Salakuljettajaksi ryhtymiseen riitti motiiveja, mutta olisiko seikkailu sittenkin ollut ykkönen?

Kieltolain aikaan ja myöhemminkin ovat tarinat salakuljettajista olleet kansan ja sen tarinaniskijöiden suosiossa. Algoth Niskasta, jolla oli monet kasvot, myös taiteelliset ja tunteelliset, tuli legenda jo eläessään. Esiintymisen lahja kera vahvan itseluottamuksen lienee ollut sukuvika, koska sitä toteuttivat ansiokkaasti myös Algothin musikaaliset sisarukset. Ja sittemmin samoissa merkeissä on omalla laillaan jatkanut laulaja Danny, musiikkineuvos Ilkka Lipsanen, joka on Niskan tyttärenpoika. – Oheista vetovoimaista kuvaa pirtukuninkaasta Karolina -veneensä kanssa on käytetty Kari Kallosen hänestä laatiman elämäkertateoksen kansikuvana.

-Kansanedustajat juovat, tuomarit juovat, asianajajat juovat, poliisit juovat, tullimiehet juovat myös… Kaikki juovat, sanalla sanoen.

    Kuka se nyt näin uhoo? Itse pirtukuningas Algoth Niskahan siinä on äänessä. Tai oli, julkkis taakse jääneeltä vuosisadalta. Mutta maine elää. Komea yläluokkainen seikkailija, Viipurin poikii, ei puuttunut taiteellisuutta eikä urheilullisuutta. Kuulunee yleismaailmalliseen sarjaan herrasmiessankarit, jotka lain köysiradalla tasapainotellessaan löysivät itsensä useinkin sen väärältä puolelta ja joiden tarinat ovat herkkua niin kirjallisuuden kuin elokuvan ystäville.

   Siinä missä Niska ja alan muut kuninkaat ja keisarit huomasivat, vallankin surullisenkuuluisan kieltolain yllyttämänä, että tässähän on ylenmääräiset vaurastumismahdollisuudet, siinä mm. Suomenlahden ulkosaarten miehet, kalastajat ja laivurit, saivat samaisesta 1919 kieltolaista keinon selviytyä todellisesta taloudellisesta hätätilanteesta, ainakin tilapäisesti. Mutta myös viimemainittujen kohdalla, tavallisen kansan parissa näkee tutkija toisaalta myös toiveen ja mahdollisuuden päteä näin oman yhteisön silmissä.

Kirjailija Kari Kallonen on teoksessaan Algoth Niska: salakuljettajien kuningas (Revontuli) luonnehtinut kohdehenkilöään eläytyvästi, kuin poikamaisesti nauttien ja myötäillen olemassaolevaa sankarikuvaa. Vaikka Niskan maine, varsinkin myöhäsyntyisesti on osoittautunut osin kiistanalaiseksi, on hän ehdottomasti ”laulun arvoinen”. Sitä alleviivaa kirjailija tänäänkin, runsaat parikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: ”Niskan tarina on poikkeuksellinen. Hän oli todellinen elämäntaiteilija.”

   Ja taiteellisesta perheestä tuleva kuningas olikin kotoisin, koko sisarussarja musikaalinen ammattiestradeja myöten. Algothilla itsellään oli monta roolia. Hän oli ensimmäisessä Suomen mestaruuden voittaneessa jalkapallojoukkueessa, ui luontevasti seurapiireissä ja eksytti pirtuveneellään niin poliisit kuin tullimiehet yhtä hyvin huikeissa takaa-ajoissa ulkomerellä kuin haasteellisilla saaristovesillä. -Paljon helpompaa on leikata kuponkeja kuin ohjata läpi yön ja tyrskyjen lastillinen kaikkien tuntemia kanistereita ohi saaristossa vaanivien vaarojen ja väijytyksessä olevien publikaanien, hän sanoi elämäkerturin mukaan jossain vaiheessa viitaten kupongeilla pula-ajan säännöstelyyn. -Mitä suuremmat vaikeudet, sitä ruhtinaallisemman palkkion salakuljettaja saa!

   Moisen perustelun kuultuaan ja spriin hinnan noustua maalla moninkertaiseksi, ei ollut ihme, jos alalle ilmestyi uusia yrittäjiä. Niskalle raha oli vain välttämättömyys. Hänelle oli koko maailma auki, ja tyylitaiturina hän säilytti asenteensa loppuun asti, vaikka kohtalo ei ihan niin pitkälle miestä suosinutkaan. Toiminnasta koituneet sanktiot, mm. vankilakierre rokottivat. Rahat olivat huvenneet ja mukanaan vievä sairaus vastassa.

   Algoth Niskan tiedetään myös salakuljettaneen juutalaisia pakoon natsi-Saksasta -Jotkut ovat jälkeenpäin kritisoineet hänen pelastamikseen väitettyjen juutalaisten määrää, mutta kymmeniä heitä kuitenkin oli, sanoo Kallonen. Takanaan Niskalla oli lisäksi sodan aikaisia epävirallisia tiedustelutehtäviä. Hänessä oli siis miestä moneksi, mikä ei liene pahaksi seikkailijalle. Mieleen tulee vertailun kohteena kansainväliseltä kentältä joku Arsène Lupin, herrasmiesvaras ranskalaisen Maurice Leblancin rikostarinaklassikoissa. Hän oli gallialaisen charmin henkilöitymä, jonkalainen ei surmaa vaan hurmaa saadakseen mitä tahtoo, esimerkiksi timantteja. Tai Ernest Hemingwayn Kirjavan sataman päähenkilö Harry Morgan, joka salakuljetti rommia, aseita ja ihmisiä Kuubasta. Fiktiivisiä henkilöitä, kun taas Niska -kirja on aito suomalainen elämäkerta, jossa voi nähdä myös vetävät romaanin eväät.

Kuin muskettisoturit

Siinä missä Algoth Niskan tarina nostaa vahvasti esille poikkeusyksilön, tulee Seiskarin salakuljetusta tutkinut fil.maist. Petri Rytkölä gradussaan siihen päätelmään, että kyseisissä puuhissa oli saaressa keskeistä toimia yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Seiskarilaisten harjoittama salakuljetus tukeutui hänen mukaansa perheeseen, sukuun ja omaan yhteisöön, joka muodosti salakuljetukselle ja salakuljettajille lähes aukottoman turvaverkoston. Tutkija näkee tässä esimodernin kohtaamassa modernin. -Sukulaista tai oman yhteisön jäsentä ei kavallettu, ja oikeuteen sai halutessaan yhteisiä intressejä ajavan todistajan puolustamaan syytetyn etuja. Näin pystyttiin varmistamaan se, että reissuja voitiin jatkaa myös kiinni jäämisen jälkeen.

-Matka ajassa taaksepäin, varsinkin silloin, kun aihe on läheinen, on matka myös tutkijan itsensä sisälle, sanoo seiskarilaisen sukutaustan omaava historianopettaja fil.maist. Petri Rytkölä. Oma menneisyys kytkeytyy hänen mukaansa aiemmin eläneisiin sukupolviin, ja lapsena kuulopuheina omaksuttu tieto liittyy todellisiin tilanteisiin. Siten vaikkapa Mamman sanat ”pitääkö sinne merelle taas lähteä keskellä yötä” ovat saaneet ajan myötä hänen mielessään eri sisällön kuin kesälomaa saaressa viettäneen pikkupojan muistikuvissa.

   -Kieltolakiaika ja sen mahdollistanut salakuljetus ei siis niinkään ollut askel kohti irtaantumista yhteisön patriarkaalisista muodoista vaan askel takaisinpäin ja takertumista perinteisiin rakenteisiin, Rytkölä toteaa. Veneensä tai pääomansa menettänyt salakuljettaja pystyi edelleen olemaan mukana joko lainaamalla venettä toiselta saarelaiselta tai vaikkapa osallistumalla renkinä uusille pirtumatkoille. Riskiä oli mahdollista pienentää myös jakamalla aluksia osuuksiin eri omistajien kesken, niin että huonon tuurin osuessa kohdalle kukin menetti vain henkilökohtaisen omistusosuutensa. Samanlainen riskin kuoletustapa oli toiminut jo muinoin talonpoikaispurjehduksessa.

Petri Rytkölän tutkielmassa `Kieltolaki loi uuden elinkeinon` on käytetty runsaasti eloisaa lähdeaineistoa, jota on aikanaan kirjattu ylös saarelaisia ja viranomaisia haastattelemalla. Mojovimmat niistä ovat varsin vauhdikkaita: ”Tullimies, joka oli aiemmin jäänyt merelle vahtimaan takavarikoitua venettä, oli tuntenut olonsa turvattomaksi, koska hänellä oli aseena vain Mauser -pistooli, ja vene oli saaresta kiväärin kantaman päässä. Noin tunnin kuluttua saapui aluksen luokse soutaen kaksi miestä, William Kujala ja Evert Hotanen. Miehet tiedustelivat tullivartija Valkoselta, mitä hän teki vieraassa veneessä ja että olisi viisainta lähteä heidän kanssaan rantaan. Vaihtoehtoja ei annettu, eikä Valkosen tilannetta parantanut, että rannassa oli vastassa uhkaavasti käyttäytynyt miesjoukko. Vanhempi saaren mies vakuutti Valkoselle, ettei salakuljettajien kanssa kannattanut riidellä ja vei hänet turvaan kotiinsa.” Lainkiertäjät voittivat pelin kuusi-nolla, eivätkä myöhemmät kyselijät saaneet selville, keitä Valkosta uhkailleet miehet olivat, vaikka tullimiehen turvaan vienyt seiskarilaisena heidät hyvinkin tunsi; ihan omasta perheestä kun sattui yksi olemaan. Aikakauden lentäväksi lauseeksi ja molempia osapuolia koskevaksi sopisi eräskin muistiin kirjattu kuittaus: ”Te olette kaikki samoja saatanoita!”

Hyvä juttu, mutta älä tunnusta!

Ilmiö oli yhteinen kaikille Suomenlahden ulkosaarten ja rannikon asukkaille, kieltolaki muodostui eräänlaiseksi moraaliseksi lankeemusajaksi.  Teoksessaan Suursaari menneinä aikoina Saara Peltola kertoo, että jo vuonna 1920 nimismies ilmoitti maaherralle, että salakuljetus Suursaaren väestön keskuudessa oli lisääntymässä. Hän pyysi ryhtymään toimenpiteisiin nopeakulkuisen moottoriveneen hankkimiseksi tullimiehille valvonnan tehostamiseksi. Salakuljettajat suojelivat kumppaneitaan niin, että lainvastaisia tekoja oli miltei mahdotonta saada selville, jollei virkamies sattunut juuri sopivasti tekopaikalle. Kotkalainen Pauli Talsi mainitsikin kyseisiä aikoja muistellessaan ja puheen ollessa suursaarelaisten mahdollisesta oikeusavustajasta, että ”yleensä Kutvonen Kotkasta hoiteli sellaisia asioita”. Suhtautumista lienee hyvin kuvannut sanonta: ”Hyvä juttu, mutta älä tunnusta.” Talsi vahvisti myös sen niin saarelaisten kuin tutkijain käsityksen, että harvoin Suursaaressa riita-asioissa lakiin vedottiin, ”siellä näet oli oma lakikin ja asiat ratkaistiin ns. rantakäräjillä.”

Suursaaren puosuna tunnetulla Reino Naskilla riitti juttukavereita niin seniorivuosiensa asemapaikassa Floridassa kuin synnyinmaan vierailuillaan hyväntuulisen ja mausteeksi hieman rehvastelevan Amerikan sedän roolissa. Paitsi että tämä nyt jo tuonilmaisiin siirtynyt aito merimies oli maata monta nähnyt, hänellä oli hyvät kertojan lahjat, ja niihin pitäytyen hän sai myös kotisaarensa näyttäytymään kuulijoille ainutlaatuisessa valossa, minkä se lienee ansainnutkin.

Seikkailuasennetta todistaa myös lähes puoli vuosisataa sitten tekemäni haastattelu Reino Naskista tämän ollessa tuolloin jo ikämies. Täysin seilanneena ja pitkään Yhdysvaltain kauppalaivastossa palvelleena Reinolla oli muistoja jos mistä maailman kolkasta Antwerpenista Roueniin, Caracasista Rioon, mutta mitkä nousivatkaan hohdokkaimmiksi? Ensimmäiset reissut nuorenamiehenä omalla – suurisän ostamalla – veneellä Suursaaresta Viroon. -Vietiin savukkeita ja öljyä, tuotiin viljaa, perunaa ja virolaista viinaa, kertoi Reino. -Ne olivat jännittäviä aikoja. Kerrankin meitä ammuttiin rannalta, kun veneen pohja otti hiekkaan kiinni. Ei auttanut kuin hypätä mereen jäätelien sekaan. Hartiavoimin lykkäsin venettä niin, että se viimeinen irtosi. Pehkana, että paleli vielä hyisestä vedestä noustua, mutta onneksi veneessä oli sitä lämmikettä…

   -Port Kundassa taas saksalaiset ampuivat; jouduttiin suojautumaan hiekkasäkeillä. Luvan perästä oli lastattu, mutta vartijoita oli kahtaalta, eikä sana ollut kulkenut. Ja kerran ajelehdittiin henkemme kaupalla myrskyssä, kun moottori oli tehnyt stopin, eikä varaosaa siihen hätään ollut. Ihme kyllä, lopulta oltiin kotisaaren kalliorannassa. -Kaikki muut olivat kokemastaan kovasti järkyttyneitä paitsi virolaisviinan uuvuttama Leanteri, joka heräsi juuri sopivasti ja sanoi: ”Niihä myö tultii ko linnunpojat!”

Kaarina Naski

juoksee, hiihtää, kävelee, painii,heittää,nyrkkeilee… MUTTA MITEN KÄY FINNEILTÄ JENKKIFUTIS?

