Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa – kuten mursut ja siivekkäät

Tämä piirtäjän näkemys mursusta sai toisen, musiikille vihkiytyneen, virittämään laulun – Tapio Rautavaaraa mukaillen: Mursuni, mursuni mun, olethan sinä mun. Tule tule jo tanssihin, tule mursujen valssihin… Saa kuulemma vapaasti käyttää karaokessa. – Kuva Alpo Antero.

Poikkeusaikoina kuten nyt, kun kolkka Eurooppaa on sotatantereena, ihmisten katseet tuntuvat kääntyvän kuin itsestään luonnon puoleen. Kuin turvaa ja vastauksia hakien tai omaa huolten leimaamaa todellisuuttaan paeten. Eläinten mahdollinen outo käyttäytyminen nähdään merkkinä koko luomakunnan häiriintymisestä, osoituksena avun pyytämisestä tai taisteluvalmiudesta. Kahden mursun ilmestyminen ihmisten ilmoille seuduilla, jotka eivät suinkaan ole niiden tyypillistä reviiriä, hämmästytti, ihastutti ja varsinkin niiden tappioon päätyneen kohtalon takia kosketti ihmisiä. Mitä ne tulivat meille kertomaan? Sitäkö, että niilläkään ei ole kaikki hyvin ja samalla muistuttamaan, että tositoimilla luonnonsuojelun hyväksi on kiire.

   Haminan ja Kymenlaakson mursuna tunnettu Stena – yksi monista sille annetuista nimistä – sai heinäkuun puolessavälissä koko Suomen havahtumaan ja jännittämään tämän urhean merisotilaan selviytymisen puolesta. Samoihin aikoihin tykkäsi Norjaan rantautunut Freya -mursu kiipeillä ja pötkötellä oslolaisveneiden kannella. Kummallekaan ei käynyt hyvin, Stena menehtyi matkallaan Kotkan kautta Korkeasaaren villieläinsairaalaan, ja Freyan katsoivat sikäläiset viranomaiset parhaaksi lopettaa, koska sen hyvinvointia ei voitu taata. Etäältä katsoen norjalaisten ratkaisu tuntui epäoikeudenmukaiselta ja enemmälti ihmisten etuun perustuvalta. Väkijoukot kun eivät olleet jättäneet Freyaa rauhaan, vaan menivät kielloista huolimatta liian lähelle kameroineen!

   Mutta kaikella on tarkoituksensa, sanotaan. Kansalaisten ajattelutyö käynnistyi. Jotkut näkivät tapahtuneessa maailmanlopun enteitä, monilla se herätti suojelunhalun, toisilla luomisvoiman; Haminassa syntyi laulua ja muistomerkkiä. Patu Patanen, paikallinen kulttuuripersoona, yrittäjä ja energinen puuhamies toimi juhlatapahtuman primus motorina.  Tämä majakkalaiva s/s Hyökyn ennakkoluuloton kippari katsoi, että kyllä Stena -mursu vähintään kunnialaukauksen ansaitsee. Ja aluksen merkinantotykkikin totteli mielellään. Muistotilaisuus järjestettiin Kotkan meripäivillä. Molemmat uutisen keskiössä olleet merieläimet saivat välittömästi tilaa globaalissa uutiskentässä ja puuskuttivat viestinsä täysillä bitit paukkuen. Ja kuulolla oltiin.  Mm. tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio kiitteli Seura -lehdessä Haminan poliisiviranomaisten toimintaa, kun rantaan ajautunutta uupunutta merieläintä pyrittiin suojaamaan. ”Juuri tällaisia esimerkkejä tarvitsemme yhteiskuntamme auktoriteettitahoilta. Mursunkaan olemassaolo ei ole enää itsestäänselvyys.”

Peikot, keijut…

Luonto on ollut ja on yhä edelleen kaiken taiteen innoittaja, ei vähiten kirjallisuudessa. Se on tuonut lohtua ja selviytymistahtoa myös rintamalla. Milloin syntyikään satu Pessi ja Illusia? Jatkosodan aikaan sen Yrjö Kokko kirjoitti, ja kirja julkaistiin vuonna 1944. Peikon ja keijun tarina vetosi silloin ja vetoaa yhä. Teos on käännetty useille kielille, ja se on innoittanut muita taiteilijoita. Aluetta ravisteleva ihmisten sota tuntuu olevan kaukana, kun mennään metsään, jonka asukkaat elävät sopuisaa elämäänsä ja ovat valmiit auttamaan apua tarvitsevaa. Piisami kaivaa tulijalle lämpimän pesäkolon ja peltohiiri neuvoo, miten kootaan ruokavarasto. Pessin ja Illusian yhteiselossa tuntuu toteutuvan elämän kauneus, tasapaino ja toiveikkuus. Kirjailijan mukaan on ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia, mutta myös toisia, joilla on. Jälkimmäisistä Kokko toteaa: ”Luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa”.

… ja linnut

Lintujen ihmeellinen elämä on puoleensavetävä tietoteos. Tekijä Jennifer Ackerman. 437s. Atena, suomentanut Heli Naski. Kannen kuvat Getty Images, kannen suunnittelu Ville Lähteenmäki, kuvitus kirjan sisällä John Burgoyne.

Palkittu yhdysvaltalainen tietokirjailija Jennifer Ackerman puolestaan on tuoreessa, hiljattain suomennetussa teoksessaan sukeltanut vai pitäisikö sanoa pyrähtänyt ja laskeutunut lintujen maailmaan ja saanut niistä tieteeseen ja tutkimuksiin perustuen selville hämmästyttäviä, tutunomaisuudessaan yllättäviä seikkoja. Kirja Lintujen ihmeellinen elämä (Atena) vastaa aliotsikkonsa mukaan erinäisiin kysymyksiin, jotka ovatkin odottaneet tieteeseen pitäytyviä vastauksia. Ja selvennys, mitä se on, tuleekin heti sisällyksestä kertovalla sivulla. Puhe, työ, rakkaus ja vanhemmuus muun muassa ovat saaneet omat lukunsa. Että ollaanko tässä nyt siivekkäitten kanssa samalla viivalla? Ja miksikäs ei? Toisaalta on, jollei lohdullista, niin kiinnostavaa, että luomakunnassa muuallakin kuin ihmisten keskuudessa paljastuu huijareita, pettureita ja kidnappaajia… Kyllä kyllä, luit oikein. Muutoin niin hurmaavat ja seuralliset mutavarikset esimerkiksi käyttäytyvät varsin ikävästi sotajalalla ollessaan, nappaavat ja ottavat orjikseen toisten ryhmien poikasia. Mutta kirjailija löytää tutkimuskohteistaan myös eläinmaailman huippukommunikoijat. Linnut puhuvat paitsi äänillään myös kehoillaan ja höyhenillään, kuten Saharan eteläpuolella elävä miljoonakutoja, joka onkin aikamoinen lörpöttelijä ja saa naamahöyhenillään aikaan varsin visuaalista puhetta. Lukija tuumii, että ilmiselvää näyttelijäainesta.

   Ja jos luulit, että ihminen yksistään on taitava valehtelussa, niin jopahan erehdyt. Ackerman muistuttaa -käytyään tapaamassa mm. lyyrypyrstöjen ja lintujen matkimistaitojen asiantuntijaa Ana Dalziellia Wollongongin yliopistossa Australiassa, että linnut kuuluvat luonnon lahjakkaimpiin valehtelijoihin, varsinaisiin juksaajiin. Jotkut niistä saavat petojen huomion käännytetyksi pois pesästä juoksemalla kyyryssä pienten jyrsijäin tapaan, ja mm. peltoviiriäiset esittävät kuollutta hämätäkseen jahtaajiaan. Imitaattorikilpailussa ne löisivät ihmisen varmaan mennen tullen. Luhtakerttusella esimerkiksi (josta muuten Suomessa on tehty ensimmäinen havainto 1944 Helsingissä), ei ole ikiomaa laulua, mutta se tekee omat sävellyksensä punomalla yhteen laulun elementtejä yli kahdeltasadalta eri lajilta talvehtimis- ja pesimäalueillaan! Jos sinulla on tuttu luhtakerttunen, niin toivottavasti ehdit sanoa sille heipat, sillä nämä kerttuset ovat tiettävästi jo muuttaneet eteläiseen Afrikkaan, josta palaavat taas laulua pullollaan toukokuun lopussa.

Taiturimatkijoista….

Osborne -järven seudun rikas linnusto Floridan suomalaisalueella herättää matkailijoissa ihastusta. Tässä vesilintu mannekiinityyppiä. Jos kuuntelee tarkoin, voi kuulla taustalta taiturimatkijan, Mockingbirdin laulua – sen seitsemän, eikä riitäkään – linnun äänellä.

Ackerman tietää, että Pohjois-Amerikan eteviä imitaattoreita ovat esimerkiksi naukumatkija, ruostesirppimatkija ja taiturimatkija (joka on viiden Yhdysvaltojen osavaltion osavaltiolintu: Arkansasin, Floridan, Mississippin Tennesseen ja Texasin. Laji tunnetaan Northern Mockingbirdinä tai yleisesti pelkästään Mockingbirdinä, joka on turistienkin suosikkilintu hämmästyttävien konserttiensa ansiosta). Sinitöyhtönärhi osaa matkia haukkaa ja pikkuruinen kaneliperämaluri imitoi paljon itseään isompia lintuja. Kirjassa, joka on paitsi lintujen elämästä ja voisiko sanoa arjen toiminnoista elävästi ja usein humoristisesti esitettyä tietoa tulvillaan, tutustutaan myös alan tunnettuihin tiedemiehiin ja -naisiin ja heidän saavutuksiinsa sekä uusiin työkaluihin ja teknologioihin. Ehkä voidaan suorastaan painottaa naisten osuutta, sillä juuri naistutkijoiden ansiosta ornitologian maailma on muuttumassa ja ne teoriat, joiden mukaan monimutkainen linnunlaulu olisi lähes yksinomaan koiraiden ominaisuus, ovat kumoutumassa. Niinpä lukija melkein kuulee korvissaan kolokerttulinaaraiden soolot ja floridanpensasnärhen liverryksen. Tietokirjan käännöstyö edellyttää erityistä intensiteettiä, alaan ja taustaan perehtymistä. Kyseisen teoksen oivaltavalta suomentajalta Heli Naskilta sitä on vaadittu jo yksinomaan lintujen huippufiktiiviseltä kuulostavan nimistön tarkentamisessa. Vai tiesitkö sinä, mikä on edellämainittujen lisäksi huittipenkoja, ulappakeiju tai kultahelmilavastaja?

… Kiannon tilhi -lauluun

Linnuista on tehty myös paljon lauluja. Rakastettu korpikirjailijamme Ilmari Kianto kysyy Pikku-Inkerin laulussa Tiu tau tilhi: ”Jokos sinä lensit syömähän taas?” ja kehottaa sitten: ”Syö syö tilhi punapihlajaani/ heitä Inkerille pikkuisen myös, heitä Inkerille pikkuisen myös!”. Monille eri ikäluokkien suomalaislapsille tämä laulu on tuonut lämpimän, turvallisen olon. Varsinkin, kun kirjailija arvelee lopussa tilhen palelevan ja sanoo: ”Älä lennä poikkeen/ minä haen vanttuut, turkinkin tuon…” Niinhän sen pitää olla.  Apua kyllä löytyy tarvitseville, jos halutaan. Saman maailman isossa veneessä ollaan. Pikku-Inkerin laululla on tähänkin aikakauteen osuva viesti.

Kaarina Naski

Pihlajaa on kansan uskomuksissa pidetty pyhänä puuna, jonka kaatamisen pelättiin tuovan huonoa onnea. Ja miten sanoikaan Eino Leino runossaan Pihlajan alla: ”On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan.”

 

Aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana

”Taiteilijana hänen ominaislaatuunsa kuuluu kyky puikkelehtia kuin kala vedessä niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen herkkiä, joilla yleensä liikutaan varoen. Tunne-elämän alueilla.” Noin huomaan kirjoittaneeni tasan neljä vuosikymmentä sitten Vesa-Matti Loirista. Osaisinko paremmin sanoa nytkään, tuskin. Monisanaisemmin kyllä, niin kuin on tehnyt suomalainen media laajalti viime päivinä taiteilijan nukuttua pois. Kansalaisten kiitollisuus Loirin pitkää ja merkittävää uraa kohtaan tuntuu kimpoavan jopa auringonsäteistä, joita on saatu tuhlaillen tänä kesänä.

Vesa-Matti Loirilla oli monet kasvot. Tässä hän on vakavia miettivä, vielä jokseenkin nuori mies. Taiteilija tulkitsi kuin samaistuen toista, Eino Leinoa, joka poistui tuonilmaisiin noin sata vuotta sitten. Nyt ovat poissa molemmat, rakastetut, armoitetut. Mutta runo elää, myös suomalaiseen kesäyöhön viittaavana sävellyksenä Nocturne, joka antaa avaimet elämän oivaltamiseen meille kaikille: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen/ Niistä sydämeni laulun teen”.
– Kuva Toini Räsänen

   Tuolloin, vuonna 1982, kun tapasimme, hänessä oli vielä sitä pikkuista rockaripoikaa, jollainen hän oli ollut uran alkaessa. Lapsenomaiset avoimet kasvot. Mutta yllättävän syvällisesti haastateltava puhui jo esimerkiksi identiteetistä, kertoi ratkaisseensa omalla tavallaan, miten kasvaa ihmisenä: – tunnustamalla omantunnon olemassaolon. Vastuun unohtaminen oli kuulemma sen jälkeen ollut monin verroin vaikeampaa.

