Korppikalliolla kaikki hyvin

 

Kun pikkupoika odottaa kiihkeästi joulupukilta lelunosturia ja paketista pullahtaakin täytetty närhi, voi hyvin kuvitella, millainen pettymyksen tunne paistaa lapsen kasvoilta. Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ei tullut pojasta koskaan tekniikan miestä, tuli metsien mies mottonaan ”siivet auki ja nokka tuuleen!”

 

Mika Honkalinna (s. 1964) on kymenlaaksolaislähtöinen luonnonkuvaaja ja ammattikirjoittaja, jonka tuorein tietoteos/taidekirja Korppiretki (Maahenki) valittiin vuoden 2015 luontokirjaksi. Kun Honkalinna sanoo, että ”korppikalliolla kaikki hyvin”, ei asiantuntijuutta sovi epäillä. Hänellä on nimittäin kokemusta ja vertailupohjaa jo vuosikymmenten ajalta lapsuuden laavuretkiltä jokavuotisiin korppiretkiin, joita tehdään nyt jo – osana kirjan tarinaa – ”äijäporukalla”.

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. "Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta..."
Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki
Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. ”Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta…”

Korppiretki on viisas kirja monessakin mielessä, mutta eritoten siksi, että sitä leimaa oma filosofiansa. Anjalassa syntynyt, nykyisin liminkalainen kuvaaja on vuosien mittaan suunnannut ”tutkimusmatkoja” eri puolille Suomea, etelän erämailta ja urbaanista ympäristöstä Karjalan laulumaille Pohjois-Karjalan karhukojuihin tai Lappiin pohjoiselle metsävyöhykkeelle, taigalle. Ja erittäin paljon hän on saanut ”korppihoitoa”.

Kuvaaja on omiin havaintoihinsa pohjautuen tullut vakuuttuneeksi siitä, että todellisuus on täynnä erilaisia olemisen tasoja. Kun hän toteaa vilpittömästi olevansa hyvillään siitä, että hänellä on kotikorpit naapurina, lukijan uteliaisuus herää. Voiko todella tuntea samuutta ja kumppanuutta korppien kanssa? Eikö kyseessä ole vain huonoa onnea viestivä, mytologiaan liittyvä lintu?

Korppien sosiaalinen elo muistuttaa havainnoijan mukaan joskus ihmisen käyttäytymistä. Kun mustatakit kiistelevät parhaista suupaloista talvisella haaskapaikalla tönien, nokkien ja kiljahdellen, vertautuu tämä kauppojen suurten alennuspäivien väentungokseen, tuuppimiseen ja ”kaikki mulle” -tyyliin. Korpit ovat fiksuja, ja ne matkivat toisia lintuja, koneita ja jopa ihmiskielen sanoja. Heinolan lintutarhojen Julli kuuluu olevan tämän hetken tunnetuimpia puhuvia korppeja, kun taas eräs saman lajin edustaja 70-luvun Korkeasaaressa osasi kukkua kuin käki.

 

Korppi
Teoksen valokuvataiteelliset ansiot ovat kiistämättömät. Tässä käyvät käsi kädessä estetiikka ja symboliikka.

Suru ja muut tunteet eivät ole pelkästään meille ihmisille ominaisia. Kirjoittaja on seurannut puolisoaan surevan korpin hätääntynyttä käytöstä. -Eläimet tuovat tunteensa julki välittömämmin. Korpit jopa lohduttavat kavereitaan tappeluiden jälkeen, hän sanoo ja painottaa – silmittömään susivihaan viitaten – että ihmisillä on monien avujensa ja eettisen ylemmyytensä vuoksi velvotteita muuta elollista kohtaan.

Honkalinna pitää maanisena aikalaistensa halua nähdä ja kokea mahdollisimman monta maailman kolkkaa ja nähtävyyttä nopeasti. -Ja kuitenkin pirtin ja riihen välillä on syntynyt ajattomia klassikoita.

