Jättiveistoksia ja nukketaidetta

115
Tämäkin alkutekijöissään oleva nukke haluaa pian esille säväyttämään yleisöä, herättelemään katsojan omia muistoja. Pipsa Mannojalla on kodikas nukkepaja, kaappien täydeltä nukkeja ja nalleja, mutta eläviksi ne tulevat hänen mukaansa vasta kohdattuaan jonkun joka on niistä kiinnostunut.

”Kun rupee sua vähän katteleen nyt, niin olet jo hiljakseen heräämässä eloon, mutta odotahan kun silmät on maalattu…”

Nukketaiteilija Pipsa Mannoja istuu työpajassaan, pitelee kevein sormin miniluomustaan ja juttelee sille. Ennen pitkää tulokas voi avata silmänsä ja tarkastella peilistä punaisia mohairkiharoitaan.

”Mutta kyllähän asia on niin, että varsinaisesti nuken elämä alkaa vasta sitten, kun joku muu sen kohtaa. Siis joku muu kuin nuken tekijä.”

Entäpä jos nukke olisi heti syntyissään ollut jättiläinen, vaikkapa viisimetrinen vauva? Sellainen on näytteillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (16. 10. asti). Ehkäpä australialaistaiteilija Ron Mueck lähetti vuonna 2006 ystävilleen viestin: ”Tyttö tuli!” Juuri tuona vuonna lasikuituveistos A girl valmistui.

Mikä yhdistää Mannojaa ja Mueckia? Se sama mikä yhdistää nukketaidetta ja kuvanveistoa tai tai taiteen eri muotoja ylipäätään. Luovuus.

Tässä sitä ollaan, me "isoset", paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. - Ron Mueck, Couple under an Umbrella - kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.
Tässä sitä ollaan, me ”isoset”, paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. – Ron Mueck, Couple under an Umbrella – kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Ron Mueckin (s. 1958) molemmat vanhemmat olivat saksalaistaustaisia nukentekijöitä ja veivät eteenpäin synnyinmaassaan arvostettua käsityötaitoa. Ammattilaisten vaikutuspiirissä kasvaessaan poika imi itseensä tietoa ja menetelmiä, joita on semmin käyttänyt luontevasti hyväkseen ensin niin filmi- ja mainosteollisuudessa kuin edelleen kuvanveistossa. Hän työskentelee Lontoossa ja teki taiteellisen läpimurtonsa pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt teoksia nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Kaikkialla ne hätkähdyttävät katsojaa sekä koollaan että teknisellä taituruudellaan. Kuin olisi käytetty mahtizoomausta tai -luuppia. Hahmot ovat hyperrealistisia ryppyineen, pigmenttiläiskineen, parransänkineen, ”jenkkakahvoineeen” kaikkineen. Ydin on kuitenkin tunteiden ja ajatusten välittymisessä. Katsoja tunnistaa ilmeet ja asennot; ihmiselämän arki ja pettymykset ahdistavat, yhtä hyvin kuin jotkut tuokiot valaistuvat tai pyhittyvät. Mueck on kuvataiteen tunnettujen mestareiden peesissä, tutkii äitiyttä, olevaisen alkua ja loppua, muistuttaa yhteisestä elämänveneestä ja siitäkin, mitä on kokea itsensä pieneksi ja turvattomaksi.

Taiteilija tekee ensin savesta tai vahasta pienoismallin ja sitten täysikokoisen saviveistoksen. Ennen lasikuitumuottia tarvitaan vahvoja tukilankoja ja työskentelyssä vakinaisia avustajia. Hiukset, vaatteet ja muu rekvisiitta kuuluvat aikaa vievään viimeistelyosioon.

Nalle kauneusleikkaukseen

Monet nukketaiteilijat ovat vierailleet Mueckin näyttelyssä, niin Mannojakin. Mikromittakaavassa moni asia tuntui hänestä tutulta. Ja elämyksellisyys todentui mm. siinä, että näyttelytilasta ei olisi oikein osannut lähteä pois.

-Kuin olisi syntynyt vuorovaikutusta teosten ja muiden yhtä hämmentyneiden näyttelyvieraiden kanssa, hän sanoo.

