Aamutossuista ja taikapölystä 5Geehen

Pohdintoja joulun alla

 

 

Iloinen Loviisa -tonttu ottaa kaiken irti joulun odotuksesta. On asukin teeman mukainen. Kelpaa siinä laulaa ja tanssahdella.

Huonomuististen joululaulu on…, juu, sehän on tämä ”Koska meillä on joulu?”

Onko tuosta vitsiksi, sen voi kukin tykönänsä päätellä, mutta tosi on että tonttuja näkee ihan yhtenään, ja se on tunnetusti joulun lähestymisen merkki.

Villasukkien teko pitäisi nyt viimeistään aloittaa, moni kaveri jo paketoi. Ja jos ei osaa, siitä ahdistuu. Eräskin mummi huokaili mediassa, että miksi kaikki aina olettavat, että kaikki osaavat kutoa sukkia. Hän, niin insinöörisihminen kuin onkin,  on tehnyt elämässään yhden parin, alakoulussa. Sama vika on Rahikaisella, joka kuitenkin omaa näppäriä ystäviä; heiltä syntyvät sukat vaikka televisiota katsellessa. Niin että eiköhän sitä tiukan paikan tullen jonkinlaista vaihtokauppaa keksitä… Jotkut pitävät – ja syystäkin – myös joulumyyjäisiä hyvänä sukanhakupaikkana.

Pukin pajasta kerrotaan, että lahjatoivomukset vaihtelevat hampurilaisesta sotalaivaan, kitarasta tukkirekkaan ja nukketalosta 5Geehen. Erityisesti viimemainitun kaltaiset numerokirjain -yhdistelmät tuottavat joulupukille hepulin, sillä hän on sen verran vanha – ei itsekään muista kuinka monta sataa vuotta – että siinä helposti menevät kinkut ja hanhet sekaisin, niin kuin pukki sattuvasti sanoo. Mutta avuksi tuleekin silloin kuulemma Digitonttu, jolla ovat hallussa verkot ja haavit ja joka taitaa sujuvasti brändikielen. Jos siis toivot myrskytuulennopeata mobiililaitetta, voit aloittaa kirjeesi vaikkapa sanoilla: Rakas Joulupukin Digitonttu, Korvatunturin Pilvipalvelu. Ja jatkaa sitten tavanomaisesti:  Olen ollut tosi tosi kiltti, varmaan meidän perheestä kaikista kiltein…

Voiko sen selkiämmin sanoa?
Joulukalenteri tarjoaa ehdotelmia kunnon joulumuodostelmaan. Näin sen toteuttivat Jenna -äiti, Ava ja Niklas.

Aiheesta tuli mieleen eräs joulu vuosien takaa. Varhaisteinin äiti kertoi kehottaneensa tytärtään laittamaan lapulle joitakin lahjatoiveitaan. Niin tapahtuikin. Äiti sai listan, joka osoittautui ihan tynkälyhyeksi. Vain kaksi toivetta: piano ja hevonen. Pienehköä kerrostaloasuntoa ajatellen yhtälö oli mahdoton. Mitä siinä uskottu ystävä muuta saattaa kuin hymyillä ymmärtäväisesti.

Äidin apulaisillakin on joulun alla puuhaa. Ava tietää silittämiset ja viikkaamiset. Tässä hän on keskittyneenä pikku liinojen tutkailuun.

Toisessa oikein tutussa perheessä oli käynyt niin, että kun pukki ei ollut toiveista huolimatta tuonut lapsille koiranpentua, niin yllätys yllätys, kuopus ”löysi” puuliiteristä nukenvaunuissa huilaavan kulkukissan. Sinne oli siis päätynyt korvaava lahja?! Mutta pienen tytön pettymykseksi vanhemmat olivat samaa mieltä kuin kissa. Ei se sinne nuken täkin alle kuulunut. Vähän joulutarjottavaa ja sitten taas taipaleelle.  Kulkurilla on ylväs kulkurin luonto, ja välikohtauksella oli kaiken kaikkiaan happy end, sillä myös äiti ja isä lupasivat kirjoittaa seuraavan joulun alla pukille ja vahvistaa saman lemmikkitoiveen kuin lapsetkin. Ja myöhemmän informaation mukaan tämä tepsi. Hauvan nimeksi tuli Puosu, merenkävijäsukua kun kuuluu olleen.

