Viisikymmentäluvun viipyilevä lumo

Kannen idyllinen kuva on Tvärminnen Toskasta. Sen on ottanut talonsa edustalla Heikki Aho. Vas. Saara Hemming, o.s. Soldan, Lydia Soldan, Claire Aho, Jerry-koira, Martti Rewell, Nina Aho, Alfons Hemming, Marja-Leena Virtanen, o.s. Soldan.

Tuskinpa tuli taiteilijasuvun vesa Claire Aho 11-vuotiaana ajatelleeksi, että hän oli jotenkin erityisasemassa moniin samanikäisiin ystäviinsä verrattuna. Että hypätä vain autoon ja lähteä Suomea filmaamaan oman perheen ammattilaisten kanssa. Tämän päivän varhaisnuoriso tuskin näkee siinä mitään kovin ihmeellistä, mutta kun kyse on 1930-luvusta, asia oli aivan toinen. Monessako talossa oli kamera, autosta puhumattakaan! Fordilla mentiin, ja äkkiä oli pikkutytön silmien edessä spektaakkelina kauniin kotimaan kuva. Että se oli aikanaan ponnahduslautana tämän toisen polven valokuvaajan kertausretkelle, tuoreemman kymmenluvun tallentamiselle, siitä kertoo hiljattain ilmestynyt kuvateos Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä (Gummerus).

 

Jos olet jo ennestään ollut sitä mieltä, että nostalgia on jotenkin sisäänkirjoitettu viisikymmentälukuun, niin kyseinen kirja vain vahvistaa käsitystä. Ja millä tavalla! Claire Aho oli suomalaisen värivalokuvauksen uranuurtaja ja taiteessaan vahvasti omaleimainen. Teoksessa turvallinen patinaisuus ja uuden, tuhkasta nousevan Suomen innostunut henki kohtaavat hienosti toisensa.

Claire  (1925-2015) oli kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin pojan Heikki Ahon tytär. Clairen poika Jussi Brofeldt on pitänyt yllä edellisten polvien elämäntyötä näyttelyjen, kirjojen ja muiden hankkeiden muodossa. -Claire ei ollut ”vain äitini”, vaan minulla oli etuoikeus työskennellä hänen kanssaan, Brofeldt sanoo.  Yhteisten prosessien merkityksen voi lukijakin tajuta, kun puhutaan ainutlaatuisesta valokuva- ja elokuva-aineistosta, joka on ollut niin kirjailijan poikien Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuin Claire Ahonkin elämäntyö.

Eläytyvän asiantuntijatekstin kuvateokseen laatinut professori Henrik Meinander puhuu 1950-luvun viipyilevästä kauneudesta, josta jälkipolvet eivät ehkä niinkään saa käsitystä katsellessaan perhealbumien vanhoja mustavalkoisia kuvia. Claire Aho avaa hänen mukaansa todemman näkökulman siitä, miltä tuntui elää aikakaudella, jolla nykyaikainen Suomi sai muotonsa. Presidentti Tarja Halonen kuuluu niihin ikäluokkiin, joiden lapsuus ja varhainen nuoruus osuvat kyseiselle janalle. Kirjan esipuheessa Halonen kertoo jääneensä paitsi omakohtaista kokemusta vuoden 1952 olympialaisista äidin lähetettyä hänet Helsingistä maalle kilpailujen ajaksi.  Äidillä oli syynsä, hän osallistui vapaaehtoisena monien muiden tavoin kilpailujärjestelyihin, mutta tyttö oli pitkään katkera asiasta. Kaiken kaikkiaan lapset, tuleva presidentti muiden mukana, sopeutuivat hyvin ajan muuttuneisiin elinolosuhteisiin, vaikka kouluakin käytiin tuolloin kahdessa vuorossa, suurten ikäluokkien alkutaipaleella.  -Eikä meihin oikeastaan kiinnitetty nykyisellä tavalla huomiota; aikuisilla oli muutakin tekemistä, toteaa Halonen tyynesti.

Jos 2019 ollaan Suomessa huolissaan syntyvyyden rajusta laskusta, jopa vauvakadosta, niin tämän kuvan ottohetkellä asiat olivat toisin. Parempaan huomiseen olivat kasvamassa suuret ikäluokat.

”Joka uittaa se voittaa”, sanottiin joskus, perustellusti varmaankin. Uittotyö vaati ammattitaitoa ja hyvää kuntoa. Jo 1950-luvulla kehiteltiin uusia kuljetustapoja, ja parin vuosikymmenen päästä uitettiin jopa tuhannen nipun lauttoja.

Kuvavalikoiman kautta välittyy yhtä hyvin pääkaupungin kuin pikkukaupunkien ja maaseutukylien asukkaille tuttuja näkymiä ja tuntemuksia, ajan merkkejä ja käytäntöjä. Muistatko pullean mainospylvään kauppakadun kulmalla ja tukevasti vaatetetun lehdenmyyjän kojussaan vakiopaikallaan, entä kirjavan torielämän, sen äänet ja tuoksut? Kalarantahan meilläkin oli ja mattolaituri, montakin. Lukijan muistikuvat sekoittuvat taitavan ammattikuvaajan ottamiin, ja värisävyillä leikittely sekä pohjaa että korostaa menneen ajan piirteitä. Näkyvä muutos tähän päivään on mm. se, että lapset viihtyivät joukoittain ulkosalla, pihoilla, kaduilla, urheilukentällä. Nuorisoa alkoivat kyseisellä vuosikymmenellä kiinnostaa farkut, nahkatakit ja rockmusiikki. Mosset, Volkkarit ja Vespat toivotettiin tervetulleiksi katukuvaan ja hartaasti ihailtiin tietysti amerikanrautoja tilaisuuden tullen. Vähiten ei kamera innostunut vapusta marsseineen ja iltajuhlineen. Puhumattakaan olympialaisista, joita Claire Aho valokuvasi värielokuvan teon ohella. Tai muoti- ja mainoskuvauksesta. Vahvoja ja muistettavia viisikymmenluvun ilmiöitä ovat jälleenrakennus ja suomalainen design.

Kuvausmatka halki Suomen tuotti satonaan siinä Lappia missä Aulankoa, siinä Kolia missä Hankoniemeä, Lahtea, Tamperetta…  Peltomaisemien avara ja säntillinen kauneus sai rinnalleen tehtaiden tornit, sisävesien vetoavat lossikuljetukset puolestaan modernisoituvien satamien teknisen estetiikan. Herkät luontokuvat aamun autereessa tai meren ja kallion jylhyyttä vasten yllyttävät sielun soimaan.

Torikaupassa on yhä oma vetoava fiiliksensä, mutta aivan erityisenä se koettiin ankeiden sotavuosien jälkeen.

 

 

   Kaarina Naski

   (Kuvat kirjasta,

    kuvatekstit

    laatinut

    jutun kirjoittaja)

 

 

Paljon aikaan saaneet

Helsinkiläinen Venny Soldan aloitti piirustusopinnot 14-vuotiaana Behmin koulussa Viipurissa, ja Karjalaan hän teki matkoja myöhemmin yhdessä suomalaisuusaatteen innoittaman aviomiehensä, Lapinlahdelta Pohjois-Savosta olevan kirjailijan Juhani Ahon kanssa. Pariskunnan esikoispoika Heikki puolestaan joutui aikanaan Viipuriin – tai pikemminkin sieltä vankileirille. Kyseessä oli pakomatka 1918 sodan loppuvaiheessa. Nuorimies oli pasifisti, eikä kuulunut punakaartiin mutta punaisten hallintoon kylläkin. Taidemaalari -äidin  vetoomus kenraali Mannerheimille säästi pojan hengen. Heikki Ahosta tuli sittemmin diplomi-insinööri, jota kiinnosti eritoten kuvan teoreettinen ja tekninen tutkimus.

Björn Soldan opiskeli elokuvausta Münchenissä ja perusti 1925 velipuolensa kanssa elokuvien tuotantoyhtiön Aho & Soldan. Soldan toimi tk-kuvaajana rintamalla ja myöhemmin BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa. Heikin tytär, Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskellut Claire muistetaan mm. siitä, että työskennellessään 1952-1962 Warner Pathé Newsille hän tunkeutui luvatta Porkkalan vuokra-alueelle. Valokuvausalan historiaan Claire Aho on jäänyt koko elämäntyöllään ja mm. oheisessa arvioinnissa kerrotuin ansioin.

Hangon itäosassa sijaitsevalla Tvärminnen saaristomiljööllä on ollut iso merkitys taiteilijasuvun elämässä. Se on ollut rakas paikka, ohjannut luonnon kokonaisvaltaiseen kokemiseen ja innoittanut luovuuteen. Miten sanoikaan novellissaan Tyven meri (1912) Juhani Aho? ”Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa”. Viestiä luonnonsuojelun puolesta korostavat puheena olevassa teoksessa myös Elävä Itämeri -säätiön ja Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman edustajien loppusanat.

Lähteenä Wikipedia

 

Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

Kurkijokelaiset ahkerina Atlantin molemmin puolin

Sitten vielä rakennan…

Katettu silta ja vuoden 2015 sarjassaan paras savusauna! Heinoset rakentavat milloin Suomea milloin Amerikkaa.

Jukka on se ”siltamaestro”, pikkuveli Urpo taas on toiminut vuosikymmenet rakennusalalla Yhdysvalloissa, Connecticutissa. Toisinaan hän tulee ihan Suomeen saakka katsastaakseen onko velipojalla ja muilla Varsinais-Suomeen päätyneillä kurkijokelaisilla kaikki hyvin.

Konsta Heinonen puolestaan on Jukan poika, joka ymmärtää modernin savusaunan päälle. Uhkarohkeaa luovuutta on koko sakilla geeneissä, joista osa on pohjalaista perua.

Jukka (vas.) ja Urpo/Ray Heinonen poseeraavat tässä piiskan kanssa syystä, että ovat kotoisin Rummunsuolta, joka oli oikea piiskakylä Kurkijoella. Hevospitäjässä arvostettiin piiskoja jotka oli tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ne kävivät hyvin kaupaksi Viipurin ja Pietarin markkinoilla.
Jukka (vas.) ja Urpo/Ray Heinonen poseeraavat tässä piiskan kanssa syystä, että ovat kotoisin Rummunsuolta, joka oli oikea piiskakylä Kurkijoella. Hevospitäjässä arvostettiin piiskoja jotka oli tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ne kävivät hyvin kaupaksi Viipurin ja Pietarin markkinoilla.

Karjalaisia asutettaessa kurkijokelaiset päätyivät Loimaalle. Heinosen lapset kokivat pudonneensa kuin taivaasta keskelle aukeata peltoa; puutkin oli istutettava. Hevoskärry upposi savimaahan akselia myöten. Mutta tuolloin oltiin yhtä kaikki ”omalla pihamaalla”. Oikea koti oli jäänyt Kurkijoen Rummunsuolle. Sieltä oli heti sodan jälkeen suunnattu kokoonpanolla 8 + mummo Pohjanmaalle, ensin Ilmajoelle, sitten naapurikuntaan Kurikkaan. Jukka oli lähdettäessä kolmannella vuodella, Urpo ”Upi” ei vielä puoltakaan vuotta.

Ilman lupaa

Kanta-asukkaiden ja tulokkaiden väliset ennakkoluulot eivät koskettaneet lapsia, jotka saivat vaivatta leikkikavereita. Mutta yhteisissä muistoissa on, miten eräskin talon isäntä oli jyrähtänyt kurkijokelaiselle perheenpäälle Oskari Heinoselle: ”Tulet vaan vaikken antanut lupaa!” Johon Oskari rauhallisesti hymynpilke silmäkulmassaan: ”Ehä mie luppaa pyytäntkää.”

Veljekset muistavat hyvin Iisakin ja ”kusikiven”. Iisakki oli hyväntahtoinen isäntämies Kurikasta. Tiedonhaluiset kirkassilmät kulkivat kannoilla, ja pienempi hoki: ”Luulet tie Iitakki.., tiijät tie Iitakki.., jok tie ruppeet nukkumaa Iitakki?” Ja kun muuttopäivä sitten koitti keväällä 1947, sai pohjalaismies vedet silmiinsä kysymyksestä ”Mihit tie Iitakki määt?” Puhuteltu otti karvalakin päästään ja laittoi sen hiljaa pojan päähän. ”Iisakinhattu” lämmitti vuosien ajan Urpoa koulumatkoilla ja muutenkin.

Kivi jonka takana kuninkaallisten kerrotaan käyneen tarpeillaan, kiinnosti ymmärrettävästi pikkupoikia. Kivi oli iso ja nimi hassu. Tapahtuma viittasi Ruotsin kuningasparin vierailuun Suomessa 1752. Hienompiakin muistomerkkejä kuin ”kusikivi” tiedetään tuolloin syntyneen. Loviisan kaupunki jopa sai nimensä Loviisa -kuningattaren mukaan.

Mistä tuo tupsahti? Jukka Heinosen rakentama silta on katseenvangitsija tienposkessa Kojonkulmalla.
Mistä tuo tupsahti? Jukka Heinosen rakentama silta on katseenvangitsija tienposkessa Kojonkulmalla.

Omat on sillat,

saunat…

Marjatalla ja Jukalla ei ole kiirettä sisään vaikka vettä sataisi. Kyllä katto pitää!
Marjatalla ja Jukalla ei ole kiirettä sisään vaikka vettä sataisi. Kyllä katto pitää!

Loimaalta kurkijokelaiset saivat uuden kotipaikan ja lapset turvallisen kasvuympäristön. Koulu lähellä, opettajat vastuullisia. Maanviljely oli seudun pääelinkeinona. Jukasta tuli aikanaan kotitilansa jatkaja yhdessä vaimonsa Marjatan kanssa. Tilalla pidettiin myös hevosia, ratsuja ja ravureita. Nyt on jo remmissä seuraava polvi. Konsta Heinonen viljelee maata ja toimii yrittäjänä.

Vuosi 2000 toi julkisuuden hohdetta Kojonkulmalle.Yksi jos toinenkin Kojonperäntietä matkaava pysähtyi katsomaan pikkuisen Kojonjoen yli johtavaa kolmisenkymmentä metriä pitkää siltaa, joka oli kaariaukollinen ja katettu, kansi pattingeista, katto musta, seinät punamultaiset, koristekuviot valkeat. Jukka Heinonen teki vankasti paalutetun sillan, jotta pääsi ajamaan vaarinpirttinsä pihaan saakka, eikä perheen tarvinnut hakeutua tontilleen kiertoteitse. Sillan alla on perunakellari ja jokitöyräällä nököttää perinteistyyppinen savusauna.

Kesällä 2015 Konsta Heinonen meni nappaamaan voiton Saunafestivaaleilla Ikaalisissa, yrityssarjassa. Alan paras luomus on varustettu automaattisella savusaunan kiukaalla.

Lämpöyrittäminen alkoi tilalla vuonna 1994 maatalouden sivuelinkeinona. Silloin Jukka ja Konsta rakensivat lämpökeskuksen ja laitteet Kojonkulman kyläkoululle ja ryhtyivät toimittamaan sinne lämpöä. Sittemmin lämpöyrittäminen eriytettiin osakeyhtiöksi ja toiminta kasvoi. Erilaiset hakelämmitykseen liittyvät laitteistot valmistuvat omassa pajassa ja omalla suunnittelulla. Pelletillä toimiva savusaunan kiuas on uutuus, joka käynnistetään ajastimella, kännykällä tai perinteisesti nappia painamalla. Saunan sisätiloihin ei ole tarvetta mennä lämmityksen aikana.

Tykkäätkö leppeistä löylyistä vai kipakansorttisista? Konsta Heinonen väittää, että automaattinen savusaunan kiuas taikoo molempia. Nyt onkin puhe Suomen parhaasta savusaunasta yrityssarjassa. Kunniakirjan ovat allekirjoittaneet komeasti sekä Kansainvälisen Savusaunaklubi ry:n että Löylynlyöjät ry:n edustajat.
Tykkäätkö leppeistä löylyistä vai kipakansorttisista? Konsta Heinonen väittää, että automaattinen savusaunan kiuas taikoo molempia. Nyt onkin puhe Suomen parhaasta savusaunasta yrityssarjassa. Kunniakirjan ovat allekirjoittaneet komeasti sekä Kansainvälisen Savusaunaklubi ry:n että Löylynlyöjät ry:n edustajat.

ja valinnat

Jos toistuu suvussa ”rakentajan vika”, niin siirtolaisuuden kanssa on sama juttu. Heinoset, kurkijokelainen Oskari ja Teuvalta kotoisin ollut Impi olivat tavanneet toisensa ja avioituneet Amerikassa, jonne kumpikin oli muuttanut 1920-luvulla. Kurkijoelle kuitenkin palattiin. Kauko, vanhin perheen 12 lapsesta oli syntynyt uudella mantereella 1928. Siellä hän myöhemmin toimi rakennusurakoitsijana, ja hänen luokseen Urpokin hakeutui nuorenamiehenä parempaa elantoa etsimään.

-Tein kivijalkoja, ylenin kirvesmieheksi ja olin työelämässä 37 vuotta, niistä 30 vuotta omassa bisneksessä ”remodeling contractorina”. Remontoimme taloja ja teimme mm. ”elintasosiipiä”.

Ja veljensä kotimaisemista Valloista Jukka kävi hakemassa katetun sillan mallin.

Urpo – amerikkalaisittain Ray – ja vaimonsa Arja pitävät yhä toisena asemapaikkanaan samaa pikkukaupunkia New Milford CT- noin 100 km Manhattanilta pohjoiseen. Kaikki kolme lasta ovat jo omillaan. Kaupunki ei kuulu suomalaisten siirtolaisten suosimiin, vaikka samassa valtiossa Connecticutissa heitä on paljon. Seuratoiminnan Heinoset ovatkin löytäneet ennen muuta Floridan suomalaisyhteisöstä, jonka Lepokodilla Arja on vakituisena työntekijänä. Urpo kuuluu mm. Floridan Karjalaisiin johtokunnan jäsenenä.

Tietoisuutta omasta taustasta kannattelevat veljesten mielissä ennen muuta sukuhistoria, perinteen vaaliminen ja muistot, joita virkistetään mm. kotiseututapaamisilla ja -retkillä. Päättyneenä kesänä oltiin taas Kurkijoki-Seuran matkalla, kuljettiin ”evakkoreittiä”, Parikkalasta Keski-Suomen kautta Pohjanmaalle.

-Varsinaissuomalaisessa luonnetyypissä on omat hyvät puolensa, mutta se on tullut selväksi, että ”Ei Koenkulman mies korteja kirjota”, nauraa Urpo ja toistaa hänelle suunnattua repliikkiä. Monien synnyinseutunsa sanontojen hän taas on havainnut auttavan jopa Amerikan arjessa. Vaimokin joskus tuskittelee tutunlaisesti: ”Eihä täst tuu pyyn rypemää!”

                                                                             Kaarina Naski

————————————————————————————————————————————-

Urheilumiehiä

Urpo Heinonen kertoo olleensa joskus 60-luvun puolivälin jälkeen reserviläisten hiihdoissa Saarijärvellä. Loppumatkasta hän sinnitteli ylös mäenrinnettä jokseenkin huonossa hapessa – hyvä ettei nelinkontin – kun joku suihki haarakäyntiä salamana ohi. Huikkasi kannustavana tervehdyksenään: ”Huilaa sie, mie mään!” Vanhempi kurkijokelainen Haku-Veikkohan se oli, Elisenvaaralta lähtöisin. Onko juuri tuo nimenomainen hiihto jäänyt kirjoihin, mene tiedä, mutta Veikko Hakulisen tuntee koko kansainvälinen hiihtokansa – kolminkertainen olympiavoittaja ja maailmanmestari!

Liikuntaa ei Urpokaan ole semmin unohtanut, mutta Jukkahan se varsinainen himokuntoilija on. Takana on lukuisia vuotuisia maratoneja ja Finlandia-hiihtoja. Kun rakentaa paljon, on hallittava vauhdinjako…

————————————————————————————————————————————-