USAsuomeksi kulttuurikatsaus

heinäkuu 22, 2016

Jättiveistoksia ja nukketaidetta

Filed under: Kaarina Naski,Kuvataide — kulttuuriusasuomeksi @ 8:35 am
115

Tämäkin alkutekijöissään oleva nukke haluaa pian esille säväyttämään yleisöä, herättelemään katsojan omia muistoja. Pipsa Mannojalla on kodikas nukkepaja, kaappien täydeltä nukkeja ja nalleja, mutta eläviksi ne tulevat hänen mukaansa vasta kohdattuaan jonkun joka on niistä kiinnostunut.

”Kun rupee sua vähän katteleen nyt, niin olet jo hiljakseen heräämässä eloon, mutta odotahan kun silmät on maalattu…”

Nukketaiteilija Pipsa Mannoja istuu työpajassaan, pitelee kevein sormin miniluomustaan ja juttelee sille. Ennen pitkää tulokas voi avata silmänsä ja tarkastella peilistä punaisia mohairkiharoitaan.

”Mutta kyllähän asia on niin, että varsinaisesti nuken elämä alkaa vasta sitten, kun joku muu sen kohtaa. Siis joku muu kuin nuken tekijä.”

Entäpä jos nukke olisi heti syntyissään ollut jättiläinen, vaikkapa viisimetrinen vauva? Sellainen on näytteillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (16. 10. asti). Ehkäpä australialaistaiteilija Ron Mueck lähetti vuonna 2006 ystävilleen viestin: ”Tyttö tuli!” Juuri tuona vuonna lasikuituveistos A girl valmistui.

Mikä yhdistää Mannojaa ja Mueckia? Se sama mikä yhdistää nukketaidetta ja kuvanveistoa tai tai taiteen eri muotoja ylipäätään. Luovuus.

Tässä sitä ollaan, me "isoset", paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. - Ron Mueck, Couple under an Umbrella - kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Tässä sitä ollaan, me ”isoset”, paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. – Ron Mueck, Couple under an Umbrella – kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Ron Mueckin (s. 1958) molemmat vanhemmat olivat saksalaistaustaisia nukentekijöitä ja veivät eteenpäin synnyinmaassaan arvostettua käsityötaitoa. Ammattilaisten vaikutuspiirissä kasvaessaan poika imi itseensä tietoa ja menetelmiä, joita on semmin käyttänyt luontevasti hyväkseen ensin niin filmi- ja mainosteollisuudessa kuin edelleen kuvanveistossa. Hän työskentelee Lontoossa ja teki taiteellisen läpimurtonsa pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt teoksia nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Kaikkialla ne hätkähdyttävät katsojaa sekä koollaan että teknisellä taituruudellaan. Kuin olisi käytetty mahtizoomausta tai -luuppia. Hahmot ovat hyperrealistisia ryppyineen, pigmenttiläiskineen, parransänkineen, ”jenkkakahvoineeen” kaikkineen. Ydin on kuitenkin tunteiden ja ajatusten välittymisessä. Katsoja tunnistaa ilmeet ja asennot; ihmiselämän arki ja pettymykset ahdistavat, yhtä hyvin kuin jotkut tuokiot valaistuvat tai pyhittyvät. Mueck on kuvataiteen tunnettujen mestareiden peesissä, tutkii äitiyttä, olevaisen alkua ja loppua, muistuttaa yhteisestä elämänveneestä ja siitäkin, mitä on kokea itsensä pieneksi ja turvattomaksi.

Taiteilija tekee ensin savesta tai vahasta pienoismallin ja sitten täysikokoisen saviveistoksen. Ennen lasikuitumuottia tarvitaan vahvoja tukilankoja ja työskentelyssä vakinaisia avustajia. Hiukset, vaatteet ja muu rekvisiitta kuuluvat aikaa vievään viimeistelyosioon.

Nalle kauneusleikkaukseen

Monet nukketaiteilijat ovat vierailleet Mueckin näyttelyssä, niin Mannojakin. Mikromittakaavassa moni asia tuntui hänestä tutulta. Ja elämyksellisyys todentui mm. siinä, että näyttelytilasta ei olisi oikein osannut lähteä pois.

-Kuin olisi syntynyt vuorovaikutusta teosten ja muiden yhtä hämmentyneiden näyttelyvieraiden kanssa, hän sanoo.

-Ihmettelin, miten luonnikkaasti lapsiyleisö käyttäytyi. Olisi luullut että järkyttyvät, mutta ei. Kiinnostuneina ja ihailevasti he tutkivat veistoksia, mm. jättimäistä vastasyntynyttä, vielä pesemätöntä vauvaa, sen silmiä ja korvia, sormia ja varpaita. ”Hei mitä tuossa on, jotain likaa, ei kai se ole verta?..”

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Vantaan Askistossa asuvalla Pipsa Mannojalla (o.s. Asikainen) ei ollut mitään erityistä lempinukkea lapsuudessaan. Että nukkeja oli, siitä kertoo jo sekin, että ne saivat oman sängyn.

-Isäni teki sen minulle, ja se oli hieno. Taustaltaan ja mielenlaadultaan karjalaisena isä noudatti vanhakantaista elämänasennetta: jos jotakin tarvittiin, se tehtiin itse. Isä osasikin vaikka mitä, rakensi talot ja tokeet. Ammatiltaan hän oli urakoitsija. Isoisälläni oli Hiekan saha Viipurissa. Se siirrettiin sitten Lahteen työväkineen ja toimi nimellä Hiekan Rakennus ja Puu.

Käden taitoja oli Pipsallakin ja opiskeluhaluja aina kotitalous- ja käsityönopettajaksi asti. Nuket tulivat hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin hänen jäätyään vuorotteluvapaalle. Petäjävedellä Keski-Suomen Käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli kouluttajana Piitu Nykopp, arvostettu nukkealan ammattilainen.

-Tehtiin posliininukkeja ja nallekarhuja. Tekeminen oli hauskaa, mutta posliini ei ollut oikein minun juttuni, ja nallenikin joutui heti korvaleikkaukseen, koska korvista tuli liian isot, nauraa Mannoja. Säärihaavat – hurjat saumat – hän sai piiloon villahousuilla.

Paperisavi, paper clay, tuntui sen sijaan kiinnostavammalta materiaalilta. Sitä on miellyttävä käsitellä, se kovettuu itsestään ja viimeistellään esim. mehiläisvahalla. Nukeista tulee ihmisen näköisiä erilaisine ilmevariaatioineen. Tekniikka houkuttelee myös liioitteluun ja huumoriin. Neulahuovutus on niin ikään ”pehmeä” ja taipuisa tekniikka. Kangasnuket saavat kovetukseksi ja suojaksi laminoinnin.

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. - Tekijä Pipsa Mannoja

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. – Tekijä Pipsa Mannoja

Kiva nimi se Möhkö

Noihin vuosien takaisiin Petäjäveden kursseihin pohjaa myös Suomen Nukketaiteilijat ry:n perustaminen vuonna 2000. Se on järjestänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja esittäytynyt myös

Ruotsissa ja Norjassa. Yhdistyksen sadannes näyttely on pystytetty Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin, joka on Suomen ja Euroopan unionin manneralueen itäisin kunta. Lähempi osoite on Möhkön kylä, joka muodostui aikanaan maamme suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, ja näyttelypaikkana on Möhkön ruukki.

Jo nimensä perusteella Möhkö pytinkeineen tuntuu sopivan hyvin nukkien kesälomakodiksi. Siellä heräävät nyt (31.8. asti) henkiin 1950-luvun lavatanssit, ennenvanhainen maatalon elämä ja kirjojen maailmasta tutut fiktiiviset henkilöt. Tilateoksissa yhdistyvät perinteen kunnioittaminen ja oman taiteenalueen arvostuksen nostaminen. Yhdistyksen kotipaikka on Jyväskylä, mutta jäseniä on eri puolilta maata; niin Hämeestä kuin Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Ruukilla voi tutustua tämän kesän aikana myös karjalaisen kulttuurin pitkään traditioon Möhkönvirta-näyttelyssä, jossa on esillä maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja ympäristötaidetta. Monet taiteilijoista asuvat Pohjois-Karjalassa tai heidän juurensa ovat siellä.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. - Kuva Jussi Jäppinen.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. – Kuva Jussi Jäppinen.

Kaikilta yhdistyksen jäseniltä, joita on parisenkymmentä, vaaditaan koulutuksen kautta saatua ammatillista osaamista, ja monet ovat päätoimisia taiteilijoita, joukossa myös mm. kuvanveistäjiä.

Prosessiin kautta linjan kuuluu tietysti roolinmyötäinen vaatetus nukeille. Nukketaiteilijan onkin oltava monena, mm. muotoilijana, taidemaalarina, ompelijana, kampaajana/peruukintekijänä ja suutarina.

-Samanhenkisten ihmisten yhteydenpito virkistää, kannustaa ja asettaa haasteita, toteaa Pipsa Mannoja. Jokaisella tekijällä on oma kädenjälki. Ns. koeponnistus on merkittävä vaihe valmistauduttaessa ison koosteen esillepanoon.Yhdessä teoksessa voi samalta tekijältä olla joko yksi tai useampi nukke. Kuljetuksista näyttelypaikakunnille on huolehdittava itse. Eivätkä näyttelytilatkaan järjesty aina helposti, kyseessä kun on voittoa tuottamaton yhdistys.

Mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kun aihepiiri muuttuu. Rekvisiitan hankkiminen tai sen valmistaminen on aikaa vievää mutta palkitsevaa. Rautalangastakin joskus väännetään, sananmukaisesti. Ennenkuin Sirkus -teoksen klovnit Gustaf ja Erik saivat symbaalinsa soimaan, oli niille haettava vimmatusti minikokoa olevia ”lautasia”. Ja ennenkuin Jorma Uotinen puki

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan, kuva Jussi Jäppinen.

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan nähdään tänä kesänä Ilomantsissa –  kuva Jussi Jäppinen.

yllensä nahkafrakin Linnanjuhliin, olivat räätälintaidot kovilla.

Kaarina Naski

 

Mainokset

helmikuu 11, 2016

Onnellisuuden raamit

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 2:37 am

 

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen "virallisena filosofina", jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen ”virallisena filosofina”, jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

-Eihän elämän tarkoitus ole olla onnellinen, toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto. -Ihmisen ensisijainen tehtävä on omien kykyjensä kehittäminen ja käyttäminen, muiden hyväksi toimiminen.

Henkilökohtainen onni ei Niiniluodon mukaan ole päämäärä vaan tulos siitä, että on tehnyt työnsä ja elänyt vastuullisesti.

 

Niiniluoto kirjoittaa elävästi, pitää seinät leveällä ja ilmaisun tuoreena. Uusin teos Hyvän elämän filosofiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) evästää lukijoita paitsi elämän laadun myös sen entistä pidemmän keston varalle, sillä niin kuin tiedossa on, kansalaisten eliniän odote on noussut. ”Fiksuuden odotteesta” samassa suhteessa tutkija sanoo, ettei viisaus ole puhtaasti älyllinen hyve, vaan perinteessä yhdistettynä korkeaan ikään sillä viitataan laajenevaan elämänkokemukseen ja sitä kautta suvaitsevaisuuteen ja muihin luonteenhyveisiin. Edeltäjien ajattelun ja työn kunnioittaminen on paikallaan, mutta jokainen uusi sukupolvi joutuu kyseenalaistamaan ja hakemaan viisauden tukirakenteita itse.

Eritoten nyt 2000-luvulla, kun kehitys on nopeata ja elämä hektistä,  ihmiset joutuvat arjessa huomaamaan, miten asiantuntijasuositukset eri elämänalueilla poikkeavat usein toisistaan. Viisaskin saattaa mennä vipuun. Esimerkiksi liikunnasta on monenlaisia mielipiteitä. Teoksessa otetaan esille hyvään tilastolliseen näyttöön pitäytyen, että riittävä säännöllinen liikunta vähentää riskiä sairastua moniin vaikeisiin tauteihin ja että suomalaisten fyysisen kunnon huononnuttua tarvetta olisi jopa kansalliselle liikuntaohjelmalle eri ikäryhmät ja elämäntilanteet huomioiden. Mutta toisaalta terveysliikuntaan voi sisältyä holhoavaa ylilyöntiä. Olisiko ylipaino leimattava sairaudeksi ja pitäisikö rekrytoitavat työnhakijat panna Cooperin testiin?  Hakiessaan potkua lääketieteestä ja talousmarkkinoista liikunta on vaarassa medikalisoitua ja ekonomisoitua.

Tiede ja moraali

 

Lääketieteen uudet keinot saavat ammattiajattelijan miettimään myös niiden moraalista ulottuvuutta. Ihmisruumiin varaosista, kloonauksesta ja kuolemattomuustekniikoista puhuttaessa herää kysymys,  miten kauan – kukaties aivoja myöten –  varaositettu ihminen on edelleen sama yksilö, miten käy hänen koetun minuutensa ja muistinsa jatkuvuuden.

Lukijakin pohtii,  ketkä olisivat kuoleman, ketkä arveluttavilla ”huolloilla” pitkitetyn elämän valtuutettuja asiamiehiä. Ja miten toimisi priorisointi?

 

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjassa käydään läpi myös sellaisia ikuisuuskysymyksiä, kuten rikkautta onnellisuuden tuojana sekä hyvän ja pahan ongelmaa. Tekijä ottaa esimerkiksi  hyvinvointivaltion pohjoismaisen mallin, jota on  kehitelty 1960-luvulta lähtien. Se on pyrkinyt yhdistämään markkinatalouden tehokkaaseen toimintaan yksilön vapautta kunnioittavan demokratian, poliittiset oikeudet, tasa-arvon, yhtenäisen sosiaaliturvan ja progressiivisen verotuksen. Ohittaen ”rikkauden” hän nostaa tilalle em. mallin hengessä hyvinvoinnin (welfare), johon sisältyvässä onnellisuudessa on (Erik Allardtin nimeämät) kolme ulottuvuutta: having, loving ja being.

Jokainen elämä on tärkeä

 

Humanistinen etiikka on kirjoittajan mukaan mahdollista ilman uskontoakin. Ihmisellä on tahdon vapauteen liittyvä kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, hän kantaa vastuuta luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Kuolevaisuuden tiedostaminen on osa ihmisen elämän mielekkyyttä.  Uurastus ei mene hukkaan, työn tulokset siirtyvät kulttuuriperintönä jälkipolville.

Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä taiteilija Veikko Lavin  (1912-1996) kanssa siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Ja roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa) kanssa siitä, että kuolemista seuraavassa olotilassa ei ole mitään pelkäämistä. Mielenrauhan evankeliumia, eikö vain?

 

Kaarina Naski

 

tammikuu 22, 2016

Kaukopartiomies on eri mies

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 3:38 am
Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. - Suunnittelija Jenni Noponen.

Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. – Suunnittelija Jenni Noponen.

 

”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Tämä on läheisen ihmisen analyysi Einosta, entisestä kaukopartiomiehestä, mutta samalla sen voi nähdä todistuksena luonnetyypistä, jota suomalainen mies usein edustaa.

 

Matti Rönkä onkin piirtänyt  romaanissaan Eino (Gummerus) tarkkarajaisen kuvan henkilöstä, jonka ominaispiirteet saattavat tuntua tutuilta. Romaanissa viehättää kerronnan minimalismi ja empaattisuus. Uhoa kaihtamattoman pienen suuren tarinan nimihenkilö on jo ikämies. Seuraavat polvet ovat ottaneet viestikapulan sekä menestyneessä perheyrityksessä että elämänmenossa muutoinkin. Ihmissuhteiden mutkikkuus, ajattelutapojen erilaisuus ja raskaiden kokemusten kuormittavuus saavat vastapainokseen värikkyyttä, joka nousee tilannekomiikasta, puhtaasta, pakottamattomasta huumorista ja luonnon läheisyydestä. Kun haavoittunut herää siihen, että  hengityspuhallukset tuntuvat hänen poskillaan ja lehmä katsoo kohti ”pää kallellaan, ruskea iso silmä ihmettelevänä” tai kun kohtalon – poikkeusoloissa –  yhteensaattamat nainen ja mies loikkivat huopikkaissa pihan yli saunaan tähtien ja kuun valuttaessa ”tasaista valotihkua”, elämä itse sorvaa runoa.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt "löytänyt" toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. - Kuva Marek Sabogal.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt ”löytänyt” toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. – Kuva Marek Sabogal.

Einolla on muistisairaus, ja sen oireiluun havahtuessaan hän tuntee hämmennyksen kipuna, jomottavana paineena päälaella ja ärtymyksenä. Mutta näitten tuntemusten lomasta kimpoavat myös ne ainekset, joista tarina on rakennettu.  Muistilla on pitkät jäljet. Pohjoiskarjalainen maalaispoika Eino oli sodan aikainen kaukopartiomies, jota pyydettiin tekemään tiedusteluretki myös sodan jälkeisissä oloissa. (Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon tiedustelumatkoja, joista maksettiin hyvin. Tuolloisen vakoilun Naton hyväksi ovat tutkijat todenneet olleen oletettua laajempaa.)

Muistin jäljet

Einon salainen retki itänaapuriin sodan jälkeen on jännityksen täyteinen. Ja verinen. Miehen kohtalona oli haavoittua sodan jo päätyttyä! Asiasta vaiettiin. Edes vaimo ja poika eivät olleet perillä siitä mitä tapahtui. Vasta  pojanpojalla Joonaksella on oikeus esittää ukilleen kysymyksiä sodasta, tappamisesta ja millaista se oli. Veteraani vastaa rehellisesti surmanneensa muutaman. Ja ettei ”taivaaseen ole asiaa senkään puolesta”. Velvollisuuden- ja synnintunnon välinen ristiriita ja ahdistus olivat sen jälkeen elämänmittaisena seuralaisena. Eino myös selvittää, ettei kaikista ollut tappohommiin. Ei kovimmista, kuten luulisi, pikemminkin sitkeimmistä.

Että mies koki kohtalokkaalla, lähes hengen vieneellä viimeisellä retkellään myös elämänsä rakkauden, sen hän kertoo meille lukijoille, etuoikeutetuille. Syyllisyydentunnon silloinkin painaessa. Sukulaisilla oli nielemistä jo pelkästään oudon pitkäksi venyneessä katoamisreissussa. Perheystävä,  aina iloinen evakkokarjalainen Hilja kuitenkin laittoi palikat paikalleen selvittäessään tiedonjanoiselle Joonakselle:  ”Se oli ukillas liian valmis maailma, kun tuli soasta. Ei ollu herkkua hälläkään nuoruus. Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja  – – – Se pannahisen sota!

