Syönnillään on, vakuuttavat veijarit vesillä

”Tunnit kiitivät nopeammin kuin taivaan poutapilvet. Tuuli väitti olevansa etelätuuli ja puhuikin totta, sillä hiki virtasi onkijoiden otsalta. Kun aurinko oli pilvessä, viuhahti vapa, ja tuokion päästä häikäisevä aurinko valaisi sätkivän pyrstöevän pajun alla. Vähin ripeksi vettä…”

Mistäkö tämä? Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijastapa hyvinkin. Siinä vasta mies, joka tunsi niin kalat kuin tuliketut ja avaruuksia hipovat siniset ajatukset. Hän se vainusi helpolla myös merrassa pensaan varjossa mötköttävän turpean hauen. Korpien ja selkosten ikimuistoiset kuvaajat, niin Huovinen kuin Kalle Päätalo tiesivät mistä puhuivat. ”Voi silimäni terrään, kun nousi kommea kojamo! Juuso möyhähtelee- – – Juokseta sinä Janne tuo kala pöhheikön suojaan, ettei virkakunta ja muu kateen silimä kerkiä näkemään…” Näin Kalle teoksessaan Huonemiehen poika. Ja jos tuo kojamo on vieraantuntuinen kalannimi, niin koiraslohesta sitä sopii käyttää…

   Kymijoen Langinkoski oli jo keskiajalla tunnettu lohistaan, ja siihen pitäytyy paljolti Kotkan maine kalamiesten kaupunkina.  Sukupolvi toisensa jälkeen ovat kotkalaispojat naskali-ikäisistä lähtien samonneet joukolla saaret ja niemekkeet, kuunnelleet oikeita kalamiehiä ja havainneet, että soppakalat saa aina. Kun saaren rannalla keitettyä itse pyydetyistä ja siivotuista kaloista tehtyä keittoa pistelee poskeensa, ”tuntuu aivan siltä, ettei ennen koskaan ole syönyt niin hyvää soppaa”, vakuuttaa Toivo Pekkanen kirjassaan Tehtaan varjossa. Ja kun sitten – aurinkoisella hietikolla ja vedessä vietetyn päivän ja usein pitkänkin paluusoudun jälkeen – ”vihdoin pääsee vuoteeseen, nukkuu heti kuin tukki ja tuskin herää ennen aamua, vaikka talo alta palaisi”, täydentää kirjailija vielä tätä onnentäyteistä 1900-luvun alkupuolen muistikuvaa.

Yhtä hyvin kesäpäivänä kauan sitten kuin nykyisinkin ovat niin perhekunnat kuin kalamiehet yksin tai porukoissa liikkuneet mieluusti itäisellä Suomenlahdella. Kotkalaisisä näyttää – 1940-luvulla – pienille tytöilleen paikkaa, josta vastikään sai ahvenia ruhtinaallisesti. Äiti lupasi keittää yhtä hyvän sopan seuraavallakin kerralla.

Vapa tutisee ja rulla räikyy

Kirjailija Juhani Aholla (1861- 1921) puolestaan oli Huopanankoskensa, joka sijaitsee Keski-Suomessa Viitasaarella ja on Suomen vanhimpia ja tunnetuimpia urheilukalastuskoskia. Seuraavasta lainauksesta käy ilmi, miten heittäytynyt Aho harrastuksessaan oli:

   ”Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä! Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä…”  Taimenesta puhuttiin vanhempina aikoina mullosena tai lohena, koska järvilohta ja taimenta ei ollut vielä virallisemmin erotettu toisistaan. Kyseessä oli kokoero. Mullonen oli yleensä alle kahden kilon kala, lohi taas isompi nousukala. – Paitsi intohimoinen perhokalastaja oli Aho myös arvostettu kalatalouden edistäjä ja koskivesiemme kalakantojen puolustaja, ja monet kalamiehet tuntevat hänen suoraan aiheeseen vievän novellikokoelmansa Lohilastuja ja kalakaskuja.

   Myös runoja ja lauluja on kalastuksesta syntynyt. Moni saattaa muistaa Lauri Pohjanpään runon Kalajuttu, jonka lystisti kuvattu sanoma on symbolinen. Poika saa ”pikkiriikkisen piikkisen kiiskisen”, mutta saaliista kertoessaan kasvattaa kokoa hieman. Ja seuraava tietoa kuljettanut tekee saman ja niin edelleen: ”Tuskin vaan oli aamunsuu/ se kullankallis ohi/ kun viaton kiiskenpoikanen/ oli suuren suuri lohi”. Vuodelta 1933 olevan runon vertauskuvallisuuden toimivuudesta myös tämän päivän yhteiskunnallisissa asioissa on jopa Suomen presidentti Sauli Niinistö todistanut Facebookissa jakamassaan kirjoituksessa. – Ja kukapa ei olisi hyräillyt Kalastaja-Eemelin valssia, jonka sävelsi Kauko Käyhkö ja sanoitti nimimerkillä Raimo Raikas aikansa tunnettu musiikkimies ja armoitettu sanoittaja Roine Rikhard Ryynänen. Kyseisen laulun, sen missä ”Jo aamulla varhain/ mä rantahan astelen/ ja meren aalloille katseeni luon/ Siel ahvenet oottaa jo vierellä karien, kun kalavehkeeni/ venheeseen tuon”, ovat Käyhkön lisäksi levyttäneet ainakin Georg Malmsten, Veikko Lavi ja Eino Grön.

Nobelilla ja ilman

Vanhus ja meri oli myös suomalaisten lukijain ulottuvilla heti ilmestymisvuonna 1952. Sen suomensi Tauno Tainio, joka oli tunnettu erityisesti Ernest Hemingwayn ja Graham Greenen teosten kääntäjänä. Teoksen kustansi Tammi, ja kannen teki graafikko Holger Erkelenz, yksi maineikkaan bränditoimisto SEK:n perustajista. – Romaanin päähenkilön esikuvana pidetään Kanarian saarilla syntynyttä ja Kuubaan muuttanutta Gregorio Fuentesia, joka eli 104 -vuotiaaksi.

Ison meren taakse on kuitenkin mentävä Suomen vesiltä, jotta kalajutulla takoisi Nobel -palkinnon. Ernest Hemingway sen teki. The Old Man and the Sea – Vanhus ja meri julkaistiin vuonna 1952. Kyseistä kirjaa kalan ja kalastajan taistelusta pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Sitä on sanottu ikuiseksi kertomukseksi, tarinaksi rohkeudesta, merestä, ystävyydestä ja vanhenemisesta, siitä miten taistelu voi olla hyödytöntä, mutta silti arvokasta. Kuin elämä itse. Hemingway sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1954. Hän oli kulttuurihenkilöksi omaa luokkaansa, olemukseltaan ja harrastuksiltaan tosi miehinen mies, härkätaisteluun, tonnikalan kalastukseen ja metsästykseen viehtynyt.

   Samalla mantereella Hemingwayn kanssa ovat myös amerikansuomalaiset päässeet näyttämään kalamiehen taitojaan. Että heillä on omat tarinansa, selvä se, joillakin jopa hieman nobelistin kuvaamaa jännitysnäytelmää ja samoja vesiä sivuavia. Kyselepä vaikka Jorma Huttuselta, jonka kalavedet ovat Etelä-Floridassa. -Montakin juttua on muistissa, mutta mukavin ja miellyttävin on ehdottomasti Florida Keysin Marathonin saarelta 1990 -luvulta, mies vastaa. -Olimme siellä jokavuotisella lomalla, heinäkuun alkuviikolla. Vene vedettiin mukana auton perässä, ja paikka sille järjestyi läheisestä kanaalista, josta oli valittavissa jäädäkö lähivesille, suunnatako Meksikonlahdelle vai Atlantin puolelle. Eräänä kauniina päivänä ajeltuani noin parikymmentä kilometriä Kuubaan päin huomasin kauempana lintujen syöksyvän veteen. Siellä oli siis kaloja, näytti olevan myös paljon meriheinää. Paikkaa kutsutaan nimellä The Humps (hump on suomeksi töyssy). Tässä kohdin meren pohjassa on nimittäin kohoumia, jotka saavat virtaavan veden nousemaan pintaan tuoden mukanaan kalaparvia, jotka tietysti houkuttelevat lintuja. Siellä ryöppyävän veden keskellä laskin muutaman siiman mereen.

Jorma Huttunen (vas.) ja kanadalainen Esko Tuomola näyttävät suut messingillä, millaisen saaliin saivat Palm Beachin rannikolta. Ja mikäs tuollaisia vonkaleita on esitellessä. Etualalla suuri mahi-mahi, jollaisesta Jorma kertoi kalajutussaan. Eskolla mahi-mahi ja kingfish.

   Kertojan saaliiksi tuli puolen tusinaa 6-12 paunan painoista mahi-mahia eli dolfiinia, joka on suuri trooppisten merialueiden ahvenkala. Meriheinää oli pienen saaren kokoinen lautta, jollaiset kätkevät alleen isompiakin kaloja; meriheinän seassa on niille syötävää, pieniä rapuja ja kaloja. -Kun alkoi olla iltapäivä ja tavaratkin jo melkein paikoillaan paluumatkaa varten, viimeinen hento vapa alkoi taipua, jatkaa Huttunen.  -Aloin kelata. Koukussa ei kuitenkaan ollut mikään sintti. Juuri kun sain kelattua siimaa sisään, peto veti sitä ulos saman verran. Kala pani hanttiin rajusti ja teki usean kerran ilmavan hypyn vaihtaen väriä hopeanvalkoisesta keltaiseen ja sinivihreään. Komea näky!  Kumpikaan meistä ei halunnut antaa periksi. Hento vapa ja ohut siimakin kestivät. Pari kierrosta veneen ympäri alkoivat lopulta väsyttää kalaa, ja sain sen vähitellen lähemmäksi, sitten aivan veneen viereen ja siitä koukulla ylös. Mutta vielä veneessä se aloitti huiman tanssin, kunnes lopulta rauhoittui. Rantaan päästyä punnitsin sen, 30 paunaa (viitisentoista kiloa). Suurin siihen mennessä saamani kala, tosi uljas naaraspuolinen mahi-mahi!

Rekku tiesi

On siinä piteleminen, 72-paunaisessa turskassa. Mutta Ray Heinosella ei tee heikkoakaan.

Myös Ray Heinonen on kalastanut paljon elämänsä aikana. Nyt ovat tarjolla etelän vedet, mutta monet reissuista pohjoisessa suuntautuivat aikoinaan ylä -New Yorkiin Ontariojärven sivujoelle Salmon Riverille,   josta hänen saamansa suurin kala oli 26 paunan lohi, kun taas tähänastinen henkilökohtainen ennätys on 72 paunan turska Mainen vesiltä. Rayn kalajutuksi monista tositarinoista valikoitui tähän se kerta, kun hän oli 12-jalkaisella alumiiniveneellä Candlewood Lakella Connecticutissa New Milfordissa, kaverina koiransa Rekku.

 -Oli jo melko myöhäinen syksy, eikä järvellä enää ollut muita kalamiehiä. Äkkiä Rekku alkoi uikuttaa, hetki hetkeltä aina vain hartaammin, kunnes hyppäsi veteen ja alkoi uida rantaa kohden. Pian alkoi kuulua kovan tuulen aiheuttamaa kohinaa lähellä olevasta metsän rinteestä. Silloin läksin minäkin. Ja ehdin ajoissa turvaan myrskyltä, joka meni ylitse kovaa vauhtia riipien puista isoja oksia. Noin 150 metrin päässä rannasta se nostatti melkein kahden metrin kokoisen pyörteen ylös vedestä. Sanovat sitä twisteriksi, jollaiset vievät joskus kattojakin taloista. Ystäväni Rekku makasi tyynesti ison kiven juuressa kuono käpälien välissä, eikä enää uikuttanut. Ilman sen valppautta olisin vähintäänkin kastunut.

Kalastus on suosittu harrastus, voi päätellä tästäkin kuvasta, joka on otettu Pulaskissa New Yorkissa. Jo joen nimi on viitteellinen, Salmon River.

Kaarina Naski

——————————————————————————————————————-

Kyllä kiukutti

Mutikainen oli kyllästynyt siihen, että hänen katiskallaan kävi joku toinenkin. Niinpä hän jätti ”rikospaikalle” lapun: ”Se joka vie kalat toisen katiskasta, on VARAS!” Seuraavana aamuna tulee vastaan Ryhänen, joka päästelee kiukkuisia puhalluksia ja karjaisee: ”On se hävytöntä, että ensimmäiseks eppäillään nuapuria. Voe helevetin helevetti!”

Alan harrastajain nettisivulta

——————————————————————————————————————-

Pienistä ja isoista tuuteista

 

Joku pelkää ukkosia ja salamoita – ja minkäs sille mahtaa – mutta heihin ei kuulu Joonas Koskela. Häntä ukonilmat ovat viehättäneet lapsesta asti; hänen tiedetään olleen jo kotikaupungissaan Kotkassa oikea ”känkyräsalamoiden” bongaaja. Nyt metereologin ammatissaan hän voi olla oikein viran puolesta kiinnostunut säistä ja erityisesti ääri-ilmiöistä, joihin suomalaisten mielestä kuuluvat myös tämänkesäiset säät.

Lapsukaiset  pohtivat usein maailman asioita viisaasti, joskus jopa – kuten nykyään on tapana sanoa – innovatiivisesti. Niinkuin sekin pikkupoika, joka kysyi kaupassa, myydäänkö tässä liikkeessä mahdollisesti äitejä. ”Mutta mitenkäs”, sanoi kassarouva hämmästyneenä, ”sinullahan on äiti mukana”. ”Niinniin, mutta tämä on MINUN äitini, vauvalle tarvitaan oma!”

xxxxx

Joskus tuntuu siltä, että maailmassa puhutaan, eritoten näin kännyköitten aikakaudella, ihan liikaa. Television keskusteluohjelmista pursuaa asiaa mutta siinä samalla höysteeksi tyhjänpäiväistä höpinää ja mikä pahinta, kimeätä kikatusta, johon ”syyllistyvät” eritoten naiset, jo luontaisestikin korkeammalla äänialallaan. Kuitenkin ääntä voi hallita, eikä taukoja pidä pelätä, sanovat puheen ammattilaiset, näyttelijät jotka tietävät, että hiljaisuus on joskus erinomainen tehokeino ilmaisulle. Loviisalle tämä on selvinnyt jo leikki-ikäisenä. Kun tyttöä pyrittiin kahvikekkereillä jututtamaan, tämä kääntyi arvokkaasti ja vetäytyi omiin oloihinsa. Tätylit siinä isoon ääneen arvelemaan, että Loviisa ”on kovin ujo”. Johon neito yllättäen ottikin kantaa: ”En ole mikään ujo. Minulla ei vaan ole ASIAA.”

xxxxx

Kesävieras Pyhtään Kaunissaaressa, Aliisa nimeltään, kertoi kyselijälle olevansa ”kevättalven tyttö”, johon allekirjoittanut: ”niin minäkin”. Aliisa täsmensi syntyneensä maaliskuussa ja sai saman vastauksen. Viisivuotias suuntasi hämmästyneen katseen vieraaseen, piti pienen tauon ja jatkoi: ”Mutta varmaan ERI maaliskuussa?”

xxxxx

Emmepä ole tottuneet tuollaisiin karttoihin, joita Ylen hyväntuulinen metereologi Joonas on saanut päivä toisensa jälkeen viime aikoiina esitellä. Kolmessakympissä huitelevat asteet, ja muutaman päivän ennusteet saavat kartat muuttumaan lämpimän, jollei suorastaan kuuman punaisiksi. (Televisiokuvasta)

”Minun Suomessa ei ole koulukiusaamista, ei pahantekijöitä eikä köyhiä”, vakuuttaa kouluaineessaan Olivia, ja Selma ekalta toteaa olevan ihan parasta, kun ”minun paappani tekee minulle ja perheelleni muurinpohjalettuja”. Miko kertoo, että ”ruisleipää me syödään ja puuroa. Ja pelaamme lätkää. Me ollaan suomalaisia.”

Toikan Eero pohtii, voisiko hänellä todella olla merirosvoja sukulaisina.

Äiti oli sanonut, että ehkä, koska suvussa kaikki ovat olleet merimiehiä. ”Ihmettelin, miten niin, kun merirosvoja on enää Somalian etelärannikoilla.”

Lukas puolestaan kertoo, että hänen isänsä äidin suku on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. ”Isän äidinisä oli ammatiltaan palopäällikkö ja isän isoäidin isä oli pitkiä aikoja Amerikassa töissä. Kerran hänen ansaitsemansa rahat ryöstettiin kotimatkalla. Hän oli puuseppä ja rakensi hienon talon.”

Ainolla on yksi koira ja kaksi kissaa. ”Haluaisin kovasti kanin, mutta äitini pelkää sen etuhampaita.” Ekaluokkalainen Aaron kuvasi ystävällisyyttä näillä sanoin: ”Ystävällisyys on sitä että jos vaikka kaverilla on karkkia niin voi antaa kaverille.” (Kevätpörriäinen -lehdestä Suomen juhlavuonna)

xxxxx

Hesarin Tiede-sivuilla lapset saavat esittää kysymyksiä, ja kyllä he esittävätkin. Kun tupakka tappaa ihmisiä, miksi sitä yhä valmistetaan, kysyy 5-vuotias Emilia Poirot, kun taas 6-vuotias Rasmus Maaranen haluaa tietää, miksi keskiviikko ei ole keskellä viikkoa, ja viiden vanhaa Vääräsen Jaria kiinnostaa, kutsuvatko eläimet toisiaan nimeltä. Siinä olisivat omat vanhemmat tiukoilla, että mitä tuohonkin taas vastaisi, mutta kun asiantuntijat, tietokirjailijat, tutkijat ja professorit päästetään kertomaan heille tutuista asioista, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Lemmikkieläimiä on monenlaisia, mutta harvalla on tämännäköistä. Se asettui käymätieltä taloksi Mervin luokse Hirvensalmella, tuijotti suurilla verkkosilmillään lempeästi lomalaista, helsinkiläistä kampaajaa ja seurasi valitsemansa ”vuokraemännän” askareita pihapiirissä, kunnes sitten lauantaisaunan aikaan lähti, komeasti niinkuin taitavat lentäjät lähtevät – oli kai kulkija luonteeltaan. – Tiesitkö muuten, että Suomessa on tavattu 60 sudenkorentolajia, ja osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä? Sudenkorennot saalistavat ravinnokseen hyttysiä ja paarmoja.

Sivumennen sanoen tämän palstan pitäjä haluaisi kysyä joltakulta biologilta, miksi ja mistä kilpikonnia tuli New Yorkin lentokentän kiitoradalle 4. heinäkuuta. Amerikansuomalaisten ystävien kertoman mukaan siinä meni muutama tunti Miamista tulleella Finskin koneella ennenkuin pääsi laskeutumaan. Eikä ollut ainoakaan kone, joka suoritti pyörähtelemislentoja kentän yllä samasta syystä. Tuskinpa moinen ilmiö sentään kuului Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlaprogrammiin?!?

xxxxx

Viisivuotiaan Jorman isoisä ehdotti pojalle ammatiksi juristia, koska sellaiset kelpasivat hänen mielestään mihin vaan. Poika sanoi vaarilleen, että eivät kai ne sentään lääkärinä voi toimia. ”Hyvä juristi tekee kyllä pienempiä leikkauksiakin”, vakuutti vaari. Nyt Jorma Kalske on 70-vuotias ja hänellä on takanaan 40 vuoden ura syyttäjänä; ennen eläkkeelle siirtymistään pitkään apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Eikä yhtään päivää kirurgina. (HS 26.6.18)

Lukija jää miettimään vaarin huijausta niistä leikkauksista: Ei paha.

KN

Korppikalliolla kaikki hyvin

 

Kun pikkupoika odottaa kiihkeästi joulupukilta lelunosturia ja paketista pullahtaakin täytetty närhi, voi hyvin kuvitella, millainen pettymyksen tunne paistaa lapsen kasvoilta. Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ei tullut pojasta koskaan tekniikan miestä, tuli metsien mies mottonaan ”siivet auki ja nokka tuuleen!”

 

Mika Honkalinna (s. 1964) on kymenlaaksolaislähtöinen luonnonkuvaaja ja ammattikirjoittaja, jonka tuorein tietoteos/taidekirja Korppiretki (Maahenki) valittiin vuoden 2015 luontokirjaksi. Kun Honkalinna sanoo, että ”korppikalliolla kaikki hyvin”, ei asiantuntijuutta sovi epäillä. Hänellä on nimittäin kokemusta ja vertailupohjaa jo vuosikymmenten ajalta lapsuuden laavuretkiltä jokavuotisiin korppiretkiin, joita tehdään nyt jo – osana kirjan tarinaa – ”äijäporukalla”.

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki
Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. ”Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta…”

Korppiretki on viisas kirja monessakin mielessä, mutta eritoten siksi, että sitä leimaa oma filosofiansa. Anjalassa syntynyt, nykyisin liminkalainen kuvaaja on vuosien mittaan suunnannut ”tutkimusmatkoja” eri puolille Suomea, etelän erämailta ja urbaanista ympäristöstä Karjalan laulumaille Pohjois-Karjalan karhukojuihin tai Lappiin pohjoiselle metsävyöhykkeelle, taigalle. Ja erittäin paljon hän on saanut ”korppihoitoa”.

Kuvaaja on omiin havaintoihinsa pohjautuen tullut vakuuttuneeksi siitä, että todellisuus on täynnä erilaisia olemisen tasoja. Kun hän toteaa vilpittömästi olevansa hyvillään siitä, että hänellä on kotikorpit naapurina, lukijan uteliaisuus herää. Voiko todella tuntea samuutta ja kumppanuutta korppien kanssa? Eikö kyseessä ole vain huonoa onnea viestivä, mytologiaan liittyvä lintu?

Korppien sosiaalinen elo muistuttaa havainnoijan mukaan joskus ihmisen käyttäytymistä. Kun mustatakit kiistelevät parhaista suupaloista talvisella haaskapaikalla tönien, nokkien ja kiljahdellen, vertautuu tämä kauppojen suurten alennuspäivien väentungokseen, tuuppimiseen ja ”kaikki mulle” -tyyliin. Korpit ovat fiksuja, ja ne matkivat toisia lintuja, koneita ja jopa ihmiskielen sanoja. Heinolan lintutarhojen Julli kuuluu olevan tämän hetken tunnetuimpia puhuvia korppeja, kun taas eräs saman lajin edustaja 70-luvun Korkeasaaressa osasi kukkua kuin käki.

 

Teoksen valokuvataiteelliset ansiot ovat kiistämättömät. Tässä käyvät käsi kädessä estetiikka ja symboliikka.

Suru ja muut tunteet eivät ole pelkästään meille ihmisille ominaisia. Kirjoittaja on seurannut puolisoaan surevan korpin hätääntynyttä käytöstä. -Eläimet tuovat tunteensa julki välittömämmin. Korpit jopa lohduttavat kavereitaan tappeluiden jälkeen, hän sanoo ja painottaa – silmittömään susivihaan viitaten – että ihmisillä on monien avujensa ja eettisen ylemmyytensä vuoksi velvotteita muuta elollista kohtaan.

Honkalinna pitää maanisena aikalaistensa halua nähdä ja kokea mahdollisimman monta maailman kolkkaa ja nähtävyyttä nopeasti. -Ja kuitenkin pirtin ja riihen välillä on syntynyt ajattomia klassikoita.

Kirjailija/kuvaaja kokee oman ja muittenkin luonnonkuvaajien tehtävän tärkeäksi. Hän näkee roolinsa välittäjänä kahden maailman välillä. Luontosuhde on tarpeen, jotta voitaisiin jäsentää ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. Upeiden kuvien ja tekstin sopusointuisen liiton kautta lukija rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään rengastajia ja retkeläisiä, heidän intoaan. Itseään he taitavat samalla etsiä, isot pikkupojat.

Ja kukaties oikein opastettuina saadaan vastaus siihenkin, kuinka paljon omasta kaupungista vielä voi löytää erämaata ja miten paljon erämaa sietää kaupunkia nimensä merkityksen pitääkseen.

Kaarina Naski

Unesta toiseen

kun aurinko

järveen uppoaa

tai metsän taa

taas vuoron saa

hämärän valtakunta

ja pikkupelikaani

näkee unta:

valkoinen peite puissa on

ja kylmän tupsut

käy kainalohon

väärä uni ja väärä maa

kuka moista kylmyyttä haluaa

kaunista, puhdasta vaikka ois

niin kiitoradalle

ja täältä pois!

                            kaijuli

Luontevasti luonnosta

Kirjan ääni ja kirjailijan

Iitissä 1946 syntynyt Lasse J. Laine on tuottelias kirjoittaja. Hänet tunnetaan sekä lintuoppaistaan että eloisista lehtiartikkeleistaan. Laine asuu Inkoon Degerbyssä. - Kuva Jouni Harala.

Moni tietää tai luulee tietävänsä, mitä ovat hiipparit ja kännikalat. Mutta eihän se niin ole.

Hiipparit nimittäin kuuluvat samaan puolivesiluteiden luetteloon kuin kelliäiset, punkkiaiset ja vetiäiset. Kännikalaksi voi taas nimittää ruutanaa, joka pärjää jopa hapettomissa lammissa erikoisen aineenvaihduntansa turvin. Ruutanan maksa näet hajottaa sinne varastoitunutta sokeria alkoholiksi ja hapeksi vereen.

Takavuosienkin vähemmän aktiiviset koululaiset voivat nyt kohentaa tietämystään tutustumalla Lasse J. Laineen ja Iiris Kalliolan kirjoittamaan Suomen lasten luontokirjaan. Sen avulla he ovat tasavertaisessa asemassa koulunpenkkiä parhaillaan kuluttavien kanssa, joita hemmotellaan aina vain korkeatasoisemmilla tietokirjoilla.

Vuoden Luontokirjaksi 2010 valittu teos opastaa nokkelasti ja vähemmän  ryppyotsaisesti havaitsemaan luontoa ja oppimaan asioita, jotka virikkeisessä nykypäivässä ovat vaarassa jäädä taka-alalle. Luonnonsuojelun kaunis ajatuskin kun nousee ennen muuta faktoista. Kuvitus tarjoaa näyttöä maamme luontokuvaajien upeasta työnjäljestä, ja tyylikäs typografia houkuttelee.

Tekijät ovat biologeja ja tietokirjailijoita, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ninpä otteessa maistuu omakohtaisuus ja ”paketin” sisällössä oikeaoppinen ammattieettinen suhtautuminen. Sisällysluetteloa pidetään usein välttämättömänä pahana mutta joskus seikkailu alkaa jo sieltä. Niin tässäkin tapauksessa. Kivierämaalla on sanana negatiivinen kaiku, mutta lisääpä alkuun attribuutti ”villi”, niin etköhän jo rupeakin näkemään kerrostalon kallion korvikkeena ja havaitsemaan kasveja jotka ovat ihan pihalla.

Ei hepokattia kämmenelle,

edes poikittain

Lasse J. Laine - Iiris Kalliola, Suomen lasten luontokirja. 232 s., nelivärikuvitus, Otava

Kirja opastaa huomaamaan metsissä niiden pikkuväen, kuuntelemaan puiden kertomuksia ja kantamaan huolta katoavista ikikuusikoista. Lukija voi painella niityillä pitkin pientareita, vaipua kaskisavujen muistoihin ja kysellä jäsenkorttia Sinikellojen klubiin. Vesistöosuudessa päästään kokemaan arvokas Itämeri ja kohtaamaan pohjan pedot, soilla voi maistella meheviä marjoja ja joutua vaikkapa peuran jäljille kun taas tuntureilla ihastellaan taivaan tulia ja ihmetellään rotkolaaksoja.

Luontoliikenteessä on joskus syytä näyttää ihmiselle punaista. Teoksessa varoitetaan esim. tappavan myrkyllisistä hullukaalista ja keltamosta, samoin nimensä mukaisesta myrkkykeisosta. Lasten on myös hyvä tietää, että niittyhepokatti ei sovellu poimittavaksi – se saattaa purra kipeästi – ja ettei sinilevän valtaama vesi sovellu edes saunavedeksi. Tekijät muistuttavat niin ikään, että nuijapäitä ei ole lupa ottaa edes omaan akvaarioon, sillä sammakot ja rupikonnat ovat rauhoitettuja.  Joidenkin lajien kohdalla ovat tarpeen erityiset suojeluohjelmat.

Yli kymmenen kesää

sua jahtasin

Mikä Itämeren nykytilassa mahtaa askarruttaa biologia eniten?

-Paljon puhetta, vähän villoja! Eli paljon on kokouksia ja kannanottoja, mutta varsinaiset tekemiset ovat vähissä, Laine sanoo. Kuten tutkijat usein, hänkin on tavallaan ”kadonnutta aikaa etsimässä”. Erityisesti luonnon ystävää surettaa kukkaketojen, rantaniittyjen ja vanhojen metsien katoaminen Suomen luonnosta. Toista oli hänen mukaansa 1950-luvulla.

Jos Laineella olisi valta sanoa nykyajassa joillekin asioille stop, niin ensimmäisenä olisi kieltolistalla kaikkien vierasperäisten kasvien ja eläinten asettuminen Suomen luontoon. Sen salliminen ja edesauttaminen on hänen mielestään rikollista toimintaa.

-Lupiinit eivät kuulu teittemme pientareille. Ne ja muut tänne kuulumattomat vievät tilaa kotimaisilta kasveilta ja eläimiltä.

Luontohavainnoitsijoilla on muistissa elämyksiä, jollaisista tavikset eivät suuriakaan tiedä. Laine mainitsee omalta kohdaltaan mieleenpainuvimpana yli miljoonan arktisen vesilinnun (alli, mustalintu, pilkkasiipi) muuton Viron rannikolla toukokuussa 1996.

-Isäni oli kuollut viikkoa aiemmin, mutta tämä mykistävä luonnonnäytelmä antoi valtavasti voimaa ja nosti minut surusta.

Eräs luontokappale on Lasse J. Laineelle muita läheisempi. Häneltä kului yli kymmenen kesää ”Kertun tähden”.

-Kyseessä oli tutkimuskohteeni kirjokerttu, jonka kanssa vietin paljon aikaa Uudenmaan pensaikoissa 70- ja 80-luvuilla, ”lintumies” täsmentää.

Kaarina  Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Yhtä ja toista

USA:sta Suomeen

Suomen valkohäntäkauriskanta polveutuu Yhdysvalloista vuonna 1934 tuoduista kauriista, joista selvisi laivamatkalla hengissä yksi uros ja neljä naarasta.

Vähän yli sata vuotta sitten Suomesta vietiin vuosittain ulkomaille miljoonia jokirapuja, mutta vienti romahti rapuruton aiheuttamiin tuhoihin. Suomeen Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu kestää tautia melko hyvin, ja rapusaaliit ovat kasvussa.

Itämeren vesi ei ole selvästi suolaista eikä myöskään kokonaan suolatonta. Sinne syydetään liikaa ravinteita ja jätevesiä. Eläinlajit jäävät  pienemmiksi kuin lajitoverinsa valtamerissä. Itämeressä ei ole yhtään kotoperäistä lajia. Sinne on asettunut noin 60 lisääntymiskykyistä tulokasta. Pohjois-Amerikasta ovat tulleet kauan sitten esimerkiksi vesikasvi nimeltä vesirutto ja merirokko, siimajalkainen äyriäinen.

Silakka on Atlantin sillin alalaji. Silakka ja sitä syövät eläimet ja ihmiset ovat saaneet kärsiä ympäristömyrkkyjen kertymisestä ravintoketjuun. (faktaa luontokirjasta)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Joulumaiseman hiljaiseloon tuo oravan pomppu pienen pippurilisän

Tallitontun reitti on ollut Korkeasaaren joulun ajan tapahtumia vuodesta 1993 lähtien.

Ilkka Koivisto sen tietää

Erikoinen huumorintaju tuolla Ikaalisten kappalaisella, kun antoi nelikymmenluvulla sialle – joulukinkun kohtaloon valmistautuvalle – nimeksi Mussoliini.

Ja papin poika, hän putosi jo pienenä – ei suinkaan keinuhevosen van norsun selästä. Onko siis mikään ihme, että kun samaiselta kaverilta tänään kysyy, minkä eläimen hän ottaisi mukaan lähtiessään vaimonsa kanssa autiolle saarelle, hän vastaa yllätyksellisesti: Onkilieron!

Guruilla on perspektiiviä. Niinkuin nyt kyseessä olevalla Ilkka Koivistolla (s. 1932), tohtorismiehellä, biologilla ja tietokirjailijalla. Hän johti lähes kolme vuosikymmentä Korkeasaaren eläintarhaa ja on ollut näkyisä mediassa.

Lumileopardista on turha sanoa, että "kattia kanssa". Se on kaukaa Himalajalta, uhanalainen ja viehättävä.

Luontofriikkejä kuunneltuaan maallikko voisi vitsailla, että kenties mäyrän pitäisi saada patentti huussiarkkitehtuuristaan ja oravien mitali osumatarkuudestaan lumeen piilottamiensa käpyjen etsinnässä. Mutta Koivisto tietää, että tärkeintä on selvittää: miksi. Miksi tali- ja sinitiaisilla on keltainen maha, kissalla pitkä, mutta ilveksellä töpö häntä, miksi teerikoirailla käy ikämiehinä flaksi ja onko totta ettei haukku haavaa tee. Analyysejä voi löytää Koiviston uusimmasta kirjasta Elämänmittainen luontoretki (Minerva 2010), jonka kuvitus on myös tekijän käsialaa.

Teerikukkojen syy

Miten kaikki oikein alkoi? Teologin pojasta tuli siis biologi.

-Isäni oli kotoisin niukasti eläneestä perheestä ja oppinut keräämään luonnosta lisiä ruokapöytään. Näihin puuhiin hän palasi sotien alettua, ja jatkonahan olivat vielä pulavuodet. Merkittävintä oli kalastus. Heti kun aloin olla kykenevä soutajaksi, olin vakituinen siinä hommassa. Koko perhe marjasti ja sienesti. Ja meillä oli iso puutarha. Luonnon tarkkailua ei isä kummoisesti harrastanut. Kerran kuitenkin, kun olimme yökalassa, soudimme verkkojen laskun jälkeen Kyrösjärven kallioiselle niemelle, jossa tiedettiin teerien käyvän soitimella. Kymmenkunta teerikukkoa esitti soidinmetkujaan! Näen sen yhä muistivideolla.

Vasan katse on kirkas ja viaton.

Pulavuosina Ikaalisten pappilassa oli oma kanala. Lampaat ja sika asustivat pappilan vuokraajan navetassa. Sikoja ehti olla viisi, ensimmäinen oli tuo Mussolinin mukaan nimetty.

-Vakinaisena kotieläimenä meillä oli koira, sekarotuinen pystykorva Raiku. Se sai aina joulupaketin, jonka se toimeliaasti ja lystisti avasi.

Opetus ontuu

Sekä kotona että koulussa sanoo Koivisto olleensa aika sivullinen.

-Paitsi silloin kun opettajat kiinnittivät minuun huomiota levottomuuteni ja joskus aidon kurittomuuteni vuoksi. Kirjoista etsin kyllä vastauksia kysymyksiin, joita päähäni pälkähteli. Ja lähempänä kymmentä ikävuotta tutustuin Porvarin veljeksiin, jotka harrastivat lintuja ja muutamia vuosia myöhemmin Tertin Aarnoon, jonka kiinnostuksen kohteena olivat kovakuoriaiset.

Enemmän luonnon dramatiikkaa kuin upeissa televisiodokumenteissa on Ilkka Koiviston mielestä vaikkapa jokakeväisessä "arktikassa", kun sadat tuhannet vesilinnut vyöryvät pitkin Suomenlahtea. Tai kun kalasääksi iskee kyntensä kilon painoiseen kutuhaukeen tyynessä järvivedessä. - Kuva Risto Sauso.

Jos luonto-opetus tuon ajan oppikoulussa oli kuivanlaista – vasta viidennellä opettaja, kasvitieteilijä, vei oppilaat kerran maastoon – niin ei tämän päivänkään opetus saa kiittävää lausumaa.

-Omakohtainen luonnon havainnointi ja siitä tehtävät päätelmät jäävät lukiossa pahasti taka-alalle. Ja yhden biologisen aineen, terveystiedon vähälle jättäminen on ollut kaamea virhe.

Koiviston mukaan valtion ja kuntien terveysmenot olisivat puolitettavissa terveyskasvatukseen panostamalla, esimerkiksi laajentamalla biologian opetusta siihen suuntaan.

Parhaat lahjat

Kaikkihan läheisyydestä tykkäävät, papukaijatkin.

Joulun tuntumissa Koivisto muistelee parasta lapsena saamaansa joululahjaa. Ja toisaalta omien lastensa ja koko perheen ikimuistoista joululahjaa.

-Nelikymmenluvun lahjat olivat pakostakin käytännöllisiä, mutta kolmikymmenluvun loppu ei ollut yhtä niukkaa ja sieltä muistan harmaasta kankaasta tehdyn norsun, jonka tukirankana oli puinen jakkara. Ratsastin kerran liian vauhdikkaasti ja norsuparan jalka murtui.

-Korkeasaareen tuotiin joulun alla 1970 tai -71 Keski-Suomesta kaksi orpoa saukon pentua. Otimme ne kotiimme. Toinen ei kuntoutunut mutta toinen elpyi. Saukkotyttö Esteristä – uimari Esther Williamsin mukaan – tuli koko perheen iloinen joululahja ja se eli suurenmoisena lemmikkinämme täysikasvuiseksi asti.

Kumpi on tontumpi

Joulupukin maa on jäänyt Koiviston mieleen huimalta sopulivuodelta 1970, erityisenä luontokokemuksena. Luonnon monimuotoisuus on hänen mukaansa myös Lapissa kärsinyt ihmisen toiminnasta.

-Metsien rajusta käsittelystä on helppo osoittaa, että siitä kehkeytyneiden voittojen suuruus ei ole pitkä ilo vaan tapahtuneesta tulee ajan oloon itkun aihe.

Jouluisessa näkymässä on Koiviston mielestä sekä pysähtyneisyyttä että liikettä.

-Lunta maassa ja puissa. Mutta kun pihallani näen, kuinka orava hyppää kuusen oksalta toiselle ja kummastakin oksasta putoaa somasti kopallinen lunta, niin onhan se pikkuinen pippurilisä.

Entä kumpi on tontumpi, tonttutyttö vai kettutyttö?

-Kettutyttöihin pätee vanha totuus: Innostus ei saisi ylittää ymmärrystä. Tonttutytöistä ei voi sanoa samaa.

Kaarina Naski

piirrokset Korkeasaaresta Ilkka Koivisto