Vaikenemalla ei voiteta

 

Anna Takanen
(s.1968) joka tunnetaan työstään taiteellisena johtajana ja teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa sekä kirjoittamastaan, myös Suomessa nähdystä menestysnäytelmästä Fosterlandet, on debytoinut kirjailijana teoksella Sinä olet suruni. – Kuva Fredrik Skogkvist.

Taiteilijat jos ketkä tietävät, miten maa makaa. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vaikkapa hiljattain Suomessa ilmestyneestä sotalapsia käsittelevästä kirjasta yhtä hyvin kuin Kansallisteatterin vahvasta kantaesityksestä. Eri aikakausi, eri problematiikka – vai onko sittenkään?

Mistä johtui murhe?

”Ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä. Ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.” Näin kirjattiin nelivuotiaan Timo Takasen potilaskertomukseen ruotsalaisessa Kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa vuonna 1942. Keuhkokuume parani, mutta suru, se jäi. Sitä on purkanut auki Timon tytär Anna kipeänkauniissa teoksessaan.

Ruotsalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja Anna Takanen halusi selvittää isänsä tarinan ymmärtääkseen, mistä oikeasti johtui murhe, joka asui taitavasti piilotettunakin tuossa isokokoisessa komeassa miehessä ja joka toistui Suomen-mummon Saaran poskille läiskähtävinä suurina kyyneleinä. Ja jonka hän tunsi välillä aaltoilevan myös itsessään. Syntyi kirja Sinä olet suruni (Gummerus, suom. Leena Vallisaari). Timon isä, karjalainen Väinö Takanen kaatui sodassa, ja yksinhuoltajaäiti teki raskaan päätöksen lähettää esikoisensa sotalapseksi. Pikkuveli Leevi jäi kotiin. Siitä alkoi kaikkia kolmea kalvava kaipuu, vaikka asiat näennäisesti järjestyivät. Timo sai Ruotsinmaalta kelpo vanhemmat, valmistui aikanaan poliisiksi ja perusti oman hyvän ja rakkaan perheen. Myös Suomessa elämä asettui jengoilleen. Timoa vaivannut häpeä siitä, että oma maa petti hänet ja oma äitikin hylkäsi, ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ennen kuin tytär oli saanut suuren urakkansa valmiiksi ja testannut sen näytelmän Fosterlandet (Isänmaa) muodossa. Kirjoittaja ja kohde olivat käyneet läpi monet riidat, isä oli ollut hankala, vastentahtoinen haastateltava, kunnes koki avautumisensa vapauttavana. Näytelmä oli menestys. Kokemukseen saattoivat monet samaistua. Niin kuin nyt saman aineiston pohjalta syntyneeseen teokseen.

Toista maailmansotaa pakoon siirrettiin Suomesta yhteensä lähes 80 000 lasta muihin Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana yksistään Ruotsiin vietiin tai lähti n. 72000 lasta. 15 500 sotalasta jäi palaamatta synnyinmaahansa. Aiheesta on lukuisia yliopistotutkimuksia ja kirjallisuutta, uusimpana Anna Takasen teos, jossa surulle antaa kasvot kirjailijan sotalapsi-isä. – Kustantaja Gummerus, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

 

Vasta vuosikymmenten päästä löytyneestä kirjeenvaihdosta ilmeni, että Timon äiti Saara oli useat kerrat yrittänyt saada poikaansa Ruotsista takaisin, mutta kun toinen äiti halusi pitää pojan, asiasta ei kukaan kertonut Timolle. Sotalapsen tahto ja mielenrauha jäivät kahden äidin taskuun. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään Suomessa vasta nuorukaisena. Yhteydenpito käynnistyi varovaisesti ja vahvistui ajan mittaan; veljeksistä tuli todella läheiset. Perheitä ja sukua yhteen kokoavia asemapaikkoja löytyi niin Suomesta kuin Ruotsista. Kirjailijan oma elämäntarina polveilee hienosti mukana. Joutuminen finne -pilkan kohteeksi koulussa ei ole unohtunut, mutta Annalla on voimaa ja lahjakkuutta kääntää mielipaha voitokseen. Sen on hänen taiteensa osoittanut.

Esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa

Sukua on koolla myös Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa uudessa näyttämöteoksessa Suomen Kansallisteatterissa.  Westerberg tunnetaan tuotteliaana ja kiintoisana nykydramaatikkona. Sinivalas on esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa. Meri sen pinnalla tanssivine aurinkoineen, tyrskyineen, ikiaikaisine kallioineen, merenelävineen ja kasveineen muodostaa keskiön, johon tarina peilaa. Upeine videointeineen ja oikein ajoituksin syntyy jotain sellaista, joka uppoaa paremmin yleisöön kuin hätkähdyttävimmätkään luennot. Jos sen pukisi yhden lauseen muotoon, kuulostaisi se tältä: ”Kaikki lintulajit, joiden ääniä esityksessä on käytetty, ovat kuolleet sukupuuttoon”. Nyt käsitellään siinä luonnon tuhoa missä ihmisen itsekkyyttä, siinä muutoksenhalua missä muutoksenpelkoa.

Elena Leeven herkkä ilmaisuvoima kannattelee tarinaa, jossa perheen solmut ja näkökannat tulevat avatuiksi pidäkkeettömästi. Kuva henkii mielen ja maiseman harmoniaa.

Saaressa tapaamiamme ihmisiä tuskin laskettaisiin oikeiksi saaristolaisiksi, vaikka heidän suhteensa ulkosaaristoon tuttuine huvilarakennuksineen ja pihapiireineen onkin läheinen. He ovat kuka mistäkin tähän lähisuvun tukikohtaan syntymäpäivien merkeissä pyrähtäneitä. Halataan paljon, mutta vähä vähältä sisarusrakkaus rupeaa näyttämään enemmänkin vihalta, hyväosaisuus pettymykseltä ja elämä elämänvalheelta. Muutoksen tarvetta on, mutta otetta ja rohkeutta puuttuu. Aivan niin kuin yleisemminkin yhteiskunnassa, ilmastonmuutoksesta puhutaan kovilla äänenpainoilla, mutta torjuntatoimenpiteet eivät saa kannatusta. Miksi pitäisi luopua mistään, kun kaikki eivät kuitenkaan?

Valaan vatsaan joutunut Joona on tekstin sanoman kannalta toimiva raamatullinen allegoria. Ihmisessä itsessään asuu se voima, joka auttaa kääntymään ja muuttamaan suuntaa. Rakkauden uskotaan synnyttävän rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Epäilemättä myös Sinivalasta, tuota uhanalaista merten jättiläistä kohtaan, jolta näytelmä on saanut nimensä.  Teatterikokemuksena esitys on sekä koskettava että viihdyttävä. Komiikkaa varsin inhimilliseltä ja tunnistettavalta tasolta hyödynnetään hyvin sisarusten luonnehdinnoissa ja kipupisteiden paljastuessa. Näyttelijäkunta edustaa maan ykkösiä, ja tarinaa myötäilevän musiikkikulissin sivustatuella vahvasti eletyt tunnetilat saavat ilmaa ja merkitystä.

Supertaidokkaalla videoinnilla, kahden tason kerronnalla kohtaukset virtaavat yllättävän luontevasti. Etualalla näyttämöllä veljeksiä esittävät vas. Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long sekä isän roolissa Markku Maalismaa. Selin pikkusisko Anna, Elena Leeve. Taustalla suuressa videokuvassa tarinasta kirjaa tekevä Laura, Emmi Parviainen.