Kirjailija/kuvaaja kokee oman ja muittenkin luonnonkuvaajien tehtävän tärkeäksi. Hän näkee roolinsa välittäjänä kahden maailman välillä. Luontosuhde on tarpeen, jotta voitaisiin jäsentää ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. Upeiden kuvien ja tekstin sopusointuisen liiton kautta lukija rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään rengastajia ja retkeläisiä, heidän intoaan. Itseään he taitavat samalla etsiä, isot pikkupojat.

Ja kukaties oikein opastettuina saadaan vastaus siihenkin, kuinka paljon omasta kaupungista vielä voi löytää erämaata ja miten paljon erämaa sietää kaupunkia nimensä merkityksen pitääkseen.

Kaarina Naski

Mainokset

Unesta toiseen

talvi 12, 13 102

kun aurinko

järveen uppoaa

tai metsän taa

taas vuoron saa

hämärän valtakunta

ja pikkupelikaani

näkee unta:

talvi 12, 13 167

valkoinen peite puissa on

ja kylmän tupsut

käy kainalohon

väärä uni ja väärä maa

kuka moista kylmyyttä haluaa

kaunista, puhdasta vaikka ois

niin kiitoradalle

ja täältä pois!

                            kaijuli

Luontevasti luonnosta

Kirjan ääni ja kirjailijan

Iitissä 1946 syntynyt Lasse J. Laine on tuottelias kirjoittaja. Hänet tunnetaan sekä lintuoppaistaan että eloisista lehtiartikkeleistaan. Laine asuu Inkoon Degerbyssä. - Kuva Jouni Harala.

Moni tietää tai luulee tietävänsä, mitä ovat hiipparit ja kännikalat. Mutta eihän se niin ole.

Hiipparit nimittäin kuuluvat samaan puolivesiluteiden luetteloon kuin kelliäiset, punkkiaiset ja vetiäiset. Kännikalaksi voi taas nimittää ruutanaa, joka pärjää jopa hapettomissa lammissa erikoisen aineenvaihduntansa turvin. Ruutanan maksa näet hajottaa sinne varastoitunutta sokeria alkoholiksi ja hapeksi vereen.

Takavuosienkin vähemmän aktiiviset koululaiset voivat nyt kohentaa tietämystään tutustumalla Lasse J. Laineen ja Iiris Kalliolan kirjoittamaan Suomen lasten luontokirjaan. Sen avulla he ovat tasavertaisessa asemassa koulunpenkkiä parhaillaan kuluttavien kanssa, joita hemmotellaan aina vain korkeatasoisemmilla tietokirjoilla.

Vuoden Luontokirjaksi 2010 valittu teos opastaa nokkelasti ja vähemmän  ryppyotsaisesti havaitsemaan luontoa ja oppimaan asioita, jotka virikkeisessä nykypäivässä ovat vaarassa jäädä taka-alalle. Luonnonsuojelun kaunis ajatuskin kun nousee ennen muuta faktoista. Kuvitus tarjoaa näyttöä maamme luontokuvaajien upeasta työnjäljestä, ja tyylikäs typografia houkuttelee.

Tekijät ovat biologeja ja tietokirjailijoita, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ninpä otteessa maistuu omakohtaisuus ja ”paketin” sisällössä oikeaoppinen ammattieettinen suhtautuminen. Sisällysluetteloa pidetään usein välttämättömänä pahana mutta joskus seikkailu alkaa jo sieltä. Niin tässäkin tapauksessa. Kivierämaalla on sanana negatiivinen kaiku, mutta lisääpä alkuun attribuutti ”villi”, niin etköhän jo rupeakin näkemään kerrostalon kallion korvikkeena ja havaitsemaan kasveja jotka ovat ihan pihalla.

