USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 1, 2017

Mistä maasta on mies, joka puhuu ”sammakko suussa”?

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 8:11 pm
Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat  esittää vastakysymyksen: "Kuka oli The Flying Finndian?" Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Katja Kettu – Meeri Koutaniemi – Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat esittää vastakysymyksen: ”Kuka oli The Flying Finndian?” Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Jokainen suomalainen tietää, että joskus voi sää olla niin jäätävä, että siinä on meikäläiselläkin geenivarustuksella pärjääminen. Mutta amerikkalaiset laajentavat käsitettä: ”No, nyt on kyllä niin hirveän kylmä, ettei siellä selviä kuin suomalainen ja intiaani!”

Ojibwan kielessä on suomalaisia kuvattu sanoilla ”madududuwinini” ja ”omakakiiwinini”, jotka kuulostavat mukavasti korviinkäyviltä. Ensimmäinen määritelmä tarkoittaa höyrykylpyihmistä ja toinen miestä joka puhuu sammakko suussa. 2000 -luvulta katsoen voidaan sanoa, että hullumpiakin analyysejä meistä on tehty.

Yhteisenä piirteenä huomataan huumori ja hiljaa olemisen taito ja erottavana tekijänä vaikkapa se, että valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, kun taas intiaaneille riittää pieni nuotio, jonka ääressä he istuvat lähekkäin.  Molemmille on metsä tärkeä, ja sieltähän se alkoi myös suomalaisten ja intiaanien yhteinen tarina, se jossa on sanansa sanottavana myös ”fintiaaneilla”.

 

 

Naiskolmikon, kunkin alallan menestyneen taiteilijan yhteistyönä syntynyt teos Intiaanien mailla (WSOY) on herättänyt ansaittua huomiota Suomessa, eikä epäilystäkään, etteivätkö sille avautuisi myös kansainväliset markkinat. Lähdeaineiston keruu ja kirjan työstäminen ovat olleet pitkä ja rankka prosessi, ja tulos arvokasta ja eloisaa, vanhoja käsityksiä tuulettavaa informaatiota. Kirjailija Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja-ohjaaja Maria Seppälän isossa hankkeessa yhdistyvät voimakas tiedonhalu, luovuus, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden kunnioittaminen.

Fintiaanien maa – Finndian land ulottuu Pohjois-Minnesotasta Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja Yläjärven eli Lake Superiorin rantaa aina Ylä-Michiganin niemimaalle asti ja edelleen Ontarioon Kanadaan. Suurten järvien takamaat peilaavat erästä mielikuvaa Suomesta kyläpahasineen ja elintärkeine luontoyhteyksineen. Suomalaiset saivat palstoituslain (1887) perusteella toiseksi huonointa maata tultuaan paikalle vasta kun muut olivat jo vieneet parhaimmat palat. Mutta Finnit osasivat ojitukset ja selättivät rämeiköt. Ja vielä kurjempia olivat reservaattien maat rämeineen ja pajukkoineen. Mainittu palstoituslaki vauhditti keinottelun,  ja reservaattien maita kuuluu havitelleen kyseenalaisin aikein myös jokunen suomalainen, oikein nimeltä mainiten muuan Sugar Islandilla häärännyt Sinkkonen.

Fintiaaneksi kutsutaan Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvan intiaanin ja amerikansuomalaisen jälkeläisiä. Liitot yli etnisten rajojen eivät olleet harvinaisia sitä ennenkään, ranskalaiset ja skotit edelsivät suomalaisia puolisovalinnoissa. Mutta fintiaanikulttuurin, sen ovat luoneet yhdessä anishinaabeihin kuuluvat ojibwa-intiaanit ja amerikansuomalaiset. Teoksen mukaan suomalaiset ja intiaanit kohtasivat savotoissa ja kaivoksissa. Haalit olivat tutustumispaikkoja. Suomalaiset saattoivat jakaa ruokansa intiaanien kanssa, joilta metsästys ja kalastus olivat pitkään kiellettyjä, ja avioliittojen kyseessä ollen avustaminen oli vielä tuntuvampaa. Kun republikaanipresidentti  Richard Nixon vihdoin huomioi  virkakaudellaan 1969-74 vaille itsemääräämisoikeuksia jätetyn alkuperäisväestön ja otti  sen Yhdysvaltain lainsäädännön piiriin, muutos oli suuri.  Reservaattien nautintaoikeuksien palauduttua alkoi pikkuhiljaa niiden elpyminen.

Ja ne raskaat huvit

Suomalaiset omaksuivat intiaanien metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heille uusia eläinlajeja sekä viljelykasveja ja opastivat vastavuoroisesti intiaaneja hirsirakentamisessa ja tuohivirsujen  punonnassa. Yhdysvaltojen väestönlaskenta ei tunne fintiaani -nimitystä, eikä tämän väestönosan määrää näin ollen pystytä laskemaan. Kyse on sadoista, luultavimmin tuhansista. Alkuamerikkalaiset juuret ovat fintiaaneille suomalaisia lähempänä selittyen haastateltavien mielestä sillä, että amerikansuomalaisuus on jo kuuden sukupolven mittaista ja monien siteet vanhaan maahan katkenneet. Toisaalta intiaaniheimoon kuulumisesta seuraavien etujen merkitystäkään ei voitane väheksyä.

Raskaat huvitukset, kuten juomingit ja uhkapelaaminen olivat niin ikään omiaan yhdistämään suomalaisia ja intiaaneja. Monilla, myös kyseisen teoksen fintiaaneilla on tuntuma alkoholismiin. Yksi heistä on Fond du Lacin reservaatin lääkäri Arne Vainio, joka nykyisin taistelee reservaattien alkoholismia ja diabetestä vastaan. Hän kantaa lapsuutensa traumaa, kun suomalainen isä teki itsemurhan pojan ollessa viisivuotias. Juhliin Arne pukeutuu mustaan Got sisu -paitaan, samanlaiseen, joka hänen isällään oli yllään, kun tämä juuri em. sanoilla yllytettynä teki itsemurhan.  Sisua tarvittiin myös Minnesotan valtion yliopistoon, jossa Arne Vainio opiskeli lääkäriksi. Olla omiensakin joukossa vääränlainen on tunne, joka on tuttu monelle fintiaanille, ja siitä puhuminen sai haastattelijan mukaan kyyneleet nousemaan tämän rotevan intiaanimiehen silmiin

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. - Kuva Veikko Somerpuro.

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. – Kuva Veikko Somerpuro.

Koulutuksessa on voimaa, ovat monet havainneet. Duluthin yliopistossa opiskeli myös Lyz Jaakola, jonka äiti on ojibwa ja isä suomalainen. Suoritettuaan musiikin maisteritutkinnon hän palasi reservaattiin ja toimi  sen hyväksi perustamalla mm. naisten rumpuryhmän. Jaakolan tuotantoon kuuluu mm. levy Finndian Summer, jossa hän sanoo näin kauniisti suomalaisista ja intiaaneista: ”Oh the Finns and the Indians/ they get along so fine/ Just look at all the Finndians/ and this family o´mine.”

Kirjassa tutustutaan moneen fintiaaniin, mm. reservaatin luonnonvaroista vastaavaan Marcus Ammesmakeen, taidemaalari Carl Gawboyhin, Jim ja Rebecca Gawboyhin, jotka vastaavat autististen hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokodista, torontolaiseen karaokelaulajaan Jenny Blackbirdiin ja ylämichiganilaiseen  mehiläistilalliseen Sue Rakeriin joka puhuu oikeanlaisen ruokavalion ja perinneruokien puolesta.  Lukijassa herättää ihastusta  fintiaanien yhteisöllinen aktiivisuus, jossa voi kuulla kaikuja amerikansuomalaisten toiminnan parhaista puolista.

Ristiriitainen suhtautuminen koulutukseen

Intiaanien piirissä ei koulutukseen kielteisesti suhtautuminenkaan ole harvinaista.. Minnesotan Bemidjin yliopiston professori Anton Treuer tietää sen kumpuavan siitä traumasta joka syntyi, kun intiaanilapset vietiin vanhemmiltaan pakolla sisäoppilaitoksiin, erotettiin kielestään ja kulttuuristaan. Professori itse joutui lapsuudessaan opettajan mielivallan kohteeksi, kun tämä puki hänen ylleen mekon luokan edessä; pitkät hiukset kuuluivat intiaanipojille mutteivät opettajan mielestä hänen oppilailleen.

Teos Fintiaanien mailla antaa kattavan kuvan intiaanien historiasta uskontoineen ja poljettuine kulttuureineen. Haastatteluin on huomioitu mm. Suomessa tehty ja tehtävä akateeminen intiaanitutkimus, jonka edustajien asiantuntemus  on kerännyt mainetta maailmalla, ei vähiten Yhdysvalloissa. Myös amerikansuomalaisten vaiheita kerrataan historiallisesti tärkeiltä osin.

Reservaattien pelastuksena nähdään kasinot, joita pyörittää  nykyisin yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvaa heimoa. Se että reservaateissa tapahtuva liiketoiminta on verovapaata, ei ollut verottajan mieleen osavaltioissa, joista esimerkiksi Florida ja Kalifornia halusivat sulkea intiaanikasinot kokonaan. Heimokuntien vastarinta esti kuitenkin aikeet. Kasinoiden mahdollistaman kansalaispalkan avulla voidaan taistella köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa monenlaista yhteiskunnallista problematiikkaa vastaan. Alkuperäiskansojen voimakkaaksi virinneen ympäristöaktivismin näkyvimmäksi saavutukseksi puolestaan mainitaan Keystone Pipeline XL -kaasuputkihankkeen tyrmääminen.  Sen teki loppuvuodesta 2015 presidentti Barack Obama, jota kiitetäänkin ymmärtäväisestä suhtautumisesta alkuperäiskansoihin.

