Pienistä ja isoista tuuteista

 

Joku pelkää ukkosia ja salamoita – ja minkäs sille mahtaa – mutta heihin ei kuulu Joonas Koskela. Häntä ukonilmat ovat viehättäneet lapsesta asti; hänen tiedetään olleen jo kotikaupungissaan Kotkassa oikea ”känkyräsalamoiden” bongaaja. Nyt metereologin ammatissaan hän voi olla oikein viran puolesta kiinnostunut säistä ja erityisesti ääri-ilmiöistä, joihin suomalaisten mielestä kuuluvat myös tämänkesäiset säät.

Lapsukaiset  pohtivat usein maailman asioita viisaasti, joskus jopa – kuten nykyään on tapana sanoa – innovatiivisesti. Niinkuin sekin pikkupoika, joka kysyi kaupassa, myydäänkö tässä liikkeessä mahdollisesti äitejä. ”Mutta mitenkäs”, sanoi kassarouva hämmästyneenä, ”sinullahan on äiti mukana”. ”Niinniin, mutta tämä on MINUN äitini, vauvalle tarvitaan oma!”

xxxxx

Joskus tuntuu siltä, että maailmassa puhutaan, eritoten näin kännyköitten aikakaudella, ihan liikaa. Television keskusteluohjelmista pursuaa asiaa mutta siinä samalla höysteeksi tyhjänpäiväistä höpinää ja mikä pahinta, kimeätä kikatusta, johon ”syyllistyvät” eritoten naiset, jo luontaisestikin korkeammalla äänialallaan. Kuitenkin ääntä voi hallita, eikä taukoja pidä pelätä, sanovat puheen ammattilaiset, näyttelijät jotka tietävät, että hiljaisuus on joskus erinomainen tehokeino ilmaisulle. Loviisalle tämä on selvinnyt jo leikki-ikäisenä. Kun tyttöä pyrittiin kahvikekkereillä jututtamaan, tämä kääntyi arvokkaasti ja vetäytyi omiin oloihinsa. Tätylit siinä isoon ääneen arvelemaan, että Loviisa ”on kovin ujo”. Johon neito yllättäen ottikin kantaa: ”En ole mikään ujo. Minulla ei vaan ole ASIAA.”

xxxxx

Kesävieras Pyhtään Kaunissaaressa, Aliisa nimeltään, kertoi kyselijälle olevansa ”kevättalven tyttö”, johon allekirjoittanut: ”niin minäkin”. Aliisa täsmensi syntyneensä maaliskuussa ja sai saman vastauksen. Viisivuotias suuntasi hämmästyneen katseen vieraaseen, piti pienen tauon ja jatkoi: ”Mutta varmaan ERI maaliskuussa?”

xxxxx

Emmepä ole tottuneet tuollaisiin karttoihin, joita Ylen hyväntuulinen metereologi Joonas on saanut päivä toisensa jälkeen viime aikoiina esitellä. Kolmessakympissä huitelevat asteet, ja muutaman päivän ennusteet saavat kartat muuttumaan lämpimän, jollei suorastaan kuuman punaisiksi. (Televisiokuvasta)

”Minun Suomessa ei ole koulukiusaamista, ei pahantekijöitä eikä köyhiä”, vakuuttaa kouluaineessaan Olivia, ja Selma ekalta toteaa olevan ihan parasta, kun ”minun paappani tekee minulle ja perheelleni muurinpohjalettuja”. Miko kertoo, että ”ruisleipää me syödään ja puuroa. Ja pelaamme lätkää. Me ollaan suomalaisia.”

Toikan Eero pohtii, voisiko hänellä todella olla merirosvoja sukulaisina.

Äiti oli sanonut, että ehkä, koska suvussa kaikki ovat olleet merimiehiä. ”Ihmettelin, miten niin, kun merirosvoja on enää Somalian etelärannikoilla.”

Lukas puolestaan kertoo, että hänen isänsä äidin suku on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. ”Isän äidinisä oli ammatiltaan palopäällikkö ja isän isoäidin isä oli pitkiä aikoja Amerikassa töissä. Kerran hänen ansaitsemansa rahat ryöstettiin kotimatkalla. Hän oli puuseppä ja rakensi hienon talon.”

