Kun aika oli poissa saranoiltaan

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Orjatsalo -teos on saanut väkevän kansikuvan. Siinä on kuvattuna viime vuosisadan suuriin nimiin kuuluvan taidemaalarin Antti Favénin maalaus silloisesta Kansan Näyttämön näyttelijästä Aarne Orjatsalosta vuonna 1912. Museovirasto.

-Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

-Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?, hän kysyy.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla. Lukija jää miettimään yksittäisen ihmisen henkilökuvaa, johon eri valaistuksessa syntyy erilaisia sävyjä. Ja sitäkin, miten ajan tuoma patina on jo arvo sinänsä.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntyneen Aarne Alarik Riddelinin (myöh. Orjatsalo) isä oli ammatiltaan metsänhoitaja (kuten myös puolisen vuosisataa myöhemmin syntynyt niin ikään simolainen, Veikko Huovinen, rakastettu kirjailija.) Teos vilisee silloisia tunnettuja taiteilijanimiä Eino Leinosta nuoreen Tauno Paloon.

Aarne Orjatsalo oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine jäi.

Maamme historia on Aarnen tarinassa koko ajan läsnä. Samana vuonna – 1899 – kun koulupojasta tuli näyttelijäoppilas Suomalaiseen Teatteriin Helsingissä, kuultiin Sibeliuksen Finlandian ensimmäinen versio sanomalehdistön päivien juhlanäytöksessä 1899. Päivälehdestä saatiin lukea arvostelu Hamletista – kriitikko Eino Leino huomioi Aarnen Gyldensterninä, ja Uusi Suomikin kiitti nuorta tulokasta. Pian puhuttiin myös saman näyttelijän komeasta Lemminkäisestä.

Sisäänrakennettu tragedia

Suomessa oli käynnissä suuri rakennemuutos, ja sosialistiset ajatukset alkoivat levitä Saksasta ja Venäjältä. 1903 Suomen Työväenpuolue pitää kokouksensa Forssassa ja muuttaa nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Kirjoittaja toteaa, että työväenluokkaan samaistuminen tuntui varmaan Aarnesta hienolta, mutta työläisille Riddelin oli edelleen herra. Tuolloin näyteltiin osuvasti Maksim Gorkin Pohjalla -näytelmää, vaikuttavaa köyhälistökuvausta, jossa samainen ”herra” keräsi sulkia hattuun nuorena Aljoshkana. Seurasi juhlahumua ja kolttosia ja pahaksi onneksi ensimmäiset potkut. Niitä mahtui Orjatsalon uralle useampia, kuten pakomatkojakin. Eka kerralla merille, Pietariin ja Odessaan, jossa yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Kotiin palattua Tampereen Teatteriin, nyt nimellä Arne Karpio.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan”punainen julistus”, ja Karpio tai minkä hän nyt tällä kertaa onkaan, valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 ja esittämään – lehtiarvostelujen mukaan unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi. Lukija on hämmentynyt moisen monipuolisuuden edessä. Ei ihme, että jutuista tuli, kuten Laukon torpparihäädöistä, teatterimiehen dramaturgialla laadittuja.

Elli Tompuri, kaunotar mutta paljon muutakin. Hän oli 1900-luvun merkittävimpiä näyttämötaiteilijoita ja vuosisadan alkupuolen teatterikentän näkyisä toisinajattelija, Orjatsalon hyvä ystävä. Vuonna 2001 Helka Mäkinen väitteli Tompurista tohtoriksi Helsingin yliopistossa teatteritieteen alalta. Jo otsikko oli paljonpuhuva: Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.
-Postikorttikuva (Paul Heckscher) on Tampereen Teatterin arkistosta, eikä kuulu ko. kirjassa julkaistuihin.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys, sama mielen valoisuus, sama edesvastuuttomuus, sama persoonallisuuden ärsytys- ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan. Pennanen mainitsee Jalmari Finnen arvostelun Kullervosta esimerkkinä oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta Orjatsaloon.

Max ja Moritz ja karu todellisuus

Teoksen tekijä on itsekin teatterimiehenä oivaltanut hyödyntää kerronnassa vastakohtaisuudet ja komiikan. Niinpä mieleen tulee Max ja Moritz, kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella. Kirjailija Esko Piipon mukaan jo lähtö kangerteli, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Hevoskyydillä oli mentävä Porvooseen. Mutta lausujat saavuttivat menestyksen, jonka siivittämänä jatkettiin siinä määrin rennoissa merkeissä, että runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen. Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta kun sanoi, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa Helsingissä. Ettei tilaisuutta pidetty Kansallisteatterissa, sen huomioimisesta syntyi merkittävä aikalaisarvio. Eino Leino ihmetteli, miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä.

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tulee valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi, suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä ja haikailee uutta työväenteattereille suopeampaa yhteiskuntaa. Jotaarkka Pennanen sanoo, että Orjatsalon vallankumouksen tie kulkee enemmänkin kohti teatteria kuin rintamaa. Professori Heikki Ylikangas antaa hänen mukaansa realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Pennanen tarkisti vielä asian viipurilaisista lehdistä. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta. Orjatsalo ei kuulunut Pennasen mukaan itse legioonaan vaan oli suoraan päällystön alainen. Hän oli mukana legioonalaisten asioiden käsittelyssä vielä Lontoossa, jossa tapasi mm. Charlie Chaplinin päästyään vihdoin taas näyttelijänä estradille Winter Garden Theatressa 1921.