Katja Ketun viisaat ja hauskat sadut tai sadunomaiset pikku kertomukset keventävät kerrontaa ja korostavat kirjan empaattista henkeä. Hänen ansiostaan tulevat tutuksi siinä kuhmolainen Hermanni ja raumalainen Einari missä merkillinen Ovennuppi, Huijari-Kojootti, tosi Tyhmät tytöt ja Mokkasiini-Maik. Maik oli, tiedättehän, sellainen ”vitsi suussa syntynyt vilkkusilmä, johon on helppo rakastua mutta vaikea pitää.”

Kaarina Naski

 

 

 

helmikuu 7, 2017

Tie itsensä kehittämiseen käy epäonnistumisten ja haasteiden kautta

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 12:00 am

 

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Onko sinulla kykyä kestää epäonnistumisen aiheuttamia osumia? Syytätkö helposti muita? Onko vika sukulaisissa, naapureissa vai yhteiskunnassa, sen päättäjissä ja palveluissa?

Tiedemaailman asiantuntijain mukaan ihmisellä on automaattisia tiedostamattomia mekanismeja harmonian löytämiseksi ja opittujakin stressinhallintakeinoja, kaikki eivät välttämättä suositeltavia. ”Hyvät ja kypsät puolustusmekanismit tukevat kypsää sosiaalisuutta, kun taas epäkypsät johtavat helposti vaikeuksiin ihmissuhteissa ja oman sosiaalisen vetovoiman laskuun.”

Heille jotka tuntevat epävarmuutta omista mekanismeistaan tuo lohtua seuraava lause: ”Psyykkistä puolustuskykyään voi jalostaa kehittämällä ajatteluaan joustavammaksi.”

 

Johanna Stenbergin ja Jan-Henry Stenbergin tuoreessa teoksessa En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet (215 s. Duodecim) puhutaan psyykkisestä suojautumistarpeesta ja temperamentista, biologisista perusvalmiuksista sekä varhaisista ihmissuhteista perheyhteisössä.  Sumutamme niin itseämme kuin muita pitääksemme pokkamme nolaavien ja häpeällisiksi  kokemiemme tilanteiden jälkeen tai suojellaksemme toimintakykyämme trauman – esim.  läheisen ihmisen äkillisen kuolemantapauksen tai säikäyttävän diagnoosin – aiheuttamalta mielen järkkymiseltä.

Mielenterveyteen liittyviä häiriöitä tutkittaessa sekä käytännön hoito- ja kuntoutustyössä on todettu, miten ihmisen saattaa käydä, kun perusrakenteet pettävät ja elämä on rakennettava uudelleen.  Ulkopuolinen apu on usein tarpeen, mutta mielen omat strategiat jouduttavat silloinkin toipumista.

Moni seikka vaikuttaa  yksilöllisen puolustusjärjestelmän syntymiseen, eivät vähiten biologiset lähtökohdat. Kirjoittajat painottavat, että mieli ja aivot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Neurologia, joka tutkii keskushermoston sairauksia, ja psykiatria ovatkin olleet yhteistyössä ja hyötyneet toisistaan. Esimerkkinä aiemmista vääristä tulkinnoista mainitaan ikävältä kuulostava  käsite ”jääkaappiäiti”, jolla on selitetty autismia. Toisin sanoen puutteellisella hoivalla olisi tekemistä lapsen autismin synnyssä. Nykytiedon mukaan kysymys on kuitenkin keskushermoston kehityksen poikkeamista, vakavasta oireyhtymästä, joka ilmenee käyttäytymishäiriöinä sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kaunisteltua ja mustavalkoista

Kirjoittajakaksikko Stenbergin mukaan arjessa tapahtuu paljon käyttäytymisen kaunistelua. Asenteellisiksi itsensä kokevat tai muitten sellaisiksi määrittelemät ihmiset rupeavat esittämään korosteisesti päinvastaista, esimerkiksi toimimaan aktiivisesti vähemmistöjen hyväksi. Kohteen kannalta tulos on positiivinen mutta toiselta kantilta voidaan puhua oman itsen ja ominaispiirteidensä väistelystä. Huonosta kritiikin sietokyvystä taas kertoo mustavalkoinen suhtautuminen, omalla puolella olevat ovat hyviksiä, vastapuolella pahiksia. Maaimaa lohkotaan automaattisesti, asioita idealisoidaan tai mitätöidään.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Mielen strategioihin turvaudutaan silloinkin, kun tieto ja käytös ovat ristiriidassa.  Tupakoitsija löytää esimerkin suvustaan ja tuttavapiiristään;  henkilö eli yli 90-vuotiaaksi vaikka poltti koko ikänsä. Hyväkään itseharhautus ei kuitenkaan sisällä takuita omien keuhkojen kestävyydestä. ”Ei tupakka aiheuta kaikille syöpää” onkin tutkijain mukaan päättelynä yhtä heikko kuin ”eivät kaikki kuole sodassa”.  Itsesäätelyä on sekin, kun tahdonalaisesti torjutaan sellaisia muistikuvia, joita ei haluta palauttaa mieleen. Jolloinkin se voi ihmisen hyvinvoinnin kannalta olla armollista ja siten myös terapeuttisesti hyväksyttyä.

Temperamenttipiirteiden altistava vaikutus

Lukijaläheinen kirjoitustyyli tekee teoksesta helposti omaksuttavan. Puhutaan vahvasta ja kypsästä identiteetistä, tunteiden tunnistamisen tärkeydestä, kiintymyslajien – turvallisesti/turvattomasti kiintyneet – merkityksestä lapsen kehityksessä ja ihmiselämässä laajemminkin, vaikeimmin vaurioittavina esimerkkeinä väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö.  Myös nykypäivän problematiikasta tuttuja ilmiöitä, kuten syömishäiriöt, tulee vastaan. Tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen temperamenttipiirteiden altistavan erilaisille psyykkisille epätasapainotiloille ja itsesäätelyhäiriöille. Korkea elämyshakuisuus on yhteydessä riippuvuuksiin, kuten tupakointiin, alkoholismiin ja rahapeleihin. Syömishäiriöistä kärsiviä henkilöitä yhdistää sinnikkyys, mutta anoreksiassa elämyshakuisuus on matala, bulimiassa korkea.

Narsisteille on ominaista aiheeton ja liioiteltu tunne omasta tärkeydestä ilman ulkopuolista arvonantoa.  Piirteinä mm. itsekeskeisyys ja -tehostus, kateus, kaunaisuus ja muiden aliarvioiminen. Paranoidiselle eli epäluuloiselle persoonalllisuudelle taas on ominaista pysyvä epäluulo, epäluottamus, toisten pahansuopien aikeiden pelko ja yliherkkyys arvostelulle. Perinnöllisen ja varhain näyttäytyvän perusluonteen uskotaan ennustavan tulevista stressi- ja kriisitilanteista selviytymistä.  Mutta mitä kirjoittajat erityisesti painottavat, on se, että epäonnistumisia ei tarvtse pelätä. Niiden kautta on mahdollista oppia ja oivaltaa paljon, myös se mistä ihmisyydessä on kysymys.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

joulukuu 29, 2016

Satumaa, se on aina toisaalla

Filed under: Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:59 pm

 

 

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Antti Tuuri teki sen taas. Romaanin, jonka lukija näkee kuvina ja joka vielä päälle päätteeksi soi. Tangopojat (Otava) olisi elokuvaohjaajalle herkkupala.

   Kirja edustaa myös aiheistoa, jonka Tuuri tunnetusti hallitsee, siirtolaisuutta. Mennään 1960-luvun  ns. Suuren muuton vuosiin, jolloin väki Suomessa hakeutui kasvukeskuksiin ja erittäin monet villiintyivät vihreämmästä ruohosta läntisen aidan takana.  Kun omassa maassa oli työttömyyttä, eikä tulotason kasvu sodan jälkeen ollut odotetunlaista, päätettiin suunnata työvoimapulaa potevaan Ruotsiin. Monen pojan mielessä häämöttivät lihapatoja selväpiirteisempinä autohankkeet. Autotehtaalla oltaisiin sellaista haavetta lähempänä.

 

Joidenkin kohdalla päätöstä  lähteä vauhdittivat kerkeästi Ruotsista tulleet värvärit, joita teoksen keskushenkilö, kauhavalainen Saulikin tiesi liikkuneen Pietarsaaressa ja luvanneen töitä  vaikka heti. ”Pietarsaaresta oli jo lähtenyt monta poikaa Härnösandiin sahalle ja Gävleen telakalle töihin.”

Haitarinsoittaja Saulin ratkaisua tyrkkäsivät kuitenkin voimalla eteenpäin tunnesyyt. Naisen perään läksi Pohjan poika. Hurma-yhtyeen laulusolisti Elina oli sanonut goodbye niin yhtyeelle kuin Saulillekin ja suunnannut Pohjanlahden yli uutta osoitetta ilmoittamatta. Rakastuneen pohjalaisen miehen mielenliikkeet sen sijaan olivat arvattavissa. Äkkiä oli Hurma vailla paitsi laulusolistia myös haitarin- ja trumpetinsoittajaa; muusikoita vietiin.