Niin kuin Takasen kirjassa myös Westerbergin näytelmässä nostetaan esille toisenlainen tulevaisuuden usko.

Poika tiesi

Kevennykseksi pari tarinaa kirjasta Sakastissa nauretaan (toim. Olli Seppälä Kirjapaja)

Terveisiä kirkosta, sanoi emäntä kun pääsi tupaan. -Mistäs se rovasti tänään saarnasi? isäntä kysyi

-Synnistä taas.

-Ja mitä mieltä oli?

-Tuntui edelleen jyrkästi vastustavan.

Piispa Nikolainen vieraili piispantarkastuksen yhteydessä pyhäkoulussa. Hän kysyi:

-Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?

Pieni poika vastasi kirkkaalla äänellä:

-Kekkonen!

Ei, kyllä ensimmäinen ihminen oli Aatami, sanoi piispa hymyillen.

-Ai niin, jos ulkomaalaiset otetaan mukaan, huudahti poika.

 

Kaarina Naski

Viisikymmentäluvun viipyilevä lumo

Kannen idyllinen kuva on Tvärminnen Toskasta. Sen on ottanut talonsa edustalla Heikki Aho. Vas. Saara Hemming, o.s. Soldan, Lydia Soldan, Claire Aho, Jerry-koira, Martti Rewell, Nina Aho, Alfons Hemming, Marja-Leena Virtanen, o.s. Soldan.

Tuskinpa tuli taiteilijasuvun vesa Claire Aho 11-vuotiaana ajatelleeksi, että hän oli jotenkin erityisasemassa moniin samanikäisiin ystäviinsä verrattuna. Että hypätä vain autoon ja lähteä Suomea filmaamaan oman perheen ammattilaisten kanssa. Tämän päivän varhaisnuoriso tuskin näkee siinä mitään kovin ihmeellistä, mutta kun kyse on 1930-luvusta, asia oli aivan toinen. Monessako talossa oli kamera, autosta puhumattakaan! Fordilla mentiin, ja äkkiä oli pikkutytön silmien edessä spektaakkelina kauniin kotimaan kuva. Että se oli aikanaan ponnahduslautana tämän toisen polven valokuvaajan kertausretkelle, tuoreemman kymmenluvun tallentamiselle, siitä kertoo hiljattain ilmestynyt kuvateos Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä (Gummerus).

 

Jos olet jo ennestään ollut sitä mieltä, että nostalgia on jotenkin sisäänkirjoitettu viisikymmentälukuun, niin kyseinen kirja vain vahvistaa käsitystä. Ja millä tavalla! Claire Aho oli suomalaisen värivalokuvauksen uranuurtaja ja taiteessaan vahvasti omaleimainen. Teoksessa turvallinen patinaisuus ja uuden, tuhkasta nousevan Suomen innostunut henki kohtaavat hienosti toisensa.

Claire  (1925-2015) oli kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin pojan Heikki Ahon tytär. Clairen poika Jussi Brofeldt on pitänyt yllä edellisten polvien elämäntyötä näyttelyjen, kirjojen ja muiden hankkeiden muodossa. -Claire ei ollut ”vain äitini”, vaan minulla oli etuoikeus työskennellä hänen kanssaan, Brofeldt sanoo.  Yhteisten prosessien merkityksen voi lukijakin tajuta, kun puhutaan ainutlaatuisesta valokuva- ja elokuva-aineistosta, joka on ollut niin kirjailijan poikien Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuin Claire Ahonkin elämäntyö.

Eläytyvän asiantuntijatekstin kuvateokseen laatinut professori Henrik Meinander puhuu 1950-luvun viipyilevästä kauneudesta, josta jälkipolvet eivät ehkä niinkään saa käsitystä katsellessaan perhealbumien vanhoja mustavalkoisia kuvia. Claire Aho avaa hänen mukaansa todemman näkökulman siitä, miltä tuntui elää aikakaudella, jolla nykyaikainen Suomi sai muotonsa. Presidentti Tarja Halonen kuuluu niihin ikäluokkiin, joiden lapsuus ja varhainen nuoruus osuvat kyseiselle janalle. Kirjan esipuheessa Halonen kertoo jääneensä paitsi omakohtaista kokemusta vuoden 1952 olympialaisista äidin lähetettyä hänet Helsingistä maalle kilpailujen ajaksi.  Äidillä oli syynsä, hän osallistui vapaaehtoisena monien muiden tavoin kilpailujärjestelyihin, mutta tyttö oli pitkään katkera asiasta. Kaiken kaikkiaan lapset, tuleva presidentti muiden mukana, sopeutuivat hyvin ajan muuttuneisiin elinolosuhteisiin, vaikka kouluakin käytiin tuolloin kahdessa vuorossa, suurten ikäluokkien alkutaipaleella.  -Eikä meihin oikeastaan kiinnitetty nykyisellä tavalla huomiota; aikuisilla oli muutakin tekemistä, toteaa Halonen tyynesti.

Jos 2019 ollaan Suomessa huolissaan syntyvyyden rajusta laskusta, jopa vauvakadosta, niin tämän kuvan ottohetkellä asiat olivat toisin. Parempaan huomiseen olivat kasvamassa suuret ikäluokat.
”Joka uittaa se voittaa”, sanottiin joskus, perustellusti varmaankin. Uittotyö vaati ammattitaitoa ja hyvää kuntoa. Jo 1950-luvulla kehiteltiin uusia kuljetustapoja, ja parin vuosikymmenen päästä uitettiin jopa tuhannen nipun lauttoja.

Kuvavalikoiman kautta välittyy yhtä hyvin pääkaupungin kuin pikkukaupunkien ja maaseutukylien asukkaille tuttuja näkymiä ja tuntemuksia, ajan merkkejä ja käytäntöjä. Muistatko pullean mainospylvään kauppakadun kulmalla ja tukevasti vaatetetun lehdenmyyjän kojussaan vakiopaikallaan, entä kirjavan torielämän, sen äänet ja tuoksut? Kalarantahan meilläkin oli ja mattolaituri, montakin. Lukijan muistikuvat sekoittuvat taitavan ammattikuvaajan ottamiin, ja värisävyillä leikittely sekä pohjaa että korostaa menneen ajan piirteitä. Näkyvä muutos tähän päivään on mm. se, että lapset viihtyivät joukoittain ulkosalla, pihoilla, kaduilla, urheilukentällä. Nuorisoa alkoivat kyseisellä vuosikymmenellä kiinnostaa farkut, nahkatakit ja rockmusiikki. Mosset, Volkkarit ja Vespat toivotettiin tervetulleiksi katukuvaan ja hartaasti ihailtiin tietysti amerikanrautoja tilaisuuden tullen. Vähiten ei kamera innostunut vapusta marsseineen ja iltajuhlineen. Puhumattakaan olympialaisista, joita Claire Aho valokuvasi värielokuvan teon ohella. Tai muoti- ja mainoskuvauksesta. Vahvoja ja muistettavia viisikymmenluvun ilmiöitä ovat jälleenrakennus ja suomalainen design.

Kuvausmatka halki Suomen tuotti satonaan siinä Lappia missä Aulankoa, siinä Kolia missä Hankoniemeä, Lahtea, Tamperetta…  Peltomaisemien avara ja säntillinen kauneus sai rinnalleen tehtaiden tornit, sisävesien vetoavat lossikuljetukset puolestaan modernisoituvien satamien teknisen estetiikan. Herkät luontokuvat aamun autereessa tai meren ja kallion jylhyyttä vasten yllyttävät sielun soimaan.

