USAsuomeksi kulttuurikatsaus

kesäkuu 27, 2015

Happy days yhä elinvoimaisena

Filed under: Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 5:38 am
Musiikkia, nostalgiaa ja Amerikkaa turkulaisittain.

Musiikkia, nostalgiaa ja Amerikkaa turkulaisittain.

Onnen päivät. Pohjoismainen kantaesitys Samppalinnan kesäteatterissa Turussa. Samannimiseen tv-sarjaan perustuva musikaalikomedia. Käsikirjoitus Garry Marshall, musiikki ja sanoitus Paul Williams. Suomennos Heikki Sankari, Kristina Vahvaselkä, Jussi Vahvaselkä, ohjaus ja sovitus Heikki Sankari, musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä, kapellimestari Markus Länne, koreografia Sami Vartiainen, lavastus Niina Suvitie, puvustus Kaarina Kopola, kampaukset ja maskeeraus Petriina Suomela, ääni Eero Auvinen, Taina Möysä, Timo Kuismanen.

Rooleissa Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Juha Antikainen, Mikael Haavisto, Laura Allonen, Sofia Arasola, Mikko Nuopponen, Matti Leino, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Marika Huomolin, Maria Rantalankila.

———————————————————————————————————————————

Et oliko se pähee? Suurelta osin, kyllä.

Antautuvat esiintyjät, tempaava musiikki ja paljon nuoria tanssimassa kannat kattoon.

Onnen päivät tuli tv-katsojille tutuksi alun perin 1970- ja 80-luvuilla yhdysvaltalaisena komediasarjana, eikä ole uponnut historiaan sen koomminkaan; siitä ovat uusinnat pitäneet huolen.

Ja samassa nosteessa jatketaan nyt alkuperäiskäsikirjoittajan Garry Marshallin teatteridramatisoinnissa, jonka on edelleen Suomen Turkuun sovittanut ja ohjannut Heikki Sankari.

Aika lailla on vettä virrannut siinä Aura- missä Mississippi -joessa sen jälkeen kun tarinan ajankuva vastasi todellisuutta. 1950-luvulle, presidentti Eisenhowerin kauteen asti pitää kelata ja päätyä Wisconsiniin Milwaukeen kaupunkiin. Siellähän ne elivät mukavat Cunninghamit ja valloittava Arthur ”Fonzie” Fonzarelli. Vaikka näytelmässä todetaan, että ”karisma karisee ja legendat varisee”, niin Onnen päiviin halutaan uskoa yhä, Fonzien isoon hymyyn, peenaan (50s american haircut), leuhkan pärinäpojan otteisiin ja nahkapusakkatrendiin. Ja mikäs, jos samalla voidaan lämmittää ikuisia hyviä teemoja, rakkautta, ystävyyttä, perheyhteyttä, toinen toisistaan välittämistä, anteeksi antamista ja saamista. Onnistuneet esitykset lepäävät usein – niin tässäkin tapauksessa – vahvalla musiikkijalustalla. Kun melodioissa on hilpeyttä, poweria ja taiten annosteltua siirappia, niin sillä ladataan niin tiimi kuin yleisö. Rokista lattareihin ja kohti showtanssin riehakasta ilmaisua – katsoja haluaa pysyä kyydissä. Ja pysyy.

Fonzie/Heikki Hela  ja naispääroolien tulkitsijat  Pinky/Kaisa Mattila (vas.) ja  rouva Cunningham/Ami Aspelund.

Fonzie/Heikki Hela ja naispääroolien tulkitsijat Pinky/Kaisa Mattila (vas.) ja rouva Cunningham/Ami Aspelund.

Keskiössä olevat näyttelijät, Heikki Hela Fonziena ja Kaisa Mattila Pinkynä – parina joka on löytöretkellä hukattuaan välillä toisensa – vievät roolinsa mallikkaasti. Komiikkaa niin heissä kuin koko esityksessä on runsaasti, mutta isompaa roolimyötäistä lavasäteilyä jäi kaipaamaan. Mieleenpainuvin oli äiti ja tytär Cunninghamin – Ami Aspelundin ja Pauliina Saarisen – herkänkaunis duo, ja tarinan pahikset Malachin veljekset – Matti Leino ja Anssi Valikainen – vastasivat yhdestä esityksen eloisimmista kohtauksista.

Poikien ikiomia kaveriepisodeja oli useita tyyliin Jellonat ja Jätkät nää. Ne olivat yhtä hauskoja kuin vetoavia. Lions-työ siinä missä pienimuotoinen kansalaisaktivismikin – olivat jo viiskytlukulaisten onnen päivien aikaan toimia toisten hyväksi. Niinpä taloudellisissa vaikeuksissa olevan wisconsinilaisen Arnoldin pubin pelastamisella – vaikkapa vain fiktiivisessä tarinassa – saattoi olla kauaskantoisia positiivisia vaikutuksia.

Heikki Sankarin ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat nokkelasti, visuaalinen puoli on oivaltava ja näyttävä, Markus Länne kapellimestarina vastaa siitä, että ”soiva Samppalinna” on maineensa veroinen, ja koreografi Sami Vartiainen on saanut tiimin heittäytymään sumeilematta kutsuvaan rytmiin ja liikekieleen, uskomaan omaan tanssilliseen valmiuteensa ja tähtäämään hypyissään ammattilaistyyliin ”korkealle ja kovaa”.

Siis, niin voi sanoa. Kyseessä on kelpo esitys. Nykykielellä pähee.

Kaarina Naski

lokakuu 6, 2014

Napakymppi Svenskanin Mamma Mialle

Filed under: Kaarina Naski,Musiikki,Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 11:55 am
Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

Näin yleisö otettiin. Harmi, ettei tämä ole äänikuva. Veera Railio, Mia Hafrén ja Anna Hultin.

 

Mamma Mia! Abban lauluihin perustuva musikaali Helsingissä Svenska Teaternissa. Musiikki ja laulutekstit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus (mukana Stig Andersonin lauluja), käsikirjoitus Catherine Johnson. Suomen tuotannosta vastaavina tekijöinä: ohjaaja Paul Garrington, kapellimestari Kristian Nyman, koreografia Nichola Treherne (alkuperäiskoreografia Anthony van Laast), lavastus Jonathan Allen, puvut Lucy Gaiger, valot Pia Virolainen, ääni Poti Martin. Päärooleissa Mia Hafrén ja Lineah Svärd.

Siinä sitä oli jo heti medialle järjestetyn ennakkonäytöksen alussa vähintäänkin suuren urheilujuhlan tuntua, kun oikea Abba – kaikkine miljoonine taaloineen ja faneineen – ryöstäytyi yleisön muistikuviin, leegio julkkiksia purjehti kameroita hipoen paikoilleen ja jo avauslaulussa tiedettiin, että minullakin on unelma, Jag har en dröm/ I have A Dream.

Svenska Teaternin vetokykyä pitää ihailla, tuplat kerralla! Nappaa maailmanhitin ja sen myötä talontäysiä katsomoita herraties miten pitkään. Karamellinkaunis vanha teatterisali muodostaa ihastuttavat vastakohtaraamit tarinalle, jota ei olisi ilman Abban musiikkia.

Jos ja kun haaste on ollut kova, siihen on suhtauduttu isolla luovuudella ja korkein näyttämötaiteen laatuvaatimuksin, arvostavasti ja rohkeasti. Tuloksena on esitys, josta Ruotsalainen teatteri voi todella olla iloinen ja ylpeä.

Etelän lämmössä

Mamma Mian onnistumisen eväät ovat tukevat. Melodisen popin ikivihreät yhdistävät eri ikäistä yleisöä, niiden tunteellisuus, rajuus ja vastaantulevuus. Ja kun sama lämpö siirtyy musikaaliin, se saa draamallisen ulottuvuutensa. Ei ehkä ole sattumaa, että ollaan etelän lämmössä, idyllisellä kreikkalaissaarella, jossa päähenkilöt, äiti Donna ja tytär Sofie Sundberg asuvat ja tekevät töitä. Sofien häät ovat tuota pikaa, ja hän on Donnan tietämättä lähettänyt kutsun myös kolmelle isälleen – tai siis pikemminkin äitinsä parinkymmenen vuoden takaisille miesystäville, joista yksi saattaa hyvinkin olla Sofien isä. Seuraa koomisia ja liikuttavia yhteentörmäyksiä, ihmissuhdevyyhtiä, rakkautta ja sen kaipuuta.

Lavastus on puhdaspiirteisen minimalistinen ja elementit liikuteltavia. Ne on helppo siirtää syrjään tilaa vaativien suurten tanssikohtausten tieltä samanaikaisesti kun näyttämökuva muuntautuu valaistusdesignin ja -tekniikan taikatempuilla. Kokonaiskoreografia on hieno ja ensemble kansainvälinen, upein valmiuksin, puvustus oikeata epookki-ilotulitusta.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila  kera muun tanssiryhmän.

Oikein kun hyppyyttää, niin ei pitele mikään! Markku Haussila kera muun tanssiryhmän.

Suomenruotsilla ryyditetty

Solistisista osuuksista nousevat etualalle ruotsalaisen Lineah Svärdin (Sofie) ja Mia Hafrénin (Donna) tulkinnat, hämmästyttävät äänialat, jotka kantavat herkimmistä sävyistä kohti rockimpia sfäärejä. Mutta näyttämöntäyteisestä musiikista voisi poimia laulun ja esittäjät toinen toisensa jälkeen, ja yhtä hyvin niiden myötä niin ilmeikkään dialogin kuin tanssillisen akrobatian.

Monikohan tuli ajatelleeksi, että ruotsalaisten lauluntekijäin sanoitukset oli ruotsinnettava, alun perinhän ne olivat englanniksi. Ruotsinnoksesta huolehtivat Niklas Strömstedt ja Björn Ulvaeus, kun taas Bengt Baulerin ja Johan Storgårdin dialogikäännöksessä huomioidaan suomenruotsi ja mukautetaan yksin tein kekseliäästi joitakin rooli- ja paikannimiä.

Donnan miehet Sam (Vallu Lukka), Bill (Kristofer Möller) ja Harry (Riko Eklundh), siinä missä Sofien rakastettu Tim (Anton Häggblom) tai vaikkapa Chili (Markku Haussila) tuovat sekä sisällöllistä, taidollista että persoonallista maskuliinista väriä tapahtumiin äidin ja tyttären eloisien bestisten vastapainoksi. Anna Hultin loistaa Ritana, Veera Railio Tanjana.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Kuin elokuvasta! Tanssin ja värien leikkiä ja keskellä enkeliääninen Lineah Svärd.