-Ihmettelin, miten luonnikkaasti lapsiyleisö käyttäytyi. Olisi luullut että järkyttyvät, mutta ei. Kiinnostuneina ja ihailevasti he tutkivat veistoksia, mm. jättimäistä vastasyntynyttä, vielä pesemätöntä vauvaa, sen silmiä ja korvia, sormia ja varpaita. ”Hei mitä tuossa on, jotain likaa, ei kai se ole verta?..”

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.
Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Vantaan Askistossa asuvalla Pipsa Mannojalla (o.s. Asikainen) ei ollut mitään erityistä lempinukkea lapsuudessaan. Että nukkeja oli, siitä kertoo jo sekin, että ne saivat oman sängyn.

-Isäni teki sen minulle, ja se oli hieno. Taustaltaan ja mielenlaadultaan karjalaisena isä noudatti vanhakantaista elämänasennetta: jos jotakin tarvittiin, se tehtiin itse. Isä osasikin vaikka mitä, rakensi talot ja tokeet. Ammatiltaan hän oli urakoitsija. Isoisälläni oli Hiekan saha Viipurissa. Se siirrettiin sitten Lahteen työväkineen ja toimi nimellä Hiekan Rakennus ja Puu.

Käden taitoja oli Pipsallakin ja opiskeluhaluja aina kotitalous- ja käsityönopettajaksi asti. Nuket tulivat hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin hänen jäätyään vuorotteluvapaalle. Petäjävedellä Keski-Suomen Käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli kouluttajana Piitu Nykopp, arvostettu nukkealan ammattilainen.

-Tehtiin posliininukkeja ja nallekarhuja. Tekeminen oli hauskaa, mutta posliini ei ollut oikein minun juttuni, ja nallenikin joutui heti korvaleikkaukseen, koska korvista tuli liian isot, nauraa Mannoja. Säärihaavat – hurjat saumat – hän sai piiloon villahousuilla.

Paperisavi, paper clay, tuntui sen sijaan kiinnostavammalta materiaalilta. Sitä on miellyttävä käsitellä, se kovettuu itsestään ja viimeistellään esim. mehiläisvahalla. Nukeista tulee ihmisen näköisiä erilaisine ilmevariaatioineen. Tekniikka houkuttelee myös liioitteluun ja huumoriin. Neulahuovutus on niin ikään ”pehmeä” ja taipuisa tekniikka. Kangasnuket saavat kovetukseksi ja suojaksi laminoinnin.

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. - Tekijä Pipsa Mannoja
Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. – Tekijä Pipsa Mannoja

Kiva nimi se Möhkö

Noihin vuosien takaisiin Petäjäveden kursseihin pohjaa myös Suomen Nukketaiteilijat ry:n perustaminen vuonna 2000. Se on järjestänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja esittäytynyt myös

Ruotsissa ja Norjassa. Yhdistyksen sadannes näyttely on pystytetty Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin, joka on Suomen ja Euroopan unionin manneralueen itäisin kunta. Lähempi osoite on Möhkön kylä, joka muodostui aikanaan maamme suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, ja näyttelypaikkana on Möhkön ruukki.

Jo nimensä perusteella Möhkö pytinkeineen tuntuu sopivan hyvin nukkien kesälomakodiksi. Siellä heräävät nyt (31.8. asti) henkiin 1950-luvun lavatanssit, ennenvanhainen maatalon elämä ja kirjojen maailmasta tutut fiktiiviset henkilöt. Tilateoksissa yhdistyvät perinteen kunnioittaminen ja oman taiteenalueen arvostuksen nostaminen. Yhdistyksen kotipaikka on Jyväskylä, mutta jäseniä on eri puolilta maata; niin Hämeestä kuin Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Ruukilla voi tutustua tämän kesän aikana myös karjalaisen kulttuurin pitkään traditioon Möhkönvirta-näyttelyssä, jossa on esillä maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja ympäristötaidetta. Monet taiteilijoista asuvat Pohjois-Karjalassa tai heidän juurensa ovat siellä.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. - Kuva Jussi Jäppinen.
Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. – Kuva Jussi Jäppinen.

Kaikilta yhdistyksen jäseniltä, joita on parisenkymmentä, vaaditaan koulutuksen kautta saatua ammatillista osaamista, ja monet ovat päätoimisia taiteilijoita, joukossa myös mm. kuvanveistäjiä.

Prosessiin kautta linjan kuuluu tietysti roolinmyötäinen vaatetus nukeille. Nukketaiteilijan onkin oltava monena, mm. muotoilijana, taidemaalarina, ompelijana, kampaajana/peruukintekijänä ja suutarina.