Ainolla on yksi koira ja kaksi kissaa. ”Haluaisin kovasti kanin, mutta äitini pelkää sen etuhampaita.” Ekaluokkalainen Aaron kuvasi ystävällisyyttä näillä sanoin: ”Ystävällisyys on sitä että jos vaikka kaverilla on karkkia niin voi antaa kaverille.” (Kevätpörriäinen -lehdestä Suomen juhlavuonna)

xxxxx

Hesarin Tiede-sivuilla lapset saavat esittää kysymyksiä, ja kyllä he esittävätkin. Kun tupakka tappaa ihmisiä, miksi sitä yhä valmistetaan, kysyy 5-vuotias Emilia Poirot, kun taas 6-vuotias Rasmus Maaranen haluaa tietää, miksi keskiviikko ei ole keskellä viikkoa, ja viiden vanhaa Vääräsen Jaria kiinnostaa, kutsuvatko eläimet toisiaan nimeltä. Siinä olisivat omat vanhemmat tiukoilla, että mitä tuohonkin taas vastaisi, mutta kun asiantuntijat, tietokirjailijat, tutkijat ja professorit päästetään kertomaan heille tutuista asioista, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Lemmikkieläimiä on monenlaisia, mutta harvalla on tämännäköistä. Se asettui käymätieltä taloksi Mervin luokse Hirvensalmella, tuijotti suurilla verkkosilmillään lempeästi lomalaista, helsinkiläistä kampaajaa ja seurasi valitsemansa ”vuokraemännän” askareita pihapiirissä, kunnes sitten lauantaisaunan aikaan lähti, komeasti niinkuin taitavat lentäjät lähtevät – oli kai kulkija luonteeltaan. – Tiesitkö muuten, että Suomessa on tavattu 60 sudenkorentolajia, ja osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä? Sudenkorennot saalistavat ravinnokseen hyttysiä ja paarmoja.

Sivumennen sanoen tämän palstan pitäjä haluaisi kysyä joltakulta biologilta, miksi ja mistä kilpikonnia tuli New Yorkin lentokentän kiitoradalle 4. heinäkuuta. Amerikansuomalaisten ystävien kertoman mukaan siinä meni muutama tunti Miamista tulleella Finskin koneella ennenkuin pääsi laskeutumaan. Eikä ollut ainoakaan kone, joka suoritti pyörähtelemislentoja kentän yllä samasta syystä. Tuskinpa moinen ilmiö sentään kuului Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlaprogrammiin?!?

xxxxx

Viisivuotiaan Jorman isoisä ehdotti pojalle ammatiksi juristia, koska sellaiset kelpasivat hänen mielestään mihin vaan. Poika sanoi vaarilleen, että eivät kai ne sentään lääkärinä voi toimia. ”Hyvä juristi tekee kyllä pienempiä leikkauksiakin”, vakuutti vaari. Nyt Jorma Kalske on 70-vuotias ja hänellä on takanaan 40 vuoden ura syyttäjänä; ennen eläkkeelle siirtymistään pitkään apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Eikä yhtään päivää kirurgina. (HS 26.6.18)

Lukija jää miettimään vaarin huijausta niistä leikkauksista: Ei paha.

KN

Mainokset

Mustan palttoon kiiltävät napit

Eiväthän ne nyt ihan poski poskea vasten tanssi, Kuu ja Jupiter, mutta sulavasti joka tapauksessa,

Kun vuosi sitten Floridassa ihmettelin ja ihailin monen muun ohella taivaalle ilmaantunutta ”uutta ” tähteä, joka sumeilematta kilpaili kuun kanssa, suuntasin välittömästi pienen kamerani kohti yönmustaa taivasta. Otin kuvan ja ajattelin vasta jälkeenpäin, että nyt taisi olla mahdoton tehtävä. Mutta mitenkäs? Hyvällä tahdolla mustasta palttoosta erottuivat kiiltävät napit, isompi ja pienempi. Ja kun vielä ystäväpiirissä on digisormisia osaajia, kuvan ehostajia, niin siinähän ne olivat silminnähden, kuu kavereineen!

Luottaen visusti siihen, että moni tuntemani ammattikuvaaja pystyy nauramaan yritykselleni hyväntahtoisesti, aloitin kertauskurssin ajankohdan mediaan. Että mistä ilmiöstä nyt olikaan kysymys?

 

  1. helmikuuta 2017 nähtiin todellakin Aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter ja Kuu koristamassa taivasta ilman että kumpikaan vähensi toisensa loistoa. Asiantuntijat tietävät, että vaikka ne samaan kuvaan mahtuivatkin, välimatkaa on itse asiassa miljoonia kilometrejä. Näky on harvinainen, ja yksi selitys se, että ne sattuivat samaan linjaan meidän tarkastellessamme niitä Maasta.Jos olisi omistanut kaukoputken taikka edes kiikarin, olisi erottanut lisäksi neljä pientä pistettä Jupiterin ympärillä. Ne ovat Jupiterin suurimmat kuut. Ei ollut. Mutta ainahan voi kuvitella melkein erottavansa vaikka mitä, esimerkiksi Kuun kraatterit.

Jupiterin erityisesiintymisen myötä joka tapauksessa heräsi mattimeikäläistenkin kiinnostus kyseistä planeettaa kohtaan. Ihmetellen he lukivat mm. avaruusluotain Junosta, joka on kuvannut Jupiteria läheltä viidellä ohilennolla. Toukokuun lopulla tiedelehti Science julkaisi asiaa koskevan raportin, jota puolestaan hyödynsivät mm. Helsingin Sanomat (8.6). ja Tiede (7/2017). Saatiin tietää esimerkiksi , että Jupiterin pinnalla sataa lunta tai rakeita. Kukapa olisi sitäkään arvannut ja vielä vähemmän sitä, että kysymys on ehkä jäätyneestä ammoniakista. Ja että kaasuplaneetta Jupiterin revontulet ovat kuulemma huikea valoshow, ja ne palavat pysyvästi, eivätkä vain Auringon myrskyisinä aikoina kuten Maan revontulet!

Suomalaiset kehissä

 

Juhannuskokko vai? Eipä olekaan vaan joulukokko Floridassa Lake Worthin hiekkarannalla.

Senhän me suomalaiset tiedämmekin, että vaikea on löytää tieteenalaa, jolla maanmiehemme ja -naisemme eivät olisi kunnostautuneet.

Otetaanpa vaikka tämä Kajaanista lähtenyt, vähän päälle nelikymppinen Antti Pulkkinen, joka – eipäs vähä mitään – johtaa avaruussään tutkijaryhmää Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasassa. Vasta väitelleenä hän tuli Yhdysvaltoihin vuonna 2004, ja kansalainen hän on ollut vuodesta 2012.Pulkkisen ryhmä ennustaa auringon oikkuja Nasalle, sillä auringon purkaukset aiheuttavat ilmakehässä magneettisia myrskyjä, jotka ovat vaaraksi esimerkiksi sähköverkoille, satelliiteille ja öljyputkille. Merkittävä luonnonuhka siis, mutta mitä sanoo Pulkkinen? Lupaa päätyä eläkkeellä Floridan hiekkarannoille. ”Rakastan aurinkoa!”(Saska Saarikoski HS 21.12.2015)

Uudenvuoden aattoaamuna 2017 nähtiin näin kaunis aamurusko Helsingissä.

Sitten vielä kun opetellaan tuntemaan komeetta Oterma, voidaan olla ylpeitä suomalaisesta tiedenaisesta, ensimmäisestä laatuaan. Ennen Liisi Otermaa (1915-2001) ei maassamme ollut naisia tähtitieteilijöinä. Hänestä tuli 1950-luvulla tähtitieteen tohtori ja 1960-luvulla fysiikan professori miespuolisten kollegojen ja muittenkin ihmeeksi. Oterma aloitti jo opiskeluaikana työskentelyn Turun observatoriossa Yrjö Väisälän, sittemmin akateemikkona tunnetun tiedemiehen apuna. Yli kahdensadan pikkuplaneetan lisäksi Oterma löysi kolme komeettaa eli pyrstötähteä, Yksi niistä kantaa hänen nimeään.Oterma kiertää radallaan Jupiterin ja Saturnuksen välissä. (Mari Heikkilä Tiede, kesäkuu 2017).