Tuuri kehittelee ihmissuhteita luontevasti, hänen henkilöissään viehättää konstailemattomuus, ja koko tarinaa valaisee omalakisen niukka mutta ytimekäs huumori. Fiktiivisissä hahmoissa on persoonaa.

Tehdastyöhön, valimohin ja hiomakoneisiin päästään tutustumaan yhdessä tulokkaitten kanssa Skövdessä Volvon tehtailla. Saulikaan ei ollut käynyt aiemmin ”sen lähempänä oikeaa tehdasta kuin kippaamassa paperipuita auton lavalta Schaumanin tehtaalla Pietarsaaressa”. Että kyseessä on varsin rankka työ ja etteivät suomalaisille ole osuneet ainakaan kaikkein cooleimmat duunit, se on pikaisesti jokaiselle selvää.

Nousevan aurigon talossa, miesten majapaikassa, Sauli myös treenaa soittoaan ja saa kavereilta kiittävää palautetta. Molempia voi hioa, muusikon taitoja ja Volvon kampiakseleita, mutta ensinmainittu kuulostaa paremmalta. Hyvällä tahdolla ja suomalaisella sitkeydellä nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin yhdistettävissä. Pian soittaa tansseissa uusi yhtye Tangopojat. Suomalaiset olivat tuoneet Ruotsiin oman musiikkimakunsa, ja muusikot osasivat vastata toiveisiin, tangobuumista kohti uudempaa populaarimusiikkia. Suomalaispaikkakuntien tansseilla oli valtaisa yleisömenestys, ja vetonauloina toimivat kotimaasta vierailevat laulutähdet Laila Kinnusesta Eino Gröniin. Ja tunnettujen esiintyjäin myötä soittajien kyvyt punnitaan, kukin sai hetkensä.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. - Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. – Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Kirjailijan hankkima tietomäärä niin siirtolaisten elämästä yleensä kuin yhtyeiden toiminnasta ja musiikista eritoten on ihailtava,  ja sen voi nähdä sivuavan myös tässä päivässä vellovia maahanmuuttokeskusteluja. Näissä raameissa juoni kulkee mukaansatempaavana, ja ”on the road” -tunnelma vallitsee. Ihmiset etsivät toisiaan joskohta itseäänkin. Juurille ja sisarusrakkaudelle on tematiikassa tilaa, ystävien ja  maanmiesten merkitys vieraissa oloissa korostuu. Jopa ajankohdan uusia ja tulevaisuuden mullistavia aatteita on esillä, kuten luomuviljely, johon on hurahtamassa ja Ruotsissa lisätietoa hakemassa päähenkilön veli, pohjalainen opiskelijapoika.   –  Entä miten käy Saulille ja Elinalle rakkauden kurveissa? Lukija saa kyllä vastauksen.

Kaarina Naski

 

lokakuu 3, 2016

Olympialaiset, Tuntematon, Kekkonen ja Kalle

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:46 pm

Murroksen aika

”Kyllä se joutilaella jottae tiettää! Hyppiä renkutaan ja nakellaan ja juosta vohlistetan kieli ulukona. Poejille, perkele, pittää jatkoa työpäeviä, kun niitä nuin hypityttää ja pittää juosta tolvata.”

Tämähän on ilmiselvästi selkosten kirjailijan Kalle Päätalon tekstiä ja alustaa hyvin teosta, joka on laadittu Helsingin olympialaisten ja viisikymmentäluvun eikä vähiten Päätalon läpimurron hengessä. Kirjan nimi on Murroksen aika (Gummerus) ja se on kolmas sarjassaan, johon Päätalo-tuntija Eero Marttinen on kerännyt tekstit mestarin romaaneista ja jäsentänyt niistä sekä yhteiskunnallisista merkkipaaluista kiintoisan ajankuvan. Kuin uudesta perspektiivistä nousee lukijain silmiin unohtumaton viisikymmenluku ja ”tosijaanni”, kuten Kalle sanoisi, eräänkin kirjailijantien tärkeä pysäkki. Marttinen on tehnyt pitkän uran toimittajana ja tarttuu varmalla otteella historiallisesti olennaiseen niin valitsemissaan romaaneissa kuin monissa muissa aikalaisteksteissä.

Kalle Päätalo rakensi suomalaista yhteiskuntaa sekä konkreettisesti että kirjoillaan. Eero Marttisen teoksessa Murroksen aika (318 s.) ovat - kytkyssä tematiikkaan - tilaa saaneet niin kirjailijan hienosti hallitsemat murreilmaisut kuin hänen avoimuutensa. - Kannen suunnittelu Markus Paajala. Gummerus.

Kalle Päätalo rakensi suomalaista yhteiskuntaa sekä konkreettisesti että kirjoillaan. Eero Marttisen teoksessa Murroksen aika (318 s.) ovat – kytkyssä tematiikkaan – tilaa saaneet niin kirjailijan hienosti hallitsemat murreilmaisut kuin hänen avoimuutensa. – Kannen suunnittelu Markus Paajala. Gummerus.

Suomi on kuten tunnettua urheilumaa, ja jo sotia ennen poikaset syrjäseuduillakin treenasivat ja järjestivät omia kilpailujaan, senkin uhalla, että ärsyttivät isäntämiehiä: ”Hypittä maanpinnan pottupelloksi!”

Jos sotakentät olivatkin omiaan vaimentamaan urheiluhulluutta, niin uutta puhtia toi olympiatulen sytyttäminen Helsingissä 1952. Radion ääressä istuttiin ahneesti; niin teki rakennusmestari Päätalokin, joka yritti järjestää työpäivänsä olympialaisten ohjelman mukaisesti. Kalle perusteli toisenhenkisille – niitäkin oli – miksi ”olumpialaiset oli iso assia”. Hänen mielestään Suomi sai näyttää ulkomaalaisille, ettei jääty itkemään sotakorvauksia ja että on pystytty hoitamaan Karjalan siirtolaisten asutus. ”Vaikka jouvuttiin polovilleen sottain lopussa, kanotetaan taas jalollaan.”

Ja vuosi 1952 oli myös Armin vuosi – Suomen Neito, maailman kaunein nainen. Marttinen kirjaa, miten ajalle oli kuvaavaa, että yksikään suomalainen toimittaja ei ollut lähelläkään Kaliforniaa koko Miss Universum -kilpailun aikana. Armi Kuuselan voitosta raportoi Suomeen ensimmäisenä Max Jakobson, joka toimi tuolloin Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Lontoossa. Hän oli saanut tietonsa Daily Mail -lehden uutissähkeestä. Hauskana yksityiskohtana mainitaan Armin yhteydessä hänen tapaamisensa kirjailija Ilmari Kiannon kanssa. Iki-Kianto omisti Valitut teoksensa kaunottarelle ja halusi tietää, millaista kieltä Manilassa puhutaan, miten sanotaan esimerkiksi ”minä rakastan sinua”. Armin antama kielinäyte kuulosti Kiannon korvissa tältä: ”Maha halki kakaralta kitalaki loksahti…”

Krokotiilinkyyneleitä

Vuonna 1953 tapahtui Kalle Päätalon mukaan maailmassa ja Suomessa paljon merkittävämpiä tapahtumia kuin että Vesilahden kirkonkylä sai uuden kansakoulun. Maaliskuun viidentenä kuoli Neuvostoliiton johtaja, generalissimus Josif Stalin. ”Hallitustason virallisia surun ilmauksia syvällisemmin surivat Suomessa Stalinin kuolemaa Neuvostoliiton olojen aatteelliset ihailijat”, kirjoitti Päätalo.

Teoksen toimittaja lainaakin pääministeri Urho Kekkosen radiopuhetta, jossa tämä totesi mm.:”Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia”, ja ottaa vertailukohteen vuodelta 2003, jolloin Helsingin Sanomat otsikoi sunnuntailiitteessään: ”Stalinin kuolema 50 vuotta sitten sai suomalaiset krokotiilinkyyneliin.”

Seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jonka kirjoittajasta tuli kansallishahmo, merkkimies. Kyseessä oli tietenkin Tuntematon sotilas. Paitsi että kansa kohisi ja ihasteli, myös taidepiireissä syntyi vipinää. Elokuvatuottaja T. J. Särkkä evästi ohjaaja Edvin Laineen tämän mennessä kirjailija Väinö Linnaa tapaamaan ja elokuvaoikeuksia kysymään: ”Miljoona markkaa et sitten maksa.” Mutta kun Linna pyysi, niin Laine maksoi. Tuntemattoman sotilaan heijastusvaikutukset eivät olleet vähäiset kulttuurimaailmassa ylipäätään. Monen kirjoittajan Linnan esimerkki rohkaisi uskomaan itseensä ja tekemään lujasti töitä haaveensa eteen. Vasta nyt Kalle Päätalokin vapautui oikeasti kirjoittamaan. – Käsitän olevan eduksi omalle romaaniyritykselleni, että Linnan uusimmassa kirjassa on painettuna käytetty poikkeavan karskia kieltä. En aio mässäillä kirosanoilla mutta jos esimerkiksi muurari pudottaa tiilen jalkapöytänsä päälle, en kirjoita hänen sanovan: ”Aijai, kun pudotin tiiliskiven varpailleni! Koskee!”