Torikaupassa on yhä oma vetoava fiiliksensä, mutta aivan erityisenä se koettiin ankeiden sotavuosien jälkeen.

 

 

   Kaarina Naski

   (Kuvat kirjasta,

    kuvatekstit

    laatinut

    jutun kirjoittaja)

 

 

Paljon aikaan saaneet

Helsinkiläinen Venny Soldan aloitti piirustusopinnot 14-vuotiaana Behmin koulussa Viipurissa, ja Karjalaan hän teki matkoja myöhemmin yhdessä suomalaisuusaatteen innoittaman aviomiehensä, Lapinlahdelta Pohjois-Savosta olevan kirjailijan Juhani Ahon kanssa. Pariskunnan esikoispoika Heikki puolestaan joutui aikanaan Viipuriin – tai pikemminkin sieltä vankileirille. Kyseessä oli pakomatka 1918 sodan loppuvaiheessa. Nuorimies oli pasifisti, eikä kuulunut punakaartiin mutta punaisten hallintoon kylläkin. Taidemaalari -äidin  vetoomus kenraali Mannerheimille säästi pojan hengen. Heikki Ahosta tuli sittemmin diplomi-insinööri, jota kiinnosti eritoten kuvan teoreettinen ja tekninen tutkimus.

Björn Soldan opiskeli elokuvausta Münchenissä ja perusti 1925 velipuolensa kanssa elokuvien tuotantoyhtiön Aho & Soldan. Soldan toimi tk-kuvaajana rintamalla ja myöhemmin BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa. Heikin tytär, Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskellut Claire muistetaan mm. siitä, että työskennellessään 1952-1962 Warner Pathé Newsille hän tunkeutui luvatta Porkkalan vuokra-alueelle. Valokuvausalan historiaan Claire Aho on jäänyt koko elämäntyöllään ja mm. oheisessa arvioinnissa kerrotuin ansioin.

Hangon itäosassa sijaitsevalla Tvärminnen saaristomiljööllä on ollut iso merkitys taiteilijasuvun elämässä. Se on ollut rakas paikka, ohjannut luonnon kokonaisvaltaiseen kokemiseen ja innoittanut luovuuteen. Miten sanoikaan novellissaan Tyven meri (1912) Juhani Aho? ”Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa”. Viestiä luonnonsuojelun puolesta korostavat puheena olevassa teoksessa myös Elävä Itämeri -säätiön ja Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman edustajien loppusanat.

Lähteenä Wikipedia

 

Täällä maassa ei mikään ole varmaa

Kartta Emigrantti-kirjan kannessa havainnollistaa hyvin ”siirtolaislintujen” matkan. Monelle Suomesta 1945-1960 muuttaneelle tarjosi Kanada sen mitä he olivat lähteneet hakemaan eli työtä ja parempia elinehtoja. Tutkimusten mukaan enin osa ilmoittikin olevansa tyytyväisiä uuteen asemamaahan. Paluumuutossa tunneperäiset syyt osoittautuivat taloudellisia merkittävimmiksi. Tilastoinnin puuttumisesta johtuen palanneiden määrää on mahdoton sanoa tarkasti. Vuokko Ahosen pro gradun mukaan (Tampereen yliopisto) heitä on saattanut olla 20-40% eli   17000 siirtolaisesta 3400-6800.

-Mie oon Kullervo, Kultsiks hyö ovat sanoneet. Tuo miun kaver, hää on Jallu, oikeelta nimeltään Kalevi, mut hää tykkääp enemmä siit Jallust. Ko siel iäs meni työt vähhii myö tultii tänne lännelle. Metsätöis on oltu ja tehty puhelinlankapylväit. Lahestha myö ollaa kumpainenkii, tääl nyt ollaa….

”Täällä” tarkoitti, että Kanadassa asti. Tutukseen haastoivat silti monet, ja nekin – niinkuin vaikkapa Niilo ja Viki, jotka puhuivat vanhaa Pohjanmaan murretta ja sekoittivat finliskaa väliin, pääsivät nopeasti perille siitä, että keskushenkilö Pertti, oli Karjalan poikii. Aika veijareita kaikki, joita oli toki kielisissäkin. Harvey esimerkiksi oli iloinen ja auttavainen nuorimies. ”Kielinen” hän oli siksi, että oli Kanadassa syntynyt, mutta puhui sujuvasti finliskaa vokaaleita venyttäen. ”Tääl maas ei ole mikään varmaa. Isä on opeettannu, niin se on sillail.” Harveyn isä oli tullut Suomesta kolmikymmenluvun nälkäaikaan ja teroittanut poikansa mieleen, että apua tarvitsevia piti auttaa. Kyläillessä saattoi tuliaisena olla vaikka perunasäkki, jota ojentaessaan Kanadan Harvey sanoi hämillisenä: ”Se on semmoost tääl maas.”

Vuonna 1990 ilmestynyt Pertti Niitamon omakustanteinen Emigrantti (Kirjapaino Tapo Oy) on niitä teoksia, jotka suotta ovat jääneet unohduksiin. Onneksi Suomen mainio kirjastolaitos on pitänyt sitä hengissä. Jokunen kappale vielä löytyy lainattavaksi, ja antikvariaateilla on niilläkin sanansa sanottavana. Emigrantin ansiot ovat muistelmien aitoudessa ja kokemuspohjaisessa siirtolaisuuden avaamisessa. Kalle Päätalo tulee mieleen, kun lukee yksityiskohtaista työn kuvausta.

Varastojen kätköstä sattumoisin pulpahtaneessa Emigrantissa on kiintoisa kytky samaan teemaan ja tutkimukseen, jota edustaa erinomaisella tavalla Jenni Stammeierin tuore tietoteos Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla.

Itket monta kertaa

”Paljon voimaa tehdä työtä,/ sekä aina onni myötä. / Siin` on kaikki toivehein,/ joista laulun tään mä tein.” Tulikohan rakentajien mieleen kaukana kotimaasta joskus P.J. Hannikaisen Mökin laittaja -laulu? Talkoot ainakin olivat arvossaan kanadansuomalaisten keskuudessa, ja viihdettä haettiin haaleilta. Cambyn haalille saatiin kerran vierailemaan keihäänheiton olympiavoittaja ja ”laulelman mestari” Tapio Rautavaara, ja Revelstoken kisoihin taas mäkihyppääjä Kalevi Kärkinen. Siirtolaiset eivät unohtaneet vanhan maan menestyjiä. – Kuva Varpu Lindströmin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon Kanadan vuodet ajoittuivat 1950-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Monet kohdemaassa ihmettelivät, miksi perhe oli lähtenyt siirtolaisiksi näin huonona aikana, kun lama oli joka alalla. Kolme vuotta aiemmin tulleet suomalaisnuorukaiset maalasivat Pertille heti alkuun varsin negatiivisen kuvan: -Itket monta kertaa, ennenkuin opit puhumaan tämän maan kieltä. Kaivoksissa vuoren sisässä sitä ei ainakaan opi. Ja tulet huomaamaan pian, että täällä ihmiset mitataan rahalla.

Ja rahasta tai pikemminkin sen puutteesta pian tulikin päivän puheenaihe. Ei ollut ymmärretty hakea siirtolaisavustusta vaan tultu omalla kustannuksella. Siitä seurasi, että tulokkaat eivät päässeet minkään avustuksen piiriin. Töitä piti saada kiireesti. Ja sama oli huoli monella muulla suomalaisella. Pertin valtasivat apeat mietteet. Miten ne niin kaikuivatkin mielessä Enso-Gutzeitin työkavereitten ja ystävien iloiset läksiäishuudot: ”Pertsu ja Martsu lähtee ulkomaille!” – Ajattelin, että minut on petetty.