Liekit ja hiillokset

Taivaan tähdilllä ja erilaisilla tulilla on tavallisenkin ihmisen elämässä ja ajatusmaailmassa oma paikkansa. Niissä on mystistä vetovoimaa. Uskonnollinen merkitys, perinteet ja rituaalit, talven ja kesän juhlat, iltaruskot ja aamuruskot, kokot, nuotiot, takkatulet, ilotulitukset. ”Tuijotin tulehen kauan”, sanoo runoilija Eino Leino.”Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi.” Ei ihme, että säveltäjä Toivo Kuula intoutui noin kauniista sanoista. Lauluntekijät niin klassisella puolella kuin kevyessä musiikissa ovatkin löytäneet romanttisia, jopa intohimoisia kielikuvia taivaasta, tulesta, liekeistä. Melodiat ja sanat ammentavat samoista lähteistä. Esimerkkinä vaikkapa Petri Laaksosen mieliinpainuva ”Täällä Pohjantähden alla/ taivas täyttyy purppuralla/ siitä suojakseni peiton minä itselleni saan…”

Ja kun aatto vaihtui uudenvuoden päiväksi 2018 ilotulitti satavuotias Suomi komeasti mm. Senaatintorilla. Kuva on napattu televisioruudulta.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

”Anna kaekkes, vuan elä periks”

 

Tässä ovat pojat totisten kysymysten äärellä. Vakavaksihan se vetää, kun koulusta puhutaan ja siitä miksi ruvetaan isoina. Turvallisemmalta tuntuukin edetä harrastusten kautta. Eetu (vas.) on jo kelpo partiolainen, Viljo innokas jalkapalloilija ja Reino aika peto juoksulajeissa. Mihinkä sitä koulua enää tarvitaankaan...
Tässä ovat pojat totisten kysymysten äärellä. Vakavaksihan se vetää, kun koulusta puhutaan ja siitä miksi ruvetaan isoina. Turvallisemmalta tuntuukin edetä harrastusten kautta. Eetu (vas.) on jo kelpo partiolainen, Viljo innokas jalkapalloilija ja Reino aika peto juoksulajeissa. Mihinkä sitä koulua enää tarvitaankaan…

 

Rakas, kamala koulu
Menepäs laususkelemaan ääneen näinä aikoina, jolloin opinahjot ovat taas pikkuhiljaa löytämässä syysrytmin ja ensimmäiset koulukiusaamistapaukset kirjattu, että itse aikanaan tykkäsit koulunkäynnistä. Joskus totuuden sanominen on provokatiivista. Kannattaa pikemminkin olla hiljaa tai jos kysytään, selvittää vaikka kurkkuaan niin pitkään, että unohtavat mitä kysyivät.

Vaikka tosihan se on, kouluun liittyvät plusmerkkiset muistot lämmittävät vieläkin mieltä. Sekin mikä kerran karvasteli on jo unohtunut. Melkein. Ei ollut esimerkiksi kivaa, kun kasvioppivihkoon tuli merkintä: ”Suttua!” Sammalta oli pitänyt kerätä ja kuivata vihkoon, ja se oli niin paksu möykky, ettei vihko mennyt kiinni, ja multaa mureni laukun pohjalle, eväspakettiinkin! Urotyönähän tuollaista suoritetta olisi pitänyt pitää ja kukkaisella kiiltokuvalla kiitellä. Mutta pientä se oli sen rinnalla, että SAI käydä koulua. Oppikoulu ei nimittäin ollut vielä vuosikymmeniä (aika monia kymmeniä) sitten pienessä satama- ja tehdaskaupungissa kaikkia varten. Tai tietysti oli, mutta jos ja kun perheen toimeentulo oli niukkaa, lasten toivottiin selviävän mahdollisimman vähällä koulutuksella ja hankkiutuvan sitten suoraan työelämään.
Niinpä sanaan koulu voi liittyä myös paljon kiitollisuutta, vaikkei sitä moni tänä päivänä uskoisi. Uhma ja kapinahenki ovat tietenkin aina olleet saman mitalin toista puolta. Puhumattakaan ilmiöstä kiusaaminen, jolla joskus muinoin syyllistettiin lähes yksinomaan opettajia. Nyt se tuntuu tavoittaneen koko kollektiivin, oppilaat vastaan oppilaat.

Itku, kuri ja suosio

Siitä miten tärkeistä asioista ihmisen kasvussa lopultakin on kysymys, kun puhutaan koulusta, saa vastauksia kirjallisuudesta. Näin esimerkiksi kanadalainen nobelisti (2013) Alice Munro omaelämäkerrallisessa novellissa Äänet:
”En ollut kovin rohkea. Itkin kun minua jahdattiin ja heiteltiin päreillä matkalla alakoulusta kotiin. Itkin kun kaupungin koulun opettaja nostatti minut seisomaan luokan eteen näyttääkseen kaikille miten järkyttävän epäsiisti pulpetti oli. Ja kun hän soitti äidille samasta syystä ja äiti itki sulkiessaan puhelimen, koska tuotin hänelle häpeää.Toiset ihmiset olivat luonnostaan rohkeita ja toiset eivät.”