Montanan Red Lodgessa hän oli syntynyt tämä taituri, mutta suku oli vahvasti Suomen perään. Molemmat vanhemmat, niin Matti kuin Martha olivat vanhasta maasta ja runsaan sadan vuoden takaisen siirtolaisaallon mukana uudelle mantereelle tupsahtaneita. Jos olette kuulleet Washington State -yliopistossa vuosittain jaettavasta Laurie Niemi -palkinnosta, niin se osuu suoraan edellä viitatun 1925 syntyneen futistähden tarinaan.

Laurie Niemi oli isänsä puolelta tiettävästi Ylihärmästä Etelä-Pohjanmaalta. Tällaiselta hän näytti Washington Staten yliopiston otteluasussa vuonna 1946. Muhkeutta sanotaan komistuksella olleen riittävästi ilman toppauksiakin myös joulupukin rooliin, joka osui hänen kohdalleen opiskelijoiden lapsille järjestetyssä hyväntekeväisyystapahtumassa. – Kuva Washington State University

Perhe muutti 1932 Washingtonin osavaltioon, jossa äiti huolehti maatilasta ja lapsista isän hakeuduttua lisätienesteihin kaivostöihin. Ja eipä aikaakaan, kun Lauri eli Laurie oli jo high schoolissa ja herätti varmaan sekä ihastusta että kateutta pärjätessään hienosti – suomalaisille tyypilliseen urheilulle ahnaaseen tapaan – niin amerikkalaisessa jalkapallossa, koripallossa kuin baseballissa. Myöhemmin Washington Staten yliopiston jalkapallojoukkueessa 20-vuotiaan Laurien pelipaikka oli heti alkuun hyökkäyksen linjassa vasen guard, paino ottelulehtisen mukaan 100 kg, pituus 183.

Näin mielenkiintoisia tietoja löytyy Heikki Halttusen eläytyvästä artikkelista Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa 2016. Halttunen on Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liiton SAJL:n nuoriso- ja koulutuspäällikkö ja tutustunut niin omasta mielenkiinnosta kuin virkansa puolesta myös maanmiestensä ”yliatlanttiseen” toimintaan ja sitä myöten lajin alkukotiin. Lähdeaineistosta jyristelikin vastaan junan lailla isopoika Laurie Niemi. Jos urheilija on saavuttanut amerikkalaisen jalkapallon pelaajana ja valmentajana enemmän kuin yksikään toinen amerikansuomalainen ja hänet on valittu sekä yliopistosarjojen All American -miehistöön että ammattilaisten tähdistöön Pro Bowliin, on hän taatusti niin tutkijan kuin ison yleisön mielestä laulun arvoinen.

   Niemen noviisiaikojen valmennusryhmästä Washington State Cougarseissa erottui Halttusen mukaan toinenkin suomalainen nimi, Elmer Huhta, linjavalmentaja, joka opetti Niemelle ja muille linjamiehille pull out -liikkumista ja näytti tähtäyspisteitä blokkaamista varten. Termistö on tietenkin alan miehille selvää kuin pläkki, eikä se maallikostakaan pahalle kuulosta. Huhta kuului hänkin niihin amerikansuomalaisiin, joiden vanhemmat olivat muuttaneet 1900-luvun alkupuolen siirtolaisvirrassa Amerikkaan. Vuonna 1948 Niemen paino kuuluu nousseen 109 kiloon. Hän pelasi aloittavana hyökkäyksen tacklena ja toimi myös joukkueen kapteenina. Menestystä ja kunniaa tuli kilvan. Tekee mieli lainata tähän Niemen valmentajan Phil Sarboen analyysi suomalaisesta. Siksi, että se jos mikä hivelee mieltä vielä 2000 -luvullakin: ”Niemi on joukkueemme sytytystulppa. Jos hän taklaa puolustuksessa juoksijan vain aloituslinjan tasalle, hän ei ole tyytyväinen. Hyökkäyksessä hän haluaa Cougarsin juoksevan hänen blokkiensa takaa. Niemi ei tyydy pelaamaan pelkästään hyvää jalkapalloa, hän haluaa olla pelisuorituksessa erinomainen.”

Heikki Halttunen aloitti jenkkifutiksen pelaamisen 1981 Jyväskylä Beach Park Rangersissa. 1980-luvun lopulla Munkkiniemessä hän kuului Munkka Coltsin kovaan, SM-hopealla ja SM-kullalla palkittuun joukkueeseen. Pelaamisen jälkeen kiinnosti niin urheiluhistoria amerikansuomalaisine sankareineen kuin valmentaminen, ja harrastuksesta tuli myöhemmin myös ammatti. Pari vuosikymmentä on vierähtänyt SAJL:ssä nuoriso- ja koulutuspäällikkönä, ja perheen asemapaikka on Helsinki. Tässä sen sijaan nähdään lajimyötäisinä kehyksinä Michiganin stadion. – Kuva Jyrki Lempinen.

NFL:n aateliin

Ammattilaiseksi Laurie Niemi valittiin NFL:ään toisen kierroksen numerolla 18, ja joulukuussa 1948 hän allekirjoitti sopimuksen Washington Redskinsin kanssa. Jo kaudella 1951 hän nousi NFL:n aateliin. Kun Redskinsillä sitten parin vuoden päästä oli vastassaan Philadelphia Eagles, katsojia oli pilvin pimein. Eagles oli jo johdossa 7-0, kun linjapuolustaja Niemi kaappasi irtopallon syliinsä ja juoksi sen maaliin. Ottelu päättyi tasatulokseen 21-21, ja silloisten suomalaisten tavoin vielä nykypäivänkin fanit voisivat olla ylpeitä Niemen sankariteosta. Sankari itse suuntasi tuolloin jo toisaalle, Kanadaan British Columbia Lionsin joukkueeseen, jossa pari vuotta pelattuaan aloitti valmentajauransa enin Montana State-, sitten Washington State -yliopistossa. Kunnes taas 1961 ammattilaispiireihin palattuaan ryhtyi Philadelphia Eaglesin hyökkäyslinjavalmentajaksi. Kaudesta 1964-1967 omassa kasvattajayliopistossa tuli Laurie Niemen uran viimeinen. Kyseessä olivat myös hänen elämänsä viimeiset vuodet, sillä futistähti menehtyi krooniseen leukemiaan vain 42-vuotiaana 1968. Pelit olivat hänen kohdaltaan ohi, mutta tuttu iso hahmo oli painunut lähtemättömästi monen mieleen, ei vähiten hänen nuorten valmennettaviensa, jotka olivat saaneet kokea omakohtaisesti esimerkillisen coachinsa lämmön ja lojaaliuden sekä ehdottoman omistautumisen lajille.

————————————————————————————————————————————————

MATKA VALTAMEREN YLI EI OLE PELAAJILLE REISSU EIKÄ MIKÄÄN!

Niin kuin urheilu isona käsitteenä yhdistää maita ja kansoja, niin se tekee myös lajikohtaisesti. Amerikkalaisella jalkapallolla on kattava suosio. Suomessa on alan liitolla ikää jo yli 40 vuotta, ja se on niin Euroopan liiton ja Maailmanliiton kuin Suomen Olympiakomitean jäsen. Yhdysvaltain ja Suomen kytky pelaajatasolla tunnetaan. Amerikkalaisia, yleensä yliopistotaustaisia pelaajia tulee Suomeen joka kesä monta kymmentä pelaamaan miesten Vaahteraliigaan ja l-divisioonaan. Amerikansuomalaisiakin, mutta harvemmin – kuuluisimpana Miami Dolphinsin Eric Laakso, joka muistetaan eritoten quarterback Dan Marinon suojelijana. Marinohan oli NFL:n pelinrakentaja, joka pelasi koko uransa, aina vuoteen 1999 Dolphinsissa. Laakso kävi opettamassa lajin hienouksia suomalaispelaajille 1982 ja vieraili mm. isänsä Olavin kotikaupungissa Vaasassa.

   -Tälläkin hetkellä NFL:ssä on kaksi suomalaistaustaista pelaajaa, kertoo Heikki Halttunen SAJL:stä. -Wide receiver J.J. Koski voitti Super Bowl LVI:n Los Angeles Ramsin miehistössä 2022 ja taistelee pelipaikasta joukkueessa. Kosken isoisän isä John Koski oli syntynyt Suomessa. Toinen laitahyökkääjä on Travis Toivonen, joka pelasi Minnesota Vikingsin kokoonpanossa siirryttyään sinne New York Giantsista. Toivosen perhe on Minnesotasta, jonne hänen isoisänsä isä Sulo Toivonen aikoinaan matkasi Helsingistä.

   1970-luvulta alkaen on suomalaisia pelaajia ollut Halttusen mukaan pelaamassa USA:n high schooleissa vaihto-oppilaina sekä yliopistostipendiaatteina. Isoimmaksi nimeksi hän mainitsee juuri Alabaman yliopistossa aloittaneen hyökkäyksen linjamiehen Olaus Alisen, jolle povataan ammattilaisuraa. Ja Edward Vesterinen pelaa kolmatta vuotta West Virginian yliopiston puolustuslinjassa. Seniorivuottaan pelaa Eastern Illinoisin yliopistossa porvoolainen Daniel Luoma, jonka pelipaikkoina ovat tight end ja kicker.  Suomalaispoikia ovat myös Northern Arizonan Eemil Herranen ja Boston Collegessa uraansa aloitteleva Mika Montonen. Molemmat ovat potkaisijoita.

Vähänkö on vallatonta menoa! Vaahteramaljaan XLIII yltänyt Kuopio Steelers juhlii mestaruutta. – Kuva Jari Turunen.

SAJL pähkinänkuoressa

Halttunen tiivistää Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liiton tähänastisen tarinan. -Vuonna 1979 perustettu liitto edistää amerikkalaisen jalkapallon eri lajimuotojen huippu-urheilua, harrastamista ja toteuttamista lisäämällä lajiosaamista Suomessa yhdessä laajan ja laadukkaan seurakentän kanssa sekä toimimalla aktiivisesti kansainvälisissä verkostoissa. Seuroja on ympäri Suomea aina Rovaniemellä asti. Maajoukkueet ovat edelleen Euroopan kärkeä, sillä miehet sekä U19 maajoukkueet pelaavat EM-mitaleista tänä vuonna.

Entä naiset? -Suomen naisilla on plakkarissaan kolme MM-pronssia, ja tänä vuonna heillä on myös EM-kisaotteluita, Halttunen vastaa, ja äänestä kuulostaa hienoinen ylpeys oman väen puolesta isolla rintamalla.

Suomen naiset voittivat MM-pronssia 2022. – Kuva Jari Turunen.

Liiton toiminnanjohtaja on Mika Heinonen ja hallituksen puheenjohtaja Roope Noronen. Heinonen on luonut pitkän uran urheilujohtamisessa, ja helsinkiläinen Noronen toimii myös amerikkalaisen jalkapallon maailmanliitto IFAF:n hallituksessa. Kilpailujohtajana Norosen vastuulla ovat kaikki järjestön alaiset turnaukset, ja hän edustaa hallituksessa myös Euroopan liittoa EFAF.

Kaarina Naski

Pirtusotako painunut unohduksiin – ei ikinä!

Kapteeni Mäkinen ja närpiöläiset pirtumiehet Svanen -kaljaasin kannella 1920-luvun alkupuolella. Vas. Adrian Åkerman, Karl Johan Norrgård, turkulainen Ahti Rasinen, Valdemar Broman, Bruno Södergran, Mäkinen oik. aivan kuvan reunassa ja Ivar Öhman istumassa. Seikkailija ja sotilas, Vesilahdella Pirkanmaalla syntynyt Urho Lauri Mäkinen oli ensimmäinen pirtukuninkaana tunnettu salakuljettaja ja yksi niistä, jotka pystyivät välttämään tuomiot. On arveltu hänen saaneen neuvoja lakimiesveljeltään Wäinöltä, Turun hovioikeuden asessorilta, joka toimi myöhemmin Saarijärven kihlakunnan tuomarina. – Kuva Ivar Bengts, Bygdeminnen från Nämpnäs/Nissen 2019.

Se oli se syksy, kun hampurilainen höyrylaiva Heinrich ajautui Hailuodon vesiltä koilliseen Vähäkiikkaran eli Ulommaisen karille, 8 kilometriä Kemijokisuusta lounaaseen. Tosi harvassa, jollei suorastaan olemattomissa, ovat ne ihmiset, jotka tuon laajalti tuhoja Itämerellä aiheuttaneen syysmyrskyn muistavat, sillä kyseessä oli vuosi 1924. Mitäkö siitä sitten enää? Kaikkea kysyttekin, sillä tapaus Heinrich on oikea mallijohdanto salakuljetusaiheeseen. 985 kpl pirtukanistereita jouduttiin nimittäin heittämään mereen laivan ajelehtimisen aikana, mutta semmin niistä ei muka havaintoja saatu. Vetten haltijoita ja kauniita merenneitoja voisi joku mytologiaan viehtynyt yrittää syytellä, mutta meriselvityksessä sellainen ei mene läpi.

-Kun ruma sana sanotaan niin kuin se on, kuvaa hyvin protestilaulajan tarkoitusperää. Kirja Pirtusota ja salakuljettajat (Atrain & Nord) ei myöskään kaunistele, vaan se puhuu salakuljettajista oikeilla nimillä. Kieltolain aika oli Suomen kansaa jakava ja vaati uhrinsa, eivätkä vastuuta vältelleet poliitikot saa kirjassa kiitosta. Toinen puoli ilmiötähän on sitten siihen liittyvä jännityksen ja seikkailun vetovoima, jota mm. kaunokirjallisuus ja elokuvat ovat usein romantisoituna kuvanneet. FT Juha Ylimaunu tuo teoksessaan esille faktat, Pohjanlahden tuntemattoman historian.