Nyt on kirjeet kirjoiteltu, ja sisarusten joulujännitys kasvaa. Loviisa, Akseli ja Iiris halituulella.

Monenmoisia lahjavinkkejä on tänäkin vuonna lähtenyt postipojan mukaan mm. Suomen Turusta. Loviisa esimerkiksi on kirjoittanut aamutossut – ilmeisesti ykköstoiveensa –  sen verran näyttävästi, että pukki huomaa ne listasta ilman lasejakin. Kun taas Akseli haaveilee katsovansa uutta rannekelloaan Muumi -yövalon loisteessa. Pikku Iiris sen sijaan on päättänyt kirjoittaa vasta ensi vuonna, tontut kun saavat yleensäkin vauvojen kohdalla ideoida ihan vapaasti.

Kotkalainen Ava -neito, 6 v,  toivoo tottakai taikapölyä. Tottakai siksi, että taikuus on tänä päivänä rock, mahtikiinnostava laji.  Ja hyvä olisi saada myös oma puhelin, jotta voisi soitella taikomisen ohella. Avan veikka Nikke on pieni, mutta auto jota hän toivoo on isoimmasta päästä, rekka. Sukuvika vissiin, sillä kuorma-auton ratissa myös Niken isoisän isä oli aikanaan kuin kotonaan. Autokomppaniaan kuului rintamallakin.

kn

 

Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

Toisilla on ”se jokin”

Uusi Suomen Kansallisteatteria valottava teos käsittelee
1970-1990-lukuja, jolloin niin teatteri kuin koko suomalainen yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Kansikuva on näytelmästä Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina, 1975. Nimiosassa (ylimpänä) Pentti Siimes, muissa rooleissa vas. Peter Turtschaninoff, Lars Svedberg, Seppo Laine, Kauko Helovirta, Tarmo Manni, Kim Floor ja Tapio Hämäläinen. Lavastus Pekka Heiskanen, kuva Kari Hakli, Suomen Kansallisteatterin arkisto. Kannen suunnittelu Teemu Junkkaala. SKS

-Multa kysyi nuori toimittaja, että kuule, minkä värisenä sä menet Kansalliseen? -Mä sanoin, että lähinnä kai vihreenä, koska tässä vasta opettelen näyttelemistä. Näin kertoo näyttelijä Soila Komi uransa alkuaikojen värittyneestä ilmapiiristä Suomessa. Samoihin aikoihin myös vanhempi kollega Hannes Häyrinen pohti taiteen olemusta: ”Joillakin nuorilla ohjaajilla on se jokin, esimerkiksi tällä Hällströmillä, Holmbergilla ja Korhosella, vaikka nehän on kommareita kaikki!”

Näilläkin repliikeillä voitaisiin tiivistää ennakkoluuloista ajankuvaa, joka osui Kai Savolan pääjohtajakauden 1974-1991 alkuun. Koko kautta käsittelee professori emerita Pirkko Koski vastikään ilmestyneessä historiateoksessaan Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa. Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on yhtä lailla kuin Kansallisteatterikin 1800-luvulla perustettu kulttuuri-instituutio. Vielä 1870-luvun alussa Kansallisteatteria pidettiin vanhoillisena, mutta Savolan kauden loppupuolella jo Suomen teattereiden edelläkävijänä. Pääjohtaja oli arvostettu draaman tuntija, jonka toiminnassa kuvastui yksilölähtöinen sosiaalinen vastuu, erottautuminen nationalistisesta kansallisesta ajattelusta ja kansainvälisyys. Savolalle myönnettiin professorin arvonimi 1983.

Karjalaiset taiteilijat ovat antaneet vahvan panoksensa niin Suomen teatterielämään kuin muillekin kulttuurin sektoreille. Monille heistä on Kansallisteatteri ollut työnantajana. Uukuniemeläiselle Tapio Hämäläiselle esimerkiksi. Vaikka Hämäläinen muistetaan eritoten vuoristoneuvos Tuurana Turhapuro-leffoista, hän teki ennen muuta merkittäviä rooleja näyttämöllä. Kesäteatteripesti Pyynikillä kuusikymmenluvulla leimasi Hämäläisen yhdeksi Antero Rokan roolin mainioista tulkitsijoista.