Pyssynpauketta finnien haaleista

Kesäkuussa 1923 amerikansuomalainen Raivaaja kertoi Orjatsalon päässeen vihdoin Yhdysvaltoihin. Hän näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia, ja niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät finnien haaleista kuuluvaa pyssynpauketta. Elli Tompurikin saapui Amerikkaan 1924 kiertueelle, mutta Orjatsalon, arvostamansa kollegan kanssa hän ei voinut esiintyä samoilla näyttämöillä amerikansuomalaisten poliittisen jakautuneisuuden ja haalien ”pesäeron” vuoksi.

Oltuaan kiertolaisena Amerikassa mm. Minnesotan, Virginian ja Mainen osavaltioissa ja johdettuaan New Yorkin työväentalon näyttämöä Orjatsalo sai vihdoin Suomen passin helmikuussa 1929 ja palasi Suomeen. Pian hän kävi taas turneella, mm. Itä-Suomen kaupungeissa Viipuri tukikohtanaan ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Työväenteatterin johtajaksi epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Pian Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin: seurauksena potkut. Ja taas pakomatkalle, viimeisen kerran. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta Eino Leinoa lainaten: Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…

Kaarina Naski

Mainokset

Johan me on tää nevejerkki nähty!

Amerikkaan lähteneiden sukulaisten kuvia ja kirjeitä on varmaan monissa kotiarkistoissa. Sellaisia on hyödyntänyt omakohtaisesti tämän romaanin kirjoittaja ja uppoutunut lisäksi virallisiin lähteisiin. Ennenkuin vaasalaissyntyinen Mai Tolonen FM saattoi keskittyä kokonaan fiktion kirjoittamiseen, hän teki työelämässä täyden päivän mm. EU:n tutkimus- ja innovaatiopolitiikan kehittäjänä Helsingissä ja Brysselissä. – Teoksen ulkoasu ja taitto Jouni Korkiasaari, kannen valokuvat Susanna Lehto ja Gustaf Sandberg/ Svenska Litteratursällskapet i Finland (v. 1900)

 Mai Tolonen, Kupai nau – nähdään pian, 267 s. OK-kirja

”Ei siellä tartte Ameriikassa portaitakaan itte nousta, vaan otetaan eloveetteri, joka nostaa väen ylös.” Niin olivat kertoneet asioista perillä olevat. Ja Adolfiinalle oli Valte kirjoittanut saavansa neljä taalaa päivässä rautamainissa, hyvin maksoivat. Rupeaisi nyt Adolfiinakin vaan tavaroitaan keräilemään ja pilettien ostoon. Kirjeen lopussa vielä sanat, joita piti itsekseen toistella: ”Kupai nau. Nähdään pian.”

 

Mai Tolosen tuore romaani valottaa empatialla siirtolaisuutta, tuota suomalaiset 1900-luvun alussa villinnyttä ilmiötä. Hän kuljettaa tarinaa yksilötasolla mutta laajentaa kysymyksen rivien välissä isommaksi. Kaikki eivät välttämättä onnistu vieraalla maalla onnen etsinnässään, mutta löytävät itsensä, joka on saavutus sinänsä.

Sieltähän he ovat S/S Polariksen lähtöluettelosta (13. huhtikuuta 1904) poimittavissa Tolosen kirjan päähenkilöt, renki Albin Määrinkäinen Jurvasta, veturinlämmittäjä August Leppimäki ja barnflicka Sofia Lönnberg Viipurista, sekä opettaja Johan Liljestrand Pietarista. Lönnberg oli äitinsä, Liljestrand merikapteeni-isänsä puolelta Pietarsaaresta, joka edustaa siirtolaistilastoissa varsin näkyvää osaa.

Vaikka kauppapuksuksi

Siinä missä Latvalan talon renki Albin miettii Amerikan-tätinsä puheita menestymisestä, että jos siellä Hänkokis Misikaanis pääsis mainihommaan tai kieltä opittuaan vaikka kauppapuksuksi, siinä opettaja on yhä tyrmääntynyt ehdotuksesta, että Pietarin suomalaisessa koulussa ei pitäisi ollenkaan käyttää suomen kieltä ja ottaa valistushengessä mukaan Amerikkaankin kirjoja: Antiikin suuret filosofit, latinan kieliopin, Shakespearen Macbethin ja Björkqvistin postillan…

August Leppimäki puolestaan pohtii perhettään. ”Minä tienata ravautan äkkiä rahat ja lähetän sitten Hildalle. Se kokoaa pesueen ja tulevat kaikki perästä.” Viipurista Wiglundin kaupasta ostettu Tukkijunkkari-aski tulee mieleen kun hermostuttaa. Neljä papirossia olisi vielä jäljellä…

Ja Sofia eli Fia, joka on ollut leskimiehen, tuomari Axel Hammargrenin lapsia hoitamassa tutkailee tuntojaan, tekikö oikein kun lähti, vaikka Axel oli jo sormusta tarjonnut. Ja matkakin pelottaa, ei ole aiempaa kokemusta kuin reissusta Kivennavalta Viipuriin.