Selityksissä löytyy

Loirin monipuolisuudesta taiteilijana riitti näyttöä areenalla kuin areenalla, niin elokuvan, television kuin teatterin saralla. Musiikkia, joka oli myös yksi hänen omakohtaisista lajeistaan, hän sanoi pitävänsä puhtaimpana, hienoimpana ihmisen tuottamista taiteen muodoista. Ja jottei yksi tärkeä seikka olisi unohtunut, niin mies maustoi sillä ohimennen puheenvuoronsa. – Urheilua en jätä koskaan. Se on tapani rentoutua, hän sanoi. Urheilun piiristä hän löysi myös vertauskuvan nousukkuudesta. -Surullista on, kun näkee, miten ihmiset tavoittelevat otetta mahdollisimman korkealta puolapuilta ja pyrkivät pudottamaan lähimpänä olijan. Raha ja valta on kaikki.

   Maineikkaasta roolihahmostaan Uuno Turhapurosta tulkitsija totesi, että Uuno tuntee pelin säännöt, mutta potkii tutkainta vastaan. Pahuuttaan hän ei tee sitä milloinkaan. Niinpä. Moni suomalainen jakoi kapinoijan ajatukset kaiken maailman ”pyrokraateista”. Ja mitä vävyihin tulee, niin heistä Uunolla, vuorineuvos Tuuran tyttären miehenä oli sekä enemmän asiantuntemusta, että vielä vankempi mielipide vuonna 1998, jolloin niin ikään tapasimme työn merkeissä. -Vävy, jolla on tunteet, on näinä kolakoina aikoina todellinen harvinaisuus! sanoi Loiri ihan Uunon äänellä. Ja kaikkein hauskinta hänestäkin oli roolihenkilönsä tapaan keksiä selityksiä, niitä, joita pojat ovat keksineet maailman sivu. Oivalluksena, että vaikka sen selvittämiseen, miksi ei tee työtä, kuluu enemmän aikaa kuin työn tekoon, on siinä silti hohtonsa.

Veikeä kuin lapsi

Appiukko saattoi pitää Uunoa nimensä mukaisesti turhakkeena, mutta ohjaajilla katsojista puhumattakaan on oikeampi mielipide: tosi hauska individualisti ja elokuvataiteen suurten koomikkojen sukua. Ja kirjallisuuden tuntijat puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että omista klassikoistamme löytyy Uunolle sielunveljiä, kuten esimerkiksi tämä Joel Lehtosen Putkinotkon patalaiska viinatrokari Juutas Käkriäinen. Eikä tehnyt hyvällä näyttelijällä heikkoakaan Juutaksen rooliin hyppääminen. Kahdella kierteellä taidettiin mennä. Ja helppo oli ottaa omikseen Rosinan kauniit mietteet miehestään: ”Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Mikä lienee silloin ollut Rosinalla. Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niin kuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja luja se on kuin karhu työssä…jos se vain milloin rupeaisi työhön.”

My way

Harva poika tähtää taidokkaaseen nenälleen menemiseen elämänuraa ajatellen, mutta kenties kannattaisi, jos ottaisi oppia Veskusta, joka oli jo varhain varsinaisen kaatuilemisen kunkun maineessa. Siitä oli lyhyt matka hänen kohdallaan klovnimaiseen hahmoon. Ja niin kuin klovnit aina ovat olleet kiintoisia – suorasanaisia, samaistuttavia, lystejä tai surullisen hahmon ritareina vetoavia, sellainen oli ja tulee olemaan muistoissamme myös Vesa-Matti Loiri. Sama mies, joka tulkitsi ikimuistettavasti niin Kiveä, Leinoa kuin Dostojevskiä, kulttuurin laajaa kirjoa.

   Siitä, miten sattumalla voi olla osansa luonneanalyysin syntyyn, seuraava: Kerran väkijoukko väisteli kiusaantuneena juopunutta, joka surffaili ulkoilmakonsertissa pyytelemässä tulta savukkeeseensa, mutta tuli torjutuksi. Kunnes illan solisti, Vesa-Matti Loiri välikohtauksen huomioineena hyppäsi alas lavalta, tarjosi tulta, taputti kaveria hartioihin ja palasi takaisin estradille. Eikö tämä, erään paikalla olleen muisto, voisikin olla yksi lämpimimpiä poismenneestä taiteilijasta? Ei luusereita ja tähtiä – aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana.

Kaarina Naski

Utopiayhteisöt – kummallisia haaveitako vain?

Kommuuna Kylväjän kannen ylemmässä kuvassa on Enoch Nelson ohjaamassa kahdeksansiipistä hinattavaa kääntöauraa 1920 -luvun puolivälissä. Kirjan asukastiedoissa kerrotaan amerikansuomalaisen Enochin olleen sukutaustaltaan Kalajoelta. Hän oli syntynyt 1897 ja kuoli joukkoteloituksissa Sandarmohissa 1938. Wikipedian mukaan Sandarmoh tunnetaan Stalinin vainojen uhrien teloitus ja hautapaikkana Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä Venäjällä. Paikalla on ammuttu yli 7000 henkeä, joista suomalaisia tuhatkunta. – Kuva Nelsonin perhearkisto. Alempana nähdään Kylväjän konttori ensimmäisinä toimintavuosina. – Kuva Kylväjän museo.

Millainen olisi sinun utopiayhteisösi? Miten siellä elettäisiin, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Ja mistä sellaiselle löytyisi otollinen asemapaikka?

Älä välitä, jos et heti keksi, sillä et ole ensimmäinen etkä taatusti viimeinenkään, joka moista pohtii. Meillä suomalaisilla, jos keillä, on näyttöä ei ainoastaan utopistisista pohdinnoista vaan myös toimista. Yritetty on, rapatessa on tottavie roiskunut, monelta henkikultakin mennyt, mutta summa summarum, eikö ihmiselämä voisi turhempaankin kulua kuin pyrkimyksissä kohti parempaa. — Siirtolaisuudessa on omat utopialukunsa, ja vaikka ihanneyhteiskunnat ovat lopulta jääneet saavuttamattomiin, voidaan kai sanoa, että jossain mielessä ne ovat täyttäneet tehtävänsä. Kovan kautta on opittu elämisen taitoa, hyvä ja paha, vaatimukset ja uhraukset joutuneet dramaattisella tavalla puntariin, ja työn jälki jäänyt kertomaan raivaajasukupolvesta, joka sentään paljossa onnistui, vaikka kenties liian isoilla tai perin kummallisilla haaveilla nykyihmisen mielestä liputtikin.

Siirtolaisuusinstituutin tutkimus- ja julkaisutyön arvostettavuudesta ovat osoituksena sen monet siirtolaisuuden ja samalla koko maan historiaa kiintoisalla tavalla valottavat teokset. Uutta lähdeaineistoa löytyy aina vaan, ja sen hyödyntämisessä on mahdollista käyttää uusinta tekniikkaa. Tästä esimerkkinä on Harri Vanhalan tuore, lajissaan yhtä vetävä kuin vaikuttava tietokirja Kommuuna Kylväjä, tarina amerikansuomalaisesta kolhoosista Donin aroilla. Harvinaisen kuva-aineiston korkeasta laadusta ja lukijaystävällisestä taitosta on vastannut ko. instituutin tietopalvelupäällikkönä pitkään toiminut Jouni Korkiasaari.

   Sukututkimus saa niin ikään Kylväjän myötä sulan hattuunsa, sillä lähtiessään tutkimaan oman taustansa vaiettuja vaiheita diplomi-insinööri Vanhala löysi monen muunkin vaiheita ja tuli avanneeksi portin ilmiöön nimeltä utopiayhteisö. Se vie sadan vuoden taakse, jolloin amerikansuomalaiset perustivat maatalousosuuskunnan, sittemmin Kommuuna Kylväjänä tunnetun. Että osuuskunta päätti asettua juuri Neuvosto-Venäjää rakentamaan ja sen aromaita viljelemään tuntuu vallankin tämän päivän maailmantilanteessa käsittämättömältä. Mutta kun lähtijöillä oli houkuttimena paitsi tunnettu mustanmullan alue, työläisten luvattuun valtioon pääseminen ja siellä pärjääminen, niin olihan se jotain.

Mitähän tällaisesta ilmoituksesta sanottaisiin tänä päivänä? Menisikö joku kenties säästöpossulle? Toveri -lehdessä vedottiin näin lukijoihin 1921. Kirjan mukaan kirklandilaisten mainitaan olleen aktiivisimpia lahjoittajia, vaikka olivat ”lännen suomalaisista pienviljelijöistä kaikista pienimmästi elävää väkeä”.

Pitkällisen varojen keräämisen jälkeen muuttivat ensimmäiset asukkaat loppusyksystä 1922 Yhdysvaltain länsirannikolta Etelä-Venäjälle Donin alueelle. Vastaavanlaisia osuuskuntia erilaisin tavoittein oli lähtömantereella muitakin, mutta Kommuuna Kylväjän nimenomaisena tarkoituksena oli harjoittaa suurisuuntaista koneellista tähkäviljelyä. Maataloustuotannon kannalta kokeilu onnistuikin hienosti, ja pluspuolelle kallistui koko Kylväjä -kommuunikin, jos sitä verrataan monien muiden kommuunien kohtaloon ja kuihtumisnopeuteen ja siihenkin, että myös Kylväjän ovi kävi tiuhaan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ja valtaosa väestä vaihtui. Eräät tulijat järkyttyivät vallitsevista olosuhteista niin, että katsoivat viisaaksi perääntyä heti.

Isoisä ekana arolla

Kaksikymmenluku oli suomalaisten aktiivisinta aikaa kyseisessä kommuunissa, mutta sopeutuminen ei ollut itsestään selvää jo pelkästään kieli- ja kulttuuriongelmista johtuen. Viimeistään vuonna 1929 lähes kaikki muuttivat pois, kuka Amerikkaan, kuka Suomeen, Neuvosto-Karjalaan tai Hiilisuo -sovhoosiin.  Mutta vaikka itse ilmiölle kävi, niin kuin utopioille tapaa käydä, niin Kylväjän toiminta jatkuu edelleen, nyt maatalousosakeyhtiönä. Toki muutkin olivat huomanneet, että heinäarosta oli, kiitos ennen muuta hullunrohkeiden meren takaa tulijain, tullut mallitila. Kun Kylväjä näytti onnistuvan, perustettiin naapuriin samalla mallilla valtiontila monikymmenkertaistetulla pinta-alalla. Ukrainan nykyiset viljasadot, joista puhutaan paljon juuri näinä aikoina sotauutisointien yhteydessä, ovatkin Vanhalan mukaan joltain osin kiitollisuuden velassa amerikansuomalaisille. Ukrainan rajalle ei Kylväjältä ole kuin pari sataa kilometriä. Ja jos olisit käynyt entisessä suomalaiskommuunissa vuonna 2018, niin kuin tietokirjan tekijä kävi, olisit saattanut tavata kylän viimeisen suomalaisen, Matti Tarhalan.

   Teoksessa on pääpaino asukkaiden ihmisläheisillä tarinoilla, ja myös venäjänkieliset lähdeaineistot ovat tuoneet uutta valaistusta historiaan. Lukija voi hyvin kuvitella, miten tervetulleena teoksessa mainittujen ja muidenkin ”Kylväjä -taustaisten” henkilöiden sukulaiset kokevat tämän selvityksen. Ja isossa kuvassa kyseessä on nätisti lankulle osunut loikka tutkimustyölle. Harri Vanhalan ei voi sanoa päätyneen sattumoisin teoksen kirjoittajaksi. Hänen isoisänsä, Pernajassa 1896 syntynyt Clas Collan oli nimittäin Kommuuna Kylväjän ensimmäinen asukas. 1910-luvulla siirtolaiseksi enonsa perheen mukana päätynyt Clas lähetettiin Amerikasta Neuvosto-Venäjälle valitsemaan kommuunille paikkaa. Poliittiset olosuhteet Amerikassa olivat tuolloin kriittiset. Vasemmistopiirit antoivat materiaalista tukea ja kannustivat jäseniään siirtymään Venäjälle. Vanhala toteaa, että Clas tuskin vei teini-ikäisenä kommunismin aatetta mukanaan Amerikkaan, vaan omaksui sen piirteitä vasta siellä. Clasilla ei ollut taloudellista pakkoa lähteä siirtolaiseksi ja koulunkäyntiäkin enemmän takana kuin monella muulla rapakon yli tuolloin matkanneella. Hänen isänsä Albert, yksi Suomen ensimmäisistä koneinsinööreistä, oli yhteiskunnallisesti varsin aktiivinen, työväestönkin oloista huolta kantanut mutta sai surmansa valkoisten puolella sisällissodassa 1918. Tietynlainen intomielisyys lienee periytynyt isältä pojalle.  Mitä taas Vanhalan isoäitiin tulee, niin agitaattori Leo Leino oli Suomen kierroksillaan saanut Laina Paajasen suostutelluksi muuttamaan Kylväjälle sairaanhoitajaksi, ja niinpä tämä jätti hyvän virkansa ja lähti itärajan taa. Laina ja Clas Collan avioituivat, ja pariskunta palasi 1925 Suomeen malarian takia, jota sairastettiin paljon kommuunissa. Lainan lapsuudenperheen poliittinen aktiivisuus oli viranomaistaholla noteerattu, ja kirjoittaja avaa tältäkin osin parhaansa mukaan väitteitä.

Koskiset muuttivat Astoriasta Oregonista Kylväjälle ja sieltä Karjalaan, missä heille kävi huonosti. Vasemmalta Aarne, Edna, Maria ja Benjamin. Verstastyöntekijä Benjamin palautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjansa vastustaakseen syyttömien ihmisten vangitsemista ja laati kirjeen amerikkalaisille kommunisteille saadakseen tukea väärinkäytöksiä vastaan. Ilmianto esti kirjeen lähettämisen, ja Benjamin sai 25 vuoden tuomion, joka muutettiin hänen anomuksestaan kuolemantuomioksi. Myös Aarne teloitettiin. Aarnen leski muutti Kylväjälle takaisin ja sai toisen puolisonsa Matti Tarhalan kanssa pojan, joka oli lopulta Kylväjän viimeinen suomalaistaustainen asukas, Matti Tarhala hänkin nimeltään. Koskisten Edna -tyttären tiedetään asuneen 1900-luvun lopulla Suomessa. (Lähde Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat.)

Helppohan hyvissä olosuhteissa on olla kumouksellinen

Ensimmäiset kylväjäläiset otettiin aikanaan juhlavasti vastaan. Mutta alkuhumua seurasi melkoinen pudotus, sillä tulijain järkytykseksi jyrsivät hiiret heidän vaatteensa. Ristiriitaista oli sekin, että paikallinen väestö katsoi karsaasti ”herrasväkeä”, vaikka nämä joutuivat asumaan savimajoissa. Ja asuntopula vain paheni, kun uusia tulijoita Amerikasta saapui. Rakentaminen oli kuitenkin asetettava tärkeysjärjestykseen, ensin sauna, ruokala ja välttämättömät talousrakennukset.  Kun vielä saatiin koneellinen viljanviljely alulle, päästiin selättämään pahimpia vaikeuksia. Kylvöala kasvoi, samoin traktorikanta, ja pian oli toiminnassa myös ensiarvoisen tärkeä mekaaninen verstas.

   Moni muuttaja joka tapauksessa koki itsensä petetyksi. Jussi Lahti tuli Kylväjälle, kun aiemmin saapunut ryhmä oli ollut siellä vuoden verran. Hänen hetimmiten haastattelemansa mies totesi, että kyllä sitä Amerikassa voi olla vaikka kuinka tinkimätön kommunisti, kun istutaan kahvipöydässä ja edessä on hyvät kahvit ja kermakeekit. Vastukset olivat siellä niin helposti voitettavissa. Mutta kun ruokana on ainoastaan leipä, sipuli, kaali ja tee, katsantokanta on toinen. Vallankumouksellisuuden kokemat takaiskut saivat kuitenkin Jussi Lahden kaltaiset maailmanparantajat vain sisuuntumaan. Talvi 1925 olikin hänen todistamanaan toisenlainen. Oli maksettu velat, ostettu lypsylehmiä, ruoka parempi ja myös asunto-olot hiukan kohentuneet. Ja niin kuin Lahti sanoi: ”Joukko ajatteli jo asioista yhteisesti – muutamia yksilöitä lukuunottamatta”.

Kaarina Naski

Tiedoksi kirjan saatavuudesta: Paitsi kustantajalta, Siirtolaisuusinstituutista, sitä voi tilata myös tekijältä samaan hintaan, haluttaessa omistuskirjoituksella varustettuna. Ohje Kylväjä-sivustolla https://kommuuni-kylvaja.webnode.fi/kirjan-ostaminen/

Kun Amerikka itsessään oli jo ihme

Moni suomalaistyttö 1930-luvun Amerikassa saattoi tallettaa mielensä pohjalle saman ihmetyksen kuin Sally Salminen – sen, että maailman ensimmäinen suuri demokratia oli niin vähäisessä määrin demokraattinen. Olisiko mahtanut osata muotoilla ajatuksensa juuri kyseiseen asuun, onkin jo eri juttu, sillä Sally oli poikkeuksellinen ”housemaid”, tiedolle ahne ja tarkka havainnoija. Omilla edesottamuksillaan hän tuli jopa todistaneeksi, miten ”pieni Ahvenanmaa pystyi tarvittaessa tukkimaan suurenkin maan suun.”

Kun Franklin D. Roosevelt valittiin uuden maailman uudeksi päämieheksi, toivottivat mm. lukuisat siirtolaiset hänet mielessään tervetulleeksi. Heidän joukossaan Sally Salminen. Scandinavian Workersin suhteen kirjoittaja tarkisti ajan mittaan kantaansa ja eritoten persoonansa yhteensopimattomuutta marxilaisten propagandatekstien kanssa. – Sallyn kuvasi Osvald Hedenström/Lehtikuva, kannen suunnitteli Satu Kontinen. Aikani Amerikassa, 374 sivua, Kustannusosakeyhtiö Teos, suomennos Laura Jänisniemi; alkuteos Min amerikanska saga, Holger Schildts förlag, 1968.

Nyt jälkiviisaina ymmärrämme hyvin, että kyseessä ei todellakaan ollut kuka tahansa piikapaikassaan kapinoinut nuori nainen, vaan monilapsisen ahvenanmaalaisperheen lahjakas tyttö, joka kättensä ahkeralla työllä mahdollisti elantonsa ja köyhän maan sukulaistensakin paremman voinnin ja samalla hankki sivistykselliset ainekset kirjailijan tehtävää varten. Sally Salminen toteutti haaveensa jo lähtölaukauksella, voittamalla suuren romaanikilpailun saaristonraikkaalla teoksellaan Katrina, josta taannoin saatiin uusi hieno suomennos (Juha Hurme, Teos).

Näin viehättävää New Yorkia – Broadwayn teattereiden koristamasta näkövinkkelistä – saivat maahanmuuttajatkin aikanaan ihailla. Kuva Library of Congressin kokoelmista.

Siinä oli jotain!

Suurenmoista on, että vihdoin on mahdollista lukea suomen kielellä myös kirjailijan oma kuvaus ajastaan Amerikasta sekä em. voittoisan romaanin syntyvaiheista. Laura Jänisniemen oivallisesta suomennoksesta sanoisin, että se on omiaan vahvistamaan Salmisen arvostavaa käsitystä kääntäjän merkityksestä: ”Yksikään lukija ei pääse tunkeutumaan niin syvälle kirjailijan työhön kuin kääntäjä.” Puhtaaksikirjoittajalla oli hänelläkin oma etulyöntiasemansa. Tulevaa kirjailijaa ilahdutti isosti Katrinan puhtaaksikirjoittajan, Margitin lausuma po. romaanista: ”Siinä oli jotain.” Jotain erityistä siis. Näin huolimatta siitä, että työskentely ei suinkaan ollut vailla teknisiä hankaluuksia. Sally kirjoitti äidinkielellään, ja niinpä kirjoituskoneesta puuttuneet ruotsin kielen aakkosten viimeiset kolme kirjainta oli täydennettävä lisäämällä niihin pisteet kynällä…

   Kirjailijan omilla vaiheidensa kirjauksilla on hämmästyttävät ulottuvuudet, siinä aukeaa päähenkilön kasvutarina, kolmikymmenluvun amerikkalainen yhteiskunta siirtolaisnäkökulmineen, muuttuva maailmankuva ja Harlemin toveripiiri poliittisine pyrkimyksineen mutta myös nuorten viihteellisen seuranpidon mahdollistajana.­– Historia, kulttuuri, luonto-, jopa muotikuvaukset saavat teoksessa tilaa. Palvelijanhuoneen eli ”sellin” seinät antoivat Sallyn kohdalla periksi, niin vahva itsetunto ja tahto hänellä oli.  Nuoren naisen pikkuisesta tyyssijasta avautuivat kokonaiset maailmat, määrätietoisen opiskelun, tarkkailemisen ja mielikuvituksen voimin.  Kirjoittajana hän eli yhtä aikaa fiktiivisen luomuksensa ja päähenkilönsä Katrinan sekä omaa elämäänsä.

Suomalaisten siirtolaisten sanotaan olevan tunnettuja Yhdysvalloissa kahdesta asiasta, saunasta ja osuuskunnista. Tämä osuuskuntaravintolan henkilökunta edusti tyylillä Finnish Socialist Clubin perusideaa. Kuva otettu v. 1923, sen omistajaksi merkitty Robert Alan Saasto.

Parsanpätkiä pahimpaan nälkään

Yhteiskunnallinen kritiikki on se, mihin Salmisen kirjassa ennen muuta kiinnittyy huomio. Eli niin kuin kirjailija toteaa: ”Uusi näkemys meistä suomalaisista arvostettuina länsimaalaisina ei tietenkään estänyt general houseworkeria laman yhä painamassa New Yorkissa kärsimästä alemmuudentunteesta, huonosta palkasta, niukasta vapaa-ajasta. Työläisenä en ollut ensi sijassa, no, tuskin lainkaan, suomalainen. Olin – niin, vain alaluokkaa.”

   Näemme Sallyn pyyhkimässä pölyjä sieltä missä pölyä ei ole, imuroimassa mattoja oikealta ja nurjalta puolelta, silittämässä herran jäykkiä pellavaisia golf-housuja ja palttinaisia aluspaitoja, rouvan silkkisiä alusasuja, pöytä- ja lautasliinoja. Parsanpätkiä oli palvelustytön pureskeltava pahimpaan nälkään, lounas oli kevyen kevyt, päivällinen erittäin myöhään, eikä kahvikupillista iltapäivisin herunut. Jos pyysi kohtuullista ja perusteltua palkankorotusta, yksikin rouva suuttui ja sätti, eikä antanut työtodistusta. Toinen taas ei ymmärtänyt lainkaan, miksi työntekijä sanoi itsensä irti, vaikka hän, rouva, oli ollut omasta mielestään niin nice/kiltti…  Sitä ei ollutkaan kieltäminen, ”but you are not calm”, lausahti Sally Suorasanainen.  Onneksi ei rouva omasta mielestäänkään ollut tyyni, niin että that`s why. Sillä kertaa tuli työtodistus ja vieläpä hyvä. Alalla riitti tarjontaa, ja ruoanlaitto alkoi vaikuttaa Sallystä oikealta työltä vaikkapa kylpyammeiden jynssäämisen rinnalla.

Suuriin odotuksiin vastattiin

Kaiken muun lomassa tyttö myös yritti itse kirjoittaa säkeitä englanniksi. Ja yhden sellaisen runon hän lausui harlemilaissalissa. Runon nimi oli Yes Madam. Siinä nöyrä kotiapulainen, jolla on kasvava työtaakka ja pienenevä palkka, vastaa aina myönnellen vaatimuksiin: I will. Paitsi viimeisessä säkeessä, jolloin sanoo: No Madam. Se pääsi myös pienen lehtisen Domestic Worker´s News sivuille. – Sally omasi voimakkaan oikeudenmukaisuuden tajun, eikä se ollut rajoittunutta, vaan kohdistui myös vanhaan maailmaan, jonka viranomaisten edustajat eivät hänen tietääkseen panneet tikkua ristiin auttaakseen siirtolaisia kotiutumisessa. Näin siltikin, että Amerikassa töitä tehneet antoivat tuntuvaa taloudellista apua kotiin päin. ”Me annoimme, te otitte vastaan, vaaditte sitä ääneti suurilla odotuksillanne”, oli napakka kannanotto. Katolisista maista, lähinnä Irlannista tulleita siirtolaisia ei kritisoijan mukaan koskaan jätetty oman onnensa nojaan. Heidän kirkkonsa edustajat olivat valppaina ja toimivat, kun taas suomalaisten piti itse ottaa selvää kaikesta.

Ilmaradat olivat niitä erikoisuuksia, joista muun muassa kerrottiin ison meren taa lähteneiden kirjeissä, niin myös puheena olevassa kirjassa. Postikorttikuvasta saa hyvän käsityksen siitä, mille korkeudelle maan pinnasta rata oli rakennettu. -Kaikenlaista, tuhahtivat sukulaiset Suomessa. -Ei nyt sentään ihan pilviä hipomaan!

Kirjoittaja päivittelee vanhan ja uuden maailman taloudellista eroa ja ottaa omakohtaisen esimerkin. Hän oli tehnyt kahdeksan vuoden ajan töitä sekä Suomessa että Ruotsissa erilaisissa ammateissa. Ja kuitenkin matkalippu Amerikkaan oli hankittava lainaan turvautumalla. Kun taas kolmen vuoden tienestit Valloissa tukevoittivat lompakkoa niin, että Atlantin ylittäminen mahdollistui jopa kolmasti.  Kirjoittaja tarvitsi käyntejä kotiseudullaan kertauskurssina romaaniaan varten ja köyhän maan sukulaiset puolestaan tarvitsivat hänen anteliaisuuttaan. Äitikin sai tekohampaat Amerikan-tyttönsä rahoittamana!

Mutta päällimmäisiksi paremmat päivät

Yhteiskunnallinen valveutuneisuus ja sen nostattamat huomiot nousevat nyt puheena olevassa kirjassa päärooliin kirjailijaksi varttumisen rinnalla ja osana sitä, mutta myös ihmisten keskeisen kanssakäymisen kuvaukset – romaanikerronnasta tutut, usein huumorilla höystetyt – palkitsevat lukijaa. Sallyn kanssa niin ikään Amerikkaan päätyneen Aili-siskon, monien Ahvenanmaalta lähtöisin olleiden tuttavien sekä työyhteisön ja työnantajain luonnehdinnat kuljettavat tarinaa.  Mieleen jäävät esimerkiksi kaveripiiristä Wahlströmin siskokset, ”sanavalmiit vaaleat suorat kynttilät” Signe, Hilda ja Elna, siinä missä jokunen miespuolinenkin pohjalainen ja amerikansaksalainen nuorukainen Ernst tai vaikkapa skotti Juniper, joka toimi lastenhoitajana ja rallatteli kivoja lauluja mm. smartista ja prettystä tytöstä samalla kujalla. Sehän on tietysti Sally: ”And she lives in our alley.”

   Siihenastisen elämänsä onnellisimman päivän Sally koki varmaan silloin, kun hän sai tietää voittaneensa pohjoismaisen romaanikilpailun. Isotkin amerikkalaislehdet huomioivat sievän ex-housemaidin, jolle palkintosummaa enemmän merkitsi se, että pääsi opiskelemaan kirjallisuutta ja kirjoittamista. Sellaiseen oli jäänyt liian vähän aikaa, kun oli kuorittava ja raaputettava juureksia, tiskattava pilkkumit, padat ja paistinpannut… Mutta onnellinen, lapsenmielinen ja vapaa oli nuori nainen tuntenut olevansa aiemminkin, esimerkiksi sirkuksessa, jonne silloinen rouva oli hänet vienyt perheen pikkupojan kanssa. Toinen työnantaja, neiti Maize puolestaan oli tarkoituksella unohtanut vallitsevat säännöt/rules ja otti työntekijänsä mukaan ihaniin konsertteihin Metropolitan Museumiin. Ja vaihtelua olivat myös matkat perheitten mukana maaseudulle, Manhattanilta Massachusettsiin esimerkiksi. Ja kun Sally vihdoin suuntasi voittajana takaisin vanhaan maahan, saattoi hän hiukkasen pehmentää moniaita arvostelujaan toteutumattomasta demokratiasta ilmaisemalla amerikkalaisille kunnioituksensa heidän taidostaan todella iloita toisen menestyksestä.

Kaarina Naski

Jutun kuvat eivät ole kyseisestä kirjasta, vaan niitä on käytetty kuvituksena, aikakautta valottamaan.

Lapasista lämpöä, läheisyydestä iloa

HYVÄT KIRJAT AKTIVOIVAT MUISTIKUVIA

-Vähän kerrassaan ihmiset tulevat huomaamaan, että meidän ei olisi niinkään tuijotettava siihen, millä lailla olemme erilaisia vaan missä kohdin olemme samanlaisia, mikä on meille yhteistä, sanoi aikanaan kehitysvammaisten lasten päivähuoltola Toimelan johtaja Tuulikki Salminen Kotkassa talossa pistäytyneelle nuorelle toimittajalle. -Myös kehitysvammainen tuntee iloa ja surua – haluaa ilmaista omia tunteitaan ja ottaa osaa toisen mielipahaan tai riemuun.

Niinpä. Tämän muistikuvan laukaisi Antti Tuurin uusin kirja, Wahlroosin – Down-ihmisen – elämästä kertova Mies kuin pantteri. Sellaisiahan ne hyvät kirjat ovat, aktivoivat mieltä ja muistia.

Muistumassani on iso osuutensa lapasilla. Kuulitte aivan oikein, lapasilla. Tavatessamme Tuulikki oli nimittäin varustamassa väkeään ulkoilemaan alkutalven purevaan säähän. Pieniä, suurempia ja suuria lapsia oli ringissä hänen ympärillään, ja kaikkien lapasista hän piti huolta, niin kuin ne olisivat olleet maailman tärkein asia. Kädet lämpiminä, mieli iloisena oli hänen mottonsa. Toimelan vuosikertomuksesta 1960-luvun lopulta käy ilmi, että jokaisena aamupäivänä oli ohjelmassa kouluopetuksen alkeita laskennosta lukemiseen, uskonnosta voimisteluun ja käsitöihin, mutta ympäristöoppitunnit olivat kuin koko opetuksen runko. Tunteja elävöitettiin lauluin, leikein, kuva-aineistolla ja monenmoisin askartelutöin. Koulu- ja lastenradio, pian jo televisiokin olivat ahkerassa käytössä. Erityisesti panostettiin kevät- ja joulujuhliin, esitysten ”lavastukseen ja puvustukseen” sekä kesäleireihin.  

Kylmä talvipäivä, jolloin asianmukaisesta pukeutumisesta huolehtiminen – lapasia unohtamatta – on samaa kuin toinen toisestaan välittäminen; se pitää sydämen lämpimänä. Kotkalaiset tunsivat nimeltä ja usein ominaisuuksiltaan monet Down-lapset ja muutkin kehitysvammaiset, kullakin kaupunginosalla saattoi olla omansa. Ja suhtautuminen oli puolin ja toisin mutkatonta.

 Äitien illat olivat tärkeitä – Kotkan äitikerhon mainitaan olleen jo mukana Kehitysvammaisten Tukiliiton perustamisvaiheissa kevättalvella 1961. Vähitellen isätkin alkoivat osoittaa kiinnostusta Toimelan työtä kohtaan. Lastensuojelu, kasvatusneuvola ja monet muut asiantuntijat, seurakunnat sekä poliitikot pitivät yhteyttä ja lahjoituksiakin saatettiin kirjata. Henkilökunnalle mahdollistettiin osallistuminen valtakunnallisille opintopäiville. Toiminta saattaa kuulostaa kuin miltä tahansa opetustyöltä, jollei ota huomioon vaikkapa seuraavaa pientä kappaletta toimintakertomuksessa: Toimelan lapsista oli kastelijoita 1, syömisessä autettavia 1, kouristuskohtauksia saavia 1, heikkonäköisiä 5. Lihasliikkeiden hallintahäiriöitä oli 5:llä, puhekyky heikko 10:llä, pukeutumisessa autettavia 9, levottomia 9, muille väkivaltaisia 4 ja halvaantuneita 1. Lasten lukumäärä toimintavuoden aikana oli 19. Kyseisestä Tuulikin katraasta siirtyi kyseisen vuoden aikana neljä lasta Kuusaan keskuslaitokseen ja yksi Tukityökotiin mm. vuosittaisiin kaupunginlääkärin lausuntoihin perustuen. Myöhempinä vuosina pyrittiin tarvittavia palveluja lisäämään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi lääkintävoimistelun, kuntoutuksen ja puheopetuksen muodossa.

Äidit kautta Suomen ovat olleet avainasemassa kehitysvammaisten saattamisessa näkyviksi yhdenvertaisuuden nimissä. Ensimmäiset aloitteet Tukiliiton perustamiseksi tehtiin jo 1940 -luvulla. Tässä puuhanaisia Toimelan aloitusvuosilta 1950 -luvun lopun Kotkasta Langinkosken kirkolta. Tuulikki -johtaja takarivissä toinen vas. Kotkassa on oma vireä tukiyhdistyksensä, eikä asioiden eteenpäin menoa ole haitannut se, että seudulla on ollut vahvoja naispoliitikkoja, kuten takavuosien tienraivaajat Alli Lahtinen (sos.dem.) ja Anna-Liisa Linkola (kok.), joista ensinmainittu muistetaan niin Sosiaalihallituksen pääjohtajana kuin sosiaali- ja terveysministerinä ja jälkimmäinen pitkäaikaisena kansanedustajana.
Hiukkasen epäluuloisuutta kuvaajaa kohtaan aistii tästä Tuulikin katraan kuvasta, mutta itse asiassa sellainen oli nopeasti haihtuvaa ja vaihtui pian esiintymisen iloon. Toimelassa pistettiin pystyyn jopa satunäytelmiä, Prinsessa Ruusunen muun muassa, eikä laululeikeissä ujosteltu edes ison yleisön edessä. Tuulikki Salminen keskellä (punainen hihaton leninki), vieressään taaempana tyttärensä Leena (sinimekkoinen)

Hoivaaminen verissä

Kasvattajaopiston käynyt Tuulikki Salminen oli Toimelan johtajana vuodesta 1955 lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän kehitteli mm. tehtäväkirjoja sekä monenlaisia askarteluideoita ja -tarvikkeita, mm. nykyisten teollisvalmisteisten puisten palapelien kaltaisia, joissa kuvioeläin pitää osata laittaa oikeaan upotettuun kohtaan. Taiteilijasisarensa hän pyysi maalaamaan vanerille kuvia, jotka samassa rakennuksessa toiminut Langinkosken seurakunnan kätevä suntio Suomalainen sahasi palapeliksi. -Olisipa äiti osannut hakea patenttia noihin leluihin, sanoo tämän päivän näkökulmasta Tuulikin tytär Leena Mänttäri, joka tyttösenä sai usein seurata äidin työtä aitiopaikalla ja myös osallistua toimiin. -Muistan kun kerran seisoin saunassa lauteiden portailla ja kaadoin huuhteluvettä aikuisen kokoisen henkilön päälle! Päivähuoltoa tarvitsevien kehitysvammaisten ikä- ja sitä myöten kokohaitari oli iso…

   Leena kertoo olleensa joskus kateellinen äidin työlle, koska tämä oli niin sitoutunut siihen ja antoi myös omaa aikaansa mutta vuosien myötä tajunneensa, miten paljon hän sai oppia äidiltään ja miten paljon kaikki tuo on auttanut myöhemmin omassa elämässä. -Tärkein oli se, miten äiti painotti samanarvoisuutta yhteiskunnan jäsenten kesken, niin terveitten kuin tavalla tai toisella vajavaisten. Toimelan lasten joutuessa kulkemaan linja-autolla hoitopaikkaansa ilmeni alkuun joskus hämmennystä aiheuttavia käytöshäiriöitä, mutta millä nimellä pitäisi kutsua sitä reaktiota, joka irtosi joiltakin kanssamatkustajilta heidän kommentoidessaan esimerkiksi kovaäänisesti lasten ulkonäköä ja vammaisuutta? Tähänkin tuli muutos ajan mittaan. Toimelalaiset liikkuivat yhä enemmän muiden ihmisten keskellä, tehtiin omia linja-autoretkiä, mm. Pohjois-Karjalaan ja Visbyhyn. Ja talo avasi auliisti oviaan ulkopuolisille. Onnistumisen kokemukset esitysten kautta toivat hyvää mieltä ja varmuutta. Kaikki tottuivat ja oppivat.

Vastuullisuutta jo kolmannessa polvessa

Sattumaako lienee vai omaksuttua, että Leena Mänttäri hakeutui hoitoalalle, jossa teki täyden uran, vuosikymmenten ajan Kouvolan-Valkealan terveydenhuollon johtavana ylihoitajana ja kuntaliitoksen jälkeen vielä pari vuotta samassa virassa laajentuneen Kouvolan terveydenhuollossa. Ja jotta käsitys edellisten sukupolvien esimerkistä vahvistuisi, niputetaan vielä seuraava polvi mukaan näihin vastuunkantajiin. Hän on Leenan veljenpoika, siis Tuulikin pojanpoika Mika Salminen, rikoskomisario, tutkinnanjohtaja, joka on oikein painetussa tekstissä kuvannut Toimelaa ja isoäitiään. Kyseisen kirjan varsinainen aihe tosin oli Salmisen opinnäytteeksi soveltuva, alkoholin salamyynnin kartoittaminen Kotkassa kieltolain ajoista 2000 -luvulle (Lestinheittäjät: salakuljettaja Laitisen jäljillä, Kotka-seura 2007), mutta Toimelaa sivutaan sen vieressä Höyrypanimon rannassa sijainneen samanlaisen puutalon kautta.  Tätä rakennusta, alkoholistien tyyssijaa, kutsuttiin kuvaavasti nimellä Älynpoistolaitos, ja Mika Salmisella oli tilaisuus pikkupojan uteliaisuudella seurata läheltä Toimelan naapurin väen touhuja ja niiden mahdollisia älyä poistavia vaikutuksia. Talo paloi lopulta maan tasalle, ja samalla loppui jännittävä ambulanssien ja poliisiautojen ralli panimon rantaan.  Toimelan yhteydessä Mika mainitsee tietysti arvostaen isänsä äidin ja tämän ansiokkaan, myös presidentin palkitseman uran kehitysvammaistyön hyväksi. -Vaikuttavimpana on ehkä jäänyt mieleen Tuulikki -mummista kaikki tuo visuaalisuuden ja käden toimintojen kautta tapahtunut opettaminen Toimelassa; hyvin paljon lauluja, leikkiä ja askartelua, Salminen sanoo. -Mutta lisäksi oli olemassa selkeät rajat, joita noudatettiin. Tämä heijastui kotiinkin – asuimme samassa omakotitalossa – ja pidin mummia aika tiukkana kasvattajana myös omakohtaisesti. Tosin olin silloin kovin nuori, murrosikäinen, joten tuntemus on vahvan subjektiivinen. Enkä tarkoita tiukalla ankaraa, vaan selkeärajaista, ehkä juuri heijasteena johtajaroolista. Että se toimi hyvin, voi päätellä niistä muistikuvistani, joista välittyy Toimelan lasten vanhempien tyytyväisyys.

Anna pusu!

Loppuun vielä pätkä Tuulikin vuosikymmenten takaisesta haastattelusta. Hänen tullessaan kerran työhuoneeseensa kohtasi siellä epämieluisa yllätys. Kaikki pöydällä olleet tavarat olivat hujan hajan ja koko huone koristettu ikkunaa myöten mustalla tussilla. Pahantekijäkin oli vielä paikalla. Nähdessään tulijan tyrmistyksen tämä varustautui hetkessä kaikkein hurmaavimmalla ilmeellään, laittoi huulet tötterölle ja sanoi vetoavalla äänellä: ”Tuulikki, anna pusu!”

Kaarina Naski

———————————————————————————————————

Asiaa sivuten:

Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy oheisestakin aiheesta kannanottoja ja kertomuksia. Erään kehitysvammaisen pojan sisko mm. toteaa:” Veljeni on enimmäkseen aurinkoinen ja herttainen. Hänellä on paljon hauskoja ja hassuja, välillä vähän kummallisiakin juttuja ja omanlaisensa huumorintaju. Nauttii selvästi siitä, kun muut nauravat. Perusluonteeltaan avulias. Eläytyy kovasti moniin asioihin.”

Seuraava poiminto on kirjailija Hanna Tuurin Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaistaan huolehtivaan yhteisöön sijoittuvasta romaanista Orapihlajapiiri (Otava 2011): ”Kerran Oísin oli ollut mukana, kun Sean vietiin silmälääkärille. -Olin ehkä kuusivuotias, Oísin sanoi. Lääkäri näytti Seanille punaisen ja vihreän neliön, kysyi kumpi näkyy paremmin. -Hyvin näkyy, Sean vastasi. Sitten lääkäri näytti numeroita, pyysi sanomaan, mitä numeroita Sean näki. Sean luetteli heti numerot järjestyksessä yhdestä kymmeneen, sanoi että osasi laskea eteenpäinkin, jos tarvittiin. -Otetaanpa tuumaustauko, lääkäri huokaisi. -Sopii, Sean nyökäytti arvokkaasti. Jälkeenpäin Oísin oli kysynyt isältään, miksi Sean on sellainen, erilainen. -Jokainen meistä on omansalainen, isä oli sanonut. -Sean on Seanin lainen, Seanien heimoa.”

Kohtalonyhteyttä ja elämyksellisyyttä – kirjat urheilumiesten tiennäyttäjinä

-Minusta olisi voinut tulla näyttelijä, sanoi Juha Väätäinen haastatellessani häntä takavuosina. Tuolloin hän toimi Suomen Urheiluliiton päävalmentajana, mutta sulat hatussa kertoivat ennen muuta kestävyysjuoksun kaksinkertaisesta Euroopan mestaruudesta. Niin kuin kertovat yhä, vaikka mies on vuosikymmenten mittaan varsin monipuolisesti ansioitunut, ei vähiten kansanedustajana. Myös taidemaalarina hänet tunnetaan, ja siitä päästäänkin aasinsiltaa pitkin takaisin alkulauseeseen. Siis hänestä olisi voinut tulla näyttelijä. -Ja niinhän minusta tavallaan tulikin. Huippu-urheilijana sain maailman suurimman näyttämön, jolla saatoin toimia oman käsikirjoituksen mukaan ja edes ohjaajaa kuulematta, Julma-Juha sanoi tuolloin. Eikä ollut kuulijalla vastaan väittämistä.

Juha Väätäiseen on määrätietoisuus ja haasteista viehtyminen sisäänrakennettu, mutta lahjakkuus -käsitteen sellaisenaan hän kyseenalaistaa. Erään lahjakkuuden muodon hän kuitenkin myöntää omanneensa, ja se oli harjoituslahjakkuus. Siihen hän on uskonut myös valmennettaviensa kohdalla.

Kirjallisuuden harrastuksestaan mestarijuoksija totesi, ettei hän ole koskaan ehtinyt lukea kovin paljon, mutta ne teokset, jotka ovat läpäisseet seulan, hän on kokenut sitäkin merkittävämmiksi ja aistinut jopa eräänlaista kohtalonyhteyttä omaan elämäänsä. Saamansa mielikuvat hän on urheilumatkoillaan testannut ja oikeiksi havainnut ja mainitsee miten mm. Georges Simenonin salapoliisiromaaneista voi suorastaan haistaa Pariisin kujat, yhtä lailla kuin Ernest Hemingwayn kirjat ovat taikoneet tietyn atmosfäärin ja ikään kuin valmistaneet hänet vastaanottamaan tulossa olevia elämyksiä. Mutta ylivertaisena kirjana Juha pitää Raamattua, jonka hän löysi uudelleen elämänsä murrosvaiheessa. Seikkailua, jännitystä, runoutta, elämänohjeita, kilvoittelua, monet vertaukset nimenomaan urheilun piiristä. -Kun meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistämme, se tarkoittaa, että meidän todella on rakastettava ensiksi itseämme. Itsensä rakastaminen ei kuitenkaan ole sama kuin itserakkaus. Sen tilalle urheilija tarvitsee mittaamattoman määrän nöyryyttä. Sitä kautta vapautuu energiaa ja päästään eteenpäin.

   Liikuntaneuvos Juha Väätäinen (s.1941) on kokenut taannoin terveydellisiä takaiskuja, mutta uskoo luonteensa mukaisesti nytkin parempaan ja on viime tietojen mukaan nousemassa tilapäisestä vaaka-asennosta pian jaloilleen. Kaikki me urheilun ystävät toivotamme hänelle tsemppiä, ja hän puolestaan allekirjoittanee vuosien takaisen lausumansa: ”Nykyihmiset on totutettu niin valmiille. Osan viehätyksestä vie luonnollisesti se, että ponnistus on minimoitu, kun se pitäisi maksimoida. Huippu-urheilussa ei riitä, että tekee kaikkensa. Pitää tehdä paremmin kuin muut, ja se se luonnetta kysyy. Kokemus, menestys, voitto.”

Huckleberry Finn olisi mennyt

täydestään härmäläisestä

Mitä sitten tulee Paavo Noposeen, niin voiko aloittaa selostajauransa hohdokkaammin kuin omassa maassa järjestetyissä olympiakisoissa? Ei minusta ainakaan. Ilmankos miehen äänestäkin sanottiin, että se kuulosti ihan sinivalkoiselta – myös semmin olympiakisoja tai monia muita arvomittelöitä niin kotimaassa kuin ulkomailla selostettaessa. Yksi Yleisradion ikoneista, se hän oli, Noponen. Ja voin vakuuttaa, että ääni kuulosti yhtä tunnekylläiseltä ja sointuvalta livenä, vaikkakin tavatessamme puhuimme kirjallisuudesta eikä urheilusta.

-Kun nykyaika vyöryy päälle liian hyökkäävänä, on saasteita ja muita vaaroja, tarjoaa Twain yhä edelleen nostalgisen keitaan, totesi Paavo Noponen vuonna 1987, jolloin myös kuva on otettu. Urheiluselostaja, jolla oli myös mittava kirjallinen tuotanto, oli sitä mieltä, että kaikki pojat haaveilevat löytävänsä joskus aarteen ja mielikuvitusta on kellä enemmän kellä vähemmän. Jotkut, kuten Tom Sawyer, ovat suorastaan fantasioita täynnä.

   Että oliko hänellä mielikirjailijaa, vielä kysyttekin. Sama, jonka ykköshahmoja oli ”tunnetuin suomalainen Amerikassa”, Huckleberry Finn. Hyvä sanaleikki tietysti, mutta tuskinpa meillä suomalaisilla mitään sitä vastaankaan olisi. -Kyllähän Huck, Mark Twainin rakastettavan aito, teeskentelemätön ja maanläheinen luomus olisi mennyt täydestään härmäläisestä, sanoi selostaja. Joskohta meissä on hänen mukaansa myös paljon Tomia, toista Twainin seikkailuklassikoiden nimihenkilöä, jonkalaisten raisu kapinahenki vain kasvaa sitä myöten, kun solmiota höllätään. Niin vahvan elämyksellisesti kyseiset kirjat Paavo Noposeen vaikuttivat, että vasta valmistuneena yhteiskuntatieteitten maisterina ja Asla-stipendiaattina hän suuntasi maailmankuulun kirjailijan jalanjäljille Valtoihin. Radion, television ja elokuvan ohjelmatekniikka siinä tietysti oli virallinen pääasia, mutta eräänä tärkeänä etappina oli Twainin – oikealta nimeltään Samuel Clemens – kotikaupunki Hannibal Missourissa. Siellä Huck ja Tom ovat kaupungin kuuluisuuksia, joiden patsas on komealla paikalla, ja turisteja houkuttaa mm. Sam Clemens -museo, Tomin maalaama aita ja luola, jossa hän seikkaili. (Itse asiassa tietolähteissä on kirjailijan syntymäpaikaksi mainittu Florida, Missouri, joka varsinkin Euroopasta katsoen vaikuttaa hämmentävältä sanaparilta, mutta selittyy sillä, että kyseessä oli Florida -niminen pikku paikkakunta, nykyisin asumaton kylä, josta Clemensin perhe muutti Hannibaliin, molemmat kohteet siis Missourin osavaltiossa.)

   Nuori toimittaja Paavo Noponen liikkui 14 kiloa painavine nauhureineen ja muine härpäkkeineen hartaana autenttisilla paikoilla ihmisiä haastattelemassa ja oikeanlaisia ääniefektejä jahtaamassa. Luolaseikkailujen tyyssijassa hänelle sattui myös työtapaturma, sähköisku lamppua vaihdettaessa. -Selvisin säikähdyksellä, mutta pahemminkin olisi voinut käydä, haastateltava totesi. Hän kertoi jopa ehtineensä kuvitella, miten hänen nekrologissaan olisi mainittu: ”Kuoli työnsä ääressä Tom Sawyerin luolassa…”    

   Muistan tuumineeni, että siinäpä ammattitoimittaja asialla, loppunousu ja kevennys samassa. Nyt kun Paavo Noponen on jo tuonilmaisissa, hänet voi hyvinkin kuvitella iskemässä tarinaa pilvenpäällisyleisön kanssa vaikkapa Susi-Kallesta ja Tiilikais-Pekasta.  Mikäs, kun miehen itsensäkin vaelluksessa oli kaikki hienon tarinan ainekset.

Kaarina Naski

———————————————————————————————————-

Aihetta sivuten:

Marhaaminen on hyväksi

Nykyisin puhutaan lasten vähentyneestä liikunnasta huolestunein äänenpainoin. Toista oli ennen, kun pikkuväki ei vanhempien mielestä pysynyt hetkeäkään aloillaan. Eli niinkuin kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) kuvasi murrerepliikissään: ”Mitä sie laps raukka marhaat siin ies takasii. Oot sie vällei kippee?”

Esimerkki puolestaan siitä, miten urheilu on esillä myös nykyperheen arjessa: Pikkumies seurasi vierestä äidin ja isän leikillistä painiottelua. Kun näytti, että äiti on jäämässä häviölle, parahti poika: ”Ota kuikutta kii, ota kuikutta kii!”


”Tällainen olen, rakastakaa minua”

KUN TARINAN LÖYTÄÄ VIERELTÄÄN…

Antti Tuuri on ihailtava kirjailija. Vaikka onkin totuttu siihen, että hänellä on mahtava fiktion aarrearkku ja että hänessä on siinä tutkijaa missä seikkailijaa, hän jaksaa aina yllättää.  Sanokaa, jos olette eri mieltä, kun luette Tuurin uusimman, huumorilla kevyesti ryyditetyn kirjan Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (Otava). Jos teoksen sanoma pitäisi tiivistää pariin lauseeseen, valitsisin seuraavat:

”Tapasin Wahlroosin ensimmäisen kerran hänen ollessaan yhdeksänvuotias ja muistan hyvin, millainen lapsi hän silloin oli. Varhaisemmista kuvista näkee myös, kuinka luottavainen hän oli ja kuinka hän uskoi kaikista ihmisistä pelkkää hyvää; tapa, jolla hän vanhassa valokuvassa painaa päänsä pihakeinussa istuvan Hjalmar-vaarinsa syliin, kertoo kaiken noin viisivuotiaasta Down -ihmisestä: tällainen olen, rakastakaa minua.”

Tuurin kirja Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (158 s. Otava) on saanut nimensä fysioterapeutin lausumasta. Testattava oli jo ikämies, mutta liikkui edelleen ketterästi. – Kansi Kirsti Maula.

Tuuri, joka tuolloin ei aavistanut olevansa vielä joskus samaisen lapsen edunvalvoja, on nyt kirjailijana tehnyt sen, mihin taide parhaimmillaan kykenee eli saattanut näkyväksi ”yhden näistä pienimmistä”, erään omaa elämänpiiriään lähtemättömästi sivuavan. Ja samalla osoittanut ihmiselämän merkityksellisyyden silloinkin, kun se ei edes lähtökohdiltaan mene vakiintuneiden kaavojen mukaan. Jukka Jalmari Wahlroos syntyi erilaisena eli hänen kohdalleen oli osunut Downin oireyhtymän aiheuttama kromosomipoikkeama. Aiemmin puhuttiin mongolismista ja mongoloideista, mutta nimitykseen Down-ihminen, jota Tuuri kirjassaan käyttää, tuntuu liittyvän positiivisempi lataus. Aiheeseen pitkään perehdyttyään kirjailija – sekä saatavilla olevien tietolähteiden että omakohtaisen käytännön tuntemuksensa kautta – esittelee lukijalle erään tarinan ja sen vetovoimaisen päähenkilön, aivan omanlaisensa persoonan, touhukkaan ja hyväntuulisen Wahlroosin.

