Unelma-ammatissa näköalapaikalla

Heli Vaarasen kirjan (Teos, 273 s.) tyylikkään ulkoasun on suunnitellut Jenni Saari. Muodista puhuttaessa myös kuvaliitteet ovat tervetulleita.

 

 

Monen tytön unelmana on mallintyö. Että jos vain on tarpeeksi pitkä ja kyllin kaunis, niin…

-Tärkeintä on kuitenkin laihuus, täydentää alan ammattilainen ja vakuuttaa, että on tosi vaikeata pysyä 55-kiloisena; se tietää jatkuvia dieettejä, raakakasviksilla elämistä, peräruiskeita. – Ja aina on nälkä!

Hollolalainen maalaistyttö Heli Kokkala (s. 1961) ei ehtinyt kahtakymmentä täyttää, kun hän teki sopimuksen ranskalaisen mallitoimiston Harmony Modelsin kanssa! Tätä edelsi valinta Anianneidoksi Vääksyssä pienessä päijäthämäläisessä kauneuskilpailuissa, jonne kuin sattumoisin oli eksynyt kykyjenetsijä Pariisista.

Sitä myöten suomalaiskaunottaren tie vei Pariisiin, sieltä Tokioon ja edelleen Manhattanille New Yorkiin.

Harva se pomppaa heinäpellolta Pariisiin. Niin teki kuitenkin Kokkalan Heli, joka on tässä kotialbumikuvassa työn touhussa siskonsa Saaran kanssa. Mallimuistelmia kannattelevat monet assosiaatiot lapsuudesta. Milloin muistuvat mieleen pitsialushameissa poimitut sylilliset voikukkia, milloin vasikankarsinoitten pesu juuriharjalla tai hämäränhyssy tuvassa.

Väliepisodina oli kuitenkin osallistuminen Miss Suomi -kilpailuun 1981, jolloin missiksi kruunattiin Merja Varvikko. Virallisia kuvioita paremmin on neljänneksi sijoittuneen Helin mieleen jäänyt se, miten he yhdessä huonekaverinsa pietarsaarelaisen Marica Rosengårdin kanssa hassuttelivat illalla uima-altaalla. Kun kuvaajat pyysivät hymyilemään, neidot sukelsivat ja tervehtivät heitä varvasvilkutuksin. Enemmänkin pikkutyttöjä vielä nämä finalistit!

Heli Vaarasen (o.s. Kokkala) kirja Sunnuntaina Manhattanilla (Teos 2014, 273 s.) tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa esiripun taakse. Se näyttää mallien maailman puoleensa vetävänä mutta ankarana. Samalla kyseessä on kirjoittajan kasvutarina, kypsä, huumoria hyödyntävä analyysi, jossa terveen, vahvan taustan merkitys ihmisen vaiheissa korostuu. Vaaranen on nykyisin Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja, valtiotieteiden tohtori ja psykoterapeutti.

Vihreitä käpyjä

vai nauravia nakkeja?

Lukija huomaa monia, kuin itsestään syntyviä vastakkain asetteluja. Sellainen on esimerkiksi jatkuva kilojen seuraaminen toisaalta ja ranskalaisten kulinarismi toisaalta. Kuvausmalleilla pieni poskien pyöreys nähtiin sentään joskus hyväksi, mutta näytösmallien kohdalla oltiin ehdottomia. Kun dieetille joutui, ei-lista oli pitkä: ei voita tai margariinia, pullaa, leipää, perunaa, pastaa, riisiä, banaania, avokadoa, liian makeita hedelmiä, pitsaa, alkoholia, sokeria, salaatinkastiketta, mitään friteerattua, mitään kastikkeita, maitoa, kermaa, juustoja…

Ranskalaiset tiedetään herkuttelijoiksi. Usein kysellään heti tervehtimisen jälkeen mitä kukakin on syönyt, aamiaiseksi, lounaaksi jne. ”Ja että he söivät!”, toteaa Vaaranen. Vaikka vihreitä käpyjä! (artisokkaherkuksi osoittautunutta). Mannekiinien – yksilöllisin edellytyksin tietysti – oli paljossa laistettava. Toisin kuin miesmallit, naiset eivät voineet edes sanottavammin harrastaa liikuntaa, etteivät lihakset kasvaisi.