Ei hepokattia kämmenelle,

edes poikittain

Lasse J. Laine - Iiris Kalliola, Suomen lasten luontokirja. 232 s., nelivärikuvitus, Otava

Kirja opastaa huomaamaan metsissä niiden pikkuväen, kuuntelemaan puiden kertomuksia ja kantamaan huolta katoavista ikikuusikoista. Lukija voi painella niityillä pitkin pientareita, vaipua kaskisavujen muistoihin ja kysellä jäsenkorttia Sinikellojen klubiin. Vesistöosuudessa päästään kokemaan arvokas Itämeri ja kohtaamaan pohjan pedot, soilla voi maistella meheviä marjoja ja joutua vaikkapa peuran jäljille kun taas tuntureilla ihastellaan taivaan tulia ja ihmetellään rotkolaaksoja.

Luontoliikenteessä on joskus syytä näyttää ihmiselle punaista. Teoksessa varoitetaan esim. tappavan myrkyllisistä hullukaalista ja keltamosta, samoin nimensä mukaisesta myrkkykeisosta. Lasten on myös hyvä tietää, että niittyhepokatti ei sovellu poimittavaksi – se saattaa purra kipeästi – ja ettei sinilevän valtaama vesi sovellu edes saunavedeksi. Tekijät muistuttavat niin ikään, että nuijapäitä ei ole lupa ottaa edes omaan akvaarioon, sillä sammakot ja rupikonnat ovat rauhoitettuja.  Joidenkin lajien kohdalla ovat tarpeen erityiset suojeluohjelmat.

Yli kymmenen kesää

sua jahtasin

Mikä Itämeren nykytilassa mahtaa askarruttaa biologia eniten?

-Paljon puhetta, vähän villoja! Eli paljon on kokouksia ja kannanottoja, mutta varsinaiset tekemiset ovat vähissä, Laine sanoo. Kuten tutkijat usein, hänkin on tavallaan ”kadonnutta aikaa etsimässä”. Erityisesti luonnon ystävää surettaa kukkaketojen, rantaniittyjen ja vanhojen metsien katoaminen Suomen luonnosta. Toista oli hänen mukaansa 1950-luvulla.

Jos Laineella olisi valta sanoa nykyajassa joillekin asioille stop, niin ensimmäisenä olisi kieltolistalla kaikkien vierasperäisten kasvien ja eläinten asettuminen Suomen luontoon. Sen salliminen ja edesauttaminen on hänen mielestään rikollista toimintaa.

-Lupiinit eivät kuulu teittemme pientareille. Ne ja muut tänne kuulumattomat vievät tilaa kotimaisilta kasveilta ja eläimiltä.

Luontohavainnoitsijoilla on muistissa elämyksiä, jollaisista tavikset eivät suuriakaan tiedä. Laine mainitsee omalta kohdaltaan mieleenpainuvimpana yli miljoonan arktisen vesilinnun (alli, mustalintu, pilkkasiipi) muuton Viron rannikolla toukokuussa 1996.

-Isäni oli kuollut viikkoa aiemmin, mutta tämä mykistävä luonnonnäytelmä antoi valtavasti voimaa ja nosti minut surusta.

Eräs luontokappale on Lasse J. Laineelle muita läheisempi. Häneltä kului yli kymmenen kesää ”Kertun tähden”.

-Kyseessä oli tutkimuskohteeni kirjokerttu, jonka kanssa vietin paljon aikaa Uudenmaan pensaikoissa 70- ja 80-luvuilla, ”lintumies” täsmentää.

Kaarina  Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Yhtä ja toista

USA:sta Suomeen

Suomen valkohäntäkauriskanta polveutuu Yhdysvalloista vuonna 1934 tuoduista kauriista, joista selvisi laivamatkalla hengissä yksi uros ja neljä naarasta.

Vähän yli sata vuotta sitten Suomesta vietiin vuosittain ulkomaille miljoonia jokirapuja, mutta vienti romahti rapuruton aiheuttamiin tuhoihin. Suomeen Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu kestää tautia melko hyvin, ja rapusaaliit ovat kasvussa.

