USAsuomeksi kulttuurikatsaus

huhtikuu 20, 2017

Muualla on elämä eletty, eikä työtä ole pelätty

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:10 pm

Siirtolaisten vaiheita

Olisipa tässäkin äkkinäiselle urakkaa. Etttä jos valmiiksi asti. Mutta Elias Rajaniemi on haka näissä hommissa. Kyseinen foto sopisi kuvittamaan vaikkapa lastenlaulua: ”Rakennetaan taloa, ystävyyden taloa. Riittää siellä valoa…”

 

Seisottiin siinä matkatavarahihnan luona iät ja ajat odottamassa Paasun Katrin laukkua, kunnes New Yorkin lentokenttävirkailija ymmärsi, että sitähän se Katrin päänpudistelu tarkoitti: ei hänellä pakaasia ollutkaan. Nyt oli virkailijan vuoro pyörittää päätään. Kielitaidottomuus ei ollut ihme, mutta että nuori suomalaisnainen oli lähtenyt – vuonna 1959 – siirtolaiseksi ilman mitään matkatavaroita!!

Niin vain selvisi kuitenkin lentomatkasta ja perille isoon maailmaan tyttö, joka oli Tohmajärven Kutsun kylässä kulkenut vain tuvan ja navetan väliä, käynyt kerran Joensuussa, ja kerran Savonlinnassa. Heti passintarkastuksessa oli käyty pieni näytelmä; neitonen puristi Pan American -lentoyhtiön kassia niin tiukasti kainalossaan, että väkisin se oli sieltä tempaistava. Passin löydettyään näyttivät tyytyväisiltä. Lääkärintodistus oli myös kassissa, rahaa tuskin nimeksi.

Elias Rajaniemi puolestaan päätti laajentaa maailmankuvaansa yksin tein vieläkin isommaksi, Australian kautta Yhdysvaltoihin. Kyläyhteisöstä Pyhäjoelta Pohjois-Pohjanmaalta läksi 1956 ja Mount Isan kaivoskaupunkiin päätyi jatkaakseen sieltä vielä matkaansa viiden vuoden kuluttua Amerikkaan ja kohti uusia seikkailuja.

 

Rajaniemen pariskunnan voi tavata nyt Floridassa, jossa he ovat viihtyneet seniorivuosinaan 2000-luvun taitteesta asti. Amerikansuomalainen yhteisö on heidän kiinnekohtansa, Lake Worth asuinpaikkansa. Jotkut naapurit ovat tuttuja jo vuosien takaa pohjoisesta. Siirtolaisia yhdistävät samantyyppiset ja silti jokaisen kohdalla ainutkertaiset vaiheet. Kaikki tietävät reippaan Rajaniemen pariskunnan Suomi-talon tilaisuuksista tai vaikkapa petankkikentältä – hyväntuulisen, pohjoiskarjalaisia sutkauksia tai kirjallisuudesta otteita laskettelevan Katrin ja hänen siippansa Eliaksen, joka harkitun painokkaalla ilmaisutavallaan tekee huumoristaan omaleimaisen.

On siitä aikaa kulunut, kun ”Molotovin kartiineista” haastettiin, mutta hyvin ovat Rajaniemen pariskunnalla muistissa nuo sota-ajan pimennysverhot. Monin verroin tärkeämmät ovat kuitenkin muistot rakkaista ihmisistä ja kotimaisemista. Tässä Katrin vaakunataustaa Floridan terassihuoneessa. Ikää myöten molemmat ovat ottaneet oppia rovasti Matti J. Kurosen kirjoittamasta Karjalaisii katkismuksesta, vaikkapa sen kolmannesta ”rotokollasta”, jossa kehotetaan pyhittämään lepopäivä: ”Muista pittää rokuliikii”.

Mutta moniko on perillä siitä, että Katri on urallaan ompelijana korjannut Ethel Kennedyn samettihousut, ollut työntekijäjoukossa vastaanottamassa iloista tervehdyshuikkausta Marilyn Monroelta ja käsitellyt taidokkaasti Diorin ja Chanelin kankaita? Tai että Elias on rakentanut talon poikineen amerikkalaisille, ostanut ja myynyt tonttimaata, ei ole kokenut fobiaa syvällä kaivoksissa, eikä päätä ole huimannut katoille kiivetessä. Ja isoa lännen maata on samalla opittu tuntemaan kantilta jos toiselta.

Lyyti-tädin huomassa

Pienviljelystilan tyttönä Katri tottui tarttumaan työhön kuin työhön jo pienestä. Perheessä oli 8 lasta, ja kun äiti kuoli vuonna 1942, lapsista vanhin oli 11-vuotias ja nuorin 3 kuukauden ikäinen.

-Äiti olisi tarvinnut välttämättä lääkäriä, mutta sodan aikana oli siviilien lähes mahdoton päästä syrjäkyliltä vastaanotolle, Katri kertoo. -Liikenne ja muutkin yhteydet takkuilivat, ja kun juna tuli, se oli täynnä sotilaita. Apu ei ehtinyt ajoissa, ja äiti menehtyi.

Onneksi talossa oli myös isän naimaton sisar Lydia, joka vaikkakin oli itse ollut lapsesta asti sairaalloinen ja luukkasi toista jalkaansa, otti hoitaakseen veljensä lapset ja talouden. -Rakas, rakas Lyyti-täti, toteaa Katri lämpimällä äänellä. Kodissa vallitsi järjestys ja rytmi. Karjalainen ruoantekotaito oli kunniassaan, 8-vuotiaasta asti Katrikin oli tehnyt piirakoita, ja lauantaisin niitä rypytettiin ja paistettiin runsaan sadan piirakan vauhtia. Lyyti-täti piti huolen siitä, että pellavat loukutettiin juuri oikeaan aikaan ja että kudonta kankaiksi tapahtui sekin aikataulussa. Hän myös taikoi vanhasta uutta, ja ”moni ihmetteli, kenen nuo nätisti puetut ipanat mahtavat olla…”

Luultiin, ettei Lyytistä ole pitkään eläjäksi, mutta saatuaan uuden tehtävän hän koki itsensä tarpeelliseksi, jätti pois lääkkeetkin. Ja epäilijöiden ihmeeksi eli lopulta 81-vuotiaaksi.

Katri kävi, kuten koko ikäluokkansa, koulun sodan varjossa. Kansakoulu oli saanut uudet tilat juuri ennen sotaa 1938, mutta sodan aikana se toimi supistetusti. Levotonta oli, sota oli todella lähellä, rintamamiehet tulivat jo Jänisjärven taakse. (Jänisjärvi on noin 50 km Tohmajärveltä kaakkoon, nykyisessä Karjalan tasavallassa Venäjällä.) Opettajat joutuivat sotaan, eivätkä jotkut heistä koskaan palanneet; tilalle saatiin ”milloin mitäkin tuuraajia”. Tuohon samaan kouluun Katri pyydettiin myöhemmin vahtimestari-keittäjäksi. Se oli suuri luottamuksenosoitus nuorelle tytölle.Koulu oli kasvanut 100-oppilaiseksi, ja rakennuksessa oli puulämmmitys. Yhdeksästä isosta uunista oli huolehdittava illoin aamuin. Kun lapset tulivat, piti huoneilman olla puhdasta, ja vasta sitten pääsi ”lämmittäjä” ruuan tekoon.

Amerikka otti hyvin vastaan

Sitten tuli se yhteydenotto suurlähetystöstä. Yksi Paasun tytöistä, Maija, oli Amerikassa ja laittanut Katri-siskonsa odotuslistalle. Nyt vain paperit kuntoon. -Kun kerroin isälle, tämä meni ihan mykäksi, Katri sanoo ja liikuttuu vielä, kun muistelee sitä. -Asiasta ei puhuttu, ja kun kirkkoherranvirastosta olisi pitänyt hakea paperit, totesi siihenkin vain hiljaa: ”Onko se ihan tähellistä?” Mutta opettajan rouva otti asian hoitaakseen, ja paperit jätettiin viime tipassa.

Maija oli uudessa maassa vastassa ja auttoi työnhaussa. Ensimmäinen työpaikka antoi varsin positiivisen kuvan tulokkaalle. Työnantaja oli kaunis juutalaisnainen, mannekiini Mischel Daily, joka näytti itse miten hän toivoi asunnossaan siivottavan, opetti konkreettisesti millä aineilla, välineillä ja miten täällä oli tapana lattiat, uunit, kaakelit jne puhdistaa.

-Ja kun koko urakka oli ohi, minä sain 5 taalaa. Katsomisesta!, nauraa Katri. Siitä paikasta hän päätti viihtyä. Työtä pelkäämätön oli tavannut toisen samanlaisen. Mischelin asunto kiilsi puhtauttaan vastakin, ja siivooja sai palkanlisänä sieviä mekkoja, joita hän tarvittaessa muokkasi omikseen näppärästi ja joista riitti myös Maija-siskolle.

Elias ja Katri olivat nuorina paitsi nättejä myös aikaansaapia. Kun Elias suoritti asevelvollisuutensa rannikkotykistössä, hän jo sihtasi Kuuskajaskaria paljon kauemmas. Sen jälkeen tarvitsi enää vain tehdä haaveista totta. Katri taas sujahti uuteen maahan ”ihan omalla painollaan” ja tuli pian huomaamaan, että osaa se olla amerikankielikin erilaista eri valtioissa ja kaupungeissa. Jos puhut sujuvasti ”bostonia”, niin vähätpä ymmärtävät Nykissä, ja Minnesotassakin voi moni asia mennä arvailun puolelle.

Seuraava työpaikka oli hieno naisten vaatetusliike Jax, jossa oli neljä ompelijaa ja asujen sovittaja. Katri toimi sekä ompelijana että sovittajana. Kuuluisuudet kävivät ostoksilla, mm. Marlene Dietrich bongattiin ja Harry Belafonte, joka kuten monet muut miestähdet toimi naisseuralaisensa makutuomarina. Kennedyn perheen jäseniä nähtiin usein, ja Katrin asiakkaaksi tuli Ethel Kennedy, jonka valitsemat hienot mustat samettihousut hän korjasi viimeisen päälle istuviksi. Pitkät rekit vaatteita oli sijoitettu liikkeen etuosaan, eivätkä asiakkaat juuri peremmällä olevia työntekijöitä huomioineet. Poikkeuksen teki Marilyn Monroe, joka tervehti aina koko talon väkeä kuuluvasti ja iloisesti. Maidonvaaleine ihoineen ja mustine aurinkolaseineen hän oli kaikkien mielestä häkellyttävän kaunis. -Jaxilla myytiin korkealaatuisia valmisvaatteita, usein kääntöpukuja, joita voi pitää molemmin puolin tai jakkua ja hametta eri päin, oli kääntökauluksia ja -hihansuita ja hienoja väriyhdistelmiä, Katri kertoo. Liikkeen ompelijat tekivät saman tien toivotut muutokset.

