Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


		
Mainokset

Vankina kotisaaressa

Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. - Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.
Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. – Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Ei ollut kokonaan tyhjänä enempää Seiskari kuin Lavansaari 30.11.1939, kun aamulla herättiin siihen tosiasiaan, että sota oli alkanut. Rantavedet olivat jäässä, mutta taivas tulessa. Oli jouduttu äkkihyökkäyksen kohteeksi.

Seiskarin merivartijat, joiden oli määräys poistua saaresta viimeisinä ja ottaa mukaansa majakkamiehet, lähtivät yllätyksellisessä tilanteessa merivartioaseman veneellä ensimmäisinä heti jätettyään poistumisilmoituksen ja tuhottuaan radiolähettimen. Ajoivat kiireessä kiville. Majakkamestari ja majakanvartija vangittiin, ja he tulivat näkemään, miten omaan majakkatorniin ”sattui” kranaatin osuessa siihen ja mikä vieläkin katkerampaa, miten venäläiset nostivat punaisen lippunsa majakan huipulle Seiskarin valtaamisen merkiksi.

Mannosen talon aitan alla ja perunakellarissa Lavansaaressa elettiin samaan aikaan kauhun hetkiä. Yksi joukosta oli saanut pommin sirpaleen rintaansa ja menehtynyt.Venäläinen vartiolaiva upotti merivartioaseman veneen, jossa oli neljä merivartijaa ja yksi siviili. Kellarissa piileskelleet

ajettiin näkysälle, kaikki pelästyksissään, muutama verissään. Aitan alla olleita neljää miestä ei huomattu, ja tilaisuuden tullen – kun vangittuja lähdettiin kuljettamaan – he hakeutuivat veneelle. Kokeneet merenkävijät, joilla oli paikallistuntemus apunaan, lähtivät viivyttelemättä ja mahdollisimman ”näkymättöminä” soutamaan. Kuudenkymmenen kilometrin pituisen vaarallisen pakomatkan lopputaival taittui rannikkotykistön moottoriveneen hinauksessa. Kotkan satamassa odotti välttämätön poliisikuulustelu ja tarpeellinen voileipätarjoilu.

Autenttista aineistoa

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita - niistähän ei tiedetty - ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.
Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita – niistähän ei tiedetty – ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Sotakirjailija Risto Anttila (s. 1941) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät monipuolisesti valotetulla tavalla luovutettujen alueiden paikallishistoriaa. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet Suomenlahden ulkosaarten vaiheet. Hiljattain Anttilalta on ilmestynyt kirja Seiskarin sotavangit 1939-1940 (Oy Nantucket Ab /KR-Kirjat), joka tuo esiin vähemmän tunnettua sotatietoutta. Syksyllä 1939 sodan uhatessa Suomea valtiovalta pyrki siirtämään siviiliväestön ajoissa turvaan itärajan tuntumasta. Sodan syttyessä joutui kuitenkin eri puolilla rajaseutuja paikallista väestöä – isossa mitassa Hyrsylästä ja Petsamosta – vihollisen vangiksi. Se että Suomenlahden ulkosaarilla tapahtui vastaavaa, on monelle uutta. Seiskarissa ja Lavansaaressa otettiin vangiksi paitsi virkatehtävissään olleita merivartijoita myös kalastajia, jotka olivat noutamassa saarista valtion, kuntien ja yksityistä omaisuutta. Osin noutotoimet tapahtuvat viranomaisten määräyksestä.

Merivartijoita, toista vartioaseman emäntää ja siviilinaista käsiteltiin sotavankeina, kun taas – jollakin logiikalla – siviilisotavankeja olivat majakanvartijat, toisen merivartioaseman emäntä ja 24 siviilimiestä. Yhteensä vangiksi jäi 31 henkilöä, joista osa haavoittui pidätystilanteessa ja joutui sotavankisairaalaan. Ulkosaarelaisia siviilisotavankejaan venäläiset säilyttivät ensin Seiskarissa, josta heidät siirrettiin helmikuussa 1940 Terijoelle. Merivartijat puolestaan kuljetettiin Grjazovetsin vankileirille.

Anttilalla on ollut lähteenään harvinaista autenttista aineistoa. Haastateltavana oli yksi vangeista, nyt 93-vuotias Yrjö Rytkölä, joka hyvämuistisena ja poikansa Pekan myötävaikutuksella auttoi tarinan kokoamisessa. Anton Rytkölän päiväkirjat olivat niin ikään arvokasta materiaalia. Ne luovutti kirjoittajan käyttöön Antonin pojanpoika Tuomo Rytkölä, innokas kotisaarensa historian tuntija ja tallentaja. Kirjan kerronta onkin aidon vetävää, lukijan on helppo samaistua ihmisten tuntoihin.