Mainitun kaltaisia tarinoita on Suomessa lukemattomia, mutta enimmäkseen ne ovat kuuluneet suulliseen perinteeseen. Seudun ja kenties suvunkin pirtuykköstä ja hänen jännittäviä seikkailujaan on kehuskeltu mieluusti tietyissä piireissä, mutta niihin eivät ole kuuluneet viranomaiset yhtä vähän kuin tutkijatkaan. Siitä syystä tietenkin, että laki katselee joitakin sankaruuksia omalla tavallaan, ja vaikka moni poika vallankin merenrantakylissä on harrastanut aikanaan trokaamista, niin rikollista toimintaahan se mokoma on. Suomessa on toki ilmestynyt alan kirjallisuutta niin fiktio- kuin tutkielmalähtökohdista, mutta lukumääräisesti jokseenkin vähän asian merkittävyyteen nähden. Tämän aukon tuntuu paikanneen nyt kertaheitolla tietokirjailija fil. tri Juha Ylimaunu viisisataasivuisella yhtä kattavalla kuin vetävällä teoksellaan Pirtusota ja salakuljettajat, Pohjanlahden tuntematon historia (Atrain & Nord). Sitä lukee kuin hurjinta seikkailukirjaa ja joskus suorastaan epäuskoisena alan ammattimaisuudesta. Joka siirto tällä shakkilaudalla oli tarkkaan mietitty, ja ilmiö, niin epäsuotavaksi kuin se katsottiinkin, kehitti suomalaista yhteiskuntaa sen monilla sektoreilla. Spriin salakuljetuksen sanotaan pelastaneen jopa kokonaisia pitäjiä kurjistumiskehitykseltä, kuten Ahvenanmaan Brändön seudun. Ihmisen kekseliäisyys tuli näkyviin mm. kuljetustekniikoissa ja varastoinnissa. Piti olla spriikanisterit, pirtusiimat eli merikätköt, joita käytettiin jo 1920 -luvun alussa Varsinais-Suomessa ja Kotkan seudulla ja ennen pitkää myös Pohjanlahdella. Maakätköjä nimitettiin pirtukellareiksi, kun taas kanisterit laitettiin erityiseen kehikkoon, pirtutorpedoon, vetävän veneen hinattaviksi. Luotiin myös kuljetukseen ovelia piiloreittejä, ns. pirtukaravaanireittejä. Ja kun salakuljettajat satsasivat nopeisiin veneisiin ja autoihin, oli myös tullin, merivartioston ja muun viranomaisvalvonnan pakko terästäytyä kalustokantansa uusimisessa perässä pysyäkseen ja edelle ehtiäkseen. Aseidenkäytön mukaantulo viimeistään lienee valpastuttanut koko yhteiskunnan tajuamaan, että pelkästä leikistä ja seikkailusta ei enää ollut kysymys.

Juha Ylimaunu on kasvanut Alatorniolla Tornionjoen suistosaarella. Hän on siis pohjoisen poika, vaikka sukujuuria on äidin puolelta myös Kymenlaaksossa. Ennen opiskelemaan lähtöä Helsingin yliopistoon Ylimaunu otti tullimiehenä tuntumaa salakuljetuksen torjuntaan Lapissa Norjan rajalla. Koulutukseltaan hän on biologi ja ympäristötieteilijä, fil. tri ja asuu nykyisin Kemissä Perämeren rannalla. Siviiliammatiltaan hän oli pitkään Outokummun ympäristö- ja vastuullisuusjohtaja ja on yhä ylpeä siitä, että Tornion tehtailla on maailman alhaisin hiilijalanjälki ruostumattoman teräksen ja terrokromin valmistuksessa. Runsas vuosi sitten ansioituneen tutkijan kulttuurihistorialle omistautuminen muuttui kuitenkin harrastuksellisuudesta päätoimiseksi. – Kuva Pirkko Kukko-Liedes.

Yksi puhuu yhtä, toinen vedättää

Em. Heinrich -laivan tarinaan vielä mennäksemme kirjailija Ylimaunun opastuksella täsmentyy, että paikalliset kalastajat pelastivat myrskyssä oman henkensä uhalla miehistön ja pienen koiran. Kokonaisuudessaan miehistön meriselitys haaksirikosta ja pelastajien selitykset olivat kuitenkin ristiriidassa keskenään; ilmeistä oli, että ainakin osa pirtulastista saatiin kätkettyä. Laivan danzigilainen kapteeni Adolf Bode, joka oli ollut Oulun Seurahuoneella myrskyn aikana, hälytettiin Kemiin, ja alaistensa palattua kotimaahansa hän joutui vielä jäämään alueelle huolehtimaan laivahylyn pelastamisesta. Eivätkä kipparin liiketoimetkaan olleet ohi, sillä eipä aikaakaan, kun Tornion Röyttän tulli löysi Alatornion Pajukarista 1250 litran spriikätkön, ja siellähän ne olivat kuin tilauksesta pidätettävissä myös Bode ja joukko trokareita. Aseita ei käytetty, mutta tullivartioveneen päällikkö Kaarlo Granström kuuluu kunnostautuneen nyrkein, juoksemalla kiinni pakoon lähteneen pirtuveneen kuljettajan ja niputtamalla köysin hänet muiden kovanaamojen seuraan. Hovioikeus vahvisti lopulta miehille lyhyet vankeustuomiot, vapautti veneen omistajan, mutta tuomitsi veneen valtiolle. Lukija tuumii, että koko homma taisi olla vain meriittiä Bodelle, joka toimi myöhemmin erään Pohjanlahden menestyksekkäimmän pirtulaivan kapteenina, sen verran osaavana, ettei koskaan enää kiinni jäänyt.

Kun täyet miehet kerjäs

Tutkijan mukaan suursalakuljettajia oli kaikista kansankerroksista ja eri poliittisista suunnista. Yhteistä heille oli aloite- ja riskinottokyky, hyvä itsetunto sekä kokemus – mereltä, laivastosta tai sodista hankittuna. Näistä aktiivisista toimijoista menestyjiä olivat ne, jotka osasivat lopettaa riskien kasvaessa ja sijoittaa harmaat rahansa laillisiin liiketoimiin ja kiinteistöihin. Lähes kaikki Pohjanlahden suursalakuljettajat luopuivat tai pakotettiin luopumaan alasta vuosina 1932-1934. Alalla jatkoivat kieltolain jälkeen lähinnä työmiehet, jotka näkivät salakuljetuksen tai pirtulaivoille pestautumisen työttömyyttä parempana vaihtoehtona. Työttömyys oli näet yleistä ja sosiaaliturva olematon, nälkää ja velkaa sen sijaan oli. ”Se oli niin huonoa aikaa, että täyet miehet kerjäs”, kuten näkijät ja kokijat Perämeren rannikolla tilannetta kuvasivat.

Kieltolain alkuvuosina Pohjanlahden rannikolla alkoholin kysyntään vastasi lähinnä pontikankeitto. Tämä sisämaassa vuonna 1922 kuvattu veijari näyttää, miten kaikki sujui kuin tanssi siltä joka osasi, Pontikan eli kotipolttoisen viinan teko oli koko kieltolain ajan vaihtoehto ja yleistä, jos ulkomailta salakuljetettua spriitä ei ollut mistä ottaa. – Kuva Dahlberg, Keski-Suomen museo.

   Kieltolakiajan salakuljettajia tai viranomaisia ei ole enää elossa. Kyseisen kauden alkupuoliskolla oli yleistä, että epäiltyjen nimet julkaistiin lehdessä vähäisen määränkin hallussapidosta, ja leimautumisen pelko sai aikaan joukkovaikenemisen. Vähämerkityksistä tuskin oli sekään, että salakuljetuksella hankittu pääoma oli laitonta, ja sellaiseen perustui monen nykyisen liikeyrityksen alku. Kirjassa on kerrottu niiden salakuljettajien nimet, jotka tuomittiin päätekijöinä ja joihin tutkija törmäsi toistuvasti lehdissä ja raporteissa. Suoranainen materiaaliturva avautui sanomalehtiarkistojen digitalisoinnin myötä. Viranomaislähteet olivat Ylimaunun seuraava tärkeä tutkimusvaihe, ja yhteiskunnalliset heijastumat täydensivät analyysin. Kieltolain aikana alkoholin käyttö ja väkivalta lisääntyivät huimasti, ja Pohjanlahden rannikko edusti Suomessa jakaantuneinta suhtautumista alkoholiin. Vastakkaisina ryhminä nähtiin herätysliiketaustainen vyöhyke ja rannikon ruotsinkielisen väestön vapaamieliset.

   Kieltolain uhreja oli Ylimaunun mukaan satojatuhansia – kuolleita, vammautuneita, väkivallasta kärsineitä – niin että mistään pikku sodasta ei surullisine lieveilmiöineen ollut kysymys. Sydämeenkäypä on mm. kuvaus, jossa nuori poika, seitsemäntoistavuotias, nukahti rekeen kai elämänsä ensimmäisessä humalassa. Pirtu teki tehtävänsä, mutta kuoliaaksi paleltumista ei ollut suunniteltu.

Selkämeren spriitulvaa toppuuttelemassa kävi myös Turusta tullihallituksen vartiolaiva Mäntyluoto. Sen miehistö pidätti syksyllä 1926 Säpin lähellä kaksi moottorivenettä, joissa oli 4000 litraa spriitä ja laatikoittain viinejä ja konjakkia. Veneväki oli pääosin Ahlaisista ja Lyttylästä. Pian Mäntyluoto ajoi takaa ja sai kiinni myös paikallisen kalastajamoottorin 1140 litran lastissa Luvian rannikolla. – Kuvassa kuormataan mereltä tuotuja pirtukanistereita tullikamarille vietäväksi, paikka tuntematon, Työväen arkisto.

Että kukako omisti?

Merivartiolaitos voitti Pirtusodan Pohjanlahdella 1934; kieltolaki oli loppunut ja merivartiointi tehostunut. Suomen ja Ruotsin vartioalusten uudenlainen yhteistyö pidätysvaltuuksineen oli merkittävä parannus Pohjanlahden sulun vartioinnissa. Kun aikaisemmissa tutkimuksissa on väitetty Suomeen suuntautuneiden salakuljetusalusten olleen lähinnä saksalaisten tai kansainvälisten kapitalistien omistuksessa, nyt puheena olevassa tutkimuksessa on osoitettu, että virolaiset pitivät aina Suomenlahden spriikaupan hallinnassaan ja Pohjanlahdellakin alkuvuosia lukuun ottamatta. Semmin saksalaisten osuus rajoittui tukkumyyntiin, mutta me suomalaiset – niin se vain on – omistimme yhdessä virolaisten kanssa suurimman osan spriilaivoja ja -lasteja.

Kaarina Naski

(kuvat puheena olevasta kirjasta)

———————————————————————————————————————————————— VAASAN JAAKKOON KITEYTYKSIÄ KESÄN 1934 NÄKYMISTÄ:

”Ne pirtutakavarikkouutisekkin rupiaa aivan loppumhan. Ei kannata pirtupuulaakien enää spriitä laivoolla Suomehen kuljettaa. Vaasan erustalla ei oo pirtulaivoja enää tänä kesänä näkyny ja Suomenlahreltakin n`oon hävinnehet… Mutta salapoltto tuntuu taas vähinse alkanehen. Heti kun Karhu-viina Vaasasta lopetettihin, rupes Vöörin mettistä tulemhan Kyröönmaihin pontikkaa, jota myyrähän vähä halvemmalla kun valtion viinaa.”

————————————————————————————————————————————————

Liike on ollut paras lääke amerikansuomalaisilla naisilla

Naisvoimistelua lukuun ottamatta naisten liikunnalliset harrastukset amerikansuomalaisten keskuudessa olivat siirtolaisuuden alkuvuosina ja pitkään sen jälkeenkin vähäisiä. Miten sitä piikapaikoista olisi ennättänyt, ja 1900-luvun taitteessa sopivaisuuskysymyksetkin taisivat tulla vastaan. Sitten oli edessä perheen perustaminen, jota seurasi huoli toimeentulosta, eritoten kolmikymmenluvun pulavuosina. Sodan jälkeen taas jo ikä vaimensi kiinnostusta urheiluun. Uusien sukupolvien myötä niin asenteet kuin olosuhteet ovat luonnollisesti muuttuneet. Ja mitä miehiin tulee, niin heidän kohdallaan valinnanmahdollisuudet ovat heti alkuun olleet toiset tässä ”sukupuolittuneessa” maailmassa.

Vakava paikka se on virallinen porukkapotretti, vaikka esityksessä taivuttaisiin umpisolmulle. Tässä Naisten voimisteluseura vuodelta 1912, Gardner, Massachusetts. Johtajana Erkki Pokki. Naisvetäjää ei kai ollut tai otettu? – Kuva Siirtolaisuusinstituutti.