-Samanhenkisten ihmisten yhteydenpito virkistää, kannustaa ja asettaa haasteita, toteaa Pipsa Mannoja. Jokaisella tekijällä on oma kädenjälki. Ns. koeponnistus on merkittävä vaihe valmistauduttaessa ison koosteen esillepanoon.Yhdessä teoksessa voi samalta tekijältä olla joko yksi tai useampi nukke. Kuljetuksista näyttelypaikakunnille on huolehdittava itse. Eivätkä näyttelytilatkaan järjesty aina helposti, kyseessä kun on voittoa tuottamaton yhdistys.

Mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kun aihepiiri muuttuu. Rekvisiitan hankkiminen tai sen valmistaminen on aikaa vievää mutta palkitsevaa. Rautalangastakin joskus väännetään, sananmukaisesti. Ennenkuin Sirkus -teoksen klovnit Gustaf ja Erik saivat symbaalinsa soimaan, oli niille haettava vimmatusti minikokoa olevia ”lautasia”. Ja ennenkuin Jorma Uotinen puki

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan, kuva Jussi Jäppinen.
Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan nähdään tänä kesänä Ilomantsissa –  kuva Jussi Jäppinen.

yllensä nahkafrakin Linnanjuhliin, olivat räätälintaidot kovilla.

Kaarina Naski

 

Mainokset

Voiko malli olla liian täydellinen?

Silti minä maalaan -kirjan kantta koristaa taiteilijan kuuluisasta omakuvasarjasta teos vuodelta 1921, öljy kankaalle, n. 30 x 27 cm. Eskilstunan taidemuseo. - Taidekirjan sivumäärä 301. SKS

Täydellisyyteen pyrkivän ja kuvalle alisteisen nykyihmisen olisi syytä kuunnella ääntä runsaan vuosisadan takaa. Kas näin se sanoo: ”Minä en vielä tiedä, haluanko maalata, vaikka hän on niin täydellinen, tai juuri sen tähden. Mutta onhan ihminen paljon enemmän kuin valokuva. – – – Valokuva nyt pettää aina.”

Näin ajatteli taidemaalari Helene Schjerfbeck (1862-1946), jonka tuotanto edustaa pohjoismaisen taiteen uljainta kärkeä. Schjerfbeckin teos Tanssiaiskengät vuodelta 1882 myytiin 2008 Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 3,9 miljoonalla eurolla. Se on korkein suomalaisesta taulusta maksettu hinta.

”Iso S” kirjoitti monta muutakin taidehistoriallisesti kiinnostavaa argumenttia kirjeisiinsä taiteilijaystävälleen Maria Wiikille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut  yhteistyössä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kanssa arvoteoksen, taiteilijanlaatua ja epookkia valottavan kirjekokoelman Silti minä maalaan (SKS 2011). Kirja on varustettu runsaalla kuva-aineistolla, ja sen toimittaja taidehistorioitsija Leena Holger kuuluu Pohjoismaiden merkittävimpiin Schjerfbeck -tuntijoihin.Teoksen on suomentanut Laura Jänisniemi.

Puheliaisuudesta harmia

Kivipiirros Silkkikenkä vuodelta 1938 esittelee yhtä Schjerfbeckin keskeisistä teemoista, tanssiaiskenkiä. Teema ja teokset ovat uponneet paitsi suureen yleisöön myös taiteen rahallisen arvon tuntijoihin, jotka ovat olleet valmiit maksamaan "kengistä" huikeita summia. Lapsettomaksi jäänyt taiteilija maalasi mielellään lapsia, sukulaisten ja naapuruston pienokaisia. Tanssiteeman on arveltu kiehtovan häntä erityisesti siksi, ettei hän itse lonkkavammansa takia voinut tanssia. -Postimerkki, Teresa Moorhouse. Itella

Monet muotokuvamaalarit toivovat mallinsa juttelevan istunnon aikana saadakseen tämän ilmeikkyyden näkyviin, Schjerbeckiä jutustelu häiritsi. Hänen tapansa työskennellä, keskittyä karaktääriin oli intensiivistä, ei keskustelun kestävää. Niinpä hän saattoi kirjoittaa joskus tuskaantuneena Marialle: ”Seuraavaksi minä aion maalata jotain pientä ja asetelmia, jotka eivät puhu”. Herkkänä ihmisenä hän koki myös, että häntä revittiin tavan takaa irti työvireestä kyselyillä ja uteluilla.