Väärät rätingit

Kallen esikoiskirja Ihmisiä telineillä ilmestyi kirjailijan 39-vuotispäivänä 11.11.1958, samana vuonna jolloin Suomessa alkoivat televisiolähetykset. Mutta jo sitä ennen vuonna 1956 oli tri Urho Kekkonen valittu presidentiksi, Porkkala palautettu ja koettu yleislakko.

Murroksen aika on kuva suomalaisesta yhteiskunnasta yhdellä kymmenluvulla mutta monin takautumin ja toisaalta jälkiviisaudella. Sen keskiössä on sodat käynyt mies, tuleva kirjailija parhaissa miehuusvuosissaan. Tämän poikkeuksellisen lahjakkuuden yksityiselämä avio- ja muine ongelmineen, tappioineen ja voittoineen, kannattelevine lähtökohtineen täyttää ”näyttämön”. Päätalo-faneille teos tarjoaa muistumia tutuista vaiheista toisenlaisessa kontekstissä. Ja niissä, joille maestron tuotanto on jäänyt etäiseksi, se taatusti herättää uteliaisuutta.

Kun Kalle Päätalo piipahtaa esikoiskirjailijana synnyinseudullaan Taivalkoskella, siitä ei tule mitään kunniakierrosta. Vanhempi väki, Riitu -äitikin, päivittelivät kirjan luettuaan närkästyneinä rakennuksilla työssä olevan Iitan puheita. -Noituu kuin lohilappalainen ja puhuu roisia!

Nuoret puolestaan hankkivat kirjaa kilpaa, ja joihinkin ikämiehiinkin niinkuin Hiltu-Jakkiin vaikutuksen olivat tehneet väärät rätingit, erehdyttiin luulemaan kirjailijoita ”pontsareiksi”. -Eihän, helevetissä, Ameriikassa käyneetkää ole päässeet tuommosiin rahoin käsiksi, vaikka ovat vuosia jylymäneet kultakaivoksissa maahisissa!, sanoi Jakki.

Kaarina Naski

Touko 21, 2016

Vankina kotisaaressa

Filed under: Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 11:42 pm
Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. - Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. – Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Ei ollut kokonaan tyhjänä enempää Seiskari kuin Lavansaari 30.11.1939, kun aamulla herättiin siihen tosiasiaan, että sota oli alkanut. Rantavedet olivat jäässä, mutta taivas tulessa. Oli jouduttu äkkihyökkäyksen kohteeksi.

Seiskarin merivartijat, joiden oli määräys poistua saaresta viimeisinä ja ottaa mukaansa majakkamiehet, lähtivät yllätyksellisessä tilanteessa merivartioaseman veneellä ensimmäisinä heti jätettyään poistumisilmoituksen ja tuhottuaan radiolähettimen. Ajoivat kiireessä kiville. Majakkamestari ja majakanvartija vangittiin, ja he tulivat näkemään, miten omaan majakkatorniin ”sattui” kranaatin osuessa siihen ja mikä vieläkin katkerampaa, miten venäläiset nostivat punaisen lippunsa majakan huipulle Seiskarin valtaamisen merkiksi.

Mannosen talon aitan alla ja perunakellarissa Lavansaaressa elettiin samaan aikaan kauhun hetkiä. Yksi joukosta oli saanut pommin sirpaleen rintaansa ja menehtynyt.Venäläinen vartiolaiva upotti merivartioaseman veneen, jossa oli neljä merivartijaa ja yksi siviili. Kellarissa piileskelleet

ajettiin näkysälle, kaikki pelästyksissään, muutama verissään. Aitan alla olleita neljää miestä ei huomattu, ja tilaisuuden tullen – kun vangittuja lähdettiin kuljettamaan – he hakeutuivat veneelle. Kokeneet merenkävijät, joilla oli paikallistuntemus apunaan, lähtivät viivyttelemättä ja mahdollisimman ”näkymättöminä” soutamaan. Kuudenkymmenen kilometrin pituisen vaarallisen pakomatkan lopputaival taittui rannikkotykistön moottoriveneen hinauksessa. Kotkan satamassa odotti välttämätön poliisikuulustelu ja tarpeellinen voileipätarjoilu.

Autenttista aineistoa

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita - niistähän ei tiedetty - ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita – niistähän ei tiedetty – ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Sotakirjailija Risto Anttila (s. 1941) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät monipuolisesti valotetulla tavalla luovutettujen alueiden paikallishistoriaa. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet Suomenlahden ulkosaarten vaiheet. Hiljattain Anttilalta on ilmestynyt kirja Seiskarin sotavangit 1939-1940 (Oy Nantucket Ab /KR-Kirjat), joka tuo esiin vähemmän tunnettua sotatietoutta. Syksyllä 1939 sodan uhatessa Suomea valtiovalta pyrki siirtämään siviiliväestön ajoissa turvaan itärajan tuntumasta. Sodan syttyessä joutui kuitenkin eri puolilla rajaseutuja paikallista väestöä – isossa mitassa Hyrsylästä ja Petsamosta – vihollisen vangiksi. Se että Suomenlahden ulkosaarilla tapahtui vastaavaa, on monelle uutta. Seiskarissa ja Lavansaaressa otettiin vangiksi paitsi virkatehtävissään olleita merivartijoita myös kalastajia, jotka olivat noutamassa saarista valtion, kuntien ja yksityistä omaisuutta. Osin noutotoimet tapahtuvat viranomaisten määräyksestä.

Merivartijoita, toista vartioaseman emäntää ja siviilinaista käsiteltiin sotavankeina, kun taas – jollakin logiikalla – siviilisotavankeja olivat majakanvartijat, toisen merivartioaseman emäntä ja 24 siviilimiestä. Yhteensä vangiksi jäi 31 henkilöä, joista osa haavoittui pidätystilanteessa ja joutui sotavankisairaalaan. Ulkosaarelaisia siviilisotavankejaan venäläiset säilyttivät ensin Seiskarissa, josta heidät siirrettiin helmikuussa 1940 Terijoelle. Merivartijat puolestaan kuljetettiin Grjazovetsin vankileirille.

Anttilalla on ollut lähteenään harvinaista autenttista aineistoa. Haastateltavana oli yksi vangeista, nyt 93-vuotias Yrjö Rytkölä, joka hyvämuistisena ja poikansa Pekan myötävaikutuksella auttoi tarinan kokoamisessa. Anton Rytkölän päiväkirjat olivat niin ikään arvokasta materiaalia. Ne luovutti kirjoittajan käyttöön Antonin pojanpoika Tuomo Rytkölä, innokas kotisaarensa historian tuntija ja tallentaja. Kirjan kerronta onkin aidon vetävää, lukijan on helppo samaistua ihmisten tuntoihin.

Aaroko desantti!

Anton Rytkölän taloon Seiskarissa majoitetuilla vangeilla oli lupa liikkua saaressa vapaasti, ei kuitenkaan iltaisin ja öisin. Ruoka valmistettiin itse venäläisten toimittamista raaka-aineista. Talven edetessä muona heikkeni, mutta saaren talojen kellareista haetut perunat kelpasivat jäätyneinäkin, ja talvikalastus paransi tilannetta. Joulu oli Anton Rytkölän päiväkirjamerkintöjen mukaan ”mitä suruisampi”, vaikka oli sentään saatu laittaa joulupuu ja lämmittää sauna. Vuoden viimeisenä päivänä sotasairaalasta parantuneina tulleet lavansaarelaiset toivotettiin tervetulleiksi. Uusia juttukavereita jo kaivattiinkin.

Erilaisia töitä riitti, urakoista merkittävimpänä oli venäläisten ruokalan keittiön muuraus. Vaikka siviilisotavankeja kohdeltiin asiallisesti – ei ollut piikkilanka-aitoja ja vartiokoiria – suomalaiset kalastajat tunsivat olevansa vankeudessa.Yrjö Rytkölän mukaan moni joukosta miettikin pakoa, ja yksi teki aikeesta totta. Hän oli kolmikymppinen Aaro Suomalainen. Matkaa Koivistolle – tuolloin jääkenttää edeten – oli neljäkymmentä kilometriä. Karkulainen päätyi Anton Rytkölän antamaan kompassiin turvautuen Saarenpään linnakkeen rantaan ja hyväksi onneksi suomalaisten huomaan. Pahaksi onneksi taas Viipurin poliisi arveli miestä desantiksi. Kuukausi putkassa, ennen kuin Lavansaaren entinen nimismies Märsky kävi sanomassa, että eihän tämä Aaro mikään pahalaisen desantti ole! Ja Seiskarissa muut vangit juijasivat vartijoita ja keksivät sanoa, että kadonnut Suomalainen oli lähtenyt sekavassa mielentilassa puolipukeissaan jäälle ja varmaan sinne paleltunut.

Ryyppy ja vaihtoehto

Sairaalaan joutuneet, mm. kaksi naista, kertoivat saaneensa hyvää hoitoa. Enempää Siestarjoen vankien vastaanottopisteessä kuin Grjazovetsin vankileirillä, joissa olot olivat huonommat kuin kotisaareen jääneillä, ei vankeja määrätty pakkotyöhön – leirin huoltoon ja siivoukseen kylläkin. Ohjeiden mukaan sotavankeja ei saanut käyttää missään tehtävissä vankileirin ulkopuolella. Mutta neuvostopropagandamielessä heistä kyllä pyrittiin hyötymään vähemmän pidätellysti. Näkemänsä poliittisen valistuselokuvan Anton Rytkölä ”suomensikin” seuraavasti: ”Pirtis käytii elävissä. Leenin ja Stalin söivät perunoita”.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Helmikuussa 1940 vangit siirrettiin Seiskarista Terijoelle, jota kaavailttiin jonkinlaiseksi avovankilaksi. Ulkosaarelaisten lisäksi väkeä oli mm. Raudusta, Kanneljärveltä, Kivennavalta, Terijoelta ja Uudeltakirkolta. Töitä järjestyi neuvostokaupasta ja leipomotyömaalta, ja palkkaakin luvattiin 21 ruplaa päivässä. Kukaan ei kuitenkaan sitä määrää saanut, ja tilit olivat erisuuruiset.