Edellä mainitusta päätellen naisvoimistelun merkitys on ollut todella suuri, koska sen oli yksinään katettava naisten liikunnalliset tarpeet. Ennen oman seuran perustamista New Yorkissa voimisteltiin Finnish American Athletic Clubin riveissä Raittiusseura Tähden huoneistossa Harlemin kaupunginosassa ja ”mallassaunassa”, yhdessä suomalaisten ravintolamaisista kokoontumispaikoista. Historioitsija Esko Tommolan haastatteluaineistojen mukaan miesten kiinnostus voimistelijattaria kohtaan oli näissä tiloissa häiritsevän suurta, ja niinpä vuonna 1934 katsottiin tarpeelliseksi hankkia omat tilat ja perustaa New Yorkin Suomalaiset Naisvoimistelijat, joka ilmeisesti em. taustasyyn takia sai alkuun vähän feministisen leiman. Debyyttiesiintymistä Brooklynin Imatra -haalilla seurasikin vielä varsin vähälukuinen ja hämmentynyt yleisö. Perustajajäsenten ykkösiä oli Tampereen Pyrinnön kasvatti, voimistelunohjaaja Elsa Haapasalo, joka laittoi heti tuulemaan. Treenattiin sekä voimistelua että kansantanhuja, ja ensimmäinen komea esiintyminen seuralla oli sitten vuoden 1939 New Yorkin maailmannäyttelyssä. Haapasalo oli lähtenyt Amerikkaan 1922. Matkatavaroihin kuului niin voimisteluvälineitä kuin alan kirjoja, ja melko pian hän niitä tarvitsikin. Päivät kuluivat ompelijan ammatissa ja illat Työväenyhdistyksen naisosaston vetäjän tehtävissä. Vuodesta 1929-42 hän teki sitten pyyteetöntä, palkatonta ohjaajan työtään FAAC:n naisyhdistyksessä seuransa rakastamana ”Korpraalina”. Ohjaajista ei ollut myöhemminkään puutetta, ja uusia tuli Suomesta. Yleisötkin kasvoivat niin, että 20-vuotisjuhlissa Viidennen avenuen haalissa katsojamäärä kipusi tuhanteen. Seura toimi monin tavoin yhdyssiteenä uuden mantereen entisen kotimaan välillä ja erityisen ansiokkaasti sotavuosina. Silloin sai moni rintamasotilas voimistelijanaisten kutomia lapasia, sukkia ja päähineitä suoraan Amerikasta.

Asuissa muutosta, ja hymylle on tehty tilaa. Lajissa tottakai myös kilpailtiin. Urheiluseura Yrityksen voitokas tyttöjen voimistelujoukkue Calisthenic Team, Norwood, Massachusetts 1931. – Kuva William Wolkowich Valkaviciuksen kokoelma, Siirtolaisuusinstituutti.

   Vuonna 1959 toimintaa rupesi johtamaan Hilkka Guallay-Pap Suomesta. Hän oli naisvoimisteluguru Hilma Jalkasen oppilas, itsekin tunnustettu ohjaaja. Seura sai pian myös vakituiset säestäjät. Esiintymisiä oli paljon, niin suomalaisen kun amerikkalaisen yleisön edessä. New Yorkin tyttöjen esiintymiskutsuja oli omiaan lisäämään Helsingin olympiakisoista virinnyt innostus uudella mantereella. 1950- ja 1960 -luvuilla kiertueet ulottuivat mm. amerikkalaisyliopistoihin. Suomen Naisten Liikuntakasvatusliittoon (SNLL) pidettiin tiiviisti yhteyttä ja omaksuttiin näin vanhasta maasta vaikutteita. 1970-luvulle tultaessa suomalaisväestön väheneminen näkyi jo voimisteluseurankin jäsenmäärässä. Vuonna 1988 kertoi tuolloinen puheenjohtaja Anneli Alperin (s. 1934 Värtsilässä, avioitui New Yorkiin 1967), että jumppaillat ovat edelleen kerran viikossa, mutta esiintymiset ovat pelkästään tanhuamista. Vielä seuran 60-vuotisjuhlissa 1994 onnittelemassa oli Suomesta Porin Naisvoimistelijain joukkue, SNLL:n ansiomerkkejä säästelty.

New Yorkin tyttöjen kaunista liikekieltä 1950 -luvulta. Kuva on Lappeenrannan Lamposaaresta lähteneen – sittemmin floridalaistuneen – Irja Aron, joka kurkistaa etualalla olevan oikeanpuoleisen voimistelijan vierestä, takaoikealta. Eräiden amerikansuomalaisten ohjaajien mukaan perinteisen suomalaisen naisvoimistelun on nähty poikkeavan amerikkalaisesta versiosta, joka tähtää etupäässä liikojen kilojen tiputtamiseen ja tanssillisuuteen. Mene tiedä, onko se jo vanhaa tietoa…

Keskivartalosta virtaavuutta

Mutta jotta päästäisiin perille siitä, mitä amerikansuomalaiset jumppaohjaajat suomalaisilta omaksuivat ja millaista tyyliä viljelivät, on hyvä käydä läpi alan tutkijain tekstejä. Sellainen on esimerkiksi Aino Sarjen, VTT, FT, analyysi Hilma Jalkasesta. Lukija pääsee perille naisvoimistelun tahtoihmisestä, joka imi nuorena itseensä näkemyksiä alan vahvoilta vaikuttajilta, testasi ja kehitti niitä, mutta oli myös valmis, kun hyväksi näki, kritisoimaan ja kyseenalaistamaankin. Vasta sotien jälkeen Jalkanen koosti Sarjen mukaan lopullisesti voimistelun järjestelmänsä. Sen ytimenä olivat keskustaliikunta ja harmonisen liikunnan lait. Perinteisessä naisvoimistelussa lantion piti olla liikkumaton, kun taas keskustaliikunnassa Jalkanen sai voimisteluun virtaavuutta, jonka tutkija toteaa olleen uutta massavoimistelun yhteydessä. Siis rangan liikkuvuutta tukevaa, mainiota terveysliikuntaa, jonka on nähty vertautuvan nykypäivän flowgymnasticsiin. Muistetaan myös, että jo ensimmäisellä Yhdysvaltain kiertueellaan vuonna 1956 oli Jalkasen valioryhmällä yli 50 esitystä. American tour -esitteessä tasavallan presidentti ja rouva Kekkonen tervehtivät Amerikan voimistelijapiirejä ja toivoivat esitysten luovan kulttuurisia suhteita maiden välille.

Herkkyys lähtökohdista ja yhteisyydestä

Lajin näyttävyys on tietenkin hieno asia, mutta ehkä tärkeintä harrastajan kannalta on sittenkin voimistelun jälkeinen hyvän olon tunne kropassa ja terveydelliset vaikutukset pitkän päälle.

Anja Laurila tuntee hyvin niin New Yorkin kuin kesämaan. Aina menossa tai tulossa, osallistui miehensä Maunon kanssa vilkkaasti mm. Floridan Pohjalaisten toimintaan. Nyt tuokin seura on monien suomalaisjärjestöjen tavoin maalisuoralla. Kuten ilmeestä näkyy, huumorin suolaa ei ole unohdettu tämänkään päivän keitoksista. – Kuva Timo Vainionpää.

   Lake Worthin suomalaisyhteisössä Floridassa seniorivuosiaan ovat viettäneet monet entiset New Yorkin Naisvoimistelijain jäsenet, parhaillaankin mm. energinen Anja Laurila (s. 1933). -Esiinnyimme paljon silloisissa juhlissa, ja menoa oli, hän toteaa iloisesti. Ulkopuolinen voi puolestaan arvioida, että takavuosina luodusta kuntopohjasta on ollut taatusti hyötyä, haastateltavan ”ysikymppiset” kun siintävät jo lähitulevaisuudessa. Kenttäurheilusta Anjan edesmenneellä puolisolla Maunolla oli paljonkin henkilökohtaisia muistoja, puhumattakaan katsomon puolelta koetuista huippu-urheilullisista hohtohetkistä. Mutta nyt niitä voi kysyä vaikkapa kesämaan naapurilta Gunnar Penttiseltä, joka hänkin asui Lauriloiden tapaan vuosikymmenet New Yorkissa. -Gunnar sanoi, että urheilullisesti vilkkainta aikaa oli kaksikymmenluku ja luetteli saman tien Ritolan, Nurmen ja Kolehmaiset, Anja kertoo. -Ja vielä Sjögrenin, Rahkosen, ”Iso Paavo” Kauppisen ja Tauno Pulkkisen – Brooklyn oli tuolloin hyvin edustettuna – ja seuroista tietenkin Finnish-American Athletic Clubin. Juoksijoita, kävelijöitä, hiihtäjiä…

   Anja Laurila on voinut monen muun amerikansuomalaisen tavoin tuntea ylpeyttä maanmiehistään ja suomalaisuudestaan ja on myös pitänyt omakohtaisesti, niin kuin sanonta kuuluu, lippua korkealla. Suomalainen palveluskunta on ollut Atlantin tuolla puolen arvossaan, ja tähän joukkoon sukelsi aikanaan myös Lahdessa syntynyt Anja, joka aloitti vuonna 1956 ei enempää eikä vähempää kuin Rockefeller -suvun silloisen päämiehen John D. Rockefeller Juniorin perheessä kokin apulaisena. Anjan isä oli ollut New Yorkissa varakkaiden perheiden autonkuljettajana koko 1920-luvun ja äiti tullut piikomaan ennen toista maailmansotaa. Anjan isäntäväellä, iäkkäällä pariskunnalla, oli 15 palvelijaa ja 36 huonetta, ja valtavan suureen ruokasaliin katettiin aina neljälle, vaikka ruokailijoita oli kaksi. Siinä sitä oli mahdollisuus herrasväellä suuressa talossa kuntoliikuntaan ja työntekijöillä suorastaan velvollisuus…  

   Laurilat tunnetaan aktiivisesta panoksestaan amerikansuomalaisten hyväksi, niin pohjoisessa kuin myöhemmin Floridassa. Luottamustehtävät ja vapaaehtoistyöt olivat itsestäänselvyyksiä. Pariskunta onkin nauttinut suurta arvonantoa suomalaisyhteisöissä, Anja myös avustajantyössään Amerikan Uutisissa. Kulttuuriteoksi on katsottu Anja ja Mauno Laurilan yhdessä kirjoittama muistelmateos Memories of Harlem 1888-1955.

Kaarina Naski

(Lähteet: Aino Sarje, Hilma Jalkanen suomalaisen naisvoimistelun kehittäjänä – Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 2011, Irja Kleemola, Naisliikuntaa 100 vuotta, Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Kestääkö kunto, urheiluvitsejä (toim. Helen Exley ja Samantha Armstrong, suom. Taija Mård), Toby Reynolds, Sporty jokes.)

————————————————————————–

Kaikenlaista urheilua

Miten pitää kuntoaan yllä amerikkalainen neljän lapsen sporttiäiti? Hän jumppaa pottatreenien lomassa, kyykkää portaat ja täyttää tiskikoneen hyppien.

          xxxxx

Kalastus ja kalastus! Ei mahdu kaaliin! Vietät koko viikonlopun järvellä ja sitten tulet kotiin ja uneksit kalastuksesta. Miksi et ikinä uneksi minusta?

-Mitä, ja missaisin nykäisyn?!

          xxxxx

Ryhmä patikoitsijoita oli tehnyt päivän retken vuoristoon, mutta eksyikin paluumatkalla metsään. Pimeä alkoi laskeutua ja paniikki kasvaa. ”Etkös sinä, hitto vieköön, sanonut olevasi Minnesotan paras opas?”, yksi retkeläisistä alkoi elämöidä.

”Voi, niin minä olenkin, opas naurahti, ”mutta olen melko varma, että olemme nyt Manitobassa.”

          xxxxx

Mikä lintu on paras painonnostaja?

-Nostokurki.

————————————————————————–

Eläimistä on seuraa ”leikissä ja tosissa”

Tiesitkö, että Suomessa on ratsastuksen harrastajia noin 160 000? Lähes joka viides 10-18 -vuotiaista tytöistä harrastaa ratsastusta, ja parin vuoden takaisessa koululaiskyselyssä alakouluissa ratsastus oli tyttöjen toiveharrastuksista ykkösenä, yläkouluissa viidentenä. Suomen Ratsastajainliiton arvio harrastajamääristä perustuu Kansalliseen liikuntatutkimukseen sekä ratsastuksen yleisiin trendeihin, kuten mm. alan seurojen jäsenmäärän kehitykseen. Talleja on noin 16 000, ja ala työllistää yli 15 000 henkilöä.

Loviisa kirjasi muistiin yhtä ja toista.

Kohta mennään. Kumpaa mahtaa jännittää enemmän, Loviisaa, jolla on harrastuksen myötäiset aatokset ja asusteet vai Pipsaa, joka ei paljasta hevosen mietteitään kenellekään, varsinkaan aloittelijoille.

Hevosia puolestaan Suomessa on 74 300, kun taas hevosta paljon pienempiä, monen lapsen – jos aikuisenkin – rakkaita eläinystäviä, koiria, on peräti 700 000, joista Kennelliiton rekisterissä runsaat 500 000. Ja että päästäisiin vielä isompiin lukuihin, niin ei kun nollia perään koko maailman koiramäärää selvitettäessä. Ja niinpä saadaankin noin 400 miljoonaa!

Juokse sinä humma

Mitä pikku tyttö hevosista ajattelee ja mitä hän oppii harrastuksen edetessä, siitä saa hyvän käsityksen oheisesta omakohtaisesta kuvauksesta ja Hevoshovin tallilla Haminassa otetuista valokuvista. Viime kesänä ratsastuksen parissa aloittanut Virojoen alakoulun toisen luokan oppilas, terhakka Loviisa Javanainen, 8 v, on jo oivaltanut, että tärkeintä ei voi olla se, mitä hän itse haluaa ja millä tahdilla kehittyy. On opittava tuntemaan eläin, jolla on keskeinen rooli onnistumisessa. Mitä se tarvitsee? Rakkautta, sanoo Loviisa ensimmäiseksi, ja se on hieno tärkeysjärjestys olettaen, että juotavaa ja syötävää tulee automaattisesti.

Keppihevosaitiossa seurasivat tallin tapahtumia keskittyneesti Rosa, Kinuski, Piki ja Lumi. Pian on niiden vuoro, ja maastoon on jo mieli, halki niittyjen ja yli ojien, kevyesti mäkien päälle ja takaisin. Kunto on nimittäin kova.

Eikö se ole näin ihmisen lapsellakin? Oman kodin, jota hevosella vastaa karsina, tarvitsevat kaikki, ja liikunta, se on koko luomakunnalle aa ja oo. Olipa lajinsa edustaja iso tai ei, se/hän voi myös olla laiska tai sitten ei. Ja jos veikata pitäisi, niin kyllä hevosen omistajat ovat kaikki tyynni hevoshulluja – sanan positiivisessa merkityksessä – ja kuuluvat laajempaan urheiluhullujen ja muiden fanittajien suureen poppooseen.

