Suomalaistaustainen Miriam toimii Yhdysvalloissa paremman maailman puolesta

 

Miriam Heinonen luonnon mahtia ihmettelemässä Argentiinassa. Iguassun (tai Iguazún) putoukset ovat kahden kansallispuiston alueella, Argentiinassa ja Brasiliassa. Kansallispuistot liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuosina 1984 ja 1986.

Miriam Heinonen (s.1977) on amerikansuomalaisesta perheestä, isänsä puolelta Karjalasta, Kurkijoelta. Hän on niitä amerikkalaisnuoria, jotka haluavat toimia paremman maailman – ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta. Miriamilla on takanaan kahden ja puolen vuoden komennus Peace Corpsissa, rauhanjoukoissa Paraguayssa, ja vuodesta 2013 lähtien hän on toiminut villieläinsuojelujärjestön Wildlife Conservation Societyn Afrikka -ohjelmassa Bronx Zoossa New Yorkissa.

Peace Corps on Yhdysvaltain hallituksen johtama vapaaehtoisohjelma, jolla on tavoitteena tarjota teknistä apua ja edistää kulttuurista ymmärtämystä ja vuorovaikutusta. Työ liittyy paljolti asemamaan sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen. Aloitteen rauhanjoukoista teki jo senaattori Hubert Humphrey, mutta lainvoimaiseksi perustaminen tuli presidentti John Kennedyn kaudella 1961. Siitä lähtien yli 200 000 yhdysvaltalaista on liittynyt Peace Corpsiin, ja toimintaa on 139 valtiossa.

Miriamin asemapaikkana oli Loma Platan seutu ja Chacon mennoniittisiirtokunta Paraguayssa. Mennoniitit on yksi eurooppalaisperäisistä pietististisistä uskonliikkeistä, joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Miriam Heinonen kertoo työskennelleensä mm. alkuperäiskansalle tarkoitetussa terveyskeskuksessa, jossa hän auttoi väestön rekisteröimisessä ko. hoitopisteeseen. Oli myös kierrettävä talosta taloon puhumassa oman sekä ympäristön siisteyden tärkeydestä ja kartoitettava kyläläisten tapoja ja toimia arjessa tarkoituksena säilyttää ja tukea heidän elintapojaan. Perinnekäsitöiden luettelointi ja niiden markkinointimahdollisuuksien tutkiminen sekä kaupankäyntistrategiat olivat keskeisiä työssä.

Kun Loma Platassa toimiva maataloushallinnon haara esitteli paikallista teurastamoa, nuori amerikkalainen koki elämänsä järkytyksen. Yhä hän muistaa muutoin siistissä paikassa tapahtuneen nautojen ajon rampille sähköpiiskoja käyttäen ja koko säälimättömältä vaikuttaneen prosessin samoin kuin sen jälkeen teurasvuorossa olleiden sikojen kiljunnan.

Valistusta saatettiin tarvita monin kohdin, mutta mikä myös oli nuoren naisen mielestä selvästi havaittavissa, oli se että ne alueet, joilla alkuperäiskansat asuivat omilla maillaan, olivat selvästi paremmassa kunnossa kuin lukuisten eri etnisten ryhmien muodostamat asujamistot. Kun ihmiset ovat ylpeitä maasta, joihin heillä on voimakkaat tunnesiteet, se näkyy myös kaikinpuolisessa järjestyksen pidossa. Miriam Heinonen on omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen samaa mieltä monen muun kyseisiä asioita harkinneen kanssa siitä, että alkuperäiskansat pitäisi jättää rauhaan omille mailleen eikä houkutella heitä siirtymään kotikonnuiltaan muualle. Hänelle vuodet Paragayssa olivat ei-niin-helppoja mutta antoisia. Paikallinen väestö oli, vaikkakin ystävällistä, alkuun tosi kummissaan amerikkalaisen esittämistä kysymyksistä. Vastaukset he kuittasivat mahdollisimman lyhyesti ja sivuilleen vilkuillen, mikä kertoi suuresta epäluuloisuudesta. Outoja tilanteita syntyi vaikkapa ruokapöydässä, kun pöytäliinan merkitystä oli vaikea ymmärtää. Vieras pyyhki kerrankin hämillään siihen ensin kätensä ja sitten vielä hikeä niskastaan. ”Hulluja amerikkalaisia tapoja.”

Villieläinsuojelua

Heinosen seuraava pesti on ollut New Yorkissa Bronx Zoossa, villieläinsuojelujärjestön (Wildlife Conservation Society) Afrikka -ohjelmassa. Järjestön pyrkimyksenä on säästää norsut ja ja sarvikuonot sala-ampujilta. Työ on tuettu lailla, ja tähän tilanteeseen on edetty ympäristönsuojelujärjestöjen yhteisin ponnisteluin. Norsunluun ja sarvikuonojen sarvien kauppa, myynti ja osto, on sanktioitu. Suojeluohjelmaa toteutetaan globaalisti, ja Bronx Zoolla, samoin kuin muilla New York Cityn villieläinpuistoilla on siinä keskeinen merkitys. Niissä käy vuosittain 4 miljoonaa ihmistä. Kun Bronx Zoo perustettiin 1800-luvulla, siellä oli runsaat 800 eläintä. Nykyisin eläimiä on 6000 tilavissa aitauksissa 107 hehtaarin alueeella Bronx Parkissa.

