Vuosikerran 1947 upeat kultakurkut

 

 

”Äitini pieni, kaltaises ei / olla voi yksikään toinen…”

Mitä mahtoi ajatella poikasopraanon äiti juuri julkaistua levyä kuunnellessaan 1950-luvun lopulla? Epäilemättä hän pyyhki silmänurkkiaan. Kyseessä oli Astrid Gullstrandin sanoittama ja Ellen Heijkornin säveltämä Mor lilla mor suomenkielisenä versiona. Laulumailta Karjalasta kotoisin ollut Impi Ida Airikka oli samaista poikaa odottaessaan laulanut paljon. Ei siis ihme, että Esko Airikka (s.1947) yhä kiittää äitiään ja allekirjoittaa sanat: ”Kauneus kukkain hehkuvien/ ei voi sun palkakses riittää…”

Tämä pikkupoika lauloi itsensä suomalaisten sydämiin Robertinon tyyliin 1960-luvun alussa, eikä vähiten Georg Otsin kanssa yhteisellä äitienpäivälevyllä. Ots tulkitsi laulun Äidin sydän ja Esko Airikka laulun Äitini pieni. -Esko kasvoi Kymenlaaksossa, mutta hänen molemmat vanhempansa Karjalassa, äiti Kivennavan kunnan Raivolan kylässä, kirjaltaja-isä Terijoella. Isänäiti oli saksalais-venäläistä aatelissukua.

Syytä siihen, että pikku Eskolla oli vähintään yhtä kiire laulamaan kuin puhumaan oli myös isässä, Werner Airikassa, jonka korkea tenori pääsi kuuluville niin kotona kuin mm. Terijoen Mieskuorossa. Kun poika oli kolmivuotias, isä vei hänet radioon Markus-sedän lähetykseen. Nostivat jakkaralle, jotta yletti mikrofoniin. Tukka peenalla, silmät kirkkaina, hienoissa henkselihousuissa vetäisi lapsi laulun Jyrrin Järrin jauhinkivet. Sen missä sanotaan, että ”pulp pulp, pulp, puurovesi liedellä jo kiehuupi, jyrrin järrin oi jos pian äidin vakka täyttyisi.” Tuskinpa tietäisivät 2000-luvun lapset, eivätkä tienneet kaikki 1950-luvunkaan lapset, että kysymys oli opettavaisesta työlaulusta. Vesimyllyssähän ne viljanjyvät jauhautuivat puurojauhoiksi. Aihevalinta sopi hyvin yhteen Markus-sedän kaurapuurovalistuksen kanssa.

Vielä tänä päivänä Esko Airikan voi varmimmin tavata esiintymässä. Mantereella tai toisella. Eikä taiteilijalta tarvitse kysyä, mitä laulaminen ja musiikki hänelle merkitsevät. Hän ennättää sanoa sen itse Larin Kyöstin sanoin, jotka Oskar Merikanto sai soimaan: ”Ma laulan, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!”

Robertino siellä, Esko täällä

Italialaiset laulajat kuuluvat maailman valioihin ja yksi heistä on Roberto Loreti, samana vuonna, 1947, syntynyt kuin Esko. Hänet tunnettiin naapurustossaan Roomassa jo 10-vuotiaasta, jolloin hän oli pizzalähettinä, laulavana sellaisena. 13-vuotiaana tästä monilapsisen muurariperheen vesasta tuli tähti – Robertino – yhdessä illassa televisioesiintymisen kautta. Sen jälkeen nousi Robertino -kuume monissa maissa, ei vähiten Suomessa. Etteikö meilläkin olisi kultakurkkuja? Siihen vastasi vakuuttavalla tavalla Airikan Esko, jonka levyttämät napolilaislaulut vuosilta 1961-62 ovat hänen muun tuotantonsa ohella kuultavissa vaikka tältä istumalta mm. YouTubessa; O sole mio, Palaja Sorrentoon… Vuonna 1962 Esko oli Robertinon kanssa samalla lavallakin Linnanmäellä.

-Siellä oli koko hänen italialainen sukunsa, nauraa Airikka haastattelutapaamisessa Suomi-talolla Floridassa. -Itse esiinnyin ns. lämppärilaulajana, pitämässä tunnelmaa yllä ennen varsinaisen shown alkamista.

Esko Airikka edustaa suomalaista talenttia eteläisessä Floridassa. Hän on suosittu esiintyjä erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Kuva on otettu Floridan Karjalaisten 50-vuotisjuhlassa, jossa kuultiin Airikan herkänkaunis tulkinta Aili Runnen säveltämästä ja sanoittamasta laulusta Laps olen Karjalan.

Airikan perhe asui Myllykoskella, jossa pojan lahjakkuus pian huomattiin. Koulutustakin järjestyi. Dir.cant. Yrjö Helkiö ja Eskon isä valmensivat häntä eritoten napolilaisten kansanlaulujen tulkinnassa. Ja sitten mentiin Toivo Kärjen juttusille ja laulamaan. Nauhoitustilaisuus oli Kaivopuiston Studiossa, orkesterissa mukana sen ajan kuuluisimmat soittajat. Kärki sanoi, että Esko oli jo tällä näytöllä Suomen Robertino. Useitakin laulupedagogeja ilmestyi kuvaan – mm. Jolanda di Maria Petris – joka perehdytti samalla oppilastaan italian kieleen. Ja levytykset seurasivat toistaan.

Kilpailun kautta tosin saatiin Suomeen sitten toinenkin Robertino, rovaniemeläinen Matti Hyvönen, joka myös on laulanut koko ikänsä, toiminut paljolti oopperan puolella ja musiikkipedagogina.

Varhaisilta keikoilta on Eskolla muistissa mm. kunnon vanhanajan tehdaspikkujoulut. Myllykosken taajamassa sai parhaimmillaan joka kolmas leipänsä paperitehtaalta, niin että juhlat olivat sitä myöten tosi isot. Esiintyjinä ajan julkkiksia: Siiri Angerkoski, Tauno Palo, Kauko Käyhkö, Eini Kotiranta, Pertti Metsärinteen orkesteri… Ja Esko Airikka.

-Jokseenkin sama tiimi oli remmissä Turun konserttitalossa. Muistan hämmästelleeni, miten hermostunut Siiri oli. Puristeli lakkaamatta käsiään ja totesi, ettei hän koskaan hermoile tällä lailla kameran edessä.

Airikka lauloi

ja Nikula hyppäsi

Yhtä lailla on mieleen jäänyt uudenvuoden konsertti Tampereella – yleisöä 10 000 – ja ensimmäinen oma konsertti; se oli Myllykosken kirkossa, jossa tilaisuuden kruunasi hieno lahja. Laulajatar ja laulunopettaja Anneli Pasonen antoi nuorelle taiteilijalle viulunsa. Sittemmin arvokas instrumentti joutui kuitenkin toisiin käsiin. -Isä oli jossain vaiheessa myynyt sen, ja divarista se päätyi professori Timo Mikkilälle ja korjattavaksi, Esko kertoo. -Ajattelen sitä vieläkin kaiholla ja sen koteloa, jonka pohjalla oli kiinalainen silkkihuivi.

-Myös juhannusjuhla Seinäjoella 1962 on painunut mieleen. Kesken kaiken tuli nimittäin tieto Pentti Nikulan seiväshypyn maailmanennätyksestä 4.94 Kauhavalla! Kyllä siinä fiilis nousi.