Bostonista Katrin mieleen on jäänyt se, miten häneen aluksi suhtauduttiin noviisina, jolle muutamat asiakkaat eivät halunneet uskoa kalliita vaatteita ”pilattaviksi”. Mutta hyvä kello kuului kauas. Kiitosta tuli mm. eräältä tohtorinrouvalta ylellisestä silkkisestä peitosta sommitellusta puvusta. Kuluneiden palasten tilalle piti hakea lujemmat ja värien sopia toisiinsa. Se oli designia se.

Sovittajan oli myös osattava neuvoa valinnoissa. Kerrankin asiakas, joka oli sievä mutta hiukan raskastekoinen, oli ihastunut vaaleanvihreään shifonkiluomukseen. Asu ei ollut hänelle paras mahdollinen. Katri neuvoi rouvaa hankkimaan lähimyymälästä korsetin, ja niin hän teki. Sillä seurauksella, että nyt puku istui kuin valettu. Ja nainen pyörähteli peilin edessä lumoutuneena ja huokaili: ”Miten ihmeessä mä voin olla näin nätti!”Leninki oli tarkoitettu hänen tyttärensä 16-vuotissyntymäpäiville, jotka olivat samalla kertaa kihlajaiset. Äiti, joka oli vielä itsekin nuori, halusi tietysti näyttää juhlassa mahdollisimman edustavalta.

”Yks nappi oli irti, hän ompeli sen kiin…”

Luxustavaratalo Bergdorf Goodman Fifth Avenuella puolestaan on jättänyt muistijäljen ammattiliiton voimasta. Ompelijoita oli 11 ja sovittajia viisi. Katri ei arvannut tehneensä sovittajana virheen, kun ompeli pääsovittajan pyynnöstä yhden irronneen napin asiakkaan takkiin. Käytäntönä oli, että sovittaja vei ompelijoille näiden työt seuraten tarkasti kunkin työlistaa. Tiukkaan unioniin kuuluvat työntekijät eivät tykänneet säännöistä poikkeamisista ja kostivat tulokkaalle; Katrin viedessä ompeluksia, kenelläkään ei ollut niille aikaa. Katrilla puolestaan ei ollut enää aikaa tälle työpaikalle. Terve maalaisjärki kun puhui joustavuuden puolesta. Sellaista toteutettiinkin sitten ranskalaisen Bichet´n pariskunnan ompelimossa. Omistajat olivat designereita mutta myös taitavia ompelijoita, jotka samalla kouluttivat työntekijöitään. Jakoivat niksejä, joista jotkut ottivat opikseen, toiset eivät. Katri on niistä kiitollinen vieläkin. Kaikki toimi, kaavojen tekijät, leikkaajat ja ompelijat tulivat hyvin toimeen keskenään. Diorin ja Chanelin kankaista loihdittiin hienoja luomuksia, ja omistajien kiitos näkyi palkanmaksussa, 30 dollaria joka viikko extraa, ja ylijäämäkankaista sai jokainen vielä itselleen.

Eliaksensa Katri kohtasi New Yorkissa tansseissa, ja häitä vietetiin 1964. Esikoispoika Glen syntyi seuraavana vuonna ja toinen lapsi, Asko 1968. Perheen vaihtaessa asuinpaikkakuntaa Katrin oman alan työ jatkui kulloisessakin kohteessa, kunnes vuonna 1977 muutettiin pysyvästi Minnesotaan. Sen jälkeen ”työmaa” muuttui ja vakiintui kotiin. Ja ompelukone lauloi edelleenkin, nyt vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Kohtalo ei käytä aina lyhintä tietä

Lyhyempi matka olisi ollut Elias Rajaniemellä Katria kosimaan Pyhäjoelta Tohmajärvelle kuin konsaan kiertoteitä New Yorkiin, mutta kohtalolla onkin eri tiet. Siirtolaisuus on jollei nyt maailman sivu, niin varsin pitkään poltellut Pohjanmaan miehiä. -Meidän kylältäkin eräs Amerikkaan lähtenyt kaveri tuli käymään Suomessa ja kehui, miten paljon suomalaisia rakennusurakoitsijoita Connecticutin valtiossa on, Elias kertoo. -Sinne rupesi tekemään mieli. Mietittiin serkkupojan kanssa, että lähteäkö setämiehen jäljille Amerikkaan vaiko Australiaan, jossa jo serkuista yksi oli. -Ensi hätään Australia voitti.

Seuraavat viisi vuotta hupenivat nuorillamiehillä käytännöllisesti katsoen maan alla. Mount Isa Queenslandin osavaltiossa on yksi Australian tärkeimmistä kaivoskaupungeista. Siellä on Australian suurin suomalaisyhteisö. Kaivosalueella sulattamoineen päivineen on satoja työntekijöitä. Kaivostunneleita on syvimmillään 15 kerrokseen asti, ylemmissä haetaan lyijyä, alemmissa kuparia.

Katetussa terassitilassa on isännällä ja emännällä yhteiset ja omat nurkat. Pohjoisen pojan sukua ja vaiheita voi tutkia kuin kiintoisaa sukupuuta. Siellä on mm. sotilaskuvat Rajaniemen Lennestä ja hänen pojistaan Väinöstä, Vilhosta ja Eliaksesta. Etualalla on kolme kovaa kaveria Australiasta – Elias ja Toholammin pojat. Mainareiden työvuoro on juuri päätttynyt, ja taas ollaan ”ihmisten ilmoilla”.

Joku saattoi tuntea kammoa syvyyksiin mennessä, muttei Elias. -Käytössä kun oli naamareita, ja ilmaa pumpattiin paineella riittävästi.Täällä Leichardt -joen varrella saattoi kuitenkin joskus mieleen tulla Pyhäjoki, sen raikkaat ja rakkaat maisemat. Vapaa-ajalla tulivat kuitenkin tutuiksi myös tämän maanosan nähtävyydet, mm. itärannikon komeat ja vaikuttavat kaupungit Melbourne, Sydney ja Brisbane.

Asemamaan vaihtaminen Australiasta Yhdysvaltoihin merkitsi Eliakselle kokonaan uutta ammattia. Hänestä tuli rakentaja. Hänen kokemuksensa unionin merkityksestä oli myös kovin vastakkainen sen käsityksen kanssa, jonka Katri oli saanut oman alansa ammattiliitosta.-Rakennusalan ammattiliitto maksoi halukkaille 2-vuotisen kouluksen iltakoulussa, ja tartuin hienoon tarjoukseen. Pian olinkin jo itse urakoitsijana. Teimme talojen sisätöitä, ja aikanaan perustin Minnesotaan oman firman. Töissä minulla oli kaksi omaa poikaa ja kaksi vierasta työntekijää.Teimme avaimet käteen -taloja Fergus Fallsin kaupungin sisällä ja noin 10 mailin säteellä sen ympärillä.

Katri ei ole tässä kenellekään vilkuttamassa eikä liioin lentoon lähdössä, vaan petankkia (pétanque) pelaamassa John Prince -puistossa Lake Worthissa. Tässä Ranskasta lähtöisin olevassa kuulapelissä, jossa metallikuulia heitetään mahdollisimman lähelle pientä maalipalloa, tiedetään täällä kanadanranskalaiset erityisen eteviksi, ja peesissä tulevat heti niin kanadan- kuin amerikansuomalaiset. Rajaniemen pariskunnalla on taito hyvin hallussa, samoin kuin Arja Heinosella, joka on kuvassa odottamassa vuoroaan.

Kaupungissa oli vahva norjalais-saksalainen yhteisö, joista asiakaskunta muodostui. Suomalaiset olivat sijoittuneet enimmäkseen muualle, mm. Duluthiin, n. 300 kilometrin päähän. Rajaniemen firma teki pääasiassa omakotitaloja, yleensä vähintään kolmella makuuhuoneella sekä suoraan myyntiin että asiakkaan tilauksesta ja toivomusten mukaan. Elias viihtyi työssään erinomaisesti, ja vielä eläkkeelle päästyään hän osti ison farmin, jonka maat hän myi taktisesti alle viiden eekkerin tonteiksi, jolloin selvisi ilman tiettyjä lupia ja velvoitteita. Vuosituhannen vaihtuessa Eliaksesta ja Katrista tuli floridalaisia. Vanhempi pojista asuu Arizonassa ja toimii kiinteistö- ja rakennusalalla, nuorempi taas on sähköinsinööri ja työskentelee Otter Tail Companyn voimalaitoksella Minnesotassa. Tästä tulee Eliaksen mieleen, että Fennovoima suunnittelee Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista Pyhäjoelle Hanhikiven alueelle. Rajaniemen lapsuuskoti on edelleen suvun hallussa, ja niinpä hän ei kauan mieti, kun kysytään ”puolesta vai vastaan?” -Vastustan. Absolutely.

Kaarina Naski, teksti ja kuvat

(vanhat kuvat Rajaniemen kotiarkisto

joulukuu 29, 2016

Satumaa, se on aina toisaalla

Filed under: Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:59 pm

 

 

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Antti Tuuri teki sen taas. Romaanin, jonka lukija näkee kuvina ja joka vielä päälle päätteeksi soi. Tangopojat (Otava) olisi elokuvaohjaajalle herkkupala.

   Kirja edustaa myös aiheistoa, jonka Tuuri tunnetusti hallitsee, siirtolaisuutta. Mennään 1960-luvun  ns. Suuren muuton vuosiin, jolloin väki Suomessa hakeutui kasvukeskuksiin ja erittäin monet villiintyivät vihreämmästä ruohosta läntisen aidan takana.  Kun omassa maassa oli työttömyyttä, eikä tulotason kasvu sodan jälkeen ollut odotetunlaista, päätettiin suunnata työvoimapulaa potevaan Ruotsiin. Monen pojan mielessä häämöttivät lihapatoja selväpiirteisempinä autohankkeet. Autotehtaalla oltaisiin sellaista haavetta lähempänä.

 

Joidenkin kohdalla päätöstä  lähteä vauhdittivat kerkeästi Ruotsista tulleet värvärit, joita teoksen keskushenkilö, kauhavalainen Saulikin tiesi liikkuneen Pietarsaaressa ja luvanneen töitä  vaikka heti. ”Pietarsaaresta oli jo lähtenyt monta poikaa Härnösandiin sahalle ja Gävleen telakalle töihin.”