Kaarina Naski

 

 

marraskuu 29, 2015

Katso minuun pienehen

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:21 pm

 

Titanic_kansi

Olavi Koivukankaan teoksen Titanicin kolmas luokka kannen kuvana on Willy Stöwerin kaiverrus vuodelta 1912. – 165 s., OK-kirja, Turku. Ulkoasu ja taitto Johanna Eronen.

Filmin Titanic vuodelta 1997 muistavat kaikki. Se oli kanadalaisen James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama, Oscareille yltänyt elokuva. Tuolloin jäävuoreen törmänneen laivan tarina rupesi taas aktivoitumaan myös suomalaisten mielissä.

Siirtolaistutkimuksen ammattilainen professori Olavi Koivukangas toi kuluvan syksyn kirjamarkkinoille koskettavan ja informatiivisen romaanin, Titanicin kolmas luokka. Se on kaunis kunnianteko paitsi kerronnan keskiössä oleville myös kaikille niille monen paatin ja monen polven siirtolaisille, jotka ovat urheasti lähteneet itse rakentamaan tulevaisuuttaan. ”Eihän täällä tyämies saa kunnon palkkaa tyästään, vaan kapitalisti käärii kaiken taskuunsa”, todisteli kirjan tamperelaismies kotimaan tilannetta. Toista oli kuulemma Amerikassa, jossa sentään ”työntekijälleki jää taaloja taskuun”. Pohjoisen poika siihen vielä vakuuttamaan, että ainakin ”pohojaalaaset on pärjänneet rautakaivoksis, metsätöis ja farmeil, ku ovat Suomes oppinehet tekemähän kovasti työtä”.

Murteilla on Koivukankaan kirjassa tärkeä osuus paitsi henkilöiden luonnekuvauksissa myös tasapainottavana ja viihdyttävänä elementtinä. Alusta astihan lukijoille on selvää, miten tässä tulee käymään.

Kirjan päähenkilöitä ovat Maria Panula o.s. Ojala viisine poikineen, joista vanhin kuudentoista ja nuorin vuoden ikäinen. Edessä on Marian kolmas matka, sillä perheenpää Juho Panula, joka on töissä Pittsburghissa hiilikaivoksessa, ei oikein tunnu tietävän, kummalla puolella Atlanttia viihtyisi paremmin. Kaksi vanhinta lasta, Ernesti ja Jaakko, ovat syntyneet Amerikassa. Maria joka ei olisi halukas taas jättämään kotiseutuaan, lohduttautuu tiedolla, että ”Pitspurkissa Pensulvanijassa ei oo sentään Mitsikaanin kovia pakkasia”.

Titanic_Panulat

Juho Panula katseli varmaan monesti lohduttomana tätä kuvaa, joka oli otettu kun avioliitto Marian kanssa oli vasta alussa. Kuka olisi voinut aavistaa, että kohtalo olisi niin armoton. Juho menetti kerralla Marian ja viisi lastaan, jotka olivat matkalla hänen luokseen. Vaikka Minnesotaan jäänyt Panula perusti myöhemmin uuden perheen, ei hän päässyt eroon ahdistuksestaan. Useita kertoja hän kävi Ashtabulassa Ohiossa tapaamassa Titanicista 18-vuotiaana selvinnyttä Anna Turjaa. Eikä Anna, joka oli avioitunut suomalaisen Emil Lundin kanssa, koskaan unohtanut ihmisten järkyttäviä hätähuutoja merellä.

Marian ja lasten joulu Ylihärmässä Korven talossa on herkästi kuvattu. Pukki tuo joka pojalle ruskean paperipussin, jossa on omena, makeisia ja pohjalla uusi alusasu. Pikku Eino opettelee konttaamaan tuvan puhtoisella lattialla, ja Urho lupaa ottaa upean yllätyslahjansa, Ernestin tekemän ”punaasen puuhevoosen” mukaansa Amerikkaan. Kuin etiäisenä tuleville tapahtumille puhutaan ”sielulinnuista” kauralyhteellä ja laitetaan kynttilä lapsena kuolleen – Lapuanjokeen hukkuneen – Emma-siskon muistoksi.

Kodin myynti ja irtaimen huutokauppa, lämpimiä läksiäissanoja, ja sitten ollaankin jo reessä matkalla Vaasan asemalle. Luvattiin viedä sukulaismiehen terveiset Hallin Jannelle, rikolliselle joka huhun mukaan oli karannut Siperiasta Kiinan kautta Amerikkaan rosvoilemaan.

Kyltti hotellin seinällä Hyvinkäällä hymyilytti monia: Ei Wiinaa Huoneisiin. Hiljalleen juna jytkytteli Turun radan yli Karjaalle ja edelleen Hankoon. Siirtolaistoimistot, -hotellit ja lääkärintarkastukset jännittivät ensikertalaisia, mutta Maria Panula ohjasi tottuneesti rykmenttiään.

Kun Polaris-laiva lähti kohti Hullia, monet jo itkivät. Auringon kultaamat Hangon kalliot ja majakka painuivat mieliin viimeisenä kauniina näkynä synnyinmaasta.

Tarinan sisässä

tarinoita

Jos Polaris oli pieni, niin Southamptonissa odotti kokonainen uiva kaupunki, Titanic.Tuhansia ihmisiä oli ihastelemassa 10. huhtikuuta laiturilla neitsytmatkalaisen lähtöä, suomalaisiakin, kuten Australian paattiin hyyryä odottavat nuoret turkulaisseilorit ”Siimän Karl Matsson ja frendi Kalle, ketä o viel puolmatruus”. Kertoja on tavoittanut hyvin kuumeisen tunnelman ja ainutkertaisuuden. Hänen tyylinsä on sopivasti ”vanhanaikaisen” konstailematon ja pysyy ryhdissä tutkijan otteella.

Edes alkunäytös, Titanicin laiturista irtautuminen, ei mennyt ihan piirustusten mukaan, vaan kääntyessään jättiläinen imaisi veden pois laiturin vierestä niin, että New York-laivan teräsköydet katkesivat ja se alkoi liukua perä kohti Titanicia. Törmäys onnistuttiin välttämään juuri ja juuri.

Koivukangas saa tarinaansa mahtumaan monta pientä tarinaa suomalaisista miehistä ja -naisista, joita matkusti kolmannessa luokassa 55 ja toisessa luokassa 8. On Viitasaarelta lähtöisin oleva leppoisa saarnamies William Lahtinen Minnesotasta vaimonsa Annan kanssa, kuopiolainen nuoripari Pekka ja Elin häämatkallaan. Kenellä ovat matkan maksaneet lapset, kuten jalasjärveläisellä Hedvig Turkulalla, kenellä sisarukset, kuten 18-vuotiaalla Anna Turjalla. Kuka on matkalla Hippingiin Minnesotaan, kuka Ashtabulaan Ohioon tai, kuten Anna Sjöblom, isänsä luo länsirannikolle. Maria juttelee mielellään muiden kanssa; pojat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä mm. Jakob Johanssonin selviytymistarinaa – ihan kuka tahansa kaveri Uudestakaarlepyystä ei ole toiminut kullankaivajana Alaskassa.

Myötäelävä kirjoittamistapa saa lukijan pitämään kovasti noista ihmisistä, jotka muodostavat satunnaisen mutta hädän hetkellä lujan yhteisön. Rukoillaan omasta ja ”meidän kaikkien” puolesta. Kun Panulan isommat pojat kalpeina ja täysissä pukimissaan kiirehtivät hytistään herättämään äitiä ja pikkuveljiä Titanicin kohtalon yönä 14.4.1912 palatakseen sitten hakemaan tavaroitaan, sanoo Maria: ”Tulkaa pojat äkkiä takaasin tänne. Meirän on parasta olla yhressä vaikka mitä tapahtuis”.

Mutta paluu ei onnistu, portit suljetaan. Miksi? ”Venekansille ei haluta kaekkia matkustajia yhtä aekoo. Kolomannesta luokasta ei ou niiv väliä”, arveli Pekka Hakkarainen, jonka nuorikko huusi onnettomana miestään vielä pelastusveneestä. Mutta huuto ei enää tavoittanut Pekkaa, yhtä vähän kuin Marian kutsu Ernestiä ja Jaakkoa. Pienin oli äidin sylissä, muut kaksi helmoissa. Kyyneleet täyttivät niin Marian kuin pikku Juhon siniset silmät lapsen kysyessä: ”Hukutahanko me nyt kaikki?”