Nuori taiteilija hoiti koulunkäyntinsä ”siinä sivussa”. Kansakoulusta jäi ikäviä muistoja, suu pestiin kertaalleen saippualla kiroilun takia, ja lento luokasta oli pikemminkin tavallista kuin harvinaista. Kun vielä ruokajonossa tuli opettajalta isolla lusikalla takaraivoon, opin tien arvostus oli nollassa. Myllykosken yhteiskoulukin meni nopeutetusti, koska Kouvolan varuskuntasoittokunta kutsui. Soitto-oppilas Airikalle osui instrumentiksi käyrätorvi. Sitä hän soitti mm. Rissalassa juhlallisessa valatilaisuudessa, jonne soittokunta lennätettiin Utista. Näin pojalla oli kokemusta rituaaleista jo vuosia ennen kuin oli oma armeija-aika edessä. Hän myös saattoi olla avuksi muusikkoystävilleen, kuten kotkalaiselle Juha Vainiolle, jonka oli tavannut Musiikki-Fazerilla 1961 ja joka oli armeijassa jo kahdesti lykkäystä saaneena 1964. Esko järjesti ainakin pari kertaa suhteillaan kaverille kutsun soittohommiin, jotta tämä olisi säästynyt sen päivän ikäviltä suorituksilta.

Airi ja Esko Airikka Suomi-talon edustalla Lake Worthissa. Pariskunta toimii aktiivisesti tämän amerikansuomalaisten keskeisen harrastus- ja kokoontumispaikan hyväksi. Esko kuuluu talon johtokuntaan, ja Airi osallistuu tarmokkaasti vapaaehtoistyöhön.

-Hyvä tyyppi. Sävelsi mm. Karjalan Prikaatin kunniamarssin, sanoo Esko. Armeijan menoon jo tottuneesta soitto-oppilaasta oli apua myös hänen oman ikäluokkansa, vuosien 1967-68 uusille asevelvollisille. -Neuvoin mitä ja miten pitää tehdä, jotta selviää tupatarkastuksesta, ja kun päivystävä upseeri, yliluutnantti Virkajärvi kysyi minulta eka iltana, että mihinkä Airikka on menossa, vastasin että soittokuntaan, ja hän siihen, että mene vaan, kun kerran pinkat ja punkat ovat kohdallaan. Lisäsi vielä ovelan näköisenä, että joku on varmaan ehtinyt tupaoppitunneissa armeijan edelle.

Vuonna 1968 Esko lauloi varusmiehille suunnatussa lähetyksessä televisiossa SA-Int-68-laulun Mr. Lonely. Hän teki myös keikkoja mm. Tervetuloa aamukahville- ja Laatikkoleikki -ohjelmiin.

Tenori löysi alton

Armeijan jälkeen Esko Airikan elämä oli vähän hakusessa. Työkokemusta tuli kyllä eri aloilta, mutta muutoin ei vielä selvinnyt, että mitä sitten isona, jos ”se mikä laulaen tulee, se viheltäen menee”. Mutta tenorin tavattua alton raittiusseura Kilven kuorossa, merkitsi se yhteisen elämän alkua ja tulevaisuuden kuvioiden selkenemistä. 1968 vietettiin Eskon ja Airin, o.s. Ruusuvaara, häitä. Parin vihki Johanneksen kirkossa piispa Osmo Alaja.

Nuorikko työskenteli Kansallispankissa, ja pankkialalle orientoitui työvuosikseen myös Esko Airikka. Pankkifuusioihin mennessä hän oli ylennyt hankintaosaston toimistopäälliköksi ja jatkoi vielä samantyyppisissä tehtävissä mm. Espoon kaupungilla. Airi taas oli vuosikymmenen ennen eläkkeelle jäämistään Kirkkonummella pankinjohtajana.

Jossain vaiheessa Airikat olivat ostaneet loma-asunnokseen omakotitalon Punta Gordasta Meksikonlahden rannalta. Nykyisin on Atlantin takaisena asemapaikkana Lake Worthin suomalaisalue; ykköskoti on Espoon Sunassa ja rakas kesäpaikka Lohjalla Hormajärven rannalla.

Ison meren takana on hyvä, mutta toisaalta, mitäpä valittamista olisi myöskään omassa piilopirtissä Suomen kesässä Lohjalla Hormajärven rannalla…,

Että mihin ne Eskon laulut jäivät. Eivät ne ole jääneet mihinkään, vaan kulkevat aina mukana. Milloin kuorolaulun milloin omien esiintymisten muodossa. Mm. Radion sinfoniaorkesterin kuorossa hän on laulanut vuosikausia. Lumilintukautena Floridassa Eskoa pyydetään tiuhaan esiintymään. Vakiolijat tietävät mitä on tulossa, mutta satunnaisille turisteille on mieluisan yllätyksen paikka kuulla suomalaista mestarilaulajaa milloin missäkin gaalassa tai vuosijuhlassa taikka Pyhän Andreaan luterilaisessa kirkossa. Kun esimerkiksi Händelin aaria Largo soi hartaan ylevänä Esko Airikan tulkitsemana, suomalaiset kuulijat Yhdysvaltain maaperällä ovat silminnähden ylpeitä maanmiehestään. Tai kun laulaja vaikuttavan melodian myötä kertoo olevansa ”laps köyhän kauniin Karjalan”, niin kyyneleet ovat herkässä kaikilla. Tänä Suomen 100- vuotisjuhlavuonna tulee Esko Airikalla täyteen 70 vuotta (10.6.). Kuka se sanoikaan, että armoitettuja ovat ne, jotka laulavat ”sun iltasi tähtihin”?

Kaarina Naski

 

 

 

”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…”

 

Pietarsaarelainen konsertoija  Etelä-Floridassa

 

Warghin eläytyminen St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Floridan suomalaisalueella oli kokonaisvaltaista urkujen kesyttämisestä ja hallinnasta vahvaan musiikin tulkintaan.

Markus Wargh ei ”puhu kuin ruuneperi” vaikka onkin lähtöisin samasta kaupungista kuin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Mutta päästäpä Pietarsaaren poika urkujen ääreen, niin pikemminkin mieleen tulevat musiikin isot maestrot. Urkutaiteilija Wargh konsertoi ahkerasti Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, ja nyt hän on soittanut amerikansuomalaisten iloksi Floridassa.  Yleisö St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Lake Worthissa kuunteli hiirenhiljaa ja antoi auliisti aplodeja. Moni pyyhki silmänurkkaansa eritoten Finlandia-hymnistä virinneen improvisaation aikana, samoin kuunnellessaan Vanhaa virttä Taalainmaalta.

Kulttuuritarjonta kesämaassa on ollut runsasta kuluvana talvena Suomen juhlavuoden kunniaksi, ja puheena oleva konsertti kuului klassisen puolen kärkeen. 1969 syntynyt Wargh suoritti Sibelius-Akatemiassa A-tutkinnon parhain arvosanoin vuonna 1991,  Vuoden nuoreksi urkutaiteilijaksi hänet valittiin seuraavana vuonna, jonka jälkeen hän opiskeli Ruotsissa Piteån musiikkikorkeakoulussa ja suoritti konserttiurkurin tutkinnon. Sittemmin hän on myös opettanut samassa oppilaitoksessa. Tällä hetkellä hän toimii sekä konserttiurkurina että Luulajan tuomiokirkon urkurina Ruotsissa. Taiteilijan erikoisalana on improvisaatio, jossa vapaalla spontaanilla musisoinnilla on keskeinen merkitys.

Tulkitsijana hän esittää usein Bachin ja suurten romanttisvirtuoottisten mestareiden teoksia, kuten nyt Amerikassakin. Bachin Toccata F-duurissa BWV 540 ja Preludi ja fuuga G-duurissa BWV 541 vyöryivät mahtavina  kohti kirkon lakea.  Ne otettiin vaikuttuneina vastaan, mutta tunnelma nousi yhä, kun päästiin imrovisaatio-osuuksiin. Sibeliuksen Finlandiassa mahtipontisuus muuntautui persoonallisin vaihtelevin juoksutuksin ja tunnelmoinnein lyyriseen heleyteen: ”Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa…” Myös Karibian Merirosvot olivat  löytyneet ohjemiston innoituksen lähteeksi –  ymmärrettävästi kun lähimaisemissa oltiin – ja urkurin ilmaisuvoima osoitti laaja-alaisuutensa. Ylimääräisenä yleisön pyynnöstä kuultiin Oskar Lindbergin (1887-1955) säveltämä Vanha virsi Taalainmaalta (alun perin Taalainmaan karjamajoilta).  Se on hartaankaunis ja Suomessa hyvin suosittu mm. surutilaisuuksien musiikkina.

