Kantaesityksiä 100-vuotistunnelmissa

 

Teatterit ympäri Suomea ovat huomioineet ohjelmistossaan maan juhlavuoden. Niin Kansallisteatteri kuin Helsingin Kaupunginteatteri esimerkiksi ovat nostanet estradeilleen tematiikkaan hienosti istuvia kotimaisia kantaesityksiä. Kansallisessa lähdettiin liikkeelle Koivusta ja tähdestä, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vetää yleisöä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja pienellä näyttämöllä Suomen hauskin mies. Maan historialla on kaikissa suurin rooli, mutta tulkitsijat pitävät huolen yllätyksellisyydestä ja siitäkin, että balanssi pitää. Teatteritaiteen historian siipien havinaa tuovat mukaan tunnettujen näyttelijäsukujen toisen tai kolmannen polven edustajat Palosta Salmiseen, Raniniin, Rinteeseen…

Jukka Puotilalla ja Tiina Weckströmillä on paikkansa Koivun ja tähden keskiössä, niin myös tässä Mitro Härkösen symbolisessa kuvassa.

Suomen Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Koivu ja tähti on näyttämökuvaltaan vetovoimainen. Satumetsän kauneus kiehtoo, ja yhdistettynä lyyriseen dialogiin vaikutelma on syvästi esteettinen. 1800-lukulaisen Sakari Topeliuksen satu koivusta ja tähdestä on ollut niin suomalaisille kuin ulkosuomalaisille symbolisuudessaan merkityksellinen. Se juontaa isonvihan ajoista ja kertoo kasakoiden Venäjälle ryöstämistä sisaruksista, jotka lopulta löytävät tiensä kotimökkiin johtotähteään seuraten.

Myyttiset ja realistiset tapahtumat etenevät rinta rinnan, kansallismielisyys ja kansallisen yhtenäisyyden rakoileminen kohtaavat näytelmässä. Muistutetaan, että suomalaisia on lähtenyt myös vapaaehtoisesti synnyinmaastaan pysyvästi tai palatakseen joskus ja huomatakseen, että kotipihalle on tullut vierasta väkeä leikkimään. Mitä he ovat odottaneet uuden asemamaan tarjoajilta ja miten suhtautuvat nyt ollessaan itse isännän asemassa? Tarinan keskiössä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer (uljaasti eläytyvät Tiina Weckström ja Jukka Puotila) eri aikakausissa liikkuen ja kantaa ottaen.

Metsällä on vahva osuus roolinimistössä, on mäntyä, koivua, kuusta, korppia ja sutta. Nykypäivän luonnonsuojelun voi kuvitella saavan pontta tuosta ajasta, jolloin luontoa todella kunnioitettiin, jolloin niin puulla kuin kaikella elävällä uskottiin olevan sielu. Myös alkuperäiskansojen asemaa ja oikeuksia kerronnassa sivutaan. Metsäsuomalaisten muuttuminen urbaaneiksi nykyihmisiksi on ollut pitkä prosessi. Nyt muinaisen mökin tilalla on kesämökki rapujuhlineen ja tyhjäkäynnilla olevinen vieraineen. Jumittuminen ja kaiken turhuus kertonevat mielen metsästä, jota ei ole hoidettu. Tulevaisuus ei näytä valoisalta. Mihin on maa ja oikeastaan koko ihmiskunta menossa?

Yksinäinen soturi

Mannerheim huolehti siitä, ”ettei Suomi katoa”. Roolissa Helsingin Kaupunginteatterin pääjohtajan tehtävästä hiljattain eläkkeelle siirtynyt ansioitunut näyttelijä Asko Sarkola, joka epäilemättä oli sisäistänyt roolinsa myötäiset sotilaan velvoitteet ”ryhdin, tahdin ja etäisyydet”.

Juha Vakkuri on zoomannut näytelmässään Suomen tasavallan 6. presidenttiin, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi, kun on kestänyt aiemmatkin arviot, jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen myyttisen maansa pelastajan. Suomen teatteriohjaajien ykkösketjuun kuuluva Kari Heiskanen tarkentaa ’ìhminen-Mannerheimiin’. Ja nimihenkilöä tulkitseva Asko Sarkola hallitsee yhtä lailla sumeilemattoman ison ilmaisun kuin hienovaraiset nyanssit. Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. On vastuullinen ja lopulta yksinäinen.

Ohjaajan sanoin tarina etenee ”asia edellä”. Mutta vaikka episodit seuraavat toistaan jokseenkin kronologisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa. Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivatkaan esitykseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu, ja huipputekniikalla toteutettu videointi kuljettaa tapahtumia lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.

Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on hieno näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa. Ristiriitoja ilmentävä dialogi on parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä. Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, Etelä-Suomen teollistajana puhaltaa ilmoille suuttumuksensa laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista sekä hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja perheiden ahdingosta. Ja toisessa ajassa, Wilhelm Keitelina, raivostuneena saksalaisena sotamarsalkkana irrottelee Eero Saarinen

Paljonpuhuva ilme saksalaisen sotamarsalkan Wilhelm Keitelin (Eero Saarinen) kasvoilla. Marski (Asko Sarkola) pysyy tiukantyynenä.

Näytelmässä kahdet muistikuvat täydentävät toisiaan, Mannerheim-muistojen kirjaajan eversti Aladár Paasosen ja nimihenkilön. Enemmän tilaa olisi suonut annettavan vastavoimana maineikkaalle nasevasanaiselle kenraalille Aksel Airolle. Sarkola joka tapauksessa onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista. Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.Tulkitsijan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Roolisuorituksen nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.

Rajua leikkiä

Kun kahdessa edellämainitussa näytelmässä komiikkaa on rajatusti, ei uskoisi sitä löytyvän senkään vertaa näytelmästä, joka käsittelee vankileiriä. Mutta Helsingin Kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä ja vieläpä loistokkaasti. Rooleja tehdään sydänverellä, ja katsomo vastaa – se on niin mukana, että varoo antamasta edes ilmaisun oikeuttamia väliaplodeja.

Vuoden 1918 sota vaati surullisen paljon uhreja, ja miltei puolet heistä kuoli vankileirillä. Suuri osa menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita miehiä, kuutisensataa vieläpä alle 18-vuotiaita. Toistatuhatta ammuttiin, ja 13 446 suomalaista kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi sadat menehtyivät leireiltä vapauduttuaan.

Teloitusten varjossa lavalla hullutellaan kuin viimeistä päivää. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborg, vetoavasti osansa vievä Heikki Ranta (vas.) on valmis esiintymään vankiensa kanssa, jos tarvitaan. Ja näyttelijöinä näyttelijäin rooleissa Martti Suosalo ja Pekka Huotari.

Kahden lahjakkaan teatterimiehen, Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään näyttämöteos on paitsi aihepiiriltään totta, uskottava myös siksi että ketkä paremmin kuin taiteilijat pystyisivät samaistumaan toistensa tuntoihin myös silloin kun puhutaan poikkeusolosuhteista. Niihin joutui mm. komedialle nimensä antanut ”Suomen hauskin mies”, teatterinjohtaja punapäällikkö Toivo Parikka. Jo ennen häntä Isosaaren linnakkeelle, Helsingin ulkosaarelle on päätynyt koko pienen työväenteatterin näyttelijäkunta henkirikoksesta syytettynä. Että Parikka pidätettiin – ilmiannettuna – vasta jälkeenpäin, sitä eivät omat katsoneet hyvällä. Mutta ”petturi” yllättää koko leirin uhkarohkealla asennoitumisellaan ja luovuudellaan. Hän näkee traagisuudessa naurettavuutta, vastakkaisessa asetelmassa tilannekomiikkaa. Naapurinpojat valmiudessa teloituksiin; miten tässä näin kävi? Parikka, jonka roolin vetää täysillä ja rakastettavasti tähtinäyttelijä Martti Suosalo, heittelee huomioitaan ilmaan ja saa nauramaan niin hyvikset kuin pahikset – määrittelyn ollessa katsojan silmässä. Vankileirin komendantti, kapteeni Kalm pyytääkin Parikan porukkaa järjestämään ohjelmaa arvovierailleen. Nälkiintyneet näyttelijät saavat tilaisuutensa – jos onnistutaan, henki saattaa säästyä. Ja parhaansa he tekevätkin. Karkeaa alatyyliä vaikka paikoin mennäänkin, teatterisalissa istuva yleisö tietää, ettei vulgaareinkaan leikki ole mitään, jos sitä peilataan vuoden 1918 tositapahtumiin.

Kapteeni Kalmin roolin vie viileäntyylikkäästi pokerinaama Rauno Ahonen, ”hauskimman miehen” vastavoima. Etualalle nousee kuitenkin Heikki Rannan sisäistämä jääkäriluutnantti Alfred Nyborg. Tämä herkkä nuorukainen taistelee omantuntonsa ristipaineissa. Hän tuntee vangit ennestään, arvostaa heidän lahjojaan ja on siksi valmis rikkeeseenkin, järjestämään salaa heille ruokaa. Kaunis, satuttava roolityö. Ja miehitys kokonaisuudessaan on onnistunut. Näyttämöllä viivähtää historiallisia henkilöitä, siinä valtionhoitaja P.E.Svinhufvud missä Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz. Episodit ovat näiltä osin näytöskappaleen luontoisia, satiirilla kyllästettyjä. Näyttämökuvassa on hyödynnetty puuta ja sen veistoksellisuutta. Puu materiaalina on suomalaisista tuttu ja turvallinen ja kantaa tässäkin kehyksinä – elävän musiikin ohella – tarinaa ihmeteltävästi.

Aikamoisesta alhosta on uuden kasvun täytynyt lähteä liikkeelle, ajattelee katsoja näytännöstä poistuessaan ja kiittää teatteritaidetta, joka ohjaa meidät naurun kautta itkemään vuoden 1918 nuorison ja koko haavoitetun yhteiskunnan puolesta.

Kaarina Naski

Helsingin Kaupunginteatterin kuvat Tapio Vanhatalo

Mainokset

Happy days yhä elinvoimaisena

Musiikkia, nostalgiaa ja Amerikkaa turkulaisittain.
Musiikkia, nostalgiaa ja Amerikkaa turkulaisittain.

Onnen päivät. Pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa. Samannimiseen tv-sarjaan perustuva musikaalikomedia. Käsikirjoitus Garry Marshall, musiikki ja sanoitus Paul Williams. Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä, Jussi Vahvaselkä, ohjaus ja sovitus Heikki Sankari, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä, kapellimestari Markus Länne, koreografia Sami Vartiainen, lavastus Niina Suvitie, puvustus Kaarina Kopola, kampaukset ja maskeeraus Petriina Suomela, ääni Eero Auvinen, Taina Möysä, Timo Kuismanen.

Rooleissa Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Juha Antikainen, Mikael Haavisto, Laura Allonen, Sofia Arasola, Mikko Nuopponen, Matti Leino, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Marika Huomolin, Maria Rantalankila.

———————————————————————————————————————————

Et oliko se pähee? Suurelta osin, kyllä.

Antautuvat esiintyjät, tempaava musiikki ja paljon nuoria tanssimassa kannat kattoon.

Onnen päivät tuli tv-katsojille tutuksi alun perin 1970- ja 80-luvuilla yhdysvaltalaisena komediasarjana, eikä ole uponnut historiaan sen koomminkaan; siitä ovat uusinnat pitäneet huolen.

Ja samassa nosteessa jatketaan nyt alkuperäiskäsikirjoittajan Garry Marshallin teatteridramatisoinnissa, jonka on edelleen Suomen Turkuun sovittanut ja ohjannut Heikki Sankari.

Aika lailla on vettä virrannut siinä Aura- missä Mississippi -joessa sen jälkeen kun tarinan ajankuva vastasi todellisuutta. 1950-luvulle, presidentti Eisenhowerin kauteen asti pitää kelata ja päätyä Wisconsiniin Milwaukeen kaupunkiin. Siellähän ne elivät mukavat Cunninghamit ja valloittava Arthur ”Fonzie” Fonzarelli. Vaikka näytelmässä todetaan, että ”karisma karisee ja legendat varisee”, niin Onnen päiviin halutaan uskoa yhä, Fonzien isoon hymyyn, peenaan (50s american haircut), leuhkan pärinäpojan otteisiin ja nahkapusakkatrendiin. Ja mikäs, jos samalla voidaan lämmittää ikuisia hyviä teemoja, rakkautta, ystävyyttä, perheyhteyttä, toinen toisistaan välittämistä, anteeksi antamista ja saamista. Onnistuneet esitykset lepäävät usein – niin tässäkin tapauksessa – vahvalla musiikkijalustalla. Kun melodioissa on hilpeyttä, poweria ja taiten annosteltua siirappia, niin sillä ladataan niin tiimi kuin yleisö. Rokista lattareihin ja kohti showtanssin riehakasta ilmaisua – katsoja haluaa pysyä kyydissä. Ja pysyy.

Fonzie/Heikki Hela  ja naispääroolien tulkitsijat  Pinky/Kaisa Mattila (vas.) ja  rouva Cunningham/Ami Aspelund.
Fonzie/Heikki Hela ja naispääroolien tulkitsijat Pinky/Kaisa Mattila (vas.) ja rouva Cunningham/Ami Aspelund.

Keskiössä olevat näyttelijät, Heikki Hela Fonziena ja Kaisa Mattila Pinkynä – parina joka on löytöretkellä hukattuaan välillä toisensa – vievät roolinsa mallikkaasti. Komiikkaa niin heissä kuin koko esityksessä on runsaasti, mutta isompaa roolimyötäistä lavasäteilyä jäi kaipaamaan. Mieleenpainuvin oli äiti ja tytär Cunninghamin – Ami Aspelundin ja Pauliina Saarisen – herkänkaunis duo, ja tarinan pahikset Malachin veljekset – Matti Leino ja Anssi Valikainen – vastasivat yhdestä esityksen eloisimmista kohtauksista.