Pertin vaimo Martta oli yhdeksänlapsisesta perheestä, ja sisarusparvi oli lähtenyt evakkoon kaksikin kertaa Sortavalasta. Hänen oli helpompi sopeutua, sukulaisiakin jo maassa ja kampaajan ammatti nopeammin työllistävä.

Niitamo oli 1928 syntynyt kotkalaispoika, joka oli suorittanut asepalveluksensa laivastossa Suomenlinnassa ja palvellut maineikkaalla panssarilaiva Väinämöisellä. Hän kävi Kotkan teknillistä koulua ja hankki kesätienestit miinanraivauksessa Suomenlahdella. Niitamo valmistui konemestarilinjalta 1948. Urheilullinen reipas nuorukainen olisi kyllä pysynyt leivän syrjässä kiinni kotimaassakin, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomasi olevansa Albert Canyonin tietyömaalla Brittiläisessä Kolumbiassa kahlaamassa lumessa polviaan myöten muiden muunmaalaisten seurassa katkomassa aluskasvillisuutta työkaluinaan kaksiteräinen pitkävartinen kirves ja kypärä. Myöhemmin kun poltettiin havuja, savu ei noussutkaan ylös vaan jäi matalalle ja oli tukehduttaa. Eikun kasvot märkään lumeen, jotta hengitys jotenkin kulkisi. Katerpillarin apumiehenä oli siltä osin helpompaa, mutta kun tultiin kysymään liiton jäsenkorttia eikä sitä ollut, seurasi lopputili. Pyynnöstä huolimatta liittoon ei myöskään välittömästi päässyt.

Hääppöinen ei alku siis ollut, mutta suojelusenkeli ilmestyi kohdalle edellämainitun Harveyn hahmossa. Kirjan mukaan Harvey tunsi rautatiet, eikä ”ollut outo liikkumaan ilman lippua”. Pian matkustettiinkin konduktöörin vaunussa! Se oli sattumoisin kytketty viimeiseksi tavarajunaan. Junapummimetodit eivät olleet vieraita Harveylle, ja kun juna hiljensi, hypättiin pois. Uudella tietyömaalla suomalainen kadotti pahaksi onneksi kirveensä, ja vaikka se löytyi myöhemmin ranskalaisen työkaverin olalta, ei tätä rangaistu, vaan lopputilin saivat omia oikeuksiaan napakasti perännyt Pertti eli uudisnimellä Bert ja kaverinsa Harvey.

Vällee kyllästyy

Patotyömaa on kuin toiselta planeetalta. Yhtä tummat sävyt saattoivat toisinaan toistua tulokkaitten mielissä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon perheen muutettua Calgarystä Revelstokeen elämä rupesi vähän kirkastumaan ja mieluisiakin töitä järjestymään. Parhaita ”työnvälitystoimistoja” olivat kaljabaarit, koska siellä aina joku tiesi jotakin, niinkuin esimerkiksi Warren Stahl, lempinimeltään Voorni. Voorni oli asunut aitanaapurina eräiden suomalaisten kanssa ja oppinut suomea muutaman sanan. Hilpeyttä herätti hänen tervehdyksensä ”Ota korppu!” Voorni neuvoi Bertiä ruotsalaisen isonpomon luo. Tämä pyysi nähdä työtodistukset ja vaikuttui niistä niin, että kehotti työnhakijaa ilmoittautumaan maanantaiaamuna sähkövirtakonetta korjaamaan ja se tulikin valmiiksi, ennenkuin Calgarystä aiemmin tilattu toinen mekaanikko ehti paikalle.

Kesällä 1959 kaupunkiin muutti paljon työväkeä, kun maantietyö alkoi levitä yli ja läpi Kalliovuorten. Bertillä riitti keikkaa maansiirtokoneitten korjaajana mutta vakityötä ei, kun ei ollut ammattiliiton jäsenyyttä vieläkään. Talven tultua saatiin kuitenkin ensi kerran tukea työttömyysturvavakuutuksesta, ja vuokrahelpotusta tuli talon lämmityksestä huolehtimisesta. Talvi oli kylmä, ja Niitamot keksivät laittaa Suomesta tuodut räsymatot ikkunaverhoiksi. Niitä kehuttiin kauniiksi ja erikoisiksi, mutta ennen muuta ne olivat lämpöiset.

Omalla työllä ja talkoovoimalla rakennettuun omakotitaloon kolmilapsinen perhe muutti niin, että eka yö oli nukuttava raakalautalattialla. Mutta puusepäntöiden ja vähän kerrassaan suurempienkin rakennushankkeiden myötä irtosi Bertille myös jäsenyys liittoon 75 taalalla! Rakennustöihin päästyään mies rakensi rakentamasta päästyään, niin että oli välillä puolikuolleena, kuumeessa, kädet turtana ja olkapäät auki. Harmillisiin takaiskuihin kuului mm. se, kun pomo oli antanut väärät mitat ja myöhemmin saaduista piirustuksista selvisi, että uusiksi meni. Tämä oli kuitenkin vasta huonon tuurin alkua. Isosta omasta hankkeesta, ulkoilmaelokuvateatterista tuli hyvä ja kiintoisa bisnes. Se myös kuulosti hienolta vaikka merkitsikin kauan työtä auringonnoususta auringonlaskuun. Mutta kun sitten kilpailija alalla, miljoonamies, otti ohjat käsiinsä suomalaisyrityksen nujertamiseksi, ja kun vielä valtion voimayhtiö varoitti suunnitelmistaan, joissa jaetut tontit ja rakennus tulisivat jäämään veden alle, oli Niitamon Pertin mitta tullut täyteen. Ylirasituksesta seurasi uupumus, ja lääkärikin oli valmis antamaan onnenpotkun takaisin kotimaahan.

Oliko tappio lopulta voitto, sitä sopii päähenkilön myöhemmistä vaiheista tietämättömän kysyä. Se on kuitenkin varmaa, että tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Se kun on myös monen muun tarina, mm. Kultsin ja Jallun, jotka perustivat pärerunnin, noutivat päreet metsästä katerpillarin perään kiinnitetyllä kelkalla ja myivät kattopäällysteiksi. Usko alkoi näiltäkin pojilta pian loppua. ”Tuoho pärreitte hakkaamiseen vällee kyllästyy”, huokasi Kultsi, joka sittemmin jäi kaatuneen puun alle, vammautui ja vietiin kotimaahan. Jallu suri ystäväänsä, myi asuntovaununsa ja läksi hänkin. Eräs kavereista ei tullut koskaan takaisin karhujen kuvausmatkalta – karhuista ja niiden äkkiarvaamattomuudesta oli seudulla monia juttuja. Entäs sitten Voorni? Uuden talon railakkaissa tupaantulijaisissa hän putosi sokkelin avoimeen runtiin. Tajun palattua ensimmäiset sanat miehen virottua olivat: ”Anna korppu”.