Jälkeenpäin antamassaan haastattelussa Markus Wargh sanoi, että nykyään konsertoijalta vain harvoin halutaan kuulla virsiä. Joskus sentään Jumala ompi linnamme. Urkurilla itsellään on moniakin lempivirsiä, ei kuitenkaan yhtä ylitse muiden.

 

Pohjanmaalta on aina lähdetty rohkeasti minne lähteä on pitänyt, sotahan tai Amerikkahan. Ja harvoin on sanottu, että tootta raakasti myähäs. Markus Wargh piipahti ensin Ruotsiin, josta tuli hänen asemapaikkansa, ja on jatkanut edelleen eri tahoille, nyt yli Atlantin. Ja aina soi.

Millaisia mahtavat ruotsalaiset olla kirkossakävijöinä, kun asiaa katsellaan suomalaisena ja Luulajan näkökulmasta? -Ruotsi on aika sekularisoitunut, maallistunut maa, ja minusta siellä näyttää olevan aina vain vähemman ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet kirkosta. Valitettavasti, toteaa Wargh, joka seuraa asioita muutoinkin kuin urkuparvelta. Hän kuuluu musiikkisukuun. Lapsuudenkodissa laulettiin paljon vanhempien ja sisarusten kanssa. Ensiesiintymiseksi on kirjattu soittaminen 15-vuotiaana serkun häissä, ja ensimmäisen konserttinsa tuleva urkuri piti jo vuoden päästä kotikaupungin, Pietarsaaren kirkossa. Se oli tietysti omakohtaisesti ikimuistoinen tilaisuus. -Urut olivat hyvät, mutta vuosien mittaan on ilmennyt, etteivät instrumentit kaikkialla ole suinkaan samanlaisia.  -Yhdet parhaimmista ovat mielestäni nykyisessä työpaikassani Luulajan tuomiokirkossa.

Myös siinä miten yleisö ottaa musiikin vastaan on suuria eroja. -Esimerkiksi Amerikassa ollaan hyvin avoimia. Ihmiset näyttävät tunteitansa ja vieläpä puhuvat kokemuksistaan. Se on minusta tosi kivaa.

Taiteilija lomailee ja käy tapaamassa ystäviään jo ennestään tutulla seudulla eteläisessä Floridassa. Mukana ovat niin koko kolmilapsinen perhe kuin isänpuoleiset isovanhemmat.

Kaarina Naski

Juhlavuoden saldo: Tähdet eivät himmene

Eino Grön nauraa, että jos jokin on hänen työssään vime aikoina muuttunut, niin se on se, että hän ei tee enää keikkoja omalla autolla, van kuten aikansa tenoreiden ykkönen ruotsalainen Jussi Björling, junalla. Hän ei kuitenkaan myöhästele niinkuin Björling. Kun muu seurue meni junaan ja huuteli, että ”Jussi, Jussi, juna liikkuu jo”, vastasi tämä elämäkerran mukaan vain, että ”eihän liikkuvaan junaan saa nousta”. Tähdellä oli yleensä aina seuraa ja joskus tapana kadota harmittavasti niille teilleen. – Kuva on otettu keskellä talvea kesämaassa Floridassa.

 

Kukapa ei näkisi sielunsa silmillä Olavi Virtaa kiidättämässä lavayleisöä Yli aaltojen tai Tapio Rautavaaraa tunnelmoimassa Päivänsäteestä ja menninkäisestä. Samaan musiikintekijäin joukkoon lukeutuvat itseoikeutetusti myös Toivo Kärki ja Reino Helismaa, jotta pojilla olisi ollut mistä laulaa.

   Kaikkien mainittujen syntymästä on tullut kuluneeksi sata vuotta. Helismaata juhlittiin 2013, kollegoita viime vuonna. Laulaja Eino Grönillä yhtenä manttelinperijöistä on ollut ilo todeta, että tähdet eivät himmene. Päinvastoin. Grönillä on takanaan lukemattomia loppuunmyytyjä konsertteja em. merkeissä.

  -Suurille musiikkitapahtumille on usein vaikea löytää teemoja, mutta nyt sellainen ojennettiin ihan tarjottimella, Grön sanoo. -Yksi unohtumaton nimi kerrallaan tai yhdistelmänä. Melodinen musiikki on kansakunnan yhteistä muistia.

 

Grön  toteaa kuitenkin, että nuoren polven osuus näiden konserttien yleisöjen joukossa oli vaatimattomampaa. -Tyylillisesti nykysäveltäjien tuotanto on kovin erilaista ja muokkaa tulevaisuuden toivojen musiikkimakua. Se on ymmärrettävää ja nähtävä arvona sinänsä. Monille tämän päivän nuorille bändi on tärkein, kun aiemmin tultiin kuulemaan ennen muuta solistia.

Toisaalta monet nuorempienkin ikäluokkien aikuiset ovat kertoneet tulleensa juhlakonserttiin musiikin melodisuuden ja muistojen takia. Pitemmillä automatkoilla, esimerkiksi perheen reissatessa huvilalle,  oli laitettu kasetti ja virtaa – usein isolla kirjaimella – autoradioon. Saatettiinpa laulaa täysin rinnoin mukana.

Myös yhä aktiivisesti esiintyvä Grön (s. 1939) on tehnyt jo tähän mennessä pitkän uran laulajana ja palkittu elämäntyöstään Iskelmä-Finlandialla. Hän voi hyvällä syyllä sanoa kuten kuplettikuningas J. Alfred Tanner aikanaan: ”Laulu se on ollut päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.” Hänellä on henkilökohtaiset muistot jokaisesta edellämainitusta tähdestä, niin kuin työkavereista ainakin.  -Nämä artistit tosin kuolivat valitettavan varhain, Virtakin vain 57-vuotiaana.

Grön tuli huomaamaan, että muusikon ammatti vaikka onkin palkitsevaa, vie monen täydellisesti mukanaan – joskus tuhoon saakka.  Hänen omassa taiteilijanrepussaan on pysyvästi monia niistä lauluista joita kuultiin 100-vuotiskonserteissa. -Suhtautumiseni vanhoihin melodioihin on tosin siilaantunut. Laulan vain sellaista mistä itse pidän.

Kansainvälisestä musiikista hän oli kiinnostunut jo 1950-luvulla. Frank Sinatra oli  iso idoli, jonka live-esityksiä hän on käynyt katsomassa Yhdysvalloissa asti.- Sellaista fraseerausta ja artikulaatiota saakin hakea, Grön toteaa. My Way kuuluu Grönin omaan vakiohjelmistoon, ja sitä kuunnellaan tänä päivänäkin yhtä intensiivisesti kuin vaikkapa Poikaa varjoisalta kujalta tai hittibiisejä Seinillä on korvat ja Sä kuulut päivään jokaiseen.

Notta rupiaako

tangoa tulemahan

 

Yleisöt eri puolella Suomea eroavat laulajan mukaan toisistaan, länsisuomalaiset ovat hitaammin syttyviä, itäsuomalaiset rennompia. Erityisen vapautunutta on kuulijakunta Lappeenrannassa. Pohjalaiset tietävät mitä tahtovat ja menettävät helposti kärsivällisyytensä. Hesalaiset soittajat jammailevat aina jossain kohden iltaa, ja kerran ilmaantui orkesterin lähelle iso rinki topakoita painijan näköisiä poikia, jotka tiedustelivat uhmakkaalla ilmeellä: ”Moomma täs yhyres kysymäs, notta rupiaako pian tangoa tulemahan?”

Että Eino Grön tunnistaa painijan jo kaukaa johtuu tietysti siitä, että nuorukaisena hänkin harrasti painia menestyksekkäästi. -Äiti yllytti laulamaan, isä painimaan. Valitse siinä sitten! Mutta kyllä täytyy tunnustaa, että kivahan se oli lukea lehdestä, miten ”Grön seljätti”.