Kaarina Naski

kuva- ja lisätietolähteenä

Siirtolaisuusinstituutti

tammikuu 16, 2015

Mestarinyrkkeilijän ristiriitaiset tunteet

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:30 pm

 

Jos nainen nyrkkeilee kuin mies, hän on otollinen vastustaja toiselle hyvälle nyrkkeilijälle. Sellainen oli Fatuma Zarika, pikkupoikamainen kenialainen, jonka Eva Wahlström voitti pari kuukautta sitten Karhuvuoren liikuntahallissa Kotkassa numeroin 79-75, 77-76, 77-76. Tuomarina Anssi Peräjoki vas. -Kuva K. Naski

Jos nainen nyrkkeilee kuin mies, hän on otollinen vastustaja toiselle hyvälle nyrkkeilijälle. Sellainen oli Fatuma Zarika, pikkupoikamainen kenialainen, jonka Eva Wahlström voitti pari kuukautta sitten Karhuvuoren liikuntahallissa Kotkassa numeroin 79-75, 77-76, 77-76. Tuomarina Anssi Peräjoki vas. -Kuva K. Naski

 

On nyrkkeilyn ystäviä ja nyrkkeilyn periaatteellisia vastustajia,  mutta varsin äänekkäiksi muodostuvat argumentit, kun tulee puhe naisista nyrkkeilykehässä.  Pikkutytöstä saakka on opetettu, ettei saa tapella, mutta sitten mottaaminen oikein tosi mielessä onkin luvallista. Ja eivätkös juuri ne ” heikommat astiat” ole muutoinkin aina särkymisvaarassa?

Annetaanpa nyrkkeilijän vastata. Ole hyvä, Eva Wahlström.

-En ymmärrä, miten kukaan voi rakastaa nyrkkeilyä näin paljon. Siitä luopuessani luopuisin myös minuudestani…

-Se oli kaunein lyönti, minkä olen koskaan lyönyt, hän kuvaa haltioituneena erästä  otteluosumaa . –Täydellinen niin tekniikaltaan, nopeudeltaan kuin rentoudeltaankin. Se osui juuri niinkuin  pitääkin. Tuntui kuin lyönti ei pysähtyisikään leukaan vaan menisi siitä läpi…

-Suihkussa tunnen, miten silmäni on paisunut jo niin suureksi, että ripset uppoavat siihen. Päätä särkee niin kovaa, että oksettaa.

Amin Asikainen vastasi kerran toimittajan kysyessä ovatko paikat ehjinä: ”On ne, vaikka eivät olisikaan.” Eva jakaa lajikaverin mielipiteen ja toteaa, ettei kyse ole siitä, pystyykö kivuttomaan suoritukseen vaan siitä pystyykö suoritukseen.

 

 

Poiminnot ovat Eva Wahlströmin tuoreesta kirjasta Rajoilla. Se on häkellyttävä, armottoman rehellinen ja vetävästi kirjoitettu. Erityislaatuinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamien arvoteosten joukossa. Kirja on herättänyt runsaasti huomiota, eikä vähiten sen jälkeen kun elokuvaoptio allekirjoitettiin. Asialla on tuottaja-ohjaaja Maarit Lalli ja rahoituksen etsintä käynnissä.

Wahlströmin kasvualustana  oli Loviisa ja seurana Loviisan Riento.  Nyt, 34-vuotiaana, hänellä on takanaan mittava amatööriura. Ammattilaisena hän on otellut neljätoista kertaa, tilillä kolmetoista voittoa – viimeisin niistä Kotkassa marraskuussa 2014 – ja yksi ratkaisematon.  Hän on hallitseva naisten Euroopan mestari (EBU) ylemmässä höyhensarjassa. MM-ottelu on tulevana keväänä. Mahdollisiksi vastustajiksi on kaavailtu julkisuudessa WBC-liiton ylemmän höyhensarjan australialaista mestaria Diana Prazakia tai WBA-liiton mestaria korealaista Hyun-mi Choita. Evan promoottori on Pekka Mäki.

 

”Pulska tyttö Loviisasta”

 

Rajoilla on ennen muuta tunnustusteos mutta sen lisäksi myös tietokirja, nyrkkeilyä lajinsisäisesti valottava.

Eva Wahlström tunnetaan iloisena ja impulsiivisena urheilijana, joka saattaa tuosta vaan käydä moiskauttamassa suukon juuri kehässä peittoamalleen vastustajalle. Valmentajaansa Risto Merosta hän arvostaa suuresti, vaikkei aina tottelekaan tämän neuvoja. ”Ei tekemällä koko ajan vaan kohtuullisesti ja harjoittelemalla laadukkaammin”, ohjaa Meronen mielestään liian ahneesti treenaavaa naista. – Rajoilla, 281 s, SKS. Etukannen kuva: Nauska

Huipulle pyrkiminen vaatii paitsi lahjakkuutta myös tiettyä rämäpäisyyttä, lujaa tahtoa ja rääkkiin alistuvuutta. Se on myös laji, jossa painoa on kontrolloitava. ”Selkärangattomat” älkööt siis vaivautuko.  Kauniilla nyrkkeilijällä on pituutta 168 cm ja painoa 59 kg. Syömishäiriötä hän ei allekirjoita kohdallaan, vaan sanoo topakasti hallitsevansa syömisensä, mielihalunsa ja nälkänsäkin.  Jossain vaiheessa hän vain oli omien sanojensa mukaan liian painava – paksut reidet muka – pituuteensa nähden ja uskoi pärjäävänsä paremmin vähän kevyempänä. Varsinkin kun valmentaja oli veistellyt alkuaikoina, että Eva oli ”pulska tyttö Loviisasta”.

Terveys joutuu koville lähes fanaattisesti harjoitellessa ja kilpaillessa – milloin tarvitaan piikki selkäytimeen tai lantioon, milloin puudutusta reisiin tai murtuneeseen käteen, tulehduskipulääkkeitä, hermolääkitystä.  Myös ihmissuhteiden venyvyyttä mitataan. Pienen pojan äitinä, avovaimona, tyttärenä ja valmennettavana kirjoittaja käsittelee myös näitä asioita vilpittömästi. Hän käy  fyysisen kestokykynsä rajoilla, elämän ja kuoleman rajalla ja kokee psyykkistäkin hätää tajutessaan, miltä läheisistä täytyy tuntua. Ei ole helppoa soittaa sairaalasta äidille ja lohduttaa tätä sanomalla, että ”luulee jäävänsä henkiin”. Keuhkoveritulppien takia nyrkkeilijä sai  vuonna 2012 kylmempää kyytiä kuin hurjimmissa otteluissa.

 

Jotta voin lyödä kovempaa

 

Kuten uraputkessa olevat naiset usein, niin myös nainen ammattinyrkkeilijänä kokee ristiriitaisia tunteita  riittämättömyytensä edessä. Eva sanoo hyväksyneensä ajatuksen että voi kuolla kehässä. Mutta myös omaehtoisuus on vaativaa. Ellei itse lopeta, urheilu voi lopettaa urheilijan.

Toisessa vaakakupissa on vastuuntunto –  huoli lapsesta, ihanasta pikkupojasta jonka  haluaa nähdä kasvavan ja jonka lähellä ollessa ahdistus ja levottomuus ovat poissa ja hymy herkässä –  ja toisessa kokonainen minuus.  ”Kun valmistaudun nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse —Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukoiksi, jotta voin lyödä kovempaa…”

Eva Wahlströmillä on paljon ihailijoita. Hän on uljas näky kehässä. Ja saavutukset kertovat omaa kieltään. Nykyisin hän on myös Aalto-yliopiston opiskelija sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun linjalla.

Lukija jääkin pähkäilemään kovanyrkkisen naisen toteamusta:

”Monesti kysytään, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan nyrkkeilyn vuoksi. Olen luopunut monesta asiasta, mutta en ole koskaan ”joutunut” luopumaan.”

Kaarina Naski

 

 

 

lokakuu 6, 2014

Napakymppi Svenskanin Mamma Mialle

Filed under: Kaarina Naski,Musiikki,Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 11:55 am
Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

 

Mamma Mia! Abban lauluihin perustuva musikaali Helsingissä Svenska Teaternissa. Musiikki ja laulutekstit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (mukana Stig Andersonin lauluja), käsikirjoitus Catherine Johnson. Suomen tuotannosta vastaavina tekijöinä: ohjaaja Paul Garrington, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Nichola Treherne (alkuperäiskoreografia Anthony van Laast), lavastus Jonathan Allen, puvut Lucy Gaiger, valot Pia Virolainen, ääni Poti Martin. Päärooleissa Mia Hafrén ja Lineah Svärd.

Siinä sitä oli jo heti medialle järjestetyn ennakkonäytöksen alussa vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun oikea Abba – kaikkine miljoonine taaloineen ja faneineen – ryöstäytyi yleisön muistikuviin, leegio julkkiksia purjehti kameroita hipoen paikoilleen ja jo avauslaulussa tiedettiin, että minullakin on unelma, Jag har en dröm/ I have A Dream.

Svenska Teaternin vetokykyä pitää ihailla, tuplat kerralla! Nappaa maailmanhitin ja sen myötä talontäysiä katsomoita herraties miten pitkään. Karamellinkaunis vanha teatterisali muodostaa ihastuttavat vastakohtaraamit tarinalle, jota ei olisi ilman Abban musiikkia.

Jos ja kun haaste on ollut kova, siihen on suhtauduttu isolla luovuudella ja korkein näyttämötaiteen laatuvaatimuksin, arvostavasti ja rohkeasti. Tuloksena on esitys, josta Ruotsalainen teatteri voi todella olla iloinen ja ylpeä.