   Sen sijaan, että yli nelikymppiset vanhemmat olisivat antaneen vastasyntyneen suoraan kehitysvammalaitokseen, kuten lääkäri suositteli, he päättivät antaa lapselle niin hyvän elämän kuin se olisi mahdollista. Äidillä, Inkeri Wahlroosilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tytär Pirkko ensimmäisestä avioliitosta, ja Pirkon välityksellä Teknillisen korkeakoulun opiskelijapoika Antti Tuuri tutustui perheeseen ja tyttöystävänsä velipuoleen Wahlroosiin edellä kerrotusti. Nuoripari meni naimisiin ja kun aikanaan lapsia syntyi, Wahlroos saattoi ylpistellä olevansa ”kahden lapsen eno ja myös naistenmies”. Mitä toisella mainekaneetilla tarkoitettiin, ei ehkä ollut asianomaiselle selvillä, mutta senkö väliä, kun hyvältä kuulosti ja sai suut hymyyn!  Että Wahlroos arvosti siskonsa miestä ja tämän ammattia tulee kirjassa näkyviin selvemminkin kuin rivien välistä. Esiteltyään Antin ystävilleen, vaikkapa Aula-työkodissa, kesäleirillä tai uimalassa, hän muisti painottaa kirjailijan ammattia ja sitäkin, että oli itse myös kirjailija – jäljensihän hän ahkerasti tekstejä vihkoihinsa. Tiedon hankinta olikin mieluista Wahlroosille, hän oppi lukemaan ja tutkaili päivän lehtiä, kuului jopa lehdistö- ja keskustelukerhoon ja kertoi mielellään, mitä lehdistä oli löytynyt. Jos kuulija sitten katsoi hyväksi tarkistaa luetun ymmärtämisen ja oikaista vinoon menneet faktat, ei ”tietolähde” pahastunut, vaan vastasi kohteliaasti: ”Aivan oikein!”

Eikä ole

puuttunut unelmia

 Nyt kun Wahlroosilla on ikää jo 66 vuotta, on käynyt varsin selväksi, että hän on saanut elää vanhempiensa toiveiden mukaista täyttä elämää. Varsinaisena työnä hänellä oli mattojen ja ryijyjen kutominen Aula-työkodissa aina eläkkeelle siirtymiseen asti. Lisäksi työharjoittelua eri kohteissa eduskunnan kuva-arkistoa myöten ja harrastuksia omaehtoisista arkeologisista kaivauksista vaikkapa musisoimiseen ja tanssiin. Eikä ole puuttunut tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia, olkoonkin, että niissä ovat kertojan mukaan sekoittuneet realismi ja mahdottomuudet. Sen ohella, että kirjailija on selvittänyt samalla ansiokkaasti kehitysvammaisuuden vaiheita, siihen suhtautumista eri aikakausina, tutkimustyön etenemisestä maailmanlaajuisesti ja Suomen osuutta teeman mukaisella kartalla, hän on valottanut myös seulontakolikon toista puolta, sitä näkemystä, että maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri. Tätä huolta keventämään ovat tulleet mm. tukiasunnot. 1990-luvulla oli jo erityisiä yhteisasumisen muotoja, jotka mahdollistivat Down-ihmisillekin itsenäisen elämisen. Tuetussa yhteisasuntolassa saa ikäistään ja vertaistaan seuraa ja harrastuksia ohjatusti.  -Sellaisessa Wahlrooskin olisi aivan hyvin voinut asua, toteaa Tuuri.

Antti Tuuri on tunnettu paitsi kirjailijana myös kalamiehenä. Nyt puheena olevassa kirjassakin hän kertoo myös päähenkilön kanssa tekemistään iloisista kalaretkistä Ilomantsiin. – Kuva Jouni Harala.

Joukolla

elämää oppimassa

Wahlroos on kulkenut toisenlaisia polkuja, mutta aina suojatusti. Hän on ollut perhe- ja sukuyhteisölle tärkeä ja päinvastoin. Jo lapsena hänkin tuli tietämään, mitä oli menetetty Karjala ja että äiti Inkeri oli Ruskealan Ilolasta ja isä Arne Viipurista. Lisäksi poika mielellään kertoi, että hänen enonsa oli voittanut sota-aikana armeijan kilpailun Vuoksen yliuinnissa. Tehtiin lähisukulaisten kesken matkoja ja vietettiin yhteistä aikaa kesäpaikoissa, milloin kummitädin Saima Sorjosen maatilalla Riihimäen Haapahuhdassa, milloin Liperin Härkinvaarassa tai Pohjanmaalla Molpessa. Saima Sorjonen oli ensin opettajana Joensuussa ja sen jälkeen Riihimäellä, ja kun hän jäi eläkkeelle, Wahlroos osoitti vastavuoroisuutta ja kävi lukemassa kirjoja tädilleen; mitä siitä jos sanat tai rivit vähän sekosivat…  Antti Tuuri puolestaan toimi kuljettajana, kun Inkeri Wahlroos järjesti kesäisin viikon mittaisia leirejä kehitysvammaisille, ja hänestä oli hauska havaita, miten Wahlroos nautti autokyydistä, pomppi, huuteli ja taputti käsiään, ohituksissa eritoten. Yhteinen kalastusretki Ilomantsiin oli myös vakiohjelmassa. Kalamies Tuuri pääsi toteamaan, että siitäkin voi näköjään iloita, jos kala karkaa. Wahlroosille nimittäin riitti, että hänen uistimessaan sentään oli ollut kala!

   Lapsuusvuosina Tuurin lapsilla ja Wahlroosilla oli kokoeroa, mutta yhteiset leikit sujuivat. Wahlroos leikki eikä ollut aikuisten tapaan vain leikkivinään, ja tytär kuvasikin sitä myöhemmin samoin sanoin kuin joikaamista on yritetty kuvata: ”Suomalainen laulaa puusta, saamelainen laulaa puun.” Kun sitten se aika koitti, että enolle alkoi ilmaantua erilaisia perusoireyhtymään kuuluvia sairauksia, viimeisenä Alzheimerin tauti, omat ihmiset olivat tiiviisti tuntumassa, tilannetta päivittämässä ja käytännön apua tarjoamassa. Ja lähellä monet heistä ovat yhä, vaikka Wahlroosin asemapaikkana on nyt dementikoille tarkoitettu palvelukoti. Hänen siskonsa on omaishoitajana ja Antti Tuurikin yhä edunvalvojana – vaikka on ollut jo pitkään tahollaan solmittuaan uuden avioliiton. Mitäkö keskushenkilö tähän sanoisi? Epäilemättä hän kirjan erinomaisen luonne- ja käytöskuvauksen perusteella lausahtaisi: ”Näin on näreet!” Aurinkoisuus ja tahaton huumori ovat nimittäin usein Down-ihmisiin sisäänrakennettuja, ei vähiten Wahlroosiin.

Kaarina Naski

Muistamisesta ja muistelemisesta

HYVÄT JALAT MUTTA HUONO MUISTI VAI PÄINVASTOIN?

Mikähän siinäkin on, että ikäihmisten puhuessa itsestään tai muitten puhuessa heistä katse kääntyy usein jalkoihin.  ”Mennää ko viel käpälä käyp”, yllyttää yksi kaveriaan – mitä lie mieluista menoa mielessä – kun taas toinen on varoittamassa, että ”elä kuavu, kaho jalakois!”  Ja mitä keksi vastata pikkutyttö isoäidilleen, joka istui lempituolissaan olohuoneessa ja pyysi hakemaan itselleen kupin kahvia keittiöstä?  ”Käytettäiskö ne vanhat jalat ensin loppuun”, ehdotti pirpana suu naurussa.

Pappa sentään sai ohjeistuksen, joka ulottui hiusrajaan saakka: ”Mieti, mistä hiukset alkavat ja parta loppuu, äläkä sohi koneella, minne sattuu.” Sellaista. Eikä ole kivaa sekään, kun tarvitsee lasit löytääkseen lasit tai kun pappi kirkossa kehottaa katumaan ja pyytämään anteeksi, mutta paha katua, kun ei muista mitä. Kuuluisalla filosofilla Arthur Schopenhauerilla on aiheeseen lohduttava kommentti. Hänen mukaansa ihminen tarvitsee unohtamista ainakin yhtä paljon kuin muistamista. Ja viisaammaksikin voi aina tulla, olipa mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Päätellen siitä, miten emeritusprofessori Esko Valtaoja opastaa kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Hänen mielestään muurien rakentaminen on pahimpia esteitä viisauden kasvamisen tiellä.  – Enemmän kuin hyvää kuuloa em. ohjeen noudattamiseen tarvittaneen siis oikeata asennetta.

Muistamisen arvoista

Vänrikki Stoolin tarinoiden viesti ei vanhene. Uudet sukupolvet havaitkoot, että myös isät ja isoisät ovat olleet nuoria aikoinaan. Mitä ovatkaan nähneet ja muistavat? Kannattaa kysyä. Ajoissa.

Toisaalta sitten on hyvä erottaa muisteleminen ja muistaminen. Muisteluhan on laji, jota ennen harjoitettiin myöhemmällä iällä. Nykyään, kun on kaikessa kiire, otetaan myös siinä varaslähtöjä, eritoten jos ollaan iskelmätähtiä. Vaiheet asetellaan kirjankansien väliin silloin kun ne muistetaan liiankin hyvin. Kypsyttäminen veisi turhaa aikaa. Asiaa sivuten voitaisiin sitten kurkistaa, miten jotkut kirjailijat ovat suhtautuneet kyseiseen teemaan. Kelpaa aloittaa Suomen kansallisrunoilijasta J. L. Runebergistä ja hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan, joka on Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä teoksia. Nimirunossa tiivistyy tuo edellä mainittu henkisen kasvun ja viisastumisen ajatus. Itseään ja omaa oppineisuuttaan riemullisesti pursuava nuorukainen tapaa siinä vanhan sotilaan, joka ”hyljättynä majassaan istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan…” Vaatimaton, hupaisakin näky tulijan mielestä, kunnes hänelle vähä vähältä käy selväksi, että tällä näennäisesti unohdetulla oli arvostettava paikkansa historiassa, ”ett` ilomielin hän verensä tuorehimman/ vuodatti eestä maamme tän, nyt mulle rakkahimman”. Hän oli vänrikki Stool, yksi niistä kansanmiehistä, jotka urhoollisesti puolustivat isänmaataan vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa. Runebergin päätyö ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa 1848 ja 1860, ja tunnetuin suomennos on Paavo Cajanderin 1889 muokkaama versio. Stool muisti, runoilija puolestaan kartutti myötäeläen yhteistä muistia. Ja hereillä kansakunnan kollektiivinen muisti on näinäkin päivinä, kun sodan kumua ei voi välttyä aistimasta.

Tie vie

Vikke Nilon sormet olivat vikkelämmät kortinpeluussa kuin työnteossa, mutta kaikkialla on aina tilausta myös hänenlaisilleen, ilosilmille. Näin oli myös savotoilla. Kalle Päätalon ikuistamista luonnetyypeistä Vikke oli vetovoimaisimpia. Kuvassa Matti Louhen taidetta Vikke Nilon tarinan (Gummerus) kannessa. Teoksessa nimihenkilön vaiheet on kerätty yhteen Päätalon teoksista Viimeinen savotta ja Kairankävijä sekä kertomuskokoelmasta Mustan Lumperin raito. – Toimittanut Miisa Lindén.

Rakastettu ja palkittu, runsastuotantoinen kirjailija Kalle Päätalo oli tunnettu empaattisuudestaan ja aidoista kansankuvauksista. Yksi kiinnostavimmista hänen luomistaan henkilöhahmoista on Vikke Nilo, savotoiden veijarimainen ja omalakinen tarinaniskijä, jonka maalisuoran pohdintoja Päätalo kuvaa mm. seuraavasti: ”Onko tämä ollut kulkemisen arvoinen elämäntaival? Missä ja miten kulutin ne viisikymmentäviisi vuotta, jotka olen tullut omillani toimeen? Kyllähän perkele tämä elämän varsitie on minun kohdallani ollut melko anhiton.” Vikke ei ole em. yhteenvetoa tehdessään enää terve, ja kun mies voimakkaan yskänkohtauksen seurauksena kompastuu ja kaatuu maahan, pääsee häneltä itku. Sen jälkeen onkin helpompi olo, ja Viken mieleen tulee ”kerrallisen kaverinsa” hokema, että jätkän elämä helpottuisi puolella, jos olisi lupa itkeä hankalissa paikoissa. Nyt hänestä tuntuu, että sanoissa on pohjalla suuri elämänviisaus. Vikkeä ollaan ohjaamassa nykyaikaisen sosiaalihuollon piiriin, mutta tilaisuuden tullen hän pakenee kunnalliskodista takaisin luontoon, jossa viettää ”kodikkaimmat tunnit kuukausiin, ehkä vuosiinkin.  Tuli lämmittää selkää, ja sieraimet tuntevat tervaksen tuoksun. ” Hän on raivannut kinokseen itselleen suojaisan pesän ja on kiitollinen ”jätkän onnenlinnuista”, jotka pitävät hänelle seuraa. Mies puhuu kuukkelille, joka on ilmestynyt näreen oksalle: ”Vielähän kaveri löysi… Mahat ollakin ainoa, joka muistaa…”

Ja aalto kantaa

”Silloin laivat minut jättävät, ne vaeltava tuuli kauas kantaa/Taakse usvaverhojen, taakse maitten merien, taakse vuorten, maitten merien…” Näin lauloi herkällä lyyrisellä äänellään aikanaan Rauli Badding Somerjoki. Laivat voivat yhdistyä muisti- tai unikuvissamme moniin tapahtumiin tai vaiheisiin, ne vievät poispäin, kenties kohti muutosta ja parempaa tai tuovat takaisin, niiden luo, jotka ovat jaksaneet odottaa.