No niin, sehän lähti mallikkaasti sujumaan! Sara huolehtii viran puolesta, että kaksikon tiimityö pelaa. Ja pelaahan se.

   Ja sitten on vielä sellainenkin ryhmä kuin keppariharrastajat. Keppihevosilla on pitkä historiansa lasten leikeissä, mutta 2000-luvulla harrastus lähti selkeään nousuun. Arviolta keppihevosia vaalii ja ohjastaa Suomessa jo 10 000 lasta ja nuorta.

Voi yhren kerran

Eipä siis ihme, että mm. iltapäivä- ja aikakauslehtien lukijakunta on innokkaasti kertonut aiheeseen liittyen kokemiaan tai kuulemiaan tosijuttuja muille jaettaviksi. Tyyliin:                           

Mitä sanoi pikku Eino nelivuotiaana, kun katseli hevosen piehtarointia nurmikolla?

-Voi yhren kerran, kun se menee kahren kerran!

Tai:

  -Hei! Sinun hauvelisi taitaa osata monta temppua.

-Tessu vai? Eihän se osaa edes kuperkeikkaa!

Taikka:

Koirat tervehtivät toisiaan koirien tapaan, ja sitten toinen sanoi:

-Minun nimeni on Ratto. Entä sinun?

Johon toinen, ihan vauvahauva vielä:

-En ole ihan varma, luultavasti se on Istu.

Kuka varpaita lämmittäisi?

Kun Ella-koira lähetti tämän kirjoittajalle veikeän kuvansa ja sen omistaja Oppa sylillisen lemmikkikehuja, niin Kaijuli teki siitä runon seuraavasti:

ehkä näytän aralta, vaik oikeasti olen rohkea ja vallaton

nimeni on Ella, tykkään vaellella, tanssahdella ja oraville haukahdella maailman laidalle asti…

mutta mulla lemmikki-ihminen on, kiltti ja rakas –kuka sille sitten antaisi tassua, jos lähtisin salaa, kuka varpaitaan lämmittäisi, jos en jäisi

kuka leikkisi kanssaan piilosta hassua –nyt jo kutsuu retkeltä takas ja maalissa sitten paljon suukottaa, halaa…

Kaarina Naski

Ameriikkalaasilla on rekortti

 

”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”

Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.

Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.

Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot.  Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä.  Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!

Kuka nopeimmin perillä?

Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?

Ei mikään turha tiimi…

Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.

…maratoonareista puhumattakaan

Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!

Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.

  Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.

Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…

Kaarina Naski

lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut

————————————————————————————————————————————-

Mie en uso

Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.

-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:

-No, Eino, kuinka sinun kävi hänen kanssaan?

-Mie selätin sen minutis!

————————————————————————————————————————————-

Paperit katosivat, mutta urheilu oli, on ja pysyy!

OLEN SUOMALAINEN, OSA 2

Siinäpä sitä olisi taas yksi dekkarin aihe: Mahtiseuran kadonneet paperit. Että tämä liittyy amerikansuomalaiseen urheiluhistoriaan, se tekee asiasta kukaties vielä kiintoisamman. Jokunenkin tutkija on törmännyt samaan probleemaan. Tietokirjailija Ossi Viita muun muassa mainitsee kokeneensa Ritola -työssään yhtä hämmästyttäväksi kuin valitettavaksi sen, että FAAC:n, New Yorkissa toimineen Finnish-American Athletic Clubin paperit näyttivät joutuneen hukkateille, mikä kuulostaa Suden hetkiä -teoksen yhteydessä sanaleikiltä, mutta jota se ei ole. Aiemmin jo John O. Virtanen, tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomen kunniakonsuli Portlandissa Oregonissa oli etsinyt samaa materiaalia tuloksetta. Aina oli ohjattu uuden henkilön luo. Näin heräsi epäilys, että rahojen käytössä tai muussa toiminnassa oli ollut sellaisia epäselvyyksiä, että arkisto olisi tahallisesti hävitetty.

Toisen maailmansodan jälkeen FAAC:n toiminta alkoi olla vaisumpaa, ja siksi mm. 1952 New Yorkiin saapunutta Tauno Pulkkista yritettiin houkutella kesäurheilun pariin. Ainahan hiihtäjämestari sen verran kiekkoakin heitti, että palkintoja tuli, mutta 1946 perustetun Finnish American Ski Clubin kanssa Pulkkinen sen sijaan löysi yhteisen sävelen. Hän voitti Amerikan hiihtomestaruuden kuusi kertaa, oli mukana kärkeen sijoittuneissa suomalaisissa viestijoukkueissa ja muistetaan sen jälkeen Amerikan hiihtojoukkueen MM- ja olympiakisoihin valmentajana – jopa latuhuollosta ja lumen varastoinnista vastaavana Lake Placidin talviolympialaisissa 1980. – Kuva mestarin tyylinäytteestä yhä toimeliaan kasvattajaseuran Mäntlahden Rannanpoikien vaalimasta Pulkkis-arkistosta.

Siirtolaisuusinstituutin mukaan FAAC -tietoja sisällään pitävän arkiston luetteloon pääsee tietyllä linkillä, mutta saadakseen pelkän listauksen sijaan varsinaisesta sisällöstä jotakin irti, olisi hakeuduttava Minnesotan yliopiston siirtolaisuustutkimuskeskuksen arkistoon, jossa kyseinen aineisto – mikä sen kattavuus sitten onkaan – on sekin tällä hetkellä vain paperimuodossa. Vaikka katoamistemppu onkin harmillinen FAAC:n kohdalla, jonka saavutukset olivat koko amerikansuomalaisen seuratoiminnan ykkösluokkaa, yksilöllisten vaiheiden, tapahtumien ja muistikuvien kirjauksia on sentään löytynyt runsaasti. Puhumattakaan huippu-urheilun historiasta, jonka ansiosta menneen parhaat palat ovat tarkasteltavissa varsin havainnollisesti, olivatpa tulokset syntyneet millä maaperällä tahansa.

Hieno asemointi Wäinö Aaltosesta, joka oli aikansa merkittävimpiä pohjoismaisia kuvanveistäjiä, ja juoksijapatsaan savimallista Hirvensalon ateljeessa. Nurmen patsas paljastettiin Helsingissä 1952 ja kolmas kopio siitä Turussa, Nurmen kotikaupungissa vuonna 1955. – Postikorttikuva Wäinö Aaltosen arkisto, Turun museokeskus

Tutkijain työssä avuksi tulee usein media arkistoineen ja yhteyksineen. Viidan kohdalla esimerkiksi tukijoukkoihin kuului New Yorkin Uutiset, joka teki lukijakunnalleen tiedoksi, mistä on kysymys. mitä haetaan ja mitä toivotaan. Eikä yhteydenottoja puuttunut. Omakohtaiset muistot saivat siivet. Tänä päivänä satunnaisen lukijan/kirjoittajan ulottuvilla on jo useita urheilukirjoja, jotka vahvistavat hänen uskoaan amerikansuomalaiseen urheiluun monipuolisena ilmiönä, ruohonjuuritasolta huipulle, kentältä katsomoon. Onneksi ne ”paperit” eivät ole kadonneet, vaan niistä voi joku sanoa olevan suorastaan runsauden pulaa. Seuraavassa alkua kirjallisten löytöretkien tuloksena syntyneelle ”tilkkutäkille”.

Liika hiras vauhti

New Yorkissa amerikansuomalaisten seuratoiminta alkoi 1901, kun suomenruotsalaiset perustivat urheiluseura Vasa Sporting Clubin. 1909 nimeksi tuli Finnish-American Athletic Club, FAAC. Urheiluharrastus oli aloitettu jo vanhassa maassa, lajeina mm. köydenveto, paini, nyrkkeily, voimistelu ja kävely, mikäs oli jatkaessa! Ja kun saatiin aikaiseksi 1912 Harlemissa hiihtokilpailut, olivat ne taatusti siellä ensimmäiset laatuaan. Yleisurheilu alkoi voittaa alaa 1910 -luvun loppupuolella, ja pian oli seuralla valmentaja, hieroja ja manageri. Oikeita henkilöitä löytyi oikeille paikoille. Olympiavoittaja Hannes Kolehmainen ei kuulunut Athletic Clubiin, vaikka New Yorkissa asuikin, eikä suinkaan omiaan unohtanut, vaan irlantilaisamerikkalaiseen urheiluseuraan, joka turvasi houkuttelevalla tavalla menestyneiden jäsentensä toimeentulon. FAAC:n hyviä juoksijoita olivat tuolloin Ylihärmästä kotoisin olevan Ilmari Primin (Raunio) lisäksi niin ikään keskimatkoja ja sitä pidempiä juosseet Väinö Noppa, Yrjö ”George” Hiltunen, Otto Laukka, William Hellman, Erkki Jansson ja Teddy Okkonen. Sitten seuraan tuli Ville -niminen nuorimies, joka näytti olevan varsin kilpailuhenkinen ja innostui lajista kuin lajista, yhtä hyvin köydenvedosta, painista kuin nyrkkeilystä. Pian sai myös yleisurheiluvalmentaja J.V. Björk kuulla tästä ihmekaverista, joka löi aina kaikki, kun juostiin kortteerin ja työpaikan väliä. Ei kun heti harjoitteluporukkaan, jonka hyvin tunteva manageri John Wink oli niin ikään äimän käkenä, kun tämä Ritolan Ville tuppasi kertomaan tuntemuksiaan joukon menosta tyyliin: ”Se oli liika hiras vauhti kun tultihin siinä suoralla.” Oman vauhtinsahan Ville sitten tunnetusti tuli ottamaan tosi haastavissa porukoissa niin Yhdysvaltain halki- kuin olympialaisten kultajuoksuissa…

Seuroja syntyi kuin sieniä sateella

 ”Niin, FAAC:stä tuli lopulta suomalaisten pitkän matkan juoksumekka, joka nousi yhdeksi New Yorkin parhaista juoksuseuroista”, totesi saman teeman mukaisessa laajassa artikkelissaan  amerikansuomalainen lehtimies Harry Siitonen. Kaleva Club perustettiin Booklyniin 1903, ja ennen pitkää syntyi sosialistisia urheiluseuroja kuin sieniä sateella. Uuden-Englannin alueella oli mahtavia urheilukeskuksia, vaikka suomalaisia työväen urheiluseuroja syntyi myös Keskilänsi- ja Länsirannikolle. Jo nimet olivat kuvaavia, kuten Reipas (Vigor) Fitchburgissa, Karhu Quincyssä, Into (Enthusiasm) Gardnerissa, Tarmo (Energy) Maynardissa – kaikki edellämainitut Massachusettsin osavaltiossa – ja Siitosen suosikkinimi Mullistus (Upheaval) Lanesvillessä Indianassa. Kyseisen toimittajan isä Antti ja setä August Siitonen olivat Karhun painijoita ja ihailivat muiden lajin harrastajien tapaan tietysti Väinö Ketosta, joka oli painin keskisarjan maailmanmestari vuosina 1918-1927. Ja Bostonin maratonilla 1919 oli jo kolme parasta suomalaisia. Quincyn Carl Linder voitti, Brooklynin William Wick toisena ja Otto Laakso kolmantena.

   Amerikansuomalaisten juoksijoiden uskoa ja itseluottamusta vahvistivat samasta maaperästä nousseet maestrot, siinä Suomen maailmankartalle juossut Kolehmainen missä siellä tukevasti pysymisen varmistaneet Ritola ja yhtä lailla ikijulkkis Paavo Nurmi.

Harry pomppi ilosta ja Hertta kohtasi Paavon

Jos urheilutapahtumien katsomoissa koettiin unohtumattomia hetkiä, niin osa intoutuneesta tunnelmasta siirtyi myös urheilukentille harrastustoimintaa siivittämään. Siitosen haastattelema Reino Erkkilä esimerkiksi oli päässyt poikasena vanhempiensa kanssa seuraamaan parivaljakon Nurmi – Ritola juoksua Kezar Stadiumilla San Franciscossa ja oli kokemastaan ylpeä vielä vuosikymmenten päästä, kun taas kirjoittajan itsensä yksi rakkaimmista muistoista lapsena olivat Reipas AC:n järjestämät yleisurheilutapahtumat Saima Parkissa Fitchburgissa ja Gunnar Bärlundin nyrkkeilyottelun seuraaminen radiosta 1938. Vuonna 1934 Bärlund oli voittanut raskaansarjan Euroopan mestaruuden ja muuttanut pian Yhdysvaltoihin, jossa jatkoi uraansa. Joe Louis oli tuolloin raskaansarjan maailmanmestari, ja huomionarvoista oli, että Ring Magazine oli sijoittanut Bärlundin sijalle 3. Kun Bärlund kohtasi korkeasti arvostetun jättiläisen Buddy Baerin, entisen maailmanmestarin Max Baerin nuoremman veljen, Harry Siitonen oli 12-vuotias ja taloon oli juuri hankittu ensimmäinen radio: ”Meillä oli kotonamme useita Westminsterin suomalaisia maatilaystäviä sinä yönä, jolloin ottelu lähetettiin. Jos muisti ei petä, GeeBee tyrmäsi Baerin kuudennessa erässä. Olimme hurmioituneita, minä enemmän kuin muut, hypin ylös ja alas ilosta!”

