Vaikenemalla ei voiteta

 

Anna Takanen
(s.1968) joka tunnetaan työstään taiteellisena johtajana ja teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa sekä kirjoittamastaan, myös Suomessa nähdystä menestysnäytelmästä Fosterlandet, on debytoinut kirjailijana teoksella Sinä olet suruni. – Kuva Fredrik Skogkvist.

Taiteilijat jos ketkä tietävät, miten maa makaa. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vaikkapa hiljattain Suomessa ilmestyneestä sotalapsia käsittelevästä kirjasta yhtä hyvin kuin Kansallisteatterin vahvasta kantaesityksestä. Eri aikakausi, eri problematiikka – vai onko sittenkään?

Mistä johtui murhe?

”Ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä. Ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.” Näin kirjattiin nelivuotiaan Timo Takasen potilaskertomukseen ruotsalaisessa Kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa vuonna 1942. Keuhkokuume parani, mutta suru, se jäi. Sitä on purkanut auki Timon tytär Anna kipeänkauniissa teoksessaan.

Ruotsalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja Anna Takanen halusi selvittää isänsä tarinan ymmärtääkseen, mistä oikeasti johtui murhe, joka asui taitavasti piilotettunakin tuossa isokokoisessa komeassa miehessä ja joka toistui Suomen-mummon Saaran poskille läiskähtävinä suurina kyyneleinä. Ja jonka hän tunsi välillä aaltoilevan myös itsessään. Syntyi kirja Sinä olet suruni (Gummerus, suom. Leena Vallisaari). Timon isä, karjalainen Väinö Takanen kaatui sodassa, ja yksinhuoltajaäiti teki raskaan päätöksen lähettää esikoisensa sotalapseksi. Pikkuveli Leevi jäi kotiin. Siitä alkoi kaikkia kolmea kalvava kaipuu, vaikka asiat näennäisesti järjestyivät. Timo sai Ruotsinmaalta kelpo vanhemmat, valmistui aikanaan poliisiksi ja perusti oman hyvän ja rakkaan perheen. Myös Suomessa elämä asettui jengoilleen. Timoa vaivannut häpeä siitä, että oma maa petti hänet ja oma äitikin hylkäsi, ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ennen kuin tytär oli saanut suuren urakkansa valmiiksi ja testannut sen näytelmän Fosterlandet (Isänmaa) muodossa. Kirjoittaja ja kohde olivat käyneet läpi monet riidat, isä oli ollut hankala, vastentahtoinen haastateltava, kunnes koki avautumisensa vapauttavana. Näytelmä oli menestys. Kokemukseen saattoivat monet samaistua. Niin kuin nyt saman aineiston pohjalta syntyneeseen teokseen.

Toista maailmansotaa pakoon siirrettiin Suomesta yhteensä lähes 80 000 lasta muihin Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana yksistään Ruotsiin vietiin tai lähti n. 72000 lasta. 15 500 sotalasta jäi palaamatta synnyinmaahansa. Aiheesta on lukuisia yliopistotutkimuksia ja kirjallisuutta, uusimpana Anna Takasen teos, jossa surulle antaa kasvot kirjailijan sotalapsi-isä. – Kustantaja Gummerus, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

 

Vasta vuosikymmenten päästä löytyneestä kirjeenvaihdosta ilmeni, että Timon äiti Saara oli useat kerrat yrittänyt saada poikaansa Ruotsista takaisin, mutta kun toinen äiti halusi pitää pojan, asiasta ei kukaan kertonut Timolle. Sotalapsen tahto ja mielenrauha jäivät kahden äidin taskuun. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään Suomessa vasta nuorukaisena. Yhteydenpito käynnistyi varovaisesti ja vahvistui ajan mittaan; veljeksistä tuli todella läheiset. Perheitä ja sukua yhteen kokoavia asemapaikkoja löytyi niin Suomesta kuin Ruotsista. Kirjailijan oma elämäntarina polveilee hienosti mukana. Joutuminen finne -pilkan kohteeksi koulussa ei ole unohtunut, mutta Annalla on voimaa ja lahjakkuutta kääntää mielipaha voitokseen. Sen on hänen taiteensa osoittanut.

Esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa

Sukua on koolla myös Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa uudessa näyttämöteoksessa Suomen Kansallisteatterissa.  Westerberg tunnetaan tuotteliaana ja kiintoisana nykydramaatikkona. Sinivalas on esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa. Meri sen pinnalla tanssivine aurinkoineen, tyrskyineen, ikiaikaisine kallioineen, merenelävineen ja kasveineen muodostaa keskiön, johon tarina peilaa. Upeine videointeineen ja oikein ajoituksin syntyy jotain sellaista, joka uppoaa paremmin yleisöön kuin hätkähdyttävimmätkään luennot. Jos sen pukisi yhden lauseen muotoon, kuulostaisi se tältä: ”Kaikki lintulajit, joiden ääniä esityksessä on käytetty, ovat kuolleet sukupuuttoon”. Nyt käsitellään siinä luonnon tuhoa missä ihmisen itsekkyyttä, siinä muutoksenhalua missä muutoksenpelkoa.

Elena Leeven herkkä ilmaisuvoima kannattelee tarinaa, jossa perheen solmut ja näkökannat tulevat avatuiksi pidäkkeettömästi. Kuva henkii mielen ja maiseman harmoniaa.

Saaressa tapaamiamme ihmisiä tuskin laskettaisiin oikeiksi saaristolaisiksi, vaikka heidän suhteensa ulkosaaristoon tuttuine huvilarakennuksineen ja pihapiireineen onkin läheinen. He ovat kuka mistäkin tähän lähisuvun tukikohtaan syntymäpäivien merkeissä pyrähtäneitä. Halataan paljon, mutta vähä vähältä sisarusrakkaus rupeaa näyttämään enemmänkin vihalta, hyväosaisuus pettymykseltä ja elämä elämänvalheelta. Muutoksen tarvetta on, mutta otetta ja rohkeutta puuttuu. Aivan niin kuin yleisemminkin yhteiskunnassa, ilmastonmuutoksesta puhutaan kovilla äänenpainoilla, mutta torjuntatoimenpiteet eivät saa kannatusta. Miksi pitäisi luopua mistään, kun kaikki eivät kuitenkaan?

Valaan vatsaan joutunut Joona on tekstin sanoman kannalta toimiva raamatullinen allegoria. Ihmisessä itsessään asuu se voima, joka auttaa kääntymään ja muuttamaan suuntaa. Rakkauden uskotaan synnyttävän rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Epäilemättä myös Sinivalasta, tuota uhanalaista merten jättiläistä kohtaan, jolta näytelmä on saanut nimensä.  Teatterikokemuksena esitys on sekä koskettava että viihdyttävä. Komiikkaa varsin inhimilliseltä ja tunnistettavalta tasolta hyödynnetään hyvin sisarusten luonnehdinnoissa ja kipupisteiden paljastuessa. Näyttelijäkunta edustaa maan ykkösiä, ja tarinaa myötäilevän musiikkikulissin sivustatuella vahvasti eletyt tunnetilat saavat ilmaa ja merkitystä.

Supertaidokkaalla videoinnilla, kahden tason kerronnalla kohtaukset virtaavat yllättävän luontevasti. Etualalla näyttämöllä veljeksiä esittävät vas. Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long sekä isän roolissa Markku Maalismaa. Selin pikkusisko Anna, Elena Leeve. Taustalla suuressa videokuvassa tarinasta kirjaa tekevä Laura, Emmi Parviainen.

Niin kuin Takasen kirjassa myös Westerbergin näytelmässä nostetaan esille toisenlainen tulevaisuuden usko.

Poika tiesi

Kevennykseksi pari tarinaa kirjasta Sakastissa nauretaan (toim. Olli Seppälä Kirjapaja)

Terveisiä kirkosta, sanoi emäntä kun pääsi tupaan. -Mistäs se rovasti tänään saarnasi? isäntä kysyi

-Synnistä taas.

-Ja mitä mieltä oli?

-Tuntui edelleen jyrkästi vastustavan.

Piispa Nikolainen vieraili piispantarkastuksen yhteydessä pyhäkoulussa. Hän kysyi:

-Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?

Pieni poika vastasi kirkkaalla äänellä:

-Kekkonen!

Ei, kyllä ensimmäinen ihminen oli Aatami, sanoi piispa hymyillen.

-Ai niin, jos ulkomaalaiset otetaan mukaan, huudahti poika.

 

Kaarina Naski

Toisilla on ”se jokin”

Uusi Suomen Kansallisteatteria valottava teos käsittelee
1970-1990-lukuja, jolloin niin teatteri kuin koko suomalainen yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Kansikuva on näytelmästä Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina, 1975. Nimiosassa (ylimpänä) Pentti Siimes, muissa rooleissa vas. Peter Turtschaninoff, Lars Svedberg, Seppo Laine, Kauko Helovirta, Tarmo Manni, Kim Floor ja Tapio Hämäläinen. Lavastus Pekka Heiskanen, kuva Kari Hakli, Suomen Kansallisteatterin arkisto. Kannen suunnittelu Teemu Junkkaala. SKS

-Multa kysyi nuori toimittaja, että kuule, minkä värisenä sä menet Kansalliseen? -Mä sanoin, että lähinnä kai vihreenä, koska tässä vasta opettelen näyttelemistä. Näin kertoo näyttelijä Soila Komi uransa alkuaikojen värittyneestä ilmapiiristä Suomessa. Samoihin aikoihin myös vanhempi kollega Hannes Häyrinen pohti taiteen olemusta: ”Joillakin nuorilla ohjaajilla on se jokin, esimerkiksi tällä Hällströmillä, Holmbergilla ja Korhosella, vaikka nehän on kommareita kaikki!”

Näilläkin repliikeillä voitaisiin tiivistää ennakkoluuloista ajankuvaa, joka osui Kai Savolan pääjohtajakauden 1974-1991 alkuun. Koko kautta käsittelee professori emerita Pirkko Koski vastikään ilmestyneessä historiateoksessaan Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa. Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on yhtä lailla kuin Kansallisteatterikin 1800-luvulla perustettu kulttuuri-instituutio. Vielä 1870-luvun alussa Kansallisteatteria pidettiin vanhoillisena, mutta Savolan kauden loppupuolella jo Suomen teattereiden edelläkävijänä. Pääjohtaja oli arvostettu draaman tuntija, jonka toiminnassa kuvastui yksilölähtöinen sosiaalinen vastuu, erottautuminen nationalistisesta kansallisesta ajattelusta ja kansainvälisyys. Savolalle myönnettiin professorin arvonimi 1983.

Karjalaiset taiteilijat ovat antaneet vahvan panoksensa niin Suomen teatterielämään kuin muillekin kulttuurin sektoreille. Monille heistä on Kansallisteatteri ollut työnantajana. Uukuniemeläiselle Tapio Hämäläiselle esimerkiksi. Vaikka Hämäläinen muistetaan eritoten vuoristoneuvos Tuurana Turhapuro-leffoista, hän teki ennen muuta merkittäviä rooleja näyttämöllä. Kesäteatteripesti Pyynikillä kuusikymmenluvulla leimasi Hämäläisen yhdeksi Antero Rokan roolin mainioista tulkitsijoista.

Rokasta Rokkaan

Tästä juohtuu lukijan mieleen edelleen, että Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen Rokka – Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa – oli Viipurissa syntynyt amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen, joka oli palvellut sota-aikana ilmavoimissa tähystäjäupseerina. Vuonna 1959 Tolvanen muutti vaimonsa kanssa Australiaan ja myöhemmin perheineen Etelä-Afrikkaan. Väinö Linnan romaanissa Rokan esikuvana ollut Viljam Pylkäs puolestaan oli syntynyt Valkjärvellä. Rauni Mollbergin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Rokan roolissa nähtiin Vuokselassa syntynyt Paavo Liski. Ohjaaja, teatterinjohtaja, professori Liski oli kulttuurivaikuttaja, jolle niin Karjala-kysymys kuin suomalaisuus olivat tärkeitä.

Perityt ominaisuudet

Pirkko Kosken kirjan henkilöluettelossa on mainittu ainakin seuraavat karjalaisperäiset Kansallisteatterissa työskennelleet tai siellä edelleen toimivat taiteilijat: Paavo Liskin poika Petri Liski, antrealainen Antti Litja, viipurilainen Ritva Ahonen-Mäkelä, uusikirkkolainen Eugen Terttula, liperiläinen Henny Waljus, lappeenrantalaiset Lauri Väärä ja lavastaja Pekka Heiskanen sekä viipurilainen lavastaja/lasitaiteilija Oiva Toikka. Menestykseltä, palkinnoilta ja arvonimiltä eivät ole välttyneet edustivatpa sitten luovutettua, Etelä- tai Pohjois-Karjalaa. Joskus pelkän lähtökohdan mainitseminen, jollei nyt ihan ole kiinnitykseen vaikuttanut, on saattanut toimia isona plussana. Kun pääjohtaja Kai Savola kysyi nuorelta Pirjo Luoma-aholta, onko hänessä itkijänaista, saattoi tuolloin vastavalmistunut näyttelijä vastata varmalla äänellä: ”Taatusti, olen äitini puolelta karjalaista sukua!” Pääjohtaja vakuuttui. Perityt ominaisuudet ratkaisivat.

Herkkua on

Herkkua kuin heinänteko -esityksen koko ensemble. Ohjaaja Sari Siikander, rooleissa Sinikka Sokka, Nina Tapio, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang, Sami Hintsanen, Kai Vaine, Pihla Penttinen, tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine, Katri Mäkinen.

Ja jos taas hypähdetään Uuteen Iloiseen Teatteriin Helsingin Linnanmäelle, niin siellä kaikki on, kuten revyyn nimikin jo sanoo, Herkkua kuin heinänteko. Ja samalla varmistuu se, mistä hyvä revyy on tehty: musiikki, tanssit ja sketsit sekä oikea ajoitus – samppanjapullon korkin tulee poksahtaa juuri kun kesä on ovella. Lämmintä huumoria, railakasta menoa ja paljon upeata silmänruokaa. Uudistunut ja nuorentunut käsikirjoittajajoukko on tematiikassaan lähtenyt feministisestä ajattelusta peilattuna mm. vanhoihin Suomi-filmeihin, nähnyt arjen komiikkaa myynnissä ja mainonnassa ja monissa päivän must-ilmiöissä. On hykerryttävää joogatuokiota ja huussifilosofointia sekä riemullista perhedynamiikkaa huonokuuloisen mummin saadessa talon tyttären sulhasehdokkaan kuulusteluillaan epätoivon partaalle. Jean S. -yhtye loihtii musiikkia kapellimestari Anssi Sopasen toivomaan suuntaan solistisessa ilottelussa ja värikkäässä näyttämökuvassa, jonka kruunaa Mikko Ahdin tasokas koreografia. Tanssijat ottavat estradin, taipuvat miten tahtovat, fiilistelevät ja hurmaavat…

Tanssiva leipuri

Antton Laine osaa myös poseerata. – Revyykuvat Harri Hinkka.

Tanssijoista tekee mieli mainita eritoten Antton, jolla on ollut erikoislaatuinen etenemistie. Ja jo tähän mennessä hieno ura. Laulavia leipureita tiedetään maailmalta – italialaisen Luciano Pavarottin isä oli sellainen, ja pojasta se vasta mahtava laulaja tuli, mutta Antton Laine on tanssiva leipuri. Niin juuri. Mitäs sanotte? Brasilialaissyntyinen Antton varttui Kotkassa, ja kaikki perheen lapset harrastivat voimistelua, pojat Innossa, tytöt Kisailijoissa. Breakdance-kurssilta suoraan kilpatanssin pariin Kotkan Hyrriin. Sillä seurauksella, että juuri Kotkan ammattikoulusta leipuriksi valmistunut nuorukainen suuntasi kesätyöpalkkionsa turvin Helsinkiin. Eikäpä aikaakaan, kun Antton Laine voitti showtanssissa maailmanmestaruuskultaa ja kolme maailmanmestaruushopeaa parinsa Katja Törmälän kanssa. Nykyisin Laine on tanssijan työnsä ohella varsin kysytty ja maineikas koreografi, ei vähiten urheilun puolella. Hän on mm. joukkuevoimistelun naisten sarjan maailmanmestariryhmän Tampereen Minettien koreografi. Semmoisia leipureita Kotkassa kasvaa!!

Metsäläisyys ja mitä se on?

Kuka nyt edellämainitustakaan päätellen enää uskoo, että me suomalaiset olemme metsäläiskansaa? Jaa, hetkinen, mitä se Aura Raulo sanookaan? ”Olen osa tätä ekosysteemiä, siellä minulla on paikka karhunsammalen ja pystynäivertäjän välissä.”(HS 16.5.2019)

Tuo on kyllä kauniisti, lähes runollisesti sanottu. Kuka on Aura Raulo? Lehtikuvasta päätellen iloinen, nätti nuori nainen. Näyttääpi tekevän väitöskirjaa Oxfordin yliopistossa Englannissa. Evoluutiobiologiasta. Oli amerikkalaistytön kanssa tutkijana Madagaskarin sademetsässä ja on aiheuttanut hämminkiä mm. pitämällä konferenssiesitelmän liito-oravista minä-muodossa ja aiheen mukaisessa asussa, ikäänkuin liito-oravana. Kuulostaa tosi mahtavalta. Aura Raulo on kertonut myös ahdistavista lapsuudenkokemuksistaan ja tietää että moni huippututkija on ollut lapsena koulukiusattu. Ja kuin eräänlaisena vahvistuksena mainitsee senkin toteamuksen, että Piilaaksossa epäcooleista nörteistä on tullut miljardöörejä (Kirkko ja Kaupunki 11.2.2019)

Rauloa kiinnostaa villien metsähiirten, liito-oravien ja vampyyrilepakoiden hyödyllinen bakteeristo. Näistä bakteereista ja ihmisen vastustuskyvyn vahvistamisesta kuullaan taatusti myöhemmin.

Kaarina Naski

Kun aika oli poissa saranoiltaan

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Orjatsalo -teos on saanut väkevän kansikuvan. Siinä on kuvattuna viime vuosisadan suuriin nimiin kuuluvan taidemaalarin Antti Favénin maalaus silloisesta Kansan Näyttämön näyttelijästä Aarne Orjatsalosta vuonna 1912. Museovirasto.

-Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

-Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?, hän kysyy.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla. Lukija jää miettimään yksittäisen ihmisen henkilökuvaa, johon eri valaistuksessa syntyy erilaisia sävyjä. Ja sitäkin, miten ajan tuoma patina on jo arvo sinänsä.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntyneen Aarne Alarik Riddelinin (myöh. Orjatsalo) isä oli ammatiltaan metsänhoitaja (kuten myös puolisen vuosisataa myöhemmin syntynyt niin ikään simolainen, Veikko Huovinen, rakastettu kirjailija.) Teos vilisee silloisia tunnettuja taiteilijanimiä Eino Leinosta nuoreen Tauno Paloon.

Aarne Orjatsalo oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine jäi.

Maamme historia on Aarnen tarinassa koko ajan läsnä. Samana vuonna – 1899 – kun koulupojasta tuli näyttelijäoppilas Suomalaiseen Teatteriin Helsingissä, kuultiin Sibeliuksen Finlandian ensimmäinen versio sanomalehdistön päivien juhlanäytöksessä 1899. Päivälehdestä saatiin lukea arvostelu Hamletista – kriitikko Eino Leino huomioi Aarnen Gyldensterninä, ja Uusi Suomikin kiitti nuorta tulokasta. Pian puhuttiin myös saman näyttelijän komeasta Lemminkäisestä.

Sisäänrakennettu tragedia

Suomessa oli käynnissä suuri rakennemuutos, ja sosialistiset ajatukset alkoivat levitä Saksasta ja Venäjältä. 1903 Suomen Työväenpuolue pitää kokouksensa Forssassa ja muuttaa nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Kirjoittaja toteaa, että työväenluokkaan samaistuminen tuntui varmaan Aarnesta hienolta, mutta työläisille Riddelin oli edelleen herra. Tuolloin näyteltiin osuvasti Maksim Gorkin Pohjalla -näytelmää, vaikuttavaa köyhälistökuvausta, jossa samainen ”herra” keräsi sulkia hattuun nuorena Aljoshkana. Seurasi juhlahumua ja kolttosia ja pahaksi onneksi ensimmäiset potkut. Niitä mahtui Orjatsalon uralle useampia, kuten pakomatkojakin. Eka kerralla merille, Pietariin ja Odessaan, jossa yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Kotiin palattua Tampereen Teatteriin, nyt nimellä Arne Karpio.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan”punainen julistus”, ja Karpio tai minkä hän nyt tällä kertaa onkaan, valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 ja esittämään – lehtiarvostelujen mukaan unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi. Lukija on hämmentynyt moisen monipuolisuuden edessä. Ei ihme, että jutuista tuli, kuten Laukon torpparihäädöistä, teatterimiehen dramaturgialla laadittuja.

Elli Tompuri, kaunotar mutta paljon muutakin. Hän oli 1900-luvun merkittävimpiä näyttämötaiteilijoita ja vuosisadan alkupuolen teatterikentän näkyisä toisinajattelija, Orjatsalon hyvä ystävä. Vuonna 2001 Helka Mäkinen väitteli Tompurista tohtoriksi Helsingin yliopistossa teatteritieteen alalta. Jo otsikko oli paljonpuhuva: Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.
-Postikorttikuva (Paul Heckscher) on Tampereen Teatterin arkistosta, eikä kuulu ko. kirjassa julkaistuihin.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys, sama mielen valoisuus, sama edesvastuuttomuus, sama persoonallisuuden ärsytys- ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan. Pennanen mainitsee Jalmari Finnen arvostelun Kullervosta esimerkkinä oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta Orjatsaloon.

Max ja Moritz ja karu todellisuus

Teoksen tekijä on itsekin teatterimiehenä oivaltanut hyödyntää kerronnassa vastakohtaisuudet ja komiikan. Niinpä mieleen tulee Max ja Moritz, kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella. Kirjailija Esko Piipon mukaan jo lähtö kangerteli, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Hevoskyydillä oli mentävä Porvooseen. Mutta lausujat saavuttivat menestyksen, jonka siivittämänä jatkettiin siinä määrin rennoissa merkeissä, että runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen. Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta kun sanoi, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa Helsingissä. Ettei tilaisuutta pidetty Kansallisteatterissa, sen huomioimisesta syntyi merkittävä aikalaisarvio. Eino Leino ihmetteli, miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä.

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tulee valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi, suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä ja haikailee uutta työväenteattereille suopeampaa yhteiskuntaa. Jotaarkka Pennanen sanoo, että Orjatsalon vallankumouksen tie kulkee enemmänkin kohti teatteria kuin rintamaa. Professori Heikki Ylikangas antaa hänen mukaansa realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Pennanen tarkisti vielä asian viipurilaisista lehdistä. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta. Orjatsalo ei kuulunut Pennasen mukaan itse legioonaan vaan oli suoraan päällystön alainen. Hän oli mukana legioonalaisten asioiden käsittelyssä vielä Lontoossa, jossa tapasi mm. Charlie Chaplinin päästyään vihdoin taas näyttelijänä estradille Winter Garden Theatressa 1921.

Pyssynpauketta finnien haaleista

Kesäkuussa 1923 amerikansuomalainen Raivaaja kertoi Orjatsalon päässeen vihdoin Yhdysvaltoihin. Hän näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia, ja niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät finnien haaleista kuuluvaa pyssynpauketta. Elli Tompurikin saapui Amerikkaan 1924 kiertueelle, mutta Orjatsalon, arvostamansa kollegan kanssa hän ei voinut esiintyä samoilla näyttämöillä amerikansuomalaisten poliittisen jakautuneisuuden ja haalien ”pesäeron” vuoksi.

Oltuaan kiertolaisena Amerikassa mm. Minnesotan, Virginian ja Mainen osavaltioissa ja johdettuaan New Yorkin työväentalon näyttämöä Orjatsalo sai vihdoin Suomen passin helmikuussa 1929 ja palasi Suomeen. Pian hän kävi taas turneella, mm. Itä-Suomen kaupungeissa Viipuri tukikohtanaan ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Työväenteatterin johtajaksi epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Pian Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin: seurauksena potkut. Ja taas pakomatkalle, viimeisen kerran. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta Eino Leinoa lainaten: Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…

Kaarina Naski

Varjonyrkkeilyä itsensä kanssa

Näyttelijän yökirja on omistettu kaikille teatteria rakastaville. Eikä vähiten teatterityöntekijöille. -Kuva naamiosta Mari Ropponen, kansi Tarja Kettunen. Kustantaja Avain.

Jos suuria diivoja vielä olisi, Eila Ilenius voitaisiin nähdä sellaisena. Ilmaisuvoimainen kaunis nainen. Mutta ei hän tähteyteen ole tähdännyt. Hän on asettanut riman korkealle voidakseen edustaa ammattiylpeydellä rakastamaansa alaa. Suomessa on lukemattomia lahjakkaita ja uutteria, mutta suurelta julkisuudelta piiloon jääviä teatterintekijöitä, joiden puolestapuhujaksi Ilenius on kuin vahingossa – oman projektinsa puitteissa – noussut. Myös ns. auktorisoitujen teatterikaupunkien ulkopuolella tehdään totista työtä, ja ”taiteessa vain harvat nerot ovat ainutkertaisia; hyvänkin täytyy riittää”, kuten maineikas virolainen teatteriohjaaja Mikk Mikiver on todennut. Niinpä.

Eila Ileniuksen uransa aikana pitämät työkirjat ovat olleet pohjana ”yökirjalle”, johon nimeen päädyttiin sanaleikkinä ja siksi, että muistiin merkitsemiset tosiaan tapahtuivat öisin. Ja miksi tällainen kirjaaminen, roolien tutkiminen niin ohjaajan kuin oman intuition kautta on sitten ylipäätään ollut tärkeätä? Asianomaiselle se on ollut tietysti osa työmetodia, ja varsin kunnioitettavaa sellaista, mutta lukijalle se tulee avaamaan ihan uusia maailmoita. Moniko teatterin ystäväkään tajuaa miten kokonaisvaltaista kuhunkin rooliin paneutuminen ja keskittyminen on, kun euforia ja riittämättömyyden tunne vuorottelevat?

Maailma on niin väärä

-Täytyykö olla kyllin vahva näyttääkseen heikkoutensa?, pohtii kirjoittaja. Hän on ollut ahne oppimaan upeilta dramaatikoilta ja ohjaajilta, hän on kuunnellut siinä lähimpiään missä kollegoita ja kriitikoita; hän on hakenut ja saanut tilan kasvaa. -Jututin erästä punkkarityttöä, joka sanoi, että maailma on niin väärä, ettei kukaan oikeasti piittaa, mitä tälle pallolle tapahtuu, kun vain itsellä menee hyvin

Eila Ilenius, näyttelijä FIA, on työskennellyt useissa Suomen teattereissa, pisimpään Kotkan kaupunginteatterissa, vieraillut kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisteatterissa sekä tehnyt roolitöitä televisiolle ja radiolle. Ileniuksella on niin ikään takanaan vuosi Yhdysvalloissa kutsuttuna vierailijana Oregonin ylioppilasteatterissa, ja hän oli mukana myös Kotkan kaupunginteatterin väkivahvassa tiimissä, joka vei ulkosuomalaisille esityksensä Viisi naista kappelissa, Arto Seppälän kirjoittaman omaleimaisen ja komediallisen näytelmän. Sitä esitettiin menestyksekkäästi Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. – Kuva Katja Jalkanen.

Edellämainittu tapahtui siinä vaiheessa, kun Ilenius ja koko tiimi Kotkan kaupunginteatterissa etsiytyivät juurakkopoluilta sotapoluille. Bertolt Brechtin `Äiti Peloton ja hänen lapsensa` nuoren Rauli Jokelinin rohkean näkemyksellisesti ohjaamana tarjosi kiintoisan roolialustan Ileniuksen tulkitsemalle mykälle Kattrinille, jota voitiin nyt katsomossa peilata niin ikään vahvaan Juurakon Huldaan, edelliseen roolityöhön. Kattrinin kehityskaari äidintytöstä hippivaiheen kautta oikeuden omiin käsiinsä ottavaksi soturiksi on hämmentävä. Miten niin pääsi käymään, uskottavasti? Näyttelijän oli se perusteltava, ja arvosteluista päätellen hän myös onnistui tehtävässään.

Samalla tavoin teoksessa jäljitetään yhtä vilpittömästi kuin tuskaisesti vastauksia muutaman muun draamankulun ja roolikuvan kanssa. Kun esimerkiksi Tshehovin Kolmen sisaren Olga traagisessa kohtauksessa puhuu kärsimyksen jalostavasta tarkoituksesta ja sitten yhtäkkiä muistaa, että nyt täytyy elää, kun musiikkikin soi niin iloisesti, se voi herättää kuulijoissa hämmästystä. -Mutta eikö ihminen juuri noin käyttäydy, kun tapahtuu liian suuria asioita käsitettäväksi heti, päättelee Eila Ilenius ja sanoo vuosien myötä yhä enemmän ihmetelleensä Tshehovin tarkkaa röntgenkatsetta.

Pitäkää ittestänne kiinni

Tekijän viisas asenne vaki- tai vierailevia ohjaajia kohtaan tulee hyvin näkyviin, ohjeet otetaan vastaan mutta ei suodattamatta. Lauri Väärästä Kurt Nuotioon, Hans-Georg Simmgenistä Jouko Turkkaan, erilaisia työtapoja, mutta yhtälaisia tavoitteita.

Teatterikorkeakoulun jatkokurssilta on jäänyt mieleen maneereitten kartoittaminen ja karkottaminen. Professori Turkka yllytti luottamaan ”monotonisuuteen” turhanaikaisen elävöittämisen tai värittämisen sijaan. Hän myös jakoi tukevia eväitä: ”Tehkää työstä elämäntapa ja pitäkää ittestänne kiinni”.

Teattereita ja näyttelijöitä voi arvostaa eri lailla, mutta joka paikassa on ihmisiä katsomassa; ovatko jotkut sitten parempia, jotkut huonompia?, siinäpä hyvä kysymys estradilta esitettäväksi.

Näyttelijän yökirjan kerronnassa on joitakin turhan pitkitettyjä jaksoja, eikä toistoltakaan ole täysin vältytty, mutta kieli on kaunista ja sisällön kokonaisanti voittaa em. miinukset. Harvinainen teos pinnallisessa nykymaailmassa, ”opiksi ja ojennukseksi” näyttelijöille ammattilaisista harrastajiin; teatteriopiskelijoille kurssikirjan veroinen. Puhtaat unelmat kannustivat usein sotien jälkeisessä Suomessa nuorisoa yrittämään rehellisesti eteenpäin. Näin kävi Eila Ileniukselle, joka sanoo olleensa onnekas ja muistuttaa myös tämän päivän nuoria oikeutuksesta uneksimiseen.

Kaarina Naski

Kantaesityksiä 100-vuotistunnelmissa

 

Teatterit ympäri Suomea ovat huomioineet ohjelmistossaan maan juhlavuoden. Niin Kansallisteatteri kuin Helsingin Kaupunginteatteri esimerkiksi ovat nostanet estradeilleen tematiikkaan hienosti istuvia kotimaisia kantaesityksiä. Kansallisessa lähdettiin liikkeelle Koivusta ja tähdestä, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vetää yleisöä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja pienellä näyttämöllä Suomen hauskin mies. Maan historialla on kaikissa suurin rooli, mutta tulkitsijat pitävät huolen yllätyksellisyydestä ja siitäkin, että balanssi pitää. Teatteritaiteen historian siipien havinaa tuovat mukaan tunnettujen näyttelijäsukujen toisen tai kolmannen polven edustajat Palosta Salmiseen, Raniniin, Rinteeseen…

Jukka Puotilalla ja Tiina Weckströmillä on paikkansa Koivun ja tähden keskiössä, niin myös tässä Mitro Härkösen symbolisessa kuvassa.

Suomen Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Koivu ja tähti on näyttämökuvaltaan vetovoimainen. Satumetsän kauneus kiehtoo, ja yhdistettynä lyyriseen dialogiin vaikutelma on syvästi esteettinen. 1800-lukulaisen Sakari Topeliuksen satu koivusta ja tähdestä on ollut niin suomalaisille kuin ulkosuomalaisille symbolisuudessaan merkityksellinen. Se juontaa isonvihan ajoista ja kertoo kasakoiden Venäjälle ryöstämistä sisaruksista, jotka lopulta löytävät tiensä kotimökkiin johtotähteään seuraten.

Myyttiset ja realistiset tapahtumat etenevät rinta rinnan, kansallismielisyys ja kansallisen yhtenäisyyden rakoileminen kohtaavat näytelmässä. Muistutetaan, että suomalaisia on lähtenyt myös vapaaehtoisesti synnyinmaastaan pysyvästi tai palatakseen joskus ja huomatakseen, että kotipihalle on tullut vierasta väkeä leikkimään. Mitä he ovat odottaneet uuden asemamaan tarjoajilta ja miten suhtautuvat nyt ollessaan itse isännän asemassa? Tarinan keskiössä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer (uljaasti eläytyvät Tiina Weckström ja Jukka Puotila) eri aikakausissa liikkuen ja kantaa ottaen.

Metsällä on vahva osuus roolinimistössä, on mäntyä, koivua, kuusta, korppia ja sutta. Nykypäivän luonnonsuojelun voi kuvitella saavan pontta tuosta ajasta, jolloin luontoa todella kunnioitettiin, jolloin niin puulla kuin kaikella elävällä uskottiin olevan sielu. Myös alkuperäiskansojen asemaa ja oikeuksia kerronnassa sivutaan. Metsäsuomalaisten muuttuminen urbaaneiksi nykyihmisiksi on ollut pitkä prosessi. Nyt muinaisen mökin tilalla on kesämökki rapujuhlineen ja tyhjäkäynnilla olevinen vieraineen. Jumittuminen ja kaiken turhuus kertonevat mielen metsästä, jota ei ole hoidettu. Tulevaisuus ei näytä valoisalta. Mihin on maa ja oikeastaan koko ihmiskunta menossa?

Yksinäinen soturi

Mannerheim huolehti siitä, ”ettei Suomi katoa”. Roolissa Helsingin Kaupunginteatterin pääjohtajan tehtävästä hiljattain eläkkeelle siirtynyt ansioitunut näyttelijä Asko Sarkola, joka epäilemättä oli sisäistänyt roolinsa myötäiset sotilaan velvoitteet ”ryhdin, tahdin ja etäisyydet”.

Juha Vakkuri on zoomannut näytelmässään Suomen tasavallan 6. presidenttiin, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi, kun on kestänyt aiemmatkin arviot, jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen myyttisen maansa pelastajan. Suomen teatteriohjaajien ykkösketjuun kuuluva Kari Heiskanen tarkentaa ’ìhminen-Mannerheimiin’. Ja nimihenkilöä tulkitseva Asko Sarkola hallitsee yhtä lailla sumeilemattoman ison ilmaisun kuin hienovaraiset nyanssit. Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. On vastuullinen ja lopulta yksinäinen.

Ohjaajan sanoin tarina etenee ”asia edellä”. Mutta vaikka episodit seuraavat toistaan jokseenkin kronologisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa. Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivatkaan esitykseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu, ja huipputekniikalla toteutettu videointi kuljettaa tapahtumia lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.

Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on hieno näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa. Ristiriitoja ilmentävä dialogi on parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä. Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, Etelä-Suomen teollistajana puhaltaa ilmoille suuttumuksensa laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista sekä hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja perheiden ahdingosta. Ja toisessa ajassa, Wilhelm Keitelina, raivostuneena saksalaisena sotamarsalkkana irrottelee Eero Saarinen

Paljonpuhuva ilme saksalaisen sotamarsalkan Wilhelm Keitelin (Eero Saarinen) kasvoilla. Marski (Asko Sarkola) pysyy tiukantyynenä.

Näytelmässä kahdet muistikuvat täydentävät toisiaan, Mannerheim-muistojen kirjaajan eversti Aladár Paasosen ja nimihenkilön. Enemmän tilaa olisi suonut annettavan vastavoimana maineikkaalle nasevasanaiselle kenraalille Aksel Airolle. Sarkola joka tapauksessa onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista. Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.Tulkitsijan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Roolisuorituksen nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.

Rajua leikkiä

Kun kahdessa edellämainitussa näytelmässä komiikkaa on rajatusti, ei uskoisi sitä löytyvän senkään vertaa näytelmästä, joka käsittelee vankileiriä. Mutta Helsingin Kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä ja vieläpä loistokkaasti. Rooleja tehdään sydänverellä, ja katsomo vastaa – se on niin mukana, että varoo antamasta edes ilmaisun oikeuttamia väliaplodeja.

Vuoden 1918 sota vaati surullisen paljon uhreja, ja miltei puolet heistä kuoli vankileirillä. Suuri osa menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita miehiä, kuutisensataa vieläpä alle 18-vuotiaita. Toistatuhatta ammuttiin, ja 13 446 suomalaista kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi sadat menehtyivät leireiltä vapauduttuaan.

Teloitusten varjossa lavalla hullutellaan kuin viimeistä päivää. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborg, vetoavasti osansa vievä Heikki Ranta (vas.) on valmis esiintymään vankiensa kanssa, jos tarvitaan. Ja näyttelijöinä näyttelijäin rooleissa Martti Suosalo ja Pekka Huotari.

Kahden lahjakkaan teatterimiehen, Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään näyttämöteos on paitsi aihepiiriltään totta, uskottava myös siksi että ketkä paremmin kuin taiteilijat pystyisivät samaistumaan toistensa tuntoihin myös silloin kun puhutaan poikkeusolosuhteista. Niihin joutui mm. komedialle nimensä antanut ”Suomen hauskin mies”, teatterinjohtaja punapäällikkö Toivo Parikka. Jo ennen häntä Isosaaren linnakkeelle, Helsingin ulkosaarelle on päätynyt koko pienen työväenteatterin näyttelijäkunta henkirikoksesta syytettynä. Että Parikka pidätettiin – ilmiannettuna – vasta jälkeenpäin, sitä eivät omat katsoneet hyvällä. Mutta ”petturi” yllättää koko leirin uhkarohkealla asennoitumisellaan ja luovuudellaan. Hän näkee traagisuudessa naurettavuutta, vastakkaisessa asetelmassa tilannekomiikkaa. Naapurinpojat valmiudessa teloituksiin; miten tässä näin kävi? Parikka, jonka roolin vetää täysillä ja rakastettavasti tähtinäyttelijä Martti Suosalo, heittelee huomioitaan ilmaan ja saa nauramaan niin hyvikset kuin pahikset – määrittelyn ollessa katsojan silmässä. Vankileirin komendantti, kapteeni Kalm pyytääkin Parikan porukkaa järjestämään ohjelmaa arvovierailleen. Nälkiintyneet näyttelijät saavat tilaisuutensa – jos onnistutaan, henki saattaa säästyä. Ja parhaansa he tekevätkin. Karkeaa alatyyliä vaikka paikoin mennäänkin, teatterisalissa istuva yleisö tietää, ettei vulgaareinkaan leikki ole mitään, jos sitä peilataan vuoden 1918 tositapahtumiin.

Kapteeni Kalmin roolin vie viileäntyylikkäästi pokerinaama Rauno Ahonen, ”hauskimman miehen” vastavoima. Etualalle nousee kuitenkin Heikki Rannan sisäistämä jääkäriluutnantti Alfred Nyborg. Tämä herkkä nuorukainen taistelee omantuntonsa ristipaineissa. Hän tuntee vangit ennestään, arvostaa heidän lahjojaan ja on siksi valmis rikkeeseenkin, järjestämään salaa heille ruokaa. Kaunis, satuttava roolityö. Ja miehitys kokonaisuudessaan on onnistunut. Näyttämöllä viivähtää historiallisia henkilöitä, siinä valtionhoitaja P.E.Svinhufvud missä Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz. Episodit ovat näiltä osin näytöskappaleen luontoisia, satiirilla kyllästettyjä. Näyttämökuvassa on hyödynnetty puuta ja sen veistoksellisuutta. Puu materiaalina on suomalaisista tuttu ja turvallinen ja kantaa tässäkin kehyksinä – elävän musiikin ohella – tarinaa ihmeteltävästi.

Aikamoisesta alhosta on uuden kasvun täytynyt lähteä liikkeelle, ajattelee katsoja näytännöstä poistuessaan ja kiittää teatteritaidetta, joka ohjaa meidät naurun kautta itkemään vuoden 1918 nuorison ja koko haavoitetun yhteiskunnan puolesta.

Kaarina Naski

Helsingin Kaupunginteatterin kuvat Tapio Vanhatalo

Happy days yhä elinvoimaisena

Musiikkia, nostalgiaa ja Amerikkaa turkulaisittain.

Onnen päivät. Pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa. Samannimiseen tv-sarjaan perustuva musikaalikomedia. Käsikirjoitus Garry Marshall, musiikki ja sanoitus Paul Williams. Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä, Jussi Vahvaselkä, ohjaus ja sovitus Heikki Sankari, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä, kapellimestari Markus Länne, koreografia Sami Vartiainen, lavastus Niina Suvitie, puvustus Kaarina Kopola, kampaukset ja maskeeraus Petriina Suomela, ääni Eero Auvinen, Taina Möysä, Timo Kuismanen.

Rooleissa Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Juha Antikainen, Mikael Haavisto, Laura Allonen, Sofia Arasola, Mikko Nuopponen, Matti Leino, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Marika Huomolin, Maria Rantalankila.

———————————————————————————————————————————

Et oliko se pähee? Suurelta osin, kyllä.

Antautuvat esiintyjät, tempaava musiikki ja paljon nuoria tanssimassa kannat kattoon.

Onnen päivät tuli tv-katsojille tutuksi alun perin 1970- ja 80-luvuilla yhdysvaltalaisena komediasarjana, eikä ole uponnut historiaan sen koomminkaan; siitä ovat uusinnat pitäneet huolen.

Ja samassa nosteessa jatketaan nyt alkuperäiskäsikirjoittajan Garry Marshallin teatteridramatisoinnissa, jonka on edelleen Suomen Turkuun sovittanut ja ohjannut Heikki Sankari.

Aika lailla on vettä virrannut siinä Aura- missä Mississippi -joessa sen jälkeen kun tarinan ajankuva vastasi todellisuutta. 1950-luvulle, presidentti Eisenhowerin kauteen asti pitää kelata ja päätyä Wisconsiniin Milwaukeen kaupunkiin. Siellähän ne elivät mukavat Cunninghamit ja valloittava Arthur ”Fonzie” Fonzarelli. Vaikka näytelmässä todetaan, että ”karisma karisee ja legendat varisee”, niin Onnen päiviin halutaan uskoa yhä, Fonzien isoon hymyyn, peenaan (50s american haircut), leuhkan pärinäpojan otteisiin ja nahkapusakkatrendiin. Ja mikäs, jos samalla voidaan lämmittää ikuisia hyviä teemoja, rakkautta, ystävyyttä, perheyhteyttä, toinen toisistaan välittämistä, anteeksi antamista ja saamista. Onnistuneet esitykset lepäävät usein – niin tässäkin tapauksessa – vahvalla musiikkijalustalla. Kun melodioissa on hilpeyttä, poweria ja taiten annosteltua siirappia, niin sillä ladataan niin tiimi kuin yleisö. Rokista lattareihin ja kohti showtanssin riehakasta ilmaisua – katsoja haluaa pysyä kyydissä. Ja pysyy.

Fonzie/Heikki Hela ja naispääroolien tulkitsijat Pinky/Kaisa Mattila (vas.) ja rouva Cunningham/Ami Aspelund.

Keskiössä olevat näyttelijät, Heikki Hela Fonziena ja Kaisa Mattila Pinkynä – parina joka on löytöretkellä hukattuaan välillä toisensa – vievät roolinsa mallikkaasti. Komiikkaa niin heissä kuin koko esityksessä on runsaasti, mutta isompaa roolimyötäistä lavasäteilyä jäi kaipaamaan. Mieleenpainuvin oli äiti ja tytär Cunninghamin – Ami Aspelundin ja Pauliina Saarisen – herkänkaunis duo, ja tarinan pahikset Malachin veljekset – Matti Leino ja Anssi Valikainen – vastasivat yhdestä esityksen eloisimmista kohtauksista.

Poikien ikiomia kaveriepisodeja oli useita tyyliin Jellonat ja Jätkät nää. Ne olivat yhtä hauskoja kuin vetoavia. Lions-työ siinä missä pienimuotoinen kansalaisaktivismikin – olivat jo viiskytlukulaisten onnen päivien aikaan toimia toisten hyväksi. Niinpä taloudellisissa vaikeuksissa olevan wisconsinilaisen Arnoldin pubin pelastamisella – vaikkapa vain fiktiivisessä tarinassa – saattoi olla kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia.

Heikki Sankarin ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat nokkelasti, visuaalinen puoli on oivaltava ja näyttävä, Markus Länne kapellimestarina vastaa siitä, että ”soiva Samppalinna” on maineensa veroinen, ja koreografi Sami Vartiainen on saanut tiimin heittäytymään sumeilematta kutsuvaan rytmiin ja liikekieleen, uskomaan omaan tanssilliseen valmiuteensa ja tähtäämään hypyissään ammattilaistyyliin ”korkealle ja kovaa”.

Siis, niin voi sanoa. Kyseessä on kelpo esitys. Nykykielellä pähee.

Kaarina Naski

Napakymppi Svenskanin Mamma Mialle

Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

 

Mamma Mia! Abban lauluihin perustuva musikaali Helsingissä Svenska Teaternissa. Musiikki ja laulutekstit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (mukana Stig Andersonin lauluja), käsikirjoitus Catherine Johnson. Suomen tuotannosta vastaavina tekijöinä: ohjaaja Paul Garrington, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Nichola Treherne (alkuperäiskoreografia Anthony van Laast), lavastus Jonathan Allen, puvut Lucy Gaiger, valot Pia Virolainen, ääni Poti Martin. Päärooleissa Mia Hafrén ja Lineah Svärd.

Siinä sitä oli jo heti medialle järjestetyn ennakkonäytöksen alussa vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun oikea Abba – kaikkine miljoonine taaloineen ja faneineen – ryöstäytyi yleisön muistikuviin, leegio julkkiksia purjehti kameroita hipoen paikoilleen ja jo avauslaulussa tiedettiin, että minullakin on unelma, Jag har en dröm/ I have A Dream.

Svenska Teaternin vetokykyä pitää ihailla, tuplat kerralla! Nappaa maailmanhitin ja sen myötä talontäysiä katsomoita herraties miten pitkään. Karamellinkaunis vanha teatterisali muodostaa ihastuttavat vastakohtaraamit tarinalle, jota ei olisi ilman Abban musiikkia.

Jos ja kun haaste on ollut kova, siihen on suhtauduttu isolla luovuudella ja korkein näyttämötaiteen laatuvaatimuksin, arvostavasti ja rohkeasti. Tuloksena on esitys, josta Ruotsalainen teatteri voi todella olla iloinen ja ylpeä.

Etelän lämmössä

Mamma Mian onnistumisen eväät ovat tukevat. Melodisen popin ikivihreät yhdistävät eri ikäistä yleisöä, niiden tunteellisuus, rajuus ja vastaantulevuus. Ja kun sama lämpö siirtyy musikaaliin, se saa draamallisen ulottuvuutensa. Ei ehkä ole sattumaa, että ollaan etelän lämmössä, idyllisellä kreikkalaissaarella, jossa päähenkilöt, äiti Donna ja tytär Sofie Sundberg asuvat ja tekevät töitä. Sofien häät ovat tuota pikaa, ja hän on Donnan tietämättä lähettänyt kutsun myös kolmelle isälleen – tai siis pikemminkin äitinsä parinkymmenen vuoden takaisille miesystäville, joista yksi saattaa hyvinkin olla Sofien isä. Seuraa koomisia ja liikuttavia yhteentörmäyksiä, ihmissuhdevyyhtiä, rakkautta ja sen kaipuuta.

Lavastus on puhdaspiirteisen minimalistinen ja elementit liikuteltavia. Ne on helppo siirtää syrjään tilaa vaativien suurten tanssikohtausten tieltä samanaikaisesti kun näyttämökuva muuntautuu valaistusdesignin ja -tekniikan taikatempuilla. Kokonaiskoreografia on hieno ja ensemble kansainvälinen, upein valmiuksin, puvustus oikeata epookki-ilotulitusta.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila kera muun tanssiryhmän.

Suomenruotsilla ryyditetty

Solistisista osuuksista nousevat etualalle ruotsalaisen Lineah Svärdin (Sofie) ja Mia Hafrénin (Donna) tulkinnat, hämmästyttävät äänialat, jotka kantavat herkimmistä sävyistä kohti rockimpia sfäärejä. Mutta näyttämöntäyteisestä musiikista voisi poimia laulun ja esittäjät toinen toisensa jälkeen, ja yhtä hyvin niiden myötä niin ilmeikkään dialogin kuin tanssillisen akrobatian.

Monikohan tuli ajatelleeksi, että ruotsalaisten lauluntekijäin sanoitukset oli ruotsinnettava, alun perinhän ne olivat englanniksi. Ruotsinnoksesta huolehtivat Niklas Strömstedt ja Björn Ulvaeus, kun taas Bengt Baulerin ja Johan Storgårdin dialogikäännöksessä huomioidaan suomenruotsi ja mukautetaan yksin tein kekseliäästi joitakin rooli- ja paikannimiä.

Donnan miehet Sam (Vallu Lukka), Bill (Kristofer Möller) ja Harry (Riko Eklundh), siinä missä Sofien rakastettu Tim (Anton Häggblom) tai vaikkapa Chili (Markku Haussila) tuovat sekä sisällöllistä, taidollista että persoonallista maskuliinista väriä tapahtumiin äidin ja tyttären eloisien bestisten vastapainoksi. Anna Hultin loistaa Ritana, Veera Railio Tanjana.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Waterloo villitsi

Että orkesteri ottaa Kristian Nymanin johtamana tiukan otteen yleisöstä, siitä ei ole epäilystäkään. Aplodeja ei säästelty, ei esityksen aikana eikä varsinkaan sen päätyttyä, jolloin vain harva pysyi penkeillään.Waterloo mm. oli omiaan villitsemään rytmifiilistelyyn ujoimmatkin. Kyseistä biisiä moni kuului hyräilevän vielä kotimatkallakin Ja jos lupaatte olla kertomatta kenellekään, voin paljastaa että itse olin yöllä unissani olevinani Dancing Queen.

Kaarina Naski

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

Matti Kurikan Malkosaareen paluu ei ole utopiaa

Matti Kurikka (tässä piirrokseen ikuistettuna), samoin kuin ystävänsä – ja ko. näytelmän keskeinen henkilö – A.B. Mäkelä olivat lehtimiehiä. Kurikka jopa osti Viipurin Sanomat ja toimi sen päätoimittajana – konkurssiin asti. Lehden toiminta jatkui eri omistuksessa ja Kurikan ura Työmies -lehden päätoimittajana, jonka pestin puolestaan Mäkelä peri häneltä. Teosofin aatteitaan Kurikka valotti perustamassaan Elämä-lehdessä, ja ehti toimittaa myös New Yorkin Uutisia. Kirjoittaminen jatkui viimeisiin elinvuosiin farmilla Connecticutissa. Luovuus ja kanojen kasvatus kun olivat Kurikan mukaan yhdistettävissä. (Samaa mieltähän oli myöhemmin mm. laulaja Veikko Lavi.)

Kaikkien meidän, joiden itsetunto on joskus ollut nollilla, tekee oikein hyvää palauttaa mieliin ulkosuomalaisten ihannesiirtokunnat. Että lähteä nyt tuosta vaan vaikkapa Argentiinan aarniometsiin kotia leikkimään. Ja kertooko muka sana ´Viljavakka´ jollekulle, että Dominikaanisen tasavallan vegetaristisessa suomalaisyhteisössähän sitä tottakai ollaan tai ainakin oltiin joskus 1930-1944.

Erikoista. Mutta esimerkillistä. Jollei tapahdu, laitetaan tapahtumaan! Kun muutoksen tarve on suurin, on usein sen hetken pähkähulluin suomalainen lähellä. Ja se hulluus on täyttä ruutia.

Seitsemäntoista ihannesiirtokuntaa yhden kansan osalta vaikuttaa kalavaleelta, mutta kun on kysymys härmäläisistä, niin saattaa hyvinkin mennä toden puolelle. Tietokirjailija Teuvo Peltoniemen laatiman taulukon mukaan on ihannesiirtokuntia syntynyt tai ollut suunnitteilla 1700-luvulta lähtien siinä Afrikkaan (Sierra Leone) missä Venäjälle, Australiaan ja Kuubaan, Paraguayhin, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Israeliin…. Eniten väkeä (6000-8000) ”kaatoi” Karjala-kuume. Yhteisöt perustettiin jonkin tietyn aatteen tai filosofian – sosialistisen, nationalistisen, uskonnollisen, teosofisen, vegetaristisen, valistus- tai osuustoiminta-aatteen – pohjalta, ja jotkut niistä olivat pieniä ja lyhytkestoisia, toiset taas vakiintuneempia. Monet perässähiihtäjistä ovat säilyttäneet suomalaisuutensa näihin päiviin.

Yhdellä siirtokunnista – reilun sadan vuoden takaa – on tänä päivänäkin varsin sointuisa kaiku, vaikkei se elänyt 1000 asukkaan peruskokoonpanossaan kuin muutaman vuoden. Puhe on Sointulasta, Nanaimon kaivosalueella Brittiläisessä Kolumbiassa asuneiden suomalaisten itsellisyyteen tähdänneestä hankkeesta. Vetäjäksi saatiin tulisieluinen teosofis-sosialistinen kirjailija ja sanomalehtimies Matti Kurikka (1863-1915), jossa oli eittämätöntä gurun ainesta. Vaa`assa painoi Kurikan aiempi kokemus Queenslandistä Australiasta, olkoonkin että se utopia ei pitkälle kantanut. Sointula Malkosaarella (Malcolm Island) Kanadan länsirannikolla eli yhteistaloudellisena yrityksenä pitempään mutta päättyi muutaman vuoden päästä sekin vararikkoon.

Mutta vaikka alkuperäinen idea kuoli, Sointula jäi ja arvostaa yhä idealistisia perinteitään. Asukkaita on nykyään noin 800, joukossa alkuperäisen yhteisön jälkeläisiä ja suomen kielen taitajiakin. Uutta väkeä on muuttanut Kanadasta ja Yhdysvalloista. Pääelinkeinoina ovat olleet metsätyöt ja kalastus.

Kun Sointula

Sointulaan lähtee

Onko meitä petetty? Monien yllätysten eteen joutuivat suomalaiset minne tahansa asettuivatkin. Mikä urakka milloinkin mätti. Australiassa oli pyydettävä kilpikonnia pahimpaan nälkään. Eturivissä vas. Pertti Huuskonen, Tuukka Martiskainen ja Mikko Saari. Takana vas. Maija Huuskonen ja Iika Hartikainen. – Kuva Timo Blomqvist

Tiedemiehiä ja taiteilijoita on utopiayhteisöjen historia – unelmien ja todellisuuden törmääminen – ymmärrettävästi kiinnostanut kautta vuosien ja kiinnostaa yhä. Siitä osoituksena on myös Malkosaarella Kanadassa tulevana syksynä ko. teemalla järjestettävä seminaari. Puhujiksi on kutsuttu ansioituneita tutkijoita niin Pohjois-Amerikasta kuin Suomesta, ja järjestelyistä vastaavat raivaajasiirtolaisten jälkeläiset. Tapahtuman kohokohtana Finnish Organization Hallissa on nimikkonäytelmä Sointula. Esittäjät tulevat vanhasta maasta. Kirkkonummelaisen Masalan nuorisoteatterin produktio on saanut paljon huomiota ja kiitosta osakseen ja poiki siis myös kutsun yli Atlantin. 25-henkinen teatteriryhmä on osallistunut valmisteluihin yhtä innokkaasti kuin uhrautuvasti – talkoohengessä. Rahoituksen järjestyminen ei ole ollut pikkujuttu.

Näytelmän tuottaja Mika Kaartinen kertoo, että teatterilaisten katseet ovat jo suuntautuneet visusti Malkosaareen, jonka tiedetään olevan luonnonkaunis merinäkymineen, havumetsineen ja vuorineen. -Toivomme näkevämme siellä valaita, joita saaren edustalla yleensä on tuohon aikaan vuodesta.

-Perillä ollaan viitisen vuorokautta. Sointulalaiset järjestävät kotimajoituksen, ja odotamme saavamme tavata paljon paikallisia. Historia kiinnostaa siinä missä nykypäiväkin, Kaartinen toteaa. -Luvassa on niin ikään Suomi-ilta pubissa; musiikista vastaa meidän bändimme. Oman aikansa vie tietysti näytelmän esityskuntoon valmistaminen uudessa ympäristössä.

Ihanteita tulvillaan

tuo tuulitukka

 

Jussi Puhakka tekee haastavan roolin Matti Kurikkana, jolla oli kyky saada kuulijansa vakuuttuneiksi. Feministiset tavoitteet mm. enteilivät tulevaisuuden yhteiskuntaa siinä missä vapaan rakkauden ajatuksetkin, jotka tosin saattoivat arimpia säikäyttää. Tai sitten ei. Iika Hartikaisen ilme Miina Hyvösen roolissa puhuu omaa kieltään. – Kuva Timo Blomqvist

Millainen Sointula kirkkonummelaisilla sitten on tuliaisinaan?

Näytelmäkirjailija Tuomo Aitta on kirjoittanut pieteetillä aiheesta. Hän tuo katsojan ulottuville legendaarisen Matti Kurikan älymystön edustajana, mutta työläisten ja tasa-arvon puolesta toimijana, valppaana ja vilpittömänä yhteiskunnallisena visioijana – aikakaudella jolloin suomalainen identiteetti oli vielä hakusessa. Että kysymyksessä oli myös varsin ristiriitainen hahmo, epäkäytännöllinen mutta hurmaava tukka tuulessa -vipeltäjä, levoton ja holtitonkin, se tulee myös hyvin näkyviin.

Tuomo Aitan ja Hannele Tuomisen ohjaama näyttämöteos alkaa New Yorkin Central Parkista, ja Kurikan tarina, sen erilaiset vaiheet ja solmukohdat tulevat kerrotuksi takautumin, kunnes lopulta ympyrä sulkeutuu. Episodit vaihtuvat yhtä joustavasti kuin eloisasti ollaanpa sitten missä tahansa maassa tai maanosassa, milloin seurapiireissä milloin keskellä siirtolaisten arkea ja ongelmia. Huumoria ei ole unohdettu, epookkipuvustus ja koreografia tuovat silmänruokaa, laulut ilmavuutta. Esityksen runkona on siihen laadittu ja teatteriorkesterin hienosti toteuttama musiikki.

Jussi Puhakka vie Kurikan roolin rakastettavasti, hän on palavasilmäinen utopisti, naistenmies ja naisasian ajaja samassa persoonassa. Legenda herää henkiin 2000-lukulaisten ihmeteltäväksi. Vahvoja nais- ja miesroolihahmoja on useita. Ennen muuta on syytä mainita Mikko Hietasen oivallinen tulkinta niin A.B. Mäkelänä kuin Alfons Adlercreutzina. Hietanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Jos on lavalla Eetu Salin, niin on siellä myös Aleksis Kivi ja Bergbomin sisarukset. Tämä tiedoksi historian, kirjallisuuden ja tottakai teatterin ystäville.

Kaarina Naski

lähteet: Masalan Nuorisoteatteri,

Suomen Siirtolaisuusinstituutti, Wikipedia

HUOM. Lue myös allaoleva Sointula-juttu

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Kuvauksellinen näkymä kalastusveneistä Sointulan venesatamassa noin vuonna 1920. – Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Edessä oleva seminaari ja teatterivierailu ovat olleet omiaan aktivoimaan niin Matti Kurikan kuin vanhojen sointulalaisten jälkeläisiä. Jotkut heistä ovat kirjoittaneet Masalan Nuorisoteatterin kotisivuille. Raija Särkkä, Kurikan lapsenlapsenlapsi, kertoo:

”Olimme sodan jälkeen vanhempieni kanssa vappukävelyllä. Äkkiä äitini tuhahti ja veti minut syrjään. Kommunistien vappukulkue tuli vastaan Aleksilla. Sen edessä kannettiin jonkun miehen isoa kuvaa. Kysyin kuka se oli. Isäni sanoi vakavin kasvoin: ´Se oli minun isoisäni´. Siis minun isovaarini! Isä lupasi kotiin tultuamme kertoa enemmän. Silloin oikeastaan sain ensimmäisen kerran kuulla isovaaristani.”

Särkkä sanoo, että suoraan Kurikasta polveutuvista perheen jäsenistä monella on perintönä musikaalisia ja kirjallisia taipumuksia, ja boheemiuttakin on havaittavissa. ”Se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, tuntuu myös olevan meidän kaikkien asia.”

On myös selvinnyt että Oulun yliopiston uskontoantropologian ja suomalaisen kulttuuritutkimuksen dosentti fil. tri Edward Dutton on kiinnostunut arvostetun kanadalaisen suomalaissyntyisen antropologin Kalervo Öbergin vaiheista (1901-73) ja kytkystä Sointulaan. Dutton itse on kotoisin Englannista.

Öbergin isä August Öberg oli vankkumaton Kurikan kannattaja ja sointulalainen, ja poika

puolestaan kehitti mm. kulttuurishokki -termin nelitasoisen teorian, joka julkaistiin 1960. Että seminaarin aiheeksi tuli juuri Culture Shock, Utopian Dreams Hard Realities, selittyy siis hyvin. Samoin kuin se, että pääpuhujana on Dr. Dutton. Näin toteaa nettikirjeessään Susan (Tanner) Ness, joka on tehnyt työuransa opettajana ja palannut eläkkeelle siirryttyään rakkaaseen Sointulaan. Hänen isänsä isäpuoli Teodor Tanner kuului ensimmäiseen kurikkalaiseen uudisasukasryhmään vuosisadan vaihteessa. Nuori leski Amanda kolmine lapsineen tuli muutaman vuoden  päästä ja avioitui Teodorin kanssa. Amandan ensimmäinen mies oli saanut surmansa hiilikaivosräjähdyksessä Washingtonin valtiossa.

… ja muut on meirän grannista

Siirtolaistarinat heräävät

henkiin monella rintamalla

Yleisö liikuttuu seuratessaan Kristinan (Maria Ylipää) ja Karl Oskarin (Robert Noack) tunnetta täynnä olevaa, traagista rakkaustarinaa. Tasokkaat ja ilmaisuvoimaiset solistiset suoritukset antavat musiikin lumolle siivet. Kuva Cata Portin

Että menepäs tekemään jotain niinkin suurta kuin eepos maastamuuttajista (Vilhelm Moberg) tai nykymusikaali joka perustuu samaiseen teossarjaan (Benny Andersson ja Björn Ulvaeus), niin miten suhtaudutaan naapurissa? Suomalaiset luonnollisesti uivat mukaan menestykseen.

Raivaajasukupolvi Minnesotan kauniitten järvien rannoilla koostui paljolti  skandinaaveista. Heidän osuutensa Amerikan rakentamisessa oli alkanut jo 1600-luvulla, kun Delawareen tuli huomattavampi  joukko jo aiemmin Ruotsin alueelle siirtyneitä suomalaisia yhdessä ruotsalaisten kanssa. Ja periodi 1850-1890, jonka Mobergin teos Smoolannista lähteneiden vaiheissa kattaa, oli myös Suomessa ison siirtolaisaallon aikaa.

Kun sitten maailmankuulusta ruotsalaisesta pop-yhtyeestä Abbasta tutut muusikot Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pukivat Mobergin luomat hahmot musikaalin asuun vuonna 1995, seurasi alkuperäistarinan uudenlainen menestys. Kristina från Duvemåla on kivunnut huomattaville estradeille, ei vähiten Yhdysvalloissa. Mutta kun se löysi kevättalvella 2012 tiensä Helsinkiin, Kristinasta tuli ihan oikea ”naapurin tyttö”. Maria Ylipää – ja koko tiimi – laulaa itsensä yhä uusien yleisöjen sydämiin. Vastikään peruskorjattu ja tekniikkansa modernisoinut Svenska Teatern sai toteuttaakseen Lars Rudolfssonin ohjauksessa haastavan produktion.

Historia matkii itseään

Tunteisiin vetoava tarina Kristinasta ja hänen Karl Oskaristaan, smoolantilaisen yhteisön maasta muuttoa edeltävät vaiheet, raskas ison meren ylitys, asettuminen uusiin oloihin Minnesotassa ja koti-ikävä, kaikki se todentuu näyttämöllä viitteellisen elokuvamaisena visualisointina ja lumoavine sävelmaailmoineen. Suomalainen katsoja avaa samalla ”Abba-ikkunan” oman kansansa vaiheisiin.

Ohjelmalehtisestä selviää, että itse kohtalo lienee keikauttanut Birthe Wingrenin yhteen keskeisistä rooleista, Ulrikaksi.

Tiimin naisista on Maria Ylipään ohella mieliinpainuva Birthe Wingren Ulrikana. Kauniilla Ulrikalla on epämääräinen maine mutta omanarvontunto kohdallaan ja empaattinen luonne. Musiikin tulkitsijana Wingren kuuluu nimenomaan päärooli -luokkaan. Kuva Cata Portin

Wingren on nimittäin Pietarsaaren tyttöjä Pohjanmaalta, siirtolaisuuden villinrohkealta alueelta. Hänen isoisänsä sukupolvea edustivat Amerikan sedät Alfred Öhman ja Harald Vingren. Ensinmainittu oli 1853 Forsbyssä syntynyt babtisti ja seurakuntaa perustamassa Helsingissä, Karjaalla, Mustiossa, Sipoossa ja Turussa.

Alfred toimi sittemmin saarnaajana Minnesotassa ja myöhemmin Kanadassa, jonne perusti useita babtistiseurakuntia. Birthe muistaa lapsuutensa kesien merkkitapauksina Amerikan sukulaisten – jälkipolvien – vierailut.

Harald Vingren oli Kanadan emigrantteja British Columbiassa. Maahantulo ajoittui kolmikymmenluvun pulavuosiin, ja nuorimies teki töitä mistä niitä sai, milloin rautateillä milloin maatiloilla, oli hissipoikana jos mainarinakin. Harald sai kivipölykeuhkon, ja sairauden pahennuttua hän palasi kotimaahan.

Me olemme Finnejä, totisesti

Maastamuuttajien tarinoita ovat myös suomalaiskirjailijat välittäneet unohtumattomasti tuotannossaan. Filmejä ja

Siirtolaisperheen pieni karja. Nainen on Hulda Bergström-Viita, fiktiivisen Kristinan kohtalonsisar amerikansuomalaisten historiasta. – Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

siirtolaisoopperoitakin on syntynyt. Suomen Siirtolaisuusinstituutti puolestaan pitää huolta siitä, että siirtolaisuutta tutkitaan monipuolisesti. Dokumentointi jatkuu ja laajenee; muuttoliike on kiinnostava ilmiö. Vuosittain valmistuu alalta lukuisia julkaisuja, joista useat väitöskirjoja.

Kristinan ja Karl Oskarin sekä omien maanmiestemme luvattua maata Minnesotaa on valottanut Hans R. Wasastjerna 1957 ilmestyneessä teoksessaan Minnesotan suomalaisten historia, 780 sivua, ja Arnold Alanen tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Finns in Minnesota, runsas sata sivua.

Wasastjernan teoksesta tarttuu se sama suuri kunnioitus joka siitä säteilee, nykypäivän lukijaan. Vaikeuksia ja työtä pelkäämättömiä ovat olleet nuo sukupolvet, jotka tekivät uuden maan näköisekseen, ahkeroivat metsissä, pelloilla ja kaivoksissa, rakensivat kodit, koulut, kirkot ja haalit, lakkoilivat ja sotivat jos niin oli tarpeen, taistelivat tauteja vastaan, olivat aktiivisia yhdistystoiminnassa, kulttuuririennoissa, urheilussa, arvostivat omia sanomalehtiään, ohjasivat lapsensa yliopistoihin. Eivät unohtaneet vanhaa maata. Olivat Finnejä isolla ”ähvällä”.

Koko naamalta

Seuraavat muistiinmerkinnät ovat historiateoksen ”marginaalista”.

Uusi kieli ei tarttunut automaattisesti. Näin kirjoitti Uuden Kotimaan paikallinen kirjeenvaihtaja ´ Tornion Pekka´ lehdessään joulukuun 3 pnä 1881:

”Kävin Cokaton markkinoilla, jossa huomioni anasti kansan kieli, joka on vallan kulturia ja vielä kummempi se, että sitä huudeltiin koko naamalta. Sanoin: tu taala praa svenska ja sitte minä lähin pois.”

Tyypillinen amerikansuomalaisen farmarin talo Fairbanksissä Minnesotassa 1908. -Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Vetelistä kotoisin ollut uudisraivaaja John Maunu oli suistunut joen jäihin pyyntiretkeltä palatessaan. ”Mennyt olisi manalle Jussi, jos eivät intit olisi kuulleet hänen huutojaan ja tulleet apuun. Veivät teltoilleen, käärivät nahkoihin ja juottivat kuumaa koko yön. Aaamulla antoivat takaisin vaatteet mutta ei pyssyä. – – – Ja niin sitten lähti intiaanileiriltä saattue, jota johti vanha intiaanipäällikkö Maunun kävellessä hänen jälessään ja sitten intiaanipojat pyssyjen ja koirien kanssa. – – – Maunu haki tuvaltaan juuri leivottua leipää, jota intit alkoivat ahkerasti viittoillen ja keskenään puhuen syödä pistellen suihinsa erikseen voin ja erikseen leivän. Ja Jussi Maunu sanoi kuolemaansa asti, että ei ole perää siinä puheessa, joka sanoo inttien olevan raakoja!” (Jakob Lallin haastattelusta 1945)

Entäpä se mies, joka osti hevoskopukan ja paluumatkalla kovassa pakkasessa  susien ulvoessa joutui ottamaan metsään kyhäämänsä tilapäiskämppään hevosen kanssaan yöksi. ”Sitä piti rauhoittaa ja samalla oma elämä oli niin suurta ja onnellista…”

Muutaman vuosikymmenen päästä miehellä oli auto, Oldsmobile. Mutta yhtä suuri ei ollut onnen tunne kuin yönä jona ensimmäinen oma polle oli alivuokralaisena.

Kaarina Naski

Kristina från Duvemålan (Benny Andersson – Björn Ulvaeus – Lars Rudolfsson) toteuttajat Helsingissä: Charlotta Teaterproduktion ja Ace-production yhteistyössä Svenska Teaternin kanssa. Pääosissa Maria Ylipää, Robert Noack, Birthe Wingren, Oskar Nilsson. Tähänastinen katsojaluku on 70 000.

Vaasan lääni otti alun alkaen johtoaseman siirtolaisuuden kanta-alueena Oulun läänin ollessa. toisena. Siirtolaisia lähti vuosina 1893-1902  mm. Vaasan läänistä 51 247,

Uudenmaan läänistä 3 473, Viipurin läänistä 2 886. Ja vuosina 1903-1912 Vaasan läänistä 63 028, Viipurin läänistä 10 758, Uudenmaan läänistä 7 964. – Wasastjerna, Minnesotan suomalaisten historia