Teoksesta Kallis elämä (Dear Life), Tammi
Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti tähdentää – mm. hyvään kansainväliseen tutkimustietoon pitäytyen – tehokkaan välituntivalvonnan, kunnon koulukurin sekä väkivallan tekijän vanhempien mukanaolon merkitystä ojentamisprosessissa:

”Olen tavannut satoja kouluväkivallan traumatisoimia ihmisiä, mutta en ole tavannut vielä ketään, joka olisi traumatisoitunut selkeän ja määrätietoisen koulukurin vuoksi.”

Helsingin Sanomat 11.8.14
Ruotsalaisen Arne Dahlin dekkarissa Valvova silmä törmätään ei-kovin mukavaan jengiin:

”Jos haluaa olla suosittu, useampien pitää olla epäsuosittuja. Me huolehdimme siitä, että aika monet olivat. Toisaalta niin tämä maailma toimii. – Me emme olleet koskaan pahoja. Teimme eniten vahinkoa itsellemme.”
Taistele ja

ansaitse kunnioitus

Jotkut ahdistuneet ovat asettuneet vastarintaan viisaalla savolaisella asenteella ”anna kaekkes, vuan elä periks”. Näin vuodattaa Midori -neitonen tokiolaisen Haruki Murakamin (s. 1949) romaanissa Norwegian Wood:

”Inhosin koulua ihan mielettömästi, mutta päätin ettei se saa nujertaa minua Ajattelin, että olen mennyttä kalua, jos se pääsee kerrankin niskan päälle. Pelkäsin, että vajoaisin sen jälkeen vääjäämättä alaspäin. Raahauduin kouluun neljänkymmenen asteen kuumeessa. Kun opettaja kysyi olenko kipeä, en myöntänyt. Valmistujaisissa sain kunniakirjan erinomaisesta käytöksestä ja huolellisuudesta ja palkinnoksi ranskan sanakirjan. Sen takia luen nyt saksaa. En todellakaan halua, että joudun olemaan sille koululle kiitollisuudenvelassa.”
Herra Han puolestaan neuvoi syrjittyä ja kiusattua oppipoikaansa Dre Parkeria kungfun hengessä:

”Paras taistelu on se joka vältetään. Jos kuitenkin on otettava yhteen, ei ole väliä voitolla tai tappiolla, kunhan taistelet. Taistele ja ansaitse kunnioitus!”

Em. lainaus on Harald Zwartin elokuvasta Karate Kid (2010, päärooleissa Chackie Chan ja Jaden Smith). Kungfu on Kiinasta lähtöisin oleva taistelulaji, jossa korostuvat taito ja työ, kurinalaisuuteen ja monivaiheiseen treeniin perustuva fyysisyys ja filosofia.
Myös monet suomalaiset vanhemmat ovat ilmaisseet mm. lehtien yleisöpalstoilla mielipiteensä koulukiusaamisesta ja sen rangaistavuudesta. On käyty tanakasti taistoon tuulimyllyjä vastaan, olipa sitten kysymyksessä em. problematiikka tai vaikkapa kyläkoulujen lopettaminen, kuten vastikään Ykspihlajassa, Kokkolassa.
Emmää virheitä tee

Hyvästä itsetunnosta ei ole haittaa koululaiselle. Kirjailija Sinikka Nopola ottaa täsmäosuman aiheeseen kirjassaan Ei tehrä tästä ny numeroo. Hän kertoo tykänneensä koulussa eniten käsityötunneista:

”Ny me tehrään kanavakankaspyhjettä. Mää oon ommellu punasella pumpulilankalla rastin muatosia kuvioita sen pyhkeen molempiin päihin. Mää en oo tehny yhtään virhettä, vaikka ei sen pualeen, emmää muillakan tunneilla virheitä tee. Mää sain viimeks aineesta yhreksän. Tuija, joka asuu meitin talossa, sai vaan kuus. Se oli ymmärtäny sen aiheen ”Muuttolinnut lähtevät etelään” liian lapsellisesti. Tuija kirjotti, että ”kun muuttolinnut lähtevät, ne ottaa piänet matkalaukut mukaan”.

Kaarina Naski