Oikeastaan ”Eikka” taitaa olla erinomainen esimerkki siitä, miten suuri merkitys ihmisen kasvussa ja valinnoissa on hänen taustallaan. Urheilu oli Reposaaren Gröneillä, kolmilapsisessa perheessä arvossaan.  Äiti oli piirinmestari rintauinnissa, mutta hän myös  lauloi Reposaaren kirkkokuorossa.

Eino viihtyi paitsi painimolskilla myös kotikirkon urkuparvella. -Minusta oli hienoa laulaa kirkossa ja on yhä, taiteilija sanoo.  ”Oi muistatko vielä sen virren”,  kuulosti niin kauniilta tuolloin vielä hennohkolla pojanäänellä, että monen silmä kostui ja esiintyjä sai vastaanottaa – hiukan nolona –  ”mummojen paijauksia”.  Eikä monikaan olisi osannut arvata, että sama naapurin poika olisi joskus pitävä kirkkokonsertteja suurille yleisöille ja tekevä hengellisiä levyjä (ensimmäisen Ilkka Kuusiston, toisen Jaakko Salon kanssa).

Myös mieltymys merellisiin lauluihin juontaa kotisaarelta ja vanhempien vaiheista. Lauri ja Sally Grön  tapasivat toisensa porilaisen Hacklinin Jussi H -nimisessä kauppalaivassa.

Laulan mitä olen

 

Lauri Grön sairastui merillä ollessaan malariaan. Hänet tuotiin Ranskan Quayanasta Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta New Orleansiin Louisianaan ja internoitiin, koska Suomen talvisota alkoi. Sitten Liinahamariin Petsamoon ja jatkosotaan ja nostoväkeen keräämään viljaa rintamalle. Sittemmin isän työpaikka oli Reposaaren konepaja, jossa tehtiin koneasennuksia sotakorvausaluksiin. Reposaaren konepajalla oli Einokin kesätöissä koulupoikana. Esiintymisiä oli jo, harjannostajaisia  ja mm.  yhden proomun vesillelasku. Lukkarinrakkaus merimieskirkkoihin on isän ammatin perua, samoin hienoinen levottomuus, lähtemisen hinku. Juuret sykkivät myös vieraiden maiden musiikille. Laulaja on kertonut sekä estradeilla että levyllä, miten ”Taas kohti kaukorantaa käy meripojan tie”.  Ja laulanut iltatähdestä ”taivahalla kun se kimmeltää”. Hän on levyttänyt Jaakko Salon kanssa ruotsalaisia merimiesvalsseja, tangoja argentiinalaisten muusikoiden kanssa ja pitänyt konsertin Buenos Airesin yliopistossa, jossa sai taustatukea audiotekniikassa suomensukuiselta  professorilta Gustavo Stadiukselta.

Tulevan kesän esiintymistilaisuuksien lukumäärästä päätellen eläkkeelle jäämisajatukset on siirretty syrjään, jos niitä koskaan on ollutkaan. On risteilyjä, on kesäkonsertteja, häitä ja ties mitä kaikkea. Suomi herää eloon kesällä. Taiteilijan uusista hankkeista mainittakoon mm., että Erik  Lindströmin Manhattan-tango on nousemassa levylle Saukin sanoin, Kari Tuomisaaren englanninnoksena  ja Mika Tarkkosen sovituksena ja soittamana.  Ja syksyllä on edessä uudet haasteet. Niihin kuuluu mm. tunnetun nuoremman polven pianistin ja säveltäjän, Yhdysvalloissa opiskelleen Iiro Rantalan sekä Ihmisäänet-kuoron kanssa tehtävä ohjelmailta Kotkan Kaupunginteatteriin.

Osan talvikautta Grön viettää kakkoskodissaan Floridassa, eikä silloinkaan lepää laakereillaan. Hän on valmis vastaamaan J.H. Erkon sanoin ja Oskar Merikannon sävelin kehotukseen: ”Laula mulle, laula muille, maailmalle laulele/ ettei ennen aikojansa sydämemme vanhene.”

 

Kaarina Naski

Napakymppi Svenskanin Mamma Mialle

Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

 

Mamma Mia! Abban lauluihin perustuva musikaali Helsingissä Svenska Teaternissa. Musiikki ja laulutekstit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (mukana Stig Andersonin lauluja), käsikirjoitus Catherine Johnson. Suomen tuotannosta vastaavina tekijöinä: ohjaaja Paul Garrington, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Nichola Treherne (alkuperäiskoreografia Anthony van Laast), lavastus Jonathan Allen, puvut Lucy Gaiger, valot Pia Virolainen, ääni Poti Martin. Päärooleissa Mia Hafrén ja Lineah Svärd.

Siinä sitä oli jo heti medialle järjestetyn ennakkonäytöksen alussa vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun oikea Abba – kaikkine miljoonine taaloineen ja faneineen – ryöstäytyi yleisön muistikuviin, leegio julkkiksia purjehti kameroita hipoen paikoilleen ja jo avauslaulussa tiedettiin, että minullakin on unelma, Jag har en dröm/ I have A Dream.

Svenska Teaternin vetokykyä pitää ihailla, tuplat kerralla! Nappaa maailmanhitin ja sen myötä talontäysiä katsomoita herraties miten pitkään. Karamellinkaunis vanha teatterisali muodostaa ihastuttavat vastakohtaraamit tarinalle, jota ei olisi ilman Abban musiikkia.

Jos ja kun haaste on ollut kova, siihen on suhtauduttu isolla luovuudella ja korkein näyttämötaiteen laatuvaatimuksin, arvostavasti ja rohkeasti. Tuloksena on esitys, josta Ruotsalainen teatteri voi todella olla iloinen ja ylpeä.

Etelän lämmössä

Mamma Mian onnistumisen eväät ovat tukevat. Melodisen popin ikivihreät yhdistävät eri ikäistä yleisöä, niiden tunteellisuus, rajuus ja vastaantulevuus. Ja kun sama lämpö siirtyy musikaaliin, se saa draamallisen ulottuvuutensa. Ei ehkä ole sattumaa, että ollaan etelän lämmössä, idyllisellä kreikkalaissaarella, jossa päähenkilöt, äiti Donna ja tytär Sofie Sundberg asuvat ja tekevät töitä. Sofien häät ovat tuota pikaa, ja hän on Donnan tietämättä lähettänyt kutsun myös kolmelle isälleen – tai siis pikemminkin äitinsä parinkymmenen vuoden takaisille miesystäville, joista yksi saattaa hyvinkin olla Sofien isä. Seuraa koomisia ja liikuttavia yhteentörmäyksiä, ihmissuhdevyyhtiä, rakkautta ja sen kaipuuta.

Lavastus on puhdaspiirteisen minimalistinen ja elementit liikuteltavia. Ne on helppo siirtää syrjään tilaa vaativien suurten tanssikohtausten tieltä samanaikaisesti kun näyttämökuva muuntautuu valaistusdesignin ja -tekniikan taikatempuilla. Kokonaiskoreografia on hieno ja ensemble kansainvälinen, upein valmiuksin, puvustus oikeata epookki-ilotulitusta.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila kera muun tanssiryhmän.

Suomenruotsilla ryyditetty

Solistisista osuuksista nousevat etualalle ruotsalaisen Lineah Svärdin (Sofie) ja Mia Hafrénin (Donna) tulkinnat, hämmästyttävät äänialat, jotka kantavat herkimmistä sävyistä kohti rockimpia sfäärejä. Mutta näyttämöntäyteisestä musiikista voisi poimia laulun ja esittäjät toinen toisensa jälkeen, ja yhtä hyvin niiden myötä niin ilmeikkään dialogin kuin tanssillisen akrobatian.