Aaroko desantti!

Anton Rytkölän taloon Seiskarissa majoitetuilla vangeilla oli lupa liikkua saaressa vapaasti, ei kuitenkaan iltaisin ja öisin. Ruoka valmistettiin itse venäläisten toimittamista raaka-aineista. Talven edetessä muona heikkeni, mutta saaren talojen kellareista haetut perunat kelpasivat jäätyneinäkin, ja talvikalastus paransi tilannetta. Joulu oli Anton Rytkölän päiväkirjamerkintöjen mukaan ”mitä suruisampi”, vaikka oli sentään saatu laittaa joulupuu ja lämmittää sauna. Vuoden viimeisenä päivänä sotasairaalasta parantuneina tulleet lavansaarelaiset toivotettiin tervetulleiksi. Uusia juttukavereita jo kaivattiinkin.

Erilaisia töitä riitti, urakoista merkittävimpänä oli venäläisten ruokalan keittiön muuraus. Vaikka siviilisotavankeja kohdeltiin asiallisesti – ei ollut piikkilanka-aitoja ja vartiokoiria – suomalaiset kalastajat tunsivat olevansa vankeudessa.Yrjö Rytkölän mukaan moni joukosta miettikin pakoa, ja yksi teki aikeesta totta. Hän oli kolmikymppinen Aaro Suomalainen. Matkaa Koivistolle – tuolloin jääkenttää edeten – oli neljäkymmentä kilometriä. Karkulainen päätyi Anton Rytkölän antamaan kompassiin turvautuen Saarenpään linnakkeen rantaan ja hyväksi onneksi suomalaisten huomaan. Pahaksi onneksi taas Viipurin poliisi arveli miestä desantiksi. Kuukausi putkassa, ennen kuin Lavansaaren entinen nimismies Märsky kävi sanomassa, että eihän tämä Aaro mikään pahalaisen desantti ole! Ja Seiskarissa muut vangit juijasivat vartijoita ja keksivät sanoa, että kadonnut Suomalainen oli lähtenyt sekavassa mielentilassa puolipukeissaan jäälle ja varmaan sinne paleltunut.

Ryyppy ja vaihtoehto

Sairaalaan joutuneet, mm. kaksi naista, kertoivat saaneensa hyvää hoitoa. Enempää Siestarjoen vankien vastaanottopisteessä kuin Grjazovetsin vankileirillä, joissa olot olivat huonommat kuin kotisaareen jääneillä, ei vankeja määrätty pakkotyöhön – leirin huoltoon ja siivoukseen kylläkin. Ohjeiden mukaan sotavankeja ei saanut käyttää missään tehtävissä vankileirin ulkopuolella. Mutta neuvostopropagandamielessä heistä kyllä pyrittiin hyötymään vähemmän pidätellysti. Näkemänsä poliittisen valistuselokuvan Anton Rytkölä ”suomensikin” seuraavasti: ”Pirtis käytii elävissä. Leenin ja Stalin söivät perunoita”.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.
Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Helmikuussa 1940 vangit siirrettiin Seiskarista Terijoelle, jota kaavailttiin jonkinlaiseksi avovankilaksi. Ulkosaarelaisten lisäksi väkeä oli mm. Raudusta, Kanneljärveltä, Kivennavalta, Terijoelta ja Uudeltakirkolta. Töitä järjestyi neuvostokaupasta ja leipomotyömaalta, ja palkkaakin luvattiin 21 ruplaa päivässä. Kukaan ei kuitenkaan sitä määrää saanut, ja tilit olivat erisuuruiset.

Propagandakoneisto toimi koko talvisodan ajan täydellä höyryllä. Neuvostoliittoa ja Terijoen hallitusta ihannoivia lausuntoja sekä ”veljeilykuvia”metsästettiin.Vaikka kaikki Suomenlahden ulkosaaret, niin Seiskari ja Lavansaari kuin Suursaari ja Tytärsaari oli evakuoitu jo lokakuussa 1939, kertoi Moskovan radio marraskuun lopulla, että ”Urhoollinen Itämeren punalaivaston merijalkaväki voitti kaikki vaikeudet Suursaarta vallatessaan kärsien vain vähäisiä tappioita”. Kuitenkaan saaressa ei ollut enempää puolustajia kuin asukkaitakaan. Sotilaallisesti tyhjien saarten ankaraa pommittamista ja kylien tuhoa oli ja on edelleen vaikea ymmärtää. Ehkä sitä pitääkin katsella venäläisten suomalaisjoukoille laatiman antautumiskehotuksen pohjalta: ”Sotaa te ette käy Suomen puolesta vaan sitä vastaan. Englantilaisten ja ruotsalaisten teollisuusmiesten agentit erkot ja tannerit on karkotettava omiensa luokse Suomen kansan verta imemästä.” Kun rauha sitten tuli ja vankien paluu sovittiin tapahtuvaksi 25.5. -3.6.1940, tarjottiin vapautuville komendantin viraston pihalla vodkaryyppy sekä parempi vaihtoehto, jääminen Neuvostoliittoon. Yrjö Rytkölä kuittasi koko paketin sanomalla, ettei eläissään ollut viinaa juonut eikä joisi nytkään.