Kun juna oli purkanut siirtolaislastinsa Hangon asemalle, seurasivat lääkärintarkastukset ja muut virallistoimet, kapakkakin houkutteli. Määrinkäisen renkikaveri Wilhelmi Alajyskä varoitteli jo tulevan varalta tuhlaamisesta: ”Ei ne tollaritkaan tyhjästä taskuun ilmesty”. Semmin Alajyskää ei sitten näkynyt, viime hetkellä reissunsa peruneita lie ollut muitakin. Polaris-laiva suuntasi Hangosta Hulliin. Ja Liverpoolissa odotti valtava Saxonia-alus ja samanmoinen lähtökaaos. ”Kaikki painautuivat lähelle lankonkia ja yrittivät päästä laivaan ennen muita.”

Kirjoittaja eläytyy hienosti lähtijäin asemaan ja kuljettaa heidät yli Atlantin kirjurina opettaja Liljestrand, joka aprikoi kovan merenkäynnin jälkeen, onko tosiaan suuri unelma täyttymässä ja vaikka uutta tekniikkaa ja automobiilejä on mielenkiintoista nähdä, niin miten on historian läsnäolo?

Elämä esiliinan taskussa

Tulevaisuus alkaa melkeinpä laivarannasta. ”Minä oon August Leppimäki Viipurista ja tulin just Ameriikkaan”, esittelee rohkea ja vilkas karjalainen hetimmiten itsensä, kun näkee suomalaisen naaman, eikä jää vastausta vaille: ”Mää oon Saalströmmi ja kotoisin Kauhavalta, karpentteri. Aamulla lähtivät yhdessä kauhavalaisen työmaalle Kent Avenuelle. Eipä aikaakaan kun voormanni iski kaveruksia olalle; se riitti työsopimukseksi.

Entäpäs Fia, hänkin New Yorkissa. Fialle lankesivat piian työt, ja kirjoittaja kuvaa sattuvasti, miten nuoren naisen amerikkalainen elämä mahtui nyt esiliinan taskuun. Siellä oli pieni vihko, johon hän kirjoitti sanoja muistiin: mami, milk, ät houm, kliin haus.

Liljestrand lukee Boston Evening Transcript -lehdestä vanhan maan ison uutisen: Bobrikov on murhattu. Opettajalla on vaikeuksia työpaikan saamisessa. Lopulta hän päätyy Calumetin kaivospaikkakunnalle Michiganiin opettamaan suomalaislapsia ja sen jälkeen papin tehtäviin Wyomingin kaivosalueelle.

Pohjalainen Albin Määrinkäinenkin oli ensin Michiganissa, kaivostyössä. ”Silmämuniin oli kertynyt hienoa kaivospölyä. Hän näytti väsyneeltä pöllöltä. Häkki vei alas pimeyteen, pelko puristi rinnasta.” Mies muistelee syyskesän kypsää tuoksua Jurvassa, myllyä joen varrella, lumpehia… Ja lähtee Alaskaan kultahippuja etsimään. Eräs vöyriläinen oli väittänyt, että senkun lapioit punaisella hiekkarannalla kultaa ämpäriin. Mutta pitkään sai hiekka kahista vaskoolissa ja sudet ulvoa vuorenrinteellä, ennenkuin kullanväriä näkyi.

Toiset jäivät, toiset palasivat. Ei parane tässä kertoa, ketkä mainituista. Ja kuka se sanoikaan, että minä lähen takaisin Suomeen, lähepä sinäkin Saalströmmi. Johan me on tää nevejerkki nähty!

xxxxx

Mai Tolosen teoksessa on hyvä ote. Se tarjoaa ajankuvaa ja kertoo asioista pienen ihmisen tasolta. Kun oma maa jätettiin, toimeentulohuolet eivät ehkä olleet ainona syynä.Tämänkin tarinan henkilöillä on omat salaisuutensa. Kirjassa on erinomaiset filmilliset ainekset. Huumoria ei ole unohdettu, eikä lyyrisiä kuvauksia puutu. Jos vielä murteita olisi kunnolla hyödynnetty…

Kaarina Naski

Asiantuntijan siivellä on mukava matkustaa

 

Juurilta siiville – Lastuja ladun varrelta, 270 s. OK-kirja.

 

Kansielementit täydentävät osuvasti kirjan nimeä. Tekijän idean toteutti Jouni Korkiasaari. Kuvat Siru Pesälä ja pixabay.com

Päättyneenä talvena suomalaiset usein päivittelivät, että ”pakkasta on kuin Siperiassa”, vaikka toteamus on enemmänkin oletusperäistä? Kun Olavi Koivukangas sanoo: ”Olen käynyt Siperiassa heinäkuussa, ja harvoin olen palellut niin paljon kuin silloin”, siinä sen sijaan on repliikki kokemuspohjalta. Saman miehen asiantuntemukseen voidaan luottaa, jos halutaan tietää Siperiaan 1800-luvulla viedyistä suomalaisista rangaistusvangeista. Tai Australian skandinaavisesta siirtolaisuudesta ennen toista maailmansotaa. Jälkimmäisestä hän pystyy puhumaan väitöskirjan verran.