Isot pojat poseeraavat Suomen Urheilulehden joulunumerossa 1932.Kuva Gunnar Bärlundista (vas.) ja Toivo Zidbäckistä on otettu Los Angelesin olympiakarsintaottelun jälkeen. Molemmat kovanyrkkiset nuoretmiehet olivat Suomen mestareita. Zidbäck vuosilta 1931 ja 1932 sarjassa +79,5 kg, seura Kronohagens Idrottsförening ja Bärlund, sama sarja 1933, seura Helsingin Atleettiklubi. Voitettuaan Euroopan mestaruuden GeeBee siirtyi ammattilaiseksi, ja 15 ammattilaisottelun jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa suomalainen arvostettiin parhaimmillaan maailman kolmanneksi parhaimmaksi raskassarjalaiseksi. Yhdysvaltain kansalainen hänestä tuli 1947, mutta vielä 1950-luvun lopulla hän kävi Suomessa tervehtimässä amatöörivuosiensa kilpakumppanin Zidbäckin kanssa urheilun ystäviä näytösluontoisesti kehässä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

   Juha Vainion laulua mukaillen Hertta Odell voisi olla ”tyttö joka tapasi Dingon”. Esko Tommolan kirjassa Uuden maan rakentajat Hertta kertoo: ”Oli vuosi 1925 ja minä olin 15-vuotiaana tyttösenä matkalla siirtolaiseksi Amerikkaan. Olin matkustajana ruotsalaisessa Drottningholm -laivassa. Muistan tuon tapauksen kuin eilisen päivän. Olimme Keskellä Atlantia, joka oli aivan tyyni. Silloin tuli New Yorkin suunnasta vastaan toinen Ruotsin-Amerikan linjan laiva, matkalla Eurooppaan. Kun laivat kohtasivat, ne pysähtyivät ja molemmat soittivat pillejään ja sireenejään pitkään. Paavo Nurmen kunniaksi, joka oli siinä toisessa laivassa palaamassa kotimaahan historialliselta matkaltaan Amerikassa. Se oli äärettömän juhlava hetki, keskellä valtamerta.”

Kaarina Naski

(Lähteinä Ossi Viita, Suden hetkiä, Harry Siitosen artikkeli Suomen urheilun merkityksestä amerikansuomalaisten elämässä, Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Eero Kiviranta, Urheilukaskut, Antero Raevuori, Paavo Nurmi – Juoksijain kuningas, Jouko Sahala, Mäntlahden Rannanpojat)

——————————————————————————————————————————–

KOKIJAT JA NÄKIJÄT

Juha Vainio kertoo eräässä menestysbiisissään miehestä, ”joka tapasi Dingon/ kerran kaupunkimatkallaan/ ja kohosi siitä suosioon/ josta nauttii näin kotonaan”. Ja nyt hän ”on jo legenda itsekin”.  Kukapa ei olisi, jos olisi tavannut jonkin alan Dingon edes kerran vaikka ”luona bensiinimittarin…” Kyseinen kappale kuvaa aikansa rockyhtyeen nostattamaa buumia mutta vertautuu hyvin myös urheilusankarien suosioon tänä päivänäkin – vaikkapa pelikentillä ja jääkiekkokaukaloissa. Ja sitä myöten joskus tavallisen pulliaisen arvonnousuun henkilökohtaisesti huipputapahtumassa läsnä olleena.

XXXXX

Eero Kivirannan kokoamissa urheilukaskuissa kerrotaan Hannes Kolehmaisen saaneen kerran Amerikassa harjoituslenkillä ollessaan joltakulta tuttavaltaan jäniksenruhon kainaloonsa.  Hän oli palaamassa tyytyväisenä kotikulmilleen, kun vastaan sattui tulemaan sanomalehtimies, joka tietysti heti kysäisi, miten lenkkeilijä tuon otuksen oli saanut.

-Juosten! tokaisi Hannes. Muutaman minuutin kuluttua kiisivät sähkeet yli mantereen pitkin ja poikin kertoen suuren uutisen: ”Lentävä suomalainen” tavoitti jäniksen juoksemalla!

XXXXX

Wäinö Aaltonen oli lähtöisin samanlaisista vaatimattomista oloista kuin mallinsa Paavo Nurmi ja harjoittanut painia seitsemän vuotta Turun Weikoissa, työväenseurassa. Tietokirjailija Antero Raevuoren mukaan Nurmen oli helppo kommunikoida kuvanveistäjän kanssa. Hän puhui innostuneesti mm. tulevasta Amerikan matkastaan ja täydensi kertomaansa kirjoittamalla, koska Aaltonen oli lähes kuuro. Taiteilija teki huomioitaan juoksijan persoonasta ja onnistui näkemään myös suurelle yleisölle tutuksi tulleiden ennätyskiihkon, julkisuuden pakoilun ja jyrkän vaikenemisen taakse. Kokonaisuus oli poikkeuksellinen. Aiemmin oli jo tullut selväksi, että miehellä oli kauniit jalat ja voimakas rintakehä. Myötäsukaisen mallin tapaan Nurmi oli suostunut noudattamaan taiteilijan toiveita ja seisomaan mm. pitkiä aikoja varpaillaan ja ojentamaan oikeaa jalkaansa taaksepäin, kuin juostessaan…

—————————————————————————————————————————————–

Olen suomalainen! Kestävyysjuoksun olympiavoittajien arvostus ei vuosissa himmene

Villen ilmeestä paistaa vielä 5 000 metrin maalissa äärirajoja hiponeen suorituksen aiheuttama rasitus. Vai onko tämä sittenkin Suden hymy? Sentään voitto Nurmesta ja kultamitali. – Kuva, jota on käytetty myös puheena olevan teoksen kannessa, Suomen Urheilumuseo.

”Vilpittömänä ja vaatimattomana hän on aina valmis antamaan apunsa hajallisen heimonsa yhteiselle parhaalle muistaen olevansa suomalainen.” Laittamattomasti sanottu, mutta tästä et vielä arvaisi, kenestä on kysymys. Mutta jos paljastuu, että puhutaan suurkilpailuista Yhdysvaltain maaperällä 1920 -luvulla, niin alkaa polttaa. Kun miehet kuulutettiin, jenkkien Joie Ray ja amerikansuomalainen Ville Ritola vetonumeroina, ilmoitettiin jälkimmäinen seurattomaksi. ”Silmänräpäyksessä Ritola kieltäytyi koskettamasta lähtöviivaa, ellei häntä julkisesti ilmoiteta suomalaiseksi FAAC:n jäseneksi.” Järjestäjät korjasivat asian, ja Ritolan nähtiin menettelyllään osoittautuneen suoraselkäiseksi periaatteen mieheksi.  

Sikäläinen asiantuntija, aikansa urheiluaktiivi Arvi Raikkala katsoi peräseinäjokisen tehneen korvauksetta maalleen propagandaa, jonka amerikkalaislehdet huomioivat ”sivulevein otsikoin”. Kansa tuli näkemään, että voitettavissahan se oli Yhdysvaltain ykkösmailerikin. Ray oli monissa kilpailuissa amerikkalaisjuoksijoista Ritolan kaikkein kovin kilpakumppani. Ja FAAC tietysti oli 1900-luvun alussa perustettu urheiluseura Finnish-American Athletic Club.

Otanta on Ossi Viidan yhtä tasokkaasta kuin kiintoisasta tietokirjasta Suden hetkiä, joka ilmestyi Siirtolaisuusinstituutin kustantamana neljännesvuosisata sitten eli 1997, jolloin oli tullut kuluneeksi tasan 100 vuotta Paavo Nurmen syntymästä ja vuosi enemmän Ville Ritolan syntymästä. Ja tasavuosiin päästään myös nyt 2022, kun on kulunut 40 vuotta Ritolan kuolemasta ja taas ensi vuonna, kun Nurmen poismenosta on täydet viisi vuosikymmentä. Eikä tasavuosien kirjaaminen pääty tähänkään, sillä puoli vuosisataa on siitäkin, kun Ritola sai Suomessa valtion eläkkeen. Se oli yksi niistä synnyinmaan huomionosoituksista, jotka lankesivat suurjuoksijan osaksi. Vaikkakin viiveellä, voitaneen sanoa. Jäikö tämä tärkeä kilpakumppani Nurmesta kehkeytyneen legendan varjoon, sitä valaisee omalta osaltaan urheiluelokuva Mestari ja haastaja, jonka kuvaukset alkavat vielä tänä syksynä Turussa. Että asioita tarkastellaan ohjaaja Aleksi Salmenperän mukaan paljolti Ritolan näkökulmasta, muuttaa ehkä yleisesti omaksuttuja käsityksiä. Joka tapauksessa kyseiset kestävyysjuoksun olympiavoittajat ovat urheiluhistoriamme kultaajia, joiden arvostus tuskin loppupeleissä himmenee millään ajallisella asteikolla.

Askeleessa on lentoa! Ruotsin Edwin Wide pysyi Ritolan mukana lähes seitsemään kilometriin Pariisin olympialaisten kymppitonnilla 1924. Ritola paransi maailmanennätystään kahdellatoista sekunnilla, voitti olympiakultaa ajalla 30.23,2 ja jätti väsähtäneen Widen 32 sekunnin päähän. Kolmanneksi tuli Suomen Eero Berg. Amerikansuomalaiset, jotka kannustivat ja tukivat eri vaiheissa rahallisestikin Ritolaa, saattoivat olla yhtä iloisia ja ylpeitä kuin synnyinmaan väki. Widestä Villellä oli myöhemmin pelkkää hyvää sanottavaa: ”Minusta se oli oikein mukava urheilijana, kauhian mukava.” -Kuva Suomen Urheilumuseo.

   Suurfilmin ensi-ilta on 2024 Pariisin olympiavuonna. Sata vuotta sitten Pariisi oli niin ikään olympialaisten näyttämönä. Ritola voitti siellä yhteensä kuusi mitalia, joista neljä oli kultaista, kaksi hopeista. Kukaan yleisurheilija ei ole pystynyt yksissä olympialaisissa moista saavutusta lyömään. Nurmi taas on kesäolympialaisten historian kaikkien aikojen menestynein yleisurheilija voitettuaan urallaan kolmissa olympialaisissa yhteensä yhdeksän kultamitalia ja kolme hopeaa.  Enimmän osan niistä hän napsi Pariisissa ja Amsterdamissa.

Työ ensin ja sitten vasta kultamitalit

Ritola oli vanhaan suomalaiskansalliseen tapaan rivakka työmies, ja joskus hänen elämänvaiheisiinsa tutustujasta tuntuu, että tämä pohjolan poika, joka oli päätynyt uuteen maahan pilvenpiirtäjiä rakentamaan ja vaativien sillanrakennustyömaiden tokkapilttariksi, taisi sittenkin laittaa arvojärjestyksessä ”oikean työnteon” huippu-urheilun edelle. Eli niin kuin on ollut tapana sanoa: Ensin työ, sitten leikki. Olihan jo hänen jättäytymiseensä Antwerpenin olympiakisoista 1920 osasyynä isopalkkainen kerrostalotyömaa Manhattanilla.  

   Viidan kirjan mukaan myös silloinen media oli Pariisin olympialaisten jälkeen ja Amsterdamin kisoja odotellessaan kiinnostunut näkemään ja kuvaamaan amerikansuomalaista karpenteria suuren piimin eli lankun kimpussa sahoineen jopa mieluummin kuin näyttönsä jo antanutta kenttien kuningasta juoksuvarusteissa. Kova ruotsalainen – kemiöläissyntyinen – kilpakumppani Edwin Widekin kävi tapaamassa Ritolaa vakuutusyhtiön rakennustyömaalla New Jerseyn Newarkissa varmistuakseen siitä, että tuskin yksi mies jaksaa montaa hommaa. Jos tekee ruumiillista työtä ja matkaan työpaikalle kuluu päivittäin neljä tuntia, niin eiköhän treenaaminen jää pakosti olemattomiin. Wide saattoi hyvinkin huojentua näkemästään ja kuulemastaan, mutta arvasiko Villen ajatuksia? Ei arvannut. Ruotsalaisen etukäteinen voitonriemu nimittäin ärsytti Ritolaa, ja sellaista mielentilaa oli hyvä purkaa lenkkipoluilla. Kuului mies puhisseen: ”Jos se Wiire lähtee viirelle kilometrille, niin kyllä sen aina täytyy pistellä neljäntoista ja puolenminuutin nurkille ennen kuin kantapäitään vilkuttelee.”

Urheilijapojat putsissaan. Ritola ja Nurmi kiersivät Amerikkaa tammikuusta huhtikuuhun 1925. Oikealla italialainen Frigerio, kävelyn voittaja Pariisin olympialaisissa. Etteikö Nurmi olisi kovaa kilpakumppaniaan kehunut? Tämä repliikki on hänen myöhemmästä lausunnostaan lehdistölle: ”Muistuupa mieleeni, miten eräät maatyömiehet sanoivat Villen harjoituksia 1928 katsellessaan: Ennen kesää se piru vielä tappaa itsensä.”- Kuva Anja Impolan kokoelma/Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Ku pohojalaanen innostuu

Eikun aatokset ja teot uusiksi. Aamuherätys kello neljä, puolentoista tunnin kävelyharjoitus, sitten aamupuurolle ja töihin. Kävelylenkit sunnuntaisin, iltaisin ja työmatkallakin toista mailia eli lopputaival maanalaisen asemalta. Lopulta sitten harjoitteluvapaa töistä karvain mielin ja tilalle kolme kertaa päivässä kova treeni – tähtäimessä Madison Square Gardenissa ottelu Suomi vastaan Ruotsi, Ritola vastaan Wide. Järjestäjinä Swedish-American ja Finnish-American Athletic Clubit. Pitkän tauon jälkeen harjoitusaika jäi kuitenkin liian lyhyeksi, Ritola hävisi ja koki pettäneensä maanmiestensä odotukset. Mutta eihän hän olisi ollut Peräseinäjoen Susi, jollei revanssi olisi heti ruvennut mielessä häämöttämään. Siinä sitten isompaa haukkapalaa odotellessaan mies juoksi mm. neljä Yhdysvaltain mestaruutta. Epäilevät Tuomaat joutuivat kääntämään kelkkansa Ritolan kunnon suhteen. Äkkiä hänen nähtiin olevan ehdottoman tärkeä tulossa olevissa olympialaisissa 5 000 ja 10 000 metrillä, eritoten ”Paavo Nurmen viimeisten oikuttelujen takia”.  Nurmen ja SVUL:n välit olivat tuolloin tulehtuneet, ja yhtä lailla vallitsi Ritolan ja hänen seuransa välillä joskus luottamuspula. Parhaina hetkinä ei puuttunut selkään taputtelijoita varmaan kummaltakaan, mutta myös selkään puukottajista oli havaintoja.