Ne kertovat jotka osaavat

Loppukaneetiksi edellämainittuun sopinevat hyvin Pertti Niitamon suuresti arvostaman appiukon Juhon edesottamukset. Juhoon saattoi 1950-luvulla tutustua Kuopion torilla, sillä hän oli persoonallinen ja puhelias kalakauppias, Kala-tirri. Lempinimi viittasi Kyllikki Mäntylän samannimiseen näytelmään, eikä yhteys ollutkaan kaukaa haettu, sillä sekä kirjailija että Juho olivat kotoisin Sortavalasta. Kun Mäntylä kertoi ikimuistoisesti kuvitteellisista hahmoistaan, paitsi ”tirristä” myös karjalaisesta evakkonaisesta Oprista, ilahdutti Juho puolestaan ystäviään ja asiakkaitaan mm. seuraavaan tapaan: ”Annaha ku mie haastan. Ku mie nuoren miehen rakensin purjevenneen, niin siin ol se huono puol, ku se laskettii vettee, jot se nojas toisel kylel. Mie laitoin kivvii painoks pohjal, sit ol hyvä. Joskus sattu olemaa paha ilma, eikä kukkaa hirvint mennä merel, mut mie tein kokkeen. Jos silliil kalliol joteki pysy seisaallaa, sit viel voip mennä merel.” Juho puhui merestä kun tarkoitti Laatokkaa.

Juhon jälkikasvu mieli muille maille vierahille ja haastoi siellä. Kun kolmivuotias tyttärentyttö Pirkko oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaan podettuaan heti Kanadaan tultua aasialaisen influenssan, oli hänellä kotiin päästyä jännittävää kerrottavaa: ”ne nii hauskast hölpöttivät ja miekii hölpötin niille – pölö pölö töttöröö…”

Kaarina Naski

Erilainen siirtolaiskuva

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, 293 s. Docendo. Kansi Pekka Sell

Tietokirja, jota lukee kuin vauhdikasta romaania ja johon toivoisi elokuvantekijäin, vaikkapa Coenin veljesten suomalaisten hengenheimolaisten tarttuvan. Jos luulit tätä ennen tietäväsi siirtolaisuudesta paljon, nyt voit tarkistaa kantaasi. Että amerikansetämme ovat viilettäneet pummilla junien katoilla ja asuneet hökkelikylissä. Ei kai nyt sentään?!

Kyllä, kyllä ja kyllä. Tosin on mentävä ajassa kauas taaksepäin, 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Sieltä aina 1930-luvulle asti ulottuvan, erilaisen siirtolaiskuvan maalaa lukijoilleen Jenni Stammeier, joka omassa työssään Ylen toimittajana sai tuntuman aiheeseen. Juttusarja poiki kokonaisen kirjan, kärpäsestä kasvoi härkänen ihan toden perään. Lähtölaukauksena olivat eteläpohjalaisen Hannes Sankelon vanhat kasettinauhat, joilla kuvataan kertojan kuusi vuotta kestänyttä reissua Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ajankuvaan vaikutti tuolloin Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus. Työnhakijat kuulivat pelkkää ei oota ja olivat pakotetut valitsemaan työn sijaan seikkailun. Saman ratkaisun olivat tehneet monet maanmiehet Yhdysvaltojen 1907 laman jälkeen.Tuhansia maileja liikkuvalla ”kattoterassilla”. Mikäs siinä!

Stammeierin teksti on eloisaa ja aiheeseen omaehtoisesti sukeltavaa, tässä erityisesti asianosaisten tai heidän sukulaistensa haastattelut ja muistiinpanot ovat pontimena. Mutta myös amerikansuomalaisten lehtien, järjestöjen ja tilastojen osuus on merkittävää lähdeaineistoa. Lisäksi fiktiivinen panos kulkuri-ja seikkailuromaanien muodossa itseään Jack Londonia myöten laajentaa ja tarkentaa näköalaa. Ja Siirtolaisuusinstituutti on toki aina alan tutkijain käytettävissä.

Kun sinoot niin nuori

Amerikkaan kun pääsee, niin rahamiehenä tullaan takaisin! Niinhän se ei välttämättä käynyt. Siellä se oli Pohjois-Nevadassa Winnemuccan pikkukaupungissa 1896 suomalaisen työväenliikkeen tuleva vaikuttaja Oskari Tokoikin ollut junapummina jo hyvän aikaa. Mikä lie hänet oli saanut kotomaassa lyömään Mantan Kallea halolla päähän. Henkikulta oli Kallella säästynyt, mutta Oskari otti säikäyksissään pitkät, vaikka perheellinen mies olikin. Pahaksi onneksi työt uuden maan kaivoksissa olivat pysähtyneet. Eikun junakulkuriksi. Ties minne oltiin matkalla, mutta vaunun katolla tuntui hetkittäin ihan nautinnolliselta.

Tarinoita suomalaisista bommeista, trampeista, hoopoista (hobo) on viljalti. ”Kun sinoot niin nuori, ales kaivantoon ei kyllä pääse”, sanottiin hontelolle Kortes-pojalle Hanskille. ”Kyllä se vähän meinasi lyödä lasit hikeen”. Karjarengiksi sentään pestattiin kesäksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle.

Kanadan työllistymisleireillä olleet työttömät protestoivat heidän työvoimansa hyväksikäyttöä ja leirin huonoja oloja matkaamalla junan katolla Ottawaan huhtikuussa 1935. Heidät pysäytettiin Reginassa. Kaivoskaupungit Kanadassa – Sudbury ja Timmins – ja Yhdysvalloissa – Carbon ja Hanna – sekä metsätyöt Kanadan Ontariossa ja Yhdysvaltojen Montanassa olivat mitä todennäköisimmin suomalaisten junapummien ykköskohteita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yhdessä junassa matkusti kattokyytiläisiä enimmillään nelisensataa. – Kuva Varpu Lindström-Bestin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Tavarajuniin hiivittiin joskus ratapihalla, mutta vaarana oli, että pian vartijan pamppu paukkui. Otollisempaa oli ”alan ammattilaisten” mukaan pyrkiä liikkuvaan junaan, kun se ei ollut vielä vauhdissa tai eteni vastamäkeä, tarttua kripoihin ja tähdätä vaunun etummaisille tikkaille välttyäkseen pahemmilta kolhuilta. Kurikkalainen Jaakko Jyllilä oli Jack Londonin, tulevan kirjailijan, hobojengissä. Nämä reissulaiset eivät viihtyneet katolla, vaan kepluttelivat itsensä umpivaunuun, pullmaniin, tavaroiden päälle. Toisinaan hobot saivat myös rautateiltä pätkätöitä, rakensivat rataverkostoa taikka toimivat kantajina tai lastaajina. Tokoi mm. oli veturinlämmittäjän apulaisena. Hoboja pidettiinkin matkustelevina työläisinä erotukseksi työtä karttavista kulkureista trampeista.

You are allright, Finn

Mitä sitten tarkoitettiin hobojen jungelilla? Kirja vastaa, että se oli leiripaikka siistiytymistä varten. Joskus siitä muodostui varsinainen hökkelikylä, näkynä tuskin kovin houkutteleva. Kulkumiehet peseytyivät ja saivat ruokaa yhteisestä padasta. Muonavarastoa joutui kuitenkin jokainen kasvattamaan tavalla tai toisella. Jaakko-papan – em. Jyllilä – kertomat jutut tulivat vuosikymmenten päästä suvussa tutuiksi. Ei ehkä vähiten se, että hän oli osoittautunut nokkelaksi kanansieppaajaksi. Jonkun leiriläisen kiitellessä Ryssän pyyntitaitoja London korjasi: ”Ei se ole ryssä, vaan Finn!” Ja suuntasi myös kehunsa suoraan asianomaiselle: ”Sinä olet allright, Finn!”