Rokasta Rokkaan

Tästä juohtuu lukijan mieleen edelleen, että Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen Rokka – Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa – oli Viipurissa syntynyt amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen, joka oli palvellut sota-aikana ilmavoimissa tähystäjäupseerina. Vuonna 1959 Tolvanen muutti vaimonsa kanssa Australiaan ja myöhemmin perheineen Etelä-Afrikkaan. Väinö Linnan romaanissa Rokan esikuvana ollut Viljam Pylkäs puolestaan oli syntynyt Valkjärvellä. Rauni Mollbergin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Rokan roolissa nähtiin Vuokselassa syntynyt Paavo Liski. Ohjaaja, teatterinjohtaja, professori Liski oli kulttuurivaikuttaja, jolle niin Karjala-kysymys kuin suomalaisuus olivat tärkeitä.

Perityt ominaisuudet

Pirkko Kosken kirjan henkilöluettelossa on mainittu ainakin seuraavat karjalaisperäiset Kansallisteatterissa työskennelleet tai siellä edelleen toimivat taiteilijat: Paavo Liskin poika Petri Liski, antrealainen Antti Litja, viipurilainen Ritva Ahonen-Mäkelä, uusikirkkolainen Eugen Terttula, liperiläinen Henny Waljus, lappeenrantalaiset Lauri Väärä ja lavastaja Pekka Heiskanen sekä viipurilainen lavastaja/lasitaiteilija Oiva Toikka. Menestykseltä, palkinnoilta ja arvonimiltä eivät ole välttyneet edustivatpa sitten luovutettua, Etelä- tai Pohjois-Karjalaa. Joskus pelkän lähtökohdan mainitseminen, jollei nyt ihan ole kiinnitykseen vaikuttanut, on saattanut toimia isona plussana. Kun pääjohtaja Kai Savola kysyi nuorelta Pirjo Luoma-aholta, onko hänessä itkijänaista, saattoi tuolloin vastavalmistunut näyttelijä vastata varmalla äänellä: ”Taatusti, olen äitini puolelta karjalaista sukua!” Pääjohtaja vakuuttui. Perityt ominaisuudet ratkaisivat.

Herkkua on

Herkkua kuin heinänteko -esityksen koko ensemble. Ohjaaja Sari Siikander, rooleissa Sinikka Sokka, Nina Tapio, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang, Sami Hintsanen, Kai Vaine, Pihla Penttinen, tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine, Katri Mäkinen.

Ja jos taas hypähdetään Uuteen Iloiseen Teatteriin Helsingin Linnanmäelle, niin siellä kaikki on, kuten revyyn nimikin jo sanoo, Herkkua kuin heinänteko. Ja samalla varmistuu se, mistä hyvä revyy on tehty: musiikki, tanssit ja sketsit sekä oikea ajoitus – samppanjapullon korkin tulee poksahtaa juuri kun kesä on ovella. Lämmintä huumoria, railakasta menoa ja paljon upeata silmänruokaa. Uudistunut ja nuorentunut käsikirjoittajajoukko on tematiikassaan lähtenyt feministisestä ajattelusta peilattuna mm. vanhoihin Suomi-filmeihin, nähnyt arjen komiikkaa myynnissä ja mainonnassa ja monissa päivän must-ilmiöissä. On hykerryttävää joogatuokiota ja huussifilosofointia sekä riemullista perhedynamiikkaa huonokuuloisen mummin saadessa talon tyttären sulhasehdokkaan kuulusteluillaan epätoivon partaalle. Jean S. -yhtye loihtii musiikkia kapellimestari Anssi Sopasen toivomaan suuntaan solistisessa ilottelussa ja värikkäässä näyttämökuvassa, jonka kruunaa Mikko Ahdin tasokas koreografia. Tanssijat ottavat estradin, taipuvat miten tahtovat, fiilistelevät ja hurmaavat…

Tanssiva leipuri

Antton Laine osaa myös poseerata. – Revyykuvat Harri Hinkka.