Monikohan tuli ajatelleeksi, että ruotsalaisten lauluntekijäin sanoitukset oli ruotsinnettava, alun perinhän ne olivat englanniksi. Ruotsinnoksesta huolehtivat Niklas Strömstedt ja Björn Ulvaeus, kun taas Bengt Baulerin ja Johan Storgårdin dialogikäännöksessä huomioidaan suomenruotsi ja mukautetaan yksin tein kekseliäästi joitakin rooli- ja paikannimiä.

Donnan miehet Sam (Vallu Lukka), Bill (Kristofer Möller) ja Harry (Riko Eklundh), siinä missä Sofien rakastettu Tim (Anton Häggblom) tai vaikkapa Chili (Markku Haussila) tuovat sekä sisällöllistä, taidollista että persoonallista maskuliinista väriä tapahtumiin äidin ja tyttären eloisien bestisten vastapainoksi. Anna Hultin loistaa Ritana, Veera Railio Tanjana.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Waterloo villitsi

Että orkesteri ottaa Kristian Nymanin johtamana tiukan otteen yleisöstä, siitä ei ole epäilystäkään. Aplodeja ei säästelty, ei esityksen aikana eikä varsinkaan sen päätyttyä, jolloin vain harva pysyi penkeillään.Waterloo mm. oli omiaan villitsemään rytmifiilistelyyn ujoimmatkin. Kyseistä biisiä moni kuului hyräilevän vielä kotimatkallakin Ja jos lupaatte olla kertomatta kenellekään, voin paljastaa että itse olin yöllä unissani olevinani Dancing Queen.

Kaarina Naski

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

Panula on kapujen kapu

Kirjan ääni ja kirjailijan

Veljekset kuin ilvekset. Akateemikko Jorma Panula, kapellimestari, säveltäjä, sovittaja. Panula asuu Kirkkonummella, mutta vetää mestarikursseja ympäri maailman. Vaasassa on järjestetty vuodesta 1999 lähtien noin joka kolmas vuosi Panulan nimikkokapellimestarikilpailu. Ja Atso Almila, kapellimestari ja tuottelias säveltäjä. - Kuva Heini Lehväslaiho.

Pohjanmaan poika, Jorma Panula (s.1930) soitti pikkupoikana kakkosviulua perheorkesterissa ja myöhemmin urkuja Kauhajoen kirkossa. Niin, ja ”pianua tanssiorkesteris, sieltä sitä oppi perkelehemmoosia tekniikoita…” Kanttoriopintojen myötä hänelle kirkastui sittemmin mitä haluaisi isona. Hän kirjoitti Sibelius-Akatemian vararehtorille Sulho Rannalle, että mitä jos kapellimestariluokalle… Vastaus oli myönteinen, ja Panula on keksivinään selityksen: ”Ranta oli Peräseinäjoelta kotoisin, pohojalaanen.— En mois varmasti päässy jos olis ollu kokehet.”

Sama mies vastaanotti Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian musiikkipalkinnon 1997 ja Tasavallan presidentti Tarja Halosen myöntämän akateemikon arvonimen 2006. Panulan ”pajasta” ovat valmistuneet Suomen kansainväliset tähdet Salosesta Sarasteeseen, Vänskästä Oramoon, Mälkkiin ja Franckiin. Mitä sanoi tämä maailman tunnetuimpiin kapellimestarikouluttajiin lukeutuva maestro akateemikkonimityksestään: ”Hävettää. Tämmöistä suurta meininkiä. Olen pelimannimies.”

Atso Almila, Jorma Panula, Vaistoa on vaikia opettaa. 277 s. Teos

Panulan kapuluokalla oli myös Atso Almila (s.1953), joka on toiminut Sibelius-Akatemiassa orkesterinjohdon yliassistenttina vuodesta 1991 lähtien sekä orkesterinjohdon lehtorina 2000-luvulla aina viime vuoteen asti. Almila on  Kuopion kaupunginorkesterin 2. kapellimestari.

Panula ja Almila ovat enemmän kuin opettaja ja oppilas, he ovat kollegoita, kavereita, hengenheimolaisia. Tähän käsitykseen tulee luettuaan hiljattain ilmestyneen teoksen Vaistoa on vaikia opettaa. Almilan kirjoittama kirja on ennen muuta taiteilijan analyysi toisesta, oivaltava, arvostava ja hauska. Se tarjoaa myös runsaasti ”heijastuksia” eli tietoa ja päätelmiä siitä, mitä heistä – Panulan kapuluokkalaisista – tuli  ja kohdehenkilön osalta kiinnostavaa faktaa ”tempusta  ja miten se tehtiin”.

Teokselle voi veikata menestystä myös Suomen rajojen ulkopuolella, sillä Panulan nimi ja maine ovat tuttuja maanosassa jos toisessa.

Hulututa hulututa

Koko elämän ja sen muodon jakamista on kirjan mukaan ollut opiskelu Panulan johdolla.

”Parhaimmillaan luokka oli kuin yhtä perhettä. — Ja vielä kahdeksankymmentäluvulla oli selvää, että jokainen luokan läpäissyt oli myös avannossa karaistu.”

Ruoditaan musiikin syntyä:

”Jos ajatellaan historiaa, niin joku tuolla djangelissa on rummuttanu, hulututa, hulututa, ja sitte on ollu kaks ja kolme muuta, ja sitte se yks on sanonu että älkää näin, ja niin se on ollu yhtäkkiä säveltäjä, kun se on korjannu, että näin tehrään”, kuvailee akateemikko.

Ja musiikin johtamista:

Almila: Tehtävä on puhdistaa traditiota, mennä takaisin alkulähteille. —Tässä on aika vähän mitään taikuutta.

Panula: Ei pirä hakia monimutkaasuutta sieltä mihinä sitä ei oo. Rehellisesti, yksinkertaasesti ja informatiivisesti.

Johtamisen tahaton koomisuus, pedanttisuus, liiallinen analysointi tai itsestäänselvyyksien opettaminen  ja kansainväliset mentaliteettierot joutuvat luupin alle.

Suomalaisille muusikoille ei ole tarpeen selittää, mitä on ukkonen ja salamointi. Vaisto voi pettää. ”Valittoo väärin, vetää show`ta. Vaistua on vaikia opettaa.”

Häiritsevät ulkoiset seikat kapellimestarin työssä korjataan, siksi videointi on opetuksessa välttämätön. Nuori ja lahjakas virolaiskapellimestari Olari Elts mm. sai kilpailumenestyksestään huolimatta oppi-isänsä, Panulan mainitsemaan haastattelijalle, että hiomista vielä on. Hän puhui Eltsin hollantilaistekniikasta. Mikä se sellainen tekniikka sitten on: ”Käret heiluu kussaatana tuulimyllyn siivet.”

Truivaase siitä!

Niihin oppilaisiin, joilla taatusti on myötäsyntyistä musiikin ja sen johtamisen vaistoa, kuuluvat mm. Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste. He ovat ammentaneet paitsi Panulan persoonallisesta valovoimasta opetustyössä myös hänen pohjalaisuudestaan, niinkuin koko kapuluokka. Salonen kertoi kuvaavan esimerkin yleisölle Panulan 70-vuotispäivän juhlakonsertissa:

”Kun Saraste ja minä oltiin Jorman luokalla niin aika usein kun alettiin epäröidä tai tuntui jotenkin epävarmalta, niin Jorma sano että TRUIVAASE SIITÄ. Ja me sitten ruvettiin miettimään tykönämme että mitähän tää truivaseminen varsinaisesti on. Jorma sano että ”truivaaset saatana – jottei TIHKAASE”. Ja me ei tultu tästä, uusmaalais- ja hämäläispojat, se viisaammiks.”

Mutta TRUIVIn Panula sai 50-vuotispäivänään. Tekivät nimittäin E-P ja J-P opettajalleen sellaisen lahjaksi.Vanerista. Tarkempi kuvailu designista ei sisältynyt Finlandia-talon juhlakonsertissa kuultuun tervehdykseen.

Atso Almilan mukaan Jorma Panula ihmetteli silmät kirkkaina lukiessaan kirjaan vietyjä lausumiaan: ”Kiroolenko mä nuan saatanasti?”