Professori Koivukangas (s.1941) tunnetaan vahvasta pohjalaisesta identiteetistään. Hän on sukunsa päämies, evijärveläisen Koivukankaan talon 15. isäntä Kustaa Vaasan maakirjoista lähtien. Että hän on ollut siirtolaisuutta koskevien tärkeiden hankkeiden alullepanija ja läpiviejä Suomessa, selittyy paljolti juuri sillä, että hän on Etelä-Pohjanmaalta, isoin joukoin meren yli lähteneiden maakunnasta. Opinnot ja elämäntyö Siirtolaisuusinstituutin johtajana Turussa näyttävät ulkopuolisesta kuin etukäteen suunnitelluilta. Johtotähti on ollut kirkas, ja se havainnollistuu lisää kirjallisessa tuotannossa. Koivukankaan tuorein teos ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ja on omistettu nykynuorisolle tunnuslauseella: ”Lentäkää vastatuuleen, niin siipenne vahvistuvat.”

Kirja perustuu tekijänsä vuosikymmenten varrella pitämiin puheisiin ja laatimiin kirjoituksiin. Eri kohderyhmille suunnattuina ne ovat lisänneet yleistä tietämystä maastamuutosta ja ulkosuomalaisuudesta ja muodostavat nyt koottuina mielenkiintoisen kokonaisuuden. Keskeisenä ajatuksena on oman identiteetin tunteminen ja sen säilyttämisen tärkeys, joka todentuu myös kirjaan päätyneiden yksilöiden vaiheissa. Menestystarinoissa mainitaan mm. aikansa tunnetuin amerikansuomalainen Emil Hurja (1892-1953) sanomalehtimies, poliittinen vaikuttaja ja liikemies.

Koko pitäjä kohisi

Niin itsestään selvä asia siirtolaisuus on suomalaisittain joskus ollut, että siihen suhtauduttiin muotiasiana. Kun savolaiset lähtivät kotiseuduiltaan Helsinki- tai Kotka-nimiseen Amerikkaan, pohjalaiset varustautuivat vähän pitemmälle matkalle Minnesotaan ja Michiganiin. Siirtolaisen matkalaukussa oli Koivukankaan mukaan äidinkieli ja oma murre, kodin tavat ja perinteet, usein myös Raamattu – mutta myös viehtymys suomalaiseen paloviinaan. Teoksen erityinen huumoritäky on poiminto kirjailija Ilmari Turjan pakinasta vuodelta 1959. Turja kirjoittaa, että ”Amerikkaan lähtö oli minun lapsuudessani niin yleistä, että kun jossakin takkavalkealla toimitettiin, että Tursoon Jussi oli lähtenyt Ashtapulaan, niin kukaan ei ollut tietääkseenkään. Mutta jos joku sanoi, että Sundqvistin Jussi on lähtenyt Helsinkiin, niin koko pitäjä kohisi, että – vai Helsinkiin, mitä se nyt Helsinkiin… oottako kuullu, että Jussi on mennyt Helsinkiin… mitä jutinan tähre se Helsingissä…”

Siirtolaisuusilmiötä hyvinkin sivuavana tapahtumana mainitaan tasan sadan vuoden takainen historiakuva. Tammikuun 1918 lopulla valkoiset joukot valtasivat Pietarsaaren, jolloin laukaustenvaihtoa syntyi mm. Amerikankadulla, joka on saanut nimensä Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukaan. Järviseudulta oli vuonna 1899 lähtenyt runsas tuhat siirtolaista Amerikkaan. Joka neljäs palasi, miehet useammin kuin naiset ja naimisissa olevat naimattomia useammin. Taaloilla saatiin sitten kotitila lunastetuksi omaksi.

Suomen itsenäistymiseenkin ottivat nimenomaan siirtolaiset aavistuslähdön, selviää teoksesta. Australiassa pidettiin Suomen ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhla 1917 useita kuukausia ennen oikeata H-hetkeä. Venäjän vallankumouksesta oli luettu, ja siinä sitä oli aihetta suomalaisittain eläköön-huutoihin. Itsenäisyyspäivän luontoisia olivat myös siirtolaisten juhannusjuhlat niiden ollessa suurimmillaan kolmikymmenluvulla New Yorkin alueella. Niille jatkona voidaan pitää vuosittaisia FinnFestejä, joille osallistuu tuhansia ihmisiä. Vastaavanlainen tapahtuma on Kanadan Suomalaisten Suurjuhlat.

Kun olis siivet

Siirtolaisiin keskittyvä kirjallisuus niin uudessa kuin vanhassa maassa on myös ollut Koivukankaan luupin alla, samoin siirtolaislehdet. Ja moniko on tullut ajatelleeksi tai tietää, että australiansuomalaisia osallistui Australian joukoissa niin ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan ja Vietnamin sotaankin.

Kirjailijan siivellä – teemassa pysyäksemme – on mukava matkustaa, ja jotta voitaisiin palata lähtöruutuun, tämän jutun alussa mainittuun Matti Unkuriin, on todettava, että yksi Koivukankaan merkittäviä saavutuksia on ollut Siperiasta Siirtolaisuusmuseoon Seinäjoelle hankittu Matti Unkurin talo. ”Ylihärmän poika on palannut kotiin takaisin lakeuksille.” Sama kaunis ajatuskuvio on vauhdittanut ulkosuomalaisten muistolehdon ja hautamuistomerkin aikaansaamisen Peräseinäjoen hautausmaalle. Sieltä on saanut viimeisen leposijansa myös suomalainen kestävyysjuoksija Ville Ritola, Pariisin olympialaisten kuuden mitalin mies. Ritolahan oli amerikansiirtolainen, taatusti tunnetuimmasta päästä.

Erään vähemmän maineikkaan vanhan merimiehen itkuisella äänellä siirtolaisjuhlassa lausumat sanat on myös ikuistettu Olavi Koivukankaan kutsumuksellisuutta uhkuvaan kirjaan. Ne olisivat varmasti liikuttaneet/hymyilyttäneet Ritolaakin: ”Saatana kun olis siivet ja lentäis Peräseinäjoelle!”

Kaarina Naski

Varjonyrkkeilyä itsensä kanssa

Näyttelijän yökirja on omistettu kaikille teatteria rakastaville. Eikä vähiten teatterityöntekijöille. -Kuva naamiosta Mari Ropponen, kansi Tarja Kettunen. Kustantaja Avain.

Jos suuria diivoja vielä olisi, Eila Ilenius voitaisiin nähdä sellaisena. Ilmaisuvoimainen kaunis nainen. Mutta ei hän tähteyteen ole tähdännyt. Hän on asettanut riman korkealle voidakseen edustaa ammattiylpeydellä rakastamaansa alaa. Suomessa on lukemattomia lahjakkaita ja uutteria, mutta suurelta julkisuudelta piiloon jääviä teatterintekijöitä, joiden puolestapuhujaksi Ilenius on kuin vahingossa – oman projektinsa puitteissa – noussut. Myös ns. auktorisoitujen teatterikaupunkien ulkopuolella tehdään totista työtä, ja ”taiteessa vain harvat nerot ovat ainutkertaisia; hyvänkin täytyy riittää”, kuten maineikas virolainen teatteriohjaaja Mikk Mikiver on todennut. Niinpä.

Eila Ileniuksen uransa aikana pitämät työkirjat ovat olleet pohjana ”yökirjalle”, johon nimeen päädyttiin sanaleikkinä ja siksi, että muistiin merkitsemiset tosiaan tapahtuivat öisin. Ja miksi tällainen kirjaaminen, roolien tutkiminen niin ohjaajan kuin oman intuition kautta on sitten ylipäätään ollut tärkeätä? Asianomaiselle se on ollut tietysti osa työmetodia, ja varsin kunnioitettavaa sellaista, mutta lukijalle se tulee avaamaan ihan uusia maailmoita. Moniko teatterin ystäväkään tajuaa miten kokonaisvaltaista kuhunkin rooliin paneutuminen ja keskittyminen on, kun euforia ja riittämättömyyden tunne vuorottelevat?

Maailma on niin väärä

-Täytyykö olla kyllin vahva näyttääkseen heikkoutensa?, pohtii kirjoittaja. Hän on ollut ahne oppimaan upeilta dramaatikoilta ja ohjaajilta, hän on kuunnellut siinä lähimpiään missä kollegoita ja kriitikoita; hän on hakenut ja saanut tilan kasvaa. -Jututin erästä punkkarityttöä, joka sanoi, että maailma on niin väärä, ettei kukaan oikeasti piittaa, mitä tälle pallolle tapahtuu, kun vain itsellä menee hyvin

Eila Ilenius, näyttelijä FIA, on työskennellyt useissa Suomen teattereissa, pisimpään Kotkan kaupunginteatterissa, vieraillut kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisteatterissa sekä tehnyt roolitöitä televisiolle ja radiolle. Ileniuksella on niin ikään takanaan vuosi Yhdysvalloissa kutsuttuna vierailijana Oregonin ylioppilasteatterissa, ja hän oli mukana myös Kotkan kaupunginteatterin väkivahvassa tiimissä, joka vei ulkosuomalaisille esityksensä Viisi naista kappelissa, Arto Seppälän kirjoittaman omaleimaisen ja komediallisen näytelmän. Sitä esitettiin menestyksekkäästi Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. – Kuva Katja Jalkanen.

Edellämainittu tapahtui siinä vaiheessa, kun Ilenius ja koko tiimi Kotkan kaupunginteatterissa etsiytyivät juurakkopoluilta sotapoluille. Bertolt Brechtin `Äiti Peloton ja hänen lapsensa` nuoren Rauli Jokelinin rohkean näkemyksellisesti ohjaamana tarjosi kiintoisan roolialustan Ileniuksen tulkitsemalle mykälle Kattrinille, jota voitiin nyt katsomossa peilata niin ikään vahvaan Juurakon Huldaan, edelliseen roolityöhön. Kattrinin kehityskaari äidintytöstä hippivaiheen kautta oikeuden omiin käsiinsä ottavaksi soturiksi on hämmentävä. Miten niin pääsi käymään, uskottavasti? Näyttelijän oli se perusteltava, ja arvosteluista päätellen hän myös onnistui tehtävässään.

Samalla tavoin teoksessa jäljitetään yhtä vilpittömästi kuin tuskaisesti vastauksia muutaman muun draamankulun ja roolikuvan kanssa. Kun esimerkiksi Tshehovin Kolmen sisaren Olga traagisessa kohtauksessa puhuu kärsimyksen jalostavasta tarkoituksesta ja sitten yhtäkkiä muistaa, että nyt täytyy elää, kun musiikkikin soi niin iloisesti, se voi herättää kuulijoissa hämmästystä. -Mutta eikö ihminen juuri noin käyttäydy, kun tapahtuu liian suuria asioita käsitettäväksi heti, päättelee Eila Ilenius ja sanoo vuosien myötä yhä enemmän ihmetelleensä Tshehovin tarkkaa röntgenkatsetta.

Pitäkää ittestänne kiinni

Tekijän viisas asenne vaki- tai vierailevia ohjaajia kohtaan tulee hyvin näkyviin, ohjeet otetaan vastaan mutta ei suodattamatta. Lauri Väärästä Kurt Nuotioon, Hans-Georg Simmgenistä Jouko Turkkaan, erilaisia työtapoja, mutta yhtälaisia tavoitteita.

Teatterikorkeakoulun jatkokurssilta on jäänyt mieleen maneereitten kartoittaminen ja karkottaminen. Professori Turkka yllytti luottamaan ”monotonisuuteen” turhanaikaisen elävöittämisen tai värittämisen sijaan. Hän myös jakoi tukevia eväitä: ”Tehkää työstä elämäntapa ja pitäkää ittestänne kiinni”.

Teattereita ja näyttelijöitä voi arvostaa eri lailla, mutta joka paikassa on ihmisiä katsomassa; ovatko jotkut sitten parempia, jotkut huonompia?, siinäpä hyvä kysymys estradilta esitettäväksi.

Näyttelijän yökirjan kerronnassa on joitakin turhan pitkitettyjä jaksoja, eikä toistoltakaan ole täysin vältytty, mutta kieli on kaunista ja sisällön kokonaisanti voittaa em. miinukset. Harvinainen teos pinnallisessa nykymaailmassa, ”opiksi ja ojennukseksi” näyttelijöille ammattilaisista harrastajiin; teatteriopiskelijoille kurssikirjan veroinen. Puhtaat unelmat kannustivat usein sotien jälkeisessä Suomessa nuorisoa yrittämään rehellisesti eteenpäin. Näin kävi Eila Ileniukselle, joka sanoo olleensa onnekas ja muistuttaa myös tämän päivän nuoria oikeutuksesta uneksimiseen.

Kaarina Naski

Suomalaissiirtolaisten jälkeläiset siirtyneet salongin puolelle Kanadassa

 

 

Päivätyön ja kaiken aktiviteetin ohella Irina Ilmokari on myös toiminut kulttuurimatkojen oppaana ja tutkinut suomalaisten siirtolaisten historiaa sekä Kanadan että USA:n puolella. Niin ikään hänet tunnetaan ahkerana lehtikirjoittajana. Nyt puheena olevaa kirjaa edelsi suomalaisen satukirjan käännöstyö, ja parhaillaan on valmisteilla teos kanadansuomalaisten urheilutoiminnasta.

Kanadansuomalainen Irina Ilmokari on tehnyt vuosisataisen matkan siirtolaishistoriaan ja seurannut kaivos- ja metsätöihin sekä piikomaan lähteneiden suomalaisten työläisten jälkipolven sijoittumista kanadalaiseen elämänmenoon ja yhteiskuntaan. Ja yhtä ylpeydellä kuin kyseinen kohderyhmä ja varmasti myös vanhan kotimaan väki suhtautuvat tähän tarinaan, yhtä vähän yrittää salata iloaan ja ylpeyttään heistä teoksen laatinut Ilmokari. Ja miksi salaisikaan kun samaistuu itse moderniin siirtolaispolveen, joka on hankkinut tietämyksensä yliopistossa mutta omaksunut lisäksi myötäsyntyisesti varhaisten maahanmuuttajien sitkeyden ja sisun. Jos ne ovat vieneet hänet ”salongin puolelle” , niin samoin on käynyt koko tämän sisältörikkaan, painoasultaan houkuttelevan kirjan kohderyhmän. Iso osa kanadansuomalaista väestöä on jo aikaa sitten harpannut metsätöistä yritysten johtoon, kirjan nimenä on From Lumber Camps to Corporate Corridors – Finns in the Toronto Area.

 

Teoksen taustalla ovat projektit Suomi 100 ja Kanada 150 vuotta – Kanadahan itsenäistyi emämaa Britannasta 1867. Selväksi on tullut, että juhlavuosi sai runsaasti huomiota, ja erikoispiirteenä Kanadassa oli juuri näiden kahden merkittävän tapahtuman ajallinen yhteys. Kanadansuomalaiset kokivat juhlivansa tuplasti! Kyseisen teoksen alkulehdillä on mm. Suomen Ottawan suurlähetystön tervehdys. Suurlähettiläs Vesa Lehtonen puhuu kauniisti Kanadan ja Suomen pitkäaikaisista hyvistä suhteista sekä siirtolaisten tuliaisinaan tuomasta ja säilyttämästä sekä uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista, jopa Finglishistä, kahden kielen sekoituksesta kiehtovana ilmiönä uudessa maassa.

-Kirjan tarkoituksena on huolehtia arvokkaan kulttuuriperinnön säilymisestä, Suomi-imagosta sitä suuremmalla syyllä, että se on vähän kerrassaan siirtymässä nuoremman siirtolaispolven kiinnostuksen varaan, sanoo Irina Ilmokari. -Kanadassa on enää 13 % koko väestöstä sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat suomea joka päivä, ja uusien tulokkaiden määrää on rajattu.

Ilmokari kertoo, että sen jälkeen kun Kanadan hallitus uudisti maahanmuuttopolitiikkaa niin, että enää ei saa suosia ketään – esimerkiksi pohjoismaalaisia niin kuin ennen, suomalaisten maahanmuuttajien vuosittainen määrä putosi ja on nyt noin 200 vuodessa. Samalla kun vaaditaan noudatettavan tasapuolisuutta, pidetään huoli myös siitä, etteivät kanadalaisten työpaikat ole vaarassa. Sen sijaan firmat, jotka tarjoavat työpaikkoja tai investoivat maahan, ovat tervetulleita.

Kiintoisa ura

Kun helsinkiläinen Ilmokari lähti aikanaan tyttöystävänsä kanssa seikkailumielellä kieltä oppimaan Kanadaan, ei hän arvannut, että siitä maasta tulisi hänen kohtalonsa. Hän aloitti kauppatieteitten opinnot Yorkin yliopistossa ja oli pian mukana myös kanadansuomalaisten kulttuuritoiminnassa. Meriittinään Ilmokarilla on kaupan alan ylempi korkeakoulututkinto jatkotutkintoineen, ja työurallaan hän on toiminut huomattavissa finanssialan virkatehtävissä. Vuonna 2000 hänet valittiin ensimmäisenä naisena Toronton Seudun Osuuspankin johtokunnan puheenjohtajaksi. Omalla panoksellaan hän on lisäksi edesauttanut suomalaisen teknologian, innovaatioiden ja designin esilletuloa ja yleiskulttuurista huomioimista kanadalaisessa yhteiskunnassa.

Erityispiirteenä Toronton suomalaiselle raivaajasukupolvelle oli, että siihen kuului erityisen paljon käsityöläisiä, esimerkiksi räätäleitä, joista ensimmäisenä 1887 vähäkyröläinen, Michiganin osavaltiosta muuttanut James (Jaakko) Lindala, jonka liike Iso-Paja tuli alueella pian tunnetuksi. Yrittäjähengellä Kanadan suomalaisväestön piirissä onkin pitkät perinteet, ja siihen pohjaa monien tunnettujen suomalaisyritysten näkyvä esilläolo maassa.

Laulun arvoisia

Kanadassa painetussa teoksessa on 208 sivua, ja se on ulkoasultaan iloinen ja puoleensavetävä. Graafinen suunnittelu Lenny Lishchenko. – Kirjaa on saatavilla Lake Worthissä Floridassa seuraavista paikoista: Aimo Travel, Suomi Talo ja Kerhotalo, Torontossa: Agricola Church ja kirjoittaja (email irina9@sympatico.ca) sekä Helsingissä Suomi-Seura.

Lukemattomien yksittäisten siirtolaisten tarinat eri vuosikymmeniltä ovat yhtä vetoavia kuin vaikuttavia. Maahanmuuttajat ovat nähneet lastensa koulutuksen ensiarvoisen tärkeänä seikkana, ja tuloksellista se onkin ollut, kanadansuomalaisia on aitiopaikoilla eri elämänaloilla, ja osana sitä tänä päivänä on Suomesta myöhemmin tullut, jo valmiiksi koulutettu siirtolaispolvi. Teos esittelee sivukaupalla Kanadan tieteessä ja taiteessa, armeijassa, kunnallispolitiikan ja kaupan alalla ansioituneita henkilöitä, joilla on suomalaisen korvissa ihan samoilta kuulostavat nimet kuin naapurintytöillä ja -pojilla vanhassa maassa. Sukutaustaltaan he ovat kuka Toholammilta kuka Vaasasta, Turusta, Tampereelta, Kotkasta tai Viipurista. .. Kiintoisia elämänvaiheita, joissa saattaisi olla jo yksittäisinäkin kirjan ainekset eli niin kuin ansioitunut lauluntekijä Veikko Lavi aikanaan viisaasti sanoi: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Silmissä vilahtelevat Suomen sotavuodet, esille nousee vaikkapa Miss Suomi 1945 Irja Alho, ja saadaan tutustua korkean suomalaisen kunniamerkin saaneisiin, mm. Mannerheim-ristillä palkittuun karjalaiseen Ben Järvenpäähän. On pitkän matkan juoksijoita, kuten Keijo Taivassalo, joka useita maratoneja elämänsä mittaan juostuaan voitti vihdoin vuoden 2014 Bostonin maratonilla ikäsarjansa 75+. Suomalaiset perinteet, eikä ruoanlaitto niistä vähäisimpänä, ovat kanadansuomalaisilla arvossaan. Siirtolaisperheissä leivotaan pullaa ja ruisleipää, jopa karjalanpiirakoiden tekotaito on monilla tallessa.

Isot suomalaiset yritykset ja konsernit Finnairista Fiskarsiin, Kalevala Koruun ja Marimekkoon, Koneesta Metsoon, Nesteeseen, Nokiaan, Kemiraan ja Wärtsilään on esitelty tyylikkäästi, ja tässä tulee erityisesti arvoonsa teoksen laadukas värikuva-aineisto. Yritystoimintaa pienemmissä puitteissa esitellään myös kattavasti, ja sekin on todella hämmästyttävän laaja-alaista, hammasklinikoista saunaan, turkisyrityksistä taidegallerioihin, kiinteistöalalle ja lakitoimistoihin. Jos luulimme, että Suomi on pieni, niin maailmahan se vasta pieni on. Ja paljolti suomalaisten rakentama!

Irina Ilmokarin teos tulee havainnollistaneeksi omalla tavallaan Kanadan ja Suomen hyviksi tiedettyjä kahdenvälisiä suhteita. Mailla on paljon yhteistä niin kielipolitiikan, hallinnon kuin maantieteen ja luonnonvarojen alalla. Molemmat maat ovat innovatiivisia huipputeknologian yhteiskuntia ja omaavat yhteisiä arvoa muun muassa kehitysyhteistyössä, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden osalta. Yhteistyötä tehdään yhä aktiivisemmin eri aloilla ja kansainvälisissä järjestöissä.

 

Kaarina Naski

 

Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


	

Kun urheilukin pistää vihaksi

 

Pasa ja Atpo, Eniten vituttaa Suomi. 223 s. Gummerus.

Eihän se oikein salonkikelpoiselta kuulosta tuo kirjan nimi. Mutta tuskinpa on tarkoituskaan. Niille jotka eivät kuitenkaan voi olla sitä lukematta – ja niitä on aiempien v-kirjojen fanittajamääristä päätellen hirmu paljon – löytyy kyllä erilaisia väistökeinoja. Ainahan nimiverbin voi korvata synonyymeillä, joita suomenkielessä toki riittää.

Tekijäparivaljakkoa nyppivät siinä Nokia missä Lappi, siinä muumit missä tangomarkkinat, sauna, mökkeily ja verotietojen vahtaaminen. Ja jotta saataisiin käsitys kaiken hiertämisen kattavuudesta, niin esimerkiksi itsensä etsijät ovat hyvin hyvin yäk.

Erittäin paljon Pasaa ja Atpoa pistävät vihaksi monet asiat urheilussa, jonka tässä olen vetänyt keskiöön ajankohtaisuus- eli yleisurheilun MM-syistä. Sapettaahan se, että ”keihästä ei saada mihinkään, varsinkaan kauas”. Ja oikein sydämestä ottaa lukijaakin, kun hän jää yhdessä kirjoittajien kanssa muistelemaan Paavo Nurmea, joka aikanaan pärjäsi ihan oikeassa lajissa. ”Nykyäänhän meille tulee vain ja ainostaan turpaan.”

Pesäpalloa pitävät kaverukset varsin typeränä lajina eikä vähiten siksi, että se on heidän mielestään väärin kopioitu Pohjois-Amerikan baseballista, kun taas paini on hyihyi -juttu muista syistä: ”Aikuiset ihmiset ähisevät spandekseissa, kunnes toinen ähisee kovemmin.”

Hiihdon kohdalla tarkastelijat sauvovat suoraan Lahden kotikisojen 2001 doping-häpeään ja oikaisevat ihmettelemään, miksi meillä edelleen keskitytään hiihtoon hiihtona, ”eikä laboratoriotyöskentelyyn, kuten vaikkapa Norjassa”. Eikä armoa mäkihypyllekään: jätkät lentelemässä turhan päiten takatukat hulmuten ilmojen halki…

Ja kun vielä ”Ruotsi leipoo meitä joka kerta pataan jääkiekossa” ja voittaa myös maaottelut, niin kyrsiihän se.

Aikamoista kliseiden ilotulitusta on tämä vähemmän korrekti huumoripläjäys, jonka kieleen törmätessään ainakin takavuosien äidinkielen opettaja olisi pyörtynyt silkasta järkytyksestä. Tekstin koristelu alatyylisillä ja voimasanoilla muistuttaa paikoin niitä pyrkimyksiä, joita lastenteatteri toteuttaa omine keinoineen – mutta aina säästeliäästi – pikkuväkeä naurattaakseen.

Mutta summa summarum erilainen rakkaudentunnustus tässä vain taitaa olla kyseessä, käänteinen arvolataus, jota tekijäkaksikko ilmentää jo usean vuoden kokemuksella. Se selviää myös kirjan viimeisestä luvusta: Testaa suomalaisuutesi. Haluatko olla vastausvaihtoehtoja valitessasi ilmiselvästi suomalainen vaiko komeasti ”aika h-tin suomalainen!” Joko vastasit?

Kaarina Naski