Jungeleita oli jo 1800-luvun lopulla, ja joskus niistä tuli liian suuria, hygenialtaan pitelemättömiä. Kolmikymmenluvun laman aikana jouduttiinkin Vancouverin suurin jungeli sulkemaan. Suomalaisten hökkelikylä eli hienommin ”kolonia” oli Montrealissa. ”Me otettiin sieltä semmonen huone, kato”, saattoivat pojat asetella sanojaan, mutta yhtä kaikki, kysymys oli murjuista, joita kauhisteltiin paikallisissa lehdissä. Myös Suomen Kuvalehti kävi tekemässä juttua.

Hulivilityttöset muistaa

Teoksesta ponnahtaa ilmoille sellainenkin nimi kuin Niilo Wälläri Duluthin Työväen Opiston yhteydessä. Sitä ylläpitivät sosialistisen työväenliikkeen nimissä amerikansuomalaiset iww:läiset. Industrial Workers of the World eli IWW oli ainoa poliittinen liike, joka tuki siirtotyöläisiä. Kun oli liiton jäsen, oli myös suojassa irtolaislaeilta. Että myös Wälläri, Suomen Merimies-Unionin väkivahva puheenjohtaja (1938-1967) oli käynyt ”junapummikoulua”, itsetietoisten selviytyjien opinahjoa, on varmaan monelle uusi tieto.

Samalla tavalla kuin utopiahankkeet vetosivat suomalaisiin intellektuelleihin, heitä oli myös hobojen joukossa. Yksi heistä jopa valittiin hobojen kuninkaaksi. Hän oli Juho Henrik Rautell, akateemisesti sivistynyt taidemaalari, joka nyt kierteli maailmalla ja pyrki toteuttamaan ihanteitaan sosialismin hengessä. Ja samantyyppinen oli valinnoissaan Konni Zilliacus, kirjailija ja aktivisti.

Nämä ajat ja tapahtumat ovat tuottaneet myös musiikkia Amerikan mantereella. Mitenkä Matt Huhta sanoikaan? ”Kuljin itään ja länteenkin, enkä jäänyt edes kiinni, kun joka päivä matkustin mailitolkulla unelmiini.” Huhta, jonka vanhemmat olivat Ilmajoelta, oli Yhdysvalloissa syntynyt. Hänet tunnetaan protestilaulajana ja kulkurina T-Bone Sliminä. Amerikansuomalaisten keskuudessa Huhdan lauluja suuremmassa suosiossa oli kuitenkin Hiski Salomaan Lännen lokari, joka ei niinkään tepsinyt kantaaottavuudellaan kuin kulkemisen ja valloittamisen riemullaan. Pohjasipa ”lokari” runolainaan tai ei, yhtä kaikki se kiehtoo yhä taatusti myös monia tämän tietokirjan lukijoita: ”Olen kulkenut merta ja mantereita/ja Alaskan tuntureita/ Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa /Lännen lokareita…”

Mitalin kaksi puolta

Junapummien joukossa kuuluu olleen joskus naisiakin, muttei juurikaan suomalaisia. Stammeier mainitsee ylihärmäläisen Sanna Kanniston, joka vaelsi määrätietoisesti ja otti varmaan vapaakyytejäkin, mutta ei ollut hobonainen, sillä hän vei palkattuna puhujana 1909 poliittista sanomaa suomalaisille metsureille. Puoluekokouksessa Sanna oli valittu Kanadan ensimmäiseksi suomalaiseksi kiertäväksi puhujaksi. Salainen poliisi oli myöhemmin hänen kintereillään, ja seurasi pidätysten ketju, mutta puhujamatkoja Kannisto jatkoi 1920-luvun lopulle asti. Jollei kulkuri- niin kapinahenkeä ilmeni sentään suomalaisnaistenkin joukossa, kun siirtolaisten hyväksikäyttäminen alkoi ahdistaa. Muistiin on kirjattu sellaisia mielipiteitä kuin ”sen aikanen haussipiika oli orja”.

Kulkuriromantiikan nurjalla puolella oli mielenterveysongelmia, paperittomana piileskelyä, nälkää, vilua, väkivaltaa, jopa ihmissalakuljetusta. Saatettiin pumpata ulos junasta keskellä autiomaata, eikä ollut poikkeus, että jarrumiehet potkivat alas kiipeilijät.Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita junapummien onnettomuuksia oli vuosien 1929 ja 1939 välillä Yhdysvalloissa yli 25 000, useat uhreista alle 21-vuotiaita. 1920-luvun suomalaisten junapummien määrä liikkui jossain viiden ja kymmenen tuhannen välillä.

Jenni Stammeier saattaa pieteetillä loppuun niiden henkilöiden tarinat, joita hän kuljettaa kautta kirjan. Mietelauseista ajatteluttavimpina mieleen jäivät: ”Kun julkes, eikä oriaallu eikä peljännyt, niin kyllä leivässä pysyi”. Tai: ”Kyllä siellä nauru oli niin löyhäsä, että se ei ole ollenkaan tosikaan!”

Kaarina Naski

Toisilla on ”se jokin”

Uusi Suomen Kansallisteatteria valottava teos käsittelee
1970-1990-lukuja, jolloin niin teatteri kuin koko suomalainen yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Kansikuva on näytelmästä Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina, 1975. Nimiosassa (ylimpänä) Pentti Siimes, muissa rooleissa vas. Peter Turtschaninoff, Lars Svedberg, Seppo Laine, Kauko Helovirta, Tarmo Manni, Kim Floor ja Tapio Hämäläinen. Lavastus Pekka Heiskanen, kuva Kari Hakli, Suomen Kansallisteatterin arkisto. Kannen suunnittelu Teemu Junkkaala. SKS

-Multa kysyi nuori toimittaja, että kuule, minkä värisenä sä menet Kansalliseen? -Mä sanoin, että lähinnä kai vihreenä, koska tässä vasta opettelen näyttelemistä. Näin kertoo näyttelijä Soila Komi uransa alkuaikojen värittyneestä ilmapiiristä Suomessa. Samoihin aikoihin myös vanhempi kollega Hannes Häyrinen pohti taiteen olemusta: ”Joillakin nuorilla ohjaajilla on se jokin, esimerkiksi tällä Hällströmillä, Holmbergilla ja Korhosella, vaikka nehän on kommareita kaikki!”

Näilläkin repliikeillä voitaisiin tiivistää ennakkoluuloista ajankuvaa, joka osui Kai Savolan pääjohtajakauden 1974-1991 alkuun. Koko kautta käsittelee professori emerita Pirkko Koski vastikään ilmestyneessä historiateoksessaan Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa. Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on yhtä lailla kuin Kansallisteatterikin 1800-luvulla perustettu kulttuuri-instituutio. Vielä 1870-luvun alussa Kansallisteatteria pidettiin vanhoillisena, mutta Savolan kauden loppupuolella jo Suomen teattereiden edelläkävijänä. Pääjohtaja oli arvostettu draaman tuntija, jonka toiminnassa kuvastui yksilölähtöinen sosiaalinen vastuu, erottautuminen nationalistisesta kansallisesta ajattelusta ja kansainvälisyys. Savolalle myönnettiin professorin arvonimi 1983.

Karjalaiset taiteilijat ovat antaneet vahvan panoksensa niin Suomen teatterielämään kuin muillekin kulttuurin sektoreille. Monille heistä on Kansallisteatteri ollut työnantajana. Uukuniemeläiselle Tapio Hämäläiselle esimerkiksi. Vaikka Hämäläinen muistetaan eritoten vuoristoneuvos Tuurana Turhapuro-leffoista, hän teki ennen muuta merkittäviä rooleja näyttämöllä. Kesäteatteripesti Pyynikillä kuusikymmenluvulla leimasi Hämäläisen yhdeksi Antero Rokan roolin mainioista tulkitsijoista.