Itämeren vesi ei ole selvästi suolaista eikä myöskään kokonaan suolatonta. Sinne syydetään liikaa ravinteita ja jätevesiä. Eläinlajit jäävät  pienemmiksi kuin lajitoverinsa valtamerissä. Itämeressä ei ole yhtään kotoperäistä lajia. Sinne on asettunut noin 60 lisääntymiskykyistä tulokasta. Pohjois-Amerikasta ovat tulleet kauan sitten esimerkiksi vesikasvi nimeltä vesirutto ja merirokko, siimajalkainen äyriäinen.

Silakka on Atlantin sillin alalaji. Silakka ja sitä syövät eläimet ja ihmiset ovat saaneet kärsiä ympäristömyrkkyjen kertymisestä ravintoketjuun. (faktaa luontokirjasta)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Joulumaiseman hiljaiseloon tuo oravan pomppu pienen pippurilisän

Tallitontun reitti on ollut Korkeasaaren joulun ajan tapahtumia vuodesta 1993 lähtien.

Ilkka Koivisto sen tietää

Erikoinen huumorintaju tuolla Ikaalisten kappalaisella, kun antoi nelikymmenluvulla sialle – joulukinkun kohtaloon valmistautuvalle – nimeksi Mussoliini.

Ja papin poika, hän putosi jo pienenä – ei suinkaan keinuhevosen van norsun selästä. Onko siis mikään ihme, että kun samaiselta kaverilta tänään kysyy, minkä eläimen hän ottaisi mukaan lähtiessään vaimonsa kanssa autiolle saarelle, hän vastaa yllätyksellisesti: Onkilieron!

Guruilla on perspektiiviä. Niinkuin nyt kyseessä olevalla Ilkka Koivistolla (s. 1932), tohtorismiehellä, biologilla ja tietokirjailijalla. Hän johti lähes kolme vuosikymmentä Korkeasaaren eläintarhaa ja on ollut näkyisä mediassa.

Lumileopardista on turha sanoa, että "kattia kanssa". Se on kaukaa Himalajalta, uhanalainen ja viehättävä.

Luontofriikkejä kuunneltuaan maallikko voisi vitsailla, että kenties mäyrän pitäisi saada patentti huussiarkkitehtuuristaan ja oravien mitali osumatarkuudestaan lumeen piilottamiensa käpyjen etsinnässä. Mutta Koivisto tietää, että tärkeintä on selvittää: miksi. Miksi tali- ja sinitiaisilla on keltainen maha, kissalla pitkä, mutta ilveksellä töpö häntä, miksi teerikoirailla käy ikämiehinä flaksi ja onko totta ettei haukku haavaa tee. Analyysejä voi löytää Koiviston uusimmasta kirjasta Elämänmittainen luontoretki (Minerva 2010), jonka kuvitus on myös tekijän käsialaa.

Teerikukkojen syy

Miten kaikki oikein alkoi? Teologin pojasta tuli siis biologi.

-Isäni oli kotoisin niukasti eläneestä perheestä ja oppinut keräämään luonnosta lisiä ruokapöytään. Näihin puuhiin hän palasi sotien alettua, ja jatkonahan olivat vielä pulavuodet. Merkittävintä oli kalastus. Heti kun aloin olla kykenevä soutajaksi, olin vakituinen siinä hommassa. Koko perhe marjasti ja sienesti. Ja meillä oli iso puutarha. Luonnon tarkkailua ei isä kummoisesti harrastanut. Kerran kuitenkin, kun olimme yökalassa, soudimme verkkojen laskun jälkeen Kyrösjärven kallioiselle niemelle, jossa tiedettiin teerien käyvän soitimella. Kymmenkunta teerikukkoa esitti soidinmetkujaan! Näen sen yhä muistivideolla.

Vasan katse on kirkas ja viaton.

Pulavuosina Ikaalisten pappilassa oli oma kanala. Lampaat ja sika asustivat pappilan vuokraajan navetassa. Sikoja ehti olla viisi, ensimmäinen oli tuo Mussolinin mukaan nimetty.

-Vakinaisena kotieläimenä meillä oli koira, sekarotuinen pystykorva Raiku. Se sai aina joulupaketin, jonka se toimeliaasti ja lystisti avasi.