Propagandakoneisto toimi koko talvisodan ajan täydellä höyryllä. Neuvostoliittoa ja Terijoen hallitusta ihannoivia lausuntoja sekä ”veljeilykuvia”metsästettiin.Vaikka kaikki Suomenlahden ulkosaaret, niin Seiskari ja Lavansaari kuin Suursaari ja Tytärsaari oli evakuoitu jo lokakuussa 1939, kertoi Moskovan radio marraskuun lopulla, että ”Urhoollinen Itämeren punalaivaston merijalkaväki voitti kaikki vaikeudet Suursaarta vallatessaan kärsien vain vähäisiä tappioita”. Kuitenkaan saaressa ei ollut enempää puolustajia kuin asukkaitakaan. Sotilaallisesti tyhjien saarten ankaraa pommittamista ja kylien tuhoa oli ja on edelleen vaikea ymmärtää. Ehkä sitä pitääkin katsella venäläisten suomalaisjoukoille laatiman antautumiskehotuksen pohjalta: ”Sotaa te ette käy Suomen puolesta vaan sitä vastaan. Englantilaisten ja ruotsalaisten teollisuusmiesten agentit erkot ja tannerit on karkotettava omiensa luokse Suomen kansan verta imemästä.” Kun rauha sitten tuli ja vankien paluu sovittiin tapahtuvaksi 25.5. -3.6.1940, tarjottiin vapautuville komendantin viraston pihalla vodkaryyppy sekä parempi vaihtoehto, jääminen Neuvostoliittoon. Yrjö Rytkölä kuittasi koko paketin sanomalla, ettei eläissään ollut viinaa juonut eikä joisi nytkään.

Kaarina Naski

(kuvat po. kirjasta)

huhtikuu 22, 2016

Korppikalliolla kaikki hyvin

Filed under: Kirjallisuus,Luonto — kulttuuriusasuomeksi @ 4:13 pm

 

Kun pikkupoika odottaa kiihkeästi joulupukilta lelunosturia ja paketista pullahtaakin täytetty närhi, voi hyvin kuvitella, millainen pettymyksen tunne paistaa lapsen kasvoilta. Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ei tullut pojasta koskaan tekniikan miestä, tuli metsien mies mottonaan ”siivet auki ja nokka tuuleen!”

 

Mika Honkalinna (s. 1964) on kymenlaaksolaislähtöinen luonnonkuvaaja ja ammattikirjoittaja, jonka tuorein tietoteos/taidekirja Korppiretki (Maahenki) valittiin vuoden 2015 luontokirjaksi. Kun Honkalinna sanoo, että ”korppikalliolla kaikki hyvin”, ei asiantuntijuutta sovi epäillä. Hänellä on nimittäin kokemusta ja vertailupohjaa jo vuosikymmenten ajalta lapsuuden laavuretkiltä jokavuotisiin korppiretkiin, joita tehdään nyt jo – osana kirjan tarinaa – ”äijäporukalla”.

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. "Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta..."

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki
Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. ”Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta…”

Korppiretki on viisas kirja monessakin mielessä, mutta eritoten siksi, että sitä leimaa oma filosofiansa. Anjalassa syntynyt, nykyisin liminkalainen kuvaaja on vuosien mittaan suunnannut ”tutkimusmatkoja” eri puolille Suomea, etelän erämailta ja urbaanista ympäristöstä Karjalan laulumaille Pohjois-Karjalan karhukojuihin tai Lappiin pohjoiselle metsävyöhykkeelle, taigalle. Ja erittäin paljon hän on saanut ”korppihoitoa”.

Kuvaaja on omiin havaintoihinsa pohjautuen tullut vakuuttuneeksi siitä, että todellisuus on täynnä erilaisia olemisen tasoja. Kun hän toteaa vilpittömästi olevansa hyvillään siitä, että hänellä on kotikorpit naapurina, lukijan uteliaisuus herää. Voiko todella tuntea samuutta ja kumppanuutta korppien kanssa? Eikö kyseessä ole vain huonoa onnea viestivä, mytologiaan liittyvä lintu?

Korppien sosiaalinen elo muistuttaa havainnoijan mukaan joskus ihmisen käyttäytymistä. Kun mustatakit kiistelevät parhaista suupaloista talvisella haaskapaikalla tönien, nokkien ja kiljahdellen, vertautuu tämä kauppojen suurten alennuspäivien väentungokseen, tuuppimiseen ja ”kaikki mulle” -tyyliin. Korpit ovat fiksuja, ja ne matkivat toisia lintuja, koneita ja jopa ihmiskielen sanoja. Heinolan lintutarhojen Julli kuuluu olevan tämän hetken tunnetuimpia puhuvia korppeja, kun taas eräs saman lajin edustaja 70-luvun Korkeasaaressa osasi kukkua kuin käki.

 

Korppi

Teoksen valokuvataiteelliset ansiot ovat kiistämättömät. Tässä käyvät käsi kädessä estetiikka ja symboliikka.

Suru ja muut tunteet eivät ole pelkästään meille ihmisille ominaisia. Kirjoittaja on seurannut puolisoaan surevan korpin hätääntynyttä käytöstä. -Eläimet tuovat tunteensa julki välittömämmin. Korpit jopa lohduttavat kavereitaan tappeluiden jälkeen, hän sanoo ja painottaa – silmittömään susivihaan viitaten – että ihmisillä on monien avujensa ja eettisen ylemmyytensä vuoksi velvotteita muuta elollista kohtaan.

Honkalinna pitää maanisena aikalaistensa halua nähdä ja kokea mahdollisimman monta maailman kolkkaa ja nähtävyyttä nopeasti. -Ja kuitenkin pirtin ja riihen välillä on syntynyt ajattomia klassikoita.

Kirjailija/kuvaaja kokee oman ja muittenkin luonnonkuvaajien tehtävän tärkeäksi. Hän näkee roolinsa välittäjänä kahden maailman välillä. Luontosuhde on tarpeen, jotta voitaisiin jäsentää ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. Upeiden kuvien ja tekstin sopusointuisen liiton kautta lukija rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään rengastajia ja retkeläisiä, heidän intoaan. Itseään he taitavat samalla etsiä, isot pikkupojat.

Ja kukaties oikein opastettuina saadaan vastaus siihenkin, kuinka paljon omasta kaupungista vielä voi löytää erämaata ja miten paljon erämaa sietää kaupunkia nimensä merkityksen pitääkseen.

Kaarina Naski

helmikuu 11, 2016

Onnellisuuden raamit

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 2:37 am

 

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen "virallisena filosofina", jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen ”virallisena filosofina”, jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

-Eihän elämän tarkoitus ole olla onnellinen, toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto. -Ihmisen ensisijainen tehtävä on omien kykyjensä kehittäminen ja käyttäminen, muiden hyväksi toimiminen.

Henkilökohtainen onni ei Niiniluodon mukaan ole päämäärä vaan tulos siitä, että on tehnyt työnsä ja elänyt vastuullisesti.

 

Niiniluoto kirjoittaa elävästi, pitää seinät leveällä ja ilmaisun tuoreena. Uusin teos Hyvän elämän filosofiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) evästää lukijoita paitsi elämän laadun myös sen entistä pidemmän keston varalle, sillä niin kuin tiedossa on, kansalaisten eliniän odote on noussut. ”Fiksuuden odotteesta” samassa suhteessa tutkija sanoo, ettei viisaus ole puhtaasti älyllinen hyve, vaan perinteessä yhdistettynä korkeaan ikään sillä viitataan laajenevaan elämänkokemukseen ja sitä kautta suvaitsevaisuuteen ja muihin luonteenhyveisiin. Edeltäjien ajattelun ja työn kunnioittaminen on paikallaan, mutta jokainen uusi sukupolvi joutuu kyseenalaistamaan ja hakemaan viisauden tukirakenteita itse.

Eritoten nyt 2000-luvulla, kun kehitys on nopeata ja elämä hektistä,  ihmiset joutuvat arjessa huomaamaan, miten asiantuntijasuositukset eri elämänalueilla poikkeavat usein toisistaan. Viisaskin saattaa mennä vipuun. Esimerkiksi liikunnasta on monenlaisia mielipiteitä. Teoksessa otetaan esille hyvään tilastolliseen näyttöön pitäytyen, että riittävä säännöllinen liikunta vähentää riskiä sairastua moniin vaikeisiin tauteihin ja että suomalaisten fyysisen kunnon huononnuttua tarvetta olisi jopa kansalliselle liikuntaohjelmalle eri ikäryhmät ja elämäntilanteet huomioiden. Mutta toisaalta terveysliikuntaan voi sisältyä holhoavaa ylilyöntiä. Olisiko ylipaino leimattava sairaudeksi ja pitäisikö rekrytoitavat työnhakijat panna Cooperin testiin?  Hakiessaan potkua lääketieteestä ja talousmarkkinoista liikunta on vaarassa medikalisoitua ja ekonomisoitua.