Viimeisimmän aiheeseen liittyvän uutisen välitti taannoin Ylen ulkomaantoimittaja Minna Pärssinen. Kahden tuhannen kilon edestä käsinkaiverrettua norsunluuta silputtiin Wildlife Conservation Societyn tempauksessa, jolla kiinnitettiin huomiota norsunluukaupan laittomuuteen. Vientihän kiellettiin maailmanlaajuisesti jo vuonna 1989, poikkeuslupia on pienimuotoisesti vain joillakin Afrikan mailla. Esineet oli kerätty kolmen vuoden aikana poliisin takavarikoissa. Niiden tuhoaminen herätti taatusti ristiriitaisia tunteita – eikä vähiten käsityötaidon ja -taiteen ystävissä.

Kaarina Naski

Mainokset

Suomi on vielä nuori 111-vuotiaan siskonsa rinnalla

 

Oikean Suomen teillä tai niiden varsilla nähdään harvoin karjapaimenia, mutta toisin on, jos Suomi on vaikkapa Argentiinassa. Picada Finlandesa -tien juhlakulkueessa paikalliset karjapaimenet eivät herättäneet hämmästystä, ihastusta pikemminkin.

Suomi on ylpeästi 100 vuotta, mutta moniko muistaa, että maallamme on eksoottisia isosiskoja? Niinkuin esimerkiksi 111-vuotias Colonia Finlandesa Argentiinassa. Ensimmäinen suuri siirtolaisryhmä Suomesta saapui yhtenä Venäjän sortotoimien heijastumana Misionesin maakuntaan Argentiinaan vuonna 1906 Arthur Thesleffin johdolla. Ja kun Colonia Finlandesa täytti sata vuotta 2006, juhlijoina oli väkeä sekä emomaasta että ulkosuomalaisten yhteisöistä eri puolilta maailmaa.

Vielä Argentiinaan menijöitä kerkeämpi puuhissaan oli ollut Matti Kurikka. Tämä Viipurin Sanomien toimittajana värikkään uransa aloittanut teosofis-sosialistinen kirjailija oli ensin perustamassa Kalevan Kansa -nimistä yhteisöä Australiaan 1899 ja katsottuaan yrityksen joltisestikin epäonnistuneen hilpaisi seuraavana vuonna Kanadaan pistämään pystyyn Sointulan.

Huolimatta Kurikan poistumisesta näyttämöltä jäi Nambourin lähelle Brisbanen pohjoispuolelle hänen kannattajiaan viljelemään sokeriruokoa, kuten olivat tehneet jo ensimmäiset maahan tulleet suomalaiset muutamaa vuotta aiemmin. Vuoden 1997 juhlallisuuksissa paljastettiin kuvanveistäjä Martti Väänäsen tekemä muistomerkki, jossa nähdään kohokuvana suomalaisperhe lähdössä Australiaan sekä vuosiluku 1896. Suomalaisten jälkeläisiä asuu ”Finburyn” entisillä mailla edelleen.

Myös em. Sointula Vancouverissa Malcolm -saarella on siis itsenäistä Suomea vanhempi. Kaikkiaan arvellaan noin tuhannen suomalaisen olleen siirtokunnassa eri pituisia aikoja, ja monet jäivät sinne pysyvästi. Suomen taustaisia on sielläkin yhä. Lähdettyään Sointulasta Kurikka ehti perustaa kannattajiensa kanssa vielä yhden yhteisön 50 km Vancouverin kaupungista itään. Se oli nimeltään Webster´s Corner, josta perustaja lähti pian pysyvästi pois, mutta kyseinen siirtokunta on sekin ehtinyt juhlia jo 100-vuotiasta historiaansa.

Pienellä yhteisöllä suuri merkitys

Professori Olavi Koivukangas, joka on tehnyt elämäntyönsä siirtolaisuuden parissa niin Siirtolaisuusinstituutin pitkäaikaisena johtajana Turussa kuin aihetta kirjallisessa tuotannossaan läpikäyden, on luonnollisesti ollut mukana monissa siirtokuntien juhlatilaisuuksissa. Näin myös maalis- ja huhtikuun vaihteessa 2006 Oberassa Argentiinassa Colonia Finlandesan 100-vuotispäivillä. Arvovaltaisten Suomi-vieraiden kärjessä oli ministeri Pertti Paasio, ja matkailijoita tuli myös mm. Brasiliasta, Yhdysvalloista, Sveitsistä ja Espanjan Aurinkorannikolta. Paikallisten voimien ja suurlähetystön yhteistyönä oli valmistettu arvokas ohjelma kansantanssi- ja musiikkiesityksineen.

Iloinen pöytäseurue Colonia Finlandesan 100-vuotisjuhlassa 2006: Floridansuomalaiset Ray ja Arja Heinonen sekä Inga Hohenthal Costa ja Alberto Costa. Inga on Brasiliassa syntynyt toisen polven siirtolainen ja puhuu virheetöntä suomea. Hän vetää kotiseudullaan tanhuryhmää nimeltä Penedon Kansantanssin Ystävät.

-Iltajuhlaan osallistui lähes 1000 ihmistä, kertoo Koivukangas. Erilaisista muistohuomionosoituksista tärkein oli Linnea-muistomerkin paljastaminen. Sen nimisellä laivalla ensimmäiset suomalaiset saapuivat Argentiinaan. Tunnustuksen myöntäminen säveltäjä Arne Ricardo Vuorelle oli niin ikään juhlallisuuksien kohokohtia. Tuolloin 80-vuotiaalle maestrolle luovutettiin Suomen Leijonan Ritarikunnan kunniamerkki, ja hänen Suomi-levynsä julkistettiin. Monipuolisena muusikkona tunnettu Vuori oli tullut hyvin nuorena Suomesta ja edustanut kunnialla suomalaista lahjakkuutta uudessa kotimaassaan.

Vieraille järjestetyillä tutustumiskäynneillä – myös Paraguayn ja Brasilian puolella – valotettiin siirtolaishistoriaa, jossa maanmiehemme ovat omana lukunaan. Koivukankaan mukaan suomalaisten merkitys kaikkialla on ollut suuri silloinkin kun heidän määränsä on ollut pieni, kuten Oberassa – enimmillään se oli 200-300. -He asuivat raivaamansa tien Picada Finlandesan varrella, rakensivat kauppoja, postin ja koulun sekä olivat luomassa ensimmäisiä osuuskuntia Misionesin maakuntaan.

Suomalaiset nimet ja – karjalanpiirakat

Suomalaisesta nimistöstä Etelä-Amerikassa voi törmätä vaikkapa Pentti Sormuseen, Manuel Holopaiseen, Iikka Laulajaan, Jouko Lappiin,Viljo Niskaseen, Eila Ampulaan, Armas Viitaniemeen taikka Hilkka Vikmaniin… Buenos Airesin ulkopuolella on mahdollista piipahtaa Heinosen Rusko -nimisellä maatilalla.

Kansainvälisyys kuuluu Oberan alueella myös lasten arkeen ja juhlaan. Etualalla ulkosuomalaisten jälkikasvua, mutta koko heidän jäljessään tullut lapsiparvi oli yhtä tietoista tehtävänsä tärkeydestä. Kukin heilutti oman maansa pienoislippua.

Rusko viittaa Varsinais-Suomen maakuntaan, eikä kysymys siis liene Kurkijoen Heinosista, joita on ollut useitakinYhdysvaltain siirtolaisten joukossa. Heitä taas edustaa mm. floridalainen Ray Heinonen, joka niin ikään oli Argentiinan juhlissa mukana vaimonsa Arjan ja Rauhanjoukoissa (Peace Corps) Paraguayssa palvelevan tyttärensä Miriamin kanssa. Heinosiin teki vaikutuksen mm. Oberan Kansojen puisto. – Oberassa asuu neljäätoista eri kansallisuutta, kullakin omantyyppisensä talo hienosti hoidetussa puistossa, jossa on myös suuri amfitettari.

-Juhlan upein esitys oli, kun paikallisen koulun kolmasluokkalaiset marssivat lavalle ja lauloivat kansallislaulumme suomeksi!, Ray kertoo. – Ja mittasuhteiltaan jättimäisin valmisteluin tehdyltä illalliselta muistuu erityisesti mieleen loimukalan tapaan grillattu possu. Mutta ykkösenä oli kuitenkin alkupalojen Finnish Empanada. Pikkuiset karjalanpiirakat, toinen täytetty riisillä, toinen perunalla, -Minulle karjalaisena olisi maistunut kolmaskin!

Kaarina Naski

kuvat Olavi Koivukangas

Siirtolaisuusinstituutti

Ray Heinonen

Ulkosuomalaiset merkittävä voimavara isiensä maalle

 

Professori Olavi Koivukangas on Siirtolaisuusinstituutista eläkkeelle siirryttyäänkin omistanut aikaansa elämänikäiselle harrastukselleen. Hän on suosittu esitelmöitsijä ja ahkera kirjoittaja; taaskin on kirja tulossa. Vuonna 2015 ilmestynyt romaani Titanicin kolmas luokka, joka kertoo Titanicin suomalaisista, sai erityisen hyvän vastaanoton, ovatpa muutamat lukijat veikanneet sille tulevaisuutta filmattuna.

-Ihminen tarvitsee sekä juuret että siivet, sanoo professori Olavi Koivukangas määritellessään ulkosuomalaisuutta. Siirtolaiset ovat hänen mukaansa olleet Suomen kansan parasta ainesta, nuoria ja tarmokkaita ihmisiä, jotka etsivät itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta kuin mitä köyhä kotimaa olisi pystynyt tarjoamaan.

-Kuitenkin puolet heidän sydämestään jäi kotiseudulle ja Suomeen. Kokemukseni mukaan kaikilla siirtolaisilla on halkaistu sydän myönsivätpä he sitä tai ei.

Sama tunne kuin ensimmäisillä siirtolaissukupolvilla pitäisi saada Koivukankaan mielestä eläväksi myös perässähiihtäjille.Suomentaustaisten harrastus ilmenee niin sukututkimuksessa kuin vierailuissa suvun entiseen kotimaahan. Tällä ilmiöllä on siis merkitystä myös maamme matkailulle. Asiantuntija näkee ulkosuomalaiset merkittävänä voimavarana sataa itsenäisyyden vuottaan juhlivalle Suomelle ja on havainnut sen epäkohdan, ettei heitä ole riittävästi hyödynnetty esimerkiksi Suomen ulkomaankaupassa ja kulttuuriviennissä.

-Siirtolaisuutta voidaan katsella vakavana asiana siksi, että lähtevä siirtolainen vei mennessään myös syntymättömät sukupolvet, Koivukangas sanoo. -Jos siirtolaisiksi lasketaan ensimmäinen ja toinen sukupolvi, arvioisin, että ulkosuomalaisia olisi nykyään runsas miljoona. Jos lasketaan mukaan myös kolmas sukupolvi, ulkosuomalaisten määrä voisi nousta 1,4 miljoonaan henkilöön, joka sattuu olemaan sama luku, jonka tutkijat ovat arvioineet Suomesta siirtolaisiksi lähteneiden määräksi 1860-luvun nälkävuosista nykyaikaan. Osahan heistä palasi myöhemmin Suomeen.

Professori haluaa korostaa suomalaisten saaneen siirtolaisina hyvän vastanoton eri puolilla maailmaa ja kannustaa siten vastavuoroisen myönteiseen suhtautumiseen meille pyrkijöitä kohtaan.

KN

Muualla on elämä eletty, eikä työtä ole pelätty

Siirtolaisten vaiheita

Olisipa tässäkin äkkinäiselle urakkaa. Etttä jos valmiiksi asti. Mutta Elias Rajaniemi on haka näissä hommissa. Kyseinen foto sopisi kuvittamaan vaikkapa lastenlaulua: ”Rakennetaan taloa, ystävyyden taloa. Riittää siellä valoa…”

 

Seisottiin siinä matkatavarahihnan luona iät ja ajat odottamassa Paasun Katrin laukkua, kunnes New Yorkin lentokenttävirkailija ymmärsi, että sitähän se Katrin päänpudistelu tarkoitti: ei hänellä pakaasia ollutkaan. Nyt oli virkailijan vuoro pyörittää päätään. Kielitaidottomuus ei ollut ihme, mutta että nuori suomalaisnainen oli lähtenyt – vuonna 1959 – siirtolaiseksi ilman mitään matkatavaroita!!

Niin vain selvisi kuitenkin lentomatkasta ja perille isoon maailmaan tyttö, joka oli Tohmajärven Kutsun kylässä kulkenut vain tuvan ja navetan väliä, käynyt kerran Joensuussa, ja kerran Savonlinnassa. Heti passintarkastuksessa oli käyty pieni näytelmä; neitonen puristi Pan American -lentoyhtiön kassia niin tiukasti kainalossaan, että väkisin se oli sieltä tempaistava. Passin löydettyään näyttivät tyytyväisiltä. Lääkärintodistus oli myös kassissa, rahaa tuskin nimeksi.

Elias Rajaniemi puolestaan päätti laajentaa maailmankuvaansa yksin tein vieläkin isommaksi, Australian kautta Yhdysvaltoihin. Kyläyhteisöstä Pyhäjoelta Pohjois-Pohjanmaalta läksi 1956 ja Mount Isan kaivoskaupunkiin päätyi jatkaakseen sieltä vielä matkaansa viiden vuoden kuluttua Amerikkaan ja kohti uusia seikkailuja.

 

Rajaniemen pariskunnan voi tavata nyt Floridassa, jossa he ovat viihtyneet seniorivuosinaan 2000-luvun taitteesta asti. Amerikansuomalainen yhteisö on heidän kiinnekohtansa, Lake Worth asuinpaikkansa. Jotkut naapurit ovat tuttuja jo vuosien takaa pohjoisesta. Siirtolaisia yhdistävät samantyyppiset ja silti jokaisen kohdalla ainutkertaiset vaiheet. Kaikki tietävät reippaan Rajaniemen pariskunnan Suomi-talon tilaisuuksista tai vaikkapa petankkikentältä – hyväntuulisen, pohjoiskarjalaisia sutkauksia tai kirjallisuudesta otteita laskettelevan Katrin ja hänen siippansa Eliaksen, joka harkitun painokkaalla ilmaisutavallaan tekee huumoristaan omaleimaisen.

On siitä aikaa kulunut, kun ”Molotovin kartiineista” haastettiin, mutta hyvin ovat Rajaniemen pariskunnalla muistissa nuo sota-ajan pimennysverhot. Monin verroin tärkeämmät ovat kuitenkin muistot rakkaista ihmisistä ja kotimaisemista. Tässä Katrin vaakunataustaa Floridan terassihuoneessa. Ikää myöten molemmat ovat ottaneet oppia rovasti Matti J. Kurosen kirjoittamasta Karjalaisii katkismuksesta, vaikkapa sen kolmannesta ”rotokollasta”, jossa kehotetaan pyhittämään lepopäivä: ”Muista pittää rokuliikii”.

Mutta moniko on perillä siitä, että Katri on urallaan ompelijana korjannut Ethel Kennedyn samettihousut, ollut työntekijäjoukossa vastaanottamassa iloista tervehdyshuikkausta Marilyn Monroelta ja käsitellyt taidokkaasti Diorin ja Chanelin kankaita? Tai että Elias on rakentanut talon poikineen amerikkalaisille, ostanut ja myynyt tonttimaata, ei ole kokenut fobiaa syvällä kaivoksissa, eikä päätä ole huimannut katoille kiivetessä. Ja isoa lännen maata on samalla opittu tuntemaan kantilta jos toiselta.

Lyyti-tädin huomassa

Pienviljelystilan tyttönä Katri tottui tarttumaan työhön kuin työhön jo pienestä. Perheessä oli 8 lasta, ja kun äiti kuoli vuonna 1942, lapsista vanhin oli 11-vuotias ja nuorin 3 kuukauden ikäinen.

-Äiti olisi tarvinnut välttämättä lääkäriä, mutta sodan aikana oli siviilien lähes mahdoton päästä syrjäkyliltä vastaanotolle, Katri kertoo. -Liikenne ja muutkin yhteydet takkuilivat, ja kun juna tuli, se oli täynnä sotilaita. Apu ei ehtinyt ajoissa, ja äiti menehtyi.

Onneksi talossa oli myös isän naimaton sisar Lydia, joka vaikkakin oli itse ollut lapsesta asti sairaalloinen ja luukkasi toista jalkaansa, otti hoitaakseen veljensä lapset ja talouden. -Rakas, rakas Lyyti-täti, toteaa Katri lämpimällä äänellä. Kodissa vallitsi järjestys ja rytmi. Karjalainen ruoantekotaito oli kunniassaan, 8-vuotiaasta asti Katrikin oli tehnyt piirakoita, ja lauantaisin niitä rypytettiin ja paistettiin runsaan sadan piirakan vauhtia. Lyyti-täti piti huolen siitä, että pellavat loukutettiin juuri oikeaan aikaan ja että kudonta kankaiksi tapahtui sekin aikataulussa. Hän myös taikoi vanhasta uutta, ja ”moni ihmetteli, kenen nuo nätisti puetut ipanat mahtavat olla…”

Luultiin, ettei Lyytistä ole pitkään eläjäksi, mutta saatuaan uuden tehtävän hän koki itsensä tarpeelliseksi, jätti pois lääkkeetkin. Ja epäilijöiden ihmeeksi eli lopulta 81-vuotiaaksi.

Katri kävi, kuten koko ikäluokkansa, koulun sodan varjossa. Kansakoulu oli saanut uudet tilat juuri ennen sotaa 1938, mutta sodan aikana se toimi supistetusti. Levotonta oli, sota oli todella lähellä, rintamamiehet tulivat jo Jänisjärven taakse. (Jänisjärvi on noin 50 km Tohmajärveltä kaakkoon, nykyisessä Karjalan tasavallassa Venäjällä.) Opettajat joutuivat sotaan, eivätkä jotkut heistä koskaan palanneet; tilalle saatiin ”milloin mitäkin tuuraajia”. Tuohon samaan kouluun Katri pyydettiin myöhemmin vahtimestari-keittäjäksi. Se oli suuri luottamuksenosoitus nuorelle tytölle.Koulu oli kasvanut 100-oppilaiseksi, ja rakennuksessa oli puulämmmitys. Yhdeksästä isosta uunista oli huolehdittava illoin aamuin. Kun lapset tulivat, piti huoneilman olla puhdasta, ja vasta sitten pääsi ”lämmittäjä” ruuan tekoon.

Amerikka otti hyvin vastaan

Sitten tuli se yhteydenotto suurlähetystöstä. Yksi Paasun tytöistä, Maija, oli Amerikassa ja laittanut Katri-siskonsa odotuslistalle. Nyt vain paperit kuntoon. -Kun kerroin isälle, tämä meni ihan mykäksi, Katri sanoo ja liikuttuu vielä, kun muistelee sitä. -Asiasta ei puhuttu, ja kun kirkkoherranvirastosta olisi pitänyt hakea paperit, totesi siihenkin vain hiljaa: ”Onko se ihan tähellistä?” Mutta opettajan rouva otti asian hoitaakseen, ja paperit jätettiin viime tipassa.

Maija oli uudessa maassa vastassa ja auttoi työnhaussa. Ensimmäinen työpaikka antoi varsin positiivisen kuvan tulokkaalle. Työnantaja oli kaunis juutalaisnainen, mannekiini Mischel Daily, joka näytti itse miten hän toivoi asunnossaan siivottavan, opetti konkreettisesti millä aineilla, välineillä ja miten täällä oli tapana lattiat, uunit, kaakelit jne puhdistaa.

-Ja kun koko urakka oli ohi, minä sain 5 taalaa. Katsomisesta!, nauraa Katri. Siitä paikasta hän päätti viihtyä. Työtä pelkäämätön oli tavannut toisen samanlaisen. Mischelin asunto kiilsi puhtauttaan vastakin, ja siivooja sai palkanlisänä sieviä mekkoja, joita hän tarvittaessa muokkasi omikseen näppärästi ja joista riitti myös Maija-siskolle.

Elias ja Katri olivat nuorina paitsi nättejä myös aikaansaapia. Kun Elias suoritti asevelvollisuutensa rannikkotykistössä, hän jo sihtasi Kuuskajaskaria paljon kauemmas. Sen jälkeen tarvitsi enää vain tehdä haaveista totta. Katri taas sujahti uuteen maahan ”ihan omalla painollaan” ja tuli pian huomaamaan, että osaa se olla amerikankielikin erilaista eri valtioissa ja kaupungeissa. Jos puhut sujuvasti ”bostonia”, niin vähätpä ymmärtävät Nykissä, ja Minnesotassakin voi moni asia mennä arvailun puolelle.

Seuraava työpaikka oli hieno naisten vaatetusliike Jax, jossa oli neljä ompelijaa ja asujen sovittaja. Katri toimi sekä ompelijana että sovittajana. Kuuluisuudet kävivät ostoksilla, mm. Marlene Dietrich bongattiin ja Harry Belafonte, joka kuten monet muut miestähdet toimi naisseuralaisensa makutuomarina. Kennedyn perheen jäseniä nähtiin usein, ja Katrin asiakkaaksi tuli Ethel Kennedy, jonka valitsemat hienot mustat samettihousut hän korjasi viimeisen päälle istuviksi. Pitkät rekit vaatteita oli sijoitettu liikkeen etuosaan, eivätkä asiakkaat juuri peremmällä olevia työntekijöitä huomioineet. Poikkeuksen teki Marilyn Monroe, joka tervehti aina koko talon väkeä kuuluvasti ja iloisesti. Maidonvaaleine ihoineen ja mustine aurinkolaseineen hän oli kaikkien mielestä häkellyttävän kaunis. -Jaxilla myytiin korkealaatuisia valmisvaatteita, usein kääntöpukuja, joita voi pitää molemmin puolin tai jakkua ja hametta eri päin, oli kääntökauluksia ja -hihansuita ja hienoja väriyhdistelmiä, Katri kertoo. Liikkeen ompelijat tekivät saman tien toivotut muutokset.

Bostonista Katrin mieleen on jäänyt se, miten häneen aluksi suhtauduttiin noviisina, jolle muutamat asiakkaat eivät halunneet uskoa kalliita vaatteita ”pilattaviksi”. Mutta hyvä kello kuului kauas. Kiitosta tuli mm. eräältä tohtorinrouvalta ylellisestä silkkisestä peitosta sommitellusta puvusta. Kuluneiden palasten tilalle piti hakea lujemmat ja värien sopia toisiinsa. Se oli designia se.

Sovittajan oli myös osattava neuvoa valinnoissa. Kerrankin asiakas, joka oli sievä mutta hiukan raskastekoinen, oli ihastunut vaaleanvihreään shifonkiluomukseen. Asu ei ollut hänelle paras mahdollinen. Katri neuvoi rouvaa hankkimaan lähimyymälästä korsetin, ja niin hän teki. Sillä seurauksella, että nyt puku istui kuin valettu. Ja nainen pyörähteli peilin edessä lumoutuneena ja huokaili: ”Miten ihmeessä mä voin olla näin nätti!”Leninki oli tarkoitettu hänen tyttärensä 16-vuotissyntymäpäiville, jotka olivat samalla kertaa kihlajaiset. Äiti, joka oli vielä itsekin nuori, halusi tietysti näyttää juhlassa mahdollisimman edustavalta.

”Yks nappi oli irti, hän ompeli sen kiin…”

Luxustavaratalo Bergdorf Goodman Fifth Avenuella puolestaan on jättänyt muistijäljen ammattiliiton voimasta. Ompelijoita oli 11 ja sovittajia viisi. Katri ei arvannut tehneensä sovittajana virheen, kun ompeli pääsovittajan pyynnöstä yhden irronneen napin asiakkaan takkiin. Käytäntönä oli, että sovittaja vei ompelijoille näiden työt seuraten tarkasti kunkin työlistaa. Tiukkaan unioniin kuuluvat työntekijät eivät tykänneet säännöistä poikkeamisista ja kostivat tulokkaalle; Katrin viedessä ompeluksia, kenelläkään ei ollut niille aikaa. Katrilla puolestaan ei ollut enää aikaa tälle työpaikalle. Terve maalaisjärki kun puhui joustavuuden puolesta. Sellaista toteutettiinkin sitten ranskalaisen Bichet´n pariskunnan ompelimossa. Omistajat olivat designereita mutta myös taitavia ompelijoita, jotka samalla kouluttivat työntekijöitään. Jakoivat niksejä, joista jotkut ottivat opikseen, toiset eivät. Katri on niistä kiitollinen vieläkin. Kaikki toimi, kaavojen tekijät, leikkaajat ja ompelijat tulivat hyvin toimeen keskenään. Diorin ja Chanelin kankaista loihdittiin hienoja luomuksia, ja omistajien kiitos näkyi palkanmaksussa, 30 dollaria joka viikko extraa, ja ylijäämäkankaista sai jokainen vielä itselleen.

Eliaksensa Katri kohtasi New Yorkissa tansseissa, ja häitä vietetiin 1964. Esikoispoika Glen syntyi seuraavana vuonna ja toinen lapsi, Asko 1968. Perheen vaihtaessa asuinpaikkakuntaa Katrin oman alan työ jatkui kulloisessakin kohteessa, kunnes vuonna 1977 muutettiin pysyvästi Minnesotaan. Sen jälkeen ”työmaa” muuttui ja vakiintui kotiin. Ja ompelukone lauloi edelleenkin, nyt vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Kohtalo ei käytä aina lyhintä tietä

Lyhyempi matka olisi ollut Elias Rajaniemellä Katria kosimaan Pyhäjoelta Tohmajärvelle kuin konsaan kiertoteitä New Yorkiin, mutta kohtalolla onkin eri tiet. Siirtolaisuus on jollei nyt maailman sivu, niin varsin pitkään poltellut Pohjanmaan miehiä. -Meidän kylältäkin eräs Amerikkaan lähtenyt kaveri tuli käymään Suomessa ja kehui, miten paljon suomalaisia rakennusurakoitsijoita Connecticutin valtiossa on, Elias kertoo. -Sinne rupesi tekemään mieli. Mietittiin serkkupojan kanssa, että lähteäkö setämiehen jäljille Amerikkaan vaiko Australiaan, jossa jo serkuista yksi oli. -Ensi hätään Australia voitti.

Seuraavat viisi vuotta hupenivat nuorillamiehillä käytännöllisesti katsoen maan alla. Mount Isa Queenslandin osavaltiossa on yksi Australian tärkeimmistä kaivoskaupungeista. Siellä on Australian suurin suomalaisyhteisö. Kaivosalueella sulattamoineen päivineen on satoja työntekijöitä. Kaivostunneleita on syvimmillään 15 kerrokseen asti, ylemmissä haetaan lyijyä, alemmissa kuparia.

Katetussa terassitilassa on isännällä ja emännällä yhteiset ja omat nurkat. Pohjoisen pojan sukua ja vaiheita voi tutkia kuin kiintoisaa sukupuuta. Siellä on mm. sotilaskuvat Rajaniemen Lennestä ja hänen pojistaan Väinöstä, Vilhosta ja Eliaksesta. Etualalla on kolme kovaa kaveria Australiasta – Elias ja Toholammin pojat. Mainareiden työvuoro on juuri päätttynyt, ja taas ollaan ”ihmisten ilmoilla”.

Joku saattoi tuntea kammoa syvyyksiin mennessä, muttei Elias. -Käytössä kun oli naamareita, ja ilmaa pumpattiin paineella riittävästi.Täällä Leichardt -joen varrella saattoi kuitenkin joskus mieleen tulla Pyhäjoki, sen raikkaat ja rakkaat maisemat. Vapaa-ajalla tulivat kuitenkin tutuiksi myös tämän maanosan nähtävyydet, mm. itärannikon komeat ja vaikuttavat kaupungit Melbourne, Sydney ja Brisbane.

Asemamaan vaihtaminen Australiasta Yhdysvaltoihin merkitsi Eliakselle kokonaan uutta ammattia. Hänestä tuli rakentaja. Hänen kokemuksensa unionin merkityksestä oli myös kovin vastakkainen sen käsityksen kanssa, jonka Katri oli saanut oman alansa ammattiliitosta.-Rakennusalan ammattiliitto maksoi halukkaille 2-vuotisen kouluksen iltakoulussa, ja tartuin hienoon tarjoukseen. Pian olinkin jo itse urakoitsijana. Teimme talojen sisätöitä, ja aikanaan perustin Minnesotaan oman firman. Töissä minulla oli kaksi omaa poikaa ja kaksi vierasta työntekijää.Teimme avaimet käteen -taloja Fergus Fallsin kaupungin sisällä ja noin 10 mailin säteellä sen ympärillä.

Katri ei ole tässä kenellekään vilkuttamassa eikä liioin lentoon lähdössä, vaan petankkia (pétanque) pelaamassa John Prince -puistossa Lake Worthissa. Tässä Ranskasta lähtöisin olevassa kuulapelissä, jossa metallikuulia heitetään mahdollisimman lähelle pientä maalipalloa, tiedetään täällä kanadanranskalaiset erityisen eteviksi, ja peesissä tulevat heti niin kanadan- kuin amerikansuomalaiset. Rajaniemen pariskunnalla on taito hyvin hallussa, samoin kuin Arja Heinosella, joka on kuvassa odottamassa vuoroaan.

Kaupungissa oli vahva norjalais-saksalainen yhteisö, joista asiakaskunta muodostui. Suomalaiset olivat sijoittuneet enimmäkseen muualle, mm. Duluthiin, n. 300 kilometrin päähän. Rajaniemen firma teki pääasiassa omakotitaloja, yleensä vähintään kolmella makuuhuoneella sekä suoraan myyntiin että asiakkaan tilauksesta ja toivomusten mukaan. Elias viihtyi työssään erinomaisesti, ja vielä eläkkeelle päästyään hän osti ison farmin, jonka maat hän myi taktisesti alle viiden eekkerin tonteiksi, jolloin selvisi ilman tiettyjä lupia ja velvoitteita. Vuosituhannen vaihtuessa Eliaksesta ja Katrista tuli floridalaisia. Vanhempi pojista asuu Arizonassa ja toimii kiinteistö- ja rakennusalalla, nuorempi taas on sähköinsinööri ja työskentelee Otter Tail Companyn voimalaitoksella Minnesotassa. Tästä tulee Eliaksen mieleen, että Fennovoima suunnittelee Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista Pyhäjoelle Hanhikiven alueelle. Rajaniemen lapsuuskoti on edelleen suvun hallussa, ja niinpä hän ei kauan mieti, kun kysytään ”puolesta vai vastaan?” -Vastustan. Absolutely.

Kaarina Naski, teksti ja kuvat

(vanhat kuvat Rajaniemen kotiarkisto

Satumaa, se on aina toisaalla

 

 

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula
Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Antti Tuuri teki sen taas. Romaanin, jonka lukija näkee kuvina ja joka vielä päälle päätteeksi soi. Tangopojat (Otava) olisi elokuvaohjaajalle herkkupala.

   Kirja edustaa myös aiheistoa, jonka Tuuri tunnetusti hallitsee, siirtolaisuutta. Mennään 1960-luvun  ns. Suuren muuton vuosiin, jolloin väki Suomessa hakeutui kasvukeskuksiin ja erittäin monet villiintyivät vihreämmästä ruohosta läntisen aidan takana.  Kun omassa maassa oli työttömyyttä, eikä tulotason kasvu sodan jälkeen ollut odotetunlaista, päätettiin suunnata työvoimapulaa potevaan Ruotsiin. Monen pojan mielessä häämöttivät lihapatoja selväpiirteisempinä autohankkeet. Autotehtaalla oltaisiin sellaista haavetta lähempänä.