”On Friskosssa käyty

ja Orekoni nähty”

Helsingin kaupunginorkesteri teki Panulan johdolla ensimmäisen Yhdysvaltain -kiertueensa 1968. Mestarikursseja Panula on  pitänyt eri puolilla maailmaa, myös Yhdysvalloissa.

Atso Almila on säveltänyt siirtolaisoopperan Ameriikka, jonka libretto on Antti Tuurin. Sen kantaesitys oli 1992 Ilmajoella Jussi Tapolan ohjaamana. Vuonna 1996 Almila oli esiintyjänä Finnfestissä Marquettessa, samoin kuin oopperalaulaja Jorma Hynninen.

Akateemikon tähtioppilaista Osmo Vänskä yhdistetään Minnesota Orchestraan, Esa-Pekka Salonen Los Angeles Philharmoniciin ja Jukka-Pekka Saraste Kanadaan ja Toronto Symphony Orchestraan. Suurta kansainvälistä mainetta on  kertynyt niin  kapellimestareille kuin heidän johtamilleen orkestereille.

Yksinomaan kapujen kapu ei siis voi sanoa Lännen lokaria mukaillen: ”olen kulkenu vaikka missä”…

Kaarina Naski

Ooppera herättää eloon rohkean mainarisukupolven

 

 

Rockland II

 

Musiikkimieskaksikko Jussi Tapola (vas.) ja Jukka Linkola olivat Michiganin matkallaan Finland Calling -ohjelman ja sen juontajan Carl Pellonpään vieraina televisiossa. Aina hyväntuulinen toimittaja Pellonpää on tunnettu niin amerikansuomalaisissa piireissä kuin Suomessa.

Ohjatessaan Ilmajoelle Antti Tuurin/Atso Almilan oopperaa Ameriikka sai Jussi Tapola kipinän siirtolaisuusaiheeseen. Yhdysvaltoihin oli lähtenyt hänen omia sukulaisiaankin. Hän oli saanut jopa nimensä Amerikan-isosetänsä mukaan.

Vuonna 2006 festivaalijohtaja Esa Ruuttunen kutsui Tapolan uuden oopperahankkeen alustavaan kokoukseen. Ja 2008 libreton tekijä ja ohjaaja Tapola oli säveltäjä Jukka Linkolan kanssa tarinan autenttisilla paikoilla Michiganin osavaltion Upper Peninsulassa.

Hankkeen vauhdittivat sikäläinen Pine Mountain Music Festival ja Jokioisten Musiikkisäätiö Nivalasta. Rockland-oopperaa esitetään kesällä 2011 molemmissa maissa.

Keskeisissä rooleissa Nivalassa ovat Esa Ruuttunen, Johanna Rusanen-Kartano ja Riku Pelo.

Eteläpohjalaisena Jussi Tapola on lapsesta asti kuullut amerikansiirtolaisuudesta. Lappajärven pohjukassa on Tapolanvuori, josta oli lähtenyt paljon hänen sukunimikaimojaan jo varhain Amerikkaan.

-Isän isoisä vei perheensä vain Härmän-Kauhavan viljaville maille asti, mutta isän setiä suuntasi uuteen maahan ainakin kaksi, Matti ja Jussi. Äidinpuoleista sukua lähti vuosisadan vaihteessa British Columbiaan. Näitä Hautaloita on siellä vieläkin.

-Lyhyet viestit, valokuvat ja Amerikan paketit muistuttivat aikansa kauas menneistä sukulaisista, mutta kuvittelun varaan jäi, millaisen elämän he olivat eläneet.

Tietämys kasvoi

Suomalaisia kaivosmiehiä 4.11.1919 Alabamassa. Kuvaaja A.C. Keily, Birmingham, Alabama. - Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Rocklandin myötä oopperan tekijäin tietämys siirtolaisuudesta kasvoi. Oopperalibretto on vain 40-sivuinen (vrt. romaaniin), mutta ennenkuin fiktiivinen tarina oli koossa, tarvittiin iso määrä tietoa suodatettavaksi.

-Ontonagonin piirikunnassa pieni kauppala oli vaurastunut kun sieltä oli löydetty Michiganin suurin puhtaan kuparin esiintymä 1840-luvulla, Tapola palauttaa mieliin.

-Vuosisadan vaihteessa saapuneet suomalaissiirtolaiset muodostivat oman seurakuntansa, haalinsa, raittiusseuransa, soittokuntansa ja työväenliikkeensä. Kun palkat ja turvallisuus työssä laskivat kipurajan alle, masinoitiin heinäkuussa 1906 Michigan Mining Companyn kaivoksessa lakko. Kolmestasadasta mainarista 280 ryhtyi lakkoon, suurin osa näistä suomalaisia.

Yhtiö lähetti kaivokseen rikkureita, ja heitä suojelemaan käsketyt kiväärimiehet avasivat tulen lakkolaisia kohti. Kaksi suomalaista kuoli ja kolmas haavoittui. Satakunta miestä pidätettiin useiksi viikoiksi ja seurasi syytteitä, jotka aikanaan oikeudenkäynnissä kuukausien päästä raukesivat. Suomalaisten oli semmin vaikeata saada töitä kaivoksista.

Syrjintä oli todellista

-Rockland on pienen kaivoskauppalan oikea nimi. Sen väkiluku nousi kukoistusaikana yli kolmen tuhannen, nykyisin se on sama kuin silloisten lakkolaisten, sanoo Jussi Tapola.

-Amerikkalaista materiaalia oli heti alkuun tarjolla liiaksikin oopperalibrettoon. Arvokkaina tietolähteinä ja taustavaikuttajina olivat professori emeritus John Kiltinen ja Andy Hill, kaksikielisen paikallislehden toimittaja Wakefieldistä.

Täydennystä löytyi Finlandia Universityn (Hancock) ja Rocklandin museon arkistoista ja Turun Siirtolaisuusinstituutista. Silminnäkijän, Alfred Laakson suomen kielellä laatimaa kuvausta väkivaltaisuuksista Tapola piti suoranaisena aarteena.

Edellämainittu Andy Hill on Laakson pojanpoika. Oopperantekijät kuuntelivat hiljaisina tietoja, jotka oli kirjattu muutama päivä tragedian jälkeen ja kokivat epätodellisia hetkiä katsellessaan tietokoneelta vanhoja valokuvia yhdessä David Laakson, Alfredin pojan kanssa Escabanassa.

Päivänvaloon vedettiin vaietumpia puolia siirtolaisten elämästä.

-Suomalaisten syrjintä oli todellista. Se meni joissakin juhlissa öykkäröinnin ja kivisodan asteelle. Maanmiestemme oma-aloitteisuus, heidän tapansa, kulttuurinsa ja eristäytymisensä siinä missä ”finnien” kieli ja kielitaidottomuus ärsyttivät muuta väestöä.

Sisältö, roolit ja miehitys

Lakon ympärille on ooperaan rakennettu todellisten esikuvien pohjalta fiktiivisten henkilöiden verkko ja ajan elämänmeno. Ohjaajan mukaan Rockland kuvaa, kuten oopperat yleensä, elämän ristiriitoja.

-Vähemmillä selityksillä vain kuin draama. Ooppera keskittyy siihen mikä musiikin yhteydessä parhaiten toimii, henkilöiden reaktioihin, mielialoihin, tunteisiin. Myös yhteisön kokemukseen ja murrosajan tunnelmiin.

Roolimiehitys on komea, tähdistä aina nuorimpiin lahjakkaisiin ja kilpailuissa menestyneisiin laulajiin. Roolit:

Johanna Ahopelto (Johanna Rusanen-Kartano, sopraano), mainarin vaimo.

Pekka Ahopelto (Riku Pelo, baritoni), edellisen aviomies, mainari, pullon ystävä. Saa puhtia kun ystävä Otto kuolee kaivosonnettomuudessa, hylkää pullon ja ryhtyy ajamaan tiukempia turvatoimia kaivokseen. Kuolee lakon yhteydessä ammuskelussa.