Tiede ja moraali

 

Lääketieteen uudet keinot saavat ammattiajattelijan miettimään myös niiden moraalista ulottuvuutta. Ihmisruumiin varaosista, kloonauksesta ja kuolemattomuustekniikoista puhuttaessa herää kysymys,  miten kauan – kukaties aivoja myöten –  varaositettu ihminen on edelleen sama yksilö, miten käy hänen koetun minuutensa ja muistinsa jatkuvuuden.

Lukijakin pohtii,  ketkä olisivat kuoleman, ketkä arveluttavilla ”huolloilla” pitkitetyn elämän valtuutettuja asiamiehiä. Ja miten toimisi priorisointi?

 

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjassa käydään läpi myös sellaisia ikuisuuskysymyksiä, kuten rikkautta onnellisuuden tuojana sekä hyvän ja pahan ongelmaa. Tekijä ottaa esimerkiksi  hyvinvointivaltion pohjoismaisen mallin, jota on  kehitelty 1960-luvulta lähtien. Se on pyrkinyt yhdistämään markkinatalouden tehokkaaseen toimintaan yksilön vapautta kunnioittavan demokratian, poliittiset oikeudet, tasa-arvon, yhtenäisen sosiaaliturvan ja progressiivisen verotuksen. Ohittaen ”rikkauden” hän nostaa tilalle em. mallin hengessä hyvinvoinnin (welfare), johon sisältyvässä onnellisuudessa on (Erik Allardtin nimeämät) kolme ulottuvuutta: having, loving ja being.

Jokainen elämä on tärkeä

 

Humanistinen etiikka on kirjoittajan mukaan mahdollista ilman uskontoakin. Ihmisellä on tahdon vapauteen liittyvä kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, hän kantaa vastuuta luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Kuolevaisuuden tiedostaminen on osa ihmisen elämän mielekkyyttä.  Uurastus ei mene hukkaan, työn tulokset siirtyvät kulttuuriperintönä jälkipolville.

Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä taiteilija Veikko Lavin  (1912-1996) kanssa siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Ja roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa) kanssa siitä, että kuolemista seuraavassa olotilassa ei ole mitään pelkäämistä. Mielenrauhan evankeliumia, eikö vain?

 

Kaarina Naski

 

tammikuu 22, 2016

Kaukopartiomies on eri mies

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 3:38 am
Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. - Suunnittelija Jenni Noponen.

Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. – Suunnittelija Jenni Noponen.

 

”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Tämä on läheisen ihmisen analyysi Einosta, entisestä kaukopartiomiehestä, mutta samalla sen voi nähdä todistuksena luonnetyypistä, jota suomalainen mies usein edustaa.

 

Matti Rönkä onkin piirtänyt  romaanissaan Eino (Gummerus) tarkkarajaisen kuvan henkilöstä, jonka ominaispiirteet saattavat tuntua tutuilta. Romaanissa viehättää kerronnan minimalismi ja empaattisuus. Uhoa kaihtamattoman pienen suuren tarinan nimihenkilö on jo ikämies. Seuraavat polvet ovat ottaneet viestikapulan sekä menestyneessä perheyrityksessä että elämänmenossa muutoinkin. Ihmissuhteiden mutkikkuus, ajattelutapojen erilaisuus ja raskaiden kokemusten kuormittavuus saavat vastapainokseen värikkyyttä, joka nousee tilannekomiikasta, puhtaasta, pakottamattomasta huumorista ja luonnon läheisyydestä. Kun haavoittunut herää siihen, että  hengityspuhallukset tuntuvat hänen poskillaan ja lehmä katsoo kohti ”pää kallellaan, ruskea iso silmä ihmettelevänä” tai kun kohtalon – poikkeusoloissa –  yhteensaattamat nainen ja mies loikkivat huopikkaissa pihan yli saunaan tähtien ja kuun valuttaessa ”tasaista valotihkua”, elämä itse sorvaa runoa.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt "löytänyt" toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. - Kuva Marek Sabogal.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt ”löytänyt” toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. – Kuva Marek Sabogal.

Einolla on muistisairaus, ja sen oireiluun havahtuessaan hän tuntee hämmennyksen kipuna, jomottavana paineena päälaella ja ärtymyksenä. Mutta näitten tuntemusten lomasta kimpoavat myös ne ainekset, joista tarina on rakennettu.  Muistilla on pitkät jäljet. Pohjoiskarjalainen maalaispoika Eino oli sodan aikainen kaukopartiomies, jota pyydettiin tekemään tiedusteluretki myös sodan jälkeisissä oloissa. (Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon tiedustelumatkoja, joista maksettiin hyvin. Tuolloisen vakoilun Naton hyväksi ovat tutkijat todenneet olleen oletettua laajempaa.)

Muistin jäljet

Einon salainen retki itänaapuriin sodan jälkeen on jännityksen täyteinen. Ja verinen. Miehen kohtalona oli haavoittua sodan jo päätyttyä! Asiasta vaiettiin. Edes vaimo ja poika eivät olleet perillä siitä mitä tapahtui. Vasta  pojanpojalla Joonaksella on oikeus esittää ukilleen kysymyksiä sodasta, tappamisesta ja millaista se oli. Veteraani vastaa rehellisesti surmanneensa muutaman. Ja ettei ”taivaaseen ole asiaa senkään puolesta”. Velvollisuuden- ja synnintunnon välinen ristiriita ja ahdistus olivat sen jälkeen elämänmittaisena seuralaisena. Eino myös selvittää, ettei kaikista ollut tappohommiin. Ei kovimmista, kuten luulisi, pikemminkin sitkeimmistä.

Että mies koki kohtalokkaalla, lähes hengen vieneellä viimeisellä retkellään myös elämänsä rakkauden, sen hän kertoo meille lukijoille, etuoikeutetuille. Syyllisyydentunnon silloinkin painaessa. Sukulaisilla oli nielemistä jo pelkästään oudon pitkäksi venyneessä katoamisreissussa. Perheystävä,  aina iloinen evakkokarjalainen Hilja kuitenkin laittoi palikat paikalleen selvittäessään tiedonjanoiselle Joonakselle:  ”Se oli ukillas liian valmis maailma, kun tuli soasta. Ei ollu herkkua hälläkään nuoruus. Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja  – – – Se pannahisen sota!

Kaarina Naski

 

 

marraskuu 29, 2015

Katso minuun pienehen

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:21 pm

 

Titanic_kansi

Olavi Koivukankaan teoksen Titanicin kolmas luokka kannen kuvana on Willy Stöwerin kaiverrus vuodelta 1912. – 165 s., OK-kirja, Turku. Ulkoasu ja taitto Johanna Eronen.

Filmin Titanic vuodelta 1997 muistavat kaikki. Se oli kanadalaisen James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama, Oscareille yltänyt elokuva. Tuolloin jäävuoreen törmänneen laivan tarina rupesi taas aktivoitumaan myös suomalaisten mielissä.

Siirtolaistutkimuksen ammattilainen professori Olavi Koivukangas toi kuluvan syksyn kirjamarkkinoille koskettavan ja informatiivisen romaanin, Titanicin kolmas luokka. Se on kaunis kunnianteko paitsi kerronnan keskiössä oleville myös kaikille niille monen paatin ja monen polven siirtolaisille, jotka ovat urheasti lähteneet itse rakentamaan tulevaisuuttaan. ”Eihän täällä tyämies saa kunnon palkkaa tyästään, vaan kapitalisti käärii kaiken taskuunsa”, todisteli kirjan tamperelaismies kotimaan tilannetta. Toista oli kuulemma Amerikassa, jossa sentään ”työntekijälleki jää taaloja taskuun”. Pohjoisen poika siihen vielä vakuuttamaan, että ainakin ”pohojaalaaset on pärjänneet rautakaivoksis, metsätöis ja farmeil, ku ovat Suomes oppinehet tekemähän kovasti työtä”.

Murteilla on Koivukankaan kirjassa tärkeä osuus paitsi henkilöiden luonnekuvauksissa myös tasapainottavana ja viihdyttävänä elementtinä. Alusta astihan lukijoille on selvää, miten tässä tulee käymään.

Kirjan päähenkilöitä ovat Maria Panula o.s. Ojala viisine poikineen, joista vanhin kuudentoista ja nuorin vuoden ikäinen. Edessä on Marian kolmas matka, sillä perheenpää Juho Panula, joka on töissä Pittsburghissa hiilikaivoksessa, ei oikein tunnu tietävän, kummalla puolella Atlanttia viihtyisi paremmin. Kaksi vanhinta lasta, Ernesti ja Jaakko, ovat syntyneet Amerikassa. Maria joka ei olisi halukas taas jättämään kotiseutuaan, lohduttautuu tiedolla, että ”Pitspurkissa Pensulvanijassa ei oo sentään Mitsikaanin kovia pakkasia”.

Titanic_Panulat

Juho Panula katseli varmaan monesti lohduttomana tätä kuvaa, joka oli otettu kun avioliitto Marian kanssa oli vasta alussa. Kuka olisi voinut aavistaa, että kohtalo olisi niin armoton. Juho menetti kerralla Marian ja viisi lastaan, jotka olivat matkalla hänen luokseen. Vaikka Minnesotaan jäänyt Panula perusti myöhemmin uuden perheen, ei hän päässyt eroon ahdistuksestaan. Useita kertoja hän kävi Ashtabulassa Ohiossa tapaamassa Titanicista 18-vuotiaana selvinnyttä Anna Turjaa. Eikä Anna, joka oli avioitunut suomalaisen Emil Lundin kanssa, koskaan unohtanut ihmisten järkyttäviä hätähuutoja merellä.

Marian ja lasten joulu Ylihärmässä Korven talossa on herkästi kuvattu. Pukki tuo joka pojalle ruskean paperipussin, jossa on omena, makeisia ja pohjalla uusi alusasu. Pikku Eino opettelee konttaamaan tuvan puhtoisella lattialla, ja Urho lupaa ottaa upean yllätyslahjansa, Ernestin tekemän ”punaasen puuhevoosen” mukaansa Amerikkaan. Kuin etiäisenä tuleville tapahtumille puhutaan ”sielulinnuista” kauralyhteellä ja laitetaan kynttilä lapsena kuolleen – Lapuanjokeen hukkuneen – Emma-siskon muistoksi.

Kodin myynti ja irtaimen huutokauppa, lämpimiä läksiäissanoja, ja sitten ollaankin jo reessä matkalla Vaasan asemalle. Luvattiin viedä sukulaismiehen terveiset Hallin Jannelle, rikolliselle joka huhun mukaan oli karannut Siperiasta Kiinan kautta Amerikkaan rosvoilemaan.

Kyltti hotellin seinällä Hyvinkäällä hymyilytti monia: Ei Wiinaa Huoneisiin. Hiljalleen juna jytkytteli Turun radan yli Karjaalle ja edelleen Hankoon. Siirtolaistoimistot, -hotellit ja lääkärintarkastukset jännittivät ensikertalaisia, mutta Maria Panula ohjasi tottuneesti rykmenttiään.

Kun Polaris-laiva lähti kohti Hullia, monet jo itkivät. Auringon kultaamat Hangon kalliot ja majakka painuivat mieliin viimeisenä kauniina näkynä synnyinmaasta.

Tarinan sisässä

tarinoita

Jos Polaris oli pieni, niin Southamptonissa odotti kokonainen uiva kaupunki, Titanic.Tuhansia ihmisiä oli ihastelemassa 10. huhtikuuta laiturilla neitsytmatkalaisen lähtöä, suomalaisiakin, kuten Australian paattiin hyyryä odottavat nuoret turkulaisseilorit ”Siimän Karl Matsson ja frendi Kalle, ketä o viel puolmatruus”. Kertoja on tavoittanut hyvin kuumeisen tunnelman ja ainutkertaisuuden. Hänen tyylinsä on sopivasti ”vanhanaikaisen” konstailematon ja pysyy ryhdissä tutkijan otteella.

Edes alkunäytös, Titanicin laiturista irtautuminen, ei mennyt ihan piirustusten mukaan, vaan kääntyessään jättiläinen imaisi veden pois laiturin vierestä niin, että New York-laivan teräsköydet katkesivat ja se alkoi liukua perä kohti Titanicia. Törmäys onnistuttiin välttämään juuri ja juuri.

Koivukangas saa tarinaansa mahtumaan monta pientä tarinaa suomalaisista miehistä ja -naisista, joita matkusti kolmannessa luokassa 55 ja toisessa luokassa 8. On Viitasaarelta lähtöisin oleva leppoisa saarnamies William Lahtinen Minnesotasta vaimonsa Annan kanssa, kuopiolainen nuoripari Pekka ja Elin häämatkallaan. Kenellä ovat matkan maksaneet lapset, kuten jalasjärveläisellä Hedvig Turkulalla, kenellä sisarukset, kuten 18-vuotiaalla Anna Turjalla. Kuka on matkalla Hippingiin Minnesotaan, kuka Ashtabulaan Ohioon tai, kuten Anna Sjöblom, isänsä luo länsirannikolle. Maria juttelee mielellään muiden kanssa; pojat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä mm. Jakob Johanssonin selviytymistarinaa – ihan kuka tahansa kaveri Uudestakaarlepyystä ei ole toiminut kullankaivajana Alaskassa.

Myötäelävä kirjoittamistapa saa lukijan pitämään kovasti noista ihmisistä, jotka muodostavat satunnaisen mutta hädän hetkellä lujan yhteisön. Rukoillaan omasta ja ”meidän kaikkien” puolesta. Kun Panulan isommat pojat kalpeina ja täysissä pukimissaan kiirehtivät hytistään herättämään äitiä ja pikkuveljiä Titanicin kohtalon yönä 14.4.1912 palatakseen sitten hakemaan tavaroitaan, sanoo Maria: ”Tulkaa pojat äkkiä takaasin tänne. Meirän on parasta olla yhressä vaikka mitä tapahtuis”.

Mutta paluu ei onnistu, portit suljetaan. Miksi? ”Venekansille ei haluta kaekkia matkustajia yhtä aekoo. Kolomannesta luokasta ei ou niiv väliä”, arveli Pekka Hakkarainen, jonka nuorikko huusi onnettomana miestään vielä pelastusveneestä. Mutta huuto ei enää tavoittanut Pekkaa, yhtä vähän kuin Marian kutsu Ernestiä ja Jaakkoa. Pienin oli äidin sylissä, muut kaksi helmoissa. Kyyneleet täyttivät niin Marian kuin pikku Juhon siniset silmät lapsen kysyessä: ”Hukutahanko me nyt kaikki?”

Kaarina Naski

kuva- ja lisätietolähteenä

Siirtolaisuusinstituutti

marraskuu 8, 2015

Vaikka maailman ääriin karttojen perässä

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 4:11 pm
Maailma piirtyy kartalle - Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa on tuhti 352 -sivuinen teos. Graafinen suunnittelu ja taitto Olavi Hankimo. Kannen kuva Petrus Plancius - Josua van den Ende, Yksityiskohta maailmankartasta n. 1604, Amsterdam. Ranskan kansalliskirjasto. Joan Martines, Kompassiruusu teoksessa Atles náutic de la Mediterránia i de l'óceà Atlàntic 1577, Messina. Espanjan kansalliskirjasto, Madrid.

Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa on tuhti 352 -sivuinen teos. Graafinen suunnittelu ja taitto Olavi Hankimo. Kannen kuva Petrus Plancius – Josua van den Ende, Yksityiskohta maailmankartasta n. 1604, Amsterdam. Ranskan kansalliskirjasto. Joan Martines, Kompassiruusu teoksessa Atles náutic de la Mediterránia i de l’óceà Atlàntic 1577, Messina. Espanjan kansalliskirjasto, Madrid.

Turistien kerrotaan pysähtyneen kerran Savossa tielle tutkimaan karttaa ja hämmästyttäneen paikkakuntalaisukon kysymällä: ”Minne tästä on viisi kilometriä? Ukko siihen: ”Ihan minne vuan!”

Sehän tiedetään, että kartat ovat monelle hepreaa ja putoaminen reitiltä siten ainaisena harmina.

Mutta on heitäkin, jotka suorastaan jahtaavat karttoja ja vieläpä maailman ääriin. Mitä vanhempi kartta – useampi sata vuotta esimerkiksi – sen parempi!

Palkittu tietokirjailija, arkeologi Marjo T. Nurminen esimerkiksi juoksi omaa maratoniaan karttojen perässä viisi vuotta.

Ja se kannatti. Syntyi teos Maailma piirtyy kartalle.Yksissä kansissa maailmankartan kulttuurihistoriaa 600-luvulta 1600-luvun lopulle. Kallisarvoisia karttaharvinaisuuksia, jotka ovat suuren yleisön nähtävissä vain tämän teoksen kautta. Kansainvälistä huomiota on odotettavissa runsaasti siitäkin päätellen, että kirjasta on jo olemassa englanninkielinen laitos. The Mapmakers’ World – A Cultural History of the European World Map julkaistiin syyskuussa Lontoossa.

Marjo T. Nurmisen esikoisteoksen Tiedon tyttäret voitettua Tieto-Finlandian vuonna 2008 alkoi tekijän mielessä itää uusi kirjaidea. Sen hän sai hyvin läheltä – puolisonsa Juha Nurmisen elämänikäisen karttaharrastuksen innoittamana. Merenkulkuneuvos Nurmisella – nyt puheena olevan teoksen päätoimittajalla – on globaalillakin mittapuulla arvioituna merkittävä maailmankarttakokoelma, jota on nyt hyödynnetty teoksen kuvituksessa arvoisellaan painatustekniikalla ja ihailtavalla kuvanjäljellä. Tärkeänä esikuvana keräilijälle on ollut suomalaissyntyisen karttahistorian uranuurtajan ja tutkimusmatkailijan A.E. Nordenskiöldin elämäntyö ja mittaamattoman arvokas kokoelma Kansalliskirjastossa.

Kapteeni James Cookin miehistö nähdään louhimassa jäätä täydentääkseen makean veden varastojaan 1773. Cook yritti matkoillaan sitkeästi löytää Antarktiksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisella matkallaan HMS Resolutionillaan (kuvassa) hän oli hyvin lähellä Etelämannerta. Kohdatessaan jäävuoria tutkimusmatkalaiset eivät kuitenkaan tienneet niiden syntyvän vain mantereen päällä. Tällä englantilaisen taidemaalarin William Hodgesin, retkikunnan virallisen taiteilijan, upealla kuvauksella on siis myös todistusarvoa. - Hodgesin suoraan luonnosta tekemän vesivärilaveerauksen pohjalta kaiverrettu kuparipiirros. Juha Nurmisen maailmankarttakokoelma.

Kapteeni James Cookin miehistö nähdään louhimassa jäätä täydentääkseen makean veden varastojaan 1773. Cook yritti matkoillaan sitkeästi löytää Antarktiksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisella matkallaan HMS Resolutionillaan (kuvassa) hän oli hyvin lähellä Etelämannerta. Kohdatessaan jäävuoria tutkimusmatkalaiset eivät kuitenkaan tienneet niiden syntyvän vain mantereen päällä. Tällä englantilaisen taidemaalarin William Hodgesin, retkikunnan virallisen taiteilijan, upealla kuvauksella on siis myös todistusarvoa. – Hodgesin suoraan luonnosta tekemän vesivärilaveerauksen pohjalta kaiverrettu kuparipiirros. Juha Nurmisen maailmankarttakokoelma.

Pariskunta Nurminen on tehnyt ”löytöretkiä” varhaisten karttojen aemapaikkoihin Euroopan tunnettuihin museoihin ja kirjastoihin mm. Lontooseen, Pariisiin ja Vatikaaniin. Akateeminen taustatyö ja maailman johtavien karttatutkijoiden tuki on ollut lujana perustana, ja kirjailijan tutorina on koko projektin ajan toiminut The British Libraryn karttaosaston entinen johtaja Peter Barber.

Kyseessä on kolmaskymmenes John Nurmisen Säätiön kustantama kirja. Kukin niistä elävöittää tavallaan sekä tiedollisesti että esteettisesti kulttuurihistoriaa. Säätiö, jonka hallituksen puheenjohtaja Juha Nurminen on, tunnetaan myös toisenlaisista kulttuuriteoistaan, ennen muuta Puhdas Itämeri-hankkeesta.

Salapoliisityötä

Puheena oleva teos on lukukokemuksena erityinen, ja sitä se on ollut myös tietokirjailijan urakkana. -Salapoliisityötä, sanoo Marjo T. Nurminen. Nostamalla keskiöön kartantekijät hän on tullut vakuuttuneeksi siitä, että vertauskuvallisuudessaan kiehtovat dokumentit löytävät yhä ymmärtäjänsä.

Abraham Ortelius otti Pohjolan kuvaukseensa 1598 maantieteellisiä vaikutteita mm. Olaus Magnuksen kuuluisasta Carta marinasta vuodelta 1539. Porkkananmallisella Suomen niemellä on kaupunkien nimiä, kuten Åbo, Helsiga, Borgå ja Viburg. Myyttisinä elementteinä saaret Frisland ja Icaria Pohjois-Atlantilla. - Tarkkojen karttojen laatimista Itämeren pohjoisosista ja Pohjanlahdesta hidasti vuosisatojen ajan Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan 1300-luvulla säätämä kauppakielto. Kaikkia ulkomaisia aluksia kiellettiin purjehtimasta Tukhoman ja Turun tapulikaupunkeja pohjoisemmaksi. Monet Ruotsin kuninkaat uusivat kauppakiellon aina 1700-luvulle asti. - Kartta, John Nurmisen Säätiö.

Abraham Ortelius otti Pohjolan kuvaukseensa 1598 maantieteellisiä vaikutteita mm. Olaus Magnuksen kuuluisasta Carta marinasta vuodelta 1539. Porkkananmallisella Suomen niemellä on kaupunkien nimiä, kuten Åbo, Helsiga, Borgå ja Viburg. Myyttisinä elementteinä saaret Frisland ja Icaria Pohjois-Atlantilla. – Tarkkojen karttojen laatimista Itämeren pohjoisosista ja Pohjanlahdesta hidasti vuosisatojen ajan Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan 1300-luvulla säätämä kauppakielto. Kaikkia ulkomaisia aluksia kiellettiin purjehtimasta Tukhoman ja Turun tapulikaupunkeja pohjoisemmaksi. Monet Ruotsin kuninkaat uusivat kauppakiellon aina 1700-luvulle asti. – Kartta, John Nurmisen Säätiö.

Niinkuin nykyisin myös satoja vuosia sitten sattumalla näyttää olevan osuutta siihen miten yksilön pyrkimykset toteutuvat. Jollei Opicinus de Canistris olisi toiminut sydänkeskiajalla kirkonkirjurina Avignonissa, joka veti puoleensa oppineita, kauppamerenkulkijoita ja käsityöläisiä, niin olisiko hän kohdannut rikasta kronikoitsijaa Marino Sanudoa tai ensimmäistä ammattimaista kartanpiirtäjää Pietro Vescontea. Ja olisiko ilman noiden tuttavuuksien vaikutusta koskaan syntynyt Opicinuksen omaelämäkerrallista käsikirjoitusta, johon hän laati useita karttoja.

Joku onnekas löysi em. aarteen vuosisatoja myöhemmin. Samoin kuuluu käyneen portugalilaiselle maailmankartalle vuodelta 1502. Pergamentille piirretty taideteos oli Modenassa Italiassa lihakaupan ikkunassa 1870-luvulla. Suojasi hyvin auringolta ja kärpäsiltä!

Tutkija esittelee sydänkeskiajan mappa mundit, kartat huimine kuvitelmineen vieraista kansoista ja oudoista oloista. Ihmisiä paloittelevat aarnikotkat etelä-Venäjän aroilta ja englantilaisen aatelismiehen Sir John Mandevillen kohtaamat kaukomaiden hirviömäiset kansat olivat aikansa viihteen materiaalia. Portolaanikartat eli kompassisuuntiin ja etäisyyksiä kuvaavaan mitta-asteikkoon perustuvat purjehduskartat puolestaan helpottivat käytännössä reittisuunnitelmien tekoa.

Hyvät kortit

Kun niin kosmografinen kuin geografinen tieto aiemmin vahvisti kristillistä maailmankuvaa ja katolisen kirkon asemaa, suuret löytöretket nähdään jo osana eurooppalaista valta-ja kauppapolitiikkaa sekä kuninkaiden välistä diplomatiaa.

Taitavalla kauppamerenkulkijalla, genovalaisen villakauppiaan pojalla Kristoffer Kolumbuksella oli kolme kovaa korttia nousussa ”valtameren amiraaliksi”: portugalilainen vaimo, kaupallisesti menestynyt appi ja kartoittamista harjoittanut veli. Tieto Kolumbuksen matkasta Atlantin yli ”Länsi-Intiaan” 1492 ja pian myös matkakertomus levisivät salamana kaikkialle. Kolumbus uskoi löytäneensä meritien Kaukoitään, mutta oli päätynyt nykyiseen Kuubaan ja Haitiin. Firenzeläinen löytöretkeilijä Amerigo Vespucci oli itsenäisen maanosan kannalla, ja saksalaisen munkki Martin Waldseemüllerin maailmankartalla 1507 oli neljäs maanosa jo nimetty Amerigo Vespuccin mukaan Amerikaksi.

Merkittävä kartografi ja kosmografi Gerard Mercator- saappaantekijän poika läheltä Antwerpeniä – piirsi Amerikan ja Aasian mantereet erilleen omaan maailmankarttaansa 1538. Arvaus osui oikeaan, vaikkakin Beringinsalmi oikeasti kartoitettiin vasta 1700-luvulla.

Ottomaanien valtakunnan amiraali ja kartografi Piri Reis nousi arvoon arvaamattomaan vasta 1929, kun Topkapin palatsia Istanbulissa alettiin muuttaa kansallismuseoksi. Reisin laatima koristeellinen kartta vuodelta 1513 kuvaa Atlantin valtameren molempia rantoja. Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk määräsi heti siitä julkaistavaksi tarkan jäljennöksen. Tehtiin perusteellinen analyysi omalla sekä neljällä eurooppalaisella kielellä. Kartta vahvisti turkkilaisten isänmaallisuutta ja auttoi saamaan tunnustusta modernina valtiona, jolla oli ystävällismieliset yhteydet Eurooppaan.

Ratkaisu

Suomen Lapissa

Pohjola nousi kartalle 1427, kun Guillaume Fillastre laati Skandinavian kartan osaksi Ptolemaios-atlastaan. Maallikon tietoa lisää sekin, että Suomea on tarvittu Newtonin painovoimateoriaa todistamaan. Ranskan tiedeakatemiassa nähtiin nimittäin kyseinen teoria haasteena englantilaisten taholta. Vedenpitäviä todisteita etsittiin sekä pohjoisilta napaseuduilta että Ecuadorista. Nuori matemaatikko Pierre Louis Maupertuos suuntasi retkikuntineen 1736 Tornionjokilaaksoon suorittamaan astemittauksia. Tuloksena oli päätelmä, että Maa on kuin onkin litistynyt navoilta, ja Isaac Newton ja newtonilainen luonnonfilosofia pitivät pintansa.

Vuosisadat eivät mene jälkiä jättämättä. Kaupan ja merenkulun sisällä ja ympärillä on ollut liikkeessä kokonainen maailmankuva ja on edelleen. Karttatuotanto on synnyttänyt uusia ammattikuntia, se on toiminut vastavuoroisesti vauhdittaessaan ja pönkittäessään niin tiedettä kuin taidetta, avartanut kaikkeuden ja kauneuden tajuamista. Kartografeilla ja merenkulkijoilla on edelleen haasteensa, eikä merenpohjassa uinuvien hylkyjen etsiminen ja tutkimus menetä kiinnostavuuttaan. Marjo T. Nurminen on saanut maailman ja ihmisyyden piirtymään kartalle – taidokkain vedoin ja lämpimin värein.

Kaarina Naski

Seuraava sivu »

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.