USAsuomeksi kulttuurikatsaus

huhtikuu 5, 2010

Piikitykset ja muut harrastukset

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 10:05 pm

Pikku tuutista


Televisiouutisissa kerrotaan sikainfluenssasta ja sanotaan, että nyt kunnissa rokotetaan kilvan. Juniori on jo saanut rokotuksen ja kysyy, sattuuko isää sitten kun tulee hänen vuoronsa.

-Ainahan se vähän nipistää. Saman verran varmaan kuin sinuakin.

-Niin mutta jos ne pistää kilpaa ?!

xxx

Perhepäivähoitaja, Ipa-täti tiesi nelivuotiaan Maijun hyväksi laulajaksi ja kehotti tyttöä esiintymään ruotsinsuomalaisille (uskovaisille) vierailleen. Laulusta ei ollut puhetta, mutta Maiju vetäisi repetuaaristaan Irwiniä, ajan suosikki-iskelmän: ”Viideltä saunaan, kuudelta pukkaan, se on sellainen työmiehen lauantai…”

Ipa-täti hädissään keskeyttämään: Ei ei, ei putkaan vaan kotiin!

Lapsi katsoi kummissaan ja intti topakasti: PUKKAAN PUKKAAN!

xxx

Leikitäänkö isi elokuvaa?

-Millaista elokuvaa. Onko sulla jotain mielessä?

-Juu. Miä oisin Pekka Puupiä ja siä oisit Pätkä.

xxx

Maanantaiaamu. Tarhalainen Joel pötköttelee sängyssä, eikä pidä minkäänlaista kiirettä.

-Äiti, onko ihmisessä sähköä?

-Aivoissa sanotaan olevan. Miksi niin?

-Sitä vaan että mun sähköt on poikki ja bensa loppu!

xxx

Perhe on varannut matkan lämpimiin. Pikkumies kysyy minä viikonpäivänä lähdetään. Kun se selviää, toteaa hän murheellisella äänellä:

-Harmi. Jää harkat väliin.

Ei ole pojalle ehtinyt kertyä vielä kuin muutama tenavajumppakerta ja nyt jo oivaltaa liikunnan tärkeyden…

-koonaski-

Mainokset

maaliskuu 23, 2010

Ne ovat eri miehet, jotka pilvenpiirtäjiä paikkaavat

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 6:00 pm

Polvenkorkuisena Pena varvisteli Lauttasaaren vanhalla sillalla ja yritti nähdä alimmaisen kaidepuun yli. Vain vähän veden pilkotusta! Poikaa harmitti. Hän olisi tahtonut kivuta suoraan ylemmälle kaiteelle, ottaa omakseen koko maiseman ja tuntea, miten tuuli pöllyttäisi tukkaa ja pullistaisi puseroa.

Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ennemmin kuin arvasikaan hän jo raapi pilviä Manhattanilla. Kun Suomessa tutustuttiin intiaaneihin vain kirjojen ja elokuvien välityksellä, Pena kaveerasi mohawkien kanssa oikeasti. Yhdessä annettiin hoitoa monikymmenkerroksisille talon korstoille. Kyljet operoitiin ja syötettiin uutta terästä sisään.

Eikä huimannut yhtään!

Pentti Sirénin juuret ovat Hämeessä, mutta jollei Stadikaan hänelle riittänyt, niin miten sitten Janakkala.

Amerikkaan Pena sai tuntuman jo ihan nuorena ja käytyään välillä suorittamassa asevelvollisuutensa kotimaassa hän palasi New Yorkiin, josta tuli hänelle koko työiän kattava asemapaikka. Tästä kaupungista Sirén puhuu yhä yhtä lämpimästi kuin Woody Allen filmeissään. Molemmat ovat olleet aitiopaikalla.

– Olihan siinä viehätyksensä, kun ei aamulla töihin lähtiessään tiennyt, tuleeko illalla takaisin, tuumii Sirén nyt, senioripäivinään, kauniin merenrantakotinsa parvekkeella Lantanassa Floridassa.