Tanssijoista tekee mieli mainita eritoten Antton, jolla on ollut erikoislaatuinen etenemistie. Ja jo tähän mennessä hieno ura. Laulavia leipureita tiedetään maailmalta – italialaisen Luciano Pavarottin isä oli sellainen, ja pojasta se vasta mahtava laulaja tuli, mutta Antton Laine on tanssiva leipuri. Niin juuri. Mitäs sanotte? Brasilialaissyntyinen Antton varttui Kotkassa, ja kaikki perheen lapset harrastivat voimistelua, pojat Innossa, tytöt Kisailijoissa. Breakdance-kurssilta suoraan kilpatanssin pariin Kotkan Hyrriin. Sillä seurauksella, että juuri Kotkan ammattikoulusta leipuriksi valmistunut nuorukainen suuntasi kesätyöpalkkionsa turvin Helsinkiin. Eikäpä aikaakaan, kun Antton Laine voitti showtanssissa maailmanmestaruuskultaa ja kolme maailmanmestaruushopeaa parinsa Katja Törmälän kanssa. Nykyisin Laine on tanssijan työnsä ohella varsin kysytty ja maineikas koreografi, ei vähiten urheilun puolella. Hän on mm. joukkuevoimistelun naisten sarjan maailmanmestariryhmän Tampereen Minettien koreografi. Semmoisia leipureita Kotkassa kasvaa!!

Metsäläisyys ja mitä se on?

Kuka nyt edellämainitustakaan päätellen enää uskoo, että me suomalaiset olemme metsäläiskansaa? Jaa, hetkinen, mitä se Aura Raulo sanookaan? ”Olen osa tätä ekosysteemiä, siellä minulla on paikka karhunsammalen ja pystynäivertäjän välissä.”(HS 16.5.2019)

Tuo on kyllä kauniisti, lähes runollisesti sanottu. Kuka on Aura Raulo? Lehtikuvasta päätellen iloinen, nätti nuori nainen. Näyttääpi tekevän väitöskirjaa Oxfordin yliopistossa Englannissa. Evoluutiobiologiasta. Oli amerikkalaistytön kanssa tutkijana Madagaskarin sademetsässä ja on aiheuttanut hämminkiä mm. pitämällä konferenssiesitelmän liito-oravista minä-muodossa ja aiheen mukaisessa asussa, ikäänkuin liito-oravana. Kuulostaa tosi mahtavalta. Aura Raulo on kertonut myös ahdistavista lapsuudenkokemuksistaan ja tietää että moni huippututkija on ollut lapsena koulukiusattu. Ja kuin eräänlaisena vahvistuksena mainitsee senkin toteamuksen, että Piilaaksossa epäcooleista nörteistä on tullut miljardöörejä (Kirkko ja Kaupunki 11.2.2019)

Rauloa kiinnostaa villien metsähiirten, liito-oravien ja vampyyrilepakoiden hyödyllinen bakteeristo. Näistä bakteereista ja ihmisen vastustuskyvyn vahvistamisesta kuullaan taatusti myöhemmin.

Kaarina Naski

Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski

Piiraat tekevät kauppansa mantereella kuin mantereella

Valmiina kuin partiolaiset. Vasemmalta Anja Vilkkilä, Marja-Leena Suni-Baty, Eeva Jaatinen ja lumilintuja edustava porilainen Sirpa Vilkuna-Räty.

Menepä minne päin maailmaa tahansa, aina törmäät karjalaisiin. Ja kohta huomaat, että heidän seurassaan viihtyvät kaikki, olivatpa kotoisin mistä tahansa tai vaikkeivät mistään. Joustavan luonteensa lisäksi heillä on nimittäin eräs merkittävä avu. He osaavat paistaa piiraita, karjalanpiirakoiksi nimettyjä. ”Eihä se oo lauvvantak eikä mikkää jos ei oo piirait.”

Edellä olevan sanonnan voisi Floridan suomalaisyhteisössä muuttaa muotoon: Eihän ne ole myyjäiset eikä mitkään, jos ei ole piiraita. Floridan Suomalaisen Lepokodin (Finnish American Rest Home) vapaaehtoistyössä tämä on selkeästi huomattu. Tuhannen piirakan voimalla valmistaudutaan talven sesonkikuukausina vastaanottamaan myyjäisväkeä. Ja vain hyvän käytöksen säännöt estävät kaikkein piirakanhinkuisimpia etuilemasta jonossa…

 

Lepokodin Ystävät on kohdeyhteisönsä suurin lahjoittaja. Vuosittain kymmeneentuhanteenkin dollariin nousseella summalla on voitu avustaa Lepokotia sen välttämättömissä hankinnoissa, koskivatpa ne apulaitteita tai vaikkapa sisustusta.