Rokasta Rokkaan

Tästä juohtuu lukijan mieleen edelleen, että Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen Rokka – Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa – oli Viipurissa syntynyt amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen, joka oli palvellut sota-aikana ilmavoimissa tähystäjäupseerina. Vuonna 1959 Tolvanen muutti vaimonsa kanssa Australiaan ja myöhemmin perheineen Etelä-Afrikkaan. Väinö Linnan romaanissa Rokan esikuvana ollut Viljam Pylkäs puolestaan oli syntynyt Valkjärvellä. Rauni Mollbergin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Rokan roolissa nähtiin Vuokselassa syntynyt Paavo Liski. Ohjaaja, teatterinjohtaja, professori Liski oli kulttuurivaikuttaja, jolle niin Karjala-kysymys kuin suomalaisuus olivat tärkeitä.

Perityt ominaisuudet

Pirkko Kosken kirjan henkilöluettelossa on mainittu ainakin seuraavat karjalaisperäiset Kansallisteatterissa työskennelleet tai siellä edelleen toimivat taiteilijat: Paavo Liskin poika Petri Liski, antrealainen Antti Litja, viipurilainen Ritva Ahonen-Mäkelä, uusikirkkolainen Eugen Terttula, liperiläinen Henny Waljus, lappeenrantalaiset Lauri Väärä ja lavastaja Pekka Heiskanen sekä viipurilainen lavastaja/lasitaiteilija Oiva Toikka. Menestykseltä, palkinnoilta ja arvonimiltä eivät ole välttyneet edustivatpa sitten luovutettua, Etelä- tai Pohjois-Karjalaa. Joskus pelkän lähtökohdan mainitseminen, jollei nyt ihan ole kiinnitykseen vaikuttanut, on saattanut toimia isona plussana. Kun pääjohtaja Kai Savola kysyi nuorelta Pirjo Luoma-aholta, onko hänessä itkijänaista, saattoi tuolloin vastavalmistunut näyttelijä vastata varmalla äänellä: ”Taatusti, olen äitini puolelta karjalaista sukua!” Pääjohtaja vakuuttui. Perityt ominaisuudet ratkaisivat.

Herkkua on

Herkkua kuin heinänteko -esityksen koko ensemble. Ohjaaja Sari Siikander, rooleissa Sinikka Sokka, Nina Tapio, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang, Sami Hintsanen, Kai Vaine, Pihla Penttinen, tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine, Katri Mäkinen.

Ja jos taas hypähdetään Uuteen Iloiseen Teatteriin Helsingin Linnanmäelle, niin siellä kaikki on, kuten revyyn nimikin jo sanoo, Herkkua kuin heinänteko. Ja samalla varmistuu se, mistä hyvä revyy on tehty: musiikki, tanssit ja sketsit sekä oikea ajoitus – samppanjapullon korkin tulee poksahtaa juuri kun kesä on ovella. Lämmintä huumoria, railakasta menoa ja paljon upeata silmänruokaa. Uudistunut ja nuorentunut käsikirjoittajajoukko on tematiikassaan lähtenyt feministisestä ajattelusta peilattuna mm. vanhoihin Suomi-filmeihin, nähnyt arjen komiikkaa myynnissä ja mainonnassa ja monissa päivän must-ilmiöissä. On hykerryttävää joogatuokiota ja huussifilosofointia sekä riemullista perhedynamiikkaa huonokuuloisen mummin saadessa talon tyttären sulhasehdokkaan kuulusteluillaan epätoivon partaalle. Jean S. -yhtye loihtii musiikkia kapellimestari Anssi Sopasen toivomaan suuntaan solistisessa ilottelussa ja värikkäässä näyttämökuvassa, jonka kruunaa Mikko Ahdin tasokas koreografia. Tanssijat ottavat estradin, taipuvat miten tahtovat, fiilistelevät ja hurmaavat…

Tanssiva leipuri

Antton Laine osaa myös poseerata. – Revyykuvat Harri Hinkka.

Tanssijoista tekee mieli mainita eritoten Antton, jolla on ollut erikoislaatuinen etenemistie. Ja jo tähän mennessä hieno ura. Laulavia leipureita tiedetään maailmalta – italialaisen Luciano Pavarottin isä oli sellainen, ja pojasta se vasta mahtava laulaja tuli, mutta Antton Laine on tanssiva leipuri. Niin juuri. Mitäs sanotte? Brasilialaissyntyinen Antton varttui Kotkassa, ja kaikki perheen lapset harrastivat voimistelua, pojat Innossa, tytöt Kisailijoissa. Breakdance-kurssilta suoraan kilpatanssin pariin Kotkan Hyrriin. Sillä seurauksella, että juuri Kotkan ammattikoulusta leipuriksi valmistunut nuorukainen suuntasi kesätyöpalkkionsa turvin Helsinkiin. Eikäpä aikaakaan, kun Antton Laine voitti showtanssissa maailmanmestaruuskultaa ja kolme maailmanmestaruushopeaa parinsa Katja Törmälän kanssa. Nykyisin Laine on tanssijan työnsä ohella varsin kysytty ja maineikas koreografi, ei vähiten urheilun puolella. Hän on mm. joukkuevoimistelun naisten sarjan maailmanmestariryhmän Tampereen Minettien koreografi. Semmoisia leipureita Kotkassa kasvaa!!

Metsäläisyys ja mitä se on?

Kuka nyt edellämainitustakaan päätellen enää uskoo, että me suomalaiset olemme metsäläiskansaa? Jaa, hetkinen, mitä se Aura Raulo sanookaan? ”Olen osa tätä ekosysteemiä, siellä minulla on paikka karhunsammalen ja pystynäivertäjän välissä.”(HS 16.5.2019)

Tuo on kyllä kauniisti, lähes runollisesti sanottu. Kuka on Aura Raulo? Lehtikuvasta päätellen iloinen, nätti nuori nainen. Näyttääpi tekevän väitöskirjaa Oxfordin yliopistossa Englannissa. Evoluutiobiologiasta. Oli amerikkalaistytön kanssa tutkijana Madagaskarin sademetsässä ja on aiheuttanut hämminkiä mm. pitämällä konferenssiesitelmän liito-oravista minä-muodossa ja aiheen mukaisessa asussa, ikäänkuin liito-oravana. Kuulostaa tosi mahtavalta. Aura Raulo on kertonut myös ahdistavista lapsuudenkokemuksistaan ja tietää että moni huippututkija on ollut lapsena koulukiusattu. Ja kuin eräänlaisena vahvistuksena mainitsee senkin toteamuksen, että Piilaaksossa epäcooleista nörteistä on tullut miljardöörejä (Kirkko ja Kaupunki 11.2.2019)

Rauloa kiinnostaa villien metsähiirten, liito-oravien ja vampyyrilepakoiden hyödyllinen bakteeristo. Näistä bakteereista ja ihmisen vastustuskyvyn vahvistamisesta kuullaan taatusti myöhemmin.

Kaarina Naski

Näkijä ja kokija

Kauniista naisesta saa vetävän kansikuvan, mutta Michelle Obaman kohdalla kuvalle antaa lisäarvoa teokseen painettu elämänohje: ”Isäni Fraser opetti minua olemaan ahkera, nauramaan usein ja pitämään sanani”.

Minun tarinani, 510 s., Otava, suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu Christopher Brand, kannen kuva Miller Mobley.

