Ameriikkalaasilla on rekortti

 

”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”

Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.

Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.

Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot.  Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä.  Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!

Kuka nopeimmin perillä?

Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?

Ei mikään turha tiimi…

Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.

…maratoonareista puhumattakaan

Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!

Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.

  Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.

Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…

Kaarina Naski

lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut

————————————————————————————————————————————-

Mie en uso

Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.

-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:

-No, Eino, kuinka sinun kävi hänen kanssaan?

-Mie selätin sen minutis!

————————————————————————————————————————————-

Erilainen siirtolaiskuva

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, 293 s. Docendo. Kansi Pekka Sell

Tietokirja, jota lukee kuin vauhdikasta romaania ja johon toivoisi elokuvantekijäin, vaikkapa Coenin veljesten suomalaisten hengenheimolaisten tarttuvan. Jos luulit tätä ennen tietäväsi siirtolaisuudesta paljon, nyt voit tarkistaa kantaasi. Että amerikansetämme ovat viilettäneet pummilla junien katoilla ja asuneet hökkelikylissä. Ei kai nyt sentään?!

Kyllä, kyllä ja kyllä. Tosin on mentävä ajassa kauas taaksepäin, 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Sieltä aina 1930-luvulle asti ulottuvan, erilaisen siirtolaiskuvan maalaa lukijoilleen Jenni Stammeier, joka omassa työssään Ylen toimittajana sai tuntuman aiheeseen. Juttusarja poiki kokonaisen kirjan, kärpäsestä kasvoi härkänen ihan toden perään. Lähtölaukauksena olivat eteläpohjalaisen Hannes Sankelon vanhat kasettinauhat, joilla kuvataan kertojan kuusi vuotta kestänyttä reissua Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ajankuvaan vaikutti tuolloin Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus. Työnhakijat kuulivat pelkkää ei oota ja olivat pakotetut valitsemaan työn sijaan seikkailun. Saman ratkaisun olivat tehneet monet maanmiehet Yhdysvaltojen 1907 laman jälkeen.Tuhansia maileja liikkuvalla ”kattoterassilla”. Mikäs siinä!

Stammeierin teksti on eloisaa ja aiheeseen omaehtoisesti sukeltavaa, tässä erityisesti asianosaisten tai heidän sukulaistensa haastattelut ja muistiinpanot ovat pontimena. Mutta myös amerikansuomalaisten lehtien, järjestöjen ja tilastojen osuus on merkittävää lähdeaineistoa. Lisäksi fiktiivinen panos kulkuri-ja seikkailuromaanien muodossa itseään Jack Londonia myöten laajentaa ja tarkentaa näköalaa. Ja Siirtolaisuusinstituutti on toki aina alan tutkijain käytettävissä.

Kun sinoot niin nuori

Amerikkaan kun pääsee, niin rahamiehenä tullaan takaisin! Niinhän se ei välttämättä käynyt. Siellä se oli Pohjois-Nevadassa Winnemuccan pikkukaupungissa 1896 suomalaisen työväenliikkeen tuleva vaikuttaja Oskari Tokoikin ollut junapummina jo hyvän aikaa. Mikä lie hänet oli saanut kotomaassa lyömään Mantan Kallea halolla päähän. Henkikulta oli Kallella säästynyt, mutta Oskari otti säikäyksissään pitkät, vaikka perheellinen mies olikin. Pahaksi onneksi työt uuden maan kaivoksissa olivat pysähtyneet. Eikun junakulkuriksi. Ties minne oltiin matkalla, mutta vaunun katolla tuntui hetkittäin ihan nautinnolliselta.

Tarinoita suomalaisista bommeista, trampeista, hoopoista (hobo) on viljalti. ”Kun sinoot niin nuori, ales kaivantoon ei kyllä pääse”, sanottiin hontelolle Kortes-pojalle Hanskille. ”Kyllä se vähän meinasi lyödä lasit hikeen”. Karjarengiksi sentään pestattiin kesäksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle.

Kanadan työllistymisleireillä olleet työttömät protestoivat heidän työvoimansa hyväksikäyttöä ja leirin huonoja oloja matkaamalla junan katolla Ottawaan huhtikuussa 1935. Heidät pysäytettiin Reginassa. Kaivoskaupungit Kanadassa – Sudbury ja Timmins – ja Yhdysvalloissa – Carbon ja Hanna – sekä metsätyöt Kanadan Ontariossa ja Yhdysvaltojen Montanassa olivat mitä todennäköisimmin suomalaisten junapummien ykköskohteita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yhdessä junassa matkusti kattokyytiläisiä enimmillään nelisensataa. – Kuva Varpu Lindström-Bestin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Tavarajuniin hiivittiin joskus ratapihalla, mutta vaarana oli, että pian vartijan pamppu paukkui. Otollisempaa oli ”alan ammattilaisten” mukaan pyrkiä liikkuvaan junaan, kun se ei ollut vielä vauhdissa tai eteni vastamäkeä, tarttua kripoihin ja tähdätä vaunun etummaisille tikkaille välttyäkseen pahemmilta kolhuilta. Kurikkalainen Jaakko Jyllilä oli Jack Londonin, tulevan kirjailijan, hobojengissä. Nämä reissulaiset eivät viihtyneet katolla, vaan kepluttelivat itsensä umpivaunuun, pullmaniin, tavaroiden päälle. Toisinaan hobot saivat myös rautateiltä pätkätöitä, rakensivat rataverkostoa taikka toimivat kantajina tai lastaajina. Tokoi mm. oli veturinlämmittäjän apulaisena. Hoboja pidettiinkin matkustelevina työläisinä erotukseksi työtä karttavista kulkureista trampeista.

You are allright, Finn

Mitä sitten tarkoitettiin hobojen jungelilla? Kirja vastaa, että se oli leiripaikka siistiytymistä varten. Joskus siitä muodostui varsinainen hökkelikylä, näkynä tuskin kovin houkutteleva. Kulkumiehet peseytyivät ja saivat ruokaa yhteisestä padasta. Muonavarastoa joutui kuitenkin jokainen kasvattamaan tavalla tai toisella. Jaakko-papan – em. Jyllilä – kertomat jutut tulivat vuosikymmenten päästä suvussa tutuiksi. Ei ehkä vähiten se, että hän oli osoittautunut nokkelaksi kanansieppaajaksi. Jonkun leiriläisen kiitellessä Ryssän pyyntitaitoja London korjasi: ”Ei se ole ryssä, vaan Finn!” Ja suuntasi myös kehunsa suoraan asianomaiselle: ”Sinä olet allright, Finn!”

Jungeleita oli jo 1800-luvun lopulla, ja joskus niistä tuli liian suuria, hygenialtaan pitelemättömiä. Kolmikymmenluvun laman aikana jouduttiinkin Vancouverin suurin jungeli sulkemaan. Suomalaisten hökkelikylä eli hienommin ”kolonia” oli Montrealissa. ”Me otettiin sieltä semmonen huone, kato”, saattoivat pojat asetella sanojaan, mutta yhtä kaikki, kysymys oli murjuista, joita kauhisteltiin paikallisissa lehdissä. Myös Suomen Kuvalehti kävi tekemässä juttua.

Hulivilityttöset muistaa

Teoksesta ponnahtaa ilmoille sellainenkin nimi kuin Niilo Wälläri Duluthin Työväen Opiston yhteydessä. Sitä ylläpitivät sosialistisen työväenliikkeen nimissä amerikansuomalaiset iww:läiset. Industrial Workers of the World eli IWW oli ainoa poliittinen liike, joka tuki siirtotyöläisiä. Kun oli liiton jäsen, oli myös suojassa irtolaislaeilta. Että myös Wälläri, Suomen Merimies-Unionin väkivahva puheenjohtaja (1938-1967) oli käynyt ”junapummikoulua”, itsetietoisten selviytyjien opinahjoa, on varmaan monelle uusi tieto.

Samalla tavalla kuin utopiahankkeet vetosivat suomalaisiin intellektuelleihin, heitä oli myös hobojen joukossa. Yksi heistä jopa valittiin hobojen kuninkaaksi. Hän oli Juho Henrik Rautell, akateemisesti sivistynyt taidemaalari, joka nyt kierteli maailmalla ja pyrki toteuttamaan ihanteitaan sosialismin hengessä. Ja samantyyppinen oli valinnoissaan Konni Zilliacus, kirjailija ja aktivisti.

Nämä ajat ja tapahtumat ovat tuottaneet myös musiikkia Amerikan mantereella. Mitenkä Matt Huhta sanoikaan? ”Kuljin itään ja länteenkin, enkä jäänyt edes kiinni, kun joka päivä matkustin mailitolkulla unelmiini.” Huhta, jonka vanhemmat olivat Ilmajoelta, oli Yhdysvalloissa syntynyt. Hänet tunnetaan protestilaulajana ja kulkurina T-Bone Sliminä. Amerikansuomalaisten keskuudessa Huhdan lauluja suuremmassa suosiossa oli kuitenkin Hiski Salomaan Lännen lokari, joka ei niinkään tepsinyt kantaaottavuudellaan kuin kulkemisen ja valloittamisen riemullaan. Pohjasipa ”lokari” runolainaan tai ei, yhtä kaikki se kiehtoo yhä taatusti myös monia tämän tietokirjan lukijoita: ”Olen kulkenut merta ja mantereita/ja Alaskan tuntureita/ Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa /Lännen lokareita…”

Mitalin kaksi puolta

Junapummien joukossa kuuluu olleen joskus naisiakin, muttei juurikaan suomalaisia. Stammeier mainitsee ylihärmäläisen Sanna Kanniston, joka vaelsi määrätietoisesti ja otti varmaan vapaakyytejäkin, mutta ei ollut hobonainen, sillä hän vei palkattuna puhujana 1909 poliittista sanomaa suomalaisille metsureille. Puoluekokouksessa Sanna oli valittu Kanadan ensimmäiseksi suomalaiseksi kiertäväksi puhujaksi. Salainen poliisi oli myöhemmin hänen kintereillään, ja seurasi pidätysten ketju, mutta puhujamatkoja Kannisto jatkoi 1920-luvun lopulle asti. Jollei kulkuri- niin kapinahenkeä ilmeni sentään suomalaisnaistenkin joukossa, kun siirtolaisten hyväksikäyttäminen alkoi ahdistaa. Muistiin on kirjattu sellaisia mielipiteitä kuin ”sen aikanen haussipiika oli orja”.

Kulkuriromantiikan nurjalla puolella oli mielenterveysongelmia, paperittomana piileskelyä, nälkää, vilua, väkivaltaa, jopa ihmissalakuljetusta. Saatettiin pumpata ulos junasta keskellä autiomaata, eikä ollut poikkeus, että jarrumiehet potkivat alas kiipeilijät.Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita junapummien onnettomuuksia oli vuosien 1929 ja 1939 välillä Yhdysvalloissa yli 25 000, useat uhreista alle 21-vuotiaita. 1920-luvun suomalaisten junapummien määrä liikkui jossain viiden ja kymmenen tuhannen välillä.

Jenni Stammeier saattaa pieteetillä loppuun niiden henkilöiden tarinat, joita hän kuljettaa kautta kirjan. Mietelauseista ajatteluttavimpina mieleen jäivät: ”Kun julkes, eikä oriaallu eikä peljännyt, niin kyllä leivässä pysyi”. Tai: ”Kyllä siellä nauru oli niin löyhäsä, että se ei ole ollenkaan tosikaan!”

Kaarina Naski

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski

Uranainen aikaansa edelllä

 

Teemu Luukka, New Yorkin uhmatar, 400 s. Otava

Frank Sinatra ja Woody Allen eivät todellakaan ole ainoat New York -fanit, vaikka laajalti sitä tunnetuksi ovat tehneetkin. Sellaiseksi on hiljattain tunnustautunut myös suomalainen Teemu Luukka, jonka teos New Yorkin uhmatar näyttää fantastisen keskushenkilönsä Tyyni Kalervon miljoonakaupungin sykkivää ja alati muuntautuvaa taustaa vasten. – Kansi Tuuli Juusela, kannen kuvat Siirtolaisuusinstituutti ja U.S. National Archvesi

Amerikansuomalaiset ovat olleet tulevaisuuden tekijöitä. He ovat lähteneet mutta eivät unohtaneet.

Matkustavaiset suomalaiset tänä päivänä – ja heitä on paljon – ovat törmänneet reissuillaan maanmiehiinsä, jotka ovat kertoneet omasta ja edellisten sukupolvien elämästä uudella mantereella. Useimmat ovat myös tietoisia juuristaan. Ja aina on niitä, jotka laittavat tarinoita muistiin. Sellainen on mm. toimittaja/kirjailija Teemu Luukka, jonka tuore teos New Yorkin uhmattaret on jo ehtinyt herättää kovasti huomiota. Se on paitsi poikkeusyksilön myös metropolin tarina. Tuhti tietoteos.

 

Isän puolelta Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta ja äidin puolelta Luhangasta Keski-Suomesta olivat Hyryläisen Tyynin, s. 1900, juuret. Tämä sittemmin Tyyni Kalervona tunnettu nainen matkasi 1920-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan, ensin Kanadaan, josta ”loikkasi” Buffaloon Yhdysvaltojen puolelle. Hän aloitti vanhan sanonnan mukaan lusikasta – toimien ensin piikana, tarjoilijana ja hierojana – ja lopetti kauhaan. Parhaimmillaan hänellä oli maatila, majatalo ja kerrostalo ja hän omisti ravintoloita ja baareja New Yorkissa kieltolain ajoista aina kuolemaansa saakka (vuoteen 1993). Jos ja kun häntä nimitettiin rautarouvaksi, ei siinä ollut yhtään liioittelua. Moniko nainen on johtanut tai olisi koskaan suostunut johtamaan.ravintolaa ja yökerhoa Harlemissa yksin? Varustautunut Tyyni kyllä oli, mm. pesäpallomailalla! Elämä oli jännityksentäyteistä – rikollisuus ja huumeet kaikkine lieveilmiöineen olivat suurkaupungin arkea. Mitkään ajan vitsaukset eivät menneet suomalaisravintoloistakaan hipaisematta ohi.

Lappeenrannasta kotoisin oleva toimittaja Teemu Luukka (s. 1960) on asunut ja työskennellyt useampaan otteeseen New Yorkissa. Että hän tuli tuolloin kohtaamaan aikansa tunnetuimman New Yorkin suomalaisen, Tyyni Kalervon, se oli kauaskantoinen sattuma. Kuva Jonne Räsänen

1960-luvun alussa Tyyni osti uuden ravintolan Manhattanilta. Little Finlandina se oli vetovoimainen paikka niin amerikansuomalaisille kuin suomalaisturisteille. Mm. lihapullat, kaalikääryleet ja laatikkoruoat tekivät kauppansa, joskohta tärkein myyntituote oli alkoholi. Baarimikot vaihtuivat, mutta yleensä he ovat suomalaisia tai virolaisia ja usein naisia ajan yleisen käytännön vastaisesti.

Kuuluisuudet, monet valtiomiehet ja artistit niin Suomesta kuin Yhdysvalloista on liitetty tähän ravintoloitsijalegendaan kuka missäkin yhteydessä, ystävänä, esiintyjänä, asiakkaana, onnittelijana – presidentti Urho Kekkosesta ja elokuvatuottaja Risto Orkosta Mannerheim-ristin ritariin Lauri Törniin. Little Finlandissa saatettiin nähdä vuosien mittaan niin Dizzy Gillespie kuin Mick Jagger, ja kun Tyynille myönnettiin 1986 siirtolaismitali, vastaaottivat omansa myös Muhammad Ali ja Donald Trump.Tyynin 90-vuotispäivän risteilyllä oli mukana mm. ulkoministeri Pertti Paasio, joka toi Suomen hallituksen tervehdyksen, ja onnittelut tulivat myösYhdysvaltain presidentiltä George Bushilta.

Tämä kaikki taustoineen olisi kuvitteellisessakin elämäntarinassa uteliaisuutta herättävää luettavaa, mutta tositarinassa se on sitä eritoten. Tyyni Kalervo oli näyttävä, aina muodikkaasti pukeutunut nainen. Oli businesspäätä ja -kykyä ja sosiaalisia valmiuksia. Hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eikä hän keskittynyt vain vaurautensa kasvattamiseen vaan antoi niille, jotka olivat avun tarpeessa. Hänet muistetaan Suomessa suurena sodanaikaisena hyväntekijänä ja myöhemmin mm. merkittävänä amerikansuomalaisten järjestötoiminnan, eikä vähiten New Yorkin Uutisten tukijana. Finlandia Foundationissa toimii yhä hänen perustamansa stipendisäätiö.

Tavallaan Tyyni Kalervo oli moderni uranainen nykyisenkin mittapuun mukaan. Hänellä oli mies ja lapsi, jotka asuivat maalla, koska eivät hänen laillaan cityssä viihtyneet. Se toimi perheessä, oli vain järjestelykysymys, kuten tänään sanottaisiin. Ja sekin tuli todetuksi, että menestys synnyttää paitsi ihailua myös kateutta. Arveltiin, ettei ravintolanpitäjällä kaikin ajoin ollut liiketoiminnassaan puhtaat jauhot pussissa. Oli niin tai näin, iso kuvio muodostuu aina monista paloista. Tärkeintä lienee kokonaisuus. Eli temppu ja miten se tehtiin.

Kaarina Naski

Katrinan komea comeback

Sally Salminen, Katrina, 448 s, suomennos Juha Hurme, Kustannusosakeyhtiö Teos 2018.

Vuonna 1936 julkaistu upea romaani on herännyt taas henkiin. Ja kyllä kannattikin virvoittaa, sillä Katrina asettuu erinomaisesti nykyiseen, vahvojen naisten aikaan.

Finlandia-palkitun kirjailijan Juha Hurmeen uusi suomennos on intoutunutta, arvostavaa työtä ja kieliasultaan laadukkaasti tässä päivässä. Kaunis ja tarmokas maatalon tyttö Katrina Pohjanmaalta lähtee Johanin, kiltin ja kepeästi haastelevan merimiehen kanssa tämän kotiseudulle Ahvenanmaalle. Ja mielessä siintelee yhteinen tulevaisuus jännittävästi erilaisissa oloissa somassa valkonurkkaisessa saaren talossa, jonka ikkunalla on pelargonioita ja pihalla omenapuita. Johanin mielikuvituksessaan laatima kuva petti kuitenkin pahemman kerran. Nuortaparia odotti maalaamaton vino koju laakealla kalliolla nokkosten keskellä. Tästä kyläläiset saivatkin myöhemmin – opittuaan tuntemaan Katrinan paremmin – pohjaa päivittelylleen: ”Mahtavaa sen pitää olla, vaikka asuu paljaalla kalliolla!”

Uuden suomennoksen tehnyt kirjailija Juha Hurme on kuvannut edesmennyttä kollegaansa Sally Salmista saaristonraikkaaksi feministiksi. Hurme itsekin on kirjailijana valioluokkaa, vuonna 2017 hänet palkittiin Niemi -romaanistaan Finlandia-palkinnolla. Miksi Salmisen hieno teos unohdettiin vuosiksi, sitä ihmettelee Hurmeen ohella moni muu. Ilmiötä selvittänee osaltaan työn alla olevan elämäkerran kirjoittaja. Nyt Katrina on kuitenkin tehnyt loistavan comebackin. Ja hyvä niin. Kannen suunnittelu Jussi Karjalainen/Teos.

Oliko Katrina siis jotenkin ollakseen? Jos se on synonyymi ”ylpeälle”, niin sitä lajia hän kyllä edusti. Ei suostunut ottamaan vastaan lahjalehmää, eikä muitakaan armopaloja, mutta kaikenlainen työ kelpasi – Katrina karttasi, kehräsi, teki maltaita, valmisti sahtia kylän ökytaloissa, oli milloin heinätöissä, milloi naurismaalla ja niin riuska oli, että kateellisimmatkin joutuivat myöntämään: ”Sille pohjalaisnaiselle ei pärjää kukaan…” Ja kun Johankin tällä arvonsa tuntevien merikapteenien isännöimällä saarella lausahti vaimostaan, että jos tämä olisi ollut poika ja lähtenyt merille, olisi hän ollut kapteeni jo aikapäiviä sitten, niin se oli osuva määritelmä se. Katrina lausui posket palaen totuuksia missä ja milloin tahansa havaitessaan epäoikeudenmukaisuutta, niinkuin silloin kun huomasi, miten kirkonpenkitkin oli jaettu nokkimisjärjestyksen mukaan. ”Jassoo, onkohan mitään mikä ei olisi jaettu niiden kesken, joilla on määräysvaltaa.” Katrinan käytöstä pidettiin röyhkeänä, mutta hänen omasta mielestään naisen oli pidettävä puolensa yhtä hyvin tai paremmin kuin miehen.

Tarinan keskeisen pariskunnan elämää Salminen kuvaa empatialla. Johan on mieheksi herkkä ja rakenteellisestikin heikkoa sorttia, enemmänkin juttu- ja laulu- kuin työmiehiä, mutta Hool reit, kuten hän tapaa sanoa, hän rakastaa vaimoaan ja tämä ehdoitta häntä. Perheeseen syntyy neljä lasta, joista pojille ei uran valinnassa ole juuri vaihtoehtoja, merille on mieli jo keskenkasvuisina. Kirjailija kehittelee kullekin vetoavat luonnekuvat, ja eritoten naislukija voi hyvin ymmärtää Katrinaa, joka kokee olevansa mustasukkainen ”siniselle merelle ja korkeamastoisille purjealuksille, jotka ottivat hänen poikansa ja jättivät hänet syrjään.”

Saariston arjen ja juhlan kuvaukset on tehty huolella. Lukija voi esimerkiksi nähdä silmissään talviset suurhäät, joihin jotkut vieraat ovat saapuneet kaukaa jääveneillä ja potkukelkoilla paksuissa sarkanutuissa, nahkaliiveissä ja hylkeennahkatöppösissä, jotka sitten vaihdetaan juhlatamineisiin. Kelirikot, kuolemanvaara, surut, kivut ja ilot, elämän runollisuus; kaikki ne auttavat juurtumaan kallioiseen rantaan. Jotta voitaisiin sanoa kuin Roslagin ukko kun karille ajoi: ”Tässähän sitä kitkutellaan.”

Min amerikanska saga, 339 s. Holger Schildts Förlag, 1968

Salmisen Sally. Miten tutunomaiselta nimeltä se kuulostaakaan. Ihan naapurin tyttö hän ei kuitenkaan ollut. Olipahan nainen Katrinan takana. Ja uskallanpa sanoa, että vähintäänkin tuon fiktiivisen sankarittaren veroinen. Nimittäin niin hyvä maine kuin Yhdysvalloissa takavuosina piikomassa olleilla suomalaisilla onkin, Sallyn saavutus on ylivoimainen..

Sally Salminen (1906 – 1976) oli ahvenmaalainen kirjailija, joka saavutti huomattavan paljon näkyvyyttä myös ulkomailla. Hän oli 11-lapsisesta köyhästä pienviljelijäperheestä, jossa kasvoi Sallyn ohella kolme muutakin kirjailijanalkua, Uno ja Runar Salminen sekä Aili Nordgren. Sally kirjoitti kotiapulaisvuosinaan Yhdysvalloissa romaanin Katrina, joka voitti Holger Schildtsin ja ruotsalaisen kustantamon suuren romaanikilpailun. Se on paitsi kunnianosoitus Ahvenanmaalle, myös erittäin upea pohjalaisuuden kuvaus. Amerikansiirtolaisten joukossahan pohjalaisilla on perinteisesti ollut iso edustus. Salmista ehdotettiin jopa Nobelin palkinnon saajaksi 1930-luvulla – niinkuin Frans Emil Sillanpäätäkin, joka sen myös pokkasi 1939. – Ahvenanmaalla on vahva kertojaperinne, joka on puhjennut kukkaan myös Sallyn aikalaisen ja sukulaisen Anni Blomqvistin Myskyluoto -sarjassa sekä Ulla-Lena Lundbergin (s. 1947) tuotannossa. Lundberg sai Finlandia-palkinnon 2012 romaanillaan Jää. – Kuva Museovirasto – Musketti

Kirjailijan omakuvan tarjoaa hänen kirjoittamansa Min amerikanska saga, jota ei ole toistaiseksi suomennettu. Sen mukaan nousivat ahvenanmaalaiset Salmisen siskokset Sally ja Aili vuonna 1930 Göteborgissa Amerikan-laivaan Drottningholmiin.(Vielä 1920-luvulla kyseisessä aluksessa matkustaneiden suomalaissiirtolaisten määrä oli arviolta parisen tuhatta. Sallyn vuosikymmenellä Suomen kaukosiirtolaisuus kuitenkin tyrehtyi lähes täysin yleisen lamakauden seurauksena.) Kapteenin päivällisille pääsy oli niukissa oloissa kasvaneille nuorille tytöille elämys, he saivat pukeutua siihen yhteen parempaan pukuun, jollaisen he olivat suurin ponnisteluin saaneet hankituksi Amerikkaa varten. Sallyllä se oli himmeätä viininpunaista silkkiä ja Aililla vaatimattomampi sininen mekko, mutta kirjoittajan mukaan siskon kruununa olivat hänen uljaat punaiset kiharansa. Pitkän ja rankan laivamatkan jälkeen oli jännittävää kohdata uusi maailma ja sitä alkuun edustava suuri vastaantulijajoukko New Yorkissa.Siellähän se oli muitten mukana myös tuttu maarianhaminalaistyttö Astrid, joka huusi iloisesti: ”Hellou, Sali ö Äli!” Brooklynin kaupunginosaan päädyttiin aluksi Astridin ja hänen miehensä Jaakin luo. Niin oli hienoa, sänkykin niin pehmeä, että sinne painui ihan upoksiin, tarvittiin silityslauta avuksi. Siis eka yö Amerikassa laudalla!

Sängystä tuli myös ”Katrinan kehto”, sillä romaanikäsikirjoitus syntyi pääasiallisesti kirjoittamalla vihko polvien päällä sängynreunalla iltaisin klo 21-24 ja iltapäivätauoilla, kun ateria oli tarjottu ja tiskit tiskattu. Sillä piianhommathan ne olivat päällimmäisinä, jotta leivässä pysyttiin ja jotta pystyttiin auttamaan kotiväkeä Suomessa. Sallyllä oli kova hinku tulla kirjailijaksi ja hän ymmärsi myös, että hänen oli sitä varten opiskeltava, ennen muuta opittava kieli hyvin, luettava tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta, suoritettava kirjekursseja, pohdittava uuden maan kulttuurin ja demokratian olemusta.

Ensimmäisen suomennoksen Salmisen palkitusta romaanista teki Otavalle fil.tri Aukusti Simojoki, joka toimi mm. kustantajana, lehtimiehenä ja opettajana. Salmisen kirjaa painettiin lisää Simojoen suomennoksena vuosikymmenten ajan. 15. painos on vuodelta 1994. Tässä teoksen toisen painoksen raikkaankaunis kansikuva. Signeeraus Ham kertoo siitä, että tekijänä on ollut Signe Hammarsten- Jansson, joka suunnitteli mm. Suomen postimerkit 30 vuoden ajan. Tunnettu taiteilija muistetaan myös muumien luojan Tove Janssonin äitinä.

Hän huomasi aika pian, että rouvat kohtelivat palvelusväkeään alempiarvoisina, syyttivät helposti kiittämättömyydestä ja saattoivat olla antamatta työtodistusta. -Oli kai kohtalon ivaa, että me kaksi politiikasta tietämätöntä tyttöä pieneltä konservatiiviselta Ahvenanmaalta jouduimme uudella mantereella ensimmäiseksi amerikanvastaisen ryhmän syliin. Meitä neuvottiin hakeutumaan muiden siirtolaisten pariin yhdistykseen nimeltä The Scandinavian Worker`s Athletic Club. Haalin seinällä oli kuvat Marxista ja Leninistä…

Sally teki omia päätelmiään ja sai vähitellen itsevarmuutta, jota ei kukaan häneltä taatusti odottanut. Totuus oli, että uudessa maassa maksettiin paljon paremmin kuin samanlaisista töistä Suomessa ja Ruotsissakin, mutta… Kun hän kysyi rouvalta, joka tarvitsi uutta palvelustyttöä, viikottaisista vapaista ja sai kuulla, ettei nuoren neitosen ole hyvä mennä ulos kuin perjantaisin, kohtasi rouva yllätyksekseen kirkkaan uhmaavan katseen: -Tämä työpaikka ei ole sitten minua varten!

Tyttö teki selväksi, että sellaiseen ei kenenkään tulisi tyytyä. Jo terveydenkin vuoksi pitäisi pitkän kyökkipäivän jälkeen päästä ulkoilmaan ja seurustelemaan muiden nuorten kanssa. Todistukset takaisin käsilaukkuun ja napakka napsaus päälle. Tuleva kirjailija kertoi halunneensa näyttää ainakin yhdelle näistä arvon rouvista, että maahanmuuttajatyttökin voi olla ylpeä, ajattelevainen ja havainnoiva yksilö. Tässä lukija näkee selvää yhdennäköisyyttä romaanin keskushenkilön kanssa, joka tuskin oli sattumalta Pohjanmaalta. Siirtolaisissa oli paljon pohjalaisia, ja heidän luonnekuvansa on varmasti Sally Salmista miellyttänyt. Kumpikin nainen löysi elämälleen tarkoituksen, Katrina karuun saaristoon juurtuneena kukkana, Sally vahvassa, poikkeuksellisessa luovuudessaan.

Kaarina Naski

Johan me on tää nevejerkki nähty!

Amerikkaan lähteneiden sukulaisten kuvia ja kirjeitä on varmaan monissa kotiarkistoissa. Sellaisia on hyödyntänyt omakohtaisesti tämän romaanin kirjoittaja ja uppoutunut lisäksi virallisiin lähteisiin. Ennenkuin vaasalaissyntyinen Mai Tolonen FM saattoi keskittyä kokonaan fiktion kirjoittamiseen, hän teki työelämässä täyden päivän mm. EU:n tutkimus- ja innovaatiopolitiikan kehittäjänä Helsingissä ja Brysselissä. – Teoksen ulkoasu ja taitto Jouni Korkiasaari, kannen valokuvat Susanna Lehto ja Gustaf Sandberg/ Svenska Litteratursällskapet i Finland (v. 1900)

 Mai Tolonen, Kupai nau – nähdään pian, 267 s. OK-kirja

”Ei siellä tartte Ameriikassa portaitakaan itte nousta, vaan otetaan eloveetteri, joka nostaa väen ylös.” Niin olivat kertoneet asioista perillä olevat. Ja Adolfiinalle oli Valte kirjoittanut saavansa neljä taalaa päivässä rautamainissa, hyvin maksoivat. Rupeaisi nyt Adolfiinakin vaan tavaroitaan keräilemään ja pilettien ostoon. Kirjeen lopussa vielä sanat, joita piti itsekseen toistella: ”Kupai nau. Nähdään pian.”

 

Mai Tolosen tuore romaani valottaa empatialla siirtolaisuutta, tuota suomalaiset 1900-luvun alussa villinnyttä ilmiötä. Hän kuljettaa tarinaa yksilötasolla mutta laajentaa kysymyksen rivien välissä isommaksi. Kaikki eivät välttämättä onnistu vieraalla maalla onnen etsinnässään, mutta löytävät itsensä, joka on saavutus sinänsä.

Sieltähän he ovat S/S Polariksen lähtöluettelosta (13. huhtikuuta 1904) poimittavissa Tolosen kirjan päähenkilöt, renki Albin Määrinkäinen Jurvasta, veturinlämmittäjä August Leppimäki ja barnflicka Sofia Lönnberg Viipurista, sekä opettaja Johan Liljestrand Pietarista. Lönnberg oli äitinsä, Liljestrand merikapteeni-isänsä puolelta Pietarsaaresta, joka edustaa siirtolaistilastoissa varsin näkyvää osaa.

Vaikka kauppapuksuksi

Siinä missä Latvalan talon renki Albin miettii Amerikan-tätinsä puheita menestymisestä, että jos siellä Hänkokis Misikaanis pääsis mainihommaan tai kieltä opittuaan vaikka kauppapuksuksi, siinä opettaja on yhä tyrmääntynyt ehdotuksesta, että Pietarin suomalaisessa koulussa ei pitäisi ollenkaan käyttää suomen kieltä ja ottaa valistushengessä mukaan Amerikkaankin kirjoja: Antiikin suuret filosofit, latinan kieliopin, Shakespearen Macbethin ja Björkqvistin postillan…

August Leppimäki puolestaan pohtii perhettään. ”Minä tienata ravautan äkkiä rahat ja lähetän sitten Hildalle. Se kokoaa pesueen ja tulevat kaikki perästä.” Viipurista Wiglundin kaupasta ostettu Tukkijunkkari-aski tulee mieleen kun hermostuttaa. Neljä papirossia olisi vielä jäljellä…

Ja Sofia eli Fia, joka on ollut leskimiehen, tuomari Axel Hammargrenin lapsia hoitamassa tutkailee tuntojaan, tekikö oikein kun lähti, vaikka Axel oli jo sormusta tarjonnut. Ja matkakin pelottaa, ei ole aiempaa kokemusta kuin reissusta Kivennavalta Viipuriin.

Kun juna oli purkanut siirtolaislastinsa Hangon asemalle, seurasivat lääkärintarkastukset ja muut virallistoimet, kapakkakin houkutteli. Määrinkäisen renkikaveri Wilhelmi Alajyskä varoitteli jo tulevan varalta tuhlaamisesta: ”Ei ne tollaritkaan tyhjästä taskuun ilmesty”. Semmin Alajyskää ei sitten näkynyt, viime hetkellä reissunsa peruneita lie ollut muitakin. Polaris-laiva suuntasi Hangosta Hulliin. Ja Liverpoolissa odotti valtava Saxonia-alus ja samanmoinen lähtökaaos. ”Kaikki painautuivat lähelle lankonkia ja yrittivät päästä laivaan ennen muita.”

Kirjoittaja eläytyy hienosti lähtijäin asemaan ja kuljettaa heidät yli Atlantin kirjurina opettaja Liljestrand, joka aprikoi kovan merenkäynnin jälkeen, onko tosiaan suuri unelma täyttymässä ja vaikka uutta tekniikkaa ja automobiilejä on mielenkiintoista nähdä, niin miten on historian läsnäolo?

Elämä esiliinan taskussa

Tulevaisuus alkaa melkeinpä laivarannasta. ”Minä oon August Leppimäki Viipurista ja tulin just Ameriikkaan”, esittelee rohkea ja vilkas karjalainen hetimmiten itsensä, kun näkee suomalaisen naaman, eikä jää vastausta vaille: ”Mää oon Saalströmmi ja kotoisin Kauhavalta, karpentteri. Aamulla lähtivät yhdessä kauhavalaisen työmaalle Kent Avenuelle. Eipä aikaakaan kun voormanni iski kaveruksia olalle; se riitti työsopimukseksi.

Entäpäs Fia, hänkin New Yorkissa. Fialle lankesivat piian työt, ja kirjoittaja kuvaa sattuvasti, miten nuoren naisen amerikkalainen elämä mahtui nyt esiliinan taskuun. Siellä oli pieni vihko, johon hän kirjoitti sanoja muistiin: mami, milk, ät houm, kliin haus.

Liljestrand lukee Boston Evening Transcript -lehdestä vanhan maan ison uutisen: Bobrikov on murhattu. Opettajalla on vaikeuksia työpaikan saamisessa. Lopulta hän päätyy Calumetin kaivospaikkakunnalle Michiganiin opettamaan suomalaislapsia ja sen jälkeen papin tehtäviin Wyomingin kaivosalueelle.

Pohjalainen Albin Määrinkäinenkin oli ensin Michiganissa, kaivostyössä. ”Silmämuniin oli kertynyt hienoa kaivospölyä. Hän näytti väsyneeltä pöllöltä. Häkki vei alas pimeyteen, pelko puristi rinnasta.” Mies muistelee syyskesän kypsää tuoksua Jurvassa, myllyä joen varrella, lumpehia… Ja lähtee Alaskaan kultahippuja etsimään. Eräs vöyriläinen oli väittänyt, että senkun lapioit punaisella hiekkarannalla kultaa ämpäriin. Mutta pitkään sai hiekka kahista vaskoolissa ja sudet ulvoa vuorenrinteellä, ennenkuin kullanväriä näkyi.

Toiset jäivät, toiset palasivat. Ei parane tässä kertoa, ketkä mainituista. Ja kuka se sanoikaan, että minä lähen takaisin Suomeen, lähepä sinäkin Saalströmmi. Johan me on tää nevejerkki nähty!

xxxxx

Mai Tolosen teoksessa on hyvä ote. Se tarjoaa ajankuvaa ja kertoo asioista pienen ihmisen tasolta. Kun oma maa jätettiin, toimeentulohuolet eivät ehkä olleet ainona syynä.Tämänkin tarinan henkilöillä on omat salaisuutensa. Kirjassa on erinomaiset filmilliset ainekset. Huumoria ei ole unohdettu, eikä lyyrisiä kuvauksia puutu. Jos vielä murteita olisi kunnolla hyödynnetty…

Kaarina Naski

Asiantuntijan siivellä on mukava matkustaa

 

Juurilta siiville – Lastuja ladun varrelta, 270 s. OK-kirja.

 

Kansielementit täydentävät osuvasti kirjan nimeä. Tekijän idean toteutti Jouni Korkiasaari. Kuvat Siru Pesälä ja pixabay.com

Päättyneenä talvena suomalaiset usein päivittelivät, että ”pakkasta on kuin Siperiassa”, vaikka toteamus on enemmänkin oletusperäistä? Kun Olavi Koivukangas sanoo: ”Olen käynyt Siperiassa heinäkuussa, ja harvoin olen palellut niin paljon kuin silloin”, siinä sen sijaan on repliikki kokemuspohjalta. Saman miehen asiantuntemukseen voidaan luottaa, jos halutaan tietää Siperiaan 1800-luvulla viedyistä suomalaisista rangaistusvangeista. Tai Australian skandinaavisesta siirtolaisuudesta ennen toista maailmansotaa. Jälkimmäisestä hän pystyy puhumaan väitöskirjan verran.

Professori Koivukangas (s.1941) tunnetaan vahvasta pohjalaisesta identiteetistään. Hän on sukunsa päämies, evijärveläisen Koivukankaan talon 15. isäntä Kustaa Vaasan maakirjoista lähtien. Että hän on ollut siirtolaisuutta koskevien tärkeiden hankkeiden alullepanija ja läpiviejä Suomessa, selittyy paljolti juuri sillä, että hän on Etelä-Pohjanmaalta, isoin joukoin meren yli lähteneiden maakunnasta. Opinnot ja elämäntyö Siirtolaisuusinstituutin johtajana Turussa näyttävät ulkopuolisesta kuin etukäteen suunnitelluilta. Johtotähti on ollut kirkas, ja se havainnollistuu lisää kirjallisessa tuotannossa. Koivukankaan tuorein teos ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ja on omistettu nykynuorisolle tunnuslauseella: ”Lentäkää vastatuuleen, niin siipenne vahvistuvat.”

Kirja perustuu tekijänsä vuosikymmenten varrella pitämiin puheisiin ja laatimiin kirjoituksiin. Eri kohderyhmille suunnattuina ne ovat lisänneet yleistä tietämystä maastamuutosta ja ulkosuomalaisuudesta ja muodostavat nyt koottuina mielenkiintoisen kokonaisuuden. Keskeisenä ajatuksena on oman identiteetin tunteminen ja sen säilyttämisen tärkeys, joka todentuu myös kirjaan päätyneiden yksilöiden vaiheissa. Menestystarinoissa mainitaan mm. aikansa tunnetuin amerikansuomalainen Emil Hurja (1892-1953) sanomalehtimies, poliittinen vaikuttaja ja liikemies.

Koko pitäjä kohisi

Niin itsestään selvä asia siirtolaisuus on suomalaisittain joskus ollut, että siihen suhtauduttiin muotiasiana. Kun savolaiset lähtivät kotiseuduiltaan Helsinki- tai Kotka-nimiseen Amerikkaan, pohjalaiset varustautuivat vähän pitemmälle matkalle Minnesotaan ja Michiganiin. Siirtolaisen matkalaukussa oli Koivukankaan mukaan äidinkieli ja oma murre, kodin tavat ja perinteet, usein myös Raamattu – mutta myös viehtymys suomalaiseen paloviinaan. Teoksen erityinen huumoritäky on poiminto kirjailija Ilmari Turjan pakinasta vuodelta 1959. Turja kirjoittaa, että ”Amerikkaan lähtö oli minun lapsuudessani niin yleistä, että kun jossakin takkavalkealla toimitettiin, että Tursoon Jussi oli lähtenyt Ashtapulaan, niin kukaan ei ollut tietääkseenkään. Mutta jos joku sanoi, että Sundqvistin Jussi on lähtenyt Helsinkiin, niin koko pitäjä kohisi, että – vai Helsinkiin, mitä se nyt Helsinkiin… oottako kuullu, että Jussi on mennyt Helsinkiin… mitä jutinan tähre se Helsingissä…”

Siirtolaisuusilmiötä hyvinkin sivuavana tapahtumana mainitaan tasan sadan vuoden takainen historiakuva. Tammikuun 1918 lopulla valkoiset joukot valtasivat Pietarsaaren, jolloin laukaustenvaihtoa syntyi mm. Amerikankadulla, joka on saanut nimensä Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukaan. Järviseudulta oli vuonna 1899 lähtenyt runsas tuhat siirtolaista Amerikkaan. Joka neljäs palasi, miehet useammin kuin naiset ja naimisissa olevat naimattomia useammin. Taaloilla saatiin sitten kotitila lunastetuksi omaksi.

Suomen itsenäistymiseenkin ottivat nimenomaan siirtolaiset aavistuslähdön, selviää teoksesta. Australiassa pidettiin Suomen ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhla 1917 useita kuukausia ennen oikeata H-hetkeä. Venäjän vallankumouksesta oli luettu, ja siinä sitä oli aihetta suomalaisittain eläköön-huutoihin. Itsenäisyyspäivän luontoisia olivat myös siirtolaisten juhannusjuhlat niiden ollessa suurimmillaan kolmikymmenluvulla New Yorkin alueella. Niille jatkona voidaan pitää vuosittaisia FinnFestejä, joille osallistuu tuhansia ihmisiä. Vastaavanlainen tapahtuma on Kanadan Suomalaisten Suurjuhlat.

Kun olis siivet

Siirtolaisiin keskittyvä kirjallisuus niin uudessa kuin vanhassa maassa on myös ollut Koivukankaan luupin alla, samoin siirtolaislehdet. Ja moniko on tullut ajatelleeksi tai tietää, että australiansuomalaisia osallistui Australian joukoissa niin ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan ja Vietnamin sotaankin.

Kirjailijan siivellä – teemassa pysyäksemme – on mukava matkustaa, ja jotta voitaisiin palata lähtöruutuun, tämän jutun alussa mainittuun Matti Unkuriin, on todettava, että yksi Koivukankaan merkittäviä saavutuksia on ollut Siperiasta Siirtolaisuusmuseoon Seinäjoelle hankittu Matti Unkurin talo. ”Ylihärmän poika on palannut kotiin takaisin lakeuksille.” Sama kaunis ajatuskuvio on vauhdittanut ulkosuomalaisten muistolehdon ja hautamuistomerkin aikaansaamisen Peräseinäjoen hautausmaalle. Sieltä on saanut viimeisen leposijansa myös suomalainen kestävyysjuoksija Ville Ritola, Pariisin olympialaisten kuuden mitalin mies. Ritolahan oli amerikansiirtolainen, taatusti tunnetuimmasta päästä.

Erään vähemmän maineikkaan vanhan merimiehen itkuisella äänellä siirtolaisjuhlassa lausumat sanat on myös ikuistettu Olavi Koivukankaan kutsumuksellisuutta uhkuvaan kirjaan. Ne olisivat varmasti liikuttaneet/hymyilyttäneet Ritolaakin: ”Saatana kun olis siivet ja lentäis Peräseinäjoelle!”

Kaarina Naski

Piiraat tekevät kauppansa mantereella kuin mantereella

Valmiina kuin partiolaiset. Vasemmalta Anja Vilkkilä, Marja-Leena Suni-Baty, Eeva Jaatinen ja lumilintuja edustava porilainen Sirpa Vilkuna-Räty.

Menepä minne päin maailmaa tahansa, aina törmäät karjalaisiin. Ja kohta huomaat, että heidän seurassaan viihtyvät kaikki, olivatpa kotoisin mistä tahansa tai vaikkeivät mistään. Joustavan luonteensa lisäksi heillä on nimittäin eräs merkittävä avu. He osaavat paistaa piiraita, karjalanpiirakoiksi nimettyjä. ”Eihä se oo lauvvantak eikä mikkää jos ei oo piirait.”

Edellä olevan sanonnan voisi Floridan suomalaisyhteisössä muuttaa muotoon: Eihän ne ole myyjäiset eikä mitkään, jos ei ole piiraita. Floridan Suomalaisen Lepokodin (Finnish American Rest Home) vapaaehtoistyössä tämä on selkeästi huomattu. Tuhannen piirakan voimalla valmistaudutaan talven sesonkikuukausina vastaanottamaan myyjäisväkeä. Ja vain hyvän käytöksen säännöt estävät kaikkein piirakanhinkuisimpia etuilemasta jonossa…

 

Lepokodin Ystävät on kohdeyhteisönsä suurin lahjoittaja. Vuosittain kymmeneentuhanteenkin dollariin nousseella summalla on voitu avustaa Lepokotia sen välttämättömissä hankinnoissa, koskivatpa ne apulaitteita tai vaikkapa sisustusta.

Sulo Haverinen (etualalla) ja Tapio Salin näyttävät, miten miehiset jauhopeukalot toimivat. Ja Arja Heinonen sekä Sirpa Vilkuna-Räty hoitavat mallikkaasti omaa tonttiaan.

Yhdistyksen rahastonhoitajana toimiva Tapio Salin – Nurmijärveltä kotoisin oleva sähköinsinööri suoritetuilla loppututkinnoilla Drexelin ja Penn Staten yliopistoista – on, samoin kuin vaimonsa Anja, amerikansuomalainen monen vuosikymmenen kokemuksella. Tuona aikana he ovat päässeet hyvin perille paitsi suomalaisten halukkuudesta osallistua vapaaehtoistoimintaan myös mitalin toisesta puolesta, taipuvaisuudesta keskinäiseen eripuraisuuteen, joka on tietty piirre suomalaisuudessa. Tämän Salin tuli huomaamaan niin kaudellaan Suomi Talon puheenjohtajana kuin ollessaan lepokodin johtokunnassa. Toinen asia on, että non-profit järjestöillä alkaa hänen mukaansa olla aina vain tiukempaa jäsenistön ikäännyttyä. -Toiminta on itse katettava, tappiolla ei USA:ssa voi toimia pitemmän päälle, Salin sanoo. Viisainta olisi hänen mukaansa rakentaa kokonaan uusi moderni talo vanhuksille johonkin toiseen paikkaan, jolloin saataisiin helpommin asukkaita myös amerikkalaisista, suomalaisia potentiaalisia tulijoita kun on yhä vähemmän. Vanhat rakennukset vaativat korjauksia ja huolenpitoa, mikä ei ole halpaa sekään, ja lisäksi ne häviävät kilpailussa pahasti nykyaikaisten paikkojen kanssa.

Anja Salin korostaa kuuman uunin merkitystä hyvän lopputuloksen kannalta, olivatpa sitten kyseessä riisi- tai perunapiirakat. Itsestään selviä asioita ovat hyvä täyte, voi ja oikea jauhosekoitus taikinaan.

Myös kyseisen tukiyhdistyksen puheenjohtaja ja Lepokodin johtokunnan nykyinen jäsen Seija Botty van den Bruele (syntynyt Sonkajärvellä Pohjois-Savossa) toteaa, että tuntuu siltä, että ”Ystävien” työtä ei aina ja kaikin tahoin arvosteta. Silti hän suhtautuu positiivisesti tulevaisuuteen. -Paljon epäkohtia on saatu korjatuksi ja ollaan taas menossa eteenpäin…

Savolaiseksi aika hyvä karjalainen

Sanotaan, että kukot ovat savolaisen keittiön kruunu, eikä Hilja Lievonenkaan käy sitä kiistämään, mutta jatkaa että kyllä harjoitus tekee mestarin savolaisestakin piirakanpaistajasta. Hän on muuttanut Kuopiosta Floridaan ja toiminut 40 vuoden ajan sisustusalan yrittäjänä. Lievosen kolme nyrkkisääntöä piirakoiden onnistumiseksi ovat hyvä taikina, sopiva puuro ja tekijän into. -Taikina on terveellistä, onhan ruisjauho siinä pääaineena. Munavoi on tietysti rasvaista, jos joku sitä ajattelee, mutta sen käyttäminenhän on omassa harkinnassa, sanoo Hilja Lievonen ja antaa sen suurempia kehuskelematta täyden kympin Lepokodin Ystävien piirakoista. Omakohtaisesti hän pitää piirakantekoa hyvänä harrastuksena mukavien ihmisten seurassa. Samaa mieltä ovat Lepokodin Ystävien apuemäntä kuopiolainen Anja Vilkkilä ja kaimansa, pohjalainen Anja Salin, pääemäntä.

Ei huolta, kun taito on käsissä. ”Tekköö siit sit kukkoo tai piirast…”, voisi tohmajärveläinen Katri Rajaniemi sanoa.

Molemmat Anjat ovat reissanneet miestensä mukana amerikanmannerta pitkin ja poikin ja olleet oman monipuolisen toimeliaisuutensa myötä vaikuttamassa myös puolisoittensa edustaman suomalaisen insinööritaidon nauttimaan arvonantoon Yhdysvalloissa. Vilkkilä on ollut nykyisistä jäsenistä pisimpään ystävätoiminnassa ja oli aikanaan myös Laura Piirosen opissa. Piironen oli ensimmäisiä karjalaisia, joka opetti piirakantekotaitoa Floridassa. Nykyisin Vilkkilästä voi sanoa, että hän on savolaiseksi aika hyvä karjalainen. Hän on nimittäin kuulunut jo pitkään Floridan Karjalaisiin. Salin puolestaan korostaa sitä, että kun piirakanpaistajat ovat paljolti Yhdysvalloissa työnsä tehneitä eläkeläisiä, eri puolilta Suomea tulleita siirtolaisia, niin yhdessäolo on rikkautta.- Se mikä vielä kruunaa työn, on vanhuksilta saatu kiittävä ja arvostava palaute.

Taito säilyy ja siirtyy

Jotkut ovat mukana kahdessa polvessa, kuten Ensosta lähtöisin oleva Liisa Suni ja hänen tyttärensä Marja-Leena Suni-Baty, jotka edustavat karjalaisia tässä joukossa, samoin kuin vaikkapa tohmajärveläiset sisarukset Katri Rajaniemi ja Eeva Jaatinen ja joutsenolainen Sulo Haverinen. Joistakin on tullut melkein-karjalaisia aviopuolisonsa myötä. Näin on käynyt Kangasalalta kotoisin olevan Ruotsissa syntymässä käyneen Anne Kettusen, joka on naimisissa Lepokodin kiinteistönhoidosta vastaavan Pekka Heiskasen kanssa. Pekka on Joutsenosta, ja Pekan täti oli tunnettu pitokokki, joka ammatti sivuaa Annen omaa. Anne Kettusella on nimittäin oma catering-firma, ja hän on kuusikymppisenä tosi kuopus Lepokodin Ystävissä, jonka jäsenistön keski-ikä on kahdeksissakymmenissä. Mutta Annen ammattilaisena antamia neuvoja kuunnellaan tarkoin. Eikä hänkään jätä saamiaan vinkkejä huomiotta.

Johan se puuro hupeni, vaikka sitä oli olevinaan koko kylälle, nauraa ”rykmentti”. Oikealta Liisa Suni, Anja Vilkkilä, Hilja Lievonen ja Kaarina Väisänen, joka ennen Floridaan tuloaan oli paistanut viimeksi piiraita talouskoulussa. Väisänen siirtyi Meilahdesta hoitajaksi Kennedyn sairaalaan 1981. Taustalla Anja Salin, ja pöydän päässä työn touhussa Anne Kettunen, joka tietää että pyöreä riisi on puurossa aa ja oo. Sitä ei kaikin ajoin seudulla saa.

Jos Annella oli äitipuolensa kautta ”aivan hurmaava Karjalan mummu”, niin samaa voi sanoa Lepokodissa apuhoitajana työskentelevä Arja Heinonen miehensä Rayn äitipuolesta Miina-mummosta. -Hän tuli meille kylään Connecticutiin 1976 siskonsa kanssa. Sen noin kolmen viikon aikana, jonka he meillä olivat, Miina-mummo opetti minulle tamperelaiselle piiraitten ja ruisleivän tekoa kädestä pitäen, ja olen painanut opetuksen visusti mieleen. Hän oli myös ompelija ja ompeli minulle valmiiksi mekon, joka oli jäänyt itseltäni keskentekoiseksi. Tämä taituri oli kaikille aina herttainen ja avulias, eikä varmaan tykännyt pahaa, vaikka joutuikin lomallaan töihin.

Piirakat on somasti pakattu. Eikun ostajat sisään!. Kaarina Sorakari on yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on kotoisin Virolahdelta ja toimi lentokenttävirkailijana New Yorkissa vuodesta 1960. Floridassa hänet tunnetaan kokin taidoistaan. Kotiseudulla ei tehty karjalanpiirakoita, lautasenkokoisia perunapiirakoita kylläkin. Ja perinneruoka oli hapanvelli. Samoin kuin toisaalla Suomessa vaikkapa mustamakkara, hapankaalikeitto, mykyrokka, klimppisoppa, leipäjuusto ja kropsut.

Kurkijokelainen Ray Heinonen kertoo, miten hänen kotonaan tehtiin sata piirasta joka lauantai. -Illalla sitten syötiin piiraita munavoilla. Lisäksi aina lihapottia saviruukusta ja hieman imellettyä perunalaatikkoa ja lanttu- tai porkkanalaatikkoa, juomaksi piimää ja maitoa, kesäisin usein kotikaljaa. Myöhemmin Miina-mummo leipoi veljelleni ja minulle kahta sorttia piiraita meidän siitä tietämättä, kunnes kuulin kerran hänen sanovan jollekulle: ”Urpol (Ray) mie teen vähä pehmosempii, vaa Jukal pittää olla rapakka”. Oli kai huomannut mielitekomme. Miina-mummolla kakkara pyöri kaulimen alla käsin koskettamatta.

Heinonen sanoo ihmetelleensä, miten kukaan voi saada yliherkkyysoireita piiraista, mutta sellainenkin tapaus on tiedossa. Jo edesmenneen kurkijokelaisen, Loimaalla asuneen Antti Läärän kuultiin lausuvan: ”Mie ko oon allerkine piiraan syvämmelle, ni mie en sitä siiä syyvvä.”

Kun piiraista tuli karjalanpiirakoita

Koska piiraitten iästä karjalanpiirakoiden nimellä on erilaista tietoa, lainataan tässä kurkijokelaisen kotiseutuneuvos Eino Vepsän tietoutta: ”Vanhoista ajoista alkaen karjalaiset kehittivät piirakoitaan kokeillen erilaisia muotoja ja täytteitä. Vuosisatoja niitä paistettiin ainoastaan Itä-Suomessa suhteellisen pienellä alueella. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ne levisivät karjalaisten myötä läntiseeen Suomeen. Huomattavaa on, että Karjalassa oli piiraita tai piirakoita. Nimi karjalanpiirakka syntyi siis vasta sotien jälkeisessä läntisessä Suomessa.”

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

Suomalaissiirtolaisten jälkeläiset siirtyneet salongin puolelle Kanadassa

 

 

Päivätyön ja kaiken aktiviteetin ohella Irina Ilmokari on myös toiminut kulttuurimatkojen oppaana ja tutkinut suomalaisten siirtolaisten historiaa sekä Kanadan että USA:n puolella. Niin ikään hänet tunnetaan ahkerana lehtikirjoittajana. Nyt puheena olevaa kirjaa edelsi suomalaisen satukirjan käännöstyö, ja parhaillaan on valmisteilla teos kanadansuomalaisten urheilutoiminnasta.

Kanadansuomalainen Irina Ilmokari on tehnyt vuosisataisen matkan siirtolaishistoriaan ja seurannut kaivos- ja metsätöihin sekä piikomaan lähteneiden suomalaisten työläisten jälkipolven sijoittumista kanadalaiseen elämänmenoon ja yhteiskuntaan. Ja yhtä ylpeydellä kuin kyseinen kohderyhmä ja varmasti myös vanhan kotimaan väki suhtautuvat tähän tarinaan, yhtä vähän yrittää salata iloaan ja ylpeyttään heistä teoksen laatinut Ilmokari. Ja miksi salaisikaan kun samaistuu itse moderniin siirtolaispolveen, joka on hankkinut tietämyksensä yliopistossa mutta omaksunut lisäksi myötäsyntyisesti varhaisten maahanmuuttajien sitkeyden ja sisun. Jos ne ovat vieneet hänet ”salongin puolelle” , niin samoin on käynyt koko tämän sisältörikkaan, painoasultaan houkuttelevan kirjan kohderyhmän. Iso osa kanadansuomalaista väestöä on jo aikaa sitten harpannut metsätöistä yritysten johtoon, kirjan nimenä on From Lumber Camps to Corporate Corridors – Finns in the Toronto Area.

 

Teoksen taustalla ovat projektit Suomi 100 ja Kanada 150 vuotta – Kanadahan itsenäistyi emämaa Britannasta 1867. Selväksi on tullut, että juhlavuosi sai runsaasti huomiota, ja erikoispiirteenä Kanadassa oli juuri näiden kahden merkittävän tapahtuman ajallinen yhteys. Kanadansuomalaiset kokivat juhlivansa tuplasti! Kyseisen teoksen alkulehdillä on mm. Suomen Ottawan suurlähetystön tervehdys. Suurlähettiläs Vesa Lehtonen puhuu kauniisti Kanadan ja Suomen pitkäaikaisista hyvistä suhteista sekä siirtolaisten tuliaisinaan tuomasta ja säilyttämästä sekä uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista, jopa Finglishistä, kahden kielen sekoituksesta kiehtovana ilmiönä uudessa maassa.

-Kirjan tarkoituksena on huolehtia arvokkaan kulttuuriperinnön säilymisestä, Suomi-imagosta sitä suuremmalla syyllä, että se on vähän kerrassaan siirtymässä nuoremman siirtolaispolven kiinnostuksen varaan, sanoo Irina Ilmokari. -Kanadassa on enää 13 % koko väestöstä sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat suomea joka päivä, ja uusien tulokkaiden määrää on rajattu.

Ilmokari kertoo, että sen jälkeen kun Kanadan hallitus uudisti maahanmuuttopolitiikkaa niin, että enää ei saa suosia ketään – esimerkiksi pohjoismaalaisia niin kuin ennen, suomalaisten maahanmuuttajien vuosittainen määrä putosi ja on nyt noin 200 vuodessa. Samalla kun vaaditaan noudatettavan tasapuolisuutta, pidetään huoli myös siitä, etteivät kanadalaisten työpaikat ole vaarassa. Sen sijaan firmat, jotka tarjoavat työpaikkoja tai investoivat maahan, ovat tervetulleita.

Kiintoisa ura

Kun helsinkiläinen Ilmokari lähti aikanaan tyttöystävänsä kanssa seikkailumielellä kieltä oppimaan Kanadaan, ei hän arvannut, että siitä maasta tulisi hänen kohtalonsa. Hän aloitti kauppatieteitten opinnot Yorkin yliopistossa ja oli pian mukana myös kanadansuomalaisten kulttuuritoiminnassa. Meriittinään Ilmokarilla on kaupan alan ylempi korkeakoulututkinto jatkotutkintoineen, ja työurallaan hän on toiminut huomattavissa finanssialan virkatehtävissä. Vuonna 2000 hänet valittiin ensimmäisenä naisena Toronton Seudun Osuuspankin johtokunnan puheenjohtajaksi. Omalla panoksellaan hän on lisäksi edesauttanut suomalaisen teknologian, innovaatioiden ja designin esilletuloa ja yleiskulttuurista huomioimista kanadalaisessa yhteiskunnassa.

Erityispiirteenä Toronton suomalaiselle raivaajasukupolvelle oli, että siihen kuului erityisen paljon käsityöläisiä, esimerkiksi räätäleitä, joista ensimmäisenä 1887 vähäkyröläinen, Michiganin osavaltiosta muuttanut James (Jaakko) Lindala, jonka liike Iso-Paja tuli alueella pian tunnetuksi. Yrittäjähengellä Kanadan suomalaisväestön piirissä onkin pitkät perinteet, ja siihen pohjaa monien tunnettujen suomalaisyritysten näkyvä esilläolo maassa.

Laulun arvoisia

Kanadassa painetussa teoksessa on 208 sivua, ja se on ulkoasultaan iloinen ja puoleensavetävä. Graafinen suunnittelu Lenny Lishchenko. – Kirjaa on saatavilla Lake Worthissä Floridassa seuraavista paikoista: Aimo Travel, Suomi Talo ja Kerhotalo, Torontossa: Agricola Church ja kirjoittaja (email irina9@sympatico.ca) sekä Helsingissä Suomi-Seura.

Lukemattomien yksittäisten siirtolaisten tarinat eri vuosikymmeniltä ovat yhtä vetoavia kuin vaikuttavia. Maahanmuuttajat ovat nähneet lastensa koulutuksen ensiarvoisen tärkeänä seikkana, ja tuloksellista se onkin ollut, kanadansuomalaisia on aitiopaikoilla eri elämänaloilla, ja osana sitä tänä päivänä on Suomesta myöhemmin tullut, jo valmiiksi koulutettu siirtolaispolvi. Teos esittelee sivukaupalla Kanadan tieteessä ja taiteessa, armeijassa, kunnallispolitiikan ja kaupan alalla ansioituneita henkilöitä, joilla on suomalaisen korvissa ihan samoilta kuulostavat nimet kuin naapurintytöillä ja -pojilla vanhassa maassa. Sukutaustaltaan he ovat kuka Toholammilta kuka Vaasasta, Turusta, Tampereelta, Kotkasta tai Viipurista. .. Kiintoisia elämänvaiheita, joissa saattaisi olla jo yksittäisinäkin kirjan ainekset eli niin kuin ansioitunut lauluntekijä Veikko Lavi aikanaan viisaasti sanoi: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Silmissä vilahtelevat Suomen sotavuodet, esille nousee vaikkapa Miss Suomi 1945 Irja Alho, ja saadaan tutustua korkean suomalaisen kunniamerkin saaneisiin, mm. Mannerheim-ristillä palkittuun karjalaiseen Ben Järvenpäähän. On pitkän matkan juoksijoita, kuten Keijo Taivassalo, joka useita maratoneja elämänsä mittaan juostuaan voitti vihdoin vuoden 2014 Bostonin maratonilla ikäsarjansa 75+. Suomalaiset perinteet, eikä ruoanlaitto niistä vähäisimpänä, ovat kanadansuomalaisilla arvossaan. Siirtolaisperheissä leivotaan pullaa ja ruisleipää, jopa karjalanpiirakoiden tekotaito on monilla tallessa.

Isot suomalaiset yritykset ja konsernit Finnairista Fiskarsiin, Kalevala Koruun ja Marimekkoon, Koneesta Metsoon, Nesteeseen, Nokiaan, Kemiraan ja Wärtsilään on esitelty tyylikkäästi, ja tässä tulee erityisesti arvoonsa teoksen laadukas värikuva-aineisto. Yritystoimintaa pienemmissä puitteissa esitellään myös kattavasti, ja sekin on todella hämmästyttävän laaja-alaista, hammasklinikoista saunaan, turkisyrityksistä taidegallerioihin, kiinteistöalalle ja lakitoimistoihin. Jos luulimme, että Suomi on pieni, niin maailmahan se vasta pieni on. Ja paljolti suomalaisten rakentama!

Irina Ilmokarin teos tulee havainnollistaneeksi omalla tavallaan Kanadan ja Suomen hyviksi tiedettyjä kahdenvälisiä suhteita. Mailla on paljon yhteistä niin kielipolitiikan, hallinnon kuin maantieteen ja luonnonvarojen alalla. Molemmat maat ovat innovatiivisia huipputeknologian yhteiskuntia ja omaavat yhteisiä arvoa muun muassa kehitysyhteistyössä, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden osalta. Yhteistyötä tehdään yhä aktiivisemmin eri aloilla ja kansainvälisissä järjestöissä.

 

Kaarina Naski

 

Mies rakentaa talon, nainen tekee siitä kodin

 

Fil. tri Sirpa Aho tietää remonteista yhtä paljon kuin moni mies. Hän on oppinut matkan varrella. Vanhat kiinteistöt vaativat tarkoin ajoitettua huoltoa, ettei satu pahoja yllätyksiä. Ennen saatiin yksityisiltä testamenttilahjoituksia, nyt sellaiset ovat harvinaisia. Suomi Talon varustaminen myrskyikkunoilla voitiin kuin ihmeen kaupalla taannoin toteuttaa newyorkilaisjärjestöltä tulleella lahjoituksella. Eikä kululistan loppupäätä näy, mutta vapaaehtoistyö on vastaavasti ”hyvässä hapessa”.

Floridan suomalaisten keskeinen alue Palm Beach Countyssa – Lake Worth ja Lantana – oikein pursuaa nykyisin naisenergiaa. Suomi Talon ruorissa on ollut jo muutaman vuoden Sirpa Aho, ja kun Kerhotalonkin uudeksi johtajaksi valittiin nainen Suvi Katriina Manner, tämä kertoo ulkopuolisen silmissä yhteisön uusista tuulista, modernista suhtautumisesta ja tasa-arvon toteutumisesta.

Eikä vähiten siksi, että aina silloin tällöin nostetaan julkisuudessa esille kysymys amerikansuomalaisten ”eripuraisuudesta”, siitä mikseivät he sovi saman katon alle. Ollaanko nyt kenties vähän kerrallaan matkalla myös järjestöjen yhdistymiseen. Mitä sanovat akateemisen koulutuksen omaavat klubien puheenjohtajat, Sirpa ja Suvi?

 

Vaikka joku olisi muuta luullut, ei tämä ole lainkaan ykkösasia, eikä edes asialistalla. Sirpa Aho perustelee seuraavasti: -Kaikki on mahdollista juhlapuheissa, mutta kun suomalaisilla pitää Suomessa olla tusina puoluetta ja useita uskonsuuntiakin, niin en voi lakata ihmettelemästä sitä energiaa, mikä täällä pannaan Suomi Talon ja Kerhotalon yhdistämispohdintoihin. Meillä on kaksi klubia, koska IWW:n jäsenet vuonna 1944 erkanivat Suomalaisesta klubista ja perustivat Finnish Workers Educational Clubin. Molemmat ovat toimineet jo 74 vuotta, odotetaanko yhdistymisen tapahtuvan vuoden, kahden vai viiden päästä? Eniten asiaa jauhavat ne jotka vähiten osallistuvat toimintaan.

Ja näin vastaa Suvi Katriina Manner: -Kummallakin talolla on rikas historia, ja olisi surullista sulkea toinen. Uuden johtokunnan kanssa haluamme pohtia, mikä visio meillä on American Finnish Clubille. Uskon, että on mahdollisuuksia säilyttää omaleimaisuus, se että talot olisivat toiminnaltaan tarpeeksi erilaisia ja että kaikille suomalaisille ja suomensukuisille ja meistä pitäville – ystävillemme – olisi monipuolista tarjontaa. Tärkeintä mielestäni on pyrkiä opettamaan uusille sukupolville suomalaisuutta ja tehdä yhdessä niitä asioita, jotka tuovat meitä täällä asuvia yhteen suomalaisina ja suomalaistaustaisina.

Jos ja kun ”haalit” jatkavat erillään, sitä ei nähdä huolenaiheena kummassakaan leirissä. Aho korostaa, että Suomi Talo on alusta lähtien toiminut omalla pohjallaan ja tullut toimeen tapahtumien tuotoilla ja jäsenten avustuksella, ilman ulkopuolista apua. Toiminta on perustunut iloiseen yhdessäoloon, joustaviin järjestelyihin ja kaikkien viihtymiseen kotoisalla suomen kielellä.

Yhtä lailla Kerhotalolla luotetaan siihen, että erilaisia toimintoja suomalaisen kulttuurin välittämiseksi täkäläisille riittää, niin kuin aiemminkin, eikä keinovarastoa tulojen kartuttamiseksi ole käytetty loppuun; tilojen vuokraaminen esimerkiksi on tällainen keino. Kunhan uuden johtajan myötä saatu uusi johtokunta pääsee kunnolla vauhtiin, niin….

Olen ylpeä taustastani

Suvi Katriina Manner on yhtä hyvin yliopistollisten tutkintojensa kuin lahjakkuutensa ja luonteensa mukaisesti kulttuurivaikuttaja. Hän laatii ohjelmia niin Kerhotalolla kuin työpaikassaan kirjastossa ja heittäytyy itse peliin mukaan. Laulaa, soittaa, näyttelee, jumppaa. Hän on vapaaehtoistyössä amerikansuomalaisten parissa milloin missäkin ja on kiinnostunut siinä kansallispuvuista kuin historiallisiin roolihahmoihin pukeutumisesta. Milloin hän on Auntie Mame, millloin kauniissa renessanssiasussa, kuten kuvassa.

Ulkosuomalaiset nauttivat vanhassa kotimaassa arvonantoa, ja myös Floridassa vierailleet poliitikot ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä suhtautumisessaan ”pikku Suomeen”, sen taisteluun kuluviidakossa. Mutta poissa silmistä, poissa mielestä. Edes varteenotettavaa määrää äänestäjiä ei ole noteerattu päätellen siitä, että avustushanat ovat olleet visusti kiinni. Suomen satavuotisjuhlavuonna haettiin valtioneuvoston kansliasta tukea juhlatilaisuuksiin, mutta ilman jäätiin, kuten jäivät tiettävästi ulkosuomalaiset muuallakin.

Siihen että kesämaan amerikansuomalaiset ovat säilyneet yhteisönä, olkoonkin että jakautuneena näin kauan, on selityksenä se, että luottamushenkilöt kulloisellakin vuosikymmenellä ovat hoitaneet tunnollisesti tehtävänsä ja pitäneet joukkonsa ehyenä ja talkoohenkisenä. Mikä on muuttunut tai muuttuu kun nainen on pomona?

-Olen hyvin ylpeä taustastani, koska suomalaiset ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa naisen asema on paljon parempi kuin monessa muussa maassa, toteaa Kerhotalon johtaja. -Meillähän on ollut jopa naispresidentti! Minun isoäitini hoiti maatilaa ja toimi myöhemmin myös yrittäjänä. Hän oli vahvaluontoinen ihminen, kuten äitinikin, joka oli hyvin toimelias, vetämässä monenmoista hommaa. Oma luonteeni on auttanut siinä, että minulla oli jo varhain tarve järjestää yhteistä ohjelmaa, ohjata ihmisiä esimerkiksi synttäreillä. Nyt leikitään sitä, nyt harjoitellaan näytelmää… Eihän tässä tanssissa noin tehdä vaan näin…

Suvi heläyttää naurun, mutta jatkaa pian pohdiskellen. -Minusta naiset osaavat olla ehkä diplomaattisempia ja hienotunteisempia. Ainakin niistä miehistä, jotka pomottavat, tulee helposti negatiivinen kuva. On osattava ajatella miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Panostan positiiviseen yhteistyöhön ja toivon jäsenistöltä aloitteita. Vaihtelu ja vaihtoehdot ovat paikallaan.

Sirpa Aholla on jo muutaman vuoden tuntuma nykyiseen työhön, jonka hän on kokenut yhtä haastavaksi kuin opettavaiseksi. -Se on antanut paljon, olen saanut tavata suuren joukon aivan ihania ihmisiä, enkä olisi jatkanut, jollei täällä vallitsisi niin hyvä henki.

Kylillä puhutaan

Aho myöntää, että ”kylillä” liikkuu monenlaista juttua ja että joskus ollaan täällä toimivien muiden suomalaisten organisaatioiden kanssa törmäyskurssilla. -Miehet koulutetaan jo armeijassa käskyttämään. Toivon, ettei ”kukkotappeluja” vastaisuudessa tarvita. Hyvällä tahdolla päästään pitkälle. Vastavalitun ”naapurihaalin” johtajan kanssa olemme ennestään tuttuja, enkä epäile yhtään, etteikö yhteistyö vastakin sujuisi. Vapaaehtoisvoimin toimiva orgnisaatio kaipaa ennemminkin ohjausta kuin käskytystä. Sanotaan, että mies rakentaa talon, mutta nainen tekee siitä kodin. Mielestäni onnistunut johtaminen on kuitenkin lähinnä kiinni kunkin persoonasta, ei sukupuolesta. Tärkeimpänä näen kaikkien ihmisten kunnioittamisen.

 

-Suomi Talon asioitten lomassa on aivan ihana hoitaa omaa puutarhaa, ommella, lukea, käydä järvellä ajelemassa, koota valokuvakirjoja lapsenlapsista, ja tottakai, käydä tapaamassa heitä, Sirpa sanoo.

Amerikansuomalaisten keulakuviksi Sirpa ja Suvi sopivat hyvin. On persoonaa, sinnikkyyttä ja eloisaa luonnetta. Merimaskussa syntynyt Sirpa on äitinsä puolelta Karjalasta Kivennavan Pimiöitä ja isänsä puolelta Rymättylästä Varsinais-Suomesta. Nukenvaatteitten ompelu ja lukeminen olivat tytön harrastuksina. Molemmista oli hyötyä myöhemmin, niin kuin kotona edellytetystä jämptiydestä. Kotitöistä ei laistettu, mutta kirja sai olla kaverina tiskatessakin, kun keksi virittää sen pyykkipojilla vadin yläpuolelle! Nelilapsisesta perheestä kolme kirjoitti ylioppilaaksi, Sirpa muiden joukossa. Sitten opiskelemaan Turun yliopiston Biokemian laitokselle, 70-luvun kuluessa syntyi laivanrakennusinsinööri Ari Ahon kanssa perustettuun perheeseen kolme poikaa ja ekstrana Sirpan väitöskirja. Tutkijavaihtoon Harvardin yliopistoon Massachusettsiin. Kolmen vuoden jälkeen kotimaahan, Alkon tutkimuslabraan, Japaniin, sitten Philadelphiaan ja edelleen Unileverin ihontutkimuslabraan Connecticutiin. Pienellä varaslähdöllä eläkkeelle ja Floridaan, josta oli jo aiemmin hankittu loma-asunto.

Mikset tekisi sitä tyylillä

Suvi Katriina Manner syntyi Amerikassa, mutta perhe muutti Suomeen hänen ollessaan 9 kuukauden ikäinen. Niinpä hän oppi ensimmäisenä kielenään Hartolan murteen, joka poikkesi aika lailla kirjakielestä. Naapurit Ylemmäisen kylässä olivat maanviljelijöitä ja mahtoivat ihmetellä ”tosi erikoisia” Mannereita, Amerikan ihmeitä. Eikä aikaakaan, kun Ylemmäisen ja viereisen Hotilan kylänkin väki näytteli Broadway-tyyppisiä ja muita suuria näytelmiä!

-Vanhempani saivat kylät ja kyläläiset kukoistamaan niin, että tämä huomattiin laajemminkin. Isä oli syntynyt Viipurissa ja äiti oli talon tytär Nastolasta. Teatteriharrastus luontui heiltä. Äiti ohjasi näytelmiä ja oli aktiivinen myös muissa organisaatioissa kuten Suomen Punaisessa Ristissä. Kotisairaanhoitajana hän otti minut usein mukaan laulamaan mummoille. Jo kolmivuotiaana lauloin – kunnolla keuhkoja käyttäen – Edelweissia häissä! Meillä riitti taideaktiviteetteja. Kun oli murrosiässä, muutimme taas Yhdysvaltoihin. Äkkiä en kokenutkaan olevani ykköspäästä porukassa. Kaikki oli uutta, vierasta kieltä myöten. Itsevarmuuteni muuttui epävarmuudeksi.

 

Viime vuonna kirjoitin Kalevala-muunnelman meidän kirjaston Renessanssifestivaalille, kun muut esiintyjät olivat niin kalliita ja Kirjaston Ystävien Seuralla vähän rahaa, kertoo Suvi.-Käsikirjoitus perustui muutamaan englanninkieliseen Kalevala-kertomukseen. Olin siinä kertoja sekä Louhi ja toisena kertojana ja Ilmarisena oli sopivasti mieheni Brian Smith – smith kun on suomeksi seppä. Toimistoapulaiseni Karin Hoffecker sekä alueen lapsia saatiin myös mukaan. Esitys jatkoi menestyksellisesti mm. Suomi Ohjelmassa 2017.

Opiskeluaikanakin piti vielä veivata maiden ja haaveiden väliä. Palm Beach State Collegesta Tampereen yliopistoon ja taas takaisin Yhdysvaltoihin, valtiotieteellisestä kanditutkinto ja kasvatustieteellisestä opettajan pätevyys sekä useita jatkotutkintoja Floridan Atlantic Yliopistossa (FAU) . Opetustyön jälkeen Manner sai – kirjasto- ja informaatiotieteen maisterina työpaikan kirjastossa, edelleen opiskellen, josta taas seurasi ylennyksiä kirjastoalalla. Nykyisin hän on Palm Springsin kaupungin vireän kirjaston johtaja, siviilissä rouva Smith ja 13-vuotiaan pojan äiti.

Suomessa puhutaan aivoviennistä, korkeasti koulutettujen siirtymisestä pois omasta maasta. -Itse asiassa jo 80-luvulla Bostonista Suomeen palattuani olin jopa televisiossa kommentoimassa keskustelua, kun oli suuri huoli tästä asiasta ja tutkijoiden jäämisestä ulkomaille, sanoo Aho. Suomessa kouluksensa saaneena hän sopii tähän kuvioon, mutta toisaalta hän kertoo tuoneensa muualla hankkimansa opit kotimaahan opettaessaan siellä 9 vuoden ajan. -Kun muutto muualle taas tuli ajankohtaiseksi, ei kukaan laman keskellä ja EU:n kynnyksellä välittänyt aivoviennistä. Nyt historia taas toistaa itseään.

Globaali asenne jatkuu Ahon perheessä jo seuraavassa sukupolvessa, sillä yksi pojista toimii kansainvälisen firman johtotehtävissä. -Siirtolaisena oppii huomioimaan myös vastapuolen näkökulman, Sirpa Aho tietää. -Ei ole yhtä oikeata tapaa tehdä asioita, Harvardin opetus, ”if you are going to do something, why not to do it in style”, pätee hänen mielestään edelleen.

Suvi Mannerin vanhemmille Amerikka oli mahdollisuuksien maa, kuten monille muillekin siirtolaisille. Hänen pienyrittäjäisänsä oli verotuksellisesti helpompi hoitaa firmaansa, ja yhä voi samoja motiiveja olla uusilla tulijoilla. Siitä perspektiivistä voi parhaimmillaan aueta myös isompi maailmankuva. Muita kulttuureja kohdatessaan joutuu itsekukin tarkistamaan kantojaan. Suvi sanoo arasti toivovansa vanhasta kotimaasta apurahaa joihinkin kasvatuksellisiin tapahtumiin. -Se auttaisi Suomen markkinoinnissa täällä ja huomattaisiin taatusti muuallakin.

Kaarina Naski