Sulo Haverinen (etualalla) ja Tapio Salin näyttävät, miten miehiset jauhopeukalot toimivat. Ja Arja Heinonen sekä Sirpa Vilkuna-Räty hoitavat mallikkaasti omaa tonttiaan.

Yhdistyksen rahastonhoitajana toimiva Tapio Salin – Nurmijärveltä kotoisin oleva sähköinsinööri suoritetuilla loppututkinnoilla Drexelin ja Penn Staten yliopistoista – on, samoin kuin vaimonsa Anja, amerikansuomalainen monen vuosikymmenen kokemuksella. Tuona aikana he ovat päässeet hyvin perille paitsi suomalaisten halukkuudesta osallistua vapaaehtoistoimintaan myös mitalin toisesta puolesta, taipuvaisuudesta keskinäiseen eripuraisuuteen, joka on tietty piirre suomalaisuudessa. Tämän Salin tuli huomaamaan niin kaudellaan Suomi Talon puheenjohtajana kuin ollessaan lepokodin johtokunnassa. Toinen asia on, että non-profit järjestöillä alkaa hänen mukaansa olla aina vain tiukempaa jäsenistön ikäännyttyä. -Toiminta on itse katettava, tappiolla ei USA:ssa voi toimia pitemmän päälle, Salin sanoo. Viisainta olisi hänen mukaansa rakentaa kokonaan uusi moderni talo vanhuksille johonkin toiseen paikkaan, jolloin saataisiin helpommin asukkaita myös amerikkalaisista, suomalaisia potentiaalisia tulijoita kun on yhä vähemmän. Vanhat rakennukset vaativat korjauksia ja huolenpitoa, mikä ei ole halpaa sekään, ja lisäksi ne häviävät kilpailussa pahasti nykyaikaisten paikkojen kanssa.

Anja Salin korostaa kuuman uunin merkitystä hyvän lopputuloksen kannalta, olivatpa sitten kyseessä riisi- tai perunapiirakat. Itsestään selviä asioita ovat hyvä täyte, voi ja oikea jauhosekoitus taikinaan.

Myös kyseisen tukiyhdistyksen puheenjohtaja ja Lepokodin johtokunnan nykyinen jäsen Seija Botty van den Bruele (syntynyt Sonkajärvellä Pohjois-Savossa) toteaa, että tuntuu siltä, että ”Ystävien” työtä ei aina ja kaikin tahoin arvosteta. Silti hän suhtautuu positiivisesti tulevaisuuteen. -Paljon epäkohtia on saatu korjatuksi ja ollaan taas menossa eteenpäin…

Savolaiseksi aika hyvä karjalainen

Sanotaan, että kukot ovat savolaisen keittiön kruunu, eikä Hilja Lievonenkaan käy sitä kiistämään, mutta jatkaa että kyllä harjoitus tekee mestarin savolaisestakin piirakanpaistajasta. Hän on muuttanut Kuopiosta Floridaan ja toiminut 40 vuoden ajan sisustusalan yrittäjänä. Lievosen kolme nyrkkisääntöä piirakoiden onnistumiseksi ovat hyvä taikina, sopiva puuro ja tekijän into. -Taikina on terveellistä, onhan ruisjauho siinä pääaineena. Munavoi on tietysti rasvaista, jos joku sitä ajattelee, mutta sen käyttäminenhän on omassa harkinnassa, sanoo Hilja Lievonen ja antaa sen suurempia kehuskelematta täyden kympin Lepokodin Ystävien piirakoista. Omakohtaisesti hän pitää piirakantekoa hyvänä harrastuksena mukavien ihmisten seurassa. Samaa mieltä ovat Lepokodin Ystävien apuemäntä kuopiolainen Anja Vilkkilä ja kaimansa, pohjalainen Anja Salin, pääemäntä.

Ei huolta, kun taito on käsissä. ”Tekköö siit sit kukkoo tai piirast…”, voisi tohmajärveläinen Katri Rajaniemi sanoa.