Kun Barack Obama senaattorina ollessaan asui Washingtonissa ja perhe Chicagossa, peloteltiin Michelle Obamaa ystävälliseen sävyyn mahdollisilla negatiivisilla seuraamuksilla. Erillään olo ei tietäisi hyvää avioliitolle. ”Mikään ei tarkoittanut, että minun pitäisi luopua kaikesta tukeakseni miestäni. En totta puhuen halunnut luopua yhtään mistään”, toteaa rouva Obama kirjassaan Minun tarinani, ja lukija voi suorastaan nähdä hänen silmiensä tuikkivan uhmakkaasti. Hän oivalsi kyllä senaattorin vaimoon kohdistuneet odotukset, mutta piti vielä olennaisempana sitä, että hänellä itselläänkin oli ura, joka merkitsi hänelle paljon. Princetonin ja Harvardin yliopistoissa opiskellut juristi tiesi toki arvonsa.

Lukija, eritoten naislukija nyökkää hyväksyvästi. Esimerkillistä toimintaa, niin sitä pitää! Mutta kun sitten saman perheen toinen juristi ilmaisi aikeensa pyrkiä pitemmälle, presidentiksi asti, niin kompromissit astuivat kuvaan. Michellelle hyvin läheinen isoveli Craig, koripalloilija, huomasi siskonsa olevan tulevaisuudesta huolissaan ja lausahti viisaasti, että ”jos kerran Barackilla on tilaisuus saada pallo sukkaan, niin kyllä hänen on siihen tartuttava”.

Muistelmateos piti heti markkinoille tultuaan johtopaikkaa Suomen luetuimpien tietokirjojen listoilla, ja tämä näkyi myös kirjastoissa ennätyspitkinä varausjonoina. Ja pian kirjaan tartuttuaan lukija huomaa, miksi se on niin suosittu.Tekstissä viehättää ennen muuta sen rehellisyys. Mutta myös huumori ja taitava kirjoittajan ote. Valkoinen talo jo sinällään on kiinnostava, enemmän portaitakin kuulemma kuin moni äkkipäätä osaa laskea, mutta miten siellä asutaan oikeasti? Törmätäänkö Salaisen palvelun agentteihin? Kyllä ja toisen kerran kyllä. Aina läsnä nappikuulokkeineen ja aseineen. Niinpä tyttäret Malia ja Sasha saattoivat turvallisesti pelata palloa kuusikerroksisen ja 132 -huoneisen keskusrakennuksen käytävillä tai kiipeillä South Lawnin puissa. Kirjoittajan tapaa luonnehtia asioita kuvaa mm. seuraava lause: ”Barack valvoi iltaisin myöhään Treaty Roomissa lukiessaan raportteja ja puheluonnoksia, ja siellä meidän Sunny -koiramme joskus kakki matolle.”

Lämpimyys ja elämänmyönteisyys leimaa teosta kauttaaltaan kerrotaanpa keskushenkilön lapsuudenkodista, opinnoista tai hänelle merkityksellisistä henkilöistä, eikä vähiten suuresta rakkaudesta aviopuolisoiden välillä.”Uskoin tähän mieheen, tähän liittoon.” Se oli lupaava lähtökohta nuorelle amerikkalaisparille, jolla pian oli kaksi lasta, kolme työpaikkaa, kaksi autoa, yksi asunto eikä yhtään vapaa-aikaa. Tuossa vaiheessa senaattori Barack Obamalla oli myös opetustyötä, ja molemmat aviopuolisot toimivat eräiden voittoa tavoittelemattomien järjestöjen johtokunnassa.Työssään Chicagon yliopistollisessa sairaalassa Michelle Obama perusti palvelun, joka mahdollisti tuhansille South Siden asukkaille kohtuuhintaista terveydenhoitoa. Tässä jo voidaan nähdä alkusoittoa sille, minkälaisten asioiden parissa maan ensimmäinen nainen, First Lady tulisi aikanaan toimimaan ja toisaalta jatkoa sille, mihin hän oli kasvanut seuratessaan oman isänsä vakaumuksellista huolenpitoa kotikaupunkinsa demokraattisen puolueen piiripäällikkönä.

Mutta ennenkuin Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain 44. presidentti, käytiin tietysti läpi uuvuttava kampanjointi. Teoksessa on kuvattu eräs tällainen raskas päivä, joka sattui myös olemaan esikoisen syntymäpäivä. Vanhempien omaatuntoa tuikki se, että Malia oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Perhejuhla päästiin aloittamaan kovin myöhään. Mutta lapsipa vaistosi isän ja äidin mielentilan ja sai koko joukon liikuttumaan hyppäämällä isän syliin ja kiittämään ”parhaista synttäreistä ikinä…”

Presidentin virkaanastujaispäivän kutsuttuina vieraina oli mm. ryhmä Little Rock Nine, yhdeksän mustaa opiskelijaa, jotka olivat uskaltaneet ilmoittautua valkoiseen lukioon Arkansasissa ja kohdanneet kovaa kohtelua ja kiusaamista. Barack Obama oli useasti todennut, että Little Rock Ninen esimerkki kannusti häntä nousemaan Valkoisen talon portaita, kuten nuo pojat aikanaan kiipesivät Central High Schoolin portaita. Michelle taas on kokenut olevansa velkaa maansa lapsille ja erityisesti tytöille ja päätellyt tämän johtuneen ihmisten reagoimisesta hänen elämäntarinaansa, siihen seikkaan, että musta tyttö köyhästä kaupunginosasta oli opiskellut eliittiyliopistoissa, valittu johtotehtäviin ja päätynyt Valkoiseen taloon. ”Elämänkaareni oli toki ollut poikkeuksellinen, mutta ei ollut mitään hyvää syytä sille, miksi niin oli oltava”, kirjailija sanoo. Hän oli monta kertaa tullut huomaamaan olevansa ainoa värillinen nainen – tai ainoa nainen – neuvotteluissa ja kokouksissa. Nyt hän näki tärkeäksi vaikuttaa siihen, ettei jäisi ainoaksi..

Presidenttien puolisoilla riittää luonnollisesti virallistehtäviä, ja henkisen tuen antajana lähin ihminen ja perhe on aina kullan arvoinen. Mutta Michelle Obama otti huolekseen myös muiden lapset, kotimaan lapset, maailman lapset. Perustettiin kasvimaa South Lawnin nurkaan, ja kasvimaa-apulaisia tuli niin sen muokkaamiseen kuin sadonkorjuuseen Banckroftin alakoulusta. Sadosta nautittiin yhdessä ja osa siitä lahjoitettiin kodittomien järjestölle. Käynnistettiin uusi projekti, jotta kouluruokia saataisiin kehitetyksi terveellisempään suuntaan ja haettiin keinoja nuorten liikuntaharrastuksen lisäämiseksi. Ja pian saatiin näyttöä siitä, että kaikkialla maassa lapset söivät enemmän täysjyväviljaa ja kasviksia. Yhdessä Jill Bidenin kanssa Michelle alkoi taivutella yrityksiä palkkaamaan ja kouluttamaan sotilaiden puolisoja, jotta näiden ura ei katkeaisi heidän muuttaessaan osavaltiosta toiseen. Yli 2800 Rauhanjoukkojen vapaaehtoista koulutettiin niin ikään toteuttamaan kansainvälisiä avustusohjelmia, joissa tyttöjen pääseminen osalliseksi opetuksesta oli erityistavoitteena.

Hyvillä tarinoilla on aina arvoa, eritoten tämänkaltaisilla, ”tienraivaajan sielua” valottavilla kertomuksilla. Ilkka Rekiaron hieno suomennos ansaitsee erityiskiitoksen.

Kaarina Naski

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski