Asiantuntijan siivellä on mukava matkustaa

 

Juurilta siiville – Lastuja ladun varrelta, 270 s. OK-kirja.

 

Kansielementit täydentävät osuvasti kirjan nimeä. Tekijän idean toteutti Jouni Korkiasaari. Kuvat Siru Pesälä ja pixabay.com

Päättyneenä talvena suomalaiset usein päivittelivät, että ”pakkasta on kuin Siperiassa”, vaikka toteamus on enemmänkin oletusperäistä? Kun Olavi Koivukangas sanoo: ”Olen käynyt Siperiassa heinäkuussa, ja harvoin olen palellut niin paljon kuin silloin”, siinä sen sijaan on repliikki kokemuspohjalta. Saman miehen asiantuntemukseen voidaan luottaa, jos halutaan tietää Siperiaan 1800-luvulla viedyistä suomalaisista rangaistusvangeista. Tai Australian skandinaavisesta siirtolaisuudesta ennen toista maailmansotaa. Jälkimmäisestä hän pystyy puhumaan väitöskirjan verran.

Professori Koivukangas (s.1941) tunnetaan vahvasta pohjalaisesta identiteetistään. Hän on sukunsa päämies, evijärveläisen Koivukankaan talon 15. isäntä Kustaa Vaasan maakirjoista lähtien. Että hän on ollut siirtolaisuutta koskevien tärkeiden hankkeiden alullepanija ja läpiviejä Suomessa, selittyy paljolti juuri sillä, että hän on Etelä-Pohjanmaalta, isoin joukoin meren yli lähteneiden maakunnasta. Opinnot ja elämäntyö Siirtolaisuusinstituutin johtajana Turussa näyttävät ulkopuolisesta kuin etukäteen suunnitelluilta. Johtotähti on ollut kirkas, ja se havainnollistuu lisää kirjallisessa tuotannossa. Koivukankaan tuorein teos ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ja on omistettu nykynuorisolle tunnuslauseella: ”Lentäkää vastatuuleen, niin siipenne vahvistuvat.”

Kirja perustuu tekijänsä vuosikymmenten varrella pitämiin puheisiin ja laatimiin kirjoituksiin. Eri kohderyhmille suunnattuina ne ovat lisänneet yleistä tietämystä maastamuutosta ja ulkosuomalaisuudesta ja muodostavat nyt koottuina mielenkiintoisen kokonaisuuden. Keskeisenä ajatuksena on oman identiteetin tunteminen ja sen säilyttämisen tärkeys, joka todentuu myös kirjaan päätyneiden yksilöiden vaiheissa. Menestystarinoissa mainitaan mm. aikansa tunnetuin amerikansuomalainen Emil Hurja (1892-1953) sanomalehtimies, poliittinen vaikuttaja ja liikemies.

Koko pitäjä kohisi

Niin itsestään selvä asia siirtolaisuus on suomalaisittain joskus ollut, että siihen suhtauduttiin muotiasiana. Kun savolaiset lähtivät kotiseuduiltaan Helsinki- tai Kotka-nimiseen Amerikkaan, pohjalaiset varustautuivat vähän pitemmälle matkalle Minnesotaan ja Michiganiin. Siirtolaisen matkalaukussa oli Koivukankaan mukaan äidinkieli ja oma murre, kodin tavat ja perinteet, usein myös Raamattu – mutta myös viehtymys suomalaiseen paloviinaan. Teoksen erityinen huumoritäky on poiminto kirjailija Ilmari Turjan pakinasta vuodelta 1959. Turja kirjoittaa, että ”Amerikkaan lähtö oli minun lapsuudessani niin yleistä, että kun jossakin takkavalkealla toimitettiin, että Tursoon Jussi oli lähtenyt Ashtapulaan, niin kukaan ei ollut tietääkseenkään. Mutta jos joku sanoi, että Sundqvistin Jussi on lähtenyt Helsinkiin, niin koko pitäjä kohisi, että – vai Helsinkiin, mitä se nyt Helsinkiin… oottako kuullu, että Jussi on mennyt Helsinkiin… mitä jutinan tähre se Helsingissä…”

Siirtolaisuusilmiötä hyvinkin sivuavana tapahtumana mainitaan tasan sadan vuoden takainen historiakuva. Tammikuun 1918 lopulla valkoiset joukot valtasivat Pietarsaaren, jolloin laukaustenvaihtoa syntyi mm. Amerikankadulla, joka on saanut nimensä Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukaan. Järviseudulta oli vuonna 1899 lähtenyt runsas tuhat siirtolaista Amerikkaan. Joka neljäs palasi, miehet useammin kuin naiset ja naimisissa olevat naimattomia useammin. Taaloilla saatiin sitten kotitila lunastetuksi omaksi.

Suomen itsenäistymiseenkin ottivat nimenomaan siirtolaiset aavistuslähdön, selviää teoksesta. Australiassa pidettiin Suomen ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhla 1917 useita kuukausia ennen oikeata H-hetkeä. Venäjän vallankumouksesta oli luettu, ja siinä sitä oli aihetta suomalaisittain eläköön-huutoihin. Itsenäisyyspäivän luontoisia olivat myös siirtolaisten juhannusjuhlat niiden ollessa suurimmillaan kolmikymmenluvulla New Yorkin alueella. Niille jatkona voidaan pitää vuosittaisia FinnFestejä, joille osallistuu tuhansia ihmisiä. Vastaavanlainen tapahtuma on Kanadan Suomalaisten Suurjuhlat.

Kun olis siivet

Siirtolaisiin keskittyvä kirjallisuus niin uudessa kuin vanhassa maassa on myös ollut Koivukankaan luupin alla, samoin siirtolaislehdet. Ja moniko on tullut ajatelleeksi tai tietää, että australiansuomalaisia osallistui Australian joukoissa niin ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan ja Vietnamin sotaankin.

Kirjailijan siivellä – teemassa pysyäksemme – on mukava matkustaa, ja jotta voitaisiin palata lähtöruutuun, tämän jutun alussa mainittuun Matti Unkuriin, on todettava, että yksi Koivukankaan merkittäviä saavutuksia on ollut Siperiasta Siirtolaisuusmuseoon Seinäjoelle hankittu Matti Unkurin talo. ”Ylihärmän poika on palannut kotiin takaisin lakeuksille.” Sama kaunis ajatuskuvio on vauhdittanut ulkosuomalaisten muistolehdon ja hautamuistomerkin aikaansaamisen Peräseinäjoen hautausmaalle. Sieltä on saanut viimeisen leposijansa myös suomalainen kestävyysjuoksija Ville Ritola, Pariisin olympialaisten kuuden mitalin mies. Ritolahan oli amerikansiirtolainen, taatusti tunnetuimmasta päästä.

Erään vähemmän maineikkaan vanhan merimiehen itkuisella äänellä siirtolaisjuhlassa lausumat sanat on myös ikuistettu Olavi Koivukankaan kutsumuksellisuutta uhkuvaan kirjaan. Ne olisivat varmasti liikuttaneet/hymyilyttäneet Ritolaakin: ”Saatana kun olis siivet ja lentäis Peräseinäjoelle!”

Kaarina Naski

Mainokset

Varjonyrkkeilyä itsensä kanssa

Näyttelijän yökirja on omistettu kaikille teatteria rakastaville. Eikä vähiten teatterityöntekijöille. -Kuva naamiosta Mari Ropponen, kansi Tarja Kettunen. Kustantaja Avain.

Jos suuria diivoja vielä olisi, Eila Ilenius voitaisiin nähdä sellaisena. Ilmaisuvoimainen kaunis nainen. Mutta ei hän tähteyteen ole tähdännyt. Hän on asettanut riman korkealle voidakseen edustaa ammattiylpeydellä rakastamaansa alaa. Suomessa on lukemattomia lahjakkaita ja uutteria, mutta suurelta julkisuudelta piiloon jääviä teatterintekijöitä, joiden puolestapuhujaksi Ilenius on kuin vahingossa – oman projektinsa puitteissa – noussut. Myös ns. auktorisoitujen teatterikaupunkien ulkopuolella tehdään totista työtä, ja ”taiteessa vain harvat nerot ovat ainutkertaisia; hyvänkin täytyy riittää”, kuten maineikas virolainen teatteriohjaaja Mikk Mikiver on todennut. Niinpä.

Eila Ileniuksen uransa aikana pitämät työkirjat ovat olleet pohjana ”yökirjalle”, johon nimeen päädyttiin sanaleikkinä ja siksi, että muistiin merkitsemiset tosiaan tapahtuivat öisin. Ja miksi tällainen kirjaaminen, roolien tutkiminen niin ohjaajan kuin oman intuition kautta on sitten ylipäätään ollut tärkeätä? Asianomaiselle se on ollut tietysti osa työmetodia, ja varsin kunnioitettavaa sellaista, mutta lukijalle se tulee avaamaan ihan uusia maailmoita. Moniko teatterin ystäväkään tajuaa miten kokonaisvaltaista kuhunkin rooliin paneutuminen ja keskittyminen on, kun euforia ja riittämättömyyden tunne vuorottelevat?

Maailma on niin väärä

-Täytyykö olla kyllin vahva näyttääkseen heikkoutensa?, pohtii kirjoittaja. Hän on ollut ahne oppimaan upeilta dramaatikoilta ja ohjaajilta, hän on kuunnellut siinä lähimpiään missä kollegoita ja kriitikoita; hän on hakenut ja saanut tilan kasvaa. -Jututin erästä punkkarityttöä, joka sanoi, että maailma on niin väärä, ettei kukaan oikeasti piittaa, mitä tälle pallolle tapahtuu, kun vain itsellä menee hyvin

Eila Ilenius, näyttelijä FIA, on työskennellyt useissa Suomen teattereissa, pisimpään Kotkan kaupunginteatterissa, vieraillut kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisteatterissa sekä tehnyt roolitöitä televisiolle ja radiolle. Ileniuksella on niin ikään takanaan vuosi Yhdysvalloissa kutsuttuna vierailijana Oregonin ylioppilasteatterissa, ja hän oli mukana myös Kotkan kaupunginteatterin väkivahvassa tiimissä, joka vei ulkosuomalaisille esityksensä Viisi naista kappelissa, Arto Seppälän kirjoittaman omaleimaisen ja komediallisen näytelmän. Sitä esitettiin menestyksekkäästi Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. – Kuva Katja Jalkanen.

Edellämainittu tapahtui siinä vaiheessa, kun Ilenius ja koko tiimi Kotkan kaupunginteatterissa etsiytyivät juurakkopoluilta sotapoluille. Bertolt Brechtin `Äiti Peloton ja hänen lapsensa` nuoren Rauli Jokelinin rohkean näkemyksellisesti ohjaamana tarjosi kiintoisan roolialustan Ileniuksen tulkitsemalle mykälle Kattrinille, jota voitiin nyt katsomossa peilata niin ikään vahvaan Juurakon Huldaan, edelliseen roolityöhön. Kattrinin kehityskaari äidintytöstä hippivaiheen kautta oikeuden omiin käsiinsä ottavaksi soturiksi on hämmentävä. Miten niin pääsi käymään, uskottavasti? Näyttelijän oli se perusteltava, ja arvosteluista päätellen hän myös onnistui tehtävässään.

Samalla tavoin teoksessa jäljitetään yhtä vilpittömästi kuin tuskaisesti vastauksia muutaman muun draamankulun ja roolikuvan kanssa. Kun esimerkiksi Tshehovin Kolmen sisaren Olga traagisessa kohtauksessa puhuu kärsimyksen jalostavasta tarkoituksesta ja sitten yhtäkkiä muistaa, että nyt täytyy elää, kun musiikkikin soi niin iloisesti, se voi herättää kuulijoissa hämmästystä. -Mutta eikö ihminen juuri noin käyttäydy, kun tapahtuu liian suuria asioita käsitettäväksi heti, päättelee Eila Ilenius ja sanoo vuosien myötä yhä enemmän ihmetelleensä Tshehovin tarkkaa röntgenkatsetta.

Pitäkää ittestänne kiinni

Tekijän viisas asenne vaki- tai vierailevia ohjaajia kohtaan tulee hyvin näkyviin, ohjeet otetaan vastaan mutta ei suodattamatta. Lauri Väärästä Kurt Nuotioon, Hans-Georg Simmgenistä Jouko Turkkaan, erilaisia työtapoja, mutta yhtälaisia tavoitteita.

Teatterikorkeakoulun jatkokurssilta on jäänyt mieleen maneereitten kartoittaminen ja karkottaminen. Professori Turkka yllytti luottamaan ”monotonisuuteen” turhanaikaisen elävöittämisen tai värittämisen sijaan. Hän myös jakoi tukevia eväitä: ”Tehkää työstä elämäntapa ja pitäkää ittestänne kiinni”.

Teattereita ja näyttelijöitä voi arvostaa eri lailla, mutta joka paikassa on ihmisiä katsomassa; ovatko jotkut sitten parempia, jotkut huonompia?, siinäpä hyvä kysymys estradilta esitettäväksi.

Näyttelijän yökirjan kerronnassa on joitakin turhan pitkitettyjä jaksoja, eikä toistoltakaan ole täysin vältytty, mutta kieli on kaunista ja sisällön kokonaisanti voittaa em. miinukset. Harvinainen teos pinnallisessa nykymaailmassa, ”opiksi ja ojennukseksi” näyttelijöille ammattilaisista harrastajiin; teatteriopiskelijoille kurssikirjan veroinen. Puhtaat unelmat kannustivat usein sotien jälkeisessä Suomessa nuorisoa yrittämään rehellisesti eteenpäin. Näin kävi Eila Ileniukselle, joka sanoo olleensa onnekas ja muistuttaa myös tämän päivän nuoria oikeutuksesta uneksimiseen.

Kaarina Naski

Suomalaissiirtolaisten jälkeläiset siirtyneet salongin puolelle Kanadassa

 

 

Päivätyön ja kaiken aktiviteetin ohella Irina Ilmokari on myös toiminut kulttuurimatkojen oppaana ja tutkinut suomalaisten siirtolaisten historiaa sekä Kanadan että USA:n puolella. Niin ikään hänet tunnetaan ahkerana lehtikirjoittajana. Nyt puheena olevaa kirjaa edelsi suomalaisen satukirjan käännöstyö, ja parhaillaan on valmisteilla teos kanadansuomalaisten urheilutoiminnasta.

Kanadansuomalainen Irina Ilmokari on tehnyt vuosisataisen matkan siirtolaishistoriaan ja seurannut kaivos- ja metsätöihin sekä piikomaan lähteneiden suomalaisten työläisten jälkipolven sijoittumista kanadalaiseen elämänmenoon ja yhteiskuntaan. Ja yhtä ylpeydellä kuin kyseinen kohderyhmä ja varmasti myös vanhan kotimaan väki suhtautuvat tähän tarinaan, yhtä vähän yrittää salata iloaan ja ylpeyttään heistä teoksen laatinut Ilmokari. Ja miksi salaisikaan kun samaistuu itse moderniin siirtolaispolveen, joka on hankkinut tietämyksensä yliopistossa mutta omaksunut lisäksi myötäsyntyisesti varhaisten maahanmuuttajien sitkeyden ja sisun. Jos ne ovat vieneet hänet ”salongin puolelle” , niin samoin on käynyt koko tämän sisältörikkaan, painoasultaan houkuttelevan kirjan kohderyhmän. Iso osa kanadansuomalaista väestöä on jo aikaa sitten harpannut metsätöistä yritysten johtoon, kirjan nimenä on From Lumber Camps to Corporate Corridors – Finns in the Toronto Area.

 

Teoksen taustalla ovat projektit Suomi 100 ja Kanada 150 vuotta – Kanadahan itsenäistyi emämaa Britannasta 1867. Selväksi on tullut, että juhlavuosi sai runsaasti huomiota, ja erikoispiirteenä Kanadassa oli juuri näiden kahden merkittävän tapahtuman ajallinen yhteys. Kanadansuomalaiset kokivat juhlivansa tuplasti! Kyseisen teoksen alkulehdillä on mm. Suomen Ottawan suurlähetystön tervehdys. Suurlähettiläs Vesa Lehtonen puhuu kauniisti Kanadan ja Suomen pitkäaikaisista hyvistä suhteista sekä siirtolaisten tuliaisinaan tuomasta ja säilyttämästä sekä uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista, jopa Finglishistä, kahden kielen sekoituksesta kiehtovana ilmiönä uudessa maassa.

-Kirjan tarkoituksena on huolehtia arvokkaan kulttuuriperinnön säilymisestä, Suomi-imagosta sitä suuremmalla syyllä, että se on vähän kerrassaan siirtymässä nuoremman siirtolaispolven kiinnostuksen varaan, sanoo Irina Ilmokari. -Kanadassa on enää 13 % koko väestöstä sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat suomea joka päivä, ja uusien tulokkaiden määrää on rajattu.

Ilmokari kertoo, että sen jälkeen kun Kanadan hallitus uudisti maahanmuuttopolitiikkaa niin, että enää ei saa suosia ketään – esimerkiksi pohjoismaalaisia niin kuin ennen, suomalaisten maahanmuuttajien vuosittainen määrä putosi ja on nyt noin 200 vuodessa. Samalla kun vaaditaan noudatettavan tasapuolisuutta, pidetään huoli myös siitä, etteivät kanadalaisten työpaikat ole vaarassa. Sen sijaan firmat, jotka tarjoavat työpaikkoja tai investoivat maahan, ovat tervetulleita.

Kiintoisa ura

Kun helsinkiläinen Ilmokari lähti aikanaan tyttöystävänsä kanssa seikkailumielellä kieltä oppimaan Kanadaan, ei hän arvannut, että siitä maasta tulisi hänen kohtalonsa. Hän aloitti kauppatieteitten opinnot Yorkin yliopistossa ja oli pian mukana myös kanadansuomalaisten kulttuuritoiminnassa. Meriittinään Ilmokarilla on kaupan alan ylempi korkeakoulututkinto jatkotutkintoineen, ja työurallaan hän on toiminut huomattavissa finanssialan virkatehtävissä. Vuonna 2000 hänet valittiin ensimmäisenä naisena Toronton Seudun Osuuspankin johtokunnan puheenjohtajaksi. Omalla panoksellaan hän on lisäksi edesauttanut suomalaisen teknologian, innovaatioiden ja designin esilletuloa ja yleiskulttuurista huomioimista kanadalaisessa yhteiskunnassa.

Erityispiirteenä Toronton suomalaiselle raivaajasukupolvelle oli, että siihen kuului erityisen paljon käsityöläisiä, esimerkiksi räätäleitä, joista ensimmäisenä 1887 vähäkyröläinen, Michiganin osavaltiosta muuttanut James (Jaakko) Lindala, jonka liike Iso-Paja tuli alueella pian tunnetuksi. Yrittäjähengellä Kanadan suomalaisväestön piirissä onkin pitkät perinteet, ja siihen pohjaa monien tunnettujen suomalaisyritysten näkyvä esilläolo maassa.

Laulun arvoisia

Kanadassa painetussa teoksessa on 208 sivua, ja se on ulkoasultaan iloinen ja puoleensavetävä. Graafinen suunnittelu Lenny Lishchenko. – Kirjaa on saatavilla Lake Worthissä Floridassa seuraavista paikoista: Aimo Travel, Suomi Talo ja Kerhotalo, Torontossa: Agricola Church ja kirjoittaja (email irina9@sympatico.ca) sekä Helsingissä Suomi-Seura.

Lukemattomien yksittäisten siirtolaisten tarinat eri vuosikymmeniltä ovat yhtä vetoavia kuin vaikuttavia. Maahanmuuttajat ovat nähneet lastensa koulutuksen ensiarvoisen tärkeänä seikkana, ja tuloksellista se onkin ollut, kanadansuomalaisia on aitiopaikoilla eri elämänaloilla, ja osana sitä tänä päivänä on Suomesta myöhemmin tullut, jo valmiiksi koulutettu siirtolaispolvi. Teos esittelee sivukaupalla Kanadan tieteessä ja taiteessa, armeijassa, kunnallispolitiikan ja kaupan alalla ansioituneita henkilöitä, joilla on suomalaisen korvissa ihan samoilta kuulostavat nimet kuin naapurintytöillä ja -pojilla vanhassa maassa. Sukutaustaltaan he ovat kuka Toholammilta kuka Vaasasta, Turusta, Tampereelta, Kotkasta tai Viipurista. .. Kiintoisia elämänvaiheita, joissa saattaisi olla jo yksittäisinäkin kirjan ainekset eli niin kuin ansioitunut lauluntekijä Veikko Lavi aikanaan viisaasti sanoi: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Silmissä vilahtelevat Suomen sotavuodet, esille nousee vaikkapa Miss Suomi 1945 Irja Alho, ja saadaan tutustua korkean suomalaisen kunniamerkin saaneisiin, mm. Mannerheim-ristillä palkittuun karjalaiseen Ben Järvenpäähän. On pitkän matkan juoksijoita, kuten Keijo Taivassalo, joka useita maratoneja elämänsä mittaan juostuaan voitti vihdoin vuoden 2014 Bostonin maratonilla ikäsarjansa 75+. Suomalaiset perinteet, eikä ruoanlaitto niistä vähäisimpänä, ovat kanadansuomalaisilla arvossaan. Siirtolaisperheissä leivotaan pullaa ja ruisleipää, jopa karjalanpiirakoiden tekotaito on monilla tallessa.

Isot suomalaiset yritykset ja konsernit Finnairista Fiskarsiin, Kalevala Koruun ja Marimekkoon, Koneesta Metsoon, Nesteeseen, Nokiaan, Kemiraan ja Wärtsilään on esitelty tyylikkäästi, ja tässä tulee erityisesti arvoonsa teoksen laadukas värikuva-aineisto. Yritystoimintaa pienemmissä puitteissa esitellään myös kattavasti, ja sekin on todella hämmästyttävän laaja-alaista, hammasklinikoista saunaan, turkisyrityksistä taidegallerioihin, kiinteistöalalle ja lakitoimistoihin. Jos luulimme, että Suomi on pieni, niin maailmahan se vasta pieni on. Ja paljolti suomalaisten rakentama!

Irina Ilmokarin teos tulee havainnollistaneeksi omalla tavallaan Kanadan ja Suomen hyviksi tiedettyjä kahdenvälisiä suhteita. Mailla on paljon yhteistä niin kielipolitiikan, hallinnon kuin maantieteen ja luonnonvarojen alalla. Molemmat maat ovat innovatiivisia huipputeknologian yhteiskuntia ja omaavat yhteisiä arvoa muun muassa kehitysyhteistyössä, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden osalta. Yhteistyötä tehdään yhä aktiivisemmin eri aloilla ja kansainvälisissä järjestöissä.

 

Kaarina Naski

 

Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


	

Kun urheilukin pistää vihaksi

 

Pasa ja Atpo, Eniten vituttaa Suomi. 223 s. Gummerus.

Eihän se oikein salonkikelpoiselta kuulosta tuo kirjan nimi. Mutta tuskinpa on tarkoituskaan. Niille jotka eivät kuitenkaan voi olla sitä lukematta – ja niitä on aiempien v-kirjojen fanittajamääristä päätellen hirmu paljon – löytyy kyllä erilaisia väistökeinoja. Ainahan nimiverbin voi korvata synonyymeillä, joita suomenkielessä toki riittää.

Tekijäparivaljakkoa nyppivät siinä Nokia missä Lappi, siinä muumit missä tangomarkkinat, sauna, mökkeily ja verotietojen vahtaaminen. Ja jotta saataisiin käsitys kaiken hiertämisen kattavuudesta, niin esimerkiksi itsensä etsijät ovat hyvin hyvin yäk.

Erittäin paljon Pasaa ja Atpoa pistävät vihaksi monet asiat urheilussa, jonka tässä olen vetänyt keskiöön ajankohtaisuus- eli yleisurheilun MM-syistä. Sapettaahan se, että ”keihästä ei saada mihinkään, varsinkaan kauas”. Ja oikein sydämestä ottaa lukijaakin, kun hän jää yhdessä kirjoittajien kanssa muistelemaan Paavo Nurmea, joka aikanaan pärjäsi ihan oikeassa lajissa. ”Nykyäänhän meille tulee vain ja ainostaan turpaan.”

Pesäpalloa pitävät kaverukset varsin typeränä lajina eikä vähiten siksi, että se on heidän mielestään väärin kopioitu Pohjois-Amerikan baseballista, kun taas paini on hyihyi -juttu muista syistä: ”Aikuiset ihmiset ähisevät spandekseissa, kunnes toinen ähisee kovemmin.”

Hiihdon kohdalla tarkastelijat sauvovat suoraan Lahden kotikisojen 2001 doping-häpeään ja oikaisevat ihmettelemään, miksi meillä edelleen keskitytään hiihtoon hiihtona, ”eikä laboratoriotyöskentelyyn, kuten vaikkapa Norjassa”. Eikä armoa mäkihypyllekään: jätkät lentelemässä turhan päiten takatukat hulmuten ilmojen halki…

Ja kun vielä ”Ruotsi leipoo meitä joka kerta pataan jääkiekossa” ja voittaa myös maaottelut, niin kyrsiihän se.

Aikamoista kliseiden ilotulitusta on tämä vähemmän korrekti huumoripläjäys, jonka kieleen törmätessään ainakin takavuosien äidinkielen opettaja olisi pyörtynyt silkasta järkytyksestä. Tekstin koristelu alatyylisillä ja voimasanoilla muistuttaa paikoin niitä pyrkimyksiä, joita lastenteatteri toteuttaa omine keinoineen – mutta aina säästeliäästi – pikkuväkeä naurattaakseen.

Mutta summa summarum erilainen rakkaudentunnustus tässä vain taitaa olla kyseessä, käänteinen arvolataus, jota tekijäkaksikko ilmentää jo usean vuoden kokemuksella. Se selviää myös kirjan viimeisestä luvusta: Testaa suomalaisuutesi. Haluatko olla vastausvaihtoehtoja valitessasi ilmiselvästi suomalainen vaiko komeasti ”aika h-tin suomalainen!” Joko vastasit?

Kaarina Naski

Mistä maasta on mies, joka puhuu ”sammakko suussa”?

Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat  esittää vastakysymyksen: "Kuka oli The Flying Finndian?" Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.
Katja Kettu – Meeri Koutaniemi – Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat esittää vastakysymyksen: ”Kuka oli The Flying Finndian?” Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Jokainen suomalainen tietää, että joskus voi sää olla niin jäätävä, että siinä on meikäläiselläkin geenivarustuksella pärjääminen. Mutta amerikkalaiset laajentavat käsitettä: ”No, nyt on kyllä niin hirveän kylmä, ettei siellä selviä kuin suomalainen ja intiaani!”

Ojibwan kielessä on suomalaisia kuvattu sanoilla ”madududuwinini” ja ”omakakiiwinini”, jotka kuulostavat mukavasti korviinkäyviltä. Ensimmäinen määritelmä tarkoittaa höyrykylpyihmistä ja toinen miestä joka puhuu sammakko suussa. 2000 -luvulta katsoen voidaan sanoa, että hullumpiakin analyysejä meistä on tehty.

Yhteisenä piirteenä huomataan huumori ja hiljaa olemisen taito ja erottavana tekijänä vaikkapa se, että valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, kun taas intiaaneille riittää pieni nuotio, jonka ääressä he istuvat lähekkäin.  Molemmille on metsä tärkeä, ja sieltähän se alkoi myös suomalaisten ja intiaanien yhteinen tarina, se jossa on sanansa sanottavana myös ”fintiaaneilla”.

 

 

Naiskolmikon, kunkin alallan menestyneen taiteilijan yhteistyönä syntynyt teos Intiaanien mailla (WSOY) on herättänyt ansaittua huomiota Suomessa, eikä epäilystäkään, etteivätkö sille avautuisi myös kansainväliset markkinat. Lähdeaineiston keruu ja kirjan työstäminen ovat olleet pitkä ja rankka prosessi, ja tulos arvokasta ja eloisaa, vanhoja käsityksiä tuulettavaa informaatiota. Kirjailija Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja-ohjaaja Maria Seppälän isossa hankkeessa yhdistyvät voimakas tiedonhalu, luovuus, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden kunnioittaminen.

Fintiaanien maa – Finndian land ulottuu Pohjois-Minnesotasta Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja Yläjärven eli Lake Superiorin rantaa aina Ylä-Michiganin niemimaalle asti ja edelleen Ontarioon Kanadaan. Suurten järvien takamaat peilaavat erästä mielikuvaa Suomesta kyläpahasineen ja elintärkeine luontoyhteyksineen. Suomalaiset saivat palstoituslain (1887) perusteella toiseksi huonointa maata tultuaan paikalle vasta kun muut olivat jo vieneet parhaimmat palat. Mutta Finnit osasivat ojitukset ja selättivät rämeiköt. Ja vielä kurjempia olivat reservaattien maat rämeineen ja pajukkoineen. Mainittu palstoituslaki vauhditti keinottelun,  ja reservaattien maita kuuluu havitelleen kyseenalaisin aikein myös jokunen suomalainen, oikein nimeltä mainiten muuan Sugar Islandilla häärännyt Sinkkonen.

Fintiaaneksi kutsutaan Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvan intiaanin ja amerikansuomalaisen jälkeläisiä. Liitot yli etnisten rajojen eivät olleet harvinaisia sitä ennenkään, ranskalaiset ja skotit edelsivät suomalaisia puolisovalinnoissa. Mutta fintiaanikulttuurin, sen ovat luoneet yhdessä anishinaabeihin kuuluvat ojibwa-intiaanit ja amerikansuomalaiset. Teoksen mukaan suomalaiset ja intiaanit kohtasivat savotoissa ja kaivoksissa. Haalit olivat tutustumispaikkoja. Suomalaiset saattoivat jakaa ruokansa intiaanien kanssa, joilta metsästys ja kalastus olivat pitkään kiellettyjä, ja avioliittojen kyseessä ollen avustaminen oli vielä tuntuvampaa. Kun republikaanipresidentti  Richard Nixon vihdoin huomioi  virkakaudellaan 1969-74 vaille itsemääräämisoikeuksia jätetyn alkuperäisväestön ja otti  sen Yhdysvaltain lainsäädännön piiriin, muutos oli suuri.  Reservaattien nautintaoikeuksien palauduttua alkoi pikkuhiljaa niiden elpyminen.

Ja ne raskaat huvit

Suomalaiset omaksuivat intiaanien metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heille uusia eläinlajeja sekä viljelykasveja ja opastivat vastavuoroisesti intiaaneja hirsirakentamisessa ja tuohivirsujen  punonnassa. Yhdysvaltojen väestönlaskenta ei tunne fintiaani -nimitystä, eikä tämän väestönosan määrää näin ollen pystytä laskemaan. Kyse on sadoista, luultavimmin tuhansista. Alkuamerikkalaiset juuret ovat fintiaaneille suomalaisia lähempänä selittyen haastateltavien mielestä sillä, että amerikansuomalaisuus on jo kuuden sukupolven mittaista ja monien siteet vanhaan maahan katkenneet. Toisaalta intiaaniheimoon kuulumisesta seuraavien etujen merkitystäkään ei voitane väheksyä.

Raskaat huvitukset, kuten juomingit ja uhkapelaaminen olivat niin ikään omiaan yhdistämään suomalaisia ja intiaaneja. Monilla, myös kyseisen teoksen fintiaaneilla on tuntuma alkoholismiin. Yksi heistä on Fond du Lacin reservaatin lääkäri Arne Vainio, joka nykyisin taistelee reservaattien alkoholismia ja diabetestä vastaan. Hän kantaa lapsuutensa traumaa, kun suomalainen isä teki itsemurhan pojan ollessa viisivuotias. Juhliin Arne pukeutuu mustaan Got sisu -paitaan, samanlaiseen, joka hänen isällään oli yllään, kun tämä juuri em. sanoilla yllytettynä teki itsemurhan.  Sisua tarvittiin myös Minnesotan valtion yliopistoon, jossa Arne Vainio opiskeli lääkäriksi. Olla omiensakin joukossa vääränlainen on tunne, joka on tuttu monelle fintiaanille, ja siitä puhuminen sai haastattelijan mukaan kyyneleet nousemaan tämän rotevan intiaanimiehen silmiin

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. - Kuva Veikko Somerpuro.
Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. – Kuva Veikko Somerpuro.

Koulutuksessa on voimaa, ovat monet havainneet. Duluthin yliopistossa opiskeli myös Lyz Jaakola, jonka äiti on ojibwa ja isä suomalainen. Suoritettuaan musiikin maisteritutkinnon hän palasi reservaattiin ja toimi  sen hyväksi perustamalla mm. naisten rumpuryhmän. Jaakolan tuotantoon kuuluu mm. levy Finndian Summer, jossa hän sanoo näin kauniisti suomalaisista ja intiaaneista: ”Oh the Finns and the Indians/ they get along so fine/ Just look at all the Finndians/ and this family o´mine.”

Kirjassa tutustutaan moneen fintiaaniin, mm. reservaatin luonnonvaroista vastaavaan Marcus Ammesmakeen, taidemaalari Carl Gawboyhin, Jim ja Rebecca Gawboyhin, jotka vastaavat autististen hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokodista, torontolaiseen karaokelaulajaan Jenny Blackbirdiin ja ylämichiganilaiseen  mehiläistilalliseen Sue Rakeriin joka puhuu oikeanlaisen ruokavalion ja perinneruokien puolesta.  Lukijassa herättää ihastusta  fintiaanien yhteisöllinen aktiivisuus, jossa voi kuulla kaikuja amerikansuomalaisten toiminnan parhaista puolista.

Ristiriitainen suhtautuminen koulutukseen

Intiaanien piirissä ei koulutukseen kielteisesti suhtautuminenkaan ole harvinaista.. Minnesotan Bemidjin yliopiston professori Anton Treuer tietää sen kumpuavan siitä traumasta joka syntyi, kun intiaanilapset vietiin vanhemmiltaan pakolla sisäoppilaitoksiin, erotettiin kielestään ja kulttuuristaan. Professori itse joutui lapsuudessaan opettajan mielivallan kohteeksi, kun tämä puki hänen ylleen mekon luokan edessä; pitkät hiukset kuuluivat intiaanipojille mutteivät opettajan mielestä hänen oppilailleen.

Teos Fintiaanien mailla antaa kattavan kuvan intiaanien historiasta uskontoineen ja poljettuine kulttuureineen. Haastatteluin on huomioitu mm. Suomessa tehty ja tehtävä akateeminen intiaanitutkimus, jonka edustajien asiantuntemus  on kerännyt mainetta maailmalla, ei vähiten Yhdysvalloissa. Myös amerikansuomalaisten vaiheita kerrataan historiallisesti tärkeiltä osin.

Reservaattien pelastuksena nähdään kasinot, joita pyörittää  nykyisin yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvaa heimoa. Se että reservaateissa tapahtuva liiketoiminta on verovapaata, ei ollut verottajan mieleen osavaltioissa, joista esimerkiksi Florida ja Kalifornia halusivat sulkea intiaanikasinot kokonaan. Heimokuntien vastarinta esti kuitenkin aikeet. Kasinoiden mahdollistaman kansalaispalkan avulla voidaan taistella köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa monenlaista yhteiskunnallista problematiikkaa vastaan. Alkuperäiskansojen voimakkaaksi virinneen ympäristöaktivismin näkyvimmäksi saavutukseksi puolestaan mainitaan Keystone Pipeline XL -kaasuputkihankkeen tyrmääminen.  Sen teki loppuvuodesta 2015 presidentti Barack Obama, jota kiitetäänkin ymmärtäväisestä suhtautumisesta alkuperäiskansoihin.

Katja Ketun viisaat ja hauskat sadut tai sadunomaiset pikku kertomukset keventävät kerrontaa ja korostavat kirjan empaattista henkeä. Hänen ansiostaan tulevat tutuksi siinä kuhmolainen Hermanni ja raumalainen Einari missä merkillinen Ovennuppi, Huijari-Kojootti, tosi Tyhmät tytöt ja Mokkasiini-Maik. Maik oli, tiedättehän, sellainen ”vitsi suussa syntynyt vilkkusilmä, johon on helppo rakastua mutta vaikea pitää.”

Kaarina Naski

 

 

 

Tie itsensä kehittämiseen käy epäonnistumisten ja haasteiden kautta

 

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.
Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Onko sinulla kykyä kestää epäonnistumisen aiheuttamia osumia? Syytätkö helposti muita? Onko vika sukulaisissa, naapureissa vai yhteiskunnassa, sen päättäjissä ja palveluissa?

Tiedemaailman asiantuntijain mukaan ihmisellä on automaattisia tiedostamattomia mekanismeja harmonian löytämiseksi ja opittujakin stressinhallintakeinoja, kaikki eivät välttämättä suositeltavia. ”Hyvät ja kypsät puolustusmekanismit tukevat kypsää sosiaalisuutta, kun taas epäkypsät johtavat helposti vaikeuksiin ihmissuhteissa ja oman sosiaalisen vetovoiman laskuun.”

Heille jotka tuntevat epävarmuutta omista mekanismeistaan tuo lohtua seuraava lause: ”Psyykkistä puolustuskykyään voi jalostaa kehittämällä ajatteluaan joustavammaksi.”

 

Johanna Stenbergin ja Jan-Henry Stenbergin tuoreessa teoksessa En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet (215 s. Duodecim) puhutaan psyykkisestä suojautumistarpeesta ja temperamentista, biologisista perusvalmiuksista sekä varhaisista ihmissuhteista perheyhteisössä.  Sumutamme niin itseämme kuin muita pitääksemme pokkamme nolaavien ja häpeällisiksi  kokemiemme tilanteiden jälkeen tai suojellaksemme toimintakykyämme trauman – esim.  läheisen ihmisen äkillisen kuolemantapauksen tai säikäyttävän diagnoosin – aiheuttamalta mielen järkkymiseltä.

Mielenterveyteen liittyviä häiriöitä tutkittaessa sekä käytännön hoito- ja kuntoutustyössä on todettu, miten ihmisen saattaa käydä, kun perusrakenteet pettävät ja elämä on rakennettava uudelleen.  Ulkopuolinen apu on usein tarpeen, mutta mielen omat strategiat jouduttavat silloinkin toipumista.

Moni seikka vaikuttaa  yksilöllisen puolustusjärjestelmän syntymiseen, eivät vähiten biologiset lähtökohdat. Kirjoittajat painottavat, että mieli ja aivot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Neurologia, joka tutkii keskushermoston sairauksia, ja psykiatria ovatkin olleet yhteistyössä ja hyötyneet toisistaan. Esimerkkinä aiemmista vääristä tulkinnoista mainitaan ikävältä kuulostava  käsite ”jääkaappiäiti”, jolla on selitetty autismia. Toisin sanoen puutteellisella hoivalla olisi tekemistä lapsen autismin synnyssä. Nykytiedon mukaan kysymys on kuitenkin keskushermoston kehityksen poikkeamista, vakavasta oireyhtymästä, joka ilmenee käyttäytymishäiriöinä sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kaunisteltua ja mustavalkoista

Kirjoittajakaksikko Stenbergin mukaan arjessa tapahtuu paljon käyttäytymisen kaunistelua. Asenteellisiksi itsensä kokevat tai muitten sellaisiksi määrittelemät ihmiset rupeavat esittämään korosteisesti päinvastaista, esimerkiksi toimimaan aktiivisesti vähemmistöjen hyväksi. Kohteen kannalta tulos on positiivinen mutta toiselta kantilta voidaan puhua oman itsen ja ominaispiirteidensä väistelystä. Huonosta kritiikin sietokyvystä taas kertoo mustavalkoinen suhtautuminen, omalla puolella olevat ovat hyviksiä, vastapuolella pahiksia. Maaimaa lohkotaan automaattisesti, asioita idealisoidaan tai mitätöidään.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.
Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Mielen strategioihin turvaudutaan silloinkin, kun tieto ja käytös ovat ristiriidassa.  Tupakoitsija löytää esimerkin suvustaan ja tuttavapiiristään;  henkilö eli yli 90-vuotiaaksi vaikka poltti koko ikänsä. Hyväkään itseharhautus ei kuitenkaan sisällä takuita omien keuhkojen kestävyydestä. ”Ei tupakka aiheuta kaikille syöpää” onkin tutkijain mukaan päättelynä yhtä heikko kuin ”eivät kaikki kuole sodassa”.  Itsesäätelyä on sekin, kun tahdonalaisesti torjutaan sellaisia muistikuvia, joita ei haluta palauttaa mieleen. Jolloinkin se voi ihmisen hyvinvoinnin kannalta olla armollista ja siten myös terapeuttisesti hyväksyttyä.

Temperamenttipiirteiden altistava vaikutus

Lukijaläheinen kirjoitustyyli tekee teoksesta helposti omaksuttavan. Puhutaan vahvasta ja kypsästä identiteetistä, tunteiden tunnistamisen tärkeydestä, kiintymyslajien – turvallisesti/turvattomasti kiintyneet – merkityksestä lapsen kehityksessä ja ihmiselämässä laajemminkin, vaikeimmin vaurioittavina esimerkkeinä väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö.  Myös nykypäivän problematiikasta tuttuja ilmiöitä, kuten syömishäiriöt, tulee vastaan. Tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen temperamenttipiirteiden altistavan erilaisille psyykkisille epätasapainotiloille ja itsesäätelyhäiriöille. Korkea elämyshakuisuus on yhteydessä riippuvuuksiin, kuten tupakointiin, alkoholismiin ja rahapeleihin. Syömishäiriöistä kärsiviä henkilöitä yhdistää sinnikkyys, mutta anoreksiassa elämyshakuisuus on matala, bulimiassa korkea.

Narsisteille on ominaista aiheeton ja liioiteltu tunne omasta tärkeydestä ilman ulkopuolista arvonantoa.  Piirteinä mm. itsekeskeisyys ja -tehostus, kateus, kaunaisuus ja muiden aliarvioiminen. Paranoidiselle eli epäluuloiselle persoonalllisuudelle taas on ominaista pysyvä epäluulo, epäluottamus, toisten pahansuopien aikeiden pelko ja yliherkkyys arvostelulle. Perinnöllisen ja varhain näyttäytyvän perusluonteen uskotaan ennustavan tulevista stressi- ja kriisitilanteista selviytymistä.  Mutta mitä kirjoittajat erityisesti painottavat, on se, että epäonnistumisia ei tarvtse pelätä. Niiden kautta on mahdollista oppia ja oivaltaa paljon, myös se mistä ihmisyydessä on kysymys.

Kaarina Naski