 

Joidenkin kohdalla päätöstä  lähteä vauhdittivat kerkeästi Ruotsista tulleet värvärit, joita teoksen keskushenkilö, kauhavalainen Saulikin tiesi liikkuneen Pietarsaaressa ja luvanneen töitä  vaikka heti. ”Pietarsaaresta oli jo lähtenyt monta poikaa Härnösandiin sahalle ja Gävleen telakalle töihin.”

Haitarinsoittaja Saulin ratkaisua tyrkkäsivät kuitenkin voimalla eteenpäin tunnesyyt. Naisen perään läksi Pohjan poika. Hurma-yhtyeen laulusolisti Elina oli sanonut goodbye niin yhtyeelle kuin Saulillekin ja suunnannut Pohjanlahden yli uutta osoitetta ilmoittamatta. Rakastuneen pohjalaisen miehen mielenliikkeet sen sijaan olivat arvattavissa. Äkkiä oli Hurma vailla paitsi laulusolistia myös haitarin- ja trumpetinsoittajaa; muusikoita vietiin.

Tuuri kehittelee ihmissuhteita luontevasti, hänen henkilöissään viehättää konstailemattomuus, ja koko tarinaa valaisee omalakisen niukka mutta ytimekäs huumori. Fiktiivisissä hahmoissa on persoonaa.

Tehdastyöhön, valimohin ja hiomakoneisiin päästään tutustumaan yhdessä tulokkaitten kanssa Skövdessä Volvon tehtailla. Saulikaan ei ollut käynyt aiemmin ”sen lähempänä oikeaa tehdasta kuin kippaamassa paperipuita auton lavalta Schaumanin tehtaalla Pietarsaaressa”. Että kyseessä on varsin rankka työ ja etteivät suomalaisille ole osuneet ainakaan kaikkein cooleimmat duunit, se on pikaisesti jokaiselle selvää.

Nousevan aurigon talossa, miesten majapaikassa, Sauli myös treenaa soittoaan ja saa kavereilta kiittävää palautetta. Molempia voi hioa, muusikon taitoja ja Volvon kampiakseleita, mutta ensinmainittu kuulostaa paremmalta. Hyvällä tahdolla ja suomalaisella sitkeydellä nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin yhdistettävissä. Pian soittaa tansseissa uusi yhtye Tangopojat. Suomalaiset olivat tuoneet Ruotsiin oman musiikkimakunsa, ja muusikot osasivat vastata toiveisiin, tangobuumista kohti uudempaa populaarimusiikkia. Suomalaispaikkakuntien tansseilla oli valtaisa yleisömenestys, ja vetonauloina toimivat kotimaasta vierailevat laulutähdet Laila Kinnusesta Eino Gröniin. Ja tunnettujen esiintyjäin myötä soittajien kyvyt punnitaan, kukin sai hetkensä.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. - Kirjailijan kuva Jouni Harala.
Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. – Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Kirjailijan hankkima tietomäärä niin siirtolaisten elämästä yleensä kuin yhtyeiden toiminnasta ja musiikista eritoten on ihailtava,  ja sen voi nähdä sivuavan myös tässä päivässä vellovia maahanmuuttokeskusteluja. Näissä raameissa juoni kulkee mukaansatempaavana, ja ”on the road” -tunnelma vallitsee. Ihmiset etsivät toisiaan joskohta itseäänkin. Juurille ja sisarusrakkaudelle on tematiikassa tilaa, ystävien ja  maanmiesten merkitys vieraissa oloissa korostuu. Jopa ajankohdan uusia ja tulevaisuuden mullistavia aatteita on esillä, kuten luomuviljely, johon on hurahtamassa ja Ruotsissa lisätietoa hakemassa päähenkilön veli, pohjalainen opiskelijapoika.   –  Entä miten käy Saulille ja Elinalle rakkauden kurveissa? Lukija saa kyllä vastauksen.

Kaarina Naski

 

Vaellusvuodet

 

Muutto Suomesta Ruotsiin näytti 1960-luvun jälkipuoliskolla vuosittaista tilastolukua 40 000. Väkeä lähti eri puolilta maata, mutta Pohjois- ja Itä-Suomessa voitiin puhua massamuutosta. Suurimmissa muuttotappiokunnissa pohjoisimmassa Suomessa siirtyminen lahden taa merkitsi jopa 6 prosenttia väestöstä. Pohjanmaalla Haapajärvi meni yli 4,6 prosentin ja mm. Lestijärvi, Kuivaniemi, Kuusamo, Toholampi, Kärsämäki ja Reisjärvi, kaikki yli 3 prosentin, samoin kuin Pohjois-Karjalasta Värtsilä.  Pohjanmaan Järviseudulta  Etelä-Pohjanmaan maakunnasta (Alajärvi, Evijärvi, Lappajärvi, Soini, Vimpeli) suuret ikäluokat lähtivät Pietarsaareen, Kokkolaan ja muihin teollisuuskeskuksiin, osa heistäkin jatkoi Vaasasta laivalla yli Pohjanlahden. Ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta kotoisin olevia oli siirtolaisista iso joukko. –  Ruotsissa sijoittuivat samoilta seuduilta lähteneet usein samalle paikkakunnalle. Vetovoimaisia olivat suuret kasvukeskukset Tukholma, Göteborg ja Malmö sekä tehtaista Saab, Volvo ja Ericsson.

(lähde Suomen Siirtolaisuusinstituutti)

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

 

"Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat." Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.
”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

"Meit oli poikia raitilla kuus." Vas. kaksi Majamäkeä (etunimet kadoksissa), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.
Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

"Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla." -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.
”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

"Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies." Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.
”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)