Etelän lämmössä

Mamma Mian onnistumisen eväät ovat tukevat. Melodisen popin ikivihreät yhdistävät eri ikäistä yleisöä, niiden tunteellisuus, rajuus ja vastaantulevuus. Ja kun sama lämpö siirtyy musikaaliin, se saa draamallisen ulottuvuutensa. Ei ehkä ole sattumaa, että ollaan etelän lämmössä, idyllisellä kreikkalaissaarella, jossa päähenkilöt, äiti Donna ja tytär Sofie Sundberg asuvat ja tekevät töitä. Sofien häät ovat tuota pikaa, ja hän on Donnan tietämättä lähettänyt kutsun myös kolmelle isälleen – tai siis pikemminkin äitinsä parinkymmenen vuoden takaisille miesystäville, joista yksi saattaa hyvinkin olla Sofien isä. Seuraa koomisia ja liikuttavia yhteentörmäyksiä, ihmissuhdevyyhtiä, rakkautta ja sen kaipuuta.

Lavastus on puhdaspiirteisen minimalistinen ja elementit liikuteltavia. Ne on helppo siirtää syrjään tilaa vaativien suurten tanssikohtausten tieltä samanaikaisesti kun näyttämökuva muuntautuu valaistusdesignin ja -tekniikan taikatempuilla. Kokonaiskoreografia on hieno ja ensemble kansainvälinen, upein valmiuksin, puvustus oikeata epookki-ilotulitusta.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila  kera muun tanssiryhmän.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila kera muun tanssiryhmän.

Suomenruotsilla ryyditetty

Solistisista osuuksista nousevat etualalle ruotsalaisen Lineah Svärdin (Sofie) ja Mia Hafrénin (Donna) tulkinnat, hämmästyttävät äänialat, jotka kantavat herkimmistä sävyistä kohti rockimpia sfäärejä. Mutta näyttämöntäyteisestä musiikista voisi poimia laulun ja esittäjät toinen toisensa jälkeen, ja yhtä hyvin niiden myötä niin ilmeikkään dialogin kuin tanssillisen akrobatian.

Monikohan tuli ajatelleeksi, että ruotsalaisten lauluntekijäin sanoitukset oli ruotsinnettava, alun perinhän ne olivat englanniksi. Ruotsinnoksesta huolehtivat Niklas Strömstedt ja Björn Ulvaeus, kun taas Bengt Baulerin ja Johan Storgårdin dialogikäännöksessä huomioidaan suomenruotsi ja mukautetaan yksin tein kekseliäästi joitakin rooli- ja paikannimiä.

Donnan miehet Sam (Vallu Lukka), Bill (Kristofer Möller) ja Harry (Riko Eklundh), siinä missä Sofien rakastettu Tim (Anton Häggblom) tai vaikkapa Chili (Markku Haussila) tuovat sekä sisällöllistä, taidollista että persoonallista maskuliinista väriä tapahtumiin äidin ja tyttären eloisien bestisten vastapainoksi. Anna Hultin loistaa Ritana, Veera Railio Tanjana.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Waterloo villitsi

Että orkesteri ottaa Kristian Nymanin johtamana tiukan otteen yleisöstä, siitä ei ole epäilystäkään. Aplodeja ei säästelty, ei esityksen aikana eikä varsinkaan sen päätyttyä, jolloin vain harva pysyi penkeillään.Waterloo mm. oli omiaan villitsemään rytmifiilistelyyn ujoimmatkin. Kyseistä biisiä moni kuului hyräilevän vielä kotimatkallakin Ja jos lupaatte olla kertomatta kenellekään, voin paljastaa että itse olin yöllä unissani olevinani Dancing Queen.

Kaarina Naski

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

syyskuu 11, 2014

”Anna kaekkes, vuan elä periks”

Filed under: Kaarina Naski,Omaa ja lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 2:35 am

 

Tässä ovat pojat totisten kysymysten äärellä. Vakavaksihan se vetää, kun koulusta puhutaan ja siitä miksi ruvetaan isoina. Turvallisemmalta tuntuukin edetä harrastusten kautta. Eetu (vas.) on jo kelpo partiolainen, Viljo innokas jalkapalloilija ja Reino aika peto juoksulajeissa. Mihinkä sitä koulua enää tarvitaankaan...

Tässä ovat pojat totisten kysymysten äärellä. Vakavaksihan se vetää, kun koulusta puhutaan ja siitä miksi ruvetaan isoina. Turvallisemmalta tuntuukin edetä harrastusten kautta. Eetu (vas.) on jo kelpo partiolainen, Viljo innokas jalkapalloilija ja Reino aika peto juoksulajeissa. Mihinkä sitä koulua enää tarvitaankaan…

 

Rakas, kamala koulu
Menepäs laususkelemaan ääneen näinä aikoina, jolloin opinahjot ovat taas pikkuhiljaa löytämässä syysrytmin ja ensimmäiset koulukiusaamistapaukset kirjattu, että itse aikanaan tykkäsit koulunkäynnistä. Joskus totuuden sanominen on provokatiivista. Kannattaa pikemminkin olla hiljaa tai jos kysytään, selvittää vaikka kurkkuaan niin pitkään, että unohtavat mitä kysyivät.

Vaikka tosihan se on, kouluun liittyvät plusmerkkiset muistot lämmittävät vieläkin mieltä. Sekin mikä kerran karvasteli on jo unohtunut. Melkein. Ei ollut esimerkiksi kivaa, kun kasvioppivihkoon tuli merkintä: ”Suttua!” Sammalta oli pitänyt kerätä ja kuivata vihkoon, ja se oli niin paksu möykky, ettei vihko mennyt kiinni, ja multaa mureni laukun pohjalle, eväspakettiinkin! Urotyönähän tuollaista suoritetta olisi pitänyt pitää ja kukkaisella kiiltokuvalla kiitellä. Mutta pientä se oli sen rinnalla, että SAI käydä koulua. Oppikoulu ei nimittäin ollut vielä vuosikymmeniä (aika monia kymmeniä) sitten pienessä satama- ja tehdaskaupungissa kaikkia varten. Tai tietysti oli, mutta jos ja kun perheen toimeentulo oli niukkaa, lasten toivottiin selviävän mahdollisimman vähällä koulutuksella ja hankkiutuvan sitten suoraan työelämään.
Niinpä sanaan koulu voi liittyä myös paljon kiitollisuutta, vaikkei sitä moni tänä päivänä uskoisi. Uhma ja kapinahenki ovat tietenkin aina olleet saman mitalin toista puolta. Puhumattakaan ilmiöstä kiusaaminen, jolla joskus muinoin syyllistettiin lähes yksinomaan opettajia. Nyt se tuntuu tavoittaneen koko kollektiivin, oppilaat vastaan oppilaat.

Itku, kuri ja suosio

Siitä miten tärkeistä asioista ihmisen kasvussa lopultakin on kysymys, kun puhutaan koulusta, saa vastauksia kirjallisuudesta. Näin esimerkiksi kanadalainen nobelisti (2013) Alice Munro omaelämäkerrallisessa novellissa Äänet:
”En ollut kovin rohkea. Itkin kun minua jahdattiin ja heiteltiin päreillä matkalla alakoulusta kotiin. Itkin kun kaupungin koulun opettaja nostatti minut seisomaan luokan eteen näyttääkseen kaikille miten järkyttävän epäsiisti pulpetti oli. Ja kun hän soitti äidille samasta syystä ja äiti itki sulkiessaan puhelimen, koska tuotin hänelle häpeää.Toiset ihmiset olivat luonnostaan rohkeita ja toiset eivät.”

Teoksesta Kallis elämä (Dear Life), Tammi
Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti tähdentää – mm. hyvään kansainväliseen tutkimustietoon pitäytyen – tehokkaan välituntivalvonnan, kunnon koulukurin sekä väkivallan tekijän vanhempien mukanaolon merkitystä ojentamisprosessissa:

”Olen tavannut satoja kouluväkivallan traumatisoimia ihmisiä, mutta en ole tavannut vielä ketään, joka olisi traumatisoitunut selkeän ja määrätietoisen koulukurin vuoksi.”

Helsingin Sanomat 11.8.14
Ruotsalaisen Arne Dahlin dekkarissa Valvova silmä törmätään ei-kovin mukavaan jengiin:

”Jos haluaa olla suosittu, useampien pitää olla epäsuosittuja. Me huolehdimme siitä, että aika monet olivat. Toisaalta niin tämä maailma toimii. – Me emme olleet koskaan pahoja. Teimme eniten vahinkoa itsellemme.”
Taistele ja

ansaitse kunnioitus

Jotkut ahdistuneet ovat asettuneet vastarintaan viisaalla savolaisella asenteella ”anna kaekkes, vuan elä periks”. Näin vuodattaa Midori -neitonen tokiolaisen Haruki Murakamin (s. 1949) romaanissa Norwegian Wood:

”Inhosin koulua ihan mielettömästi, mutta päätin ettei se saa nujertaa minua Ajattelin, että olen mennyttä kalua, jos se pääsee kerrankin niskan päälle. Pelkäsin, että vajoaisin sen jälkeen vääjäämättä alaspäin. Raahauduin kouluun neljänkymmenen asteen kuumeessa. Kun opettaja kysyi olenko kipeä, en myöntänyt. Valmistujaisissa sain kunniakirjan erinomaisesta käytöksestä ja huolellisuudesta ja palkinnoksi ranskan sanakirjan. Sen takia luen nyt saksaa. En todellakaan halua, että joudun olemaan sille koululle kiitollisuudenvelassa.”
Herra Han puolestaan neuvoi syrjittyä ja kiusattua oppipoikaansa Dre Parkeria kungfun hengessä:

”Paras taistelu on se joka vältetään. Jos kuitenkin on otettava yhteen, ei ole väliä voitolla tai tappiolla, kunhan taistelet. Taistele ja ansaitse kunnioitus!”

