USAsuomeksi kulttuurikatsaus

Touko 29, 2015

Hukkaamisesta ja onnesta

Filed under: Lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 8:27 pm
Juuri kun tämä pikkuneito löysi jonkun hukkaamat seitsemän peninkulman saappaat, hänen äitinsä löysi hänet:

Juuri kun tämä pikkuneito löysi jonkun hukkaamat seitsemän peninkulman saappaat, hänen äitinsä löysi hänet: ”Täällähän se pirpana onkin eteisessä, kenkävastaavana!”

Iän karttuessa ihminen huomaa hukkaavansa yhtä ja toista. Toisen käden hanskoja saattaa olla kolmin kappalein muttei yhtään sen toisen, ja kelakortti voi yllättäen olla samassa (väärässä) paikassa missä parin vuoden takaisen saarireissun ostosmuistilappu, vasara ja vara-avaimet. Mutta oman itsensä hukkaaminen. Voiko sellaista tapahtua?

Kirjailijoilla on kokemusta asiasta. Näin norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija Siri Hustvedt romaanissa Säihkyvä maailma (suom. Kristiina Rikman) fiktiivisen henkilön suulla:

”Kuvitelkaa että nousisitte aamulla ja tarkistaisitte asunnon, kumoaisitte piironginlaatikot ja mylläisitte komerot, etsisitte itseänne sängyn alta – olin hukannut itseni.”

Ja näin suomalaisrunoilija Tomi Kontio (HS 27.7.2014):

”Minä löydän asioita etsiessäni, mutta vain harvoin sitä, mitä juuri sillä hetkelle etsin. Olen hukassa. Olen aina ollut. Olen etsinyt itseäni niin komeroista kuin kellareista. Olen kolunnut ullakoita ja ulkomaita ja sisämaita. Siinä sivussa olen löytänyt joitakin ihmisiä, pari koiraa ja muutaman jumalan, hiukan rakkautta ja vihaa, rohkeutta ja pelkoa.”

Voi miten totta tuollainen vahingossa löytäminen onkaan! Juuri kun ajatukset ovat levällään syystä tai toisesta, niin eiköhän näköpiiriin ilmaannu vanha hyvä ystävä tai rakas reikäinen villapaita, puhki luettu viisas kirja, Amsterdamin kaupunkikartta. Tai ajansyömä palkintolusikka. Kukaties myös se valokuva, jossa omat (ehkei jalot mutta kuitenkin) piirteet ovat saletisti ”kohillaan”.

Ystävämme Eljas kertoi, että hänen lapsuudenkodissaan oli aamuisin kova sutina. Sisaruksia oli monta ja yhtenään kuului: ”Äiti, missä mun penaali on?” Tai sukat, eväät, reppu. Useimmiten tuli oikea osoite, mutta sellainenkin vastaus muistetaan, että:”Mis ja mis!! Mie sinnuukaa tietäs jos et siin ois!” Ja sen päälle karjalaisäidin heleä nauru. – Tästä hellahuoneesta urkeni sittemmin akateeminen ura koko katraalle.

Se mitä ihmiset tietoisesti tai tiedostamattaan etsivät koko elämänsä, se on onnen tunne, onnellisuus. Mutta mitä on onni? Kirjailija Riikka Pulkkinen on määritellyt sen näin kolumnissaan (Lääkärilehti 18/2011):

”Olen onnellisimmillani keväisin, tanssitunnin tai juoksulenkin jälkeen, yleensä toukokuussa, kun syön salaattia puistossa ilta-auringon valossa omenankukkien alla. Onnellisuuttani lisää se, jos työni – yleensä romaanikäsikirjoitus – on edennyt tai ilmassa leijuu rakkauden mahdollisuus. Nauru lisää onnellisuuttani olennaisesti. Samoin jäätelö, kuohuviinihumala ja vuoristorata-ajelu sekä filosofia ja epävireinen yhteislaulu.”

Toinen nuori nainen, näyttelijä Krista Kosonen puolestaan valitsi pelkistyslinjan (Ilta-Sanomat Plus 8.10.2011) toimittajan kysyessä millainen hänen lapsuutensa oli: ”Tosi onnellinen, asuimme Espoossa.” Tätä lyhyttä kaavaa voimme hyvin käyttää itsekukin. Vaihdamme vain tarvittaessa Espoon Kotkaksi, Lappeenrannaksi, Lohjaksi, Pietarsaareksi…

Em. asetelman tosin laittaa uusiksi kirjailija Jörn Donner, joka sanoi (Oma Aika -lehdessä):

”Ymmärsin, että en kuitenkaan voinut asua Espoossa”.