William Jackson (laulaja tuleee Michiganista), mainin foormanni, ihastuu Johannaan, kavaltaa Pekan lakon suunnittelijana kaivoksen johtajalle.

Pastori Rantanen (Petri Pussila, baritoni), maanläheinen hengenmies.

Alfred Laakso (Esa Ruuttunen, baritoni), mainari ja torvisoittokunnan vetäjä. Palaa 60-luvulla Rocklandiin ja muistaa 1906 tapahtumat. Todellinen henkilö ja teoksen innoittaja.

Sven Polkki (Mikko Himanka, baritoni), agitaattori.

Thomas C (Robert MacLoud, baritoni), mainin paikallisjohtaja, hankkii Pinkertonin miehiä ”suojelemaan” rikkureita.

Pete Corvino (Ilkka Hämäläinen, tenori), italialainen parturi

Mainareina ja yhteisön naisina: Ari Hosio, Sirpa Kurra, Simo Mäkinen, Mia Heikkinen, Tuomo Häkkilä, Roope Pelo. (Roolilistaan voi tulla force majeur -muutoksia.)

Rockland-oopperan ”vanhan maan” ensi-ilta on kesäkuussa 2011 Nivalassa.

Jukka Linkola (s.1955) on jazzpianisti, orkesterinjohtaja ja säveltäjä ja toiminut mm. Helsingin kaupunginteatterin kapellimestarina. Linkola on säveltänyt musikaaleja, oopperaa, balettia ja elokuvamusiikkia.

Jussi Tapola (s.1946 ) on toiminut mm. Suomen Kansallisoopperan pääohjaajana, oopperan Alminsalin suunnittelijana ja tuottajana sekä Tampereen Oopperan taiteellisena johtajana. Omia musiikkiteatteriproduktioita pitkälti toista sataa.

Kaarina Naski

Kuvitellut kohtalot

Oman panoksensa siirtolaisuuden selvitystyöhön ovat antaneet kirjailijat. Kauhavalla syntyneellä Antti Tuurilla on kokonainen sarja (Äitini suku) tästä aihepiiristä, ja sitä sivuaa – myöhemmässä ajassa – myös Ameriikan raitti (Lauri Törhösen elokuvana 1990). Tuurin kynästä on niin ikään syntynyt siirtolaisooppera Ameriikan libretto. Oopperan sävelsi Atso Almila, ja se sai kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla 1992 Jussi Tapolan ohjaamana.

Ameriikan humoristinen tarina liikkuu kahdella aikatasolla, 1982 ja 1902. Ensinmainittuun kuuluu mm. se, että entinen huonekalutehtailija Jurvala tulee Valtoihin mukanaan iso puusta sorvattu revolveri – lahja presidentti Reaganille. Jälkimmäiseen mm. se, miten eripurainen suomalaisseurakunta uhkaa sahata kirkon kahtia. Ooppera valottaa ihmissuhteita, vuosisadan vaihteen kirjeenvaihtoa ja siirtolaisuutta myös sen varjoisilta puolilta.

Pietarsaaressa syntyneen suomenruotsalaisen Lars Sundin Colorado Avenue kertoo pohjalaisen Hannan kymmenestä työteliäästä vuodesta Yhdysvalloissa ja paluusta varakkaana leskenä, kahden lapsen äitinä liikenaiseksi – maalaiskaupan pitäjäksi – (kuvitteelliseen) Siklaxiin. Elokuva Colorado Avenue (Claes Olsson, 2007) perustuu Siklax-trilogian kahteen ensimmäiseen romaaniin. Hannan mies työskenteli hopeakaivoksessa ja sai surmansa Rocland-tyyppisen lakon ammuskelussa.

kn

Pyssyhurtat ampuivat kuin riivatut

Rockland I

Suomalaisia kaivosmiehiä Smithminessa Michiganissa vuonna 1910. Kuvaajasta ei tietoa. - Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Niinhän sitä sanotaan, jotta ”nuon fiini ihiminen, eikä mee Ameriikkahan, hullu!”.

Mutta onpa Lännen kultamaata kuvattu niinkin, että ”täällä ei oo ihimisen henki puupennin veroonen”.
Sitaatit ovat Heikki Luoman romaanista Kuparitaivas, jonka keskiössä oleva Rockland on taas ajankohtainen. Sen niminen ooppera esitetään nimittäin kesällä 2011 Nivalassa ja Michiganissa. Oopperan tilasi yhdysvaltalainen festivaalituottaja, se on Jukka Linkolan ja Jussi Tapolan käsialaa ja toteutetaan suomalais-amerikkalaisena yhteistyönä.

Libreton laatinut Tapola ei tuntenut em. romaania joka ilmestymisvuonnaan 1996 ns. kevätkirjana (WSOY) oli painunut ansaitsemattomasti unohduksiin. Musiikkimies teki oman löytöretkensä samoille lähteille. On kysymys Michiganin Rocklandista, sen suomalaisista siirtotyöläisistä ja vuoden 1906 dramaattisesta lakosta. Erilaisista tarkastelutavoista hyötyvät sekä taide että historiantutkimus.

Parhaassa tapauksessa romaani kokee uuden nousun ja on veturina oopperalle.

Heikki Luoma (s.1944) on kirjailija ja "miljoonamies". Hän on nimittäin saavuttanut miljoonayleisön televisiosarjoillaan sekä näytelmillään. Romaaneitakin on syntynyt jo 11, Kuparitaivas yhtenä niistä. Kirjailijan äiti oli Valkjärven Liskejä, isä eteläpohjalaisia, Ylihärmästä. Välillä Luoman tekstissä on voitolla herkkyys ja vuolaus, jota sen laatijan pohjalainen minä seuraa huvittuneena: "Joo, äireen pualelta ollahan karjalaasia!" - Kuva Karoliina Heinämaa.

Kyyjärveläissyntyinen Heikki Luoma on omistanut Kuparitaivaan isoisälleen, amerikansiirtolaiselle, jonka elämä päättyi 26-vuotiaana. Kirjan päähenkilössä ylihärmäläisessä Kristian Koivulassa on Luoman isoisän piirteitä, ja tapahtumat huipentuvat kaivostyöläisten ensimmäisen lakon kuvaukseen. Lakko tuli tunnetuksi kautta Amerikan ns. Rocklandin poikain juttuna.

Kaivoskaupungin suomalaisyhteisössä oli siinä vanhakantaisia puurtajia ja joukon mukana menijöitä missä luikureita ja provosoijia, mutta myös tervehenkisiä kyseenalaistajia. Puutteelliset työolot ja työturvallisuuden laiminlyönti johtivat väistämättömiin yhteenottoihin.

Tarinassa voi nähdä elokuvallista vetävyyttä, eikä siihen vaikuta ainoastaan se, että pohjana on tositapahtuma. Kiinnostavia ovat sen henkilöt, erilaiset luonnetyypit ja eloisat repliikit. Siirtolaisyhdyskunnasta tulee paitsi väkensä myös näiden taakse jääneiden vaiheiden näköinen. Uusiin tuuliin suhtautuu kukin tavallaan, ennen muuta niissä nähdään mahdollisuus. Keskinäinen yhteydentunto lujittuu.

… tai ei palaa ollenkaan

Päähenkilö Kristian Koivula on helposti kuohtava nuorimies, jolla on ”tärräystä” silloin kun tarvitaan, pukkaapa sitten kuulaa tai vastaapa kunnon kiertolaakilla leukaan. Pienistä kolhuista viis, sillä:

”Härmäläiselle ovat pintahaavoja kaikki jotka ei ole sydämessä.”