Niin, siinä se taas tuli se muistaminen. Yleisinhimillistä, pandemian aikana moni on varmaan ajatellut kiitollisuudella niitä aikoja, jolloin muita ihmisiä saattoi tavata vapaasti ja miten ihanaa ja tarpeellista tuo sosiaalisuus oli. Mutta ettemme hukkaisi punaista lankaa, tekee mieli ottaa mukaan vielä yksi ammattiryhmä, merenkävijät, joihin usein suhtaudutaan yliromantisoiden. Vai eikö tosi ole niin, että kasvoillesi leviää haaveksiva ilme jo heti, kun kuulet kauniin melodian alkutahdit ja sanat: ”Kai muistat kannella kun fregatin…” Raumalaiskirjailija Hj. Nortamon käsialaa on tuo runo, jonka mm. Georg Malmsten on levyttänyt. Siinähän se on koko ihmiselämä: ”elomme merta laiva kuljeksii, täyspurjein aivan ja laidass´ laivan sen kullankirkas nimi välkehtii”.  Että laivan nimi on rakkaus, sen olisimme arvanneet, jollemme jo ennestään tienneet.

Saarten pojista on maailman sivu tullut merenkävijöitä. Jotkut – usein suvuittain – ovat tehneet täyden päivätyön luotseina. Yksi heistä oli Antun Matti Suomenlahden ulkosaaristosta. Matilla oli siinä luonnetta missä kuvauksellisuutta. Ilmankos taidemaalari Werner Thomé kiinnitti tähän arvostettuun ”Suursaaren patriarkkaan” huomiota ja valikoi hänet mallikseen. Muotokuva on vuodelta 1902. Taide laajassa kuvassa, niin kirjallisuus, musiikki kuin kuvataide ovat eri aikakausien ikuistajia. Että muistaisimme.

  Jorin velipoika Eugen taas sai yleisön laulamaan kanssaan vanhasta merimiehestä, joka ”oli seilannut tyynet ja tuuliset veet” ja jonka ”syömmessä silloin niin kummasti liikkui, lipun oman kun nähdä hän sai, olit värit sen vaalenneet, harmaat ja haalenneet, vaan tuttu kai”.  Vähemmästäkin liikuttuu, mutta siihen kun vielä lisää vaikkapa Olavi Virran tähtineen ja meripoikineen, niin nenäliinaa tarvitaan. Mies laulamassa iltatähdelle, ”taivahalla kun se kimmeltää, aatoksein kun kiitää kotimaahan, kyynel poskelle kun vierähtää…”

   Jottei muistaminen menisi ihan nyyhkimiseksi, on pakko keventää. Otetaanpa vaikka tuo Vainion Junnun laulu entisistä merimiehistä ja siitä vetävä kertosäe: ”Sellainen on meininki, mahtava on maininki, lastuina se meitä kuljettaa!” Ja pakko vielä laittaa nostattava loppulause laulajapoikien ja -tyttöjen kunniaksi. Kiitos, että muistutatte meitä monista kauniista asioista. Ja siitä, ettemme unohda laulun lahjaa. Se ei käytössä kulu!

Kaarina Naski

Sporttisuutta ja luovuutta

Juice Leskinen, joka lupasi ”rokata loppuun asti” ja sen myös teki, oli omien sanojensa mukaan erilainen sporttinen. Penkkiurheilijana hän suosi sitä kilpailijaa, joka leiskautti pisimmälle, olipa minkä maalainen hyvänsä. Mielen avartamista hän harrasti veneilemällä, erityisen tiuhaan hän verrytteli poskilihaksia ja koukisteli ahkerasti kättä. Hyvin hän kertoi myös saaneensa painonsa nousemaan.

Länsisuomalaiset tietävät, mitä sanoa ja itäsuomalaiset, että miten, pohti Juice Leskinen. Saattaapi hyvinkin olla niin. Mutta se on varmaa, että hän itse sanoi lauluissaan asiat ikimuistoisesti

Sanomalehden lukemisen Juice aloitti jo nelivuotiaana saaden selville, että ”Koskelan Väenö on ajanna kolarin”, ja koulussa hän linnoittautui usein kirjan taakse. Kinusi jääkiekkomailaa, vaikka oikeasti inhosi koko jääkiekkoa. Sen saaminen tuntui mukavalta, ei niinkään käyttäminen.

   Juankosken pojasta tuli säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, laulaja, harjastukkaisen kansan luonnonkiharan kielen hallitsija ja kehittäjä, onhan siinä jo urheilulajeja kerrakseen. Ja sitä myöten elämästä muokkautui vähintäänkin vaiherikas. Tapahtui ehkä paljon myös sellaista, jota ei haluaisi tapahtuvaksi. Mutta Juicen mielestä ei kannattanut katua. Näin hän pohdiskeli ainakin haastattelua tehtäessä vuonna 1993. -Omakohtaisesti ajattelen näin, sillä en ole tehnyt tahallisesti mitään tosi törkeää. Sen verran fatalisti pitää olla, että jos niin ei olisi käynyt, se en olisi minä vaan joku toinen. Kun Popedan kitaristi kuoli 1986, niin moni sanoi, että ellei se olisi juonut viinaa ja polttanut niin paljon, niin se eläisi yhä. Kukaties, mutta olisiko se myöskään ollut huippukitaristi vaiko kenties hiirenharmaa merkonomi jossakin.

   Muistatteko, että Juicella oli em. aiheeseen ja urheiluun liittyvä kappale, jossa sanotaan antisankarille: ”Lähe kiitään, senkin rontti. Mene mäkeen!”

   Siis menoksi vaan, löytyipä ”suksee mistään” tai ei. Kolit ja muut korkeat paikat oli koluttava. Ja eikö sitä sanota, että mäki – vai mikä se nyt oli – opettaa? Opetti Juiceakin. Mitähän tuumisi tämä edesmennyt suomen kielen ilotulittaja nyt vallitsevasta maailmantilanteesta? Ehkä samoin kuin niille, jotka takavuosina povasivat maailman menevän nurin: ”Ei pyöreä voi kaatua, ellei muuttele muotonsa laatua…”

Hulluus…

Ja jos kenellä oli sanansa sanottavana em. mäki -tematiikasta, niin se oli tietenkin kaikkien aikojen mäkihyppääjä Matti Nykänen. Ei ole epäilystäkään, ettemmekö uskoisi häntä, myös laulajapoikana kunnostautunutta huippu-urheilijaa, kun hän kuvaa laulussaan miten upealta tuntuu ”kun lähtee lentoon hyppyrin nokalta”, vaikka tasamaalla olisi taatusti helpompaa. ”Vain mäkimies voi tietää sen”, on kappaleen nimi, ja senkin tiedämme, että Matilla oli napakymppimäinen toteamus tilanteeseen kuin tilanteeseen, niin kuin se, että ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus”:

   Talviset lajit ovat kai meihin suomalaisiin sisäänrakennettuja, sillä muusikot yksi toisensa jälkeen ovat eksyneet aiheen pariin. Veikko Lavi jo tiesi, että suksen heikon luiston takana on sukuvika. Myös maineikas rockyhtye Popeda tuskailee, että ”Suksi, suksi ei luista mihinkään/Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään /Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!”

      Omalla persoonallisella tavallaan mäkeen menee myös suosikkinäyttelijä, koomikko ja monipuolinen viihdetaiteilija Pirkka-Pekka Petelius. Tutkailee mäkiä siinä missä metsikköä, kivikkoa tai pellonviertä. Hän juoksee lenkkejä räkättien perässä tai muuten vain. Näin hän ainakin teki sillä vuosikymmenellä, jolla viimeksi tapasimme ja miksei tekisi yhä. Ja vaikka nykyään kansanedustaja onkin, niin bongareista tiedetään, että he ovat alan miehiä aina. -Nähtyäsi harmaapäätikan luonnossa olet perusteellisen koukussa, Pee-Pee sanoi haastattelijalle ja viritti siitä paikasta laskujohteisen vihellyksen, vienon, surullisen kuikutuksen. Saman tien olisi voinut toivoa Elaine-esitystä. Kukapa ei muistaisi kyseisen taiteilijan pehmeällä äänellään tulkitsemaa vetovoimaista hittiä ”Jos minne lie polkuni vie/Oli päivä tai synkkä yö/Niin muistan ain/Sinut armas Elaine”. Mutta asiassa pysyäkseen toimittaja kiirehti kysymään, mikä saa miehen valvomaan ensin kokonaisen yön pöllöjä kyttäämässä ja siirtymään sitten sujuvasti heti aamulla mahdollista kurkimuuttoa odottamaan. -Mies, vastasi Pirkka-Pekka ylväästi ja piti tauon, mies etsii jotakin konkreettista, yksinkertaista mutta samalla elämyksellistä…

Nelivuotiaana Pirkka-Pekka Petelius kertoi kaikille tutuille ryhtyvänsä isona lintutieteen tohtoriksi, olkoonkin että samalla tuli paljastaneeksi tuolloin vielä vaiheessa olevan r-kirjaimensa ranskahtavasti sorahtavan laadun. Tässä kuvassa hän on linnuista kiinnostunut edelleen ja kiikaroi jotain todella sykähdyttävää: ”Apuuva! Ääni on peipon ääni, mutta jalat ovat kurjen jalat!”

Rockyhtye Eppu Normaali puolestaan on tehnyt havainnon, että tietynlaista menestystä elikkäs säpinää voisi saavuttaa, jos olisi ”nuorempi, laihempi ja lihaksikkaampi”, sillä seurauksella, että päädyttiin tekemään jotain asian eteen ja uskon vahvistukseksi julistamaan antaumuksella useampaan kertaan: ”Must on tullu urheiluhullu!”

… ja sankaruus

Urheilun lauluista intoutuneet tutkijat ovat löytänet hakemaansa tuotantoa pilvin pimein. Monet lajit ovat saaneet omat laulunsa. Kuten jääkiekko, josta esimerkkinä Tappara ja Junnu/Juha Vainio. Siitä huolimatta, että Junnun lyyristen ja riemullisten laulujen innoittajana on ollut isossa määrin kotikaupunki, sen ihmiset ja ilmapiiri, urheilukin, osasi hän arvostaa myös Manse-merkkisiä liivejä: ”Muoti mannermaalta, mutta taito/ Tampereelta on ja se on aito – – – TAPPARA ON TERÄSTÄ/TAPPARA ON TERÄSTÄ/TOISET TULEE KAUKAA PERÄSTÄ!

Maailman vahvin mies -kilpailuissa aikanaan useaan kertaan podiumille kiivennyt Riku Kiri oli aktiivivuosinaan varmaan monenkin pojan idoli samalla lailla kuin Eppu Normaalin aihetta sivuavassa laulussa kerrotaan. Lihaksikas, no totta kai! Oli kaverilla raakaa voimaa, veti rekkoja ja heitteli sementtimötiköitä. Ei kuulemma kutenkaan ollut ensimmäisenä uhoamassa, että ”seinäjokelaisille ei kannata selitellä, vaan parasta pyyhkäistä heti turpaan”. Riku on nimittäin paitsi iso myös hyväntahtoinen ja kiltti mies. Ja mikäli hänen kuulee puhuvan tangoista ja levyistä, niin, hei, ei ole silloin kysymyksessä tanssi eikä musiikki, vaan painonnostotangot ja levypainot, you know.

  Entäs sitten J. Karjalainen, monipuolinen lauluntekijä, oman tiensä kulkija, mm. amerikansuomalaista musiikkiperinnettä suomalaisiin oloihin sovittanut suosittu artisti.  Häntä on kiittäminen siitäkin, että saamme – myös sinä ja minä – tuntea itsemme sankareiksi. ”Mitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet?”, hän kysyy. Ja antaa tosi hivelevän vastauksen: ”Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan…” Kertosäe on tarttuva. Siis eikun uusiksi!

Kaarina Naski

Ihmisen pitää olla onnellinen omillaan

Kirjan ääni…

Suomalaisten tarinat maailman laidalla jos toisella ovat olleet merkittävänä aineistona niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa, yhtä lailla kuin siirtolaisuus muodostaa oman tuhdin lukunsa kansojen historiassa. Kun luupin alla ovat amerikansuomalaiset, trendi jatkuu yhä, syntyy uusia tutkielmia ja kyseistä teemaa uudesta kulmasta valottavaa kertomakirjallisuutta. Tervetulleina teostulokkaina voidaan mainita Tulisiipi ja Haukansilmä (Like Kustannus), edellinen vuodelta 2019, jälkimmäinen vuodelta 2021. Että niiden yksin tein katsottiin kuuluvan Finlandia -palkintoehdokkaiden joukkoon, kertoo jo tärkeimmän tasosta. Juha-Pekka Koskinen on hämmästyttävän monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija.