Oma ammatti, työ tai harrastus koetaan usein palkitsevaksi. Väitöskirjaansa parhaillaan tekevän Venla Luukkosenkin luulisi siis olevan onnellisimmillaan kasvatustieteen tutkimustyössä, mutta toisaalta, kun tietää, että Venla voitti MM-kultaa brasilialaisessa jujutsussa Yhdysvalloissa vuoden päivät sitten, niin ymmärtää hänen lausumaansa (HS 17.4.2015):

”Parasta on nujuaminen ja mytyssä myllääminen.”

Kaarina Naski

syyskuu 28, 2013

Muurahaisia ja ihmisiä

Filed under: Kaarina Naski,Lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 11:34 am

 

Nykylapset ovat fiksuja, sukeltavat nettiin nätisti ja tietävät mm. luonnosta ja eläimistä tosi paljon. Silti väitetään, että kun eräs tyttö löysi lähimetsiköstä roskapussin sisällön lukuisine tyhjine maitotölkkeineen, hän huusi kavereilleen: "Hei tulkaa katsomaan, täällä on lehmänpesä!" Ja joku koiranleuka luetteli kolme suomalaista kuovilajia: Isokuovi, pikkukuovi ja liukuovi.

Nykylapset ovat fiksuja, sukeltavat nettiin nätisti ja tietävät mm. luonnosta ja eläimistä tosi paljon. Silti väitetään, että kun eräs tyttö löysi lähimetsiköstä roskapussin sisällön lukuisine tyhjine maitotölkkeineen, hän huusi kavereilleen: ”Hei tulkaa katsomaan, täällä on lehmänpesä!” Ja joku koiranleuka luetteli kolme suomalaista kuovilajia: Isokuovi, pikkukuovi ja liukuovi.

 

”Loptan Pumisen ja Mutan ruTsiin”. Nuhruinen lappunen on kirjoitettu ekaluokkalaisen äkäisellä käsialalla. Ipana on kysynyt, voiko Milja tulla tänään yökylään, paistatko Mummi lettuja ja neulotko tänään minun nukelle villapuvun. Hän on juuri kuullut perustellun vastaukseni, miksi kaikkia toiveita ei voi toteuttaa tässä ja nyt.

Isoäiti joka toimii lapsenlapsensa sijaisvanhempana, Perhehoito 3/ 2012

XXXXX

Tytär (3 v) ihmetteli hiljattain, miksi kaverikuvassa bestiksen kasvonpiirteistä ei saa kunnolla selvää. Isä selitti, että koska ystävän iho on tumma, näin käy aurinkosäässä helposti.

”Saraswathyllä on tumma iho!”, hihkaisi tytär, joka vasta silloin – vuoden ystävyyden jälkeen – kiinnitti asiaan ensimmäistä kertaa huomiota.

Jotenkin luulen, että Suomessa ihonväri olisi noussut esille aiemmin.

Tanja Vasama, HS:n Lontoon -kirjeenvaihtaja 16.9.2013

XXXXX

Muistan kuinka isoveli aina kerrossängystä pudotessaan itki ja huusi ylpeästi: pääsi ite! Mieluusti kirjoittaisin tuon ”pääsi ite” taulun alareunaan, ja myös kaikkien tulevien taulujeni alle. Sillä minähän olin selvinnyt urakasta itse. Tietysti ensin putoamalla rähmälleni, konttaamalla ja sitten kohoamalla. – – – Pääsi ite, minä toistelen pensseliäni katsellen. – Olen kaksikymmentäneljä ja signeeraamassa omaa tauluani.

Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan Taivaanvartijat

XXXXX

Olin rakastanut isoäitiä, rakastanut hänen käsivarsiensa roikkuvaa löysää lihaa ja hänen pitkää valkea tukkaansa, jonka hän kiinnitti nutturalle isoilla hiusneuloilla joita hän säilytti pienessä kulhossa piirongin päällä. Olin rakastanut hänen nauruaan, tarinoita hänen nuoruudestaan ja kukilla koristettua olkihattua, jonka hän pani päähänsä kun vei meidät autoajelulle. Hän ei oppinut koskaan sanomaan oikein englannin ”th” -äännettä. Se oli pelkkä ”t”.

Norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija Siri Hustvedt kirjassaan Amerikkalainen elegia

XXXXX

Ukki kuoli vuonna 1983, ja (kirjailija Kari) Hotakainen matkusti Helsingistä hautajaisiin Kokkolaan. Tilaisuus eteni normaalikaavan mukaisesti. Pappi puhui puhumisensa, mutta sitten tuli pieni hiljainen hetki. Pappi viittasi yläparvelle, ja siellä tervehti hautajaisväkeä ukin kansanmusiikkiyhtye. He alkoivat soittaa Konsta Jylhän kappaletta Vaiennut viulu.

-Se kesti 2 minuuttia ja 58 sekuntia. Niin tarkasti väärin soitettua kappaletta en ole ikinä kuullut. Siinä yhdessä hetkessä tiivistyi huumorin olemus, Hotakainen sanoo.

Jouni K. Kemppaisen artikkelista Eloon jäänyt, HS:n kuukausiliite, syyskuu 2013

XXXXX

Olen herkkä. Joskus se voi olla taakka. Eräässä kohtaa juoksulenkkiäni askellukseni voi näyttää erikoiselta. Saatan äkkiä harpata ja seuraavassa hetkessä sipsuttaa. Syynä ovat muurahaiset, jotka marssivat jalkakäytävän poikki. En halua tappaa muurahaisia. Valikoivalla jalkatyölläni uskon säästäneeni kymmenien muurahaisten hengen.

Mattiesko Hytönen Iltalehdessä 20.6. 2013

koonnut Kaarina Naski

huhtikuu 7, 2013

Siis mikä vika taviksissa on?

Filed under: Lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 3:10 pm
-Olen tuiki tavallinen Korkeasaaren leijona. Keitäs kummajaisia te olette?

-Olen tuiki tavallinen Korkeasaaren leijona. Keitäs kummajaisia te olette?

 

Tavallisia tallaajia

Ensimmäisessä Impivaaran juoksussa 21.10.1967 estejuoksija Martti Lönnberg kadotti toisen tossunsa suohon jo alkumatkalla. Hän juoksi 29 km vain sukka jalassa, mutta meno maittoi ja sijoitus oli hyvä. Maileri Rauno Kotkajuuri kolautti päänsä kiveen ja joutui tikattavaksi sairaalaan. Kisan ykkönen oli Erkki Koskinen, kakkonen Paavo Pystynen. Pronssimies Pauli Siitonen tuli maaliin ”munasillaan” (erään silminnäkijän toteamus). Mies oli riisunut läpimärät lökäpöksyverkkarinsa kesken matkan.

Matti Hannuksen Impivaara-artikkelista Juoksija-lehdessä 9/2011

 

Tuijottaja 

Olin 16-vuotias. Olin päättänyt valmistua erilaiseksi nuoreksi. En luonnollisesti tiennyt suuntauksen olevan hyvin tavallinen nuorison keskuudessa kautta maailman. Join kiljua ja kuuntelin merkillistä musiikkia, jollaiseksi määrittelin vanhan bluesin ja uuden jazzin. Valmistuin kolmessa vuodessa tuijottajaksi,  jolla oli massiivisia vakavuuskohtauksia

                                                                              Kirjailija Kari Hotakainen artikkelissaan Helsingin Sanomissa 26.11.2011

 

Johtaja

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,

ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin

ja takapuoleltansa täyteläisin. –

Kas, kun jää painopiste matalalle,

voi nousta kukonnuppi korkealle

ja loistaa tunkiolta maailmalle!

 Lauri Viidan runosta Johtaja (Betonimylläri 1947)

 

Vakuuttava

puhuja

Wiipurilaisen Osakunnan 300-vuotisjuhlassa 1953 piti juhlapuheen akateemikko, nobelisti A.I. Virtanen. Hän ylisti vapauden ja itsenäisyyden merkitystä totalitarismin peikkoa vastaan. Iltajuhliin tuli tieto, että Josif Stalin oli kuollut samana päivänä.

-Ei kestänt miun puhettain, loihe A.I.V. silloin sanomaan.

Entinen uutisankkuri, toimittaja Arvi Lind (kunniajäsen) ko. osakunnan 360-vuotisjuhlassa, Karjala-lehti 14.3.2013 

 

Kaukaa viisas

Kun Beckett aurinkoisena päivänä käyskenteli puistossa ilmeisen hyväntuulisena, ja hänen ystävänsä totesi, että upea päivä iloita siitä että on elossa, Beckett kääntyi ja sanoi: ”En menisi aivan noin pitkälle.”

 Time Magazine 8.1.1990

Kansallisteatterin käsiohjelmasta 2011

(Vuonna 1949 kirjoitettu näytelmä En attendant Godot – Huomenna hän tulee – teki irlantilaisesta  Samuel Beckettistä maailmankuulun. Nobelin kirjallisuuspalkinto v.1969.)