Naiset, enempää paksupalmikkoinen Milja kuin kaunis papinrouva, eivät voi olla huomaamatta tätä joukosta erottuvaa komeata kaveria, joka on terävä huomioitsija ja päälle päätteeksi etevä viulisti. Sävyisän velipojan Jussin kanssa menevät yhteiskunnalliset ajatukset ristiin, kelpo porari Nevaluomalle taas rinkit maistuvat liian hyvin. Kohtalokkaaksi etiäiseksi osoittautuu miehen uho :”Nevaluoman Köpi palaa Ameriikasta talonhinta plakkarihnansa tai ei palaa ollenkaan.”

Niistä mainareista, jotka kuolivat kaivosturmissa tai joiden keuhkot eivät kestäneet pölyä, ei paljon huudeltu. Mutta lakko muistetaan. Romaanin Oskari Ohtosen, Kristianin ystävän piti olla mainarina vain siihen saakka että pääomaa olisi riittävästi omaan maapaikkaan. Perhe-elämä siinteli mielessä, häät olivat ovella. Mutta:

”Kun ei me oltais… kenellekään mitään… ilman syytä ampuivat.”

Päivänvaloon

... olin edelleen poissa tolaltani, hikoilin ankarasti ja suu napsui kuivana kuin santapaperi. -Ensimmäinen kerta maan alla, vai? Ohtonen kysyi. -Mistä sen muka näkee? minä yritin koveta. -Sen näkee vaan, mutta ei siinä mitään häpeilemistä ole... (Kuparitaivas). - Kuvasta ei tietoja, Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Aineistonsa Heikki Luoma hankki amerikansuomalaisista lehdistä, mm. Raivaajasta.

-Niissä seurattiin tarkoin Rocklandin poikain oikeudenkäyntejä.Varsinainen erilaisten näkökulmien aarreaitta kirjailijalle ja tarinalle, joka elää ristiriidoistaan.

-Hyvät tiedot – myös lakon jälkeisestä suoranaisesta terrorista – sain Alfred Laakson muistelmasta 60-luvun työväenkalenterissa. Raivaajassa tuli niin ikään vastaan kaivosmiesten silloista sanastoa, tietoa työmenetelmistä ja työnjohdon suhtautumisesta.

Luoma kiittää Pertti Virtarannan Amerikansuomen sanakirjaa, samoin Samuli Paulaharjun teosta Härmän aukeilta.

-Paulaharju oli haastatellut myös isoisäni isää, jonka kaikki neljä poikaa lähtivät Amerikkaan, eikä yksikään palannut.

Kirjassa ei kuitenkaan ole sanaakaan amerikansiirtolaisuudesta.

-Vaikka pahimmillaan joka kolmas eteläpohjalainen oli Amerikassa. Syy vaikenemiseen saattoi olla siinä, että siirtolaisuutta pidettiin vuosisadan alussa epäisänmaallisena.

Miksi Luoman oma kirja sitten vaiettiin, se on mysteeri. Kritiikkipinosta ei tullut korkea, mutta sitä painokkaampi. Puhuttiin merkittävästä siirtolaisromaanista, eikä vähiten kiitellyt HS:n Pekka Tarkka.

Kuparitaivaan uusi tuleminen

Kaivoslakon putkahdettua taas 2000-luvulla julkisuuteen kiinnostus sitä koskevaa tietoutta kohtaan on aktivoitunut molemmin puolin Atlanttia. Luomaan on ollut yhteydessä mm. John O. Kiltinen, matematiikan professori emeritus Michiganin yliopistosta.

Ihmettelyn aiheeksi nousi, miksei Kuparitaivasta ole saatavissa englanninkielisenä, jolloin sen olisi mahdollista tehdä loikka yli sukupolvien, saavuttaa kokonaan uusi lukijakunta.

-Sekä käännös että uusintapainos ovat suunnitteilla Edicolla. Rahasta on kaikki kiinni, pienkustantamoilla eritoten.

Kyselijöille Kuparitaivaan mahdollisesta jatko-osasta Luoma vastaa:

-Kyllä minua kovasti kutkuttaa se ajatus, että tuon Kristianin vanhaan maahan juuri kansalaissodan aikaan – Miljaa tapaamaan ja poikaa, josta Kristian ei tiedä. Siinä kirjassa löisin monta kärpästä yhdellä iskulla: kuvaisin isäni isätöntä lapsuutta ja kansalaissotaa ulkopuolisen silmin. Kristian elättää itsensä kirjoittamalla, näyttää punaista ja sinistä lehtimieskorttia tilanteen mukaan kulkiessaan sotivan Etelä-Suomen läpi kohti Pohjanmaata ja Keski-Suomea. Hän tapaa mm. kaivoslakko-Holvastin, josta on tullut punapäällikkö.

Se että kirjailijalla on aloitusliuskat ei merkitse yhtä paljon kuin se, että hän sanoo kirjan olevan jo sisällään. -Pitäisi vain saada aikaa työstää tarina, hän huokaa.

Kaarina Naski

Merten taa menijät

Suomesta Pohjois-Amerikkaan suuntautunut siirtolaisuus on kiintoisa ilmiö ennen muuta laajuudessaan. Sen huippu ajoittui vuosiin 1900-1919. Uudelle mantereelle muutti tuolloin yli 230 000 suomalaista. Valtaosa sijoittui keskilännen valtioihin Michiganiin ja Minnesotaan, joissa oli huomattavia kupari- ja rautakaivoksia.

Maamme kaukosiirtolaisista noin puolet lähti Pohjanmaalta. Siihen on löydetty lukuisia selityksiä alkaen liikaväestöstä ja elinkeinorakenteen muutoksesta.

Siirtolaisuustutkimusta kartuttaa ja koordinoi maassamme vuosikymmenten kokemuksella Suomen Siirtolaisuusinstituutti.

Kuntakohtainen tilasto vuosilta 1870-1914 kertoo mm. Vaasan läänistä seuraavaa:

Määrällisesti eniten siirtolaisia – kaupungeista – lähti Vaasasta, 4904 (9,4 %) mutta prosentuaalisesti eniten, suhteutettuna väkilukuun Uusikaarlepyystä, 883 (16,7 %).

Pietarsaaresta lähtijöitä oli 1563, mikä merkitsi 11,1 % väestöstä, Kokkolasta 1092 (9,5 %), Kristiinankaupungista 947 (7,5 %) ja Jyväskylästä 401 (3,5 %). Pietarsaaren maalaiskunnan lähtijämäärä oli 2526, Kruunupyyn 1514 ja prosentuaalisesti kärjessä olleen Teerijärven 1476.

Viipurin läänin kaupunkien vastaavia lukuja: Viipuri 1004, Sortavala 87, Käkisalmi 42, Lappeenranta 88, Hamina 65 ja Kotka 782. Prosentuaalisesti oli Kotkasta lähtijäin luku selvästi korkein, 2,6 %.

Maalaiskunnista eniten katoa koki Säkkijärvi 2054 (4,1 %), seuraavaksi Kymi 1564 (3,5 %) , Jääski 729 (2,5 %) , Pyhtää 314 (2 %), Sippola 589 (2,2 %), Valkeala 851 (1,7 %), Viipurin maalaiskunta ja Nuijamaa 1529 (1,6 %) , Jaakkima 719 (1,5 %), Lapvesi 612 (1,4 %), Kurkijoki 446 (1,4 %). Sortavalan maalaiskunnasta lähtijöitä oli 210.

Silloisen Karjalan (Karjalankannas, Laatokan Karjala) alueen muista maalaiskunnista ainoastaan Suojärvi ja Kitelä näyttävät tilastossa nollaa, samoin saariston osalta Haapasaari, Seiskari, Lavansaari ja Mantsinsaari. Suursaaren ja Tytärsaaren jätti yhteensä 19 asukasta eli 0,3 % väestöstä.

Kuopion läänin kaupungeista Kuopiosta lähti määrällisesti eniten 811, mutta Iisalmesta prosentuaalisesti eniten 2,8 %. Joensuu oli kolmantena 148 lähtijän voimin (1,2 %)

Pohjois-Karjalan maalaiskunnista vilkkainta siirtolaisliikenne oli Nurmeksesta ja Valtimolta 457 – prosenttiluku väestöstä 0,9.

kn