   `Meirän Vili` oli sankarisorttia. Eipä aikaakaan, kun hänellä oli jo meneillään eläimellinen harjoittelu vanhassa maassa, jossa omia treenejään veti tietty myös Paavo Nurmi. ”Kattos se on ku pohojalaanen innostuu, niin sitä ei pirätä mikään. Mä juaksin ja kävelin kuin hullu susi”, selitti Ritola itse jälkeenpäin. No, niinhän siinä kävi, että Suomen laariin satoivat paljolti vielä Amsterdaminkin olympialaiset niin kantasuomalaisten kuin amerikansuomalaisten näkökulmasta, kulta kiilsi ja hopea hohti. Nurmi vei yhden kullan ja kaksi hopeaa, Ritola täydensi siihenastista olympiasaalistaan vielä yhdellä vitosen kullalla maanmiehensä Nurmen kanssa hienossa loppumittelössä.

Näyttelijäinkin juostava sutenaan

Edellä mainitut episodit ovat vain osa valloittavaa ja monivaiheista tarinaa pohjoisine lähtökohtineen, ihmissuhteineen ja luonnekuvauksineen, mutta ne voi myös nähdä oleellisena osana suurta kertomusta, yhden ihmisen, poikkeusyksilön, kokonaista elämänjuoksua. Määrätietoisuus ja omanarvontunto, ratkaisukaarteessa ei vain lujaa, vaan lujemmin kuin muut. Vaikka mantereelta toiselle, jos niikseen tulee. Ei olisi tarvinnut olla kovinkaan suuri ennustaja arvellakseen, että vielä tähän joku elokuvantekijä tarttuu. Taatusti on ilmassa suuren juhlan tuntua, kun henkiin herää kaksikymmenlukulainen ilmapiiri upeine puitteineen – aikakauden New York ja olympianäyttämöt. Filmaukset käynnistyvät pian Turussa, ja odotukset ovat korkealla. Tiedossa ei ole kuitenkaan yltiöhehkuttavaa sankaritarinaa. Näin ainakin voi päätellä ohjaaja Aleksi Salmenperän julkisuudessa antamista lausunnoista. Hän on laatinut käsikirjoituksen yhdessä Juha Karvasen kanssa, ja siitä paistanee niin totiseen voittoon tähtäämisen ihanuus kuin kurjuus. Eikä puutu draamapintaa, jota luonee lähinnä legendan varjoon jääminen. Väitöskirjansa Hannes Kolehmaisesta tehnyt kirjailija Viita sanoo: ”Yleinen arvojärjestys on ollut se, että ensin puhutaan Nurmesta, sitten Kolehmaisesta ja vasta kolmanneksi, jos muistetaan, Ritolasta”. Ritola toi Suomelle kolme mitalia enemmän kuin kun Hannes Kolehmainen, joka kuitenkin oli vallannut paikkansa mielissä ensimmäisenä suomalaisena olympiakisoissa menestyneenä kestävyysjuoksijana. Repliikeistä näyttelijöillä tuskin on urheiluelokuvassa suurin huoli. Alkuasetelmista nimittäin jo tiedetään, että Villeä esittävä Miro Lopperi treenaa vimmatusti, ottaa siis yhtenään ritolat. Olli Riipisen kerrotaan huomanneen, että hänen roolihenkilönsä, suuri vaikenija Paavo olikin monitasoisempi mitä on annettu ymmärtää. Lentävää suomalaista, Hannesta, esittää Antti Lang.

-Kuukausi sitten ajaessani kohti Ylistaroa kävin pitkästä aikaa Villen luona, siis katsomassa vuonna 1978 Peräseinäjoen urheilukentän viereen paljastettua Villen patsasta, kertoo tietokirjailija fil. tri, dosentti Ossi Viita, joka toimii kokoelmapäällikkönä Urheilumuseossa – nimi on nykyisin Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO. Mitäkö mahtoi tutkija sankarille sanoa? -Poistin Villen väljään nyrkkiin puristettujen sormien välistä pikkukiviä, jotka eivät sinne kuuluneet ja ajattelin, että tällä kentällä, sen vihkiäiskilpailuissa Ville juoksi 1924 Pariisin olympiakisojen jälkeen. – Kuva Jouko Pukki.

   Osoituksena siitä, miten tällaiset suuret tarinat meihin suomalaisiin vaikuttavat liippaistessaan tarpeeksi läheltä, on Ossi Viidan toteamus hänen muistellessaan kirjaurakkaansa: ”Se herättää minussa edelleen lämpimiä tunteita It was once in the lifetime job kirjoittaa naapuripitäjän suuresta sankarista”. ­­­­­­­­­­­­­­– Ylistarosta lähtöisin oleva kirjailija on itse harrastanut juoksua pikkupojasta asti, kotvan ihan tosimielellä, mutta semmin omaksi ilokseen lenkkeilyä, ja hilpaissut siinä sivussa seitsemän maratonia. Entä mitä sanoo tutkimuskohteesta professori Olavi Koivukangas, Siirtolaisuusinstituutin pitkäaikainen johtaja? ”Ville Ritolan elämänvaiheissa yhdistyivät sekä suomalainen huippu-urheilija että uskalias ja työtä pelkäämätön amerikansuomalainen siirtolainen – reilu ja lämmin ihminen.”

———————————————————————————————————-

Aiheeseen liittyen:

Ville viihteellä….

Ville harjoitteli, Ville kilpaili ja purki paineitaan viihteellä. Hän vietti iltoja suomalaisilla haaleilla ja tunsi myös Brooklynin Finntownin, Harlemin ja Bronxin koiratorpat eli salakapakat. Saattoi mennä alkoholia joskus reippaastikin. Sirkustaiteilija Niilo Salo kertoo kirjassaan erään illanvieton loppuvaiheista syksyllä 1927. Tässä tarina lyhennettynä: Poliisin mielestä kvartetin laulu kotimatkalla oli liian äänekästä ja saattoi häiritä muiden finntownilaisten yöunia. Jatkot olivatkin sitten pahnoilla. Aamulla poliisipiirin päällikkö suoritti kuulustelun, jonka varmaan muisti pitkään. -Nimenne?

-Armas Taipale.

-Titteli?

-Kiekonheiton maailmanmestari.

-Mikä?

-Aivan kuten sanoin, kiekonheiton maailmanmestari.

Kookas mies, leveät hartiat, kuulustelija päätti uskoa. Kookas ja komea näytti olevan toinenkin. Nimi Jonni Myyrä ja titteli keihäänheiton maailmanmestari. -Kuka ja mikä te sitten olette? hän kysyi kolmannelta. -Ville Ritola, juoksija-maailmanmestari. -Pyhä Mooses, mutisi esivalta. Tämän miehen hän jo tunnistikin lehtikuvien perusteella. Neljäs mies oli pienehkö, mutta varmuuden vuoksi poliisiupseeri aloitti kuin vastaan tullen. -No missä lajissa te sitten olette maailmanmestari? -En missään, mutta ammatti on kirvesmies. -Ja näin hienossa seurassa! -Kai se johtuu siitä, että minäkin olen suomalainen, lausahti mestarismiesten kaveri rintaa röyhistäen.

…ja Floridassa

Kuten monet muut huippu-urheilun suomalaistähdet myös Ville Ritola löysi Floridan. Viidan mukaan hän oli ollut siellä aiemmin treenimatkalla tarkoituksenaan osallistua vielä Los Angelesin olympiakisoihin 1932, mutta jalat eivät kestäneet enää kovaa rääkkiä. 1950-luvun puolivälin jälkeen hän oli sitten kysellyt reumatisminsa takia lämpimistä eli Floridasta töitä ja sai niitä amerikansuomalaisilta, useammankin kerran mm. Helen ja Niilo S. Alholta, suomalaisalueen tunnetulta rakennuttajapariskunnalta. Karpenteri-Ville soitti New Yorkista, heitti kirveensä, vasaransa ja sahansa reppuun ja lähti, mikäli useampia taloja oli työn alla. Niilo Alho kuvasi haastattelijalle Ritolaa kovavauhtiseksi työmieheksi, reippaaksi, mutta hieman hosuvaksi. ”Muut muurasivat yleensä sisäpuolelta, Ville ulkopuolelta. Tehokkaalla rakennusporukalla talo oli valmis kahdessa kuukaudessa. Mitään hankaluuksia ei koskaan ollut, se oli reilua puolin ja toisin. Annoin Villen mennä ja tulla niin kuin halusi.” Selma ja Ville Ritola asuivat Boynton Beachissa ja majoittuivat ilmeisesti Betty ja Viljam Kolehmaisen luo, jotka olivat muuttaneet Floridaan 1950. Viljam oli amerikansuomalainen ammattilaisena kilpaillut kestävyysjuoksija ja ansioitunut valmentaja, jonka kelpo veljessarjaan, kuopiolaislähtöiseen, kuuluivat suomalaiset kestävyysjuoksijat Hannes ja Tatu Kolehmainen.

Lopputaipaleelle Suomeen

Florida tuntui kuitenkin pitkän päälle Ritoloista liian kuumalta, eivätkä he asettunet sinne pysyvästi. Ja ajastaan, lähes parin vuosikymmenen päästä, kun vettä oli ehtinyt virrata melkoisesti niin Hudson-joessa kuin Vantaassa, Ville oli taas Suomessa. Paavo Nurmi järjesti kilpakumppanille ja hänen puolisolleen asunnon Lauttasaaren talostaan. Vanhan maan uuden kodin ensimmäinen vieras oli kuinka ollakaan, legenda Nurmi itse. Ja vieraili vielä useasti senkin jälkeen.

Kaarina Naski

lähteenä Ossi Viidan Suden hetkiä

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa – kuten mursut ja siivekkäät

Tämä piirtäjän näkemys mursusta sai toisen, musiikille vihkiytyneen, virittämään laulun – Tapio Rautavaaraa mukaillen: Mursuni, mursuni mun, olethan sinä mun. Tule tule jo tanssihin, tule mursujen valssihin… Saa kuulemma vapaasti käyttää karaokessa. – Kuva Alpo Antero.

Poikkeusaikoina kuten nyt, kun kolkka Eurooppaa on sotatantereena, ihmisten katseet tuntuvat kääntyvän kuin itsestään luonnon puoleen. Kuin turvaa ja vastauksia hakien tai omaa huolten leimaamaa todellisuuttaan paeten. Eläinten mahdollinen outo käyttäytyminen nähdään merkkinä koko luomakunnan häiriintymisestä, osoituksena avun pyytämisestä tai taisteluvalmiudesta. Kahden mursun ilmestyminen ihmisten ilmoille seuduilla, jotka eivät suinkaan ole niiden tyypillistä reviiriä, hämmästytti, ihastutti ja varsinkin niiden tappioon päätyneen kohtalon takia kosketti ihmisiä. Mitä ne tulivat meille kertomaan? Sitäkö, että niilläkään ei ole kaikki hyvin ja samalla muistuttamaan, että tositoimilla luonnonsuojelun hyväksi on kiire.

   Haminan ja Kymenlaakson mursuna tunnettu Stena – yksi monista sille annetuista nimistä – sai heinäkuun puolessavälissä koko Suomen havahtumaan ja jännittämään tämän urhean merisotilaan selviytymisen puolesta. Samoihin aikoihin tykkäsi Norjaan rantautunut Freya -mursu kiipeillä ja pötkötellä oslolaisveneiden kannella. Kummallekaan ei käynyt hyvin, Stena menehtyi matkallaan Kotkan kautta Korkeasaaren villieläinsairaalaan, ja Freyan katsoivat sikäläiset viranomaiset parhaaksi lopettaa, koska sen hyvinvointia ei voitu taata. Etäältä katsoen norjalaisten ratkaisu tuntui epäoikeudenmukaiselta ja enemmälti ihmisten etuun perustuvalta. Väkijoukot kun eivät olleet jättäneet Freyaa rauhaan, vaan menivät kielloista huolimatta liian lähelle kameroineen!

   Mutta kaikella on tarkoituksensa, sanotaan. Kansalaisten ajattelutyö käynnistyi. Jotkut näkivät tapahtuneessa maailmanlopun enteitä, monilla se herätti suojelunhalun, toisilla luomisvoiman; Haminassa syntyi laulua ja muistomerkkiä. Patu Patanen, paikallinen kulttuuripersoona, yrittäjä ja energinen puuhamies toimi juhlatapahtuman primus motorina.  Tämä majakkalaiva s/s Hyökyn ennakkoluuloton kippari katsoi, että kyllä Stena -mursu vähintään kunnialaukauksen ansaitsee. Ja aluksen merkinantotykkikin totteli mielellään. Muistotilaisuus järjestettiin Kotkan meripäivillä. Molemmat uutisen keskiössä olleet merieläimet saivat välittömästi tilaa globaalissa uutiskentässä ja puuskuttivat viestinsä täysillä bitit paukkuen. Ja kuulolla oltiin.  Mm. tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio kiitteli Seura -lehdessä Haminan poliisiviranomaisten toimintaa, kun rantaan ajautunutta uupunutta merieläintä pyrittiin suojaamaan. ”Juuri tällaisia esimerkkejä tarvitsemme yhteiskuntamme auktoriteettitahoilta. Mursunkaan olemassaolo ei ole enää itsestäänselvyys.”

Peikot, keijut…

Luonto on ollut ja on yhä edelleen kaiken taiteen innoittaja, ei vähiten kirjallisuudessa. Se on tuonut lohtua ja selviytymistahtoa myös rintamalla. Milloin syntyikään satu Pessi ja Illusia? Jatkosodan aikaan sen Yrjö Kokko kirjoitti, ja kirja julkaistiin vuonna 1944. Peikon ja keijun tarina vetosi silloin ja vetoaa yhä. Teos on käännetty useille kielille, ja se on innoittanut muita taiteilijoita. Aluetta ravisteleva ihmisten sota tuntuu olevan kaukana, kun mennään metsään, jonka asukkaat elävät sopuisaa elämäänsä ja ovat valmiit auttamaan apua tarvitsevaa. Piisami kaivaa tulijalle lämpimän pesäkolon ja peltohiiri neuvoo, miten kootaan ruokavarasto. Pessin ja Illusian yhteiselossa tuntuu toteutuvan elämän kauneus, tasapaino ja toiveikkuus. Kirjailijan mukaan on ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia, mutta myös toisia, joilla on. Jälkimmäisistä Kokko toteaa: ”Luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa”.

… ja linnut

Lintujen ihmeellinen elämä on puoleensavetävä tietoteos. Tekijä Jennifer Ackerman. 437s. Atena, suomentanut Heli Naski. Kannen kuvat Getty Images, kannen suunnittelu Ville Lähteenmäki, kuvitus kirjan sisällä John Burgoyne.

Palkittu yhdysvaltalainen tietokirjailija Jennifer Ackerman puolestaan on tuoreessa, hiljattain suomennetussa teoksessaan sukeltanut vai pitäisikö sanoa pyrähtänyt ja laskeutunut lintujen maailmaan ja saanut niistä tieteeseen ja tutkimuksiin perustuen selville hämmästyttäviä, tutunomaisuudessaan yllättäviä seikkoja. Kirja Lintujen ihmeellinen elämä (Atena) vastaa aliotsikkonsa mukaan erinäisiin kysymyksiin, jotka ovatkin odottaneet tieteeseen pitäytyviä vastauksia. Ja selvennys, mitä se on, tuleekin heti sisällyksestä kertovalla sivulla. Puhe, työ, rakkaus ja vanhemmuus muun muassa ovat saaneet omat lukunsa. Että ollaanko tässä nyt siivekkäitten kanssa samalla viivalla? Ja miksikäs ei? Toisaalta on, jollei lohdullista, niin kiinnostavaa, että luomakunnassa muuallakin kuin ihmisten keskuudessa paljastuu huijareita, pettureita ja kidnappaajia… Kyllä kyllä, luit oikein. Muutoin niin hurmaavat ja seuralliset mutavarikset esimerkiksi käyttäytyvät varsin ikävästi sotajalalla ollessaan, nappaavat ja ottavat orjikseen toisten ryhmien poikasia. Mutta kirjailija löytää tutkimuskohteistaan myös eläinmaailman huippukommunikoijat. Linnut puhuvat paitsi äänillään myös kehoillaan ja höyhenillään, kuten Saharan eteläpuolella elävä miljoonakutoja, joka onkin aikamoinen lörpöttelijä ja saa naamahöyhenillään aikaan varsin visuaalista puhetta. Lukija tuumii, että ilmiselvää näyttelijäainesta.

   Ja jos luulit, että ihminen yksistään on taitava valehtelussa, niin jopahan erehdyt. Ackerman muistuttaa -käytyään tapaamassa mm. lyyrypyrstöjen ja lintujen matkimistaitojen asiantuntijaa Ana Dalziellia Wollongongin yliopistossa Australiassa, että linnut kuuluvat luonnon lahjakkaimpiin valehtelijoihin, varsinaisiin juksaajiin. Jotkut niistä saavat petojen huomion käännytetyksi pois pesästä juoksemalla kyyryssä pienten jyrsijäin tapaan, ja mm. peltoviiriäiset esittävät kuollutta hämätäkseen jahtaajiaan. Imitaattorikilpailussa ne löisivät ihmisen varmaan mennen tullen. Luhtakerttusella esimerkiksi (josta muuten Suomessa on tehty ensimmäinen havainto 1944 Helsingissä), ei ole ikiomaa laulua, mutta se tekee omat sävellyksensä punomalla yhteen laulun elementtejä yli kahdeltasadalta eri lajilta talvehtimis- ja pesimäalueillaan! Jos sinulla on tuttu luhtakerttunen, niin toivottavasti ehdit sanoa sille heipat, sillä nämä kerttuset ovat tiettävästi jo muuttaneet eteläiseen Afrikkaan, josta palaavat taas laulua pullollaan toukokuun lopussa.

Taiturimatkijoista….

Osborne -järven seudun rikas linnusto Floridan suomalaisalueella herättää matkailijoissa ihastusta. Tässä vesilintu mannekiinityyppiä. Jos kuuntelee tarkoin, voi kuulla taustalta taiturimatkijan, Mockingbirdin laulua – sen seitsemän, eikä riitäkään – linnun äänellä.

Ackerman tietää, että Pohjois-Amerikan eteviä imitaattoreita ovat esimerkiksi naukumatkija, ruostesirppimatkija ja taiturimatkija (joka on viiden Yhdysvaltojen osavaltion osavaltiolintu: Arkansasin, Floridan, Mississippin Tennesseen ja Texasin. Laji tunnetaan Northern Mockingbirdinä tai yleisesti pelkästään Mockingbirdinä, joka on turistienkin suosikkilintu hämmästyttävien konserttiensa ansiosta). Sinitöyhtönärhi osaa matkia haukkaa ja pikkuruinen kaneliperämaluri imitoi paljon itseään isompia lintuja. Kirjassa, joka on paitsi lintujen elämästä ja voisiko sanoa arjen toiminnoista elävästi ja usein humoristisesti esitettyä tietoa tulvillaan, tutustutaan myös alan tunnettuihin tiedemiehiin ja -naisiin ja heidän saavutuksiinsa sekä uusiin työkaluihin ja teknologioihin. Ehkä voidaan suorastaan painottaa naisten osuutta, sillä juuri naistutkijoiden ansiosta ornitologian maailma on muuttumassa ja ne teoriat, joiden mukaan monimutkainen linnunlaulu olisi lähes yksinomaan koiraiden ominaisuus, ovat kumoutumassa. Niinpä lukija melkein kuulee korvissaan kolokerttulinaaraiden soolot ja floridanpensasnärhen liverryksen. Tietokirjan käännöstyö edellyttää erityistä intensiteettiä, alaan ja taustaan perehtymistä. Kyseisen teoksen oivaltavalta suomentajalta Heli Naskilta sitä on vaadittu jo yksinomaan lintujen huippufiktiiviseltä kuulostavan nimistön tarkentamisessa. Vai tiesitkö sinä, mikä on edellämainittujen lisäksi huittipenkoja, ulappakeiju tai kultahelmilavastaja?

… Kiannon tilhi -lauluun

Linnuista on tehty myös paljon lauluja. Rakastettu korpikirjailijamme Ilmari Kianto kysyy Pikku-Inkerin laulussa Tiu tau tilhi: ”Jokos sinä lensit syömähän taas?” ja kehottaa sitten: ”Syö syö tilhi punapihlajaani/ heitä Inkerille pikkuisen myös, heitä Inkerille pikkuisen myös!”. Monille eri ikäluokkien suomalaislapsille tämä laulu on tuonut lämpimän, turvallisen olon. Varsinkin, kun kirjailija arvelee lopussa tilhen palelevan ja sanoo: ”Älä lennä poikkeen/ minä haen vanttuut, turkinkin tuon…” Niinhän sen pitää olla.  Apua kyllä löytyy tarvitseville, jos halutaan. Saman maailman isossa veneessä ollaan. Pikku-Inkerin laululla on tähänkin aikakauteen osuva viesti.

Kaarina Naski

Pihlajaa on kansan uskomuksissa pidetty pyhänä puuna, jonka kaatamisen pelättiin tuovan huonoa onnea. Ja miten sanoikaan Eino Leino runossaan Pihlajan alla: ”On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan.”

 

Aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana

”Taiteilijana hänen ominaislaatuunsa kuuluu kyky puikkelehtia kuin kala vedessä niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen herkkiä, joilla yleensä liikutaan varoen. Tunne-elämän alueilla.” Noin huomaan kirjoittaneeni tasan neljä vuosikymmentä sitten Vesa-Matti Loirista. Osaisinko paremmin sanoa nytkään, tuskin. Monisanaisemmin kyllä, niin kuin on tehnyt suomalainen media laajalti viime päivinä taiteilijan nukuttua pois. Kansalaisten kiitollisuus Loirin pitkää ja merkittävää uraa kohtaan tuntuu kimpoavan jopa auringonsäteistä, joita on saatu tuhlaillen tänä kesänä.

Vesa-Matti Loirilla oli monet kasvot. Tässä hän on vakavia miettivä, vielä jokseenkin nuori mies. Taiteilija tulkitsi kuin samaistuen toista, Eino Leinoa, joka poistui tuonilmaisiin noin sata vuotta sitten. Nyt ovat poissa molemmat, rakastetut, armoitetut. Mutta runo elää, myös suomalaiseen kesäyöhön viittaavana sävellyksenä Nocturne, joka antaa avaimet elämän oivaltamiseen meille kaikille: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen/ Niistä sydämeni laulun teen”.
– Kuva Toini Räsänen

   Tuolloin, vuonna 1982, kun tapasimme, hänessä oli vielä sitä pikkuista rockaripoikaa, jollainen hän oli ollut uran alkaessa. Lapsenomaiset avoimet kasvot. Mutta yllättävän syvällisesti haastateltava puhui jo esimerkiksi identiteetistä, kertoi ratkaisseensa omalla tavallaan, miten kasvaa ihmisenä: – tunnustamalla omantunnon olemassaolon. Vastuun unohtaminen oli kuulemma sen jälkeen ollut monin verroin vaikeampaa.

Selityksissä löytyy

Loirin monipuolisuudesta taiteilijana riitti näyttöä areenalla kuin areenalla, niin elokuvan, television kuin teatterin saralla. Musiikkia, joka oli myös yksi hänen omakohtaisista lajeistaan, hän sanoi pitävänsä puhtaimpana, hienoimpana ihmisen tuottamista taiteen muodoista. Ja jottei yksi tärkeä seikka olisi unohtunut, niin mies maustoi sillä ohimennen puheenvuoronsa. – Urheilua en jätä koskaan. Se on tapani rentoutua, hän sanoi. Urheilun piiristä hän löysi myös vertauskuvan nousukkuudesta. -Surullista on, kun näkee, miten ihmiset tavoittelevat otetta mahdollisimman korkealta puolapuilta ja pyrkivät pudottamaan lähimpänä olijan. Raha ja valta on kaikki.

   Maineikkaasta roolihahmostaan Uuno Turhapurosta tulkitsija totesi, että Uuno tuntee pelin säännöt, mutta potkii tutkainta vastaan. Pahuuttaan hän ei tee sitä milloinkaan. Niinpä. Moni suomalainen jakoi kapinoijan ajatukset kaiken maailman ”pyrokraateista”. Ja mitä vävyihin tulee, niin heistä Uunolla, vuorineuvos Tuuran tyttären miehenä oli sekä enemmän asiantuntemusta, että vielä vankempi mielipide vuonna 1998, jolloin niin ikään tapasimme työn merkeissä. -Vävy, jolla on tunteet, on näinä kolakoina aikoina todellinen harvinaisuus! sanoi Loiri ihan Uunon äänellä. Ja kaikkein hauskinta hänestäkin oli roolihenkilönsä tapaan keksiä selityksiä, niitä, joita pojat ovat keksineet maailman sivu. Oivalluksena, että vaikka sen selvittämiseen, miksi ei tee työtä, kuluu enemmän aikaa kuin työn tekoon, on siinä silti hohtonsa.

Veikeä kuin lapsi

Appiukko saattoi pitää Uunoa nimensä mukaisesti turhakkeena, mutta ohjaajilla katsojista puhumattakaan on oikeampi mielipide: tosi hauska individualisti ja elokuvataiteen suurten koomikkojen sukua. Ja kirjallisuuden tuntijat puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että omista klassikoistamme löytyy Uunolle sielunveljiä, kuten esimerkiksi tämä Joel Lehtosen Putkinotkon patalaiska viinatrokari Juutas Käkriäinen. Eikä tehnyt hyvällä näyttelijällä heikkoakaan Juutaksen rooliin hyppääminen. Kahdella kierteellä taidettiin mennä. Ja helppo oli ottaa omikseen Rosinan kauniit mietteet miehestään: ”Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Mikä lienee silloin ollut Rosinalla. Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niin kuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja luja se on kuin karhu työssä…jos se vain milloin rupeaisi työhön.”

My way

Harva poika tähtää taidokkaaseen nenälleen menemiseen elämänuraa ajatellen, mutta kenties kannattaisi, jos ottaisi oppia Veskusta, joka oli jo varhain varsinaisen kaatuilemisen kunkun maineessa. Siitä oli lyhyt matka hänen kohdallaan klovnimaiseen hahmoon. Ja niin kuin klovnit aina ovat olleet kiintoisia – suorasanaisia, samaistuttavia, lystejä tai surullisen hahmon ritareina vetoavia, sellainen oli ja tulee olemaan muistoissamme myös Vesa-Matti Loiri. Sama mies, joka tulkitsi ikimuistettavasti niin Kiveä, Leinoa kuin Dostojevskiä, kulttuurin laajaa kirjoa.

   Siitä, miten sattumalla voi olla osansa luonneanalyysin syntyyn, seuraava: Kerran väkijoukko väisteli kiusaantuneena juopunutta, joka surffaili ulkoilmakonsertissa pyytelemässä tulta savukkeeseensa, mutta tuli torjutuksi. Kunnes illan solisti, Vesa-Matti Loiri välikohtauksen huomioineena hyppäsi alas lavalta, tarjosi tulta, taputti kaveria hartioihin ja palasi takaisin estradille. Eikö tämä, erään paikalla olleen muisto, voisikin olla yksi lämpimimpiä poismenneestä taiteilijasta? Ei luusereita ja tähtiä – aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana.

Kaarina Naski