Kaarina Naski

(kuvat po. kirjasta)

Kaukopartiomies on eri mies

Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. - Suunnittelija Jenni Noponen.
Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. – Suunnittelija Jenni Noponen.

 

”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Tämä on läheisen ihmisen analyysi Einosta, entisestä kaukopartiomiehestä, mutta samalla sen voi nähdä todistuksena luonnetyypistä, jota suomalainen mies usein edustaa.

 

Matti Rönkä onkin piirtänyt  romaanissaan Eino (Gummerus) tarkkarajaisen kuvan henkilöstä, jonka ominaispiirteet saattavat tuntua tutuilta. Romaanissa viehättää kerronnan minimalismi ja empaattisuus. Uhoa kaihtamattoman pienen suuren tarinan nimihenkilö on jo ikämies. Seuraavat polvet ovat ottaneet viestikapulan sekä menestyneessä perheyrityksessä että elämänmenossa muutoinkin. Ihmissuhteiden mutkikkuus, ajattelutapojen erilaisuus ja raskaiden kokemusten kuormittavuus saavat vastapainokseen värikkyyttä, joka nousee tilannekomiikasta, puhtaasta, pakottamattomasta huumorista ja luonnon läheisyydestä. Kun haavoittunut herää siihen, että  hengityspuhallukset tuntuvat hänen poskillaan ja lehmä katsoo kohti ”pää kallellaan, ruskea iso silmä ihmettelevänä” tai kun kohtalon – poikkeusoloissa –  yhteensaattamat nainen ja mies loikkivat huopikkaissa pihan yli saunaan tähtien ja kuun valuttaessa ”tasaista valotihkua”, elämä itse sorvaa runoa.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt "löytänyt" toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. - Kuva Marek Sabogal.
Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt ”löytänyt” toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. – Kuva Marek Sabogal.

Einolla on muistisairaus, ja sen oireiluun havahtuessaan hän tuntee hämmennyksen kipuna, jomottavana paineena päälaella ja ärtymyksenä. Mutta näitten tuntemusten lomasta kimpoavat myös ne ainekset, joista tarina on rakennettu.  Muistilla on pitkät jäljet. Pohjoiskarjalainen maalaispoika Eino oli sodan aikainen kaukopartiomies, jota pyydettiin tekemään tiedusteluretki myös sodan jälkeisissä oloissa. (Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon tiedustelumatkoja, joista maksettiin hyvin. Tuolloisen vakoilun Naton hyväksi ovat tutkijat todenneet olleen oletettua laajempaa.)

Muistin jäljet

Einon salainen retki itänaapuriin sodan jälkeen on jännityksen täyteinen. Ja verinen. Miehen kohtalona oli haavoittua sodan jo päätyttyä! Asiasta vaiettiin. Edes vaimo ja poika eivät olleet perillä siitä mitä tapahtui. Vasta  pojanpojalla Joonaksella on oikeus esittää ukilleen kysymyksiä sodasta, tappamisesta ja millaista se oli. Veteraani vastaa rehellisesti surmanneensa muutaman. Ja ettei ”taivaaseen ole asiaa senkään puolesta”. Velvollisuuden- ja synnintunnon välinen ristiriita ja ahdistus olivat sen jälkeen elämänmittaisena seuralaisena. Eino myös selvittää, ettei kaikista ollut tappohommiin. Ei kovimmista, kuten luulisi, pikemminkin sitkeimmistä.

Että mies koki kohtalokkaalla, lähes hengen vieneellä viimeisellä retkellään myös elämänsä rakkauden, sen hän kertoo meille lukijoille, etuoikeutetuille. Syyllisyydentunnon silloinkin painaessa. Sukulaisilla oli nielemistä jo pelkästään oudon pitkäksi venyneessä katoamisreissussa. Perheystävä,  aina iloinen evakkokarjalainen Hilja kuitenkin laittoi palikat paikalleen selvittäessään tiedonjanoiselle Joonakselle:  ”Se oli ukillas liian valmis maailma, kun tuli soasta. Ei ollu herkkua hälläkään nuoruus. Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja  – – – Se pannahisen sota!

Kaarina Naski