Waterloo villitsi

Että orkesteri ottaa Kristian Nymanin johtamana tiukan otteen yleisöstä, siitä ei ole epäilystäkään. Aplodeja ei säästelty, ei esityksen aikana eikä varsinkaan sen päätyttyä, jolloin vain harva pysyi penkeillään.Waterloo mm. oli omiaan villitsemään rytmifiilistelyyn ujoimmatkin. Kyseistä biisiä moni kuului hyräilevän vielä kotimatkallakin Ja jos lupaatte olla kertomatta kenellekään, voin paljastaa että itse olin yöllä unissani olevinani Dancing Queen.

Kaarina Naski

kuvat Brinkhoff/Mögenburg

heinäkuu 19, 2013

Matti Kurikan Malkosaareen paluu ei ole utopiaa

Filed under: Teatteri,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:54 am
Matti Kurikka (tässä piirrokseen ikuistettuna), samoin kuin ystävänsä - ja ko. näytelmän keskeinen henkilö - A.B. Mäkelä olivat lehtimiehiä. Kurikka jopa osti Viipurin Sanomat ja toimi sen päätoimittajana - konkurssiin asti. Lehden toiminta jatkui eri omistuksessa ja Kurikan ura Työmies -lehden päätoimittajana, jonka pestin puolestaan Mäkelä peri häneltä. Teosofin aatteitaan Kurikka valotti perustamassaan Elämä-lehdessä, ja ehti toimittaa myös New Yorkin Uutisia. Kirjoittaminen jatkui viimeisiin elinvuosiin farmilla Connecticutissa. Luovuus ja kanojen kasvatus kun olivat Kurikan mukaan yhdistettävissä. (Samaa mieltähän oli myöhemmin mm. laulaja Veikko Lavi.)

Matti Kurikka (tässä piirrokseen ikuistettuna), samoin kuin ystävänsä – ja ko. näytelmän keskeinen henkilö – A.B. Mäkelä olivat lehtimiehiä. Kurikka jopa osti Viipurin Sanomat ja toimi sen päätoimittajana – konkurssiin asti. Lehden toiminta jatkui eri omistuksessa ja Kurikan ura Työmies -lehden päätoimittajana, jonka pestin puolestaan Mäkelä peri häneltä. Teosofin aatteitaan Kurikka valotti perustamassaan Elämä-lehdessä, ja ehti toimittaa myös New Yorkin Uutisia. Kirjoittaminen jatkui viimeisiin elinvuosiin farmilla Connecticutissa. Luovuus ja kanojen kasvatus kun olivat Kurikan mukaan yhdistettävissä. (Samaa mieltähän oli myöhemmin mm. laulaja Veikko Lavi.)

Kaikkien meidän, joiden itsetunto on joskus ollut nollilla, tekee oikein hyvää palauttaa mieliin ulkosuomalaisten ihannesiirtokunnat. Että lähteä nyt tuosta vaan vaikkapa Argentiinan aarniometsiin kotia leikkimään. Ja kertooko muka sana ´Viljavakka´ jollekulle, että Dominikaanisen tasavallan vegetaristisessa suomalaisyhteisössähän sitä tottakai ollaan tai ainakin oltiin joskus 1930-1944.

Erikoista. Mutta esimerkillistä. Jollei tapahdu, laitetaan tapahtumaan! Kun muutoksen tarve on suurin, on usein sen hetken pähkähulluin suomalainen lähellä. Ja se hulluus on täyttä ruutia.

Seitsemäntoista ihannesiirtokuntaa yhden kansan osalta vaikuttaa kalavaleelta, mutta kun on kysymys härmäläisistä, niin saattaa hyvinkin mennä toden puolelle. Tietokirjailija Teuvo Peltoniemen laatiman taulukon mukaan on ihannesiirtokuntia syntynyt tai ollut suunnitteilla 1700-luvulta lähtien siinä Afrikkaan (Sierra Leone) missä Venäjälle, Australiaan ja Kuubaan, Paraguayhin, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Israeliin…. Eniten väkeä (6000-8000) ”kaatoi” Karjala-kuume. Yhteisöt perustettiin jonkin tietyn aatteen tai filosofian – sosialistisen, nationalistisen, uskonnollisen, teosofisen, vegetaristisen, valistus- tai osuustoiminta-aatteen – pohjalta, ja jotkut niistä olivat pieniä ja lyhytkestoisia, toiset taas vakiintuneempia. Monet perässähiihtäjistä ovat säilyttäneet suomalaisuutensa näihin päiviin.

Yhdellä siirtokunnista – reilun sadan vuoden takaa – on tänä päivänäkin varsin sointuisa kaiku, vaikkei se elänyt 1000 asukkaan peruskokoonpanossaan kuin muutaman vuoden. Puhe on Sointulasta, Nanaimon kaivosalueella Brittiläisessä Kolumbiassa asuneiden suomalaisten itsellisyyteen tähdänneestä hankkeesta. Vetäjäksi saatiin tulisieluinen teosofis-sosialistinen kirjailija ja sanomalehtimies Matti Kurikka (1863-1915), jossa oli eittämätöntä gurun ainesta. Vaa`assa painoi Kurikan aiempi kokemus Queenslandistä Australiasta, olkoonkin että se utopia ei pitkälle kantanut. Sointula Malkosaarella (Malcolm Island) Kanadan länsirannikolla eli yhteistaloudellisena yrityksenä pitempään mutta päättyi muutaman vuoden päästä sekin vararikkoon.

Mutta vaikka alkuperäinen idea kuoli, Sointula jäi ja arvostaa yhä idealistisia perinteitään. Asukkaita on nykyään noin 800, joukossa alkuperäisen yhteisön jälkeläisiä ja suomen kielen taitajiakin. Uutta väkeä on muuttanut Kanadasta ja Yhdysvalloista. Pääelinkeinoina ovat olleet metsätyöt ja kalastus.

Kun Sointula

Sointulaan lähtee

Onko meitä petetty? Monien yllätysten eteen joutuivat suomalaiset minne tahansa asettuivatkin. Mikä urakka milloinkin mätti. Australiassa oli pyydettävä kilpikonnia pahimpaan nälkään. Eturivissä vas. Pertti Huuskonen, Tuukka Martiskainen ja Mikko Saari. Takana vas. Maija Huuskonen ja Iika Hartikainen. - Kuva Timo Blomqvist

Onko meitä petetty? Monien yllätysten eteen joutuivat suomalaiset minne tahansa asettuivatkin. Mikä urakka milloinkin mätti. Australiassa oli pyydettävä kilpikonnia pahimpaan nälkään. Eturivissä vas. Pertti Huuskonen, Tuukka Martiskainen ja Mikko Saari. Takana vas. Maija Huuskonen ja Iika Hartikainen. – Kuva Timo Blomqvist

Tiedemiehiä ja taiteilijoita on utopiayhteisöjen historia – unelmien ja todellisuuden törmääminen – ymmärrettävästi kiinnostanut kautta vuosien ja kiinnostaa yhä. Siitä osoituksena on myös Malkosaarella Kanadassa tulevana syksynä ko. teemalla järjestettävä seminaari. Puhujiksi on kutsuttu ansioituneita tutkijoita niin Pohjois-Amerikasta kuin Suomesta, ja järjestelyistä vastaavat raivaajasiirtolaisten jälkeläiset. Tapahtuman kohokohtana Finnish Organization Hallissa on nimikkonäytelmä Sointula. Esittäjät tulevat vanhasta maasta. Kirkkonummelaisen Masalan nuorisoteatterin produktio on saanut paljon huomiota ja kiitosta osakseen ja poiki siis myös kutsun yli Atlantin. 25-henkinen teatteriryhmä on osallistunut valmisteluihin yhtä innokkaasti kuin uhrautuvasti – talkoohengessä. Rahoituksen järjestyminen ei ole ollut pikkujuttu.

Näytelmän tuottaja Mika Kaartinen kertoo, että teatterilaisten katseet ovat jo suuntautuneet visusti Malkosaareen, jonka tiedetään olevan luonnonkaunis merinäkymineen, havumetsineen ja vuorineen. -Toivomme näkevämme siellä valaita, joita saaren edustalla yleensä on tuohon aikaan vuodesta.

-Perillä ollaan viitisen vuorokautta. Sointulalaiset järjestävät kotimajoituksen, ja odotamme saavamme tavata paljon paikallisia. Historia kiinnostaa siinä missä nykypäiväkin, Kaartinen toteaa. -Luvassa on niin ikään Suomi-ilta pubissa; musiikista vastaa meidän bändimme. Oman aikansa vie tietysti näytelmän esityskuntoon valmistaminen uudessa ympäristössä.

Ihanteita tulvillaan

tuo tuulitukka

 

Jussi Puhakka tekee haastavan roolin Matti Kurikkana, jolla oli kyky saada kuulijansa vakuuttuneiksi. Feministiset tavoitteet mm. enteilivät tulevaisuuden yhteiskuntaa siinä missä vapaan rakkauden ajatuksetkin, jotka tosin saattoivat arimpia säikäyttää. Tai sitten ei. Iika Hartikaisen ilme Miina Hyvösen roolissa puhuu omaa kieltään. - Kuva Timo Blomqvist

Jussi Puhakka tekee haastavan roolin Matti Kurikkana, jolla oli kyky saada kuulijansa vakuuttuneiksi. Feministiset tavoitteet mm. enteilivät tulevaisuuden yhteiskuntaa siinä missä vapaan rakkauden ajatuksetkin, jotka tosin saattoivat arimpia säikäyttää. Tai sitten ei. Iika Hartikaisen ilme Miina Hyvösen roolissa puhuu omaa kieltään. – Kuva Timo Blomqvist

Millainen Sointula kirkkonummelaisilla sitten on tuliaisinaan?

Näytelmäkirjailija Tuomo Aitta on kirjoittanut pieteetillä aiheesta. Hän tuo katsojan ulottuville legendaarisen Matti Kurikan älymystön edustajana, mutta työläisten ja tasa-arvon puolesta toimijana, valppaana ja vilpittömänä yhteiskunnallisena visioijana – aikakaudella jolloin suomalainen identiteetti oli vielä hakusessa. Että kysymyksessä oli myös varsin ristiriitainen hahmo, epäkäytännöllinen mutta hurmaava tukka tuulessa -vipeltäjä, levoton ja holtitonkin, se tulee myös hyvin näkyviin.

Tuomo Aitan ja Hannele Tuomisen ohjaama näyttämöteos alkaa New Yorkin Central Parkista, ja Kurikan tarina, sen erilaiset vaiheet ja solmukohdat tulevat kerrotuksi takautumin, kunnes lopulta ympyrä sulkeutuu. Episodit vaihtuvat yhtä joustavasti kuin eloisasti ollaanpa sitten missä tahansa maassa tai maanosassa, milloin seurapiireissä milloin keskellä siirtolaisten arkea ja ongelmia. Huumoria ei ole unohdettu, epookkipuvustus ja koreografia tuovat silmänruokaa, laulut ilmavuutta. Esityksen runkona on siihen laadittu ja teatteriorkesterin hienosti toteuttama musiikki.

Jussi Puhakka vie Kurikan roolin rakastettavasti, hän on palavasilmäinen utopisti, naistenmies ja naisasian ajaja samassa persoonassa. Legenda herää henkiin 2000-lukulaisten ihmeteltäväksi. Vahvoja nais- ja miesroolihahmoja on useita. Ennen muuta on syytä mainita Mikko Hietasen oivallinen tulkinta niin A.B. Mäkelänä kuin Alfons Adlercreutzina. Hietanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.

Jos on lavalla Eetu Salin, niin on siellä myös Aleksis Kivi ja Bergbomin sisarukset. Tämä tiedoksi historian, kirjallisuuden ja tottakai teatterin ystäville.

Kaarina Naski

lähteet: Masalan Nuorisoteatteri,

Suomen Siirtolaisuusinstituutti, Wikipedia

HUOM. Lue myös allaoleva Sointula-juttu

Ympäri käydään ja yhteen tullaan

Filed under: Teatteri,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:51 am
Kuvauksellinen näkymä kalastusveneistä Sointulan venesatamassa noin vuonna 1920. - Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Kuvauksellinen näkymä kalastusveneistä Sointulan venesatamassa noin vuonna 1920. – Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Edessä oleva seminaari ja teatterivierailu ovat olleet omiaan aktivoimaan niin Matti Kurikan kuin vanhojen sointulalaisten jälkeläisiä. Jotkut heistä ovat kirjoittaneet Masalan Nuorisoteatterin kotisivuille. Raija Särkkä, Kurikan lapsenlapsenlapsi, kertoo:

”Olimme sodan jälkeen vanhempieni kanssa vappukävelyllä. Äkkiä äitini tuhahti ja veti minut syrjään. Kommunistien vappukulkue tuli vastaan Aleksilla. Sen edessä kannettiin jonkun miehen isoa kuvaa. Kysyin kuka se oli. Isäni sanoi vakavin kasvoin: ´Se oli minun isoisäni´. Siis minun isovaarini! Isä lupasi kotiin tultuamme kertoa enemmän. Silloin oikeastaan sain ensimmäisen kerran kuulla isovaaristani.”

Särkkä sanoo, että suoraan Kurikasta polveutuvista perheen jäsenistä monella on perintönä musikaalisia ja kirjallisia taipumuksia, ja boheemiuttakin on havaittavissa. ”Se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, tuntuu myös olevan meidän kaikkien asia.”

On myös selvinnyt että Oulun yliopiston uskontoantropologian ja suomalaisen kulttuuritutkimuksen dosentti fil. tri Edward Dutton on kiinnostunut arvostetun kanadalaisen suomalaissyntyisen antropologin Kalervo Öbergin vaiheista (1901-73) ja kytkystä Sointulaan. Dutton itse on kotoisin Englannista.

Öbergin isä August Öberg oli vankkumaton Kurikan kannattaja ja sointulalainen, ja poika

puolestaan kehitti mm. kulttuurishokki -termin nelitasoisen teorian, joka julkaistiin 1960. Että seminaarin aiheeksi tuli juuri Culture Shock, Utopian Dreams Hard Realities, selittyy siis hyvin. Samoin kuin se, että pääpuhujana on Dr. Dutton. Näin toteaa nettikirjeessään Susan (Tanner) Ness, joka on tehnyt työuransa opettajana ja palannut eläkkeelle siirryttyään rakkaaseen Sointulaan. Hänen isänsä isäpuoli Teodor Tanner kuului ensimmäiseen kurikkalaiseen uudisasukasryhmään vuosisadan vaihteessa. Nuori leski Amanda kolmine lapsineen tuli muutaman vuoden  päästä ja avioitui Teodorin kanssa. Amandan ensimmäinen mies oli saanut surmansa hiilikaivosräjähdyksessä Washingtonin valtiossa.

marraskuu 28, 2012

… ja muut on meirän grannista

Filed under: Teatteri,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 10:57 am

Siirtolaistarinat heräävät

henkiin monella rintamalla

Yleisö liikuttuu seuratessaan Kristinan (Maria Ylipää) ja Karl Oskarin (Robert Noack) tunnetta täynnä olevaa, traagista rakkaustarinaa. Tasokkaat ja ilmaisuvoimaiset solistiset suoritukset antavat musiikin lumolle siivet. Kuva Cata Portin

Että menepäs tekemään jotain niinkin suurta kuin eepos maastamuuttajista (Vilhelm Moberg) tai nykymusikaali joka perustuu samaiseen teossarjaan (Benny Andersson ja Björn Ulvaeus), niin miten suhtaudutaan naapurissa? Suomalaiset luonnollisesti uivat mukaan menestykseen.

Raivaajasukupolvi Minnesotan kauniitten järvien rannoilla koostui paljolti  skandinaaveista. Heidän osuutensa Amerikan rakentamisessa oli alkanut jo 1600-luvulla, kun Delawareen tuli huomattavampi  joukko jo aiemmin Ruotsin alueelle siirtyneitä suomalaisia yhdessä ruotsalaisten kanssa. Ja periodi 1850-1890, jonka Mobergin teos Smoolannista lähteneiden vaiheissa kattaa, oli myös Suomessa ison siirtolaisaallon aikaa.

Kun sitten maailmankuulusta ruotsalaisesta pop-yhtyeestä Abbasta tutut muusikot Benny Andersson ja Björn Ulvaeus pukivat Mobergin luomat hahmot musikaalin asuun vuonna 1995, seurasi alkuperäistarinan uudenlainen menestys. Kristina från Duvemåla on kivunnut huomattaville estradeille, ei vähiten Yhdysvalloissa. Mutta kun se löysi kevättalvella 2012 tiensä Helsinkiin, Kristinasta tuli ihan oikea ”naapurin tyttö”. Maria Ylipää – ja koko tiimi – laulaa itsensä yhä uusien yleisöjen sydämiin. Vastikään peruskorjattu ja tekniikkansa modernisoinut Svenska Teatern sai toteuttaakseen Lars Rudolfssonin ohjauksessa haastavan produktion.

Historia matkii itseään

Tunteisiin vetoava tarina Kristinasta ja hänen Karl Oskaristaan, smoolantilaisen yhteisön maasta muuttoa edeltävät vaiheet, raskas ison meren ylitys, asettuminen uusiin oloihin Minnesotassa ja koti-ikävä, kaikki se todentuu näyttämöllä viitteellisen elokuvamaisena visualisointina ja lumoavine sävelmaailmoineen. Suomalainen katsoja avaa samalla ”Abba-ikkunan” oman kansansa vaiheisiin.

Ohjelmalehtisestä selviää, että itse kohtalo lienee keikauttanut Birthe Wingrenin yhteen keskeisistä rooleista, Ulrikaksi.

Tiimin naisista on Maria Ylipään ohella mieliinpainuva Birthe Wingren Ulrikana. Kauniilla Ulrikalla on epämääräinen maine mutta omanarvontunto kohdallaan ja empaattinen luonne. Musiikin tulkitsijana Wingren kuuluu nimenomaan päärooli -luokkaan. Kuva Cata Portin

Wingren on nimittäin Pietarsaaren tyttöjä Pohjanmaalta, siirtolaisuuden villinrohkealta alueelta. Hänen isoisänsä sukupolvea edustivat Amerikan sedät Alfred Öhman ja Harald Vingren. Ensinmainittu oli 1853 Forsbyssä syntynyt babtisti ja seurakuntaa perustamassa Helsingissä, Karjaalla, Mustiossa, Sipoossa ja Turussa.

Alfred toimi sittemmin saarnaajana Minnesotassa ja myöhemmin Kanadassa, jonne perusti useita babtistiseurakuntia. Birthe muistaa lapsuutensa kesien merkkitapauksina Amerikan sukulaisten – jälkipolvien – vierailut.

Harald Vingren oli Kanadan emigrantteja British Columbiassa. Maahantulo ajoittui kolmikymmenluvun pulavuosiin, ja nuorimies teki töitä mistä niitä sai, milloin rautateillä milloin maatiloilla, oli hissipoikana jos mainarinakin. Harald sai kivipölykeuhkon, ja sairauden pahennuttua hän palasi kotimaahan.

Me olemme Finnejä, totisesti

Maastamuuttajien tarinoita ovat myös suomalaiskirjailijat välittäneet unohtumattomasti tuotannossaan. Filmejä ja

Siirtolaisperheen pieni karja. Nainen on Hulda Bergström-Viita, fiktiivisen Kristinan kohtalonsisar amerikansuomalaisten historiasta. – Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

siirtolaisoopperoitakin on syntynyt. Suomen Siirtolaisuusinstituutti puolestaan pitää huolta siitä, että siirtolaisuutta tutkitaan monipuolisesti. Dokumentointi jatkuu ja laajenee; muuttoliike on kiinnostava ilmiö. Vuosittain valmistuu alalta lukuisia julkaisuja, joista useat väitöskirjoja.

Kristinan ja Karl Oskarin sekä omien maanmiestemme luvattua maata Minnesotaa on valottanut Hans R. Wasastjerna 1957 ilmestyneessä teoksessaan Minnesotan suomalaisten historia, 780 sivua, ja Arnold Alanen tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Finns in Minnesota, runsas sata sivua.

Wasastjernan teoksesta tarttuu se sama suuri kunnioitus joka siitä säteilee, nykypäivän lukijaan. Vaikeuksia ja työtä pelkäämättömiä ovat olleet nuo sukupolvet, jotka tekivät uuden maan näköisekseen, ahkeroivat metsissä, pelloilla ja kaivoksissa, rakensivat kodit, koulut, kirkot ja haalit, lakkoilivat ja sotivat jos niin oli tarpeen, taistelivat tauteja vastaan, olivat aktiivisia yhdistystoiminnassa, kulttuuririennoissa, urheilussa, arvostivat omia sanomalehtiään, ohjasivat lapsensa yliopistoihin. Eivät unohtaneet vanhaa maata. Olivat Finnejä isolla ”ähvällä”.

Koko naamalta

Seuraavat muistiinmerkinnät ovat historiateoksen ”marginaalista”.

Uusi kieli ei tarttunut automaattisesti. Näin kirjoitti Uuden Kotimaan paikallinen kirjeenvaihtaja ´ Tornion Pekka´ lehdessään joulukuun 3 pnä 1881:

”Kävin Cokaton markkinoilla, jossa huomioni anasti kansan kieli, joka on vallan kulturia ja vielä kummempi se, että sitä huudeltiin koko naamalta. Sanoin: tu taala praa svenska ja sitte minä lähin pois.”

Tyypillinen amerikansuomalaisen farmarin talo Fairbanksissä Minnesotassa 1908. -Kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti

Vetelistä kotoisin ollut uudisraivaaja John Maunu oli suistunut joen jäihin pyyntiretkeltä palatessaan. ”Mennyt olisi manalle Jussi, jos eivät intit olisi kuulleet hänen huutojaan ja tulleet apuun. Veivät teltoilleen, käärivät nahkoihin ja juottivat kuumaa koko yön. Aaamulla antoivat takaisin vaatteet mutta ei pyssyä. – – – Ja niin sitten lähti intiaanileiriltä saattue, jota johti vanha intiaanipäällikkö Maunun kävellessä hänen jälessään ja sitten intiaanipojat pyssyjen ja koirien kanssa. – – – Maunu haki tuvaltaan juuri leivottua leipää, jota intit alkoivat ahkerasti viittoillen ja keskenään puhuen syödä pistellen suihinsa erikseen voin ja erikseen leivän. Ja Jussi Maunu sanoi kuolemaansa asti, että ei ole perää siinä puheessa, joka sanoo inttien olevan raakoja!” (Jakob Lallin haastattelusta 1945)

Entäpä se mies, joka osti hevoskopukan ja paluumatkalla kovassa pakkasessa  susien ulvoessa joutui ottamaan metsään kyhäämänsä tilapäiskämppään hevosen kanssaan yöksi. ”Sitä piti rauhoittaa ja samalla oma elämä oli niin suurta ja onnellista…”

Muutaman vuosikymmenen päästä miehellä oli auto, Oldsmobile. Mutta yhtä suuri ei ollut onnen tunne kuin yönä jona ensimmäinen oma polle oli alivuokralaisena.

Kaarina Naski

Kristina från Duvemålan (Benny Andersson – Björn Ulvaeus – Lars Rudolfsson) toteuttajat Helsingissä: Charlotta Teaterproduktion ja Ace-production yhteistyössä Svenska Teaternin kanssa. Pääosissa Maria Ylipää, Robert Noack, Birthe Wingren, Oskar Nilsson. Tähänastinen katsojaluku on 70 000.

Vaasan lääni otti alun alkaen johtoaseman siirtolaisuuden kanta-alueena Oulun läänin ollessa. toisena. Siirtolaisia lähti vuosina 1893-1902  mm. Vaasan läänistä 51 247,

Uudenmaan läänistä 3 473, Viipurin läänistä 2 886. Ja vuosina 1903-1912 Vaasan läänistä 63 028, Viipurin läänistä 10 758, Uudenmaan läänistä 7 964. – Wasastjerna, Minnesotan suomalaisten historia

joulukuu 5, 2011

Selviytyjäkansan urheiluhulluus

Filed under: Teatteri,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:49 pm

Seinille, laduille

ja voittoon

Miltä se tuntuu olla kilpahiihtäjä? No mä siihen aina, että ei se miltään tunnu, että lähinnä se on hitonmoista treeniä ja kipua... - Lainaus näytelmästä Kansanhiihto 2012. Kuvassa Juha Varis hengitys- ja rasitustestissä. Kansallisteatteri

Onko se nyt ihme jos joku ottaessaan pultit hyppii seinille? Harvinaisempaa on kiivetä sinne itsensä voittamismielessä. Sillä lailla tekee Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

-Minulla on korkean paikan pelko, mutta seinäkiipeilyssä ulkona kallioilla voitan sen, voitan itseni.

Tätä samaa hän arvelee monen maratoneja harrastavan tavoittelevan. Itselleen näyttäminen on palkitsevaa. Myllyaho puhuu myös juoksulenkkien puolesta.

-Istun usein työskennellessäni kumarassa, olen jännittynyt ohjatessani. Jähmettynyt energia vapautuu juostessa.

Mikä liikuntaharrastus pääjohtajalla vielä on, se kannattaa jättää tarinan loppuun, ettei lukija aivan alkusenteillä päsähtäisi kateudesta vihreäksi.

Urheilu suorastaan vyöryy näinä aikoina kansalliselle päänäyttämölle.

-Onhan se tietenkin vähän erikoista, mutta näytelmiin ennakkoon kohdistuneesta kiinnostuksesta päätellen olemme hyvinkin ajassa, Myllyaho sanoo.

Miika Nousiaisen palkittu romaani Maaninkavaara on jo Kansallisen kartalla ja Kansanhiihto 2012 ensi helmikuussa.

Identiteetin nimissä

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jätti elämän ladut, tragedia järkytti ihmisiä kautta maan. Teatterilaiset se sai pohtimaan hiihtämistä ja hiihdon merkitystä laajemmin.

-Mietimme siihen liittyvää politiikkaa, kohtuuttomuutta, dopingia, kansanhiihtoa, kunnossa pysymistä, hiihdon kauneutta. Sitäkin että sukset saatetaan Suomessa myydä loppuun heti hiihtokauden kynnyksellä.

Jotakinhan siinä siis on, joka tekee siitä erityislaatuisen jopa urheilun sisällä.

Kansallisessa pääteltiin, että tämä jos mikä on suomalaisuutta ja että sen käsitteleminen näytelmämuodossa sopisi hyvin Täällä Pohjantähden alla 2011 -produktion jatkoksi. Tarvittiin näyttelijä joka on hiihtäjä. Sellainen löytyi omasta porukasta, rääkkiin lupautui Juha Varis, jolla on kilpahiihtäjataustaa. Rääkiksi sitä nimittäin voi hyvällä syyllä kutsua, jos harjoittelee niinkuin ammattilaiset, veren maku suussa.

Myllyahon mukaan näin tulee todennetuksi konkreettisesti, miten rankkaa kilpahiihto on työnä.

-Helposti nähdään vain suoritus, joka vastaa tai ei vastaa odotuksia. Ei tiedetä ammatista ja sen kovuudesta oikeasti. Kyseessä on mitä vaativin kestävyyslaji, jossa tärkeitä ovat tekniikka ja hapenottokyky.

Variksella on mestaruusluokan valmentaja, jonka mukana tehtävään tulee autenttisuutta ja ammattilaisen maailmaa. Tekijäkolmikosta Paula Korva on ollut vastikään Vuokatissa seuraamassa Juhalle tehtävää hengitys- ja rasitustestiä. Hän hoitaa dokumentaarista puolta, kuvaa ja videoi eri vaiheita.

Näkyvyyttä on

Taina West kirjoittaa poliitikkojen puheenvuoroja, ja Myllyaho laatii dramaturgista pohjaa.

-Tekstin toimivuutta kokeillaan alinomaa, näyttelijät ovat tottuneet tällaiseen prosessilähtöiseen työtapaan. Äskettäin juuri kirjoitin 150 liuskaa turhaan, pääjohtaja huokaa.

Urheilun tärkeys korostuu, kun siihen puututaan kansakunnan kaapin päältä. Presidentti Tarja Halosen taannoiset kommentit taklausten vähentämiseksi jääkiekossa ovat herättäneet kohua. Samoin kävi aikanaan presidentti Mauno Koiviston lausuttua varoituksensa liiallisista kansallistunteen ilmaisuista arvokisoissa. -Mutta toisaalta, sanoo Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. -Toisaalta, olihan hienoa olla muitten mukana riemuitsemassa Suomen maailmanmestaruudesta jääkiekossa! Itsetuntokysymys mitä suurimmassa määrin. - Kuva K. Naski

Äkkipäätä ei monikaan tule ajatelleeksi, miten paljon politiikkaa urheiluun liittyy. Mm. Hiihtoliitossa saa runsaasti näkyvyyttä. Maan presidenteilläkin on tai heille haetaan jokin oma laji, jonka kautta he voivat näkyä. Presidentti Tarja Halonen mm. on kertonut harrastavansa kävelyä, uintia, vesijumppaa, hiihtoa ja vatsatanssia. Ahtisaarella oli koripallonsa, Koivistolla lentopallo, Kekkonen oli yleisurheilija ja hiihtäjä, Mannerheim tunnettiin ratsastajana ja Ukko-Pekka Svinhufvud mestariluokan tarkkuusampujana. Parhaillaan ison kiinnostuksen kohteena olevat presidenttiehdokkaat tuskin piilottavat hekään lajikynttiläänsä vakan alle.

Kulttuuri – ei niin kaukana

Hiihdon merkitys korostui sotavuosina. Suomen armeijan kaukopartio-osastoilla oli tärkeä tehtävä sodankäynnissä; tiedustelutehtäviin valittiin hiihto- ja ampumaurheilun huippuja. Ja vuodesta 1946 lähtien on maassamme toteutettu kansanhiihtoa. Senhän sisäänajoi kuntoliikunnan kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala, jonka sanoihin järjestäjätahot yhä luottavat: ”Hiihto sopii kaikille vauhtia rakastaville, niin lihaville kuin laihoillekin ja eritoten lihaville.”

-Kansa on vertauskuvallisestikin hiihtänyt johtajiensa mukana, ja kansanhiihtolaatikko on voitu nähdä yhteydentunnon symbolina Mika Myllyaho toteaa.

-Harrastukset yhdistävät ihmisiä. Kilpaurheiluhan on vain pieni osa urheilusta, johon liittyy myös järjestötoimintaa, vapaaehtoistyötä, kansanvaltaa.

Työväen näyttämöpäivät on hänen mielestään eräs osoitus siitä, miten urheilulla ja kulttuurilla on keskinäisiä sidoksia.

-Urheilu on tärkeä fyysisen hyvinvoinnin ylläpitäjä, kulttuuri on yhtä merkittävä henkisten arvojen puolella. Tekemisen tavassakin on tiettyä samankaltaisuutta. Teatterissa ohjaaja vertautuu urheiluvalmentajiin, tiimi joukkueisiin, taktiikkaa tarvitaan molemmissa. Urheilu on selkeämmin mitattavaa, mutta kyllä teatteriakin pyritään mittaamaan – kritiikillä. Ja näyttelijöissä on paljon niitä jotka liikkuvat ja urheilevat. Meillä Kansallisteatterissakin ovat harrastuksellisesti edustettuin monet palloilulajit, lenkkeily ja jopa miekkailu.

Eräässä vaiheessahan teatteri haki tunnetiloja fyysisyyden kautta. Tämä eritoten Jouko Turkalta tuttu metodi on yhä mahdollinen ja käyttökelpoinen, mutta Myllyaho huomauttaa, että tekemisen tapa on nykyisin paljolti erilainen, yhdessä kypsyttämistä jo tekstistä lähtien.

-Kuka hakee energiansa lenkillä, kuka jotenkin muuten, se on henkilökohtaista.

Täysillä

-Kilpailu on nykyisin mielentila, joka liittyy kaikkeen. Se on kuin huume, sanoo Myllyaho. -Siitä kertoo myös kilpailujen suuri määrä televisiossa. Luovuuttakin päästään siten punnitsemaan. Jokainen haluaa olla rakastettu ja hyväksytty, mutta jos siihen pyrkiessään muuttaa samalla käyttäytymismalleja, se askarruttaa.

-Teatterin ja taiteen merkitys moraalikoodiston tarjoajana ja muistuttajana on suuri, ja erityisen suuri se on niille jotka ovat sulkeneet kirkon ja sen antamat ohjeet elämästään.

... treeniä ja kipua. Mutta miten sitä sitten selittää ihmisille, jotka väittää totuutena että Cooperin tulos ei nouse enää kun on täyttänyt neljäkymmentä. Että se on vain hyväksyttävä kun takuu tulee täyteen. Ja mä sanon että paskapuhetta. - Em. lainauksen jatko-osa. Kuvalla otsikko: romahdus.

Kilpailemiseen liittyy väistämättä sankaruus ja intohimo. Niitä kaikkia käsitellään Kansallisteatterissa kahdessa em. urheiluaiheisessa näytelmässä ja työhön suuntautunutta intohimoa ja moraalikysymyksiä kolmannessa, Katja Krohnin Pikkujättiläisessä (ensi-ilta 2.12.)

-Niin tarpeellinen käynnistin kuin intohimo onkin, äärimmäisyyksiin mentäessä siinä on vaaransa. Ja vastuu lisääntyy.

Yhdysvaltalainen professori ja kirjailija Joseph Campbell on valottanut sankaruusteemaa teoksessaan ja todennut sankaruuteen pyrittävän kaikkialla. Myllyahon mielestä tuota myyttiä toteuttavat myös sarjat ja leffat, jopa Tanssii tähtien kanssa.

-Kaikki pyrkivät maaliin, kesken ei voi lopettaa, sillä puolittaisia sankareita ei ole. Ja lehdistö on mukana paitsi voitoissa myös siinä vaiheessa kun joku tiputetaan alas. Silloinhan voi vielä ottaa käyttöön antisankaruuden sitäkin hyödyntäen.

Saa nauraa

Huolimatta lähtökohdan vakavuudesta Kansanhiihto 2012 on tragikomedia, näytelmä, jossa saa nauraa paljon. Eikä Maaninkavaarassakaan, jossa tytärtään valmentavan perheenisän menestyksen hinku ja urheiluhulluus on viety äärimmilleen, taatusti väistellä koomisuutta joka on alkuteoksen tärkeä rakennusaine.

Entä mitä henkilökohtaisia urheilusaavutuksia pääjohtajalla onkaan vielä taskussaan? Tai pikemminkin vyötäisillään. Karaten musta vyö!

KAARINA NASKI

————————————————————————————————————————————————————————

Näin on

On se saatana, kun Suomessa yritetään pohtia energiansäästöä. Paavo Nurmi keksi siihen ratkaisun jo kymmenluvulla. Se on tasainen vauhti ja taloudellinen eteneminen.

Miika Nousiainen, Maaninkavaara

xxx

Illanistujaisissa seurueeseen kuului myös muuan pankinjohtaja, joka tuntui olevan hyvin tärkeä titteleistä. Hän ei ilmeisesti tuntenut minua, ja kysyi Juusolta (Walden) asemastani Yhtyneissä.

-Asema on tähän tilaisuuteen riittävä, vastasi Juuso, ja kyselyt loppuivat siihen!

Veikko Hakulinen, Lassi Hakulinen, Haku-Veikko – suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat

xxx

Norjalaisen mestarihiihtäjän Björn Dählien suhteellinen hapenottokyky oli epävirallisen arvion mukaan 96 millilitraa painokiloa kohti minuutissa. Mika Myllylällä 90. Alle ”80-millisillä” tekee jo tiukkaa voittosijoille normaalimatkalla huipputason kisoissa.

Tavallisilla pulliaisilla mainittu lukema on noin 30.

————————————————————————————————————————————————————————————

Urheilijat näyttelijöinä

Todisteina siitä, että urheilu ja kulttuuri kulkevat joskus käsi kädessä, ovat mm. seuraavat nimet:

Tapio Rautavaara, keihäänheiton kultaa Lontoon olympialaisissa 1948 ja MM jousiammunnan joukkuekilpailuissa 1958, laulaja, elokuvanäyttelijä

Åke Lindman, maajoukkuetason jalkapalloilija, näyttelijä, ohjaaja

Johnny Weissmüller, moninkertainen olympiavoittaja uinnissa, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Esther Williams, uimari, elokuvanäyttelijä

Herman Brix, kuulantyöntäjä, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Eleanor Holm, uimari, olympiavoittaja, elokuvanäyttelijä

Burt Lancaster, voimistelija, sirkusakrobaatti, elokuvanäyttelijä

Toni Sailer, alppihiihtäjä, elokuvanäyttelijä,

Arnold Schwartzenegger, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä, poliitikko

O.J. Simpson, jalkapalloilija, elokuvanäyttelijä

Sylvester Stallone, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä

————————————————————————————————————————————————————————————

elokuu 16, 2011

Elämä on aivan universaalisti koomista

Filed under: Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 9:06 am

Kun mielevän haaveilijan aisaparina on rakastettava realisti, niin kyllähän se vetää sivustakatsojan suuta hymyyn. Vesa Vierikkoa ja Pertti Sveholmia fanittavat odottavat Ryhmäteatterin Don Quijotelta paljon. Kuva Sakari Tervo.

Kun joku kertoo nauraneensa vedet silmissä, toiset ymmärtävät heti, että hänellä on ollut tosi tosi hauskaa. Kysymys on silloin puhdistavasta ja arvostettavasta kokemuksesta, joita ei ihan joka päivälle osu. Milloin sinä olet viimeksi nauranut yhtä makeasti?

Arjen koomisessa tilanteessa?

Hyvälle vitsille?

Kirjaa lukiessa?

Televisiota katsellessa?

Teatterissa?

Huumori on hieno asia ja humoristit ovat rakastettavia. Mutta sellainenkin käsitys on vallalla, että elämä on käynyt vakavammaksi ja että ihmiset ovat tiukkapipoisempia kuin ennen. Jotkut saavat potkua vain vahingonilosta ja monet erilaisuudelle hekottamisesta.

Huumori vastaan diktatuuri

-Nauru yhdistyy minulla luovaan tilaan, sanoo Raila Leppäkoski. Kuva Tanja Ahola.

Mitä sanoo asiasta teatteriohjaaja Raila Leppäkoski, joka on pitkään toiminut myös Teatterikorkeakoulun ohjaaja- ja näyttelijätyön professorina. Tuottaako huumori meidän aikanamme vähemmän ja erilaisia kukkia kuin ennen? Ja mitä se ylipäätään on koko huumori, kirjallisuudessa, näyttämöllä?

-Huumori, kuten kaikki taide, on myös aikaansa sidottua. Se mikä on koomista tänään ei huvita huomenna, Leppäkoski toteaa. Hän ei kuitenkaan usko, että eri aikakausina olisi eroa siinä kuinka runsaana huumori kukkii.

-Sen toki historia on osoittanut, että totalitarismi ja diktatuuri ja fundamentalistiset ääriliikkeet sietävät huonosti huumoria ja yrittävät sen tukahduttaa. Huonolla menestyksellä tosin: diktatuurit romahtavat ja hirmuhallitsijat kuolevat, mutta huumori elää.

Omakohtaisesti huumori on Leppäkoskelle tapa katsoa maailmaa niin, että tunnistaa huvittavan ja naurettavan melkein missä tahansa ilmiössä ja tapahtumassa.

-Elämähän on aivan universaalisti koomista!

Ironia, satiiri ja parodia ovat erityisesti hänen mieleensä, koska ne ovat usein verbaalisia ja älyllisesti kutkuttavia. Näiden lempilajiensa yhdistelmänä hän näkee Cervantesin klassikon Don Quijote, joka on parhaillaan työn alla Ryhmäteatterissa.

Kuvallisena ja esittävänä huumori saa hänet oikeasti viihtymään, ei niinkään kirjallisuus sellaisenaan..

-Kurt Vonnegut on ainoa poikkeus, jonka teoksia luin aikanaan ilolla, ohjaaja sanoo. Junttihuumorille á la Esa Pakarinen hän ei oikein syty, vaikka myöntää senkin joskus olevan hulvattoman hauskaa kun kontrollikynnys ylittyy. Anarkismista ja epäsovinnaisuudesta hän pitää, ristiriitaisen yhdysvaltalaisen koomikon Andy Kaufmanin tyyliin.

Nauru ja luovuus

Joskus katsojat ihmettelevät, miten ihmeessä jotakuta ”pähkähullua” näytelmää pystytään esittämään niinsanotusti putoamatta, ilman että näyttelijöiden pokka pettää.

Ilmeisesti kiintiö täyttyy jo harjoitusten myötä, sillä ainakin ohjaaja tunnustaa nauravansa paljon harjoituksissa.

-Näin on, tehtiinpä sitten Hotakaista tai Cervantesia. Nauru yhdistyy minulla luovaan tilaan.

Leppäkosken mukaan komiikka teatterissa on aivan omien lakiensa alaista.

-Usein huvittaa eniten lavalla olevan kokonaisuuden koomisuus, tilanne, henkilöhahmot ja se, että näyttelijät ovat hirmu tosissaan – ei niinkään yksittäinen ”komiikka” tai sen tietoinen esittäminen.

Iso yleisö on farssien perään, mutta on myös katsojakuntaa, joka väistää niitä. Myöskään Leppäkoskea farssit eivät välttämättä naurata lainkaan, mutta hän painottaa, että ”hyvä näytteleminen missä tahansa draamassa kyllä.”

Syntyneet

veijareiksi

Tekstit, jotka syttyvät aina uudestaan ajassa kuin ajassa, kantavat nimitystä klassikko. Sellainen on 1500-1600 -luvuilta ponnistava veijariromaani Don Quijote. Espanjalaiskirjailijan onnistui läpivalaista teoksellaan ihmisyyden peruspiirteitä, kielteisiä ja myönteisiä, heikkoutta ja vahvuutta, vedota herkimpiinkin tunteisiin ja erottaa idealismi realismista. Manchalainen hidalgo, surullisen hahmon ritari on kohtalotoveri kaikille niille, jotka ovat vuosisatojen mittaan kokeneet taistelevansa tai uskaltautuneet taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Onko näillä sielun veljillä ollut yhtä mainiota apuria kuin Sancho Panza, se onkin toinen juttu.

Ryhmäteatteri tarjoaa siis pian klassikkohuumoria.

-Teos on pitkäaikainen haaveemme, joka pohjaa siihen, että Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm ovat syntyneet Don Quijoteksi ja Sancho Panzaksi, sanoo Leppäkoski painokkaasti, hymyä äänessään. Hän lisää, että näytelmä tarjoaa mahtavan koomisen näkökulman meidänkin aikaamme, erityisesti vielä teatteriin ja jopa Ryhmäteatteriin, joka on hänen mukaansa käynyt oman taistelunsa, kolmikymmenvuotisen sotansa tuulimyllyjä ja noitia vastaan.

Vaikka kulloinkin tekeillä oleva työ tuntuu yleensä niin ohjaajasta kuin näyttelijäkunnasta hauskimmalta, jää matkan varrelta liiveihin myös sellaisia helmiä, joita on lysti tutkailla vielä vuosien päästä.

-Omia rakkaimpia muistojani huumorin parissa on Tabu -televisiosarjan tekeminen 1980-luvulla.

Se vuosi oli naurua täynnä.

Kaarina Naski

————————————————————————————————————————————————————————————–

No, onko hauskaa?

Miksi toinen päivä tuottaa ihmiselle enempi hankaluuksia kuin toinen? Mikä on se sääntö, että toisinaan kaikki menee haukan persieen ja toisinaan on niin mukavaa olla?

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

-Näiksää tuttuja?

-Jaa määkö? Ne on vaan jokku pöhköt kun siälä marssi. Ei viksu ihminen sinne mee näyttäytyyn.

– – –  Tosson toi yks näyttelijä. Sekin taitaa olla kommunisti.

-Mitä sää oikein sanoit? Mulla meni ohi.

-Mää sanoin. Ettei pitäs harkittemati lähtee mihkän kulkueisiin. Että mää oon kyä rauhan pualella mutten lähre mellakoimaan.

Sinikka Nopola, Ei tehrä tästä ny numeroo

-Minun kannaltani hankalimpia ovat just tommoset hiljaset lapset. (Talonmies)

-Jos se mies on persoonallisuus, edustaa pahvimuki korkeatasoisinta teollista muotoilua. (Konsultti)

-Kaikki mitä hän teki, rutisee, huojuu ja kitisee. (Charles Chaplin)

Kari Hotakainen, Buster Keaton

”Tunnutte olevan aika fiksu asiakas, kun älysitte aukaista sen ikkunan, kun kerta haisette pahalle.”

Kuljettaja kammoaa erityisesti ulkomaalaisia ja eritoten romaneja. Kertoi myös saaneensa eräältä asiakkaalta vauhdikkuudestaan liikanimen V-n Vittipaldi.

Töykeitä puhuva taksikuski tv-sarjasta Tabu (Wikipedia)

joulukuu 12, 2010

Maailma muuttuu – teatteri pysyy

Filed under: Kirjallisuus,Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 4:55 pm

"Se joka syntyy, se itkee jo tuloansa maan lavealle narrin näyttämölle." Shakespearen Kuningas Lear Kansallisteatterissa 2005, ohjaus Reko Lundán. 50-vuotistaiteilijajuhlassaan Kansallisessa 15.11.2010 Salminen oli James Tyrone näytelmässä Pitkän päivän matka yöhön. O´Neillin klassikon on ohjannut Kurt Nuotio.

Esko Salminen – Raila Kinnunen

Toinen näytös. 392 s. WSOY

Teatteri kolahti Esko Salmiseen sananmukaisesti pikkupoikana, kun hän sai sangolla otsaan pukuhuoneen ovella. Nuoret näyttelijät tekivät jekkuja toisilleen – ämpärillinen vettä niskaan – ja Salmisen poika osui keskelle rintamalinjaa.

Värit, äänet ja tuoksut, ne kaikki olivat Eskon varhaista aistimaailmaa Kansallisteatterista. Molemmat vanhemmat, Kyllikki Väre ja Unto Salminen olivat näyttelijöitä.

Nyt 70-vuotiaana maestro juhlii puolivuosisataista taiteilijuuttaan. Työ jatkuu, ja teatterisukukin vain vahvistuu, sillä seuraava polvi on jo uinut samaan atmosfääriin.

Esko Salmisen ja Raila Kinnusen yhteistyö muistelmateoksen laatijoina testattiin jo 1997, jolloin julkaistiin Elämä Eskona. Nyt ilmestynyt Toinen näytös on sen täydennysosa, ja teos sisältää molemmat kirjat.

Salminen kertoo vivahteikkaasti ja analysoi rehellisesti, väliin kuin itsekin hämmästellen. Hänellä näyttää olevan assosioiva muisti, ja kun ”tiedostoissa”on määrättömiin kirjallisuudesta suodattunutta, kirjan anti ei ole lukijalle vähäinen. Pienen maan kulttuurilla on sen tekijäin kasvot. Salminen kuuluu ykkösketjuun ja häärää monella kentällä, monessa välineessä.

Raila Kinnunen on taitava kirjoittaja, joka ei salaa omaa ihailevaa asennettaan kohdehenkilöön. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Empatia tehostaa Salmisesta itsestään hohkaavaa lämpöä ja huumoria, itseironiaakin, mutta toisaalta häivyttää särmiä. Tiukempi rajaus olisi napakoittanut tekstiä. Löysät pois, kuten onnistuneissa ohjauksissa.

Käsittelytapa ”päivitysosuudessa” eroaa virkistävästi aiemmasta. Sisältö itsessään vain vahvistaa saatua käsitystä. Luovuus vaatii toteutuakseen oman prosessinsa, se paitsi antaa myös ottaa. Samalla kun ilmaisu kypsyy ja syvenee, tulkitsija kuluttaa surutta energiavarantoaan.

Rikki menemisen riski on olemassa. Lapsuus jätti traumansa – äidin varhainen poismeno, isän alkoholismi – ja fysiikka on näyttämöllä aina koetteilla, eritoten ikääntymisen myötä.

-Yksi elämäni hienoimmista kohtauksista, oman 11-vuotiaan Kristo-poikani kanssa, toteaa Esko Salminen tästä kuvasta. Episodi on Pushkinin Boris Godunovista Helsingin Kaupunginteatterissa 1985, ohjaus Kalle Holmbergin. Salmisen lapsista niin Kristo kuin Kreeta ovat näyttelijöitä, teatteritaiteen maisteriksi valmistuneita.

Mikään paljastuskirja Toinen näytös ei ole. Julkisuuden henkilöstä kirjoitetaan paljon jo muutenkin. Salmisen rakkaussuhteista toiset ovat päätyneet avioliittoon, toiset ei, mutta kaikista naisistaan hän puhuu kauniisti. Lapset ovat erityisen tärkeitä, uusioperheessä parhaimmillaan on oma erityinen voimansa.

Ja kokonaisuudessaan: nyt metsä näkyy puilta. Mestariksi ei ole tultu jättäytymällä varman päälle vaan uskaltautumalla rohkeisiin irtiottoihin, yhteiskunnalliseen tiedostamiseen, vastauksien etsimiseen työn kautta.

-Olen oppinut nöyryyttä ja helvetinmoisen määrän ylpeyttä, saattaa mies sanoa.

Oppi-isien, vastanäyttelijäin ja ystävyyden arvostus korostuvat. Vuosikymmenten mittaan on muistunut mieleen sekin, millä varmuudella Uljas Kandolin, entinen sukeltaja, vanhan kansan mies ja itseopiskellut näyttelijä uskoi siihen että:

”Kyllä elämä höylää kovimmankin pölkyn.”

Kaarina Naski

(kuvat ko. teoksesta)

syyskuu 27, 2010

Jospa mies voikin rakastaa kahta naista yhtä aikaa

Filed under: Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 4:12 pm

Tanssin akateemikon klassikkopohdintaa

Marjo Kuusela sai taiteen valtionpalkinnon 2004 ja taiteen akateemikon arvon 2009. Jo Kuuselan 70-luvun koreografiat kertoivat hänen poikkeuksellisesta ilmaisukyvystään draamallisessa tanssitaiteessa. - Kuva Kulttuurihaitari/Martti Hirvonen

Tuskinpa arvasi Minna Canth 1800-luvun lopulla, millaiseen pyöritykseen hän oli vielä joutuva. Tanssijat ja koreografit ovat näet siitä erikoisia, että ne vievät. Sumeleimatta ja suruttomasti. Kun Canthin näytelmä Työmiehen vaimo kolahti nuoreen Marjo Kuuselaan, niin se oli sitä myöten klassikon menoa.

2000-luvulla Homsantuu tanssii niin että kipunat kantapäistä sinkoavat.

Kuuselan ensimmäisestä kosketuksesta kyseiseen näytelmään on kulunut jokunen vuosikymmen. Tuoreimpaan, tämänsyksyiseen produktioon päästyä hänestä oli ehtinyt tulla akateemikko, ensimmäinen laatuaan tanssitaiteen alueella.

Kun seitsemänvuotias Marjo vasta treenasi ensimmäisiä tanssiaskeleitaan kotikaupungissaan Turussa, hän tuli jo niianneeksi Thalialle, teatterin ikiomalle suojeluspyhimykselle.

-Kaupunginteatterin satu ”Matka joulutähden luo” oli ihana. Ja siinä oli tanssia. Peräti 4 minuutin ajan. Mikä elämys!

Kun sitten Kansallisoopperan baletti Joutsenlampi vieraili Turussa, tyttö pitkästyi seuratessaan kurinalaista tanssin artikulaatiota.

-Se oli kuitenkin ratkaiseva hetki, sillä silloin tiesin mitä halusin. Tanssin pitäisi olla osa teatteria, mukana juonen kuljettamisessa.

Tampereen Työväen Teatterissa hän pääsi silloisena teatteriohjaajaopiskelijana seuraamaan itsensä Eino Salmelaisen työskentelyä. Salmelaisen ohjaamissa näytelmissä ei aiemmin ollut tanssikohtauksia, mutta Työläisvaimossa niitä oli kolme.

Hennolla ja pienikokoisella tummasilmätytöllä Marjo Kuuselalla oli soolotanssi. Hän oli onnensa kukkuloilla.

Salmelainen oli henkilö, jonka auktoriteetin asemaa ei kyseenalaistettu.

-Hän oli sitä mieltä, että jos muu ei auta niin itku auttaa, toteaa Kuusela.

-Kyllä hän osasikin itkettää. Katseli toisinaan välinpitämättömän näköisenä ikkunasta ulos ja lausahti sitten komealla nasaalillaan: ”Ei mistään kotoisin!”

Sano se tanssien

Kiinnostavimmaksi henkilöksi Minna Canthin Työmiehen vaimossa kohoaa Homsantuu - sähäkkä, rohkea ja tervettä ylpeyttä omaava romanityttö. Kotkan Kaupunginteatterin Suruttomissa Anna Lipponen hakee tanssista potkua tulkinnalleen. - Kuva Paula Penttilä

Canth ei antanut nuorelle koreografille rauhaa. Vastaperustetun Tanssiteatteri Raatikon ohjelmistoon tuli ensimmäiseksi Kuuselan uunituore – Työmiehen vaimoon pohjaava – tanssiteos. Raju ja traaginen.

-Halusin antaa sille saman nimen kuin Salmelainen omalle toteutukselleen, Työläisvaimo. Ohjelmallisuus sopi hyvin 70-luvun poliittiseen ajatteluun. Canth oli enemmän kuin feministi, hän ajoi tasa-arvoa.

2000-luvulla Työmiehen vaimoa on esitetty mm. musikkiteatterina nimellä Suruttomat. Sirkku Peltola (sama tamperelaiskirjailija jonka näytelmiä ovat esimerkiksi Suomen hevonen ja Mummun saappaassa soi fox) on löytänyt siitä aidon rakkaustarinan, ja Matti Puurtinen on saanut teoksen soimaan.

Eikä pystynyt väistämään Canthiaan vieläkään Marjo Kuusela. Hän suorastaan törmäsi Suruttomiin ja ohjaaja Raija-Sinikka Rantalaan jonka kanssa oli tehnyt yhteistyötä Helsingin Kaupunginteatterin 90-luvun West Side Storyssa.

-On ohjaajia joilla on kunnioitus tanssia kohtaan, jotka eivät vain sano ”tee tähän nyt jokunen askel”. Raija-Sinikka on sellainen. Ruvettiin siis hommiin täysillä Kotkan Kaupunginteatterissa ja syyskuiseen ensi-iltaan tähdäten, nauraa koreografi ja näyttää ihan pikkutytöltä.

-40 minuuttia tanssia 2,5-tuntisesta teoksesta!

Työparin seuraava yhteinen produktio on Maratontanssit Vanhassa Jukossa Lahdessa. Horace McCoyn teos (Ammutaanhan hevosiakin) sijoittui Yhdysvaltojen 30-luvun pula-aikaan, eikä yhtymäkohtia nyky-Suomeen puutu. Myös taannoinen traagisesti (yhden osanottajan kuolemaan ja toisen vakavaan loukkaantumiseen) päättynyt saunomiskilpailu on nähty oireiluna yhteiskunnallisista vinoutumista, joita voidaan peilata ko. näytelmän teemoihin.

Ken enemmän kärsii

Herkkyysasteikolla tanssin liikesanasto voi olla verbaliikkaa tehokkaampaa. Homsantuu ja Risto, mies kahden naisen loukussa. Anna Lipponen ja Lauri Tanskanen. - Kuva Paula Penttilä

Työmiehen vaimoa on kuvattu yhteiskunnalliseksi näytelmäksi, jossa ”kaksi naista tuhoutuu miehen käytettyä heitä laillisesti ja yhteisön tukemana hyväkseen”.

Nyt Kuuselaa askarruttaa se, että jospa mies voikin rakastaa kahta naista samanaikaisesti.

Hän on käsitellyt aihetta jo koreografiassaan Naisia ja laukkuja, joka sai ensiesityksensä Pyhäjärvellä Täydenkuun Tanssit -festivaaleilla. Kirjallisuusosoitin oli tuolloin Juhani Ahon kohdalla, jonka elämän naiset olivat vaimo ja vaimon sisko.

-Uskon, että kysymyksessä oikeasti oli syvä tunne kahta naista kohtaan. Niin kyseisessä tanssiteoksessani – kuin musikaalissa.

Musiikkiteatteri asettaa tekijöilleen korkeat vaatimukset. Pitäisi olla moniottelija. Koreografi rauhoittelee:

-Tanssiryhmän ei välttämättä tarvitse koostua ammattilaisista. -Kotkan tiimissä esimerkiksi on vain kaksi ammattitanssijaa. He ovat miehiä, kun taas naiset ovat tanssin harrastajia, mutta toisenlaisen tanssin, mm. latinon. Heillä jalat tulevat tärkeämmiksi kuin kroppa, sen notkeus ja liikkuvuus, mutta se ei ole vaarallista, tanssi saa näin omaa erilaista ilmettä.

Akateemikko kortistossa

Helsingin Juhlaviikkojen taannoisen tanssitapahtuman yhteydessä todettiin, että vaikka vapautumista on tapahtunut, tavisten on yhä edelleen vaikea lähteä mukaan vaikka mieli tekisi.

Akateemikko on optimistisempi.

-Katsojan kokemus on laajentunut, katsomoitakin on pystytty muuntelemaan ilman että yleisö kokisi itseään ”turvattomaksi”. Sanoisin että ihmiset tekevät mieluummin yksittäisiä liikkeitä kuin ryhtyvät yllytettyinä tanssimaan. Olen kokenut yhteisöllisyyden mm. Kuopion festivaaleilla. Kautta katsomon kädet kohoilevat, liikehtivät ohjatusti, pyöräyttelevät kaaria… Tämä on jo murros. Että yleisö lähtee mukaan vapaaehtoisesti ja tajuaa, että sen voi tehdä menettämättä itsekunnioitustaan.

Tanssi taidemuotona ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Se on hetken taidetta ja sidoksissa kulttuuriin. Juhlaviikoilla korkeatasoista vierailua, Alain Platelin koreografiaa, seurannut keski-ikäinen mies pomppasi esityksen päätyttyä ylös ja sanoi kovalla äänellä: ”Tämä on täyttä hullujenhuonetta!”

Marjo Kuusela oli välikohtauksesta pikemminkin huvittunut kuin vierailijain tai edustamansa taiteenalan puolesta loukkaantunut. Eihän suoran palautteen arvoa pidä kiistää.

Akateemikko kuulostaa nimityksenä hienolta. Mutta miten käy korvaan ”akateemikko työttömyyskortistossa”?

Kuusela ”kokeili” kortistoa eläkejärjestelyjä odottaessaan. Ihmettelihän siinä moni, että eikö akateemikon palkka riitä?

Vaan kun akateemikot eivät saa palkkaa….

Kaarina Naski

Touko 4, 2010

Pyssyhurtat ampuivat kuin riivatut

Filed under: Kirjallisuus,Musiikki,Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 9:33 pm

Rockland I

Suomalaisia kaivosmiehiä Smithminessa Michiganissa vuonna 1910. Kuvaajasta ei tietoa. - Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Niinhän sitä sanotaan, jotta ”nuon fiini ihiminen, eikä mee Ameriikkahan, hullu!”.

Mutta onpa Lännen kultamaata kuvattu niinkin, että ”täällä ei oo ihimisen henki puupennin veroonen”.
Sitaatit ovat Heikki Luoman romaanista Kuparitaivas, jonka keskiössä oleva Rockland on taas ajankohtainen. Sen niminen ooppera esitetään nimittäin kesällä 2011 Nivalassa ja Michiganissa. Oopperan tilasi yhdysvaltalainen festivaalituottaja, se on Jukka Linkolan ja Jussi Tapolan käsialaa ja toteutetaan suomalais-amerikkalaisena yhteistyönä.

Libreton laatinut Tapola ei tuntenut em. romaania joka ilmestymisvuonnaan 1996 ns. kevätkirjana (WSOY) oli painunut ansaitsemattomasti unohduksiin. Musiikkimies teki oman löytöretkensä samoille lähteille. On kysymys Michiganin Rocklandista, sen suomalaisista siirtotyöläisistä ja vuoden 1906 dramaattisesta lakosta. Erilaisista tarkastelutavoista hyötyvät sekä taide että historiantutkimus.

Parhaassa tapauksessa romaani kokee uuden nousun ja on veturina oopperalle.

Heikki Luoma (s.1944) on kirjailija ja "miljoonamies". Hän on nimittäin saavuttanut miljoonayleisön televisiosarjoillaan sekä näytelmillään. Romaaneitakin on syntynyt jo 11, Kuparitaivas yhtenä niistä. Kirjailijan äiti oli Valkjärven Liskejä, isä eteläpohjalaisia, Ylihärmästä. Välillä Luoman tekstissä on voitolla herkkyys ja vuolaus, jota sen laatijan pohjalainen minä seuraa huvittuneena: "Joo, äireen pualelta ollahan karjalaasia!" - Kuva Karoliina Heinämaa.

Kyyjärveläissyntyinen Heikki Luoma on omistanut Kuparitaivaan isoisälleen, amerikansiirtolaiselle, jonka elämä päättyi 26-vuotiaana. Kirjan päähenkilössä ylihärmäläisessä Kristian Koivulassa on Luoman isoisän piirteitä, ja tapahtumat huipentuvat kaivostyöläisten ensimmäisen lakon kuvaukseen. Lakko tuli tunnetuksi kautta Amerikan ns. Rocklandin poikain juttuna.

Kaivoskaupungin suomalaisyhteisössä oli siinä vanhakantaisia puurtajia ja joukon mukana menijöitä missä luikureita ja provosoijia, mutta myös tervehenkisiä kyseenalaistajia. Puutteelliset työolot ja työturvallisuuden laiminlyönti johtivat väistämättömiin yhteenottoihin.

Tarinassa voi nähdä elokuvallista vetävyyttä, eikä siihen vaikuta ainoastaan se, että pohjana on tositapahtuma. Kiinnostavia ovat sen henkilöt, erilaiset luonnetyypit ja eloisat repliikit. Siirtolaisyhdyskunnasta tulee paitsi väkensä myös näiden taakse jääneiden vaiheiden näköinen. Uusiin tuuliin suhtautuu kukin tavallaan, ennen muuta niissä nähdään mahdollisuus. Keskinäinen yhteydentunto lujittuu.

… tai ei palaa ollenkaan

Päähenkilö Kristian Koivula on helposti kuohtava nuorimies, jolla on ”tärräystä” silloin kun tarvitaan, pukkaapa sitten kuulaa tai vastaapa kunnon kiertolaakilla leukaan. Pienistä kolhuista viis, sillä:

”Härmäläiselle ovat pintahaavoja kaikki jotka ei ole sydämessä.”

Naiset, enempää paksupalmikkoinen Milja kuin kaunis papinrouva, eivät voi olla huomaamatta tätä joukosta erottuvaa komeata kaveria, joka on terävä huomioitsija ja päälle päätteeksi etevä viulisti. Sävyisän velipojan Jussin kanssa menevät yhteiskunnalliset ajatukset ristiin, kelpo porari Nevaluomalle taas rinkit maistuvat liian hyvin. Kohtalokkaaksi etiäiseksi osoittautuu miehen uho :”Nevaluoman Köpi palaa Ameriikasta talonhinta plakkarihnansa tai ei palaa ollenkaan.”

Niistä mainareista, jotka kuolivat kaivosturmissa tai joiden keuhkot eivät kestäneet pölyä, ei paljon huudeltu. Mutta lakko muistetaan. Romaanin Oskari Ohtosen, Kristianin ystävän piti olla mainarina vain siihen saakka että pääomaa olisi riittävästi omaan maapaikkaan. Perhe-elämä siinteli mielessä, häät olivat ovella. Mutta:

”Kun ei me oltais… kenellekään mitään… ilman syytä ampuivat.”

Päivänvaloon

... olin edelleen poissa tolaltani, hikoilin ankarasti ja suu napsui kuivana kuin santapaperi. -Ensimmäinen kerta maan alla, vai? Ohtonen kysyi. -Mistä sen muka näkee? minä yritin koveta. -Sen näkee vaan, mutta ei siinä mitään häpeilemistä ole... (Kuparitaivas). - Kuvasta ei tietoja, Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Aineistonsa Heikki Luoma hankki amerikansuomalaisista lehdistä, mm. Raivaajasta.

-Niissä seurattiin tarkoin Rocklandin poikain oikeudenkäyntejä.Varsinainen erilaisten näkökulmien aarreaitta kirjailijalle ja tarinalle, joka elää ristiriidoistaan.

-Hyvät tiedot – myös lakon jälkeisestä suoranaisesta terrorista – sain Alfred Laakson muistelmasta 60-luvun työväenkalenterissa. Raivaajassa tuli niin ikään vastaan kaivosmiesten silloista sanastoa, tietoa työmenetelmistä ja työnjohdon suhtautumisesta.

Luoma kiittää Pertti Virtarannan Amerikansuomen sanakirjaa, samoin Samuli Paulaharjun teosta Härmän aukeilta.

-Paulaharju oli haastatellut myös isoisäni isää, jonka kaikki neljä poikaa lähtivät Amerikkaan, eikä yksikään palannut.

Kirjassa ei kuitenkaan ole sanaakaan amerikansiirtolaisuudesta.

-Vaikka pahimmillaan joka kolmas eteläpohjalainen oli Amerikassa. Syy vaikenemiseen saattoi olla siinä, että siirtolaisuutta pidettiin vuosisadan alussa epäisänmaallisena.

Miksi Luoman oma kirja sitten vaiettiin, se on mysteeri. Kritiikkipinosta ei tullut korkea, mutta sitä painokkaampi. Puhuttiin merkittävästä siirtolaisromaanista, eikä vähiten kiitellyt HS:n Pekka Tarkka.

Kuparitaivaan uusi tuleminen

Kaivoslakon putkahdettua taas 2000-luvulla julkisuuteen kiinnostus sitä koskevaa tietoutta kohtaan on aktivoitunut molemmin puolin Atlanttia. Luomaan on ollut yhteydessä mm. John O. Kiltinen, matematiikan professori emeritus Michiganin yliopistosta.

Ihmettelyn aiheeksi nousi, miksei Kuparitaivasta ole saatavissa englanninkielisenä, jolloin sen olisi mahdollista tehdä loikka yli sukupolvien, saavuttaa kokonaan uusi lukijakunta.

-Sekä käännös että uusintapainos ovat suunnitteilla Edicolla. Rahasta on kaikki kiinni, pienkustantamoilla eritoten.

Kyselijöille Kuparitaivaan mahdollisesta jatko-osasta Luoma vastaa:

-Kyllä minua kovasti kutkuttaa se ajatus, että tuon Kristianin vanhaan maahan juuri kansalaissodan aikaan – Miljaa tapaamaan ja poikaa, josta Kristian ei tiedä. Siinä kirjassa löisin monta kärpästä yhdellä iskulla: kuvaisin isäni isätöntä lapsuutta ja kansalaissotaa ulkopuolisen silmin. Kristian elättää itsensä kirjoittamalla, näyttää punaista ja sinistä lehtimieskorttia tilanteen mukaan kulkiessaan sotivan Etelä-Suomen läpi kohti Pohjanmaata ja Keski-Suomea. Hän tapaa mm. kaivoslakko-Holvastin, josta on tullut punapäällikkö.

Se että kirjailijalla on aloitusliuskat ei merkitse yhtä paljon kuin se, että hän sanoo kirjan olevan jo sisällään. -Pitäisi vain saada aikaa työstää tarina, hän huokaa.

Kaarina Naski

Merten taa menijät

Suomesta Pohjois-Amerikkaan suuntautunut siirtolaisuus on kiintoisa ilmiö ennen muuta laajuudessaan. Sen huippu ajoittui vuosiin 1900-1919. Uudelle mantereelle muutti tuolloin yli 230 000 suomalaista. Valtaosa sijoittui keskilännen valtioihin Michiganiin ja Minnesotaan, joissa oli huomattavia kupari- ja rautakaivoksia.

Maamme kaukosiirtolaisista noin puolet lähti Pohjanmaalta. Siihen on löydetty lukuisia selityksiä alkaen liikaväestöstä ja elinkeinorakenteen muutoksesta.

Siirtolaisuustutkimusta kartuttaa ja koordinoi maassamme vuosikymmenten kokemuksella Suomen Siirtolaisuusinstituutti.

Kuntakohtainen tilasto vuosilta 1870-1914 kertoo mm. Vaasan läänistä seuraavaa:

Määrällisesti eniten siirtolaisia – kaupungeista – lähti Vaasasta, 4904 (9,4 %) mutta prosentuaalisesti eniten, suhteutettuna väkilukuun Uusikaarlepyystä, 883 (16,7 %).

Pietarsaaresta lähtijöitä oli 1563, mikä merkitsi 11,1 % väestöstä, Kokkolasta 1092 (9,5 %), Kristiinankaupungista 947 (7,5 %) ja Jyväskylästä 401 (3,5 %). Pietarsaaren maalaiskunnan lähtijämäärä oli 2526, Kruunupyyn 1514 ja prosentuaalisesti kärjessä olleen Teerijärven 1476.

Viipurin läänin kaupunkien vastaavia lukuja: Viipuri 1004, Sortavala 87, Käkisalmi 42, Lappeenranta 88, Hamina 65 ja Kotka 782. Prosentuaalisesti oli Kotkasta lähtijäin luku selvästi korkein, 2,6 %.

Maalaiskunnista eniten katoa koki Säkkijärvi 2054 (4,1 %), seuraavaksi Kymi 1564 (3,5 %) , Jääski 729 (2,5 %) , Pyhtää 314 (2 %), Sippola 589 (2,2 %), Valkeala 851 (1,7 %), Viipurin maalaiskunta ja Nuijamaa 1529 (1,6 %) , Jaakkima 719 (1,5 %), Lapvesi 612 (1,4 %), Kurkijoki 446 (1,4 %). Sortavalan maalaiskunnasta lähtijöitä oli 210.

Silloisen Karjalan (Karjalankannas, Laatokan Karjala) alueen muista maalaiskunnista ainoastaan Suojärvi ja Kitelä näyttävät tilastossa nollaa, samoin saariston osalta Haapasaari, Seiskari, Lavansaari ja Mantsinsaari. Suursaaren ja Tytärsaaren jätti yhteensä 19 asukasta eli 0,3 % väestöstä.

Kuopion läänin kaupungeista Kuopiosta lähti määrällisesti eniten 811, mutta Iisalmesta prosentuaalisesti eniten 2,8 %. Joensuu oli kolmantena 148 lähtijän voimin (1,2 %)

Pohjois-Karjalan maalaiskunnista vilkkainta siirtolaisliikenne oli Nurmeksesta ja Valtimolta 457 – prosenttiluku väestöstä 0,9.

kn

Seuraava sivu »

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.