Treenaa vaihteeksi onnen taitoja

 

Antti S. Mattila, Pekka Aarninsalo, Onnentaidot – kohti hyvää elämää, 116 s., Duodecim.

Onnentaidot on pieni kirja mutta sisältää suurta asiaa. Siinä selvitetään, miten positiivinen psykologia pyrkii ennalta ehkäisemään ongelmien syntyä vahvistamalla ihmisluonteen vahvuuksia, jotta ne toimisivat puskurina tai rokotuksen tapaan. – Kansi Sanna-Reeta Meilahti

YK:n onnellisuusraportin ”viisarit” näyttävät, että Suomi on maailman onnellisin maa vuonna 2018. Se kuulostaa hämmentävältä vaikkapa siinä mielessä, että juuri nyt on kulunut tasavuodet maatamme vavisuttaneesta kansalaissodasta. Sadassa vuodessa siis hyvin onnettomasta on tullut oikein onnellinen. Hyvä niin.

Vielä paljon kauemmin, itse asiassa maailman sivu ajattelijat, suuret filosofit ovat pähkäilleet, mitä se onnellisuus oikein on. Moni meistä oivaltaa sen kukaties vain onnekkuudeksi, hyväksi tuuriksi, joka osuu tietenkin aina naapurille. Tai ehkäpä pidämme sitä ihanana ja vaurauden täyttämänä olotilana, jota kannattaa tavoitella jopa kyseenalaisin keinoin.

Mutta entäpä jos kävisit varta vasten treenaamaan, kehittämään erityisiä onnentaitoja? Mietipä sitä.

 

Ainakin filosofiaan ja psykoterapiaan suuntautuneet lääkärit Antti S. Mattila ja Pekka Aarninsalo puhuvat onnellisuusharjoitusten puolesta, ja sanovat, että tutkimusten mukaan jopa 40 % onnellisuuden avaimista on ihmisen omissa käsissä ja että positiivisen elämänasenteen vaikutus elämänpituuteen saattaa olla seitsemästä kymmeneen vuotta.Täysin verrattavissa siis tupakoinnin lopettamisen ennusteeseen.

Näin he kertovat vasta ilmestyneessä kirjassaan Onnentaidot (Duodecim). Ja alaotsikon mukaan niillä mennään ”kohti hyvää elämää”. Tekijät esittävät teoksessa lukuisia väitteitä, kumoavat toisia ja pohjaavat perustelunsa tutkimustuloksiin. Tarkasteltavana on mm. optimismi ja pessimismi, muka pysyvät ominaisuudet. Kysymys on tutkijain mukaan opituista toimintatavoista, jotka on mahdollista muuttaa. Ihmisen sopeutumiskyky on venyvä, ja epäonnella voi olla myös myönteisiä puolia. Masentuneisuudesta puhutaan nykyisin paljon, eikä ole poikkeuksellista tulkita sitä sairaudeksi. Esimerkiksi psykiatri ja filosofi, Minnesotan yliopiston professori Carl Elliott näkee tulkinnassa masennuksen medikalisaatiota – depressio määritellään lääketieteen termein. Elliottin mukaan taas kyse on usein vieraantumisesta; yksilö ja hänen elämäntilanteensa eivät vain sovi yhteen, jolloin hän reagoi, niinkuin reagoi, asianmukaisesti. Onnentaitoja kartoittavat kirjoittajat toteavat niin ikään – niin hassulta kuin se kuulostaakin – että on myös mahdollista olla liian onnellinen, liiallinen optimisti. Riskien hallintaan ja harkintaan kun kuuluu myös negatiivisuutta, se pitää jalat maassa. Myös ahdistus, syyllisyys ja häpeä voidaan nähdä oikeutettuina tunteina sosiaalisessa elämässä.

Tunnettu suomalainen filosofi ja akateemikko Georg Henrik von Wright, Helsingin ja Cambridgen yliopistojen professori näki onnellisuuden hyvinvoinnin kruununa. Hänellä kuten monilla muillakin tutkijoilla on liikkeellepanevana voimana ollut elämän tarkoitus. Olisi tehtävä päivistään arvokkaita. Termi kukoistaminen tarkoittaa kirjassa erään teorian mukaan, että elää täysin ihmisen elämää. Kukoistamisen osatekijöihin kuuluu silloin terveyden, aistimusten, tunteiden ja sosiaalisuuden ohella myös leikki. Ei pidä unohtaa nauttia leikistä ja harrastuksista .

 

 

Kaksi filosofoivaa lääkäriä, jotka työskentelevät mm. ratkaisukeskeisen terapian kouluttajina, Antti S. Mattila (vas.) ja Pekka Aarninsalo. Helsingissä asuva Mattila on taustaltaan satakuntalainen. Tätä nykyä porvoolainen Aarninsalo puolestaan on kotoisin Turengista Janakkalan kunnasta, sukujuuria on sekä Karjalaan että Pohjanmaalle. – Kuva Heidi-Hanna Karhu

Tematiikkaa on selvitetty myös tutkimalla very happy people -joukkoa ja heidän elämäntapaansa. Heidän on todettu esimerkiksi osaavan ilmaista kiitollisuutta kaikesta mitä heillä on. He ovat ensimmäisinä auttamassa toisia, kun tarvitaan, omaavat selviytymiskykyä ja osaavat iloita muittenkin menestyksestä. Onnelliset ihmiset ovat energisiä, luovia ja tehokkaita työpaikallaan, heillä on myös parempi vastustuskyky sairauksille. He näkevät elämässä lupauksia ja mahdollisuuksia.

Sehän on yleisesti tiedossa, että raha ei tee välttämättä ihmistä onnelliseksi. Joissakin pienissä yhteisöissä, kuten Yhdysvaltain Amisheilla on tiiviit sosiaaliset suhteet, ja he ovat onnellisia, vaikka tulotaso on matala. Uskonnolliseen tai muutoin mieluisaksi nähtyyn ryhmään kuuluminen voikin edistää onnellisuutta. Samoin kuin vapaaehtoistyö, hyvät teot.

Onnellisuustutkimus on pyrkinyt osoittamaan, että harjoituksilla on mahdollista kohottaa omaa onnellisuustasoaan. Puheena oleva kirja sisältää lukuisia tällaisia harjoituksia, kuten mm. anteeksianto- ja kiitollisuusharjoitus. Voidaan esimerkiksi pitää erityistä kiitollisuuspäiväkirjaa, lopettaa vatvominen ja suunnitella tulevaisuutta, joko kirjallisessa muodossa tai muuten. Toisaalta suositellaan varattavaksi päivittäistä puolen tunnin huoliaikaa. Tyhjennettyään huolipussin voikin päästää vapaalle. Anteeksiannon opettelemisen tärkeyttä korostetaan teoksessa niin ikään. ”Sen sijaan, että suuntaat ajatuksesi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyytttä ympäriltäsi. Anteeksiantaminen ei tarkoita vääryyden hyväksymistä vaan ihmisen vajavuuden tunnustamista.”

Tarjolla on erilaisia meditaatioita; harjoitetaan hengitystekniikkaan pitäytyen läsnäoloa tässä ja nyt. Myös säännöllinen terveysliikunta kuuluu onnellisuusharjoituksiin. Kyseisen teoksen kirjoittajista Pekka Aarninsalo sanoo, että ”tutkimustiedon ja omien kokemusten perusteella positiivisempi asenne tekee niin oman kuin muidenkin elämän mukavammaksi, kunhan se ei muodostu pakkopaidaksi.” Ja Antti S. Mattila taas, että ”vaikka yleiset käsitykset onnellisuudesta ovat self help -kirjallisuuden ja populaarin psykologian muovaamia, onnellisuus on vakava asia, pelissä ovat elämän ja kuoleman kysymykset sekä suuri elämän tarkoituskysymys. Harjoitusten päämääränä onkin art of living, elämisen taito.”

Kaarina Naski

Mistä maasta on mies, joka puhuu ”sammakko suussa”?

Katja Kettu – Meeri Koutaniemi – Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat esittää vastakysymyksen: ”Kuka oli The Flying Finndian?” Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Jokainen suomalainen tietää, että joskus voi sää olla niin jäätävä, että siinä on meikäläiselläkin geenivarustuksella pärjääminen. Mutta amerikkalaiset laajentavat käsitettä: ”No, nyt on kyllä niin hirveän kylmä, ettei siellä selviä kuin suomalainen ja intiaani!”

Ojibwan kielessä on suomalaisia kuvattu sanoilla ”madududuwinini” ja ”omakakiiwinini”, jotka kuulostavat mukavasti korviinkäyviltä. Ensimmäinen määritelmä tarkoittaa höyrykylpyihmistä ja toinen miestä joka puhuu sammakko suussa. 2000 -luvulta katsoen voidaan sanoa, että hullumpiakin analyysejä meistä on tehty.

Yhteisenä piirteenä huomataan huumori ja hiljaa olemisen taito ja erottavana tekijänä vaikkapa se, että valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, kun taas intiaaneille riittää pieni nuotio, jonka ääressä he istuvat lähekkäin.  Molemmille on metsä tärkeä, ja sieltähän se alkoi myös suomalaisten ja intiaanien yhteinen tarina, se jossa on sanansa sanottavana myös ”fintiaaneilla”.

 

 

Naiskolmikon, kunkin alallan menestyneen taiteilijan yhteistyönä syntynyt teos Intiaanien mailla (WSOY) on herättänyt ansaittua huomiota Suomessa, eikä epäilystäkään, etteivätkö sille avautuisi myös kansainväliset markkinat. Lähdeaineiston keruu ja kirjan työstäminen ovat olleet pitkä ja rankka prosessi, ja tulos arvokasta ja eloisaa, vanhoja käsityksiä tuulettavaa informaatiota. Kirjailija Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja-ohjaaja Maria Seppälän isossa hankkeessa yhdistyvät voimakas tiedonhalu, luovuus, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden kunnioittaminen.