Taiteilija, joka kamppaili niukkuuden ja arjen velvoitteiden kanssa, kannusti ystäväänsä: ”Älä siivoa äläkä laita ruokaa – mieti millaista olisi muistella siivouksen ja ruuanlaiton täyttämää elämää sitten kun on jo liian myöhäistä maalata. Miksei sitä vain noudattanut maalaamishaluaan! Muistatko Bretagnen vuodet?” Sanoista paistaa taiteelle vihkiytyneiden ikiaikainen ristiriita ns. tavallisen elämän ja kutsumuksen välillä – ja aikana jona naiset saivat muutoinkin kamppailla paikasta auringossa miesten rinnalla.

Asetelman mallit olivat vähemmän puheliaita - tässä Vihreät omenat ja samppanjalasi, 1934. - Taideteos postimerkkinä, suunnittelija Teresa Moorhouse. Itella

Vapauden kaipuu

Pariisin – yhtä kuin vapauden – kaipuu oli yhteistä kaikille tuon ajan taiteilijasiskoille, sen jälkeen kun heillä oli ollut opiskeluaikanaan tilaisuus päästä ulkomaille Euroopan taiteen ytimeen, sen kuuluisiin opinahjoihin ja mestareiden lähituntumaan. Vaikkei Pariisi, mitä kaikkea siihen sanaan olikaan ladattu, olisi koskaan enää toistunut elämässä, se näytti merkinneen ehtymättömiä voimavaroja, värejä, valoa, toivoa, ikuista uuden hakemista omassa työssä.

Tänä vuonna kun itsenäinen Suomi täyttää 95 vuotta, on tullut kuluneeksi 150 vuotta Helene Schjerfbeckin syntymästä. Elämäkertatietoutta on ollut runsaasti olemassa jo ennen uusimman, funktioltaan erilaisen teoksen julkaisemista.

Helenen poikkeuksellinen taiteellinen lahjakkuus ilmeni jo lapsena, ja opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa hän aloitti 11-vuotiaana. Perhe eli taloudellisissa vaikeuksissa isän kuoltua varhain. Molemmat lapset saivat kuitenkin vietyä läpi opintonsa. Magnuksesta tuli arkkitehti, ja Helene jatkoi opiskelujaan mm. maineikkaassa Académie Colarossissa, Pariisissa. Toisella matkallaan Ranskaan hän osallistui ensi kertaa Pariisin kevätsalonkiin. Bretagnessa hän rakastui englantilaiseen taidemaalariin. Nuoret kihlautuivat, mutta kihlaus purkautui sulhasen sukulaisten epäiltyä – näin kerrotaan – Helenen lapsuudessa tapaturmaisesti saamaa lonkkavammaa tuberkuloottiseksi,

Hiuksia päähän!

Minkä verran nuoruuden henkilökohtaisella pettymyksellä lopulta oli merkitystä määrätietoisesti urallaan edenneelle taiteilijalle, se ei puheena olevista kirjeistä suoraan ilmene. Ja jos riveiltä kuultaakin katkeruus, niin myös älykäs itseironia ja vielä selvemmin se, että kyseessä oli vahvasti kutsumuksellinen taiteilija ja sinnikäs selviytyjä.

Helene asui äitinsä kanssa samassa taloudessa – näin kävi naimattomien naisten usein noihin aikoihin – ja aitoa kiintymystä sävytti myös stressaava velvollisuudentunne. Näin selittynee osaltaan myös taiteilijan heikko terveys. Missä määrin mahtoi olla kyse – todellisten vaivojen ohella – pakenemisesta ja hermostollisesta haavoittuvuudesta? Jossain yhteydessä taiteilija vastaa: ”Ihminen tulee terveeksi, kun tekee jotain mitä osaa, ja hyvin”.

Maria Wiikille Helene kertoo ammatillisten asioiden ohella samoista askareista, mitä naiset ylipäätään joutuivat tekemään – paikkaamisista, parsimisista, jouluvalmisteluista, vieraiden vastaanottamisesta. Joskus hän ottaa kantaa pukeutumiseen tai pyytää ystävältään neuvoja vaikkapa hiustenlähtöön: ”Nyt tekisi vähän mieli myös saada hiuksia päähän ja mietin, että mitä siinä sinun reseptissäsi olikaan. 1 kilo hampunsiemeniä?”