Em. lainaus on Harald Zwartin elokuvasta Karate Kid (2010, päärooleissa Chackie Chan ja Jaden Smith). Kungfu on Kiinasta lähtöisin oleva taistelulaji, jossa korostuvat taito ja työ, kurinalaisuuteen ja monivaiheiseen treeniin perustuva fyysisyys ja filosofia.
Myös monet suomalaiset vanhemmat ovat ilmaisseet mm. lehtien yleisöpalstoilla mielipiteensä koulukiusaamisesta ja sen rangaistavuudesta. On käyty tanakasti taistoon tuulimyllyjä vastaan, olipa sitten kysymyksessä em. problematiikka tai vaikkapa kyläkoulujen lopettaminen, kuten vastikään Ykspihlajassa, Kokkolassa.
Emmää virheitä tee

Hyvästä itsetunnosta ei ole haittaa koululaiselle. Kirjailija Sinikka Nopola ottaa täsmäosuman aiheeseen kirjassaan Ei tehrä tästä ny numeroo. Hän kertoo tykänneensä koulussa eniten käsityötunneista:

”Ny me tehrään kanavakankaspyhjettä. Mää oon ommellu punasella pumpulilankalla rastin muatosia kuvioita sen pyhkeen molempiin päihin. Mää en oo tehny yhtään virhettä, vaikka ei sen pualeen, emmää muillakan tunneilla virheitä tee. Mää sain viimeks aineesta yhreksän. Tuija, joka asuu meitin talossa, sai vaan kuus. Se oli ymmärtäny sen aiheen ”Muuttolinnut lähtevät etelään” liian lapsellisesti. Tuija kirjotti, että ”kun muuttolinnut lähtevät, ne ottaa piänet matkalaukut mukaan”.

Kaarina Naski

 

elokuu 2, 2014

Pellet lähtevät, sirkus jää!

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Sirkus — kulttuuriusasuomeksi @ 5:53 pm

 

Tässä sirkusta sellaisena kuin sen on nähnyt Ringling-museon seinämaalauksen tekijä Sarasotassa Floridassa. Sehän suorastaan tulvii iloa ja lumoa. Sirkusmuseosta vailla vertaa kerrotaan alempana, tämän suomalaisen sirkuksen historiasta kertovan jutun kainalotarinana ja täydentäjänä kuvakohteineen.

 

 

Meistä monen varhaisimmat sirkusmuistot ovat peräisin lapsuudesta ja saavat siitä erityiskultausta. Oli aina tapaus kun sirkus saapui kotikaupunkiin. Silloin oli ilma täynnä taikaa, kutsuvaa musiikkia ja eläinten hajuja. Jännitti vähän mutta samalla houkutti. Millaisetkohan näköalat ovat teltan katonrajasta, trapetsilta? Sieltä jos pääsisi hyppäämään hienossa ballerinamekossa ja vahvat käsivarret, sellaiset kuin isän, ottaisivat vastaan…

 

Historioitsijat tietävät, että sirkustaide on yhtä vanhaa kuin ihmisen kulttuuri, yli 4000 vuoden takaa, Assyriasta ja Babyloniasta ja että terminä sirkus on kotoisin keisariajan Roomasta, ajanlaskumme alusta. Keskiajalla kiertelevät ryhmät temppuineen olivat suosittuja mutta kirkon mielestä pirun lähettiläitä. Vielä 1940-luvun lopulla Suomessa joukko eri puolueiden kansanedustajia teki lakialoitteen tivoleiden kieltämiseksi maaseudulla..
Nykyaikaisen sirkuksen isä oli britti Philip Astley (1742-1814) ratsastusnäytöksineen. Suomalainen amatöörisirkus puolestaan antoi merkkejä itsestään 1890-luvulla Turussa ja Helsingissä. Yllättävää kyllä, kyse oli herrojen harrastuksesta, esiintyjinä nähtiin kaupungin silmäätekeviä!

 

Tehtävä sodan aikana: taikuri

 

Ensimmäistä suomalaista sirkusta eivät perustaneet suomalaiset vaan tanskalaiset. Ducanderin veljesten sirkuksen ensimmäinen ensi-ilta oli Terijoella, Pietarin ylimystön suosimassa lomakeskuksessa. Varhaisiin yrittäjiin kuului myös vaasalainen Anton Smirnoff, joka perusti vuonna 1900 Sirkus Antonion. Se keskittyi voimanumeroihin ja painiin. Klovnina oli Pelle Siponen, mutta sirkuksen tähtenä Urjalan isokokoinen voimanainen Anna Smirnoff (o.s. Eskolin). Kolmella miehellä oli turha yrittää häntä vastaan. Amatsoni kun tempaisi, niin kolmikko hujelsi ilmaan niin että maneesi pöllysi.
Italian Torinosta lähtöisin olevan vanhan Bonojen sirkussuvun jäseniä päätyi Ouluun 1890. He aloittivat tivolilla ja vähän kerrassaan laajenevalla eläintallilla, johon kuului mm. leijonia, leopardi, krokotiili, jääkarhu ja käärmeitä. 1920 -luvun alussa Väinö Bono perusti Sirkus Maximin ja ompeli ajan yrittäjätavan mukaan itse teltan, sinisen.
Erikoinen luku suomalaisen sirkustaiteen historiassa oli 1942 asemasodan aikana perustettu Karhumäen tivoli ja sirkus rintaman takana. Idea oli Jaffu Sariolan, jolla jo 30-luvun alussa oli kolme tivolia. Karhumäessä kantavia voimia olivat voimistelijat Alpo Noponen, Matti Kaksonen ja Ale Saarvala. Karhumäkeen tulijain joukossa saattoi noihin aikoihin olla sellainenkin henkilö, jonka sotilaspassissa oli merkintä: ”Tehtävä sodan aikana taikuri”. Niinhän ne olivat präntänneet maestro Solmu Mäkelän passiin.
Suursirkusten kategoriaan maassamme on luettu Sirkus Ducander, Sirkus Sariola, Sirkus Panakos ja nykyinen sirkus Finlandia. Muut ovat keskisuuria tai pieniä.

 

Omat Houdinit

 

Unkarilaissyntyisen wisconsinilaisen Harry Houdinin (1874-1926) maine kiiri kauas. Kaikkialla tiedettiin tästä ihmemiehestä, joka vapautti itsensä mitä hurjimmista kahleista. Hän onnistui pääsemään jopa pakkopaidasta – ottamalla olkapäänsä sijoiltaan! Houdini sai myös suomalaisia ”oppipoikia”. Amerikkaan muuttaneessa kellonsoittaja Joosef Sunellin perheessä oli kaksi poikaa, August ja Uuno. Suomeen he palasivat kahleartisteina, esiintyjänimellä Veljekset Sunell.
Vuonna 1932 paljastettiin Helsingissä Felix Nylundin Kolmen sepän patsas. Kun suuri vaate poistettiin, istui veistoksen jalustalla neljäs seppä, alaston Uuno Sunell. Räväkämpää vetoomusta ankaraa huviveroa vastaan olisi vaikea keksiä 2000-luvullakaan. Viekää kaikki, vaatteetkin taiteilijan päältä!
Omalla tavallaan erikoisiin tapauksiin lukeutuivat sirkusta sivuten myös köyliöläinen nuorallatanssija Antti Tuomento sekä sirkustirehtöörin urasta haaveillut Claes Cedercreutz. Ensinmainittu paitsi esiintyi Sirkus Finlandiassa myös ylitti teräsvaijerilla kävellen Imatrankosken ja vieläpä maalasi siinä tallaillessaan taulun. Cedercreutzista puolestaan ei tullut tirehtööriä sirkukseen vaan sairaalaan. Hänet muistetaan Haminan sairaalan ylilääkärinä, mutta myös taikurina ja Haminan Teinisirkuksen perustajana. Tohtoriksi Cedercreutz väitteli 1952 hypnoosista.

 

Elokuvia…

 

Taiteen eri muodot ruokkivat toinen toistaan, eikä sirkustaide tee tästä poikkeusta. Siitä todistuksena ovat vaikkapa 1800-luvun tanskalaisen taidemaalarin Georges Seurat´n ihastuttava maalaus Sirkus, unkarilaisen Emmerich Kálmánin operetti Sirkusprinsessa vuodelta 1926 ja suomalaisten kuvataiteilijoiden Erik Enrothin ja Alice Kairan tuotanto. Emil Cedercreutzin vuonna 1946 kipsiin veistämä Sirkushevonen valettiin pronssiin vasta muuta vuosi sitten..
Jos mainitaan nimi Harald Madsen, niin joku elokuvahistoriasta kiinnostunut sanoo heti: Perävaunu. Madsen todellakin oli sillä nimellä tunnettu tanskalainen koomikko, sirkusklovni, sittemmin Lau Lauritzenin ohjaamien mykkäelokuvien tähti, parinaan Carl Schenström, Majakka.
Mykkäelokuviin kuului myös itsensä Charlie Chaplinin elokuva Sirkus (1928). Suuri maailmansirkus on Cecil B. DeMillen, La Strada – Tie taas Federico Fellinin ja Trapetsi Carol Reedin käsialaa, kaikki 50-luvulta ja hienoin näyttelijäsuorituksin.