On mahtanut se nuorimies hämmästyä, jolle suomalaistyttö teki treffeillä ruuaksi nauravia nakkeja ja kysyi tämän tästä kaverilta kohteliaasti ”Est-ce que vous êtes fatigué?” Se oli hänen opettelemansa ensimmäinen ranskankielinen lause ”Oletteko väsynyt?”

Säikkyjä pukijoita

ja tähtien tuiketta

Kun japanilaiset mallien pukijat hämmästyttivät mykkyydellään, selvisi että heikäläisittäin ammattimaisuus edellytti etäisyyttä. Pukijoille ei pitänyt puhua etteivät he pelästyisi!

Jos tytöllä on näyttää tällaisia mallikansiokuvia, ei ihme että vihreät valot syttyvät. Raikkaalla olemuksellaan malli kertoi kotimaastaan, sen ihmisten aitoudesta ja kukaties siitäkin miten ”sen illassa tuoksui metsä ja merituuli”.

Huippumallien klassinen catwalk on helponnäköistä silloin kun sen on hyvin harjoitellut. ”Tassu” vain toisen eteen – ei koskaan viereen – kuin tasapainoilisi kapeata viivaa pitkin. Eikä pidä keinuttaa enempää olkapäitä kuin lanteita, toteaa kirjoittaja ja kertoo miten hän tehdessään sulavinta catwalkia, oppi välttämään katsekontaktia muihin estradilla, mutta ”flirttasi häpeämättömästi” kameralle. Ja tunsi samalla miten katseet pyyhkivät vaatetta alhaalta ylös, ylhäältä alas…

Edellämainitusta suorastaan aistii mannekiinintyön palkitsevuuden ja hurman.

Oli juhlia, oli tähtiä. Tyttö, joka oli nähnyt Vääksyssä elämänsä ensimmäisen julkkiksen, Simo Salmisen, saattoi nyt kertoa tavanneensa Warren Beattyn, Robert De Niron, Harvey Keitelin…

Ystävyys limusiinia arvokkaampi

Ja sitten hän olikin valmis elämänmuutokseen, opiskeluun taidekoulussa ja työskentelemään galleriassa, joihin pääsemisessä viehättävästä olemuksesta ja mallin tunnettuudesta ei taatusti ollut haittaa.

Opinhaluinen nuori nainen kasvatti tietämystään taiteen historiasta ja nykytaiteesta. Kuuluisa taidemesenaatti ja -keräilijä Stuart Pivari sai epäilemättä Helistä innostuneen, näyttävän ja kielitaitoisen assistentin. Pivarista ja pop-taiteen ikonista Andy Warholista tuli myös hänen hyviä ystäviään.Tärkeämmiksi kuin jetsetjuhlat, suurelliset taidenäyttelyjen avajaiset ja vierailut miljonäärien linnoissa muodostuivat kolmikolle yhteiset jokasunnuntaiset retket limusiinilla kirpputoreille. Kumpikin miljoonamiehistä viihtyi jopa hienoilla vastaanotoilla kirpputorihousuissaan ja nukkavieruissa t- tai poolopaidoissa. Molemmilla oli elämä tahollaan, mutta he olivat ylimmät ystävät. Ja kiintyivät konstailemattomaan suomalaistyttöön.

Kun Warhol sitten äkisti kuoli helmikuussa 1987, Heli palasi Suomeen ja aloitti akateemiseen tutkintoon johtavat opinnot. Myöhemmin hän on pohtinut, ettei tavannut näissä kuvaamissaan piireissä perheellistymiskelpoisia ihmisiä eikä mikään ollut perinteistä tai tavallista. Lukija luulee kuitenkin kuulevansa huokauksen, kun kirjailija toteaa kaihoisasti Warholista: ”Andy osasi olla upporikas ja onnellinen!”

Kaarina Naski