Haitarinsoittaja Saulin ratkaisua tyrkkäsivät kuitenkin voimalla eteenpäin tunnesyyt. Naisen perään läksi Pohjan poika. Hurma-yhtyeen laulusolisti Elina oli sanonut goodbye niin yhtyeelle kuin Saulillekin ja suunnannut Pohjanlahden yli uutta osoitetta ilmoittamatta. Rakastuneen pohjalaisen miehen mielenliikkeet sen sijaan olivat arvattavissa. Äkkiä oli Hurma vailla paitsi laulusolistia myös haitarin- ja trumpetinsoittajaa; muusikoita vietiin.

Tuuri kehittelee ihmissuhteita luontevasti, hänen henkilöissään viehättää konstailemattomuus, ja koko tarinaa valaisee omalakisen niukka mutta ytimekäs huumori. Fiktiivisissä hahmoissa on persoonaa.

Tehdastyöhön, valimohin ja hiomakoneisiin päästään tutustumaan yhdessä tulokkaitten kanssa Skövdessä Volvon tehtailla. Saulikaan ei ollut käynyt aiemmin ”sen lähempänä oikeaa tehdasta kuin kippaamassa paperipuita auton lavalta Schaumanin tehtaalla Pietarsaaressa”. Että kyseessä on varsin rankka työ ja etteivät suomalaisille ole osuneet ainakaan kaikkein cooleimmat duunit, se on pikaisesti jokaiselle selvää.

Nousevan aurigon talossa, miesten majapaikassa, Sauli myös treenaa soittoaan ja saa kavereilta kiittävää palautetta. Molempia voi hioa, muusikon taitoja ja Volvon kampiakseleita, mutta ensinmainittu kuulostaa paremmalta. Hyvällä tahdolla ja suomalaisella sitkeydellä nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin yhdistettävissä. Pian soittaa tansseissa uusi yhtye Tangopojat. Suomalaiset olivat tuoneet Ruotsiin oman musiikkimakunsa, ja muusikot osasivat vastata toiveisiin, tangobuumista kohti uudempaa populaarimusiikkia. Suomalaispaikkakuntien tansseilla oli valtaisa yleisömenestys, ja vetonauloina toimivat kotimaasta vierailevat laulutähdet Laila Kinnusesta Eino Gröniin. Ja tunnettujen esiintyjäin myötä soittajien kyvyt punnitaan, kukin sai hetkensä.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. - Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. – Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Kirjailijan hankkima tietomäärä niin siirtolaisten elämästä yleensä kuin yhtyeiden toiminnasta ja musiikista eritoten on ihailtava,  ja sen voi nähdä sivuavan myös tässä päivässä vellovia maahanmuuttokeskusteluja. Näissä raameissa juoni kulkee mukaansatempaavana, ja ”on the road” -tunnelma vallitsee. Ihmiset etsivät toisiaan joskohta itseäänkin. Juurille ja sisarusrakkaudelle on tematiikassa tilaa, ystävien ja  maanmiesten merkitys vieraissa oloissa korostuu. Jopa ajankohdan uusia ja tulevaisuuden mullistavia aatteita on esillä, kuten luomuviljely, johon on hurahtamassa ja Ruotsissa lisätietoa hakemassa päähenkilön veli, pohjalainen opiskelijapoika.   –  Entä miten käy Saulille ja Elinalle rakkauden kurveissa? Lukija saa kyllä vastauksen.

Kaarina Naski

 

Vaellusvuodet

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:51 pm

 

Muutto Suomesta Ruotsiin näytti 1960-luvun jälkipuoliskolla vuosittaista tilastolukua 40 000. Väkeä lähti eri puolilta maata, mutta Pohjois- ja Itä-Suomessa voitiin puhua massamuutosta. Suurimmissa muuttotappiokunnissa pohjoisimmassa Suomessa siirtyminen lahden taa merkitsi jopa 6 prosenttia väestöstä. Pohjanmaalla Haapajärvi meni yli 4,6 prosentin ja mm. Lestijärvi, Kuivaniemi, Kuusamo, Toholampi, Kärsämäki ja Reisjärvi, kaikki yli 3 prosentin, samoin kuin Pohjois-Karjalasta Värtsilä.  Pohjanmaan Järviseudulta  Etelä-Pohjanmaan maakunnasta (Alajärvi, Evijärvi, Lappajärvi, Soini, Vimpeli) suuret ikäluokat lähtivät Pietarsaareen, Kokkolaan ja muihin teollisuuskeskuksiin, osa heistäkin jatkoi Vaasasta laivalla yli Pohjanlahden. Ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta kotoisin olevia oli siirtolaisista iso joukko. –  Ruotsissa sijoittuivat samoilta seuduilta lähteneet usein samalle paikkakunnalle. Vetovoimaisia olivat suuret kasvukeskukset Tukholma, Göteborg ja Malmö sekä tehtaista Saab, Volvo ja Ericsson.

(lähde Suomen Siirtolaisuusinstituutti)

elokuu 10, 2016

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

Filed under: Ulkosuomalaiset,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 3:59 pm

 

"Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat." Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

"Meit oli poikia raitilla kuus." Vas. kaksi Majamäkeä (etunimet kadoksissa), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

"Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla." -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

"Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies." Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)

maaliskuu 18, 2016

Räjähdysherkkää lastia Saigoniin ja Armi valokuvauksellisena Filippiineillä

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 12:02 am

 

 

Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen "aitiossaan".

Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen ”aitiossaan”.

Jos joku luuli, että meripoikia kasvaa vain satamakaupungeissa, niin väärin meni. Raimo Karjalainen esimerkiksi syntyi ja varttui Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa. Maantieteellisesti merelle oli matkaa, mutta mielikuvituksessa vain yksi hujaus.

   Kun 2000-luvun viikarit sukeltavat suorin vartaloin tietotekniikan uumeniin, monia 1930- ja 1940-luvun  tulevaisuuden toivoja kiinnosti lyhytaaltoradio.  Niin Raimoakin, joka 14-vuotiaana alkoi rakentaa itselleen amatööriaaltopituuksilla toimivaa vastaanotinta. Muuhun maailmaan saatu yhteys merkitsi elämänikäisen seikkailun alkua.  Siihen kuuluivat tärkeältä osin myös vuodet merillä.

  Ja nyt, kun 80 ikävuoden rajapyykki on sivuutettu, on tavallaan palattu lähtöpisteeseen, ei sentään Kiihtelysvaaraan mutta aktiiviseen radioamatööritoimintaan. Mukavahan se on sanoa  hyvät huomenet muillekin kuin naapureille. Vaikka Australiaan asti.

 

 

Raimo Karjalainen (s. 1933) on amerikansuomalaisia, asunut nyt jo pitkään Floridan suomalaisalueella ja tunnetaan ”mukavana miehenä” , karjalaisyhteisöön kuuluvana sekä mm. valmiudestaan vapaaehtoistyöhön Suomi-talon jäsenistössä.

Karjalaisen lapsuuskoti oli siis Kiihtelysvaarassa. Hänen isänsä kuului Joensuun suojeluskuntaan. Toisen maaimansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia, ja armeijan leivissä isä toimi myöhemminkin, ylikersanttina. Raimo tarvitsi vilkkaana poikana virikkeitä ja liittyi kymmenvuotiaana partiopoikiin. Yleisurheilu ja hiihto kuuluivat harrastuksiin, marjanpoiminta oli kuin tervanjuontia, eikä saanut kiitosta äidiltä, mutta ongella hän olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.

1949 perhe muutti Kivijärvelle eteläkarjalaiseen elämänpiiriin. Raimo suuntasi ensin merille 1956  ja muutama vuosi myöhemmin pikkuveli Olavi, joka toimi sähköttäjänä, kävi sittemmin Ahton Kotkassa ja oli satamapomona pitkälti neljättäkymmentä vuotta. Raimon ensimmäinen työpaikka oli Merenkulkuhallituksen tutkimusalus Nautiluksella. Sittemmin hän aloitti Kotkassa merikoulun, joka jäi kuitenkin kesken, sillä varhainen avioituminen 1956 kotkalaistytön kanssa sekoitti tulevaisuudensuunnitelmat. Finnlinesille oli helppo palata.

Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.

Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.

Finnkraft, Finnboard, Finnmerchant, Orion, laivojen nimet suihkivat Karjalaisen kertoessa; milloin mentiin Kotkasta Rioon, Buenos Airesiin tai pieneen suomalaiseen kylään Paraná-joen varrella,  siirtokuntaan joka oli suomalaisten kommunistien aikanaan Etelä-Amerikkaan perustama.   -Kivahan siellä oli katsella auringonlaskua, myhäilee merikarhu ja jatkaa, että Rosariossa sen sijaan venyivät maisemankatselut liiankin pitkään, satamalakon takia siellä jouduttiin olemaan kolme kuukautta. Rosario on kaupunki Argentiinassa Santa Fen maakunnassa.

Bisnestä ja tulevaisuutta

 

Nuorilla sailoreilla on kiusaus  tehdä bisnestä, ja kerran heitä oli neljä kappaletta – Karjalainen mukaan luettuna –  liikkeellä pienveneellä Haminassa.  Jostain se putkahti, hinaaja joka joutui väistämään nopealla käännöksellä jäälauttoja ja osui samalla poikien veneeseen. -Onneksi hinaajan konemestari oli juuri noussut kannelle ja kuullut pimeästä huutomme. Kipparille kiireesti tieto ja saman tien apuun.

Pojat pelastettin jääkylmästä vedestä viipymättä ja vietiin saman tien takaisin laivaan ja kuumaan höyrysaunaan.

-Kallis lasku tuli, lastausyhtiön vene upposi tupakkakeisseineen. 6000 vanhaa markkaa oli maksettava oppirahoina.

Nuori vaimo, joka oli patistanut miestään lopettamaan merikoulun, ei kuitenkaan kestänyt ainaista odottelua, ihastui toiseen ja otti eron. Karjalainen ei käynyt suremaan vaan rupesi Taavetista kotoisin olevan kaverinsa Raimo Rusasen kanssa puuhaamaan Amerikkaan muuttamista. Molempien takaajaksi lupautui New Yorkissa asuva Olavi Kortelainen.

-Ei Kortelainen nyt sentään ihan ilman palkkiota – sovittiin että aina kulloisenkin reissumme ulottuessa New Yorkiin, kävisimme tervehtimässä häntä troikkavodkapullon kera. Ja niin tehtiin.

Raimo mallia 1951.

Raimo mallia 1951.

Mutta siirtolaisprosessi vaati paljon muutakin, paperisotaa oli  käytävä ja lähetystöön oli toimitettava kaikki vaadittava röntgenkuvia myöten. Tiedossa oli, että siirtolaispapereita joutui odottamaan 3-4 vuotta, jonossa oli 350 henkilöä per vuosi. Joka tapauksessa, kun Finnboard kiinnittyi laituriin Yhdysvaltain kansallispäivänä heinäkuun neljäntenä 1959, oltiin jo lähempänä tavoitetta. Vastassa olivat suomalaiset Unto Aro ja Pentti Sirén, jotka ystävällisesti neuvoivat tulokkaita. Alkuun leipä oli tienattava kirvesmiehen hommissa ja maalarina.

-Olin silloinkin Sirénin kanssa maalaamassa, kun virolaiset veljekset putosivat Rockefeller Centerissä 55. kerroksen kohdilta ja saivat surmansa.  Verinen lakana peittona kadulla kertoi mitä oli tapahtunut. Olivat pojat haaveilleet pääsevänsä kalastajiksi Itämerelle…

Sitten baarimikoksi ja laivanmuonittajaksi. Näiltä ajoilta on Karjalaisen muistissa sellaiset amerikansuomalaiset voimahahmot kuin ravintolanpitäjä Tyyne Kalervo ja  George Mäki, joka omisti tosi hyvän saunan Harlemissa.  ”Junion” asioissa toimi neuvonantajana vanhempi ja arvostettu suomalainen merikarhu Reino Naski, Suursaaren puosun lempinimellä kulkeva iloinen veikko.

-Hänen kanssaan kävimme Union Hallissa, hienossa talossa Manhattanilla. Naski painotti, että Merchant Unioniin oli syytä liittyä hetimmiten ja piti myös hankkia kuvallinen rannikkovartioston, Coast Guardin kortti. Kun viisi vuotta tuli täyteen, sain kansalaisuuden. Ensimmäinen laivani oli US Victory vuonna 1964.

Välillä piti ”helluttaa” tyttöjäkin sillä seurauksella, että taas tuli mennyksi naimisiin. Nuorikko oli nytkin suomalainen.

Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.

Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.

Ja sitten saunaan!

 

Amerikkalaisista laivoista hohdokkain oli Raimon sailorivuosina United States. Se oli aikanaan maailman nopein matkustaja-alus, johon mahtui runsaat tuhannen matkustajaa ja peräti 700 hengen miehistö. United States kulki Yhdysvaltain itärannikon ja Euroopan väliä. Sillä matkusti mm. Mrs Wallis Simpson, sittemmin Windsorin herttuatar, Yhdistyneen kuningaskunnan kruunusta luopuneen Edvard VIII:n puoliso. SS United States on viimeisten tietojen mukaan laiturissa lähellä Newport News -kaupunkia Virginiassa ja sitä ollaan säätiöittämässä turistinähtävyydeksi. US Lines poisti ”komeuden” liikenteestä syystä, että laivalla operoiminen tuli liian kalliiksi.

Karjalaisen unohtumattomiin reissukohteisiin kuului Saigon, jonne vietiin Vietnamin sodan aikana räjähdysainelasteja. Kun amerikkalaiset alukset saapuivat satamaan, oli suuri vaara joutua onnettomuuteen, sillä militääripoliisin ahkerasta partioinnista huolimatta sissisukeltajat onnistuivat joskus asentamaan räjähdyspanoksia alusten kylkeen ja laukaisemaan ne. Mitä lähemmäksi määränpäätä tultiin, sitä enemmän miehistölle maksettiin. Ensin palkka nousi kaksin- sitten kolminkertaiseksi.

Saigonissa pojat törmäsivät myös kylttiin ”Sauna”. Voi, mikä riemu! Mutta saunan merkitys oli  Vietnamiin päätyessään ehtinyt muuttua. Merimiehillä oli sille finglishin kielellä aika ruma nimi – painokelpoisempi on ilotalo.

Filippiineillä puolestaan oltiin 1956, kun Armi Kuusela-Hilario tuli  vierailulle. Miehet olivat siivonneet laivan viimeisen päälle, mutta näkivät kaikkien aikojen kaunottaren vain kävelevän ohi. Kapteeni ja ensimmäinen perämies veivät hänet suoraan vip-tiloihin.

Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.

Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.

 

”Koit nuorena sen kaiken”

 

Oikeaoppiseen merenkävijän kertojatyyliin Karjalaisen puheessa vilisevät vieraat maat, laivat ja lastit. Propsilasti Loviisasta, sanomalehtipaperia Kotkasta, ratakiskoja Gdyniasta Kantoniin, sulaa rikkiä… Merimiesvuosien tuomisiin kuuluu myös yhä muistuttava selkävaiva. Mies kannatteli New Yorkin satamassa 300 paunaa painavaa vaijerirullaa toisesta päästä kun vastapäässä ote lipsahti kavereilta ja paino jäi kokonaan Karjalaisen käsiin.

Toinenkin avioliitto päätyi eroon, ja kolmannen ehtona oli  ”joko vaimo tai seilaaminen”. Yhdessä lähdettiin Anjan kanssa 1979 Floridaan. Anja oli alun alkaen Säkkijärveltä ja sitten ”ruukin tyttöjä” Ruotsinpyhtäältä. Jo New Yorkin ajoilta tutuksi tullut yhteydenpito amerikansuomalaisten kesken oli myös kesämaassa itsestäänselvyys. Vakituinen työpaikka Karjalaiselle löytyi Palm Beachin kunnallisesta liikennelaitoksesta, jossa hän toimi bussikuskina lähes parikymmentä vuotta.  Hankki talot ja tokeet ja katselee nyt tyynesti elämäänsä. Kuten Juha Vainion laulussa Albtrossi sanotaan:

”sinä pidit oman pääsi

säädit itse elämääsi

koit nuorena sen kaiken

mistä turhaan uneksin”

Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. - On sitä huonompiakin tauluja nähty!

Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. – On sitä huonompiakin tauluja nähty!

Kaarina Naski   (teksti ja kuvat)

(vanhat kuvat Karjalaisen arkistosta)

 

 

 

 

 

 

 

marraskuu 29, 2015

Katso minuun pienehen

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:21 pm

 

Titanic_kansi

Olavi Koivukankaan teoksen Titanicin kolmas luokka kannen kuvana on Willy Stöwerin kaiverrus vuodelta 1912. – 165 s., OK-kirja, Turku. Ulkoasu ja taitto Johanna Eronen.

Filmin Titanic vuodelta 1997 muistavat kaikki. Se oli kanadalaisen James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama, Oscareille yltänyt elokuva. Tuolloin jäävuoreen törmänneen laivan tarina rupesi taas aktivoitumaan myös suomalaisten mielissä.

Siirtolaistutkimuksen ammattilainen professori Olavi Koivukangas toi kuluvan syksyn kirjamarkkinoille koskettavan ja informatiivisen romaanin, Titanicin kolmas luokka. Se on kaunis kunnianteko paitsi kerronnan keskiössä oleville myös kaikille niille monen paatin ja monen polven siirtolaisille, jotka ovat urheasti lähteneet itse rakentamaan tulevaisuuttaan. ”Eihän täällä tyämies saa kunnon palkkaa tyästään, vaan kapitalisti käärii kaiken taskuunsa”, todisteli kirjan tamperelaismies kotimaan tilannetta. Toista oli kuulemma Amerikassa, jossa sentään ”työntekijälleki jää taaloja taskuun”. Pohjoisen poika siihen vielä vakuuttamaan, että ainakin ”pohojaalaaset on pärjänneet rautakaivoksis, metsätöis ja farmeil, ku ovat Suomes oppinehet tekemähän kovasti työtä”.

Murteilla on Koivukankaan kirjassa tärkeä osuus paitsi henkilöiden luonnekuvauksissa myös tasapainottavana ja viihdyttävänä elementtinä. Alusta astihan lukijoille on selvää, miten tässä tulee käymään.

Kirjan päähenkilöitä ovat Maria Panula o.s. Ojala viisine poikineen, joista vanhin kuudentoista ja nuorin vuoden ikäinen. Edessä on Marian kolmas matka, sillä perheenpää Juho Panula, joka on töissä Pittsburghissa hiilikaivoksessa, ei oikein tunnu tietävän, kummalla puolella Atlanttia viihtyisi paremmin. Kaksi vanhinta lasta, Ernesti ja Jaakko, ovat syntyneet Amerikassa. Maria joka ei olisi halukas taas jättämään kotiseutuaan, lohduttautuu tiedolla, että ”Pitspurkissa Pensulvanijassa ei oo sentään Mitsikaanin kovia pakkasia”.

Titanic_Panulat

Juho Panula katseli varmaan monesti lohduttomana tätä kuvaa, joka oli otettu kun avioliitto Marian kanssa oli vasta alussa. Kuka olisi voinut aavistaa, että kohtalo olisi niin armoton. Juho menetti kerralla Marian ja viisi lastaan, jotka olivat matkalla hänen luokseen. Vaikka Minnesotaan jäänyt Panula perusti myöhemmin uuden perheen, ei hän päässyt eroon ahdistuksestaan. Useita kertoja hän kävi Ashtabulassa Ohiossa tapaamassa Titanicista 18-vuotiaana selvinnyttä Anna Turjaa. Eikä Anna, joka oli avioitunut suomalaisen Emil Lundin kanssa, koskaan unohtanut ihmisten järkyttäviä hätähuutoja merellä.

Marian ja lasten joulu Ylihärmässä Korven talossa on herkästi kuvattu. Pukki tuo joka pojalle ruskean paperipussin, jossa on omena, makeisia ja pohjalla uusi alusasu. Pikku Eino opettelee konttaamaan tuvan puhtoisella lattialla, ja Urho lupaa ottaa upean yllätyslahjansa, Ernestin tekemän ”punaasen puuhevoosen” mukaansa Amerikkaan. Kuin etiäisenä tuleville tapahtumille puhutaan ”sielulinnuista” kauralyhteellä ja laitetaan kynttilä lapsena kuolleen – Lapuanjokeen hukkuneen – Emma-siskon muistoksi.

Kodin myynti ja irtaimen huutokauppa, lämpimiä läksiäissanoja, ja sitten ollaankin jo reessä matkalla Vaasan asemalle. Luvattiin viedä sukulaismiehen terveiset Hallin Jannelle, rikolliselle joka huhun mukaan oli karannut Siperiasta Kiinan kautta Amerikkaan rosvoilemaan.

Kyltti hotellin seinällä Hyvinkäällä hymyilytti monia: Ei Wiinaa Huoneisiin. Hiljalleen juna jytkytteli Turun radan yli Karjaalle ja edelleen Hankoon. Siirtolaistoimistot, -hotellit ja lääkärintarkastukset jännittivät ensikertalaisia, mutta Maria Panula ohjasi tottuneesti rykmenttiään.

Kun Polaris-laiva lähti kohti Hullia, monet jo itkivät. Auringon kultaamat Hangon kalliot ja majakka painuivat mieliin viimeisenä kauniina näkynä synnyinmaasta.

Tarinan sisässä

tarinoita

Jos Polaris oli pieni, niin Southamptonissa odotti kokonainen uiva kaupunki, Titanic.Tuhansia ihmisiä oli ihastelemassa 10. huhtikuuta laiturilla neitsytmatkalaisen lähtöä, suomalaisiakin, kuten Australian paattiin hyyryä odottavat nuoret turkulaisseilorit ”Siimän Karl Matsson ja frendi Kalle, ketä o viel puolmatruus”. Kertoja on tavoittanut hyvin kuumeisen tunnelman ja ainutkertaisuuden. Hänen tyylinsä on sopivasti ”vanhanaikaisen” konstailematon ja pysyy ryhdissä tutkijan otteella.

Edes alkunäytös, Titanicin laiturista irtautuminen, ei mennyt ihan piirustusten mukaan, vaan kääntyessään jättiläinen imaisi veden pois laiturin vierestä niin, että New York-laivan teräsköydet katkesivat ja se alkoi liukua perä kohti Titanicia. Törmäys onnistuttiin välttämään juuri ja juuri.

Koivukangas saa tarinaansa mahtumaan monta pientä tarinaa suomalaisista miehistä ja -naisista, joita matkusti kolmannessa luokassa 55 ja toisessa luokassa 8. On Viitasaarelta lähtöisin oleva leppoisa saarnamies William Lahtinen Minnesotasta vaimonsa Annan kanssa, kuopiolainen nuoripari Pekka ja Elin häämatkallaan. Kenellä ovat matkan maksaneet lapset, kuten jalasjärveläisellä Hedvig Turkulalla, kenellä sisarukset, kuten 18-vuotiaalla Anna Turjalla. Kuka on matkalla Hippingiin Minnesotaan, kuka Ashtabulaan Ohioon tai, kuten Anna Sjöblom, isänsä luo länsirannikolle. Maria juttelee mielellään muiden kanssa; pojat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä mm. Jakob Johanssonin selviytymistarinaa – ihan kuka tahansa kaveri Uudestakaarlepyystä ei ole toiminut kullankaivajana Alaskassa.

Myötäelävä kirjoittamistapa saa lukijan pitämään kovasti noista ihmisistä, jotka muodostavat satunnaisen mutta hädän hetkellä lujan yhteisön. Rukoillaan omasta ja ”meidän kaikkien” puolesta. Kun Panulan isommat pojat kalpeina ja täysissä pukimissaan kiirehtivät hytistään herättämään äitiä ja pikkuveljiä Titanicin kohtalon yönä 14.4.1912 palatakseen sitten hakemaan tavaroitaan, sanoo Maria: ”Tulkaa pojat äkkiä takaasin tänne. Meirän on parasta olla yhressä vaikka mitä tapahtuis”.

Mutta paluu ei onnistu, portit suljetaan. Miksi? ”Venekansille ei haluta kaekkia matkustajia yhtä aekoo. Kolomannesta luokasta ei ou niiv väliä”, arveli Pekka Hakkarainen, jonka nuorikko huusi onnettomana miestään vielä pelastusveneestä. Mutta huuto ei enää tavoittanut Pekkaa, yhtä vähän kuin Marian kutsu Ernestiä ja Jaakkoa. Pienin oli äidin sylissä, muut kaksi helmoissa. Kyyneleet täyttivät niin Marian kuin pikku Juhon siniset silmät lapsen kysyessä: ”Hukutahanko me nyt kaikki?”

Kaarina Naski

kuva- ja lisätietolähteenä

Siirtolaisuusinstituutti

Unohtumatonta siirtolaishistoriaa

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:20 pm

 

"Kehtaa tällaasella veneellä Amerikkahan mennä", kuului eräskin arvio neitsytmatkalaisesta. Tilaa oli ökyrikkaille ja vähemmän varakkaille, koulutetuille ja oppimattomille. Palveluita riitti turkkilaista kylpylää ja squashkenttää myöten. Eikä säästetty saippuoissa, kuten oheinen mainos kertoo.

”Kehtaa tällaasella veneellä Amerikkahan mennä”, kuului eräskin arvio neitsytmatkalaisesta. Tilaa oli ökyrikkaille ja vähemmän varakkaille, koulutetuille ja oppimattomille. Palveluita riitti turkkilaista kylpylää ja squashkenttää myöten. Eikä säästetty saippuoissa, kuten oheinen mainos kertoo.

Sunnuntai-iltana huhtikuun 14. päivänä 1912 klo 23.40 Titanicin tähystäjä Fleet havaitsi etuoikealla neljännesmailin päässä kohoavan suuren jäävuoren ja teki heti hälytyksen komentosillalle. Perämies William Murdoch määräsi laivan kääntymään, koneet käymään taaksepäin ja vesitiiviit ovet suljettaviksi. Alus alkoi kääntyä, mutta sen vauhti oli liian kova, 20,5 solmua. Törmäyksessä laivan kylki repeytyi pahasti, ja vettä alkoi virrata sisään valtavalla voimalla. Aluksen kapteeni Edward J. Smith johti pelastustöitä.

Hätäviestin saatuaan matkustaja-alus Carpathia lähti täysillä apuun, mutta se oli kaukana ja saavutti suurimmillaan vain 17 solmun nopeuden. Titanicin pelastusveneiden kantokyvyn arviointi ei ollut hallussa. Ensimmäiset lähtivät puolityhjinä, viimeiset vaarallisen täysinä. Kun Carpathia tuli ja pelasti haaksirikkoiset, Titanicin uppoamisesta oli kulunut 1 tunti 40 minuuttia.

2223 ihmisestä pelastui 706. Kolmannen luokan matkustajista selvisi hengissä vain neljäsosa ja miehistöstä vielä vähemmän. Suomalaisia matkusti 63, heistä pelastui 20.

Koivukankaan kirjassa mainituista henkilöistä pelastuivat Anna Sofia Turja (1893-1982) Oulainen, Hedvig Turkula (1848-1922) Jalasjärvi, Lyyli Karoliina Silvén (1894-1974) Tornio, Anna-Sofia Sjöblom (1894-1975) Munsala, Johan Sundman (1867-?) Munsala, Elin Mathilda Hakkarainen (1888-1957) Helsinki, Helga Hirvonen (1890-1961), Hildur Hirvonen (1910-?) ja Eino Lindqvist(1892-?), kaikki kolme viimeksimainittua Taalintehtaalta.

Vielä tiedetään kaksi uusmaalaista Titanicilta hengissä selvinnyttä. Toinen oli 17-vuotias Erna Alexandra Andersson, joka oli lähtöisin Ruotsinpyhtäältä ja asunut viimeksi Kullaan kartanossa Loviisassa. Erna oli menossa vejensä Rudolphin luo New York Cityyn. Hän pelastui kokoonpantavaan pelastusveneeseen D ja saapui Carpathialla New Yorkiin, jonne jäi kotiapulaiseksi kunnes meni naimisiin suomalaisen Johanssonin kanssa ja muutti Michiganiin. Myös Maria Mathilda Backstöm o.s. Gustafsson (1878-1947) oli Ruotsinpyhtäältä. Hän matkusti yhdessä aviomiehensä kirvesmies Karl Alfred Backstömin ja kahden veljensä Johanin ja Andersin kanssa. Kuudennella kuukaudella raskaana oleva Maria saatettiin turvaan Carpathiaan, mutta Karl ja veljekset hukkuivat. Maria palasi heti Suomeen kotiseudulleen ja synnytti kesäkuussa tytön, joka sai nimekseen Alfhild Maria.

Kymenlaaksolaisia pelastuneista oli yksi, elimäkeläinen Erik Jussila (1880-1944), joka pääsi pelastusveneeseen nro 15 ja edelleen Carpathialla New Yorkiin. Jussilan määränpää oli Monessen Pennsylvania, jonne myös hänen vaimonsa, jalasjärveläinen Helmi matkusti kesällä 1912.

Karjalaisia oli pelastuneiden listalla kolme.Toisessa luokassa matkustivat Etelä-Karjalassa Parikkalassa 1882 syntynyt talollisen tytär Anna-Maria Sinkkonen, joka oli menossa Massachusettsiin siskonsa Idan luo, sekä Kiihtelysvaarasta Pohjois-Karjalasta oleva Anna Amanda Hämäläinen, joka oli 8 kk vanhan poikansa Viljon kanssa matkalla perheenpään luo Detroitiin. Sinkkonen oli pelastusveneessä nro 10, ja Hämäläisille järjestyi paikka veneessä nro 4. Viljo oli nuorin suomalainen, joka pelastui Titanicilta.

syyskuu 5, 2015

Kurkijokelaiset ahkerina Atlantin molemmin puolin

Filed under: Koti-Suomi,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 2:23 am

Sitten vielä rakennan…

Katettu silta ja vuoden 2015 sarjassaan paras savusauna! Heinoset rakentavat milloin Suomea milloin Amerikkaa.

Jukka on se ”siltamaestro”, pikkuveli Urpo taas on toiminut vuosikymmenet rakennusalalla Yhdysvalloissa, Connecticutissa. Toisinaan hän tulee ihan Suomeen saakka katsastaakseen onko velipojalla ja muilla Varsinais-Suomeen päätyneillä kurkijokelaisilla kaikki hyvin.

Konsta Heinonen puolestaan on Jukan poika, joka ymmärtää modernin savusaunan päälle. Uhkarohkeaa luovuutta on koko sakilla geeneissä, joista osa on pohjalaista perua.

Jukka (vas.) ja Urpo/Ray Heinonen poseeraavat tässä piiskan kanssa syystä, että ovat kotoisin Rummunsuolta, joka oli oikea piiskakylä Kurkijoella. Hevospitäjässä arvostettiin piiskoja jotka oli tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ne kävivät hyvin kaupaksi Viipurin ja Pietarin markkinoilla.

Jukka (vas.) ja Urpo/Ray Heinonen poseeraavat tässä piiskan kanssa syystä, että ovat kotoisin Rummunsuolta, joka oli oikea piiskakylä Kurkijoella. Hevospitäjässä arvostettiin piiskoja jotka oli tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja ne kävivät hyvin kaupaksi Viipurin ja Pietarin markkinoilla.

Karjalaisia asutettaessa kurkijokelaiset päätyivät Loimaalle. Heinosen lapset kokivat pudonneensa kuin taivaasta keskelle aukeata peltoa; puutkin oli istutettava. Hevoskärry upposi savimaahan akselia myöten. Mutta tuolloin oltiin yhtä kaikki ”omalla pihamaalla”. Oikea koti oli jäänyt Kurkijoen Rummunsuolle. Sieltä oli heti sodan jälkeen suunnattu kokoonpanolla 8 + mummo Pohjanmaalle, ensin Ilmajoelle, sitten naapurikuntaan Kurikkaan. Jukka oli lähdettäessä kolmannella vuodella, Urpo ”Upi” ei vielä puoltakaan vuotta.

Ilman lupaa

Kanta-asukkaiden ja tulokkaiden väliset ennakkoluulot eivät koskettaneet lapsia, jotka saivat vaivatta leikkikavereita. Mutta yhteisissä muistoissa on, miten eräskin talon isäntä oli jyrähtänyt kurkijokelaiselle perheenpäälle Oskari Heinoselle: ”Tulet vaan vaikken antanut lupaa!” Johon Oskari rauhallisesti hymynpilke silmäkulmassaan: ”Ehä mie luppaa pyytäntkää.”

Veljekset muistavat hyvin Iisakin ja ”kusikiven”. Iisakki oli hyväntahtoinen isäntämies Kurikasta. Tiedonhaluiset kirkassilmät kulkivat kannoilla, ja pienempi hoki: ”Luulet tie Iitakki.., tiijät tie Iitakki.., jok tie ruppeet nukkumaa Iitakki?” Ja kun muuttopäivä sitten koitti keväällä 1947, sai pohjalaismies vedet silmiinsä kysymyksestä ”Mihit tie Iitakki määt?” Puhuteltu otti karvalakin päästään ja laittoi sen hiljaa pojan päähän. ”Iisakinhattu” lämmitti vuosien ajan Urpoa koulumatkoilla ja muutenkin.

Kivi jonka takana kuninkaallisten kerrotaan käyneen tarpeillaan, kiinnosti ymmärrettävästi pikkupoikia. Kivi oli iso ja nimi hassu. Tapahtuma viittasi Ruotsin kuningasparin vierailuun Suomessa 1752. Hienompiakin muistomerkkejä kuin ”kusikivi” tiedetään tuolloin syntyneen. Loviisan kaupunki jopa sai nimensä Loviisa -kuningattaren mukaan.

Mistä tuo tupsahti? Jukka Heinosen rakentama silta on katseenvangitsija tienposkessa Kojonkulmalla.

Mistä tuo tupsahti? Jukka Heinosen rakentama silta on katseenvangitsija tienposkessa Kojonkulmalla.

Omat on sillat,

saunat…

Marjatalla ja Jukalla ei ole kiirettä sisään vaikka vettä sataisi. Kyllä katto pitää!

Marjatalla ja Jukalla ei ole kiirettä sisään vaikka vettä sataisi. Kyllä katto pitää!

Loimaalta kurkijokelaiset saivat uuden kotipaikan ja lapset turvallisen kasvuympäristön. Koulu lähellä, opettajat vastuullisia. Maanviljely oli seudun pääelinkeinona. Jukasta tuli aikanaan kotitilansa jatkaja yhdessä vaimonsa Marjatan kanssa. Tilalla pidettiin myös hevosia, ratsuja ja ravureita. Nyt on jo remmissä seuraava polvi. Konsta Heinonen viljelee maata ja toimii yrittäjänä.

Vuosi 2000 toi julkisuuden hohdetta Kojonkulmalle.Yksi jos toinenkin Kojonperäntietä matkaava pysähtyi katsomaan pikkuisen Kojonjoen yli johtavaa kolmisenkymmentä metriä pitkää siltaa, joka oli kaariaukollinen ja katettu, kansi pattingeista, katto musta, seinät punamultaiset, koristekuviot valkeat. Jukka Heinonen teki vankasti paalutetun sillan, jotta pääsi ajamaan vaarinpirttinsä pihaan saakka, eikä perheen tarvinnut hakeutua tontilleen kiertoteitse. Sillan alla on perunakellari ja jokitöyräällä nököttää perinteistyyppinen savusauna.

Kesällä 2015 Konsta Heinonen meni nappaamaan voiton Saunafestivaaleilla Ikaalisissa, yrityssarjassa. Alan paras luomus on varustettu automaattisella savusaunan kiukaalla.

Lämpöyrittäminen alkoi tilalla vuonna 1994 maatalouden sivuelinkeinona. Silloin Jukka ja Konsta rakensivat lämpökeskuksen ja laitteet Kojonkulman kyläkoululle ja ryhtyivät toimittamaan sinne lämpöä. Sittemmin lämpöyrittäminen eriytettiin osakeyhtiöksi ja toiminta kasvoi. Erilaiset hakelämmitykseen liittyvät laitteistot valmistuvat omassa pajassa ja omalla suunnittelulla. Pelletillä toimiva savusaunan kiuas on uutuus, joka käynnistetään ajastimella, kännykällä tai perinteisesti nappia painamalla. Saunan sisätiloihin ei ole tarvetta mennä lämmityksen aikana.

Tykkäätkö leppeistä löylyistä vai kipakansorttisista? Konsta Heinonen väittää, että automaattinen savusaunan kiuas taikoo molempia. Nyt onkin puhe Suomen parhaasta savusaunasta yrityssarjassa. Kunniakirjan ovat allekirjoittaneet komeasti sekä Kansainvälisen Savusaunaklubi ry:n että Löylynlyöjät ry:n edustajat.

Tykkäätkö leppeistä löylyistä vai kipakansorttisista? Konsta Heinonen väittää, että automaattinen savusaunan kiuas taikoo molempia. Nyt onkin puhe Suomen parhaasta savusaunasta yrityssarjassa. Kunniakirjan ovat allekirjoittaneet komeasti sekä Kansainvälisen Savusaunaklubi ry:n että Löylynlyöjät ry:n edustajat.

ja valinnat

Jos toistuu suvussa ”rakentajan vika”, niin siirtolaisuuden kanssa on sama juttu. Heinoset, kurkijokelainen Oskari ja Teuvalta kotoisin ollut Impi olivat tavanneet toisensa ja avioituneet Amerikassa, jonne kumpikin oli muuttanut 1920-luvulla. Kurkijoelle kuitenkin palattiin. Kauko, vanhin perheen 12 lapsesta oli syntynyt uudella mantereella 1928. Siellä hän myöhemmin toimi rakennusurakoitsijana, ja hänen luokseen Urpokin hakeutui nuorenamiehenä parempaa elantoa etsimään.

-Tein kivijalkoja, ylenin kirvesmieheksi ja olin työelämässä 37 vuotta, niistä 30 vuotta omassa bisneksessä ”remodeling contractorina”. Remontoimme taloja ja teimme mm. ”elintasosiipiä”.

Ja veljensä kotimaisemista Valloista Jukka kävi hakemassa katetun sillan mallin.

Urpo – amerikkalaisittain Ray – ja vaimonsa Arja pitävät yhä toisena asemapaikkanaan samaa pikkukaupunkia New Milford CT- noin 100 km Manhattanilta pohjoiseen. Kaikki kolme lasta ovat jo omillaan. Kaupunki ei kuulu suomalaisten siirtolaisten suosimiin, vaikka samassa valtiossa Connecticutissa heitä on paljon. Seuratoiminnan Heinoset ovatkin löytäneet ennen muuta Floridan suomalaisyhteisöstä, jonka Lepokodilla Arja on vakituisena työntekijänä. Urpo kuuluu mm. Floridan Karjalaisiin johtokunnan jäsenenä.

Tietoisuutta omasta taustasta kannattelevat veljesten mielissä ennen muuta sukuhistoria, perinteen vaaliminen ja muistot, joita virkistetään mm. kotiseututapaamisilla ja -retkillä. Päättyneenä kesänä oltiin taas Kurkijoki-Seuran matkalla, kuljettiin ”evakkoreittiä”, Parikkalasta Keski-Suomen kautta Pohjanmaalle.

-Varsinaissuomalaisessa luonnetyypissä on omat hyvät puolensa, mutta se on tullut selväksi, että ”Ei Koenkulman mies korteja kirjota”, nauraa Urpo ja toistaa hänelle suunnattua repliikkiä. Monien synnyinseutunsa sanontojen hän taas on havainnut auttavan jopa Amerikan arjessa. Vaimokin joskus tuskittelee tutunlaisesti: ”Eihä täst tuu pyyn rypemää!”

                                                                             Kaarina Naski

————————————————————————————————————————————-

Urheilumiehiä

Urpo Heinonen kertoo olleensa joskus 60-luvun puolivälin jälkeen reserviläisten hiihdoissa Saarijärvellä. Loppumatkasta hän sinnitteli ylös mäenrinnettä jokseenkin huonossa hapessa – hyvä ettei nelinkontin – kun joku suihki haarakäyntiä salamana ohi. Huikkasi kannustavana tervehdyksenään: ”Huilaa sie, mie mään!” Vanhempi kurkijokelainen Haku-Veikkohan se oli, Elisenvaaralta lähtöisin. Onko juuri tuo nimenomainen hiihto jäänyt kirjoihin, mene tiedä, mutta Veikko Hakulisen tuntee koko kansainvälinen hiihtokansa – kolminkertainen olympiavoittaja ja maailmanmestari!

Liikuntaa ei Urpokaan ole semmin unohtanut, mutta Jukkahan se varsinainen himokuntoilija on. Takana on lukuisia vuotuisia maratoneja ja Finlandia-hiihtoja. Kun rakentaa paljon, on hallittava vauhdinjako…

————————————————————————————————————————————-

Touko 29, 2014

Aikamatka Amerikkaan

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 1:56 am

Olen kulkenu vaikka missä

Olen käynynnä Piutissa, Luisissa

Ratulaatissa, Miiamissa

Olen kulkenut merta ja mantereita

ja Alaskan tuntureita…
Laulu on tuttu. Siinä on vetävyyttä, eikä vähiten sen vuoksi, että hulivilityttösten kaikkialla sanotaan muistavan lännen lokaria. Sankari, hurmuri, mikälie.
Sankariteko voi syntyä siitäkin, että lähtee seuraamaan lokarin jälkiä ja tallentamaan näkemänsä ja kuulemansa. Näin tekivät Vesa ja Päivi Oja.

Bruno Forsellin vanhemmat muuttivat Amerikkaan 1920-luvulla. Äiti tuli Keski-Suomesta Pihlajavedeltä, isä Uudeltamaalta Myrskylästä. Bruno syntyi ja asuu yhä Brooklynin Finntownissa. Työ testaajana lentokoneteollisuuden palveluksessa vei kuitenkin miestä ympäri maailman.

New York, New York
Bruno Forsellin vanhemmat muuttivat Amerikkaan 1920-luvulla. Äiti tuli Keski-Suomesta Pihlajavedeltä, isä Uudeltamaalta Myrskylästä. Bruno syntyi ja asuu yhä Brooklynin Finntownissa. Työ testaajana lentokoneteollisuuden palveluksessa vei kuitenkin miestä ympäri maailman.