Poikien ikiomia kaveriepisodeja oli useita tyyliin Jellonat ja Jätkät nää. Ne olivat yhtä hauskoja kuin vetoavia. Lions-työ siinä missä pienimuotoinen kansalaisaktivismikin – olivat jo viiskytlukulaisten onnen päivien aikaan toimia toisten hyväksi. Niinpä taloudellisissa vaikeuksissa olevan wisconsinilaisen Arnoldin pubin pelastamisella – vaikkapa vain fiktiivisessä tarinassa – saattoi olla kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia.

Heikki Sankarin ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat nokkelasti, visuaalinen puoli on oivaltava ja näyttävä, Markus Länne kapellimestarina vastaa siitä, että ”soiva Samppalinna” on maineensa veroinen, ja koreografi Sami Vartiainen on saanut tiimin heittäytymään sumeilematta kutsuvaan rytmiin ja liikekieleen, uskomaan omaan tanssilliseen valmiuteensa ja tähtäämään hypyissään ammattilaistyyliin ”korkealle ja kovaa”.

Siis, niin voi sanoa. Kyseessä on kelpo esitys. Nykykielellä pähee.

Kaarina Naski

Napakymppi Svenskanin Mamma Mialle

Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.
Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

 

Mamma Mia! Abban lauluihin perustuva musikaali Helsingissä Svenska Teaternissa. Musiikki ja laulutekstit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (mukana Stig Andersonin lauluja), käsikirjoitus Catherine Johnson. Suomen tuotannosta vastaavina tekijöinä: ohjaaja Paul Garrington, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Nichola Treherne (alkuperäiskoreografia Anthony van Laast), lavastus Jonathan Allen, puvut Lucy Gaiger, valot Pia Virolainen, ääni Poti Martin. Päärooleissa Mia Hafrén ja Lineah Svärd.

Siinä sitä oli jo heti medialle järjestetyn ennakkonäytöksen alussa vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun oikea Abba – kaikkine miljoonine taaloineen ja faneineen – ryöstäytyi yleisön muistikuviin, leegio julkkiksia purjehti kameroita hipoen paikoilleen ja jo avauslaulussa tiedettiin, että minullakin on unelma, Jag har en dröm/ I have A Dream.

Svenska Teaternin vetokykyä pitää ihailla, tuplat kerralla! Nappaa maailmanhitin ja sen myötä talontäysiä katsomoita herraties miten pitkään. Karamellinkaunis vanha teatterisali muodostaa ihastuttavat vastakohtaraamit tarinalle, jota ei olisi ilman Abban musiikkia.

Jos ja kun haaste on ollut kova, siihen on suhtauduttu isolla luovuudella ja korkein näyttämötaiteen laatuvaatimuksin, arvostavasti ja rohkeasti. Tuloksena on esitys, josta Ruotsalainen teatteri voi todella olla iloinen ja ylpeä.

Etelän lämmössä

Mamma Mian onnistumisen eväät ovat tukevat. Melodisen popin ikivihreät yhdistävät eri ikäistä yleisöä, niiden tunteellisuus, rajuus ja vastaantulevuus. Ja kun sama lämpö siirtyy musikaaliin, se saa draamallisen ulottuvuutensa. Ei ehkä ole sattumaa, että ollaan etelän lämmössä, idyllisellä kreikkalaissaarella, jossa päähenkilöt, äiti Donna ja tytär Sofie Sundberg asuvat ja tekevät töitä. Sofien häät ovat tuota pikaa, ja hän on Donnan tietämättä lähettänyt kutsun myös kolmelle isälleen – tai siis pikemminkin äitinsä parinkymmenen vuoden takaisille miesystäville, joista yksi saattaa hyvinkin olla Sofien isä. Seuraa koomisia ja liikuttavia yhteentörmäyksiä, ihmissuhdevyyhtiä, rakkautta ja sen kaipuuta.

Lavastus on puhdaspiirteisen minimalistinen ja elementit liikuteltavia. Ne on helppo siirtää syrjään tilaa vaativien suurten tanssikohtausten tieltä samanaikaisesti kun näyttämökuva muuntautuu valaistusdesignin ja -tekniikan taikatempuilla. Kokonaiskoreografia on hieno ja ensemble kansainvälinen, upein valmiuksin, puvustus oikeata epookki-ilotulitusta.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila  kera muun tanssiryhmän.
Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila kera muun tanssiryhmän.

Suomenruotsilla ryyditetty

Solistisista osuuksista nousevat etualalle ruotsalaisen Lineah Svärdin (Sofie) ja Mia Hafrénin (Donna) tulkinnat, hämmästyttävät äänialat, jotka kantavat herkimmistä sävyistä kohti rockimpia sfäärejä. Mutta näyttämöntäyteisestä musiikista voisi poimia laulun ja esittäjät toinen toisensa jälkeen, ja yhtä hyvin niiden myötä niin ilmeikkään dialogin kuin tanssillisen akrobatian.

Monikohan tuli ajatelleeksi, että ruotsalaisten lauluntekijäin sanoitukset oli ruotsinnettava, alun perinhän ne olivat englanniksi. Ruotsinnoksesta huolehtivat Niklas Strömstedt ja Björn Ulvaeus, kun taas Bengt Baulerin ja Johan Storgårdin dialogikäännöksessä huomioidaan suomenruotsi ja mukautetaan yksin tein kekseliäästi joitakin rooli- ja paikannimiä.

Donnan miehet Sam (Vallu Lukka), Bill (Kristofer Möller) ja Harry (Riko Eklundh), siinä missä Sofien rakastettu Tim (Anton Häggblom) tai vaikkapa Chili (Markku Haussila) tuovat sekä sisällöllistä, taidollista että persoonallista maskuliinista väriä tapahtumiin äidin ja tyttären eloisien bestisten vastapainoksi. Anna Hultin loistaa Ritana, Veera Railio Tanjana.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.
Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Waterloo villitsi

Että orkesteri ottaa Kristian Nymanin johtamana tiukan otteen yleisöstä, siitä ei ole epäilystäkään. Aplodeja ei säästelty, ei esityksen aikana eikä varsinkaan sen päätyttyä, jolloin vain harva pysyi penkeillään.Waterloo mm. oli omiaan villitsemään rytmifiilistelyyn ujoimmatkin. Kyseistä biisiä moni kuului hyräilevän vielä kotimatkallakin Ja jos lupaatte olla kertomatta kenellekään, voin paljastaa että itse olin yöllä unissani olevinani Dancing Queen.

Kaarina Naski

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

Matti Kurikan Malkosaareen paluu ei ole utopiaa

Matti Kurikka (tässä piirrokseen ikuistettuna), samoin kuin ystävänsä - ja ko. näytelmän keskeinen henkilö - A.B. Mäkelä olivat lehtimiehiä. Kurikka jopa osti Viipurin Sanomat ja toimi sen päätoimittajana - konkurssiin asti. Lehden toiminta jatkui eri omistuksessa ja Kurikan ura Työmies -lehden päätoimittajana, jonka pestin puolestaan Mäkelä peri häneltä. Teosofin aatteitaan Kurikka valotti perustamassaan Elämä-lehdessä, ja ehti toimittaa myös New Yorkin Uutisia. Kirjoittaminen jatkui viimeisiin elinvuosiin farmilla Connecticutissa. Luovuus ja kanojen kasvatus kun olivat Kurikan mukaan yhdistettävissä. (Samaa mieltähän oli myöhemmin mm. laulaja Veikko Lavi.)
Matti Kurikka (tässä piirrokseen ikuistettuna), samoin kuin ystävänsä – ja ko. näytelmän keskeinen henkilö – A.B. Mäkelä olivat lehtimiehiä. Kurikka jopa osti Viipurin Sanomat ja toimi sen päätoimittajana – konkurssiin asti. Lehden toiminta jatkui eri omistuksessa ja Kurikan ura Työmies -lehden päätoimittajana, jonka pestin puolestaan Mäkelä peri häneltä. Teosofin aatteitaan Kurikka valotti perustamassaan Elämä-lehdessä, ja ehti toimittaa myös New Yorkin Uutisia. Kirjoittaminen jatkui viimeisiin elinvuosiin farmilla Connecticutissa. Luovuus ja kanojen kasvatus kun olivat Kurikan mukaan yhdistettävissä. (Samaa mieltähän oli myöhemmin mm. laulaja Veikko Lavi.)

Kaikkien meidän, joiden itsetunto on joskus ollut nollilla, tekee oikein hyvää palauttaa mieliin ulkosuomalaisten ihannesiirtokunnat. Että lähteä nyt tuosta vaan vaikkapa Argentiinan aarniometsiin kotia leikkimään. Ja kertooko muka sana ´Viljavakka´ jollekulle, että Dominikaanisen tasavallan vegetaristisessa suomalaisyhteisössähän sitä tottakai ollaan tai ainakin oltiin joskus 1930-1944.

Erikoista. Mutta esimerkillistä. Jollei tapahdu, laitetaan tapahtumaan! Kun muutoksen tarve on suurin, on usein sen hetken pähkähulluin suomalainen lähellä. Ja se hulluus on täyttä ruutia.

Seitsemäntoista ihannesiirtokuntaa yhden kansan osalta vaikuttaa kalavaleelta, mutta kun on kysymys härmäläisistä, niin saattaa hyvinkin mennä toden puolelle. Tietokirjailija Teuvo Peltoniemen laatiman taulukon mukaan on ihannesiirtokuntia syntynyt tai ollut suunnitteilla 1700-luvulta lähtien siinä Afrikkaan (Sierra Leone) missä Venäjälle, Australiaan ja Kuubaan, Paraguayhin, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Israeliin…. Eniten väkeä (6000-8000) ”kaatoi” Karjala-kuume. Yhteisöt perustettiin jonkin tietyn aatteen tai filosofian – sosialistisen, nationalistisen, uskonnollisen, teosofisen, vegetaristisen, valistus- tai osuustoiminta-aatteen – pohjalta, ja jotkut niistä olivat pieniä ja lyhytkestoisia, toiset taas vakiintuneempia. Monet perässähiihtäjistä ovat säilyttäneet suomalaisuutensa näihin päiviin.

Yhdellä siirtokunnista – reilun sadan vuoden takaa – on tänä päivänäkin varsin sointuisa kaiku, vaikkei se elänyt 1000 asukkaan peruskokoonpanossaan kuin muutaman vuoden. Puhe on Sointulasta, Nanaimon kaivosalueella Brittiläisessä Kolumbiassa asuneiden suomalaisten itsellisyyteen tähdänneestä hankkeesta. Vetäjäksi saatiin tulisieluinen teosofis-sosialistinen kirjailija ja sanomalehtimies Matti Kurikka (1863-1915), jossa oli eittämätöntä gurun ainesta. Vaa`assa painoi Kurikan aiempi kokemus Queenslandistä Australiasta, olkoonkin että se utopia ei pitkälle kantanut. Sointula Malkosaarella (Malcolm Island) Kanadan länsirannikolla eli yhteistaloudellisena yrityksenä pitempään mutta päättyi muutaman vuoden päästä sekin vararikkoon.

Mutta vaikka alkuperäinen idea kuoli, Sointula jäi ja arvostaa yhä idealistisia perinteitään. Asukkaita on nykyään noin 800, joukossa alkuperäisen yhteisön jälkeläisiä ja suomen kielen taitajiakin. Uutta väkeä on muuttanut Kanadasta ja Yhdysvalloista. Pääelinkeinoina ovat olleet metsätyöt ja kalastus.

Kun Sointula

Sointulaan lähtee

Onko meitä petetty? Monien yllätysten eteen joutuivat suomalaiset minne tahansa asettuivatkin. Mikä urakka milloinkin mätti. Australiassa oli pyydettävä kilpikonnia pahimpaan nälkään. Eturivissä vas. Pertti Huuskonen, Tuukka Martiskainen ja Mikko Saari. Takana vas. Maija Huuskonen ja Iika Hartikainen. - Kuva Timo Blomqvist
Onko meitä petetty? Monien yllätysten eteen joutuivat suomalaiset minne tahansa asettuivatkin. Mikä urakka milloinkin mätti. Australiassa oli pyydettävä kilpikonnia pahimpaan nälkään. Eturivissä vas. Pertti Huuskonen, Tuukka Martiskainen ja Mikko Saari. Takana vas. Maija Huuskonen ja Iika Hartikainen. – Kuva Timo Blomqvist

Tiedemiehiä ja taiteilijoita on utopiayhteisöjen historia – unelmien ja todellisuuden törmääminen – ymmärrettävästi kiinnostanut kautta vuosien ja kiinnostaa yhä. Siitä osoituksena on myös Malkosaarella Kanadassa tulevana syksynä ko. teemalla järjestettävä seminaari. Puhujiksi on kutsuttu ansioituneita tutkijoita niin Pohjois-Amerikasta kuin Suomesta, ja järjestelyistä vastaavat raivaajasiirtolaisten jälkeläiset. Tapahtuman kohokohtana Finnish Organization Hallissa on nimikkonäytelmä Sointula. Esittäjät tulevat vanhasta maasta. Kirkkonummelaisen Masalan nuorisoteatterin produktio on saanut paljon huomiota ja kiitosta osakseen ja poiki siis myös kutsun yli Atlantin. 25-henkinen teatteriryhmä on osallistunut valmisteluihin yhtä innokkaasti kuin uhrautuvasti – talkoohengessä. Rahoituksen järjestyminen ei ole ollut pikkujuttu.

Näytelmän tuottaja Mika Kaartinen kertoo, että teatterilaisten katseet ovat jo suuntautuneet visusti Malkosaareen, jonka tiedetään olevan luonnonkaunis merinäkymineen, havumetsineen ja vuorineen. -Toivomme näkevämme siellä valaita, joita saaren edustalla yleensä on tuohon aikaan vuodesta.

-Perillä ollaan viitisen vuorokautta. Sointulalaiset järjestävät kotimajoituksen, ja odotamme saavamme tavata paljon paikallisia. Historia kiinnostaa siinä missä nykypäiväkin, Kaartinen toteaa. -Luvassa on niin ikään Suomi-ilta pubissa; musiikista vastaa meidän bändimme. Oman aikansa vie tietysti näytelmän esityskuntoon valmistaminen uudessa ympäristössä.

Ihanteita tulvillaan

tuo tuulitukka

 

Jussi Puhakka tekee haastavan roolin Matti Kurikkana, jolla oli kyky saada kuulijansa vakuuttuneiksi. Feministiset tavoitteet mm. enteilivät tulevaisuuden yhteiskuntaa siinä missä vapaan rakkauden ajatuksetkin, jotka tosin saattoivat arimpia säikäyttää. Tai sitten ei. Iika Hartikaisen ilme Miina Hyvösen roolissa puhuu omaa kieltään. - Kuva Timo Blomqvist
Jussi Puhakka tekee haastavan roolin Matti Kurikkana, jolla oli kyky saada kuulijansa vakuuttuneiksi. Feministiset tavoitteet mm. enteilivät tulevaisuuden yhteiskuntaa siinä missä vapaan rakkauden ajatuksetkin, jotka tosin saattoivat arimpia säikäyttää. Tai sitten ei. Iika Hartikaisen ilme Miina Hyvösen roolissa puhuu omaa kieltään. – Kuva Timo Blomqvist

Millainen Sointula kirkkonummelaisilla sitten on tuliaisinaan?

Näytelmäkirjailija Tuomo Aitta on kirjoittanut pieteetillä aiheesta. Hän tuo katsojan ulottuville legendaarisen Matti Kurikan älymystön edustajana, mutta työläisten ja tasa-arvon puolesta toimijana, valppaana ja vilpittömänä yhteiskunnallisena visioijana – aikakaudella jolloin suomalainen identiteetti oli vielä hakusessa. Että kysymyksessä oli myös varsin ristiriitainen hahmo, epäkäytännöllinen mutta hurmaava tukka tuulessa -vipeltäjä, levoton ja holtitonkin, se tulee myös hyvin näkyviin.

Tuomo Aitan ja Hannele Tuomisen ohjaama näyttämöteos alkaa New Yorkin Central Parkista, ja Kurikan tarina, sen erilaiset vaiheet ja solmukohdat tulevat kerrotuksi takautumin, kunnes lopulta ympyrä sulkeutuu. Episodit vaihtuvat yhtä joustavasti kuin eloisasti ollaanpa sitten missä tahansa maassa tai maanosassa, milloin seurapiireissä milloin keskellä siirtolaisten arkea ja ongelmia. Huumoria ei ole unohdettu, epookkipuvustus ja koreografia tuovat silmänruokaa, laulut ilmavuutta. Esityksen runkona on siihen laadittu ja teatteriorkesterin hienosti toteuttama musiikki.

Jussi Puhakka vie Kurikan roolin rakastettavasti, hän on palavasilmäinen utopisti, naistenmies ja naisasian ajaja samassa persoonassa. Legenda herää henkiin 2000-lukulaisten ihmeteltäväksi. Vahvoja nais- ja miesroolihahmoja on useita. Ennen muuta on syytä mainita Mikko Hietasen oivallinen tulkinta niin A.B. Mäkelänä kuin Alfons Adlercreutzina. Hietanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Jos on lavalla Eetu Salin, niin on siellä myös Aleksis Kivi ja Bergbomin sisarukset. Tämä tiedoksi historian, kirjallisuuden ja tottakai teatterin ystäville.

Kaarina Naski

lähteet: Masalan Nuorisoteatteri,

Suomen Siirtolaisuusinstituutti, Wikipedia

HUOM. Lue myös allaoleva Sointula-juttu

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Kuvauksellinen näkymä kalastusveneistä Sointulan venesatamassa noin vuonna 1920. - Suomen Siirtolaisuusinstituutti
Kuvauksellinen näkymä kalastusveneistä Sointulan venesatamassa noin vuonna 1920. – Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Edessä oleva seminaari ja teatterivierailu ovat olleet omiaan aktivoimaan niin Matti Kurikan kuin vanhojen sointulalaisten jälkeläisiä. Jotkut heistä ovat kirjoittaneet Masalan Nuorisoteatterin kotisivuille. Raija Särkkä, Kurikan lapsenlapsenlapsi, kertoo:

”Olimme sodan jälkeen vanhempieni kanssa vappukävelyllä. Äkkiä äitini tuhahti ja veti minut syrjään. Kommunistien vappukulkue tuli vastaan Aleksilla. Sen edessä kannettiin jonkun miehen isoa kuvaa. Kysyin kuka se oli. Isäni sanoi vakavin kasvoin: ´Se oli minun isoisäni´. Siis minun isovaarini! Isä lupasi kotiin tultuamme kertoa enemmän. Silloin oikeastaan sain ensimmäisen kerran kuulla isovaaristani.”

Särkkä sanoo, että suoraan Kurikasta polveutuvista perheen jäsenistä monella on perintönä musikaalisia ja kirjallisia taipumuksia, ja boheemiuttakin on havaittavissa. ”Se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, tuntuu myös olevan meidän kaikkien asia.”

On myös selvinnyt että Oulun yliopiston uskontoantropologian ja suomalaisen kulttuuritutkimuksen dosentti fil. tri Edward Dutton on kiinnostunut arvostetun kanadalaisen suomalaissyntyisen antropologin Kalervo Öbergin vaiheista (1901-73) ja kytkystä Sointulaan. Dutton itse on kotoisin Englannista.

Öbergin isä August Öberg oli vankkumaton Kurikan kannattaja ja sointulalainen, ja poika

puolestaan kehitti mm. kulttuurishokki -termin nelitasoisen teorian, joka julkaistiin 1960. Että seminaarin aiheeksi tuli juuri Culture Shock, Utopian Dreams Hard Realities, selittyy siis hyvin. Samoin kuin se, että pääpuhujana on Dr. Dutton. Näin toteaa nettikirjeessään Susan (Tanner) Ness, joka on tehnyt työuransa opettajana ja palannut eläkkeelle siirryttyään rakkaaseen Sointulaan. Hänen isänsä isäpuoli Teodor Tanner kuului ensimmäiseen kurikkalaiseen uudisasukasryhmään vuosisadan vaihteessa. Nuori leski Amanda kolmine lapsineen tuli muutaman vuoden  päästä ja avioitui Teodorin kanssa. Amandan ensimmäinen mies oli saanut surmansa hiilikaivosräjähdyksessä Washingtonin valtiossa.

… ja muut on meirän grannista

Siirtolaistarinat heräävät

henkiin monella rintamalla

Yleisö liikuttuu seuratessaan Kristinan (Maria Ylipää) ja Karl Oskarin (Robert Noack) tunnetta täynnä olevaa, traagista rakkaustarinaa. Tasokkaat ja ilmaisuvoimaiset solistiset suoritukset antavat musiikin lumolle siivet. Kuva Cata Portin

Että menepäs tekemään jotain niinkin suurta kuin eepos maastamuuttajista (Vilhelm Moberg) tai nykymusikaali joka perustuu samaiseen teossarjaan (Benny Andersson ja Björn Ulvaeus), niin miten suhtaudutaan naapurissa? Suomalaiset luonnollisesti uivat mukaan menestykseen.

Raivaajasukupolvi Minnesotan kauniitten järvien rannoilla koostui paljolti  skandinaaveista. Heidän osuutensa Amerikan rakentamisessa oli alkanut jo 1600-luvulla, kun Delawareen tuli huomattavampi  joukko jo aiemmin Ruotsin alueelle siirtyneitä suomalaisia yhdessä ruotsalaisten kanssa. Ja periodi 1850-1890, jonka Mobergin teos Smoolannista lähteneiden vaiheissa kattaa, oli myös Suomessa ison siirtolaisaallon aikaa.

Kun sitten maailmankuulusta ruotsalaisesta pop-yhtyeestä Abbasta tutut muusikot Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pukivat Mobergin luomat hahmot musikaalin asuun vuonna 1995, seurasi alkuperäistarinan uudenlainen menestys. Kristina från Duvemåla on kivunnut huomattaville estradeille, ei vähiten Yhdysvalloissa. Mutta kun se löysi kevättalvella 2012 tiensä Helsinkiin, Kristinasta tuli ihan oikea ”naapurin tyttö”. Maria Ylipää – ja koko tiimi – laulaa itsensä yhä uusien yleisöjen sydämiin. Vastikään peruskorjattu ja tekniikkansa modernisoinut Svenska Teatern sai toteuttaakseen Lars Rudolfssonin ohjauksessa haastavan produktion.

Historia matkii itseään

Tunteisiin vetoava tarina Kristinasta ja hänen Karl Oskaristaan, smoolantilaisen yhteisön maasta muuttoa edeltävät vaiheet, raskas ison meren ylitys, asettuminen uusiin oloihin Minnesotassa ja koti-ikävä, kaikki se todentuu näyttämöllä viitteellisen elokuvamaisena visualisointina ja lumoavine sävelmaailmoineen. Suomalainen katsoja avaa samalla ”Abba-ikkunan” oman kansansa vaiheisiin.

Ohjelmalehtisestä selviää, että itse kohtalo lienee keikauttanut Birthe Wingrenin yhteen keskeisistä rooleista, Ulrikaksi.

Tiimin naisista on Maria Ylipään ohella mieliinpainuva Birthe Wingren Ulrikana. Kauniilla Ulrikalla on epämääräinen maine mutta omanarvontunto kohdallaan ja empaattinen luonne. Musiikin tulkitsijana Wingren kuuluu nimenomaan päärooli -luokkaan. Kuva Cata Portin

Wingren on nimittäin Pietarsaaren tyttöjä Pohjanmaalta, siirtolaisuuden villinrohkealta alueelta. Hänen isoisänsä sukupolvea edustivat Amerikan sedät Alfred Öhman ja Harald Vingren. Ensinmainittu oli 1853 Forsbyssä syntynyt babtisti ja seurakuntaa perustamassa Helsingissä, Karjaalla, Mustiossa, Sipoossa ja Turussa.

Alfred toimi sittemmin saarnaajana Minnesotassa ja myöhemmin Kanadassa, jonne perusti useita babtistiseurakuntia. Birthe muistaa lapsuutensa kesien merkkitapauksina Amerikan sukulaisten – jälkipolvien – vierailut.

Harald Vingren oli Kanadan emigrantteja British Columbiassa. Maahantulo ajoittui kolmikymmenluvun pulavuosiin, ja nuorimies teki töitä mistä niitä sai, milloin rautateillä milloin maatiloilla, oli hissipoikana jos mainarinakin. Harald sai kivipölykeuhkon, ja sairauden pahennuttua hän palasi kotimaahan.

Me olemme Finnejä, totisesti

Maastamuuttajien tarinoita ovat myös suomalaiskirjailijat välittäneet unohtumattomasti tuotannossaan. Filmejä ja

Siirtolaisperheen pieni karja. Nainen on Hulda Bergström-Viita, fiktiivisen Kristinan kohtalonsisar amerikansuomalaisten historiasta. – Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

siirtolaisoopperoitakin on syntynyt. Suomen Siirtolaisuusinstituutti puolestaan pitää huolta siitä, että siirtolaisuutta tutkitaan monipuolisesti. Dokumentointi jatkuu ja laajenee; muuttoliike on kiinnostava ilmiö. Vuosittain valmistuu alalta lukuisia julkaisuja, joista useat väitöskirjoja.

Kristinan ja Karl Oskarin sekä omien maanmiestemme luvattua maata Minnesotaa on valottanut Hans R. Wasastjerna 1957 ilmestyneessä teoksessaan Minnesotan suomalaisten historia, 780 sivua, ja Arnold Alanen tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Finns in Minnesota, runsas sata sivua.

Wasastjernan teoksesta tarttuu se sama suuri kunnioitus joka siitä säteilee, nykypäivän lukijaan. Vaikeuksia ja työtä pelkäämättömiä ovat olleet nuo sukupolvet, jotka tekivät uuden maan näköisekseen, ahkeroivat metsissä, pelloilla ja kaivoksissa, rakensivat kodit, koulut, kirkot ja haalit, lakkoilivat ja sotivat jos niin oli tarpeen, taistelivat tauteja vastaan, olivat aktiivisia yhdistystoiminnassa, kulttuuririennoissa, urheilussa, arvostivat omia sanomalehtiään, ohjasivat lapsensa yliopistoihin. Eivät unohtaneet vanhaa maata. Olivat Finnejä isolla ”ähvällä”.

Koko naamalta

Seuraavat muistiinmerkinnät ovat historiateoksen ”marginaalista”.

Uusi kieli ei tarttunut automaattisesti. Näin kirjoitti Uuden Kotimaan paikallinen kirjeenvaihtaja ´ Tornion Pekka´ lehdessään joulukuun 3 pnä 1881:

”Kävin Cokaton markkinoilla, jossa huomioni anasti kansan kieli, joka on vallan kulturia ja vielä kummempi se, että sitä huudeltiin koko naamalta. Sanoin: tu taala praa svenska ja sitte minä lähin pois.”

Tyypillinen amerikansuomalaisen farmarin talo Fairbanksissä Minnesotassa 1908. -Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Vetelistä kotoisin ollut uudisraivaaja John Maunu oli suistunut joen jäihin pyyntiretkeltä palatessaan. ”Mennyt olisi manalle Jussi, jos eivät intit olisi kuulleet hänen huutojaan ja tulleet apuun. Veivät teltoilleen, käärivät nahkoihin ja juottivat kuumaa koko yön. Aaamulla antoivat takaisin vaatteet mutta ei pyssyä. – – – Ja niin sitten lähti intiaanileiriltä saattue, jota johti vanha intiaanipäällikkö Maunun kävellessä hänen jälessään ja sitten intiaanipojat pyssyjen ja koirien kanssa. – – – Maunu haki tuvaltaan juuri leivottua leipää, jota intit alkoivat ahkerasti viittoillen ja keskenään puhuen syödä pistellen suihinsa erikseen voin ja erikseen leivän. Ja Jussi Maunu sanoi kuolemaansa asti, että ei ole perää siinä puheessa, joka sanoo inttien olevan raakoja!” (Jakob Lallin haastattelusta 1945)

Entäpä se mies, joka osti hevoskopukan ja paluumatkalla kovassa pakkasessa  susien ulvoessa joutui ottamaan metsään kyhäämänsä tilapäiskämppään hevosen kanssaan yöksi. ”Sitä piti rauhoittaa ja samalla oma elämä oli niin suurta ja onnellista…”

Muutaman vuosikymmenen päästä miehellä oli auto, Oldsmobile. Mutta yhtä suuri ei ollut onnen tunne kuin yönä jona ensimmäinen oma polle oli alivuokralaisena.

Kaarina Naski

Kristina från Duvemålan (Benny Andersson – Björn Ulvaeus – Lars Rudolfsson) toteuttajat Helsingissä: Charlotta Teaterproduktion ja Ace-production yhteistyössä Svenska Teaternin kanssa. Pääosissa Maria Ylipää, Robert Noack, Birthe Wingren, Oskar Nilsson. Tähänastinen katsojaluku on 70 000.

Vaasan lääni otti alun alkaen johtoaseman siirtolaisuuden kanta-alueena Oulun läänin ollessa. toisena. Siirtolaisia lähti vuosina 1893-1902  mm. Vaasan läänistä 51 247,

Uudenmaan läänistä 3 473, Viipurin läänistä 2 886. Ja vuosina 1903-1912 Vaasan läänistä 63 028, Viipurin läänistä 10 758, Uudenmaan läänistä 7 964. – Wasastjerna, Minnesotan suomalaisten historia

Selviytyjäkansan urheiluhulluus

Seinille, laduille

ja voittoon

Miltä se tuntuu olla kilpahiihtäjä? No mä siihen aina, että ei se miltään tunnu, että lähinnä se on hitonmoista treeniä ja kipua... - Lainaus näytelmästä Kansanhiihto 2012. Kuvassa Juha Varis hengitys- ja rasitustestissä. Kansallisteatteri

Onko se nyt ihme jos joku ottaessaan pultit hyppii seinille? Harvinaisempaa on kiivetä sinne itsensä voittamismielessä. Sillä lailla tekee Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

-Minulla on korkean paikan pelko, mutta seinäkiipeilyssä ulkona kallioilla voitan sen, voitan itseni.

Tätä samaa hän arvelee monen maratoneja harrastavan tavoittelevan. Itselleen näyttäminen on palkitsevaa. Myllyaho puhuu myös juoksulenkkien puolesta.

-Istun usein työskennellessäni kumarassa, olen jännittynyt ohjatessani. Jähmettynyt energia vapautuu juostessa.

Mikä liikuntaharrastus pääjohtajalla vielä on, se kannattaa jättää tarinan loppuun, ettei lukija aivan alkusenteillä päsähtäisi kateudesta vihreäksi.

Urheilu suorastaan vyöryy näinä aikoina kansalliselle päänäyttämölle.

-Onhan se tietenkin vähän erikoista, mutta näytelmiin ennakkoon kohdistuneesta kiinnostuksesta päätellen olemme hyvinkin ajassa, Myllyaho sanoo.

Miika Nousiaisen palkittu romaani Maaninkavaara on jo Kansallisen kartalla ja Kansanhiihto 2012 ensi helmikuussa.

Identiteetin nimissä

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jätti elämän ladut, tragedia järkytti ihmisiä kautta maan. Teatterilaiset se sai pohtimaan hiihtämistä ja hiihdon merkitystä laajemmin.

-Mietimme siihen liittyvää politiikkaa, kohtuuttomuutta, dopingia, kansanhiihtoa, kunnossa pysymistä, hiihdon kauneutta. Sitäkin että sukset saatetaan Suomessa myydä loppuun heti hiihtokauden kynnyksellä.

Jotakinhan siinä siis on, joka tekee siitä erityislaatuisen jopa urheilun sisällä.

Kansallisessa pääteltiin, että tämä jos mikä on suomalaisuutta ja että sen käsitteleminen näytelmämuodossa sopisi hyvin Täällä Pohjantähden alla 2011 -produktion jatkoksi. Tarvittiin näyttelijä joka on hiihtäjä. Sellainen löytyi omasta porukasta, rääkkiin lupautui Juha Varis, jolla on kilpahiihtäjataustaa. Rääkiksi sitä nimittäin voi hyvällä syyllä kutsua, jos harjoittelee niinkuin ammattilaiset, veren maku suussa.

Myllyahon mukaan näin tulee todennetuksi konkreettisesti, miten rankkaa kilpahiihto on työnä.

-Helposti nähdään vain suoritus, joka vastaa tai ei vastaa odotuksia. Ei tiedetä ammatista ja sen kovuudesta oikeasti. Kyseessä on mitä vaativin kestävyyslaji, jossa tärkeitä ovat tekniikka ja hapenottokyky.

Variksella on mestaruusluokan valmentaja, jonka mukana tehtävään tulee autenttisuutta ja ammattilaisen maailmaa. Tekijäkolmikosta Paula Korva on ollut vastikään Vuokatissa seuraamassa Juhalle tehtävää hengitys- ja rasitustestiä. Hän hoitaa dokumentaarista puolta, kuvaa ja videoi eri vaiheita.

Näkyvyyttä on

Taina West kirjoittaa poliitikkojen puheenvuoroja, ja Myllyaho laatii dramaturgista pohjaa.

-Tekstin toimivuutta kokeillaan alinomaa, näyttelijät ovat tottuneet tällaiseen prosessilähtöiseen työtapaan. Äskettäin juuri kirjoitin 150 liuskaa turhaan, pääjohtaja huokaa.

Urheilun tärkeys korostuu, kun siihen puututaan kansakunnan kaapin päältä. Presidentti Tarja Halosen taannoiset kommentit taklausten vähentämiseksi jääkiekossa ovat herättäneet kohua. Samoin kävi aikanaan presidentti Mauno Koiviston lausuttua varoituksensa liiallisista kansallistunteen ilmaisuista arvokisoissa. -Mutta toisaalta, sanoo Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. -Toisaalta, olihan hienoa olla muitten mukana riemuitsemassa Suomen maailmanmestaruudesta jääkiekossa! Itsetuntokysymys mitä suurimmassa määrin. - Kuva K. Naski

Äkkipäätä ei monikaan tule ajatelleeksi, miten paljon politiikkaa urheiluun liittyy. Mm. Hiihtoliitossa saa runsaasti näkyvyyttä. Maan presidenteilläkin on tai heille haetaan jokin oma laji, jonka kautta he voivat näkyä. Presidentti Tarja Halonen mm. on kertonut harrastavansa kävelyä, uintia, vesijumppaa, hiihtoa ja vatsatanssia. Ahtisaarella oli koripallonsa, Koivistolla lentopallo, Kekkonen oli yleisurheilija ja hiihtäjä, Mannerheim tunnettiin ratsastajana ja Ukko-Pekka Svinhufvud mestariluokan tarkkuusampujana. Parhaillaan ison kiinnostuksen kohteena olevat presidenttiehdokkaat tuskin piilottavat hekään lajikynttiläänsä vakan alle.

Kulttuuri – ei niin kaukana

Hiihdon merkitys korostui sotavuosina. Suomen armeijan kaukopartio-osastoilla oli tärkeä tehtävä sodankäynnissä; tiedustelutehtäviin valittiin hiihto- ja ampumaurheilun huippuja. Ja vuodesta 1946 lähtien on maassamme toteutettu kansanhiihtoa. Senhän sisäänajoi kuntoliikunnan kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala, jonka sanoihin järjestäjätahot yhä luottavat: ”Hiihto sopii kaikille vauhtia rakastaville, niin lihaville kuin laihoillekin ja eritoten lihaville.”

-Kansa on vertauskuvallisestikin hiihtänyt johtajiensa mukana, ja kansanhiihtolaatikko on voitu nähdä yhteydentunnon symbolina Mika Myllyaho toteaa.

-Harrastukset yhdistävät ihmisiä. Kilpaurheiluhan on vain pieni osa urheilusta, johon liittyy myös järjestötoimintaa, vapaaehtoistyötä, kansanvaltaa.

Työväen näyttämöpäivät on hänen mielestään eräs osoitus siitä, miten urheilulla ja kulttuurilla on keskinäisiä sidoksia.

-Urheilu on tärkeä fyysisen hyvinvoinnin ylläpitäjä, kulttuuri on yhtä merkittävä henkisten arvojen puolella. Tekemisen tavassakin on tiettyä samankaltaisuutta. Teatterissa ohjaaja vertautuu urheiluvalmentajiin, tiimi joukkueisiin, taktiikkaa tarvitaan molemmissa. Urheilu on selkeämmin mitattavaa, mutta kyllä teatteriakin pyritään mittaamaan – kritiikillä. Ja näyttelijöissä on paljon niitä jotka liikkuvat ja urheilevat. Meillä Kansallisteatterissakin ovat harrastuksellisesti edustettuin monet palloilulajit, lenkkeily ja jopa miekkailu.

Eräässä vaiheessahan teatteri haki tunnetiloja fyysisyyden kautta. Tämä eritoten Jouko Turkalta tuttu metodi on yhä mahdollinen ja käyttökelpoinen, mutta Myllyaho huomauttaa, että tekemisen tapa on nykyisin paljolti erilainen, yhdessä kypsyttämistä jo tekstistä lähtien.

-Kuka hakee energiansa lenkillä, kuka jotenkin muuten, se on henkilökohtaista.

Täysillä

-Kilpailu on nykyisin mielentila, joka liittyy kaikkeen. Se on kuin huume, sanoo Myllyaho. -Siitä kertoo myös kilpailujen suuri määrä televisiossa. Luovuuttakin päästään siten punnitsemaan. Jokainen haluaa olla rakastettu ja hyväksytty, mutta jos siihen pyrkiessään muuttaa samalla käyttäytymismalleja, se askarruttaa.

-Teatterin ja taiteen merkitys moraalikoodiston tarjoajana ja muistuttajana on suuri, ja erityisen suuri se on niille jotka ovat sulkeneet kirkon ja sen antamat ohjeet elämästään.

... treeniä ja kipua. Mutta miten sitä sitten selittää ihmisille, jotka väittää totuutena että Cooperin tulos ei nouse enää kun on täyttänyt neljäkymmentä. Että se on vain hyväksyttävä kun takuu tulee täyteen. Ja mä sanon että paskapuhetta. - Em. lainauksen jatko-osa. Kuvalla otsikko: romahdus.

Kilpailemiseen liittyy väistämättä sankaruus ja intohimo. Niitä kaikkia käsitellään Kansallisteatterissa kahdessa em. urheiluaiheisessa näytelmässä ja työhön suuntautunutta intohimoa ja moraalikysymyksiä kolmannessa, Katja Krohnin Pikkujättiläisessä (ensi-ilta 2.12.)

-Niin tarpeellinen käynnistin kuin intohimo onkin, äärimmäisyyksiin mentäessä siinä on vaaransa. Ja vastuu lisääntyy.

Yhdysvaltalainen professori ja kirjailija Joseph Campbell on valottanut sankaruusteemaa teoksessaan ja todennut sankaruuteen pyrittävän kaikkialla. Myllyahon mielestä tuota myyttiä toteuttavat myös sarjat ja leffat, jopa Tanssii tähtien kanssa.

-Kaikki pyrkivät maaliin, kesken ei voi lopettaa, sillä puolittaisia sankareita ei ole. Ja lehdistö on mukana paitsi voitoissa myös siinä vaiheessa kun joku tiputetaan alas. Silloinhan voi vielä ottaa käyttöön antisankaruuden sitäkin hyödyntäen.

Saa nauraa

Huolimatta lähtökohdan vakavuudesta Kansanhiihto 2012 on tragikomedia, näytelmä, jossa saa nauraa paljon. Eikä Maaninkavaarassakaan, jossa tytärtään valmentavan perheenisän menestyksen hinku ja urheiluhulluus on viety äärimmilleen, taatusti väistellä koomisuutta joka on alkuteoksen tärkeä rakennusaine.

Entä mitä henkilökohtaisia urheilusaavutuksia pääjohtajalla onkaan vielä taskussaan? Tai pikemminkin vyötäisillään. Karaten musta vyö!

KAARINA NASKI

————————————————————————————————————————————————————————

Näin on

On se saatana, kun Suomessa yritetään pohtia energiansäästöä. Paavo Nurmi keksi siihen ratkaisun jo kymmenluvulla. Se on tasainen vauhti ja taloudellinen eteneminen.

Miika Nousiainen, Maaninkavaara

xxx

Illanistujaisissa seurueeseen kuului myös muuan pankinjohtaja, joka tuntui olevan hyvin tärkeä titteleistä. Hän ei ilmeisesti tuntenut minua, ja kysyi Juusolta (Walden) asemastani Yhtyneissä.

-Asema on tähän tilaisuuteen riittävä, vastasi Juuso, ja kyselyt loppuivat siihen!

Veikko Hakulinen, Lassi Hakulinen, Haku-Veikko – suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat

xxx

Norjalaisen mestarihiihtäjän Björn Dählien suhteellinen hapenottokyky oli epävirallisen arvion mukaan 96 millilitraa painokiloa kohti minuutissa. Mika Myllylällä 90. Alle ”80-millisillä” tekee jo tiukkaa voittosijoille normaalimatkalla huipputason kisoissa.

Tavallisilla pulliaisilla mainittu lukema on noin 30.

————————————————————————————————————————————————————————————

Urheilijat näyttelijöinä

Todisteina siitä, että urheilu ja kulttuuri kulkevat joskus käsi kädessä, ovat mm. seuraavat nimet:

Tapio Rautavaara, keihäänheiton kultaa Lontoon olympialaisissa 1948 ja MM jousiammunnan joukkuekilpailuissa 1958, laulaja, elokuvanäyttelijä

Åke Lindman, maajoukkuetason jalkapalloilija, näyttelijä, ohjaaja

Johnny Weissmüller, moninkertainen olympiavoittaja uinnissa, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Esther Williams, uimari, elokuvanäyttelijä

Herman Brix, kuulantyöntäjä, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Eleanor Holm, uimari, olympiavoittaja, elokuvanäyttelijä

Burt Lancaster, voimistelija, sirkusakrobaatti, elokuvanäyttelijä

Toni Sailer, alppihiihtäjä, elokuvanäyttelijä,

Arnold Schwartzenegger, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä, poliitikko

O.J. Simpson, jalkapalloilija, elokuvanäyttelijä

Sylvester Stallone, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä

————————————————————————————————————————————————————————————