Molemmat Anjat ovat reissanneet miestensä mukana amerikanmannerta pitkin ja poikin ja olleet oman monipuolisen toimeliaisuutensa myötä vaikuttamassa myös puolisoittensa edustaman suomalaisen insinööritaidon nauttimaan arvonantoon Yhdysvalloissa. Vilkkilä on ollut nykyisistä jäsenistä pisimpään ystävätoiminnassa ja oli aikanaan myös Laura Piirosen opissa. Piironen oli ensimmäisiä karjalaisia, joka opetti piirakantekotaitoa Floridassa. Nykyisin Vilkkilästä voi sanoa, että hän on savolaiseksi aika hyvä karjalainen. Hän on nimittäin kuulunut jo pitkään Floridan Karjalaisiin. Salin puolestaan korostaa sitä, että kun piirakanpaistajat ovat paljolti Yhdysvalloissa työnsä tehneitä eläkeläisiä, eri puolilta Suomea tulleita siirtolaisia, niin yhdessäolo on rikkautta.- Se mikä vielä kruunaa työn, on vanhuksilta saatu kiittävä ja arvostava palaute.

Taito säilyy ja siirtyy

Jotkut ovat mukana kahdessa polvessa, kuten Ensosta lähtöisin oleva Liisa Suni ja hänen tyttärensä Marja-Leena Suni-Baty, jotka edustavat karjalaisia tässä joukossa, samoin kuin vaikkapa tohmajärveläiset sisarukset Katri Rajaniemi ja Eeva Jaatinen ja joutsenolainen Sulo Haverinen. Joistakin on tullut melkein-karjalaisia aviopuolisonsa myötä. Näin on käynyt Kangasalalta kotoisin olevan Ruotsissa syntymässä käyneen Anne Kettusen, joka on naimisissa Lepokodin kiinteistönhoidosta vastaavan Pekka Heiskasen kanssa. Pekka on Joutsenosta, ja Pekan täti oli tunnettu pitokokki, joka ammatti sivuaa Annen omaa. Anne Kettusella on nimittäin oma catering-firma, ja hän on kuusikymppisenä tosi kuopus Lepokodin Ystävissä, jonka jäsenistön keski-ikä on kahdeksissakymmenissä. Mutta Annen ammattilaisena antamia neuvoja kuunnellaan tarkoin. Eikä hänkään jätä saamiaan vinkkejä huomiotta.

Johan se puuro hupeni, vaikka sitä oli olevinaan koko kylälle, nauraa ”rykmentti”. Oikealta Liisa Suni, Anja Vilkkilä, Hilja Lievonen ja Kaarina Väisänen, joka ennen Floridaan tuloaan oli paistanut viimeksi piiraita talouskoulussa. Väisänen siirtyi Meilahdesta hoitajaksi Kennedyn sairaalaan 1981. Taustalla Anja Salin, ja pöydän päässä työn touhussa Anne Kettunen, joka tietää että pyöreä riisi on puurossa aa ja oo. Sitä ei kaikin ajoin seudulla saa.

Jos Annella oli äitipuolensa kautta ”aivan hurmaava Karjalan mummu”, niin samaa voi sanoa Lepokodissa apuhoitajana työskentelevä Arja Heinonen miehensä Rayn äitipuolesta Miina-mummosta. -Hän tuli meille kylään Connecticutiin 1976 siskonsa kanssa. Sen noin kolmen viikon aikana, jonka he meillä olivat, Miina-mummo opetti minulle tamperelaiselle piiraitten ja ruisleivän tekoa kädestä pitäen, ja olen painanut opetuksen visusti mieleen. Hän oli myös ompelija ja ompeli minulle valmiiksi mekon, joka oli jäänyt itseltäni keskentekoiseksi. Tämä taituri oli kaikille aina herttainen ja avulias, eikä varmaan tykännyt pahaa, vaikka joutuikin lomallaan töihin.

Piirakat on somasti pakattu. Eikun ostajat sisään!. Kaarina Sorakari on yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on kotoisin Virolahdelta ja toimi lentokenttävirkailijana New Yorkissa vuodesta 1960. Floridassa hänet tunnetaan kokin taidoistaan. Kotiseudulla ei tehty karjalanpiirakoita, lautasenkokoisia perunapiirakoita kylläkin. Ja perinneruoka oli hapanvelli. Samoin kuin toisaalla Suomessa vaikkapa mustamakkara, hapankaalikeitto, mykyrokka, klimppisoppa, leipäjuusto ja kropsut.