Veistospuistossa Sarasotassa toivottaa vierailijat ympäri maailmaa tervetulleiksi ei enempää eikä vähempää kuin Michelangelon David. Se on pronssinen kopio Michelangelon suuresta marmorisesta David -patsaasta (1504), jonka asemapaikka on Firenze. Museossa voi kohdata Rubensin ja Velazguezin maalauksia siinä missä nykytaidettakin ja puistossa niin klassikoita kuin oman aikamme huippuja ja uusia tulokkaita.

Veistospuistossa Sarasotassa toivottaa vierailijat ympäri maailmaa tervetulleiksi ei enempää eikä vähempää kuin Michelangelon David. Se on pronssinen kopio Michelangelon suuresta marmorisesta David -patsaasta (1504), jonka asemapaikka on Firenze. Museossa voi kohdata Rubensin ja Velazguezin maalauksia siinä missä nykytaidettakin ja puistossa niin klassikoita kuin oman aikamme huippuja ja uusia tulokkaita.

Suhtautuminen sirkukseen itsenäisenä taiteenlajina ei ole aina ollut päivänselvää, ei ole säästytty väheksynnältä eikä paheksunnaltakaan. Näin kirjoitti arvostelija Waasan Lehdessä 27.8.1890: ”Siis on nyt taas helsinkiläisillä hyvä tilaisuus kantaa rahojansa muukalaisten kukkaroihin, heidän kelpaamattomain ilvetemppujensa edestä. – – – Miksiköhän kansa on niin kevytmielinen vai miksi tuota sirkusintoa oikein nimittäisin että se pilan suotta, nauraaksensa vaan istuu huvittamassa sillä itseänsä kun viattomia luontokappaleita rääkätään.”
2000-luvulle tultaessa sirkusta rakastava yleisö sai ilokseen kuulla ja lukea, että Sirkus Finlandian johtajapariskunta Carl Gustaf ”Kalle” Jernström ja Leena Jurvakainen olivat vastaanottaneet Taiteen valtionpalkinnon. Inkoon Fagervikissa läntisellä Uudellamaalla syntynyt Jernström kuului seppäsukuun, mutta valitsi pajan asemesta sataman (Inkoo), kunnes huomasi lehdestä ilmoituksen, jossa ruotsalainen Scala-sirkus haki telttatyömiehiä. Se oli menoa se, ja vuonna 1976 oli oman sirkuksen historian ensimmäinen ensi-ilta Tammisaaressa.

 

… ja urheilua

 

Että sirkusartisteina on nähty joskus myös suomalaisia olympiavoittajia, se kertoo jos mikä molemminpuolisesta arvostuksesta. Historiaan on jäänyt mm. Verner ”Venne”Järvisen painiottelu Sirkus Madiganin voimamiehen Henning Gustafssonin eli Orlandon kanssa Vaasassa. Yleisö tykkäsi kun Venne otti kunnon otteen ja paiskasi Orlandon voimineen kaikkineen tantereeseen. Järvinen oli yleisurheilija ja maamme ensimmäinen olympiavoittaja, kultaa antiikkisessa ja pronssia tavallisessa kiekonheitossa Ateenan välikisoissa 1906. Järvinen teki elämäntyönsä Valtion rautateiden palveluksessa. Myös ”Isä Järvisen” pojat Akilles, Kalle, Matti ja Yrjö menestyivät urheilijoina.
Yrjö Saarela oli kreikkalais-roomalaisen painin olympiavoittaja ja maailmanmestari. Tukholman olympiakisojen jälkeen 1912 Saarela siirtyi ammattilaiseksi sirkusareenoille. Ura kuitenkin jäi lyhyeksi pian alkaneen ensimmäisen maailmansodan johdosta.
Armas Taipale, joka tunnetaan niin ikään kytkyistä sirkustaiteeseen, oli kiekonheiton suomalainen olympiavoittaja. Hän edusti Suomea kolmissa olympialaisissa 1912,1920 ja 1924. Iso-Armas oli liike-ja lakimies ja asui Yhdysvalloissa vuosina 1923-74.
Viipurissa syntynyt Ale Saarvala oli kaikkien aikojen ensimmäinen suomalainen voimistelun olympiavoittaja, kultaa rekillä Berliinin kisoissa 1936.Toisen kultamitalinsa hän sai Lontoon kisoissa 1948, joukkuekilpailussa. Voimistelijapoika, jonka nimi yhdistetään mm. Karhumäen sirkukseen, muutti pysyvästi Kanadaan 1957.
Kaarina Naski

 

lähteet: Sven Hirn, Sirkus kiertää Suomea 1800-1914, SKS 1982
Eero Taivalsaari Sirkuselämää, Suomalainen sirkus kautta aikojen, Otava 2006
Wikipedia
kuvat K.Naski Sirkusmuseosta ja Sarasotan taidekeskuksesta Floridasta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

elokuu 1, 2014

Sirkusmuseo vailla vertaa

Filed under: Kaarina Naski,Sirkus — kulttuuriusasuomeksi @ 5:22 pm
Julistetaide syntyi 1800-luvun lopulla mainonnan ja viestinnän tarpeisiin. Voitiin kertoa ennakkoon mitä oli tulossa, mitä tapahtui milloin ja missä. Sirkus tarjosi mieluusti työtä kuvataiteilijoille, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Yleisö sai informaatiota ja oppi tuntemaan uuden taiteenlajin, julistetaiteen.

Julistetaide syntyi 1800-luvun lopulla mainonnan ja viestinnän tarpeisiin. Voitiin kertoa ennakkoon mitä oli tulossa, mitä tapahtui milloin ja missä. Sirkus tarjosi mieluusti työtä kuvataiteilijoille, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Yleisö sai informaatiota ja oppi tuntemaan uuden taiteenlajin, julistetaiteen.

Olet myyty jo siinä paikassa, kun astut sisään Ringling-museoon ja näet aulan seinämaalauksen. Valtaisat mittasuhteet korkeassa tilassa, syliintulevat värit. Kyseessä on sirkusmuseo Sarasotassa, Floridan lounaisrannikolla Yhdysvalloissa.

Ringlingin perheessä Baraboossa Wisconsinissa oli aikanaan seitsemän poikaa, joista viisi innostui sirkuksesta. The Ringling Brothers Circus perustettiin 1884. Liikemiestaitoa ja luovuutta löytyi, ja toiminta kukoisti eritoten kun Ringlingit ja Barnum &  Baileys yhdistyivät. Viimeisenä ja tunnetuimpana veljessarjasta kuljetti viestikapulaa John Ringling (1866-1936), jonka maatilalle Sarasotaan syntyi taidekeskus. John ja Mable Ringling olivat taidekerääjiä, ja heidän eurooppalaisen taiteen kokoelmansa loi upean perustan Floridan valtion taidemuseolle sekä valtion yliopiston taidekoulutukselle.

Ringlingien talvikodin suunnitteli 1924-26 Dwight James Baum venetsiangoottilaiseen tyyliin. Baum oli amerikkalainen aikalaisten suosima arkkitehti, jonka työkohteet olivat enimmäkseen New Yorkissa ja Sarasotassa. Rakennuksessa nähtiin usein vieraina tunnettuja poliitikkoja ja artisteja.

Ringlingien talvikodin suunnitteli 1924-26 Dwight James Baum venetsiangoottilaiseen tyyliin. Baum oli amerikkalainen aikalaisten suosima arkkitehti, jonka työkohteet olivat enimmäkseen New Yorkissa ja Sarasotassa. Rakennuksessa nähtiin usein vieraina tunnettuja poliitikkoja ja artisteja.

Ringlingien rakkaus Italiaan näkyy mm. arkkitehtuurissa, heidän merenrantakartanonsa vetää museoiden ohella suuria kävijämääriä, ja niin veistospuisto kuin suuret ruusutarhat saavat näyttelyvieraat huokaamaan ihastuksesta. Sirkusmuseo tarjoaa kattavan kuvan alalta esine-, asu- ja kuvakokoelmineen ja tempaa katsojat lavastuksellisesti kokonaan toiseen aikaan, taian, hiottujen taitojen ja estetiikan maailmaan.

Ikäänkuin tämä ei riittäisi, sai Sirkusmuseo rinnalleen miniatyyrisirkuksen, pienoismallin jota sanotaan alan laajimmaksi ja täydellisimmäksi. Howard Tibbals viihtyi lapsena tiiviisti sirkuksessa aina viettäessään lomia isovanhempien luona Fairmontissa Länsi-Virginiassa. Eikä päässyt unohtumaan sirkus kotonakaan Knoxvillessä Tennesseessä. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa valmistui sitten suorastaan uskomaton kopio sirkuksesta, joka sai nimekseen The Howard Bros. Circus Model. Mukana tässä hankkeessa oli paljon vapaaehtoisia.

Telttakylineen, rautateineen, vaunuineen, artisteineen, eläimineen, lipunmyyjineen ja paikannäyttäjineen, matka-arkkuineen, garderobeineen, minikokoisine maskeerausvälineineen ynnä muine tarvekaluineen – kaikki on käsityötaidetta. Sirkusfanit, lapset  ja aikuiset saavat silmän korkeudelta tai ylempää kuin ”ilmakuvana” havaintonäytöksen siitä, miltä näytti kun sirkus vanhoina hyvinä aikoina saapui aamuyöstä vielä uinuvaan kaupunkiin. Tämä pienoismalli ei olekaan hetkessä läpi vilkaistu. Niinkuin ei ole hetkessä kuitattu näin iso arvonanato erityislaatuiselle elämänmyönteiselle ja -makuiselle taiteelle.