 

Oon arka laulaja mä vain…

Laulu on ollut luultavasti traumatisoivin kouluaine kautta aikojen.- – – Aineen nimi on aikaa sitten muuttunut musiikiksi ja opettajat ovat inhimillistyneet. Niin uskoin, kunnes luin Kaksplussan keskustelupalstalta ekaluokkalaisen äidin huolestuneen kirjoituksen: ”Koulussa pidetään laulukokeet luokan edessä. Open kanssa kahden keskenkin saa laulaa, mutta siitä tulee miinus.”

 Annikka Mutanen, Tiede 5/2011

 

 Viis veisaaja

 

Sanovat mul olleen kaunis lauluään, mut nuotti ol oma.

Yläkoululaiset ol Sinkol haastanneet mun laulustain ja yks päivä opettaja Sinkko kuttu mun omal puolelleen ja käski laulamaan ja lauloinhan minä! Huomasin kyl että opettajaa vähä nauratti. Palkaks sain pullan tykyn ja se käjes painelin nokka pystys Rautasen kouluun.– –

Mun mielest ol ihan mukavaa käyvä kouluu ja opettaja ol hyvä silloon, kun ei nurkkaan pannu.

Laine Heikkilä, joka aloitti koulunkäynnin 1926

teoksesta Laperikolt Leikkooksel, Muistelmia Suursaaresta, 2012 

 

Kerttusen näkijä

Vuonna 1923 alakoulun opettajaksi tuli Rautanen. Siint ol´ suur apu. Hän opetti lapsia tavaamaan, laskemaan ynnä- ja vähennyslaskuja ja kertotaulun viiden kertotauluun asti sekä lauluja ja leikkejä, kuten Mä kerttusen näin, mä kerttusen näin.

Suursaarelainen Pauli Talsi em. muistelmakirjassa 

 

helmikuu 5, 2013

Naisista ja vähän miehistäkin

Filed under: Lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 9:23 pm

Jotakin lainattua

Tutkimukset osoittavat, että kirkon ongelmaksi ovat tulleet naispapit, jotka ovat tunnetusti järjestään kauniita. Moni morsian ei tohdi alttarille, jossa jäisi vihkijän varjoon. – – – Kirkossa suunnitellaankin nyt esitettä, jossa tarjotaan erityisen rumien pappien palveluita.

Nimim. Kerettiläinen, Kirkko ja kaupunki -lehdessä 19.9.09

xxxxx

Kynämies on päättänyt ryhtyä jonakin päivänä miehekkääksi. Hän on huomannut, että ”miehekästä on haista hielle, ostaa hiomakone ja  saada hormi vetämään”. Epämiehekästä sen sijaan on, ”jos on selkäkipuja, eikä voi kantaa.” Ja sekin, ”jos joutuu kysymään remonttimieheltä, mitä siveltimelle tehdään, kun sillä ei enää lakata.”

Paavo Westerberg, näytelmäkirjailija ja ohjaaja kolumnissaan Helsingin Sanomissa 5.7.10

xxxxx

Monet ovat halunneet vaimokseen pohjois-, etelä- tai siirtokarjalaisen naisen. Eikä ihme, kun ”meijän kanssa on niin helppoo olla, suap olla justiinsa niinku myö sanotaan!”

Käsi sydämellä he katsovat myös tärkeäksi tunnustaa: ”Eipä myökää olla täyvellisiä, meiltä puuttuu heikkouvet!”

   rovasti Leo Väyrynen kirjoitti Karjalan iloisista tytöistä joensuulaisessa Karjalan Maassa 29.5.09

xxxxx

 Karjalan tyttöjä naurattaa sekin, että muinaisissa käytösoppaissa hienoja naisia kiellettiin nauramasta julkisesti niin, että hampaat näkyvät. Rahvaanomaista käytöstä muka!

toteamus pohjautuu naurukouluttaja Vesa Karvisen messuesitelmään 2000

xxxxx

Olen aina pitänyt naisista. Äitinikin oli nainen.

Dolly Parton, yhdysvaltalainen countrylaulaja, lauluntekijä ja näyttelijä

xxxxx

Sodankäynnissä ei yleensä ole huumorille tilaa, mutta joskus sentään asiaa voi katsella eri vinkkelistä. Ainakin alakoulun opettaja sanoi, että Tykän Hannun toi pommikone. Siinä oli kavereilla ihmettelemistä. Heidät kun oli tuonut ihan tavallinen haikara.

Venäläisen pommikoneen pakkolaskupaikka 30.6.1941 oli vain noin sadan metrin päässä Tykän talosta Kannusjärvellä. Haltijakummit olivat paikalla – talo ei syttynyt palamaan. Hannu syntyi samana päivänä. – Ritva Rikka Karjala-lehdessä 10.9.09

KN

 

 

 

Pidä blogia WordPress.comissa.