Kurkijokelainen Ray Heinonen kertoo, miten hänen kotonaan tehtiin sata piirasta joka lauantai. -Illalla sitten syötiin piiraita munavoilla. Lisäksi aina lihapottia saviruukusta ja hieman imellettyä perunalaatikkoa ja lanttu- tai porkkanalaatikkoa, juomaksi piimää ja maitoa, kesäisin usein kotikaljaa. Myöhemmin Miina-mummo leipoi veljelleni ja minulle kahta sorttia piiraita meidän siitä tietämättä, kunnes kuulin kerran hänen sanovan jollekulle: ”Urpol (Ray) mie teen vähä pehmosempii, vaa Jukal pittää olla rapakka”. Oli kai huomannut mielitekomme. Miina-mummolla kakkara pyöri kaulimen alla käsin koskettamatta.

Heinonen sanoo ihmetelleensä, miten kukaan voi saada yliherkkyysoireita piiraista, mutta sellainenkin tapaus on tiedossa. Jo edesmenneen kurkijokelaisen, Loimaalla asuneen Antti Läärän kuultiin lausuvan: ”Mie ko oon allerkine piiraan syvämmelle, ni mie en sitä siiä syyvvä.”

Kun piiraista tuli karjalanpiirakoita

Koska piiraitten iästä karjalanpiirakoiden nimellä on erilaista tietoa, lainataan tässä kurkijokelaisen kotiseutuneuvos Eino Vepsän tietoutta: ”Vanhoista ajoista alkaen karjalaiset kehittivät piirakoitaan kokeillen erilaisia muotoja ja täytteitä. Vuosisatoja niitä paistettiin ainoastaan Itä-Suomessa suhteellisen pienellä alueella. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ne levisivät karjalaisten myötä läntiseeen Suomeen. Huomattavaa on, että Karjalassa oli piiraita tai piirakoita. Nimi karjalanpiirakka syntyi siis vasta sotien jälkeisessä läntisessä Suomessa.”

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

Mustan palttoon kiiltävät napit

Eiväthän ne nyt ihan poski poskea vasten tanssi, Kuu ja Jupiter, mutta sulavasti joka tapauksessa,

Kun vuosi sitten Floridassa ihmettelin ja ihailin monen muun ohella taivaalle ilmaantunutta ”uutta ” tähteä, joka sumeilematta kilpaili kuun kanssa, suuntasin välittömästi pienen kamerani kohti yönmustaa taivasta. Otin kuvan ja ajattelin vasta jälkeenpäin, että nyt taisi olla mahdoton tehtävä. Mutta mitenkäs? Hyvällä tahdolla mustasta palttoosta erottuivat kiiltävät napit, isompi ja pienempi. Ja kun vielä ystäväpiirissä on digisormisia osaajia, kuvan ehostajia, niin siinähän ne olivat silminnähden, kuu kavereineen!

Luottaen visusti siihen, että moni tuntemani ammattikuvaaja pystyy nauramaan yritykselleni hyväntahtoisesti, aloitin kertauskurssin ajankohdan mediaan. Että mistä ilmiöstä nyt olikaan kysymys?

 

  1. helmikuuta 2017 nähtiin todellakin Aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter ja Kuu koristamassa taivasta ilman että kumpikaan vähensi toisensa loistoa. Asiantuntijat tietävät, että vaikka ne samaan kuvaan mahtuivatkin, välimatkaa on itse asiassa miljoonia kilometrejä. Näky on harvinainen, ja yksi selitys se, että ne sattuivat samaan linjaan meidän tarkastellessamme niitä Maasta.Jos olisi omistanut kaukoputken taikka edes kiikarin, olisi erottanut lisäksi neljä pientä pistettä Jupiterin ympärillä. Ne ovat Jupiterin suurimmat kuut. Ei ollut. Mutta ainahan voi kuvitella melkein erottavansa vaikka mitä, esimerkiksi Kuun kraatterit.