Opetus ontuu

Sekä kotona että koulussa sanoo Koivisto olleensa aika sivullinen.

-Paitsi silloin kun opettajat kiinnittivät minuun huomiota levottomuuteni ja joskus aidon kurittomuuteni vuoksi. Kirjoista etsin kyllä vastauksia kysymyksiin, joita päähäni pälkähteli. Ja lähempänä kymmentä ikävuotta tutustuin Porvarin veljeksiin, jotka harrastivat lintuja ja muutamia vuosia myöhemmin Tertin Aarnoon, jonka kiinnostuksen kohteena olivat kovakuoriaiset.

Enemmän luonnon dramatiikkaa kuin upeissa televisiodokumenteissa on Ilkka Koiviston mielestä vaikkapa jokakeväisessä "arktikassa", kun sadat tuhannet vesilinnut vyöryvät pitkin Suomenlahtea. Tai kun kalasääksi iskee kyntensä kilon painoiseen kutuhaukeen tyynessä järvivedessä. - Kuva Risto Sauso.

Jos luonto-opetus tuon ajan oppikoulussa oli kuivanlaista – vasta viidennellä opettaja, kasvitieteilijä, vei oppilaat kerran maastoon – niin ei tämän päivänkään opetus saa kiittävää lausumaa.

-Omakohtainen luonnon havainnointi ja siitä tehtävät päätelmät jäävät lukiossa pahasti taka-alalle. Ja yhden biologisen aineen, terveystiedon vähälle jättäminen on ollut kaamea virhe.

Koiviston mukaan valtion ja kuntien terveysmenot olisivat puolitettavissa terveyskasvatukseen panostamalla, esimerkiksi laajentamalla biologian opetusta siihen suuntaan.

Parhaat lahjat

Kaikkihan läheisyydestä tykkäävät, papukaijatkin.

Joulun tuntumissa Koivisto muistelee parasta lapsena saamaansa joululahjaa. Ja toisaalta omien lastensa ja koko perheen ikimuistoista joululahjaa.

-Nelikymmenluvun lahjat olivat pakostakin käytännöllisiä, mutta kolmikymmenluvun loppu ei ollut yhtä niukkaa ja sieltä muistan harmaasta kankaasta tehdyn norsun, jonka tukirankana oli puinen jakkara. Ratsastin kerran liian vauhdikkaasti ja norsuparan jalka murtui.

-Korkeasaareen tuotiin joulun alla 1970 tai -71 Keski-Suomesta kaksi orpoa saukon pentua. Otimme ne kotiimme. Toinen ei kuntoutunut mutta toinen elpyi. Saukkotyttö Esteristä – uimari Esther Williamsin mukaan – tuli koko perheen iloinen joululahja ja se eli suurenmoisena lemmikkinämme täysikasvuiseksi asti.

Kumpi on tontumpi

Joulupukin maa on jäänyt Koiviston mieleen huimalta sopulivuodelta 1970, erityisenä luontokokemuksena. Luonnon monimuotoisuus on hänen mukaansa myös Lapissa kärsinyt ihmisen toiminnasta.

-Metsien rajusta käsittelystä on helppo osoittaa, että siitä kehkeytyneiden voittojen suuruus ei ole pitkä ilo vaan tapahtuneesta tulee ajan oloon itkun aihe.

Jouluisessa näkymässä on Koiviston mielestä sekä pysähtyneisyyttä että liikettä.

-Lunta maassa ja puissa. Mutta kun pihallani näen, kuinka orava hyppää kuusen oksalta toiselle ja kummastakin oksasta putoaa somasti kopallinen lunta, niin onhan se pikkuinen pippurilisä.

Entä kumpi on tontumpi, tonttutyttö vai kettutyttö?

-Kettutyttöihin pätee vanha totuus: Innostus ei saisi ylittää ymmärrystä. Tonttutytöistä ei voi sanoa samaa.

Kaarina Naski

piirrokset Korkeasaaresta Ilkka Koivisto