Kahdeksan vuotta ”pinttymän” tähden eivät menneet hukkaan, sillä kertyneestä materiaalista syntyi Aalto-yliopiston kustantama kaksikielinen teos, Finglish, alaotsikolla Pohjois-Amerikan suomalaisia (240 s. Musta Taide, engl. Jüri Kokkonen). Lisäksi mittava näyttelyaineisto, joka oli ensin esillä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä ja nyt Suomen Siirtolaisuusinstituutissa Turussa heinäkuun loppuun asti. Projektia ovat tukeneet lukuisat kulttuuri-instituutiot ja säätiöt.
Vesa Oja (s. 1953) on ansioitunut kuvajournalisti ja Päivi Oja (s. 1956) taidemuseon (Kiasma) tiedottaja. Pariskunta ei suunnannut suoranaisesti mainitun lännen lokarin, ”logger” (metsuri, metsätyömies) perään eikä myöskään hänestä laulaneen Hiski Salomaan (1891-1957) jäljille, vaan sysäyksenä löytöretkelle olivat Vesan oman suvun amerikansiirtolaiset. Eino-eno läksi Riihimäeltä 23-vuotiaana ja asettui Sioux Lookoutiin Ontarioon keskelle ojibway-intiaanien aluetta. Ja meni kultakaivokseen töihin.
Mirjami-täti puolestaan muutti virolaisen miehensä kanssa Sudburyyn, jossa myös tarvittiin mainareita. Lähisukulaisten tarinat poikivat uusia tarinoita, monia matkoja, satojen amerikan- ja kanadansuomalaisten sekä heidän jälkeläistensä tapaamisia, kiintoisia haastatteluita.

Ei mikään Eihou Tämän iloisen kolmikon löysi kamera Vermontista. Siinähän on aivan selvästi pikkuinen Emmett Akseli ja siskonsa Madelin Lyyli sekä taidemaalari Eric Aho, joka sanoo "ei", kun hänen nimensä pyritään ääntämään Eihouksi. Jo lapsena hänet opetettiin pitämään kiinni identiteetistä. Isovanhemmat tulivat Amerikkaan 1906 Sysmästä ja Tampereelta.

Ei mikään Eihou
Tämän iloisen kolmikon löysi kamera Vermontista. Siinähän on aivan selvästi pikkuinen Emmett Akseli ja siskonsa Madelin Lyyli sekä taidemaalari Eric Aho, joka sanoo ”ei”, kun hänen nimensä pyritään ääntämään Eihouksi. Jo lapsena hänet opetettiin pitämään kiinni identiteetistä. Isovanhemmat tulivat Amerikkaan 1906 Sysmästä ja Tampereelta.

Oja ottaa alkusanoissaan hauskasti esille Lännen lokarin reitit ja oikoo mutkalle taivutetut paikakuntien nimet. Hänkin kun on käynyt Piutissa (Butte), Luisissa (St. Louis), Ratulaatissa (Red Lodge), Miiamissa (Miami), Pampiitsillä (Palm Beach), Friskossa (San Francisco), Orekonissa (Oregon) ja Alaskan tuntureilla.

Siirtolaisten vaiheet kertautuvat ammattijakautumasta ja poliittisesta suuntautumisesta uskonnollisiin yhteisöihin, haalitoiminnasta perinteen kunnioittamiseen, omaleimaiseen musiikki- , kuvataide- ja ruokakulttuuriin… Lopputoteamuksena kuitenkin se, että aika on väistämättä mukauttanut arkea valtaväestön oloihin. Finntownit, suurkaupunkien entiset suomalaisasujamistot, ovat väistyneet modernin asuntotuotannon tieltä.

Kun raivaajasukupolvi vasta unelmoi kultasantaisista poluista, ”amerikankielen hallitsevat jälkipolvet kulkevat jo niitä pitkin; useimmat hakeutuvat yliopistojen kautta työelämään.

Yksilötasolta

Kuvadokumentointiin päästyä hahmottuu siirtolaisuusilmiö yksilötasolla upeasti. Sisua ja Suomen lippua ympäristötaideteoksina, Finn Hallia, saunaa ja Finlandia -motellia, suomenkielisiä kylttejä Michiganissa, Minnesotassa, Kaliforniassa, Kanadassa, Floridassa…. Luontokuvissa kiehtoo niiden maalauksellinen kauneus, nostalgia ja monumentaalisuus, ja ihmisen läsnäolo maisemassa on parhaimmillaan osa kertomusta. Esineisiin tukeutuva suomalaisuus sen sijaan johtaa paikoin ehkä liialliseenkin asetelmallisuuteen.

Tietoa ja huumoria

Päivi Ojan laatimassa kuvien taustoitusosuudessa on kevennettyä historiaa, yhteiskunnallista tietoa ja huumoria. Se myös konkretisoi sitä urheutta ja ”hulluutta”, jota ulkosuomalaiset ovat tarvinneet selviytyäkseen.

Saadaan tietää esimerkiksi, että kanteletaiteilija Melvin Kankaan (Michigan) isot koirat ovat nimeltään Tähti, Ansa Ikonen ja Vaasa, että Mike Jussila (Kalifornia) on kuvataiteilija ja hippi, tekee taidetta peltipurkeista ja pullonkorkeista eikä pidä tietokoneista ja että kun Lahdesta lähtöisin oleva Anja Laurila (Connecticut/Florida) tuli aikanaan Amerikkaan piikomaan, kahden hengen perhettä palveli 15 henkeä. Kesällä oltiin huvilalla, jossa oli 99 huonetta. Työnantaja oli John D. Rockefeller Jr, ökyrikas mutta kuulemma ystävällinen ja kohtelias, kuten kaikki Rockefellerit.

Ah, Alaska
Sinikka Church os. Pesola kuvattuna FinnFest Usa -risteilyllä. Hän tuli opiskelemaan Wisconsinin yliopistoon, avioitui, oli kotiäitinä, palasi myöhemmin työelämään opettajaksi ja väitteli vielä tohtoriksi saksan kielestä. Sinikka on lähtöisin Jokioisista, ja sukua on myös Pohjanmaalla.

Inga mestariampuja Inga Ojala, joka on kovasti Suomi-tytön näköinen, asuu Oregonissa. Hänen isänsä Arvo Ojala opasti Hollywoodin lännensankareita ampumaan 1900-luvun puolivälissä. Inga on taidemaalari, kuvataideopettaja ja kalastaja. Ja ampuu hyvin, vakuuttaa eräskin näytöksiä seurannut.

Inga mestariampuja
Inga Ojala, joka on kovasti Suomi-tytön näköinen, asuu Oregonissa. Hänen isänsä Arvo Ojala opasti Hollywoodin lännensankareita ampumaan 1900-luvun puolivälissä. Inga on taidemaalari, kuvataideopettaja ja kalastaja. Ja ampuu hyvin, vakuuttaa eräskin näytöksiä seurannut.

Kuva terävöityy

Moniko olisi senkään arvannut, että Jon Saari (Michigan) on Harvardin yliopistossa tohtoriksi väitellyt Kiinan kielen ja kulttuurin professori ja kerää vanhoja hirsitaloja. Savusaunan kokoamisessa auttoivat sukulaismiehet Pohjanmaalta.
Ultramaratoonaria ja NewYork Rangersien pelaajaa tulee vastaan kirjassa, siinä missä toisen maailmansodan sotureita: pommikoneen konekivääriampuja Saksan ja lentäjä Okinawan rintamalta, samoin veteraaneja Korean ja Vietnamin sodista.
Kuva ulkosuomalaisuudesta terävöityy taidekirjassa, niin sananmukaisesti kuin symbolisesti.

Kaarina Naski
kuvat Vesa Oja

 

 

maaliskuu 28, 2014

Mittarissa toistasataa!

Filed under: Kaarina Naski,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 2:53 pm

Onko satavuotias vanha? Paha on mennä muuta väittämään, mutta kun Emmy Kulkkia katselee ja kuuntelee, tuntuu oudolta ajatella, että hän on syntynyt ennen ensimmäistä maailmansotaa!

Emmy Kulkki on koko ikänsä ollut aktiivinen amerikansuomalaisten yhteisöissä. Siksikin sopii hyvin, että hän viettää elämänsä ehtoota Finnish-American Rest Homessa Lake Worthissa. Puitteet ovat kauniit sekä ulkoa että sisältä, asuminen kodinomaista ja suomen kieli "taustamusiikkina". Emmyn äiti eli 99-vuotiaaksi, sisar Elsy Minnesotassa on 96-vuotias. Pitkäikäisyys on ollut "vikana" myös isän puoleisessa suvussa. Ja rakasta vanhaa maata on siirtolaisperheessä muistettu eritoten sodanjälkeisin Amerikan tuomisin sekä monin vierailuin.

Emmy Kulkki on koko ikänsä ollut aktiivinen amerikansuomalaisten yhteisöissä. Siksikin sopii hyvin, että hän viettää elämänsä ehtoota Finnish-American Rest Homessa Lake Worthissa. Puitteet ovat kauniit sekä ulkoa että sisältä, asuminen kodinomaista ja suomen kieli ”taustamusiikkina”. Emmyn äiti eli 99-vuotiaaksi, sisar Elsy Minnesotassa on 96-vuotias. Pitkäikäisyys on ollut ”vikana” myös isän puoleisessa suvussa. Ja rakasta vanhaa maata on siirtolaisperheessä muistettu eritoten sodanjälkeisin Amerikan tuomisin sekä monin vierailuin.

Tosihan on, että keskimääräinen eliniänodote kasvaa nopeasti, eikä satavuotias ole enää mikään kummajainen, mutta Emmy erottuu pitkäikäisten joukossakin edukseen.  Pienikokoinen, naisellinen nainen, kevytkäyntinen, yhtä smartti kuin sosiaalinen.  Hän ei allekirjoita vanhan laulun sanoja ”eihän ne töppöset vanhana liiku”, sillä kun tanssittaja ilmaantuu, Emmy on jo puoleksi parketilla ja liitää jälleen kerran sydämensä halusta. Tanssi on aina ollut hänen rakas harrastuksensa. -Ja pojat, hän täydentää  silmät täynnä hymyä. Todistajien läsnäollessa meni ja sanoi talossa vierailleelle papillekin, että ”sinä muuten olet komea mies!”

Ja jos hän saisi lausua toivomuksia kuten sadussa, niin hänellä olisi vain yksi: Tatuointi.

-Sellainen sievä pieni kolibri…

 

Tavallista on, että pikkulapset odottavat syntymäpäiväänsä, keski-ikäiset ja vanhemmat jättävät sen mieluusti väliin, kun taas jo yhdeksäänkymmeneen ja sen yli selvinneet voivat ottaa jokaisen täyden vuoden uutena sulkana hattuun. Emmyllä, jonka tavoittaa amerikansuomalaisten lepokodista (Finnish-American Rest Home) Floridasta, tulee ensi elokuun 23. päivä täyteen 101 vuotta.

Emmy Kulkki on toisen polven amerikansuomalainen ja syntyi Konsta ja Ellen Hietikon  esikoisena Marquettessa Michiganissa. Molemmat vanhemmat olivat Satakunnasta, isä Jämijärveltä ja äiti Ellen Pomarkusta. Konsta Hietikolla oli käsityöläistausta; suvun miehet osasivat kengänteon alusta loppuun.

Suutariksi ei Konsta kuitenkaan uudessa maassa ryhtynyt, vaikka korjasikin aina perheensä kengät, vaan hänestä tuli ison tehtaan masinisti, koneenkäyttäjä. Michigan on erityisesti autoteollisuuden keskuksena tunnettu, ja juuri tehdasseutuna maa tarvitsi ja työllisti siirtolaisia.

Hyviä ryypäksiä

Pian hankittiin myös maatila ja opeteltiin farmareiksi kantapään kautta.  Näin päästiin konkreettisesti kiinni uuteen maahan. Ja kotikin tuntui kodilta kun se rakennettiin itse.

-Isäni vakuutti varmalla äänellä, että Suomessa joka mies on kirvesmies, kertoo Emmy ja jatkaa, että tämä uskomus on siirtynyt yli sukupolvien. Kyseinen terve asenne voidaan hänen mielestään  laajentaa moneen muuhunkin taitoon. Yrittänyttä ei laiteta, sanoo suomalainen sananparsikin.

Ellen-äiti hoiti taloustyöt  ja ompeli perheelleen vaatteet, ja  lapset osallistuivat kodin töihin heti kun kynnelle kykenivät. Äiti on kertonut, että kun hän kerran piipahti naapuriin ja muutaman vuoden ikäinen Emmy sekä siskovauva jäivät isän kanssa kotiin, oli hän takaisin tultuaan tavannut Emmyn huolekkaana vauvaa ”hoitamassa”. Äidin kysyttyä, miten täällä on pärjätty oli tyttö vastannut: ”Täällä tehrään hyviä ryypäksiä!” Miesväen jutteluita oli epäilemättä jossain vaiheessa kuunneltu,  ja niinpä ei Emmy jäänyt sanattomaksi tuolloin eikä sen koommin.

Kuin nukke on pikkuinen Emmy tässä kuvassa, joka on seinällä hänen avarassa huoneessaan. Edesmenneen serkkutytön Laila Korven sängyn yläpuolella puolestaan herättivät aikanaan huomiota balettitossut. Ne olivat tehneet pitkän matkan Karjalan ideaaliyhteiskunnan alkulähteiltä Valtoihin ja olivat vielä elämän illassakin symbolina täyttymättömistä unelmista.

Kuin nukke on pikkuinen Emmy tässä kuvassa, joka on seinällä hänen avarassa huoneessaan. Edesmenneen serkkutytön Laila Korven sängyn yläpuolella puolestaan herättivät aikanaan huomiota balettitossut. Ne olivat tehneet pitkän matkan Karjalan ideaaliyhteiskunnan alkulähteiltä Valtoihin ja olivat vielä elämän illassakin symbolina täyttymättömistä unelmista.

Kun satavuotias kertoo tapahtumasta eloisasti, kiinnittyy kuulijan huomio kielen vaihtumiseen. Ykköskielenä on nimittäin englanninkieli, mutta määrätyt tapahtumat kuuluu toistaa niin kuin niistä on alun perin kerrottu. Syntymästään asti uudella mantereella asuneen on helpompi ilmaista itseään maan kielellä, mutta suomen kielen ymmärtäminen ja  tarvittaessa oikean vaihteen löytäminen myös puhumiseen on itsestäänselvyys ja kunnia-asia monelle muullekin toisen tai jopa kolmannen polven siirtolaiselle.

Kivistä jos tasaistakin

Emmy meni naimisiin Henry ”Hank” Rademakerin kanssa ja nuoripari muutti pienelle paikkakunnalle, nimeltä Rock.  Sekin on Michiganin valtiossa ja saanut nimensä kivisyydestään. Jos Suomessa oli kivisiä peltoja, niin Rock pani paremmaksi. Monet seudulla asuvat ottivat nimekseenkin Rock.

Se että Michiganissa on paljon järviä ja samantyyppinen ilmasto kuin Suomessa, oli tietenkin siirtolaisten mieleen.

Elämä vaikkakin oli työteliästä, näytti valoisalta, kunnes Hank mehtyi tapaturmaisesti.  Nuoren lesken toimeentulo kahden pikkupojan kanssa, joista vanhempi oli seitsemännellä vuodella ja nuorempi vuoden vanha, oli  vaikeata. Avustus oli minimaalinen, työtä oli haalittava vaikka mistä. Monella alalla tarvittiin onneksi aputyövoimaa, Emmy huomasi pärjäävänsä maalarinakin. Hän oli käynyt koulua vain tavanomaiset kahdeksan luokkaa ja aloittanut tienaamisen saman tien. Palaaminen sekalaisiin töihin kahden lapsen huoltajana oli kuitenkin monimutkaisempaa. Ompelijaksi hän olisi halunnut, mutta sen aika ei ollut vielä. Jokapäiväinen leipä oli ”pieninä murusina maailmalla”, mutta kokonainen siitä lopulta kertyi.

-Ei niin  huonoa, ettei jotain hyvääkin. Pojat, Richard ja Terry olivat vähään tyytyväisiä, oppivat oma-aloitteisiksi ja tulivat ymmärtämään senkin, että  collegeen oli tähdättävä, jos mieli elämässä eteenpäin, heidän äitinsä kertoo.

Leo Kulkista, Emmyn toisesta miehestä pojat saivat hyvän ”varaisän”.  Luottamus ja arvostus oli molemminpuolista.  Leo oli töissä vakuutusyhtiössä, toimeentulo turvattu ja yhteiselämä onnellista. Mutta sekin aika oli rajattu. 13 vuoden kuluttua Leo kuoli.

Tässä vaiheessa Emmyllä oli kuitenkin jo ammatti. Hän oli taitava ompelija ja työssä ompeluliikkeessä. Ensin hän teki armeijan vaatteita, mm.” Eisenhower-jackets”,  ja sen jälkeen ihanista kankaista mekkoja ja puseroita naisille. Mutta mieluimmin hän teki lastenvaatteita. -Pikkutytöt perhosmaisissa luomuksissa – vieläkö voi kauniimpaa näkyä olla…

Kumpikin poika hankki kaupan alan loppututkinnon ja heidät tunnetaan – periamerikkalaiseen tyyliin – menestyneinä liikemiehinä, toinen Kentuckyssä, toinen Wisconsinissa. Ja jälkikasvua, rakkaita perässähiihtäjiä, heitä on ilahduttavan paljon.

Kun kuume yllätti

Ulkosuomalaisten vaiheet ovat historiallisestikin kiintoisia, osana isompaa kokonaisuutta. Ajatellaanpa vaikka amerikansuomalaisten Karjalan-kuumetta. Henkilökohtaisesti se ei Emmy Kulkkia koskettanut mutta välillisesti sitäkin enemmän. Hänen tätinsä ja serkkunsa lähtivät kolmikymmenluvulla Michiganista perheenpään perään ihanneyhteiskuntaa rakentamaan Karjalaan.

Michiganissa ilmiö jäi tiettävästi vähäisemmäksi, kuume oli paljon kovempi Minnesotassa, joka oli poliittisesti alttiimpaa kyseiselle hankkeelle. Alkuun kaikki meni hyvin, suomalaisväestöllä oli töitä ja aktiivista sosiaalista elämää. Emmyn serkku Laila Korpi kävi Karjalassa suomalaista ”draamakoulua” ja opiskeli tanssia. Hän meni naimisiin toisen polven amerikansuomalaisen, Detroitista olevan Olavi Siikin kanssa, joka niin ikään liikkui näytelmäpiireissä ja meni ohjelmineen ihmisten luo etäisiinkin paikkoihin, mm. tukkikämpille.

Kunnes koulu suljettiin, Suomen kielen puhuminen kiellettiin,  suomalaisia kirjoja ja lehtiä poltettiin ja ihmisiä rupesi katoamaan, heidän joukossaan myös Lailan isä ja mies.  Kostamukset, Siperiat, Petroskoit. Lailan tie ihanneyhteiskunnan etsimisessä oli kova koulu.

Emmy taisteli saadakseen isänsä siskontytön takaisin Yhdysvaltoihin ja onnistui lopulta monine vetoomuksineen, auttoi tämän uuteen alkuun, avasi hänelle kotinsa niin Michiganissa kuin Floridassa. Laila sai elää vielä toista elämäänsä pitkään. Hän kuoli 80-vuotiaana.

-Laila oli hyvin fiksu, toimelias ja sydämellinen nainen, eikä kukaan katsonut häntä nenänvartta pitkin. Muutoinkin monissa ”kuumetta” poteneissa oli vain se vika, että he halusivat rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa väärään paikkan, toteaa satavuotias. Hän uskoo ympyrän sulkeutuneen Lailan lähipiirin osalta, kun tämän poika ja pojanpoika pyrkivät viemään Venäjäänsä ja vähän Suomeakin Alaskaan, Yhdysvaltoihin.

-Siellä kuulemma jokin miesjoukko kokoontuu yhä saunomaan joka viikko.

Jokaisella on tarinansa

Satavuotiaan omatoimisiin liikuntaharrastuksiin kuuluvat muun muassa päivittäiset pikku kävelylenkit palmujen katveessa.

Satavuotiaan omatoimisiin liikuntaharrastuksiin kuuluvat muun muassa päivittäiset pikku kävelylenkit palmujen katveessa.

Emmy Kulkilta ei ole tarpeen erikseen kysyä, mikä on hänen pitkän ikänsä salaisuus, sillä se näkyy, tuo harmoninen, kaunis suhtautuminen elämään. Joskus aikanaan, kun hän oli ollut amerikansuomalaisten tilaisuuksissa, tanssinut ja ollut iloinen koko illan, hän itki tultuaan kotiin ja suri yksinäisyyttään. Mutta se meni ohi ja hän tunsi olevansa ”still happy”. Sen hän opetti pojilleenkin. Ihminen voi epäonnistua ja pettyä joissakin pyrkimyksissään mutta olla silti onnellinen.

-Jokaisella on oma tarinansa. Siksi pidän eniten suomalaisista lauluista, koska niissä on story, tarina tunnetta täynnä. Ja jokaisella on myös uskonsa. Itse ajattelen, että kuoleman jälkeen on oltava jotakin jossakin. Miksi me muuten olisimme täällä?

Niinpä. Emmyn tavattuaan voi hyvinkin todeta: Oi vanhuus, oi viisaus.

Kaarina Naski

 

Seuraava sivu »

Pidä blogia WordPress.comissa.