Jupiterin erityisesiintymisen myötä joka tapauksessa heräsi mattimeikäläistenkin kiinnostus kyseistä planeettaa kohtaan. Ihmetellen he lukivat mm. avaruusluotain Junosta, joka on kuvannut Jupiteria läheltä viidellä ohilennolla. Toukokuun lopulla tiedelehti Science julkaisi asiaa koskevan raportin, jota puolestaan hyödynsivät mm. Helsingin Sanomat (8.6). ja Tiede (7/2017). Saatiin tietää esimerkiksi , että Jupiterin pinnalla sataa lunta tai rakeita. Kukapa olisi sitäkään arvannut ja vielä vähemmän sitä, että kysymys on ehkä jäätyneestä ammoniakista. Ja että kaasuplaneetta Jupiterin revontulet ovat kuulemma huikea valoshow, ja ne palavat pysyvästi, eivätkä vain Auringon myrskyisinä aikoina kuten Maan revontulet!

Suomalaiset kehissä

 

Juhannuskokko vai? Eipä olekaan vaan joulukokko Floridassa Lake Worthin hiekkarannalla.

Senhän me suomalaiset tiedämmekin, että vaikea on löytää tieteenalaa, jolla maanmiehemme ja -naisemme eivät olisi kunnostautuneet.

Otetaanpa vaikka tämä Kajaanista lähtenyt, vähän päälle nelikymppinen Antti Pulkkinen, joka – eipäs vähä mitään – johtaa avaruussään tutkijaryhmää Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasassa. Vasta väitelleenä hän tuli Yhdysvaltoihin vuonna 2004, ja kansalainen hän on ollut vuodesta 2012.Pulkkisen ryhmä ennustaa auringon oikkuja Nasalle, sillä auringon purkaukset aiheuttavat ilmakehässä magneettisia myrskyjä, jotka ovat vaaraksi esimerkiksi sähköverkoille, satelliiteille ja öljyputkille. Merkittävä luonnonuhka siis, mutta mitä sanoo Pulkkinen? Lupaa päätyä eläkkeellä Floridan hiekkarannoille. ”Rakastan aurinkoa!”(Saska Saarikoski HS 21.12.2015)

Uudenvuoden aattoaamuna 2017 nähtiin näin kaunis aamurusko Helsingissä.

Sitten vielä kun opetellaan tuntemaan komeetta Oterma, voidaan olla ylpeitä suomalaisesta tiedenaisesta, ensimmäisestä laatuaan. Ennen Liisi Otermaa (1915-2001) ei maassamme ollut naisia tähtitieteilijöinä. Hänestä tuli 1950-luvulla tähtitieteen tohtori ja 1960-luvulla fysiikan professori miespuolisten kollegojen ja muittenkin ihmeeksi. Oterma aloitti jo opiskeluaikana työskentelyn Turun observatoriossa Yrjö Väisälän, sittemmin akateemikkona tunnetun tiedemiehen apuna. Yli kahdensadan pikkuplaneetan lisäksi Oterma löysi kolme komeettaa eli pyrstötähteä, Yksi niistä kantaa hänen nimeään.Oterma kiertää radallaan Jupiterin ja Saturnuksen välissä. (Mari Heikkilä Tiede, kesäkuu 2017).

Liekit ja hiillokset

Taivaan tähdilllä ja erilaisilla tulilla on tavallisenkin ihmisen elämässä ja ajatusmaailmassa oma paikkansa. Niissä on mystistä vetovoimaa. Uskonnollinen merkitys, perinteet ja rituaalit, talven ja kesän juhlat, iltaruskot ja aamuruskot, kokot, nuotiot, takkatulet, ilotulitukset. ”Tuijotin tulehen kauan”, sanoo runoilija Eino Leino.”Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi.” Ei ihme, että säveltäjä Toivo Kuula intoutui noin kauniista sanoista. Lauluntekijät niin klassisella puolella kuin kevyessä musiikissa ovatkin löytäneet romanttisia, jopa intohimoisia kielikuvia taivaasta, tulesta, liekeistä. Melodiat ja sanat ammentavat samoista lähteistä. Esimerkkinä vaikkapa Petri Laaksosen mieliinpainuva ”Täällä Pohjantähden alla/ taivas täyttyy purppuralla/ siitä suojakseni peiton minä itselleni saan…”

Ja kun aatto vaihtui uudenvuoden päiväksi 2018 ilotulitti satavuotias Suomi komeasti mm. Senaatintorilla. Kuva on napattu televisioruudulta.

Kaarina Naski