Miehellä on ovela ilme. Hän nauttii ilmiselvästi kertomisesta ja pitää kuulijansa valppaana.

Vain rautahermoisille

Järin suurta tunkua New Yorkissa ei ollut viisikymmenluvulla taivasta hipovien talojen korjaushommiin, vaikka niistä hyvin maksettiinkin. Edes suomalaiset, niin kylmäpäisten maineessa kuin olivatkin, eivät tunteneet enää läheskään samanlaista vetoa yläilmoihin kuin maanmiehensä, rakentajasukupolvi 1900-luvun alkuvuosina. Silloinhan töitä saattoi saada, kun ”edellinen apumies oli pudonnut kahdensadankahdeksankymmenen jalan korkeudesta rakennuksen sisään ja maahan saakka” (Antti Tuuri, Taivaanraapijat).

Sirén sanoo, että kaikki hänen työkaverinsa olivat joko intiaaneja tai irlantilaisia. Ja kun työmaalle tuli uusi mies, näki pian, oliko hänellä tarvittavia ominaisuuksia. – Jos tulokas katseli koko ajan ylöspäin, se ei tiennyt hyvää. Joka askeleella oli oltava selvillä myös siitä, mikä oli tilanne alempana.

Vaikka pilvenpiirtäjien kolme metriä paksut seinät ovat asiantuntijoiden mukaan olleet alun alkaen erinomaista työtä, aikaa on kulunut ja rakennusten kunnon valvonta tärkeätä. Sirénin aktiivivuosina tarkastajat kulkivat suunnitelmallisesti korjausryhmien mukana ja kartoittivat seinien kuluma- ja murtumakohtia.

-Työporukassamme oli kolmisenkymmentä miestä ja yhdellä työmaalla yleensä parikymmentä rakennustelinettä koukkujen varassa, Sirén kertoo. – Koukkujen siirtäminen seuraavaan kohteeseen vaati taitoa; kiinnitysalustan pitävyys oli tarkoin varmistettava.

-Seinän murtumakohdasta sahattiin pala pois, jotta päästiin vaijeroimaan ja asettamaan teräksinen ankkuri sisälle, siis vanhaa rautaa pois ja uutta tilalle. Sitten sementoitiin, hiottiin ja vedettiin uusi maali päälle.

Ammattimiehet kouluttivat nuorempia, ja joskus tuli oppi yrityksen ja erehdyksen kautta.

-Eräs kaverini laittoi sähkövehkeet väärään tauluun, ja 600 volttia lennätti hänet toiselle puolen huonetta.

– Sementin vahvuuden arviointi on sekin oma lajinsa. Siinä voi yliopistotietämys joskus hävitä näppituntumalle.

Ei piippuun, kiitos

Monestako olisi ”niittien sieppariksi” tai palkkien päällä pomppijaksi 50. kerroksen korkeudella? Sirén on alan miehiä

– Kun oli kyseessä 73. tai 84. kerros, huomasi, miten pieniltä itse asiassa ne 50-kerroksiset naapuritalot näyttivät, hän toteaa.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kun Helsingin Vuosaareen taannoin valmistunut Suomen korkein kerrostalo Cirrus on satametrinen ja 26-kerroksinen, on Empire State Building, joka oli tämän suomalaisen hurjapään työmaana pitkät ajat, 102-kerroksinen ja 370 metriä korkea. Se on New Yorkin korkein taas oltuaan vuosia kolmannella tilalla, aina World Trade Centerin järkyttävään tuhoutumiseen asti.

Sirénin työmaana oli mm. rakennus, jossa asui 3500 perhettä, samoin Macyn maineikas tavaratalo, jonka työntekijämäärä ilman jouluruuhkaakin oli tuhansia sekä New Yorkin yliopisto, jonka opiskelijamäärä kirjattiin jo tuolloin kymmenissä tuhansissa.

– En todellakaan pelännyt, vaikka myös omakohtaisia läheltä piti -tilanteita on ollut. Kerran