Sävyn tappajat

Maalaaminen on aina ykkössijalla, vaikkei tekijä tunnu oikein itsekään tietävän miksi on  valintansa tehnyt: ”Silti minä maalaan.”

Maalauksen Punapukuinen tyttö (1917), josta käytetään myös nimiä Kiinalainen lapsi ja Japanilainen tyttö, mallina oli oikeasti vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen pikkupoika. Tempera kankaalle, 36,5 x 46 cm. Yksityiskokoelma

Yksi vilkaisu sattumoisin nähtyihinVelázquezin maalauksiin sai jo nuorena suomalaistaiteilijan ihastuksiinsa: ”Vain muutama vihertävä siveltimenveto ja harmaanvalkea pinta, tumma tausta – –  ja vähän karaktääriä – – vain  muutama paksu roiskaisu ja maalauksellisinta mitä olen häneltä nähnyt.” Unohtumattoman vaikutuksen oli tehnyt myös Degas sekä hänen tapansa pestä pastellinsa ja antaa niiden haalistua auringossa saadakseen aikaan ”kuolleen sävyn”. Helene tunnustaa itsekin tappavansa  sävyn ”ennenkuin se saa voimaa”.

Schjerfbeck koki myös sotien jyskeen ja varjot, ruokajonot ja kylmyyden. 1918 hän kysyy Wiikiltä, ovatko punaiset kirjoittaneet hänellekin ja tiedustelleet, onko hän  maalannut koko kansalle vai vallanpitäjille. Ruotsinkielinen Schjerfbeck oli saanut porvarillisen kasvatuksen mutta kertoi voineensa pahoin porvariskodissa. Politiikalle taiteilija ei kuitenkaan syttynyt, mutta hänen hätänsä oman maan ja kansan puolesta oli todellista.

Kirjeistä ja Lena Holgerin analyyseistä hahmottuu täydempi kuvan taidemaalarista, joka vaikkakin oli hauras, omasi myös suunnatonta hengen voimaa. Ristiriitaisuudellaanhan nerot usein erottuvat joukosta.

Teos on ennen muuta vastuullisen tutkijan työ ja tulevaisuudessa poikkitaiteellistakin tutkimusta palveleva. Tavallisen lukijan kannalta kyseisen metodin heikkoutena voidaan nähdä lukuisat toistot – eri aihepiirien yhteydessä. Selkeyttä häiritsee myös harmittava puute: tietyllä nimellä kulkevan taulun löytäminen nopeasti oikealta sivulta on hankalaa, koska sellaista hakemistoa ei ole.

Kaarina Naski

Lähteet po.kirjan lisäksi:

Riitta Konttinen, Biografiakeskus, SKS

Wikipedia

Puolentoista vuosisadan juhlaa

Helene Schjerfbeckin syntymän sataviisikymmenvuotisjuhlavuonna järjestetään lukuisia mestarin tuotantoa esitteleviä näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia.

Schjerfbeck-merkit kuuluvat vuoden 2012 ensimmäisiin postimerkkeihin (Itella). Teresa Moorhousen suunnittelemassa neljän merkin tarravihkossa esitellään: Mustataustainen omakuva vuodelta 1915, Kansakoulutyttö II 1908, Vihreät omenat ja samppanjalasi 1934 ja kivipiirros Silkkikenkä 1938.

Villa Gyllenbergissä Helsingin Kuusisaaressa on juhlanäyttely 29.2.-20.5.,  Länsi-Uudenmaan museossa Raaseporissa 27.4.-14.10., Pohjanmaan museossa 25.5.-23.9. ja Ateneumissa 1.6.-14.10.

Taiteilijan syntymäpäivänä 10.7. Suomen akvarellitaiteen yhdistys kutsuu vesivärimaalareita suureen maalaustapahtumaan.

Helene Schjerfbeckin taidetta ja uraa, joka kesti yli 70 vuotta, on kunnioitettu muistomerkein. Veistokset: Tapio Junno, Ovi, 1998 Hyvinkää. Muistomerkki, Tammisaari. Muistolaatat: Terho Sakki 1968, Hyvinkää; kotitalo, Tammisaari. Juhlaraha 1996. Taiteilijan mukaan on nimetty Helenenkatu Hyvinkäällä; teoksesta postimerkki 1975.