 

heinäkuu 4, 2014

Unelma-ammatissa näköalapaikalla

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Muoti — kulttuuriusasuomeksi @ 3:00 am
Heli Vaarasen kirjan (Teos, 273 s.) tyylikkään ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari. Muodista puhuttaessa myös kuvaliitteet ovat tervetulleita.

Heli Vaarasen kirjan (Teos, 273 s.) tyylikkään ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari. Muodista puhuttaessa myös kuvaliitteet ovat tervetulleita.

 

 

Monen tytön unelmana on mallintyö. Että jos vain on tarpeeksi pitkä ja kyllin kaunis, niin…

-Tärkeintä on kuitenkin laihuus, täydentää alan ammattilainen ja vakuuttaa, että on tosi vaikeata pysyä 55-kiloisena; se tietää jatkuvia dieettejä, raakakasviksilla elämistä, peräruiskeita. – Ja aina on nälkä!

Hollolalainen maalaistyttö Heli Kokkala (s. 1961) ei ehtinyt kahtakymmentä täyttää, kun hän teki sopimuksen ranskalaisen mallitoimiston Harmony Modelsin kanssa! Tätä edelsi valinta Anianneidoksi Vääksyssä pienessä päijäthämäläisessä kauneuskilpailuissa, jonne kuin sattumoisin oli eksynyt kykyjenetsijä Pariisista.

Sitä myöten suomalaiskaunottaren tie vei Pariisiin, sieltä Tokioon ja edelleen Manhattanille New Yorkiin.

Harva se pomppaa heinäpellolta Pariisiin. Niin teki kuitenkin Kokkalan Heli, joka on tässä kotialbumikuvassa työn touhussa siskonsa Saaran kanssa. Mallimuistelmia kannattelevat monet assosiaatiot lapsuudesta. Milloin muistuvat mieleen pitsialushameissa poimitut sylilliset voikukkia, milloin vasikankarsinoitten pesu juuriharjalla tai hämäränhyssy tuvassa.

Harva se pomppaa heinäpellolta Pariisiin. Niin teki kuitenkin Kokkalan Heli, joka on tässä kotialbumikuvassa työn touhussa siskonsa Saaran kanssa. Mallimuistelmia kannattelevat monet assosiaatiot lapsuudesta. Milloin muistuvat mieleen pitsialushameissa poimitut sylilliset voikukkia, milloin vasikankarsinoitten pesu juuriharjalla tai hämäränhyssy tuvassa.

Väliepisodina oli kuitenkin osallistuminen Miss Suomi -kilpailuun 1981, jolloin missiksi kruunattiin Merja Varvikko. Virallisia kuvioita paremmin on neljänneksi sijoittuneen Helin mieleen jäänyt se, miten he yhdessä huonekaverinsa pietarsaarelaisen Marica Rosengårdin kanssa hassuttelivat illalla uima-altaalla. Kun kuvaajat pyysivät hymyilemään, neidot sukelsivat ja tervehtivät heitä varvasvilkutuksin. Enemmänkin pikkutyttöjä vielä nämä finalistit!

Heli Vaarasen (o.s. Kokkala) kirja Sunnuntaina Manhattanilla (Teos 2014, 273 s.) tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa esiripun taakse. Se näyttää mallien maailman puoleensa vetävänä mutta ankarana. Samalla kyseessä on kirjoittajan kasvutarina, kypsä, huumoria hyödyntävä analyysi, jossa terveen, vahvan taustan merkitys ihmisen vaiheissa korostuu. Vaaranen on nykyisin Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja, valtiotieteiden tohtori ja psykoterapeutti.

Vihreitä käpyjä

vai nauravia nakkeja?

Lukija huomaa monia, kuin itsestään syntyviä vastakkain asetteluja. Sellainen on esimerkiksi jatkuva kilojen seuraaminen toisaalta ja ranskalaisten kulinarismi toisaalta. Kuvausmalleilla pieni poskien pyöreys nähtiin sentään joskus hyväksi, mutta näytösmallien kohdalla oltiin ehdottomia. Kun dieetille joutui, ei-lista oli pitkä: ei voita tai margariinia, pullaa, leipää, perunaa, pastaa, riisiä, banaania, avokadoa, liian makeita hedelmiä, pitsaa, alkoholia, sokeria, salaatinkastiketta, mitään friteerattua, mitään kastikkeita, maitoa, kermaa, juustoja…

Ranskalaiset tiedetään herkuttelijoiksi. Usein kysellään heti tervehtimisen jälkeen mitä kukakin on syönyt, aamiaiseksi, lounaaksi jne. ”Ja että he söivät!”, toteaa Vaaranen. Vaikka vihreitä käpyjä! (artisokkaherkuksi osoittautunutta). Mannekiinien – yksilöllisin edellytyksin tietysti – oli paljossa laistettava. Toisin kuin miesmallit, naiset eivät voineet edes sanottavammin harrastaa liikuntaa, etteivät lihakset kasvaisi.

On mahtanut se nuorimies hämmästyä, jolle suomalaistyttö teki treffeillä ruuaksi nauravia nakkeja ja kysyi tämän tästä kaverilta kohteliaasti ”Est-ce que vous êtes fatigué?” Se oli hänen opettelemansa ensimmäinen ranskankielinen lause ”Oletteko väsynyt?”

Säikkyjä pukijoita

ja tähtien tuiketta

Kun japanilaiset mallien pukijat hämmästyttivät mykkyydellään, selvisi että heikäläisittäin ammattimaisuus edellytti etäisyyttä. Pukijoille ei pitänyt puhua etteivät he pelästyisi!

Jos tytöllä on näyttää tällaisia mallikansiokuvia, ei ihme että vihreät valot syttyvät. Raikkaalla olemuksellaan malli kertoi kotimaastaan, sen ihmisten aitoudesta ja kukaties siitäkin miten "sen illassa tuoksui metsä ja merituuli".

Jos tytöllä on näyttää tällaisia mallikansiokuvia, ei ihme että vihreät valot syttyvät. Raikkaalla olemuksellaan malli kertoi kotimaastaan, sen ihmisten aitoudesta ja kukaties siitäkin miten ”sen illassa tuoksui metsä ja merituuli”.

Huippumallien klassinen catwalk on helponnäköistä silloin kun sen on hyvin harjoitellut. ”Tassu” vain toisen eteen – ei koskaan viereen – kuin tasapainoilisi kapeata viivaa pitkin. Eikä pidä keinuttaa enempää olkapäitä kuin lanteita, toteaa kirjoittaja ja kertoo miten hän tehdessään sulavinta catwalkia, oppi välttämään katsekontaktia muihin estradilla, mutta ”flirttasi häpeämättömästi” kameralle. Ja tunsi samalla miten katseet pyyhkivät vaatetta alhaalta ylös, ylhäältä alas…

Edellämainitusta suorastaan aistii mannekiinintyön palkitsevuuden ja hurman.

Oli juhlia, oli tähtiä. Tyttö, joka oli nähnyt Vääksyssä elämänsä ensimmäisen julkkiksen, Simo Salmisen, saattoi nyt kertoa tavanneensa Warren Beattyn, Robert De Niron, Harvey Keitelin…

Ystävyys limusiinia arvokkaampi

Ja sitten hän olikin valmis elämänmuutokseen, opiskeluun taidekoulussa ja työskentelemään galleriassa, joihin pääsemisessä viehättävästä olemuksesta ja mallin tunnettuudesta ei taatusti ollut haittaa.

Opinhaluinen nuori nainen kasvatti tietämystään taiteen historiasta ja nykytaiteesta. Kuuluisa taidemesenaatti ja -keräilijä Stuart Pivari sai epäilemättä Helistä innostuneen, näyttävän ja kielitaitoisen assistentin. Pivarista ja pop-taiteen ikonista Andy Warholista tuli myös hänen hyviä ystäviään.Tärkeämmiksi kuin jetsetjuhlat, suurelliset taidenäyttelyjen avajaiset ja vierailut miljonäärien linnoissa muodostuivat kolmikolle yhteiset jokasunnuntaiset retket limusiinilla kirpputoreille. Kumpikin miljoonamiehistä viihtyi jopa hienoilla vastaanotoilla kirpputorihousuissaan ja nukkavieruissa t- tai poolopaidoissa. Molemmilla oli elämä tahollaan, mutta he olivat ylimmät ystävät. Ja kiintyivät konstailemattomaan suomalaistyttöön.

Kun Warhol sitten äkisti kuoli helmikuussa 1987, Heli palasi Suomeen ja aloitti akateemiseen tutkintoon johtavat opinnot. Myöhemmin hän on pohtinut, ettei tavannut näissä kuvaamissaan piireissä perheellistymiskelpoisia ihmisiä eikä mikään ollut perinteistä tai tavallista. Lukija luulee kuitenkin kuulevansa huokauksen, kun kirjailija toteaa kaihoisasti Warholista: ”Andy osasi olla upporikas ja onnellinen!”

Kaarina Naski

Seuraava sivu »

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.