Koskinen ei ole noudattanut kronologiaa kirjojensa kattamia aikakausia käsitellessään, ja tulokulman valinta on uskoakseni lisäarvoa tuova ratkaisu. Yhteen summaten voisi päätellä esimerkiksi, ettei vaeltaminen ehkä olekaan suomalaisilla omaehtoista vaan geeniperinnön aikaansaamaa. Meitä ajaa eteenpäin muutoksen ja vapauden suuri kaipuu.

Haukansilmä, 467 muhkeata sivua. Kun Veikko Kuura tapasi kuuden vuoden kuluttua lapsena siepatun veljensä Yrjön, jonka luultiin kadonneen iäksi, hän lausahti riemullisesti: ”Kaaddämmit, pratö, olet elossa! Matö saa stroukin!”. Kieli saa lisäväriä ”amerikaksi” muuntautuneena, luonnekuvaukset ovat tarkkoja molemmissa kirjoissa ja henkilögalleria iso. Keskeisessä roolissa olevat naiset, toisessa teoksessa Diana, toisessa Linda ovat miesten maailmassa vahvoja, aikaansaapia ja rämäpäisiä, harkitun hiomattomia. – Kansi Tommi Tukiainen.

Teoksia voi myös tutkailla ilmestymiseensä nähden käänteisessä järjestyksessä.  Haukansilmä vie lukijansa kauemmas, suuren siirtolaisaallon vuosikymmenille, 1800 -luvun jälkipuoliskolle, jolloin Kuuran perhe Pohjanmaalta oli kaksine poikineen monien muiden tavoin valmis lähtemään merten taa. Olihan Amerikka Ouluunkin verrattuna tosi iso paikka. Nyyperin Jussi oli kertonut, että siellä asui ”yhdessä talossa enemmän väkeä kuin koko Piitulan kylässä”.

   Että kohdemaassa elettiin parhaillaan kuohunnan vuosia, siitä tietoja lienee vähemmän kantautunut. Lännen tasangoilla, jonne Kuuratkin työtä ja parempia oloja uudelta mantereelta hakiessaan etsiytyvät, oli yhtä aikaa vallalla vanha ja uusi aika, ikiaikainen luonto kanta-asukkaineen ja tulokkaina uudisraivaajat. Koskisen luoman tarinan ytimeen kuuluvat intiaanisodat, joiden vetovoima kirjallisuudessa ei ole vuosisadoissa hiipunut. Yrjö/George joutuu intiaanien sieppaamaksi, perheestään eroon ja sitä myöten kasvamaan kokonaan toiseen kulttuuriin. Intiaaniasiamiehen tietoihin perustuen sinitakit (pohjoisvaltioiden tunnusasu) löysivät aikanaan joitakin ”valkosilmien” lapsia reservaateista ja palauttivat heidät koteihinsa. Näin kävi Georgellekin, vuosien päästä. Hän oli nyt kutsumanimeltään Haukansilmä poikkeuksellisen tarkan näkönsä ja siihen perustuvan hyvän ampumataitonsa takia. Palmikko ei ollut tehnyt hänestä intiaania, mutta jollakin tasolla hän tunsi syntyneensä uudestaan. Ihatota, Kolme arpea, Kamise, Keltainen kukka, Hoikka karhu, Pieni tähti –  kukaan ystävistä ei puhunut mistään turhasta kuten jobeista ja manista. Kaikki elivät luonnossa ja luontoa kuunnellen. Pohjalaispoika ei voinut ymmärtää, kuinka lakotat tai muut heimot eivät mahtuneet samoille lakeuksille sinitakkien kanssa, miksi toiset ahnehtivat kaikkea, maata ja biisoneita, ja toisten oli kuoltava nälkään tai tulla sodassa ammutuiksi. – Lukija haluaisi allekirjoittaa monet pohdinnat, mutta ei kadehdi sankaria, jonka mielessä ja tekojenkin tasolla riitelee kaksi maailmaa, molemmat julmia omalla tavallaan.

Mies Jota Hevoset Kuuntelevat

George kuitenkin ratkaisee suhtautumisensa parhaalla mahdollisella tavalla, hän pyrkii kokemuksiinsa pohjaten oikomaan vääryyksiä, ketkä niihin kulloinkin syyllistyvätkään, ei vähiten reservaattiin tarkoitetuilla ruokatavaroilla pimeätä kauppaa tekevien vastuuseen saattamiseksi.

Hän oli historiallisessa Little Big Hornissa ja kuuluisan kenraali Crookin mukana Meksikossa Sierra Madrella – ei sotimassa, vaan hoitamassa taistelijain hevosia. Hänhän oli Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Tämä piirre romaanin eloisassa kerronnassa ja ulottuvuuksiltaan moninaisessa tarinassa onkin erityisen vetoava. Olipa kysymyksessä Suomesta Amerikkaan matkannut Rusko tai nimensä veroinen Tuulijalka, molemmat rauhoittuivat, kun George jutteli niille, silitti kaulaa kiireettömästi tuntien vahvan sydämen sykkeen ja odottaen hevosen turvan pian tökkäisevän olkapäätään. Lempeä hörähdys ja luottavainen pään heilautus kertoivat viestin perillemenosta.

Tulisiipi, 352 sivua soljuvaa tarinaa. Karjalan ihmemaassa oli valmiina vain pelkkä land. Wonder oli tehtävä itse, tulisin siivin jollei muuten. – Kansi Tommi Tukiainen.

Unelmasta unelmaan

Tulisiipi on runollinen kirjan nimi, ja kerronnassa liittyvät yhteen rikas kuvitteellisuus ja karu, vaiherikas todellisuus. Kun pikku Kaarle/Charles unelmoi pääsevänsä näkemään lentäjäsankari Lindberghin ja hänen koneensa yhdessä valtaisan väkijoukon kanssa, tuhahti isoisä Kuura: ”Jotakin ukkoa tullaan katsomaan, on se perkele…” Mutta mitä tiesi isoisä – jolla vaikkakin oli kokemuksia intiaanisodista – lentämisestä? Kaarle oli kokeillut. Vajan katolta tosin oli kovin lyhyt ilmalento, punakeltaiset siipikankaat vain lepattivat ja kädet ehtivät juuri ja juuri hakeutua räpyttelyyn, mutta…  Maailmankuulun alan miehen näkemisestä joka tapauksessa muodostui Kaarlelle lopulta koko elämää kannatteleva kokemus. Charles Lindbergh antoi lentämisestä hullaantuneelle kaimalleen aiheen mukaisen kuvakortin ja varusti sen kannustavalla tekstillä: ”From Charles to Charles. You`ll be the greatest pilot of the world.” Eikö olekin hieno etiäinen Kaarlen vaiheille, jotka vievät hänet perheensä mukana 1930 -luvun laman kurittamasta Minnesotasta Neuvosto-Karjalaan. Agitaattori Frankin mukaan neuvostotasavaltojen liitto oli työläisten valtakunta, ja sinne myös suuntasi tuhansittain hyväuskoisia amerikansuomalaisia.

   Mutta kuten historiaan on kirjattu, paratiisia ei sieltäkään löytynyt. Petroskoi hävisi vertailussa niin New Yorkille kuin Minnesotan Suolasaarelle. Olot olivat puutteelliset, ihmisiä alkoi kadota, ja politrukkien kyseenalaiset toimet ihmetyttivät ja pelottivat. Kuuran perheenpää, jolla oli ollut oma kelpo verstas Amerikassa, joutui toteamaan, ettei mistään saanut kunnon raaka-aineita, ei moottoreihin varaosia, edes vanhoja. Se ettei oikeita lääkkeitäkään herunut kaikille, vaan jouduttiin kokemaan turhia kuolemia, oli jo liikaa. Yhteisössä ruvettiin valmistelemaan paluuta Yhdysvaltoihin. Kuurat pääsivät lähtemään, mutta erinäisten sattumusten kautta rannalle jäivät Kaarle ja hänen setänsä, lehtimies Janne, jolla oli ollut Atlantin takana ”hyvä jobi Eteenpäin -lehdessä”, mutta jonka juttuja punaiset komissaarit täällä siistivät mieleisikseen. Yhteiskyydistä jääminen koitui kohtaloksi molemmille. Siperian vankileirit, ihmisten kärsimys ja äärimmäisyyksiin menevä epäoikeudenmukaisuus tulevat koetuiksi. Kaarlen, uudelta nimeltään Gennadin, tie kulkee kuitenkin mutkien kautta tekemään sitä, missä hän muidenkin arvioiden on hyvä, lentämään. Että kyseessä ovat sotilaskoneet, on yhtä lailla tuurissaan kuin se, että hänestä tulee myös lentäjien kouluttaja ja lopulta avaruuslentoihin tähtäävä koulutettava.

    Teeman mukaiset kuvaukset synnyttävät mielestäni kirjan kauneinta tekstiä, kuten seuraava muistikuva lapsuudesta ja edesmenneestä pikkusiskosta: ”Oli lämmin, olin niityllä ja Kati puhalsi voikukkapalloja, höytyvät nousivat ilmaan ja minä olin muurahainen, jota Kati katseli ylhäältä.” Ihmisen piti olla onnellinen omillaan, oli äidin neuvo. Kaarle osasi sen. Hän oli sitä taivaalla, sekä kuvitelmissa että oikeasti.

Kaarina Naski

… ja kirjailijan ääni

ETTEIKÖ SOTA MUKA KAIPAA YHTÄ MIESTÄ?

-Yksilön rohkeutta ei voi koskaan aliarvioida. Ei kannata ajatella, ettei voi yksin tehdä mitään. Lopulta me kaikki olemme yksin, mutta voimme olla sitä yhdessä. Näin sanoo kirjailija Juha-Pekka Koskinen sekä teostensa että eritoten nykyisen maailmantilanteen valossa.

Se olotila, että ”erään koronaeristyksessä järkensä menettäneen Putinin lähipiiristä ei kukaan uskalla asettua häntä vastaan”, saattaa jatkua jonkin aikaa, mutta vaaka kallistuu Koskisen mukaan aina hitaasti siihen suuntaan, että despootin aika on ohi. Miten asiat ratkeavat, on usein kiinni monesta pienestä tekijästä.

JP Koskinen kertoo pohtineensa paljon sitä seikkaa, että kun muodostetaan jokin yhteisö, sen katveeseen voi kadota inhimillisyys. Yksittäinen ihminen piiloutuu sääntöjen taakse ja toimii oman moraalinsa vastaisesti. – Kuva Toni Härkönen.

Hämeenlinnassa asuva kirjailija (s.1968) on lähtöisin Kemijärveltä ja hänen sukujuurensa ovat Pohjanmaalta Kalajoelta. Niin kuin arvata saattaa hänen uusimpien romaaniensa aihepiiristä, suvussa on siirtolaisia.  -Minulla on Amerikan isosetiä ja -tätejä niin paljon, ettei heidän määränsä ole edes tarkkaan selvillä. Isäni äidin (o.s. Mård) kaikki sisarukset lähtivät jo 1910 -luvulla Yhdysvaltoihin. Tätini on ollut heihin yhteydessä, mutta minulla näitä suoria kontakteja ei ole ollut. Isäni kanssa jotain puhuttiin, mutta kuten tyypillistä, asiat jäivät aina vähän kesken. Amerikan paketteja päiviteltiin enemmän. Ne kun sisälsivät paitsi ruokaa myös upeita marmorikuulia!

   Kirjailijan äidin puolelta historia on pitempi. -Isoisäni Väinö Untisen veli Kalle Kustaa Untinen muutti Kanadaan 1923, hänen setänsä Kaarle Sylvesterinpoika Untinen oli lähtenyt Atlantin yli jo 1882, ja Kaarlen sisarenpoika Frans Wille Haanpää oli muuttovuorossa 1922. Tämäkin sukuhaara on jäänyt Juha-Pekalle etäiseksi, sillä hänen isoisänsä kuoli sodassa 1942 äidin ollessa vasta yksivuotias.

   Ei siis ihme, että ”lähteminen” kaikkinensa alkoi kiinnostaa ammattikirjoittajaa. Varsinkin, kun hän tunnisti sama vapauden kaipuun myös itsessään. -Etsitään onnea toisaalta, tämähän on yksi teema historiallisissa romaaneissani, joissa elää vanhoista sukukertomuksista ammennettu henki. Historian murrokset, ihmiskunnan mielettömyys ja tavallisen ihmisen selviytyminen ovat haastavaa aineistoa.

   -Intiaanisotia ja -kulttuuria olen tutkinut yli 20 vuotta ja tunnen ne läheisiksi, Koskinen sanoo. Hän palaa myös alussa mainitsemaansa toteamukseen, siihen, että lopulta on aina kyse ihmisistä, siitä miten he toimivat yksin, miten yhdessä. -Osa meistä vastustaa vääryyttä silloinkin, kun he tietävät sen koituvan kohtalokseen. Näitä ihmisiä ei voi hallita, toivoa sopii, että heidän uhrauksensa ei ole turh.a

kn