Fintiaanien maa – Finndian land ulottuu Pohjois-Minnesotasta Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja Yläjärven eli Lake Superiorin rantaa aina Ylä-Michiganin niemimaalle asti ja edelleen Ontarioon Kanadaan. Suurten järvien takamaat peilaavat erästä mielikuvaa Suomesta kyläpahasineen ja elintärkeine luontoyhteyksineen. Suomalaiset saivat palstoituslain (1887) perusteella toiseksi huonointa maata tultuaan paikalle vasta kun muut olivat jo vieneet parhaimmat palat. Mutta Finnit osasivat ojitukset ja selättivät rämeiköt. Ja vielä kurjempia olivat reservaattien maat rämeineen ja pajukkoineen. Mainittu palstoituslaki vauhditti keinottelun,  ja reservaattien maita kuuluu havitelleen kyseenalaisin aikein myös jokunen suomalainen, oikein nimeltä mainiten muuan Sugar Islandilla häärännyt Sinkkonen.

Fintiaaneksi kutsutaan Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvan intiaanin ja amerikansuomalaisen jälkeläisiä. Liitot yli etnisten rajojen eivät olleet harvinaisia sitä ennenkään, ranskalaiset ja skotit edelsivät suomalaisia puolisovalinnoissa. Mutta fintiaanikulttuurin, sen ovat luoneet yhdessä anishinaabeihin kuuluvat ojibwa-intiaanit ja amerikansuomalaiset. Teoksen mukaan suomalaiset ja intiaanit kohtasivat savotoissa ja kaivoksissa. Haalit olivat tutustumispaikkoja. Suomalaiset saattoivat jakaa ruokansa intiaanien kanssa, joilta metsästys ja kalastus olivat pitkään kiellettyjä, ja avioliittojen kyseessä ollen avustaminen oli vielä tuntuvampaa. Kun republikaanipresidentti  Richard Nixon vihdoin huomioi  virkakaudellaan 1969-74 vaille itsemääräämisoikeuksia jätetyn alkuperäisväestön ja otti  sen Yhdysvaltain lainsäädännön piiriin, muutos oli suuri.  Reservaattien nautintaoikeuksien palauduttua alkoi pikkuhiljaa niiden elpyminen.

Ja ne raskaat huvit

Suomalaiset omaksuivat intiaanien metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heille uusia eläinlajeja sekä viljelykasveja ja opastivat vastavuoroisesti intiaaneja hirsirakentamisessa ja tuohivirsujen  punonnassa. Yhdysvaltojen väestönlaskenta ei tunne fintiaani -nimitystä, eikä tämän väestönosan määrää näin ollen pystytä laskemaan. Kyse on sadoista, luultavimmin tuhansista. Alkuamerikkalaiset juuret ovat fintiaaneille suomalaisia lähempänä selittyen haastateltavien mielestä sillä, että amerikansuomalaisuus on jo kuuden sukupolven mittaista ja monien siteet vanhaan maahan katkenneet. Toisaalta intiaaniheimoon kuulumisesta seuraavien etujen merkitystäkään ei voitane väheksyä.

Raskaat huvitukset, kuten juomingit ja uhkapelaaminen olivat niin ikään omiaan yhdistämään suomalaisia ja intiaaneja. Monilla, myös kyseisen teoksen fintiaaneilla on tuntuma alkoholismiin. Yksi heistä on Fond du Lacin reservaatin lääkäri Arne Vainio, joka nykyisin taistelee reservaattien alkoholismia ja diabetestä vastaan. Hän kantaa lapsuutensa traumaa, kun suomalainen isä teki itsemurhan pojan ollessa viisivuotias. Juhliin Arne pukeutuu mustaan Got sisu -paitaan, samanlaiseen, joka hänen isällään oli yllään, kun tämä juuri em. sanoilla yllytettynä teki itsemurhan.  Sisua tarvittiin myös Minnesotan valtion yliopistoon, jossa Arne Vainio opiskeli lääkäriksi. Olla omiensakin joukossa vääränlainen on tunne, joka on tuttu monelle fintiaanille, ja siitä puhuminen sai haastattelijan mukaan kyyneleet nousemaan tämän rotevan intiaanimiehen silmiin

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. – Kuva Veikko Somerpuro.

Koulutuksessa on voimaa, ovat monet havainneet. Duluthin yliopistossa opiskeli myös Lyz Jaakola, jonka äiti on ojibwa ja isä suomalainen. Suoritettuaan musiikin maisteritutkinnon hän palasi reservaattiin ja toimi  sen hyväksi perustamalla mm. naisten rumpuryhmän. Jaakolan tuotantoon kuuluu mm. levy Finndian Summer, jossa hän sanoo näin kauniisti suomalaisista ja intiaaneista: ”Oh the Finns and the Indians/ they get along so fine/ Just look at all the Finndians/ and this family o´mine.”

Kirjassa tutustutaan moneen fintiaaniin, mm. reservaatin luonnonvaroista vastaavaan Marcus Ammesmakeen, taidemaalari Carl Gawboyhin, Jim ja Rebecca Gawboyhin, jotka vastaavat autististen hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokodista, torontolaiseen karaokelaulajaan Jenny Blackbirdiin ja ylämichiganilaiseen  mehiläistilalliseen Sue Rakeriin joka puhuu oikeanlaisen ruokavalion ja perinneruokien puolesta.  Lukijassa herättää ihastusta  fintiaanien yhteisöllinen aktiivisuus, jossa voi kuulla kaikuja amerikansuomalaisten toiminnan parhaista puolista.

Ristiriitainen suhtautuminen koulutukseen

Intiaanien piirissä ei koulutukseen kielteisesti suhtautuminenkaan ole harvinaista.. Minnesotan Bemidjin yliopiston professori Anton Treuer tietää sen kumpuavan siitä traumasta joka syntyi, kun intiaanilapset vietiin vanhemmiltaan pakolla sisäoppilaitoksiin, erotettiin kielestään ja kulttuuristaan. Professori itse joutui lapsuudessaan opettajan mielivallan kohteeksi, kun tämä puki hänen ylleen mekon luokan edessä; pitkät hiukset kuuluivat intiaanipojille mutteivät opettajan mielestä hänen oppilailleen.

Teos Fintiaanien mailla antaa kattavan kuvan intiaanien historiasta uskontoineen ja poljettuine kulttuureineen. Haastatteluin on huomioitu mm. Suomessa tehty ja tehtävä akateeminen intiaanitutkimus, jonka edustajien asiantuntemus  on kerännyt mainetta maailmalla, ei vähiten Yhdysvalloissa. Myös amerikansuomalaisten vaiheita kerrataan historiallisesti tärkeiltä osin.

Reservaattien pelastuksena nähdään kasinot, joita pyörittää  nykyisin yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvaa heimoa. Se että reservaateissa tapahtuva liiketoiminta on verovapaata, ei ollut verottajan mieleen osavaltioissa, joista esimerkiksi Florida ja Kalifornia halusivat sulkea intiaanikasinot kokonaan. Heimokuntien vastarinta esti kuitenkin aikeet. Kasinoiden mahdollistaman kansalaispalkan avulla voidaan taistella köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa monenlaista yhteiskunnallista problematiikkaa vastaan. Alkuperäiskansojen voimakkaaksi virinneen ympäristöaktivismin näkyvimmäksi saavutukseksi puolestaan mainitaan Keystone Pipeline XL -kaasuputkihankkeen tyrmääminen.  Sen teki loppuvuodesta 2015 presidentti Barack Obama, jota kiitetäänkin ymmärtäväisestä suhtautumisesta alkuperäiskansoihin.

Katja Ketun viisaat ja hauskat sadut tai sadunomaiset pikku kertomukset keventävät kerrontaa ja korostavat kirjan empaattista henkeä. Hänen ansiostaan tulevat tutuksi siinä kuhmolainen Hermanni ja raumalainen Einari missä merkillinen Ovennuppi, Huijari-Kojootti, tosi Tyhmät tytöt ja Mokkasiini-Maik. Maik oli, tiedättehän, sellainen ”vitsi suussa syntynyt vilkkusilmä, johon on helppo rakastua mutta vaikea pitää.”

Kaarina Naski

 

 

 

Tie itsensä kehittämiseen käy epäonnistumisten ja haasteiden kautta

 

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Onko sinulla kykyä kestää epäonnistumisen aiheuttamia osumia? Syytätkö helposti muita? Onko vika sukulaisissa, naapureissa vai yhteiskunnassa, sen päättäjissä ja palveluissa?

Tiedemaailman asiantuntijain mukaan ihmisellä on automaattisia tiedostamattomia mekanismeja harmonian löytämiseksi ja opittujakin stressinhallintakeinoja, kaikki eivät välttämättä suositeltavia. ”Hyvät ja kypsät puolustusmekanismit tukevat kypsää sosiaalisuutta, kun taas epäkypsät johtavat helposti vaikeuksiin ihmissuhteissa ja oman sosiaalisen vetovoiman laskuun.”

Heille jotka tuntevat epävarmuutta omista mekanismeistaan tuo lohtua seuraava lause: ”Psyykkistä puolustuskykyään voi jalostaa kehittämällä ajatteluaan joustavammaksi.”

 

Johanna Stenbergin ja Jan-Henry Stenbergin tuoreessa teoksessa En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet (215 s. Duodecim) puhutaan psyykkisestä suojautumistarpeesta ja temperamentista, biologisista perusvalmiuksista sekä varhaisista ihmissuhteista perheyhteisössä.  Sumutamme niin itseämme kuin muita pitääksemme pokkamme nolaavien ja häpeällisiksi  kokemiemme tilanteiden jälkeen tai suojellaksemme toimintakykyämme trauman – esim.  läheisen ihmisen äkillisen kuolemantapauksen tai säikäyttävän diagnoosin – aiheuttamalta mielen järkkymiseltä.

Mielenterveyteen liittyviä häiriöitä tutkittaessa sekä käytännön hoito- ja kuntoutustyössä on todettu, miten ihmisen saattaa käydä, kun perusrakenteet pettävät ja elämä on rakennettava uudelleen.  Ulkopuolinen apu on usein tarpeen, mutta mielen omat strategiat jouduttavat silloinkin toipumista.

Moni seikka vaikuttaa  yksilöllisen puolustusjärjestelmän syntymiseen, eivät vähiten biologiset lähtökohdat. Kirjoittajat painottavat, että mieli ja aivot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Neurologia, joka tutkii keskushermoston sairauksia, ja psykiatria ovatkin olleet yhteistyössä ja hyötyneet toisistaan. Esimerkkinä aiemmista vääristä tulkinnoista mainitaan ikävältä kuulostava  käsite ”jääkaappiäiti”, jolla on selitetty autismia. Toisin sanoen puutteellisella hoivalla olisi tekemistä lapsen autismin synnyssä. Nykytiedon mukaan kysymys on kuitenkin keskushermoston kehityksen poikkeamista, vakavasta oireyhtymästä, joka ilmenee käyttäytymishäiriöinä sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kaunisteltua ja mustavalkoista

Kirjoittajakaksikko Stenbergin mukaan arjessa tapahtuu paljon käyttäytymisen kaunistelua. Asenteellisiksi itsensä kokevat tai muitten sellaisiksi määrittelemät ihmiset rupeavat esittämään korosteisesti päinvastaista, esimerkiksi toimimaan aktiivisesti vähemmistöjen hyväksi. Kohteen kannalta tulos on positiivinen mutta toiselta kantilta voidaan puhua oman itsen ja ominaispiirteidensä väistelystä. Huonosta kritiikin sietokyvystä taas kertoo mustavalkoinen suhtautuminen, omalla puolella olevat ovat hyviksiä, vastapuolella pahiksia. Maaimaa lohkotaan automaattisesti, asioita idealisoidaan tai mitätöidään.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Mielen strategioihin turvaudutaan silloinkin, kun tieto ja käytös ovat ristiriidassa.  Tupakoitsija löytää esimerkin suvustaan ja tuttavapiiristään;  henkilö eli yli 90-vuotiaaksi vaikka poltti koko ikänsä. Hyväkään itseharhautus ei kuitenkaan sisällä takuita omien keuhkojen kestävyydestä. ”Ei tupakka aiheuta kaikille syöpää” onkin tutkijain mukaan päättelynä yhtä heikko kuin ”eivät kaikki kuole sodassa”.  Itsesäätelyä on sekin, kun tahdonalaisesti torjutaan sellaisia muistikuvia, joita ei haluta palauttaa mieleen. Jolloinkin se voi ihmisen hyvinvoinnin kannalta olla armollista ja siten myös terapeuttisesti hyväksyttyä.

Temperamenttipiirteiden altistava vaikutus

Lukijaläheinen kirjoitustyyli tekee teoksesta helposti omaksuttavan. Puhutaan vahvasta ja kypsästä identiteetistä, tunteiden tunnistamisen tärkeydestä, kiintymyslajien – turvallisesti/turvattomasti kiintyneet – merkityksestä lapsen kehityksessä ja ihmiselämässä laajemminkin, vaikeimmin vaurioittavina esimerkkeinä väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö.  Myös nykypäivän problematiikasta tuttuja ilmiöitä, kuten syömishäiriöt, tulee vastaan. Tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen temperamenttipiirteiden altistavan erilaisille psyykkisille epätasapainotiloille ja itsesäätelyhäiriöille. Korkea elämyshakuisuus on yhteydessä riippuvuuksiin, kuten tupakointiin, alkoholismiin ja rahapeleihin. Syömishäiriöistä kärsiviä henkilöitä yhdistää sinnikkyys, mutta anoreksiassa elämyshakuisuus on matala, bulimiassa korkea.

Narsisteille on ominaista aiheeton ja liioiteltu tunne omasta tärkeydestä ilman ulkopuolista arvonantoa.  Piirteinä mm. itsekeskeisyys ja -tehostus, kateus, kaunaisuus ja muiden aliarvioiminen. Paranoidiselle eli epäluuloiselle persoonalllisuudelle taas on ominaista pysyvä epäluulo, epäluottamus, toisten pahansuopien aikeiden pelko ja yliherkkyys arvostelulle. Perinnöllisen ja varhain näyttäytyvän perusluonteen uskotaan ennustavan tulevista stressi- ja kriisitilanteista selviytymistä.  Mutta mitä kirjoittajat erityisesti painottavat, on se, että epäonnistumisia ei tarvtse pelätä. Niiden kautta on mahdollista oppia ja oivaltaa paljon, myös se mistä ihmisyydessä on kysymys.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

Crohnin taudin luvut kasvussa – vakava kansanterveydellinen uhka

 

 

Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon Crohnin taudista, kroonisesta tulehduksellisesta suolistosairaudesta, johon sairastuu Suomessa vuosittain yhdeksän ihmistä sataatuhatta kohti. Ja erityisen huolestuttavaa on, että luvut ovat kasvussa. Kyseessä on vakava kansanterveydellinen uhka.Tautia luonnehditaan nuorten aikuisten taudiksi, syystä että tyypillinen taudin puhkeamisikä on 20-35 vuotta. Mutta myös yhä nuorempia – lapsiakin – sairastuu, jolloin kasvuhäiriöt saattavat olla osana problematiikkaa.

 

 

Crohnin tauti voi esiintyä missä tahansa ruoansulatuskanavan alueella mutta yleisimmin paksusuolessa sekä erityisesti ohutsuolen loppuosassa. Sitä hoidetaan lääkkeillä, pallolaajennuksella ja vaikeissa tapauksissa leikkauksella. Kyse on yksilön elämää rajoittavasta elinikäisestä sairaudesta, joka sisältää aktiivisia vaiheita. Toinen suoliston tulehduksellinen ns. IBD-sairaus tunnetaan meillä niin ikään, se on Colitis ulcerosa, haavainen koliitti. Lääkärit  joutuvat yhä useammin vastaamaan diagnoosin saaneiden nuorten potilaiden ja näiden omaisten kysymyksiin puheena olevien sairauksien mahdollisesta alkuperästä.

 

Vatsakipuihin suhtaudutaan usein asenteellisesti. Ne jotka katselevat sivusta, saattavat vähätellä, kun taas asianomaiset pelkäävät luulosairaaksi leimaamista. Gastroenterologian erikoislääkäri LT Markku Pajala kehottaa ottamaan ylävatsavaivat vakavasti. Väitöstutkimuksessaan Itä-Suomen yliopistossa keväällä 2014 hän osoitti, että puolella niiden takia tutkimuksiin hakeutuneista löytyi vaivoihin elimellinen syy. – Kauhajoelta Pohjanmaalta lähtöisin oleva Markku Pajala toimii Kuopion yliopistollisessa sairaalassa erityisalueenaan IBD -suolistosairaudet.

Asiantuntijan mukaan näihin sairauksiin liittyy selkeä perinnöllinen komponentti. -Usein suvussa on tauti äidillä, isällä, näiden sisaruksilla tai serkuilla, sanoo gastroenterologian erikoislääkäri Markku Pajala Kuopion yliopistollisesta sairaalasta.

-Joskus perheestä lähes kaikki ovat sairastuneet hyvinkin lähellä toisiaan, jopa aviopuolisot; tämä taas viittaa myös ympäristötekijäin osuuteen sairauden puhkeamisessa. Yksittäisten virusten tai bakteerien osuutta johdonmukaisesti tutkimustulokset eivät ole pystyneet vahvistamaan. Lapsuudessa kuitenkin turhia antibioottikuureja esimerkiksi korvatulehdukseen tulee välttää, koska yhteys IBD:n puhkeamiseen on osoitettu suomalaisissakin tutkimuksissa.

 

Suomi, Norja ja Kanada

mustina läiskinä kartalla

 

Taudin esiintyvyyskartalla maamme näyttäytyy varsin synkässä valossa. Pajalan mukaan Suomessa IBD -esiintyvyys on maailman  korkeimpia, Norjan ja Kanadan tasolla. -On nähtävissä, että länteen ja pohjoiseen  siirryttäessä IBD:n yleisyys lisääntyy. Ympäristötekijöiden vaikutus eli tässä tapauksessa länsimainen ruokavalio, auringonvalon puute, liika hygienia tms. aiheuttaa esimerkiksi Kanadan maahanmuuttajille lisääntyvän riskin IBD -sairauden  puhkeamiselle.

-Jo Suomen sisällä pohjoisessa on suurempi riski sairastua haavaiseen paksunsuolen tulehdukseen kuin etelässä. D-vitamiinin osuudesta on esitetty teorioita, mutta vahvistus tuolle puuttuu, gastroenterologi toteaa.

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kroonikoiden ulottuvilla on sekä IBD-hoitajan että ravitsemusterapeutin palvelut, joita pidetään ensiarvoisen tärkeinä.

-IBD-hoitajamme ovat kätilöiden, diabeteshoitajien ja neuvolan terveydenhoitajien tapaan itsenäiseen toimeen tottuneita erikoiskoulutettuja hoitajia, Pajala selvittää. – Erikoistuminen tietylle alalle tuo mahdollisuuden hankkia hyvä rutiini, vankka ammattitaito ja osaaminen. Heillä on merkittävä rooli yhteyshenkilönä potilaan lähellä. Meillä Kuopiossa yliopistollisen sairaalan IBD-hoitaja ja hoitavat lääkärit toimivat tiiviissä yhteistyössä. Koko Suomen tasolla useampi kymmenen sairaanhoitajaa on saanut koulutuksen, ja IBD-hoitaja löytyy uskoakseni jokaisesta keskussairaalasta.

Monipuolinen ravitsemus on tärkeää suoliston ja sitä myöten potilaan hyvinvoinnin kannalta. Tri Pajala tähdentää, että vaikeaa tulehduksellista sairautta sairastava potilas on perussairautensa, sen pahenemisvaiheiden ja mahdollisen leikkaushoidon takia altis jopa aliravitsemukselle ja sen aiheuttamille ongelmille.

Biologiseen lääkitykseen panostetaan

 

IBD-sairauksia hoidetaan vakiintuneilla lääkkeillä, mutta niiden rinnalle on kehitetty myös uusia.Viime aikoina on puhuttu eritoten biologisista hoidoista. Potilaskunnassa niihin suhtaudutaan toiveikkaasti joskohta myös skeptisesti mahdollisten haittavaikutusten takia. Eräs hoitotoimenpiteistä on suolen pallolaajennus.

Kysyttäessä hoitojen tehosta Markku Pajala viittaa taudin vaikeusasteeseen. -Lievän IBD -sairauden hoito on helpoimmillaan tablettilääkitys aamuin ja illoin. Toisessa ääripäässä joudutaan käyttämään runsasta lääkitystä, jolla todella on haitallisiakin vaikutuksia terveyteen. Lääkkeen hyötyjä ja haittoja joudutaan punnitsemaan tarkoin. Biologisella lääkityksellä tarkoitetaan noin 5-10 prosentilla kaikista potilaista käytettäviä uusimpia tulehduksen välittäjäaineisiin kohdistuvia lääkkeitä, kuten infliksimabi, adalimumabi, vedolitsumabi ja viimeisimpänä tulokkaana ustekinumabi. Määritelmän mukaan kyse on elävien solujen tuottamasta materiaalista, em. tapauksissa valkuaisaineesta, jossa on vasta-aine tulehduksen välittäjäainetta vastaan.

-Leikkausta tarvitaan reilussa 10 %:ssa haavaista paksunsuolen tulehdusta sairastavilla potilailla. Crohnin taudissa edelleen suurin osa potilaista joutuu joskus leikkaukseen, kun syntyy merkittävä arpeuttava ja ahtauttava tulehdusarpi. Leikkaus on tällöin paras vaihtoehto; tähystyksen yhteydessä voidaan ahtaumia laajentaa, mutta pitkäaikainen tulos on parempi leikkauksella. Sen jälkeenkin vaaditaan vielä tehokas lääkehoito uusiutumisen ehkäisemiseksi.

 

Selviytyjämielellä

 

Kun potilaista valtaosa on nuoria ihmisiä, opiskelijoita tai työelämänsä alkupäässä olevia, tulee potilassuhteesta väistämättä pitkäaikainen ja tärkeä. Omaan lääkäriin tukeudutaan luottamuksellisesti, tuntemuksista kertoen, kysymyksiä esittäen ja peloistakin puhuen. Alalle erikoistuneilta vaaditaan erityistä empatiaa. Heidän on osattava kannustaa urheuteen myös kivuliaisissa käänteissä

Tohtori Pajala vakuuttaa, että niin hoitohenkilökunnan kuin hoidettavien yhteinen tavoite on, että nuori potilas pystyisi mahdollisimman normaaliin elämään. Siihen tähtää niin lääke- kuin muukin hoito: tauti tulee saattaa rauhalliseksi.

-Ja tähän päästäänkin suurimmalla osalla potilaista. Jopa suunnitellut raskaudet – taudin ollessa hedelmöitysvaiheessa rauhallinen – sujuvat yleensä hyvin, ilman ongelmia. Lääkitys laaditaan raskauden ja imetyksen ajaksi turvalliseksi äidille ja kehittyvälle sikiölle.

 

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

Onnellisuuden raamit

 

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen ”virallisena filosofina”, jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

-Eihän elämän tarkoitus ole olla onnellinen, toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto. -Ihmisen ensisijainen tehtävä on omien kykyjensä kehittäminen ja käyttäminen, muiden hyväksi toimiminen.

Henkilökohtainen onni ei Niiniluodon mukaan ole päämäärä vaan tulos siitä, että on tehnyt työnsä ja elänyt vastuullisesti.

 

Niiniluoto kirjoittaa elävästi, pitää seinät leveällä ja ilmaisun tuoreena. Uusin teos Hyvän elämän filosofiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) evästää lukijoita paitsi elämän laadun myös sen entistä pidemmän keston varalle, sillä niin kuin tiedossa on, kansalaisten eliniän odote on noussut. ”Fiksuuden odotteesta” samassa suhteessa tutkija sanoo, ettei viisaus ole puhtaasti älyllinen hyve, vaan perinteessä yhdistettynä korkeaan ikään sillä viitataan laajenevaan elämänkokemukseen ja sitä kautta suvaitsevaisuuteen ja muihin luonteenhyveisiin. Edeltäjien ajattelun ja työn kunnioittaminen on paikallaan, mutta jokainen uusi sukupolvi joutuu kyseenalaistamaan ja hakemaan viisauden tukirakenteita itse.

Eritoten nyt 2000-luvulla, kun kehitys on nopeata ja elämä hektistä,  ihmiset joutuvat arjessa huomaamaan, miten asiantuntijasuositukset eri elämänalueilla poikkeavat usein toisistaan. Viisaskin saattaa mennä vipuun. Esimerkiksi liikunnasta on monenlaisia mielipiteitä. Teoksessa otetaan esille hyvään tilastolliseen näyttöön pitäytyen, että riittävä säännöllinen liikunta vähentää riskiä sairastua moniin vaikeisiin tauteihin ja että suomalaisten fyysisen kunnon huononnuttua tarvetta olisi jopa kansalliselle liikuntaohjelmalle eri ikäryhmät ja elämäntilanteet huomioiden. Mutta toisaalta terveysliikuntaan voi sisältyä holhoavaa ylilyöntiä. Olisiko ylipaino leimattava sairaudeksi ja pitäisikö rekrytoitavat työnhakijat panna Cooperin testiin?  Hakiessaan potkua lääketieteestä ja talousmarkkinoista liikunta on vaarassa medikalisoitua ja ekonomisoitua.

Tiede ja moraali

 

Lääketieteen uudet keinot saavat ammattiajattelijan miettimään myös niiden moraalista ulottuvuutta. Ihmisruumiin varaosista, kloonauksesta ja kuolemattomuustekniikoista puhuttaessa herää kysymys,  miten kauan – kukaties aivoja myöten –  varaositettu ihminen on edelleen sama yksilö, miten käy hänen koetun minuutensa ja muistinsa jatkuvuuden.

Lukijakin pohtii,  ketkä olisivat kuoleman, ketkä arveluttavilla ”huolloilla” pitkitetyn elämän valtuutettuja asiamiehiä. Ja miten toimisi priorisointi?

 

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjassa käydään läpi myös sellaisia ikuisuuskysymyksiä, kuten rikkautta onnellisuuden tuojana sekä hyvän ja pahan ongelmaa. Tekijä ottaa esimerkiksi  hyvinvointivaltion pohjoismaisen mallin, jota on  kehitelty 1960-luvulta lähtien. Se on pyrkinyt yhdistämään markkinatalouden tehokkaaseen toimintaan yksilön vapautta kunnioittavan demokratian, poliittiset oikeudet, tasa-arvon, yhtenäisen sosiaaliturvan ja progressiivisen verotuksen. Ohittaen ”rikkauden” hän nostaa tilalle em. mallin hengessä hyvinvoinnin (welfare), johon sisältyvässä onnellisuudessa on (Erik Allardtin nimeämät) kolme ulottuvuutta: having, loving ja being.

Jokainen elämä on tärkeä

 

Humanistinen etiikka on kirjoittajan mukaan mahdollista ilman uskontoakin. Ihmisellä on tahdon vapauteen liittyvä kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, hän kantaa vastuuta luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Kuolevaisuuden tiedostaminen on osa ihmisen elämän mielekkyyttä.  Uurastus ei mene hukkaan, työn tulokset siirtyvät kulttuuriperintönä jälkipolville.

Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä taiteilija Veikko Lavin  (1912-1996) kanssa siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Ja roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa) kanssa siitä, että kuolemista seuraavassa olotilassa ei ole mitään pelkäämistä. Mielenrauhan evankeliumia, eikö vain?

 

Kaarina Naski

 

Vaikka maailman ääriin karttojen perässä

Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa on tuhti 352 -sivuinen teos. Graafinen suunnittelu ja taitto Olavi Hankimo. Kannen kuva Petrus Plancius – Josua van den Ende, Yksityiskohta maailmankartasta n. 1604, Amsterdam. Ranskan kansalliskirjasto. Joan Martines, Kompassiruusu teoksessa Atles náutic de la Mediterránia i de l’óceà Atlàntic 1577, Messina. Espanjan kansalliskirjasto, Madrid.

Turistien kerrotaan pysähtyneen kerran Savossa tielle tutkimaan karttaa ja hämmästyttäneen paikkakuntalaisukon kysymällä: ”Minne tästä on viisi kilometriä? Ukko siihen: ”Ihan minne vuan!”

Sehän tiedetään, että kartat ovat monelle hepreaa ja putoaminen reitiltä siten ainaisena harmina.

Mutta on heitäkin, jotka suorastaan jahtaavat karttoja ja vieläpä maailman ääriin. Mitä vanhempi kartta – useampi sata vuotta esimerkiksi – sen parempi!

Palkittu tietokirjailija, arkeologi Marjo T. Nurminen esimerkiksi juoksi omaa maratoniaan karttojen perässä viisi vuotta.

Ja se kannatti. Syntyi teos Maailma piirtyy kartalle.Yksissä kansissa maailmankartan kulttuurihistoriaa 600-luvulta 1600-luvun lopulle. Kallisarvoisia karttaharvinaisuuksia, jotka ovat suuren yleisön nähtävissä vain tämän teoksen kautta. Kansainvälistä huomiota on odotettavissa runsaasti siitäkin päätellen, että kirjasta on jo olemassa englanninkielinen laitos. The Mapmakers’ World – A Cultural History of the European World Map julkaistiin syyskuussa Lontoossa.

Marjo T. Nurmisen esikoisteoksen Tiedon tyttäret voitettua Tieto-Finlandian vuonna 2008 alkoi tekijän mielessä itää uusi kirjaidea. Sen hän sai hyvin läheltä – puolisonsa Juha Nurmisen elämänikäisen karttaharrastuksen innoittamana. Merenkulkuneuvos Nurmisella – nyt puheena olevan teoksen päätoimittajalla – on globaalillakin mittapuulla arvioituna merkittävä maailmankarttakokoelma, jota on nyt hyödynnetty teoksen kuvituksessa arvoisellaan painatustekniikalla ja ihailtavalla kuvanjäljellä. Tärkeänä esikuvana keräilijälle on ollut suomalaissyntyisen karttahistorian uranuurtajan ja tutkimusmatkailijan A.E. Nordenskiöldin elämäntyö ja mittaamattoman arvokas kokoelma Kansalliskirjastossa.

Kapteeni James Cookin miehistö nähdään louhimassa jäätä täydentääkseen makean veden varastojaan 1773. Cook yritti matkoillaan sitkeästi löytää Antarktiksen siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisella matkallaan HMS Resolutionillaan (kuvassa) hän oli hyvin lähellä Etelämannerta. Kohdatessaan jäävuoria tutkimusmatkalaiset eivät kuitenkaan tienneet niiden syntyvän vain mantereen päällä. Tällä englantilaisen taidemaalarin William Hodgesin, retkikunnan virallisen taiteilijan, upealla kuvauksella on siis myös todistusarvoa. – Hodgesin suoraan luonnosta tekemän vesivärilaveerauksen pohjalta kaiverrettu kuparipiirros. Juha Nurmisen maailmankarttakokoelma.

Pariskunta Nurminen on tehnyt ”löytöretkiä” varhaisten karttojen aemapaikkoihin Euroopan tunnettuihin museoihin ja kirjastoihin mm. Lontooseen, Pariisiin ja Vatikaaniin. Akateeminen taustatyö ja maailman johtavien karttatutkijoiden tuki on ollut lujana perustana, ja kirjailijan tutorina on koko projektin ajan toiminut The British Libraryn karttaosaston entinen johtaja Peter Barber.

Kyseessä on kolmaskymmenes John Nurmisen Säätiön kustantama kirja. Kukin niistä elävöittää tavallaan sekä tiedollisesti että esteettisesti kulttuurihistoriaa. Säätiö, jonka hallituksen puheenjohtaja Juha Nurminen on, tunnetaan myös toisenlaisista kulttuuriteoistaan, ennen muuta Puhdas Itämeri-hankkeesta.

Salapoliisityötä

Puheena oleva teos on lukukokemuksena erityinen, ja sitä se on ollut myös tietokirjailijan urakkana. -Salapoliisityötä, sanoo Marjo T. Nurminen. Nostamalla keskiöön kartantekijät hän on tullut vakuuttuneeksi siitä, että vertauskuvallisuudessaan kiehtovat dokumentit löytävät yhä ymmärtäjänsä.

Abraham Ortelius otti Pohjolan kuvaukseensa 1598 maantieteellisiä vaikutteita mm. Olaus Magnuksen kuuluisasta Carta marinasta vuodelta 1539. Porkkananmallisella Suomen niemellä on kaupunkien nimiä, kuten Åbo, Helsiga, Borgå ja Viburg. Myyttisinä elementteinä saaret Frisland ja Icaria Pohjois-Atlantilla. – Tarkkojen karttojen laatimista Itämeren pohjoisosista ja Pohjanlahdesta hidasti vuosisatojen ajan Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan 1300-luvulla säätämä kauppakielto. Kaikkia ulkomaisia aluksia kiellettiin purjehtimasta Tukhoman ja Turun tapulikaupunkeja pohjoisemmaksi. Monet Ruotsin kuninkaat uusivat kauppakiellon aina 1700-luvulle asti. – Kartta, John Nurmisen Säätiö.

Niinkuin nykyisin myös satoja vuosia sitten sattumalla näyttää olevan osuutta siihen miten yksilön pyrkimykset toteutuvat. Jollei Opicinus de Canistris olisi toiminut sydänkeskiajalla kirkonkirjurina Avignonissa, joka veti puoleensa oppineita, kauppamerenkulkijoita ja käsityöläisiä, niin olisiko hän kohdannut rikasta kronikoitsijaa Marino Sanudoa tai ensimmäistä ammattimaista kartanpiirtäjää Pietro Vescontea. Ja olisiko ilman noiden tuttavuuksien vaikutusta koskaan syntynyt Opicinuksen omaelämäkerrallista käsikirjoitusta, johon hän laati useita karttoja.

Joku onnekas löysi em. aarteen vuosisatoja myöhemmin. Samoin kuuluu käyneen portugalilaiselle maailmankartalle vuodelta 1502. Pergamentille piirretty taideteos oli Modenassa Italiassa lihakaupan ikkunassa 1870-luvulla. Suojasi hyvin auringolta ja kärpäsiltä!

Tutkija esittelee sydänkeskiajan mappa mundit, kartat huimine kuvitelmineen vieraista kansoista ja oudoista oloista. Ihmisiä paloittelevat aarnikotkat etelä-Venäjän aroilta ja englantilaisen aatelismiehen Sir John Mandevillen kohtaamat kaukomaiden hirviömäiset kansat olivat aikansa viihteen materiaalia. Portolaanikartat eli kompassisuuntiin ja etäisyyksiä kuvaavaan mitta-asteikkoon perustuvat purjehduskartat puolestaan helpottivat käytännössä reittisuunnitelmien tekoa.

Hyvät kortit

Kun niin kosmografinen kuin geografinen tieto aiemmin vahvisti kristillistä maailmankuvaa ja katolisen kirkon asemaa, suuret löytöretket nähdään jo osana eurooppalaista valta-ja kauppapolitiikkaa sekä kuninkaiden välistä diplomatiaa.

Taitavalla kauppamerenkulkijalla, genovalaisen villakauppiaan pojalla Kristoffer Kolumbuksella oli kolme kovaa korttia nousussa ”valtameren amiraaliksi”: portugalilainen vaimo, kaupallisesti menestynyt appi ja kartoittamista harjoittanut veli. Tieto Kolumbuksen matkasta Atlantin yli ”Länsi-Intiaan” 1492 ja pian myös matkakertomus levisivät salamana kaikkialle. Kolumbus uskoi löytäneensä meritien Kaukoitään, mutta oli päätynyt nykyiseen Kuubaan ja Haitiin. Firenzeläinen löytöretkeilijä Amerigo Vespucci oli itsenäisen maanosan kannalla, ja saksalaisen munkki Martin Waldseemüllerin maailmankartalla 1507 oli neljäs maanosa jo nimetty Amerigo Vespuccin mukaan Amerikaksi.

Merkittävä kartografi ja kosmografi Gerard Mercator- saappaantekijän poika läheltä Antwerpeniä – piirsi Amerikan ja Aasian mantereet erilleen omaan maailmankarttaansa 1538. Arvaus osui oikeaan, vaikkakin Beringinsalmi oikeasti kartoitettiin vasta 1700-luvulla.

Ottomaanien valtakunnan amiraali ja kartografi Piri Reis nousi arvoon arvaamattomaan vasta 1929, kun Topkapin palatsia Istanbulissa alettiin muuttaa kansallismuseoksi. Reisin laatima koristeellinen kartta vuodelta 1513 kuvaa Atlantin valtameren molempia rantoja. Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk määräsi heti siitä julkaistavaksi tarkan jäljennöksen. Tehtiin perusteellinen analyysi omalla sekä neljällä eurooppalaisella kielellä. Kartta vahvisti turkkilaisten isänmaallisuutta ja auttoi saamaan tunnustusta modernina valtiona, jolla oli ystävällismieliset yhteydet Eurooppaan.

Ratkaisu

Suomen Lapissa

Pohjola nousi kartalle 1427, kun Guillaume Fillastre laati Skandinavian kartan osaksi Ptolemaios-atlastaan. Maallikon tietoa lisää sekin, että Suomea on tarvittu Newtonin painovoimateoriaa todistamaan. Ranskan tiedeakatemiassa nähtiin nimittäin kyseinen teoria haasteena englantilaisten taholta. Vedenpitäviä todisteita etsittiin sekä pohjoisilta napaseuduilta että Ecuadorista. Nuori matemaatikko Pierre Louis Maupertuos suuntasi retkikuntineen 1736 Tornionjokilaaksoon suorittamaan astemittauksia. Tuloksena oli päätelmä, että Maa on kuin onkin litistynyt navoilta, ja Isaac Newton ja newtonilainen luonnonfilosofia pitivät pintansa.

Vuosisadat eivät mene jälkiä jättämättä. Kaupan ja merenkulun sisällä ja ympärillä on ollut liikkeessä kokonainen maailmankuva ja on edelleen. Karttatuotanto on synnyttänyt uusia ammattikuntia, se on toiminut vastavuoroisesti vauhdittaessaan ja pönkittäessään niin tiedettä kuin taidetta, avartanut kaikkeuden ja kauneuden tajuamista. Kartografeilla ja merenkulkijoilla on edelleen haasteensa, eikä merenpohjassa uinuvien hylkyjen etsiminen ja tutkimus menetä kiinnostavuuttaan. Marjo T. Nurminen on saanut maailman ja ihmisyyden piirtymään kartalle – taidokkain vedoin ja lämpimin värein.

Kaarina Naski

Vuosisata Sylvistä

Kenellekään tuskin on uutta se, että suomalaisilta elokuvantekijöiltä puuttuu aina rahaa. Joko tuotantotukea ei tule tai sitten rahat loppuvat kesken. Miten on käynyt Mannerheim -elokuvankin?

No, tämä oli tietenkin asia yksinkertaistetusti, mutta varsin mielenkiintoista on peilata tilannetta sadan vuoden takaiseen. Kun kuvaukset – Sylvi, Anna-Liisa ja Hyökyaaltoja oli tehty kesällä 1911, ei enää ollut varaa filmien kehittämiseen. Tarvittavat 12 500 markkaa olivat koossa vasta seuraavana vuonna. Filmit kehitettiin Kööpenhaminassa ja niitä odotettiin takaisin jännityksellä.

Lopussa kiitos seisoo -sanonta ei toteutunut, sillä elokuvat olivat tuhoutuneet Sylviä lukuunottamatta, joka sekin oli kärsinyt lieviä kolhuja.

Tanssiaisten jälkeen Aksel (Teuvo Puro) saattaa Sylvin (Aili Rosvall) kotiin vuonna 1913 valmistuneessa melodraamassa Sylvi. Kaivopuistossa tehdyissä ulkokuvissa kamera oli selvästi lähempänä näyttelijöitä kuin Fennian katolla kuvatuissa sisäepisodeissa. -Kuva (julkaistu Salmen kirjassa Kadonnut perintö) Suomen elokuva-arkisto

Huonosti pakattu, vahingossa avattu lähetys tai laboratoriossa tapahtunut virheellinen käsittely – mitä tahansa, mutta sama lopputulos, vähänlaisesti elävää kuvaa!

Sitäkin isompaan arvoon tuo vähä joutui, kun päästiin ensi-iltaan. Minna Canthin murhenäytelmä Sylvi, joka oli ollut Kansallisteatterissa menestys 1898, kohtasi ensimmäisen yleisönsä ”kankaalla” Viipurin Maat ja kansat -elokuvateatterissa 24.2.1913. Turussa ja Helsingissä koettiin sama ihme maaliskuussa, ja kevään aikana olivat vuorossa Tampere, Hamina, Kotka, Pori, Kuopio ja Oulu. Syksyllä matka jatkui Lahteen, Tammisaareen, Vaasaan, Porvooseen ja Raumalle. Tarinan tapahtumia vauhditti mykkäelokuvamusiikki, eri paikkakunnilla vaihtelevin kokoonpanoin.

Vaikka näytelmäelokuvia oli tehty Suomessa vuodesta 1907(Salaviinanpolttajat) lähtien, vasta Sylviä voitiin kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Enää sekään ei ole alkuperäisessä muodossaan katsottavissa, mutta katkelma negatiivista on aarre, eritoten elokuvahistorioitsijoille. Kokonaiskuva suomalaisen elokuvan lapsuudesta on muotoutunut mm. sanomalehtiartikkelien, muistelmien, valokuvien ja haastattelujen avulla.

Sylvin tuottajana oli ruotsalaissyntyinen elokuvaohjaaja Frans Engström, ja tuotantoyhtiössä olivat mukana näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas, jotka nähtiin myös päärooleissa Aili Rosvallin (Sylvi) rinnalla. Niinpä filmiä korostettiinkin Suomen Kansallisteatterin näyttelijöiden aikaansaannoksena. Karjala -lehdessä mm. todettiin, että ”ei kenenkään taiteenystävän pidä laiminlyödä tilaisuutta verestää tuttavuuttaan tunnettuihin taiteilijoihin”.

Ammatillinen lähtökohta oli samanlainen vielä paljon myöhemmin, elokuvan studiokaudella. Vaikka Suomessa Hollywoodin tapaan oli kahden kerroksen väkeä, tähdet ja matalapalkkaiset sivuosanäyttelijät, erona oli se että hyvin palkatut taiteilijat – Tauno Palo, Joel Rinne, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo – olivat kiinnitettyinä teatteriin.

Kun Salmi

Leinon löysi

Vastikään tietokirjailijapalkinnon saanut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori FT Hannu Salmi on varsin monialainen ja ahnas tutkija. Media- ja populaarikulttuurista teknologiaan, aisteista ja tunteista tähteyteen, elokuvaan ja informaatioteknologiaan – historioitsijalla on katto korkealla ja seinät leveällä.

Tämän jutun fokus on elokuvassa ja esille otetut asiat Salmen laajan julkaisutuotannon pohjalta lukijan mieltymyksin valittuja.

Kiintoisa tieto on mm. se, että rakastettu runoilija Eino Leino kunnostautui myös elokuvantekijänä. Huutavassa rahapulassa arvatenkin, koskapa Leinon elämäkerturi L.Onerva tiesi, ettei kirjailija milloinkaan käynyt elokuvissa. Kaarle Halmeen ohjaamaa mykkäelokuvaa Kesä kuvattiin vuonna 1913. Leino laati käsikirjoituksen runonsa Vanteenheittäjät pohjalta. ”Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,/neitojen helmat hulmuelee,/ herrojen otsilta tippuvi tilkat,/ kenpä se ylinnä keikahtelee?/ Talon rouva nuori ja notkee.” Kyllä siinä jo hyvä alkuasetelma onkin, kun vielä todetaan, että vieraana ollut maisteri on huomannut kauniin naisen ja: ”sihtaa silmä kuin tulijous”.

Ensi-ilta oli 1915 Lyyra-teatterissa Helsingissä. Sen jälkeen filmi nähtiin vain Tammisaaressa ja Hangossa, kunnes vedettiin vaivihkaa ohjelmistosta. Mikäkö mätti? Huonolaatuista kuvaa, teknisiä kömmähdyksiä. Näyttelijät ravasivat kuin pikajuoksijat. Mutta Eino Leino oli joka tapauksessa saanut palkkionsa, 400 markkaa, filmin ollessa vielä lähtökuopissa.

Uhoa ja

trauman purkua

 

Hannu Salmi teki väitöskirjansa Richard Wagnerista, mutta kyseinen saavutus kertoo vain osan kirjoittajan tutkimuksellisesta mielenkiinnosta, joka on jo tuotannon valossa iso. Salmi tunnetaan arvostettuna tieteen popularisoijana.

Tutkija painottaa, että elokuva ei ole ikkuna todellisuuteen, jos joku niin luuli, mutta ilmaisee kyllä ympäröivää yhteiskuntaa omine keinoineen. Historian taitekohtia, yleistä ilmapiiriä ja sen muutoksia on kuvattu suomalaisessa elokuvassa useasti. Muistetaan Isoviha, Sven Tuuva (Suomen sota), Pohjalaisia kahdeltakin vuosikymmeneltä, Punainen viiva (äänioikeus) ja Härmästä poikia kymmenen (1950), joka heijasteli jo sodan jälkeistä suhtautumista itänaapuriin.

Yksilösankaruudesta kollektiiviseen näkökulmaan, yhteiskuntaluokkien välisiin ristiriitoihin päästiin vasta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjantähden alla -teosten noustua valkokankaalle 1955 ja 1968, Edvin Laineen ohjaamina. Samoin kansallisen trauman käsittelyä jatkettiin Pekka Parikan ohjaamassa Antti Tuurin romaaniin perustuvassa elokuvassa Talvisota 1989. Elokuvallinen historia onkin tutkijan mukaan ollut Suomessa kansallisvaltion ideologista rakennustyötä, ja nostalgiahistoria on palauttanut suuret ikäluokat elokuvateattereihin.

Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun lapset ovat elokuvantekijöinä rakentaneet omanlaistaan kuvaa Suomen historiasta. Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie (1998), joka perustuu Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaan, on jatkosotaa veteraanien kokemana, yksilösukellusta menneisyyteen.

Tämä vaunu on mun!

 

Suomalaisuus sellaisena kuin Linna ja Laine sen ovat nähneet, toteutuvat Tuntemattomassa sotilaassa kansanluonteen ja etnisyyden kautta.

Turkulaisen Hietasen supliikki (”Jos siäl viäl kettä on, niin siält on heti tulemine! Muute mää laita semmosen paukun katon pääl et tee menet Amerikka saakka. Täst lähti tämä vaunu on mun…”), siinä missä karjalaisen Rokan rikkumaton omanarvontunto (”Kuriha myö pietää sellane jot pois tielt. Mut kuule vääpel, mäne sie tuonpäi, mie mänen tän. Myö ei taijeta oikein soppii yhtee.”) ovat miesjoukkoon ja sen toiminnallisuuteen positiivisesti vaikuttaneita erityisominaisuuksia, ja jännitystä laukaisevia ovat myös savolaisen Rahikaisen kommentit. (”Jopa pit soarnan. Millä iliveellä sitä tuollaisesta lähtöö ies tuonlainen eän. Mutta hirveitä tuo hoasteli. Myö jouvutaan pojat kalamistoihin. Sellaisia uhkauksia latel…”)

Viimeksi kuluneen vuosisadan ajan meillä on siis ollut myös elokuvallinen muisti. Tietokirjailija täsmentää kuitenkin, että elokuvan petollisuus ilmenee siinä, että elementit ovat todellisia, mutta ne on yhdistelty mielivaltaisesti.

Kaarina Naski

lähteinä: Hannu Salmi, Elokuva ja historia (Suomen elokuva-arkisto & Painatuskeskus)

Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916 (Suomen elokuva-arkisto & SKS) Tanssi yli historian. Tutkielmia suomalaisesta elokuvasta (Turun yliopiston historian laitos)

Hannu Salmi & Kari Kallioniemi toim. Pohjan tähteet – Populaarikulttuurin kuva suomalaisuudesta (BTJ Kirjastopalvelu Oy)

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (WSOY)

HUOM. Hannu Salmen haastattelun Oikeutta elokuvapioneereille löydät alempaa

Oikeutta elokuvapioneereille

Hannu Salmi (s. 1961) ei ole sukua Albert Salmelle (1928-1990), vaikka kiinnostus elokuva-alaa kohtaan yhdistääkin. Alberthan tunsi Broadwayt ja Hollywoodit – ja nämä hänet – mutta osasiko Turun murretta? Ei. Brooklyniläisen siirtolaisperheen poikana hänen murrekorvansa oli viritetty pohjalaisittain. Hannu tapasi sukunimikaimansa 1980-luvulla amerikkalaisnäyttelijän vieraillessa Turussa ja häneen, neljännen polven turkulaiseen teki ennen muuta vaikutuksen ”juurihoidon” merkitys.

Hannu Salmen ihka ensimmäinen elokuvateatterikokemus oli Tarzan ja nainen mereltä, jossa nähtiin monen mielestä ainoa oikea Tarzan, uinnin olympiamitalisti Johnny Weissmuller. Siinä oli jo seikkailun makua ja valkokankaan hurmaa, mutta vielä hätkähdyttävämpi oli pikkupojasta Dickens -filmatisointi, Carol Reedin ohjaama Oliver. Että se oli musikaali selvisi hänelle vasta myöhemmin.

-Musiikki jotenkin unohtui. Lontoon slummien oudot näkymät sen sijaan painuivat syvälle mieleen, toteaa Salmi.

Ikimuistoista

 

Sen jälkeen tuleva tutkija saattoi kirjata elokuvakokemuksen toisensa jälkeen ikimuistoisena. Yksi sellainen oli Vertigon tuoreen kopion saapuminen elokuvateattereihin maaliskuussa 1984. Se oli ”must” nuorelle elokuvafriikille.

-Filmi nähtiin ensimmäisenä Helsingissä, jonne matkustin sitä varta vasten katsomaan. Kyseessä oli siis Alfred Hitchcockin pitkään kassakaapissa säilytetty elokuva, joka tuotiin maailmanlaajuiseen uusintaensi-iltaan.

Elokuvasuudelmien historia ulottuu yhtä kauas menneisyyteen kuin elävien kuvien vaiheet ylipäätään. Teoksessaan Suudelma kertoo Hannu Salmi, että Yhdysvalloissa Thomas A. Edisonin yhtiö tuotti ensimmäisen elokuvansa valkokankaalle vuonna 1896. Tuloksena oli kuinka ollakaan elokuva nimeltä The Kiss. Filmin esittäminen kesti alle minuutin, mutta kyllä siinä pusu nähtiin.
Ennen kuin päästiin sensuurin läpäisseistä huulten hipaisuista oheisessa kuvassa nähtävään intohimosuudelmaan, elettiin jo vuotta 1953. Deborah Kerr ja Burt Lancaster Fred Zinnemannin sotadraamassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity). -Kuva julkaistu em. kirjassa

Salmi sanoo, että hienoja ohjaajia on paljon, mutta jos pitäisi valita, niin ykköseksi nousisi suomalaisista studiokauden tekijöistä Hannu Leminen ja ulkomaisista yhdysvaltalainen Max Ophüls.

-Molemmat muuten tekivät romanttisen klassikkoelokuvatulkinnan Stefan Zweigin novellista Kirje tuntemattomalta naiselta, Ophüls vuonna 1948, Leminen vuonna 1943 nimellä Valkoiset ruusut.

Yötöntä yötä

 

Tietokirjailija ja yliopistomies Salmi muistuttaa, että kauan vallitsi näkemys, ettei Suomessa olisi tehty elokuvia ennen Suomi-Filmin perustamista 1919.

-Kirjoitin Kadonnut perintö -kirjan tehdäkseni oikeutta kaikille niille elokuvapioneereille, jotka kuvasivat, näyttelivät, leikkasivat ja ohjasivat innokkaasti eläviä kuvia mutta joiden elämäntyö aikojen saatossa katosi.

Aina eivät pioneerit onnistuneet uuden tekniikan käytössä. Kun Eino Leinon käsikirjoittama ja Kaarle Halmeen ohjaama näytelmäelokuva Kesä sai ensi-iltansa vuonna 1915, kuvaus epäonnistui eikä suomalaisen kesän valoisuus välittynyt elokuvateattereihin. Jälkeenpäin tuntuvat jotkut arvioinnit hupaisilta.

-Eräskin kriitikko muisteli jotenkin siihen tapaan, että ”kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä”.

Että sellaista yötöntä yötä.

Kaarina Naski

Tieteet ikäihmisten asialla

 -Kun mää (85 v) olin niissä muistikokeissa, niin ne päivät ja kuukauvet ja ne… ja sitten sekaisin. Ja niitä numeroita… neljään asti muisti aina ja takaperin. Mutta kun niitä rupes tuleen enemmän, niin minä sanoin, että nyt kuulkaa, EI KYLLÄ ONNISTU!

 

-Sitä ei ossaa ellää ommaa elämäänsä ollenkaan kun on elänyt toisen ihmisen kautta. Nyt niinkun vain kökistyy siihen, siihen paikkaan, tähän ommaan vanhuuteen (80 v).

 

-Mää joskus oikein vähän liioittelenkin, kun mää sanon etten tahdo uskoa että oon jo 80 vuotta.

Tulevaisuudessa ikäihmiset ovat resursseiltaan fyysisesti, aineellisesti ja tiedollisesti entistä vahvempia. Edes tämä ”uusvanhuus” mahdollisuuksineen ei kuitenkaan siirrä syrjään pohdintaa elämän päättymisestä. Kuolema on enemmän kuin fysiologiaa, kyse on ihmiselämän hyvästä ja arvokkaasta päättymisestä. Näin teoksessa Gerontologia. -Kannen kuva Leena Ylä-Lyly.

 

Edelläolevat sitaatit ovat uunituoreesta kirjasta Gerontologia (563 s. Duodecim). Gerontologialla (kreikan geron ”vanhus”, logos ”oppi”) tarkoitetaan tieteenalaa, joka tutkii vanhenemisen sosiaalisia, psykologisia ja biologisia aspekteja. Teoksen toimittajakolmikko professori emeritus Eino Heikkinen, professorit Jyrki Jyrkämä ja Taina Rantanen ovat kaikki Jyväskylän yliopistosta erityisalueinaan gerontologia ja kansanterveys tai sosiologia ja sosiaaligerontologia (Jyrkämä). He kuuluvat myös teoksen laajaan ja arvovaltaiseen kirjoittajakuntaan, joiden artikkelit antavat uusimpiin tutkimustuloksiin perustuvan kokonaiskuvan väestön ikääntymisestä ja siihen liittyvistä kysymyksistä, ei vähiten toimintakyvyn ylläpitämisen ja parantamisen keinoista.

Suullisten nauhoitettujen kertomusten aineistona oli kymmenvuotisseurantatutkimus 1990-2000. Kahdestakymmenestä keskisuomalaisesta kertojasta oli vielä vuonna 2000 elossa kuusi naista ja neljä miestä. Nämä 1910 syntyneet olivat kokeneet sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan, ja joukossa oli myös luovutetusta Karjalasta Jyväskylän maalaiskuntaan evakkoina muuttaneita. Köyhistä monilapsisista perheistä, vailla sanottavaa koulutusta. Miten se eräs mamma päivittelikään: ”Kahtoo noita nuoria, niin ennen pelättiin että jos on rikkinäiset housut. Nythän ne repii, että näyttäisi vanhalle, farkut…”

”Syksyni sumuissa

rakastan sinua”

 

Gerontologiasta, joka soveltuu oppikirjaksi ja täydennyskoulutukseen monelle tieteen- ja ammattialalle, voivat hakea vastauksia myös sellaiset ”tavalliset” lukijat, joille hyvään vanhuuteen liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia. Ja eritoten nyt, kun hiljattain julkisuuteen tullut kansainvälinen raportti osoitti ikääntyvien Suomessa voivan huonommin kuin useissa länsimaissa. 91 maan joukossa oltiin sijalla 15. ( Kanada oli viidentenä, USA kahdeksantena.)

Kattavasta sisällöstä voi haaviin jäädä esimerkiksi ”Ikäihmisten seksuaalielämän uusi suunta”. Aihepiiristä on olemassa tuoreita epidemiologisia tutkimuksia, jotka ovat saaneet tieteentekijät vakuuttumaan siitä, että ikä ei sinänsä välttämättä vaikuta paljoa varsinkaan seksuaaliseen halukkuuteen, ja toimintakykyynkin oletettua vähemmän. Mahdollista kyllästymistä kumppaniin kehotetaan torjumaan noutamalla vanhat viettelytaidot vintiltä. Seksi kun on sekä terapeuttista että terveyttä edistävää!

Dementiakodissa työskentelevät hoitajat kuuluvat hämmentyneen löytäessään eräästä huoneesta miehen ja naisen yhdyntätilanteessa. Että olisiko heidän, hoitajien pitänyt olla huolellisempia ja mitä nyt kerrottaisiin omaisillekin…

Asiantuntija päästää kiipelistä sekä yllättäjät että yllätetyt. ”Henkilökunnan ei tulisi vaivaantua hoidettaviensa seksuaalisesta kiinnostuksesta vaan antaa heille kysyttäessä tietoa sukupuoliasioista ja vakuuttaa terveysongelmista kärsiville, että seksuaalisuuden myönteinen ilmaiseminen ja kokeminen ovat siinäkin iässä edelleen mahdollisia.”

”Joka osalla elämää

on arvonsa”

 

Hyvän vanhenemisen edistämisessä nähdään hoitava huolehtiva läsnäolo ja iäkkään ihmisen kunnioitus merkitykseltään erityisen tärkeinä. Tulevaisuudessa vaaditaan entistä räätälöidympiä palvelu- ja hoitoratkaisuja. Ikäihmiset haluavat osallistua päätöksentekoon, ja henkisen hyvinvoinnin osuus korostuu fyysisen hyvinvoinnin rinnalla.

Liikunnan harrastamisen tärkeydestä työkyvyn säilyttämisen ja mielenterveyden kannalta puhutaan teoksessa paljon. Maailman terveysjärjestö WHO:n globaalin terveysliikuntasuosituksen mukaan 65-84 -vuotiaiden tulisi harrastaa säännöllistä liikuntaa samassa määrin kuin nuoremman aikuisväestön. Olisi hyvä valita useita fyysisen kunnon osatekijöitä – voimaa, tasapainoa, kestävyyttä ja liikkuvuutta – kehittäviä liikuntaharrastuksia.

Tutkimuksissa on selvitetty myös, miten työkyky heijastuu ihmisen hyvinvointiin eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Ja tulokset ovat osoittaneet, että työkykyyn investointi työuran aikana on myös investointi elämän laatuun kolmannessa iässä. Samansuuntaisesti kulkevat päätelmät ihmisen elinikäisestä oppimisesta. Mitä myönteisemmin oppimiseen on suhtauduttu jo ennen eläkeikää, sitä luontevammin sujuu jatkossakin. Onnistuneen vanhenemisen kokemusta tuo esimerkiksi uuden teknologian hyödyntäminen. Avoimempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa rakennettaessa on hyvä kuulla myös iäkkäitä.

Kvartetti -näytelmän mahtava menestys (166 958 katsojaa) vuosina 2002-2011 Helsingin Kaupunginteatterissa kertoo paitsi hyvästä tekstistä ja rakastetuista tulkitsijoista myös aiheen yleisöön uppoavuudesta. Kuka sanoo, missä hupsutteleva aikuisuus loppuu ja kypsä vanhuus alkaa vai miten päin se nyt meni? Ikää, uraa ja karismaa on koko tiimillä, vas. Lasse Pöysti, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama ja Antti Litja (roolissa ensin Pentti Siimes). Tarinan henkilöillä oli lisäksi myös hiukan dementiaa, joka vain ryyditti elämää taiteilijoiden vanhainkodissa. Brittikirjailija Ronald Harwoodin näytelmän ohjasi Helsingin Kt:ssa Neil Hardwick, kun taas BBC:n samannimisen elokuvan ohjauksesta vastasi Dustin Hoffman. -Kuva (joka ei kuulu po. teokseen), Tapio Vanhatalo.

”Kehitä itseäsi:

kasva lapseksi”

 

Luovuuden jatkumisesta vanhuusiälle tiedetään Suomessakin lukuisia esimerkkejä mm. taiteen ja tieteen parista. Myös em. vanhusten haastattelututkimuksessa sivuttiin aihetta, ja ”jotkut hämmästyttivät luovuudellaan”. Eräskin rouva kertoi soittaneensa viulua koko elämänsä, ja kun käsi ei enää toiminut niinkuin pitäisi, hän vaihtoi instrumenttia. Ettei häiritsisi naapureitaan hän soitti huuliharppua iltaisin peiton alla.

Sosiaaligerontologiassa nähdään puhuminen hyvästä vanhenemisesta mielekkääksi, vaikka kontekstina olisivat elämäntilanteet muistisairaiden hoitokodissa.”Hyvää vanhuutta voi elää vaikka ei ylenmääräiseen aktiivisuuteen kykenekään. Kun osaaminen, kykeneminen, haluaminen, täytyminen, voiminen ja tunteminen ovat jollain tapaa sopusoinnussa….”

Kaarina Naski

 

väliotsikkolainaukset (samassa järjestyksessä kuin jutussa) Claes Andersson, Maria Jotuni, Tommy Tabermann

 

Terminologinen löytöretki

Erikoinen on ollut se tapaaminen, kun intiaanipääikkö Clear Water Oklahomasta ja maestro Akseli Gallen-Kallela Suomesta osuivat Chicagossa samoille kutsuille Dr. Jarvinin (hammaslääkäri Järvisen) kodissa. Niinpä arvostetun taiteilijan Amerikan-matkaa ei kruunannut ainoastaan miljonäärin muotokuvatilaus vaan myös kulttuurinen eksotiikka. Maalaukset syntyivät sekä kauniista Mrs. Margaret Hechtistä o.s. Lippo ja hänen pikku tyttärestään omana prosessinaan että komeasta cherokee -intiaanista extrana. Taulu Intiaani kuuluu yksityiskokoelmaan ja kuva siitä (Gallen-Kallela Museo) koristaa nyt puheena olevan teoksen kantta.

Tiedät ehkä mitä wigwamilla tarkoitetaan. Mutta mikäs se on se powwow?

Jos haluat tehdä vaikutuksen työpaikalla, niin eikun Intiaanikulttuurien käsikirja iltalukemiseksi.

Ja hetikohta ehdottamaan firman juhliin käärmetanssia hiphopin tilalle. Pikku lisäyksenä coolisti, että ”kalkkarokäärmeet on sitten pyydystettävä hyvissä ajoin ennen tanssia”. Tähänhän käytetään – kuten kaikki kai tietävät – neljä päivää, yksi kutakin ilmansuuntaa kohti, minkä jälkeen käärmeet asetetaan odottamaan KIVAAN, pyöreään maanalaiseen pyhään huoneeseen. Mutta kivaa tulee oikeastaan vasta siitä, kun miehet pitävät tanssissa eläviä käärmeitä suussaan…

 

Kyseisessä kirjassa esitellään yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää termiä. Ne ponnistavat kontekstistaan selkein taustatiedoin ja viittein mahdollisiin muihin kyseistä käsitettä sivuaviin tai niiden kanssa yhteneväisiin termeihin.

Intiaanikulttuurien käsikirjan (203 s. Gaudeamus) kirjoittajat, FT dosentti Rani-Henrik Andersson, FT Riku Hämäläinen ja tohtorikoulutettava, FM Saara Kekki työskentelevät kaikki Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksessa. Hämäläinen on myös Suomen intiaaniyhdistyksen puheenjohtaja ja julkaisun KAJO´ – Lehti Amerikan alkuperäiskansoista – päätoimittaja. Tekijöiden mukaan intiaaneihin liittyy yhä erheellisiä käsityksiä johtuen paljolti juuri termistön kirjavuudesta. Tätä epäkohtaa teos pyrkii osaltaan korjaamaan.

Huolimatta siitä innosta, jota ”suuri yleisö” Suomessakin on osoittanut intiaaneista kertovaa kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia kohtaan, monikaan tuskin tietää, että akateemisella tasolla on Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja ja heidän kulttuureitaan maassamme tutkittu 1700-luvulta lähtien. Uranuurtaja oli luonnontieteilijä, tutkimusmatkailija Pehr Kalm, Turun akatemian professori. Ensimmäinen hänen johdollaan tehty maisterinväitöskirja oli Anders Chydeniuksen 1753 valmistunut tutkimus, joka käsitteli tuohikanootteja, Americanska näfwerbåtar. Pohjois-Suomen poikia molemmat, niin Kalm kuin Chydeniuskin. Nykyisessä tiedemaailmassa suomalaisen intiaanitutkimuksen väitöskirjoja tai niihin perustuvia teoksia on julkaistu ja palkittu Yhdysvalloissa. Saksalaisellakin kielialueella ne tunnetaan.

Wigwamilla (ks. jutun ingressi) tarkoitetaan yleensä kotia ja tarkemmin ruohomatoista tai puun kuoresta rakennettua majaa. Varsin tunnettu koti-sana on myös ”tiipii”, oikeammin tipi, tasankokansojen kartiomainen teltta. Powwow taas viitannee hengelliseen johtajaan, vaikkakin powwow -tilaisuudet ovat nykyään isoja tanssijuhlia. Ja i-kirjaimen kohdalta löytyy vaikkapa inuksuk, pohjoisen Kanadan ja Alaskan alueen inuitien perinteinen kivistä koottu maamerkki; sana tarkoittaa ihmisen näköistä. (Vrt. vuoden 2010 Vancouverin olympialaisten tunnus.)

Onko ihme, jos intiaanit ja suomalaissiirtolaiset ovat tulleet hyvin juttuun. Kummatkin kun ymmärtävät löylyn päälle ja säilyttävät pokerinaaman myös kovissa paikoissa. Pilvenpiirtäjiä rakennettaessakin keikkuivat mahdottoman korkealla pilvien tuntumassa niin preerian kuin Härmänkin pojat. Ugh. – Kaukaisempaan historiaan. Delawareen liittyvä piirros New Yorkin Uutisista 21.6.1938. Kyseiseen kirjaan kuulumaton kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti.

Teoksen vetovoima piilee mukavasti kielen päälle asettuvissa termeissä ja merkittävyys siinä, että samalla tarjotaan intiaanihistoriaa pähkinänkuoressa. Kyynelten tie eli 1830 -luvulla tapahtuneet intiaanien pakkosiirrot, kaikkien Yhdysvaltain intiaanien oikeuksia ajava Amerikan Intiaaniliike (perustettu 1968), elämäntapaintiaanit, statusintiaanit – termejä avataan kiintoisasti. Osansa saavat lisäksi mm. uskonnot, koulutus ja taide. Mittava lähdeluettelo yllyttää vielä lukijaa omaehtoiseen tiedonhakuun.

Kaarina Naski

huom. lue myös allaoleva juttu