. ”Kala tulee, oikein painava kala! Heilautan sen töyrään heinikkoon ja ilmassa sen jo tunnistan; ei ookaan särki, pelkästään ahven. Pistää vihaksi.”

Kaksi kovaa poikaa Kanadasta ja iso kala kolmantena. Kalervo Kemppainen on kalamiehiä ja pojanpojasta Jounista on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen

 Mutta kun paikalle osuu Alapiini, tuttu suutari, rupeaa moni asia kirkastumaan. ”Kysyn, miksi se vetää onkea pitkin jokea. Se sanoo, ettei se ookaan onki, vaan uistin, näyttää mahdottoman suuren hauen ja kertoo vielä, että joes ui isompiakin, viisikin kiloa”. Poika ihmettelee, koska ei niin suuria haukia ole, mutta ei kumminkaan sano vastaan, Alapiini on sentään uskovainen. Lisäksi se väittää ahventa paremmaksi kuin särki. ”Taaskaan en usko, onhan särki kiiltävämpikin…”  Sinä päivänä oppia tulee paljon kaloista ja oikean kokoisista koukuista, ja kotona vielä äiti tarjoaa lättyjä hillon kera ja sanoo: ”Kun viettää aikansa kalassa, säästyy monelta muulta pahalta.”

Minun isoisäni oli Kalapappa

”Minun isäni isä oli Kalapappa, vaikka hänen oikea nimensä oli Juho”, aloittaa puolestaan Kainuun ja Savon erämaista ja kalavesistä kirjoittanut Veikko Rissanen erään luvun kirjassaan Kuikka kutsui järvelleni (WSOY 2001). Pappa oli kertojan mukaan vähäpuheinen mies, joka usein tutki isoa ja raskasta kuvaraamattua. ”Suurissa sivunkokoisissa kuvissa näkyi Jumala, vanha ankaran näköinen ukko. Eikä Kalapappakaan kovin lempeä ollut: kun pikkupoikana yritin jotain lauluntapaista, niin pappa mojautti takaapäin tupakkapussilla päähän.” Lauluhalut sellainen vei, mutta kalastuksesta on paremmat muistot. Isoveli Martti oli Kalapapan vakituinen soutumies. Pyynnissä oli aina vähintään viisi särysverkkoa. ”Lähdimme järvelle aamuseitsemältä. Nostimme verkot harvasta kortteikosta, josta pyydyksiin oli yöllä käynyt särkiä, ahvenia ja jokunen pieni haukikin. Saaliin määrä pysyi vakiona: noin kaksikymmentä kalaa. – – -Kalat pantiin tuohikonttiin, kalojen päälle havuja kärpästen takia ja kontti kiven taakse pimentoon. Pitkän tauon aikana pappa söi eväspalasia niin kuin mekin ja sitten hän painautui varjopaikkaan lepäämään.” Lukija voi aistia lämpimän turvallisen muistikuvan, jota täydentää vielä myöhemmin toteamus: ”Iltaruuaksi oli sitten maitoliemeen keitettyä kalasoppaa, joka ilta, koko kesän.

-Nyt nappas, sanoi Akseli ja otti oikean kuvausilmeen ja -asennon!

Muistoista paras

Mäkihyppääjätähti, urallaan mm. viisi olympiamitalia ja maailmanmestaruuksia voittanut Matti Nykänen (1963-2019) oli suomalaisten mielissä ainainen vetoava pikkupoika – myöhemmistä kyseenalaisista edesottamuksistaan huolimatta. Tätä tulkintaa tukivat ilmeisesti Matin omatkin aatokset, sillä elämänsä parhaaksi muistoksi hän nimesi sen, kun oli 8-vuotiaana isänsä kanssa kalassa. Matti oli myös tunnettu persoonallisista mietelauseistaan, joista yksi kuului: ”Kun ihminen nukkuu, silloin ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.”

Itä-Lontoon Suomi-koulun nettisivulla 4-vuotias Aaron kertoi havainneensa elämänkokemuksellaan – toistaiseksi vielä varsin lyhyellä – pari asiaa, jotka menivät ylitse muiden: onkiminen ja syöminen.

Aaronin hengenheimolaisia löytyy ainakin Etelä-Dakotasta Yhdysvalloista. Sikäläinen perheenäiti oli Fox Newsin mukaan vienyt lapsensa tutustumaan museoon, jonka alueella oli onkimiseen houkuttava lampi. Kaikki kyseisen perheen kolme pikkupoikaa kokeilivat onneaan, ja kalan sai kukin. Äiti otti kalamiehistä kuvan, mutta huomasi vasta kotona sitä katsoessaan, että siinä missä kaksi isompaa poikaa pitelivät sylissään saaliitaan, oli pikkuisin vesseli laittanut fisun pääpuolelta roikkumaan suuhunsa. Poika ja kala suukottamassa toisiaan. Ei paha!

Sitä ei em.  juttu kerro, kuuluiko äiti mahdollisesti horoskooppimerkiltään Kaloihin, mutta toisaalla väitetään, että Kala -äitien lapsilla ei ole koskaan tylsää, koska äiti pystyy samaistumaan lastensa leikkeihin, menemään mukaan ja jopa vauhdittamaan jälkikasvunsa mielikuvitusta.

Tässä ollaan vasta menossa kaloja narraamaan, pilkille. Mutta mikäs kun on juuri koeajossa olevat sukset, ja kalakaveri huolehtii välineistä. Jos haluaa tehdä kalastajana vuosiennätyksen, on viisainta aloittaa jo talvella, tuumii Nikke kuultuaan, että yksikin Topias onki yhdessä mumminsa kanssa sata kalaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Ja nyt tarvitaan jo enemmän!

Mikä lie ollut horoskooppimerkiltään se äiti, jonka poika paljasti kouluaineessa äidin grillanneen lomalla paljon makkaroita. Ja syöneen itse ne kaikki. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Kaarina Naski

(Kuvat eivät liity jutun kertomuksiin, vaan elävät omaa elämäänsä samassa hengessä.)

Osaa se lohi juoksuttaa kirjailijaakin

Syönnillään on, osa 3

Osaa se lohi, kun sikseen tulee, juoksuttaa kirjailijaakin!  Antti Tuuri kertoo teoksessaan Tenoa soutamassa (Otava 2009), miten hän – päästyään hiekkasärkän rantaan kiireellä ajetusta veneestä maihin – juoksi vapa kädessään kalan viemänä rantaa alaspäin.

 ”Se ei käynyt pinnassa, mutta pyrki edelleen alajuoksulle, merelle. Särkkää riitti juostavaksi, sain kalan kääntymään ja lähtemään ylöspäin. Pian oltiin veneen luona ja mentiin sen ohi. Mauri tuli perässä haavin kanssa, väitti kalan mahtuvan siihen; en ehtinyt kysyä, mistä se sen näkemättä tiesi. Meno oli nyt hiljentynyt, jäin paikoilleni ja kelasin kalaa rantaan päin.”

SAMA KALASTAJA, ERI REISSU, ERI KALA
Tämä Lapinkuva ei ole samalta Tenon reissulta, josta jutussa on puhe, vaan siinähän poseeraavat ilmiselvästi Antti ja hauki. Tuuri tunnetaan menestysromaaneistaan, niin Pohjanmaa -sarjasta kuin Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita kuvaavista Äitini suku -kirjoista. Kirjailijan laaja-alaisuudesta todistaa hänen uusin tuotantonsakin, mutta yhtä lailla siitä ovat osoituksena hänen vakuuttavat eräkirjansa. -Kuva Ville Terho.

 – Pitkällisen kamppailun jälkeen, johon sisältyi vavan nostelua ja laskua ja siiman kelaamista, nähtiin jo vonkale kirkkaan veden läpi matalan reunassa. Kirjailijan pyyntikaveri, pohjoisen kokenut kalamies Mauri arveli sen olevan viisikiloinen. ”Se ryntäsi vielä kerran, mutta vaipui sitten ja tuli halkona haaviin. – – – Lohijalka se oli, alaleuka jo koukuksi kasvamassa, kaunis kirkaskylkinen kala, jonka kyljissä vielä oli muutama Jäämeren täi.” Tarina päättyy tunteisiin vetoavasti. Mauri nousi ja kätteli, onnitteli kalan saamisesta. Myös Tuuri osoitti arvostuksensa. ”Onniteltiin toisiamme kauniista kalasta.”

   Kyseisessä episodissa tulee hyvin näkyviin paitsi sen merkityksellisyys kokijalleen, myös sen kuvallisuus, joka taipuu vaivatta välitettäväksi. Teoksessa on korostamatonta, kuin ikiaikaista runollisuutta, Tenojoen ja Lapin kesän valon vetovoimaa. Lukija näkee kirjailijan seisomassa jokirannassa katselemassa pilviä ja sateen merkkejä niissä: ”puuskittaista tuulta joka tuli joelta viistosti, kääntyi jokirannan töyräillä yläjuoksulle päin, virtaa vastaan, ravisteli tunturikoivikkoa ja rannan saraheiniä, sai matalat kukat väräjämään viluisina…”

Ihmettelen

Edelläkuvatunlaisen tai sen kaltaisen luontoon sulautumisen tunteen voi varmaan moni kalastukseen viehtynyt jakaa, mutta Antti Tuurilla on aiheesta muutakin sanottavaa. Sen hän on valmis lausumaan vaikka kaikkien kiireittensä keskellä; syntymässä on parhaillaan teos omista kuudella vuosikymmenellä lehtiin kirjoitetuista kolumneista nimellä Elämä on ihanaa Pohjanmaalla. Tuoreessa sähköpostiviestissä kirjailija kertoo kalastaneensa koko ikänsä. – Ensin Kauhavanjoesta kiiskiä, sitten Lappajärvestä haukia, muikkuja ja mateita, myöhemmin jalokaloja Kuusamon ja Lapin virroista ja järvistä. Kanadassa olen pyytänyt basseja ja taimenia, Kuolan niemimaan vesistä taimenia ja lohia. Saalista olen ottanut sen verran minkä ole syönyt.

   Ja sitten siihen tärkeään pointtiin. Tuuri on kirjoittanut pyydä ja päästä -kalastusta vastaan, koska hän pitää sitä pyydä ja rääkkää -kalastuksena. -Sellainen olisi kiellettävä lailla, hän toteaa nytkin painokkaasti. -Ihmettelen ihmisiä, jotka ovat niin etäälle vieraantuneet luonnosta, että nauttivat eläinrääkkäyksestä, jota catch and release -kalastus pelkästään on.

Täysin samaa mieltä

Floridansuomalaisella Ray Heinosella on omakohtaisia kokemuksia Tuurin mainitsemasta pyydä ja päästä -kalastuksesta. Ja yhtälainen on myös jälkipuinti.  -Silloinen naapurini Connecticutista ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan kalaan merelle charterveneellä; kuusi miestä tarvittiin ja yhtä puuttui. Suostuin, kun hintakin oli vain 150 taalaa ja tippi päälle (tosiasiassa kallis reissu, mutta luulin että vielä kalliimpi). Paatissa jokaiselle osoitettiin tuolit katoksen alta, jossa istuttiin vierekkäin kuin elokuvateatterissa. Apumiehet ”mates” laittoivat syötit koukkuihin ja onget veteen, ja meille kerrottiin, mikä onki kuuluu kenellekin. Jos kala iskee, niin siitä vain vetämään sitä ylös. Iski se minun onkeeni kaksikin kertaa, mutta mate hinasi sen ensin veneen viereen ja antoi sitten vasta ongen minulle. Sama kaveri irrotti taas kalan irti koukusta, jonka jälkeen sai jos halusi otattaa – eri hintaan – itsestään valokuvan kalan kanssa. Sitten kala heitettiin takaisin mereen. Kuulemma catch and release on herrasmiesmäisempää kuin pitää kala ja syödä se.

Kalamiehen kaveri on toinen kalamies. Nämä kaksi, Risto Pirttikangas ja Ray Heinonen (oik.) vuosien takaisessa kuvassa näyttävät varsin tyytyväisiltä saaliisiinsa. Eikä puhettakaan, etteikö kaloja syötäisi.

   Ray kertoo lähteneensä kotiin ilman kuvaa, kalaa ja edes kalan hajua. Yhtä puhtoisina palasivat reissulta muutkin. -Olinpahan herrojen kanssa kalassa, yksi kerta riitti oikein hyvin. Päätöstäni tuki edesmenneen hyvän kaverini, Einon, teoria asiasta. Kalastaa saa vain, jos haluaa kalan syötäväksi. Jos sitä tekee vain huvikseen ja heittää saaliin takaisin, niin se on eläinrääkkäystä ja syntiä. Uskovaisen miehen ajatteluttava ja arvostettava mielipide.

   Ray on sukutaustaltaan Kurkijoen Heinosia, ja kalastuksen ja metsästyksen tiedetään olleen Kurkijoella arkipäivää. Ammattikalastajia oli Laatokalla vain muutama, mutta useimmat kalastivat kotitarpeiksi ja vähän naapureillekin. Tuskinpa olisivat esi-isät voineet edes kuvitella em. vastenmielistä näytösluonteisuutta.

Kaarina Naski

————————————————————

Knoppikysymys

Tierääkköös, missääs maas on julumimmat hait?

-Noo, eiköös nua oo Australias.

-Eihä ne ny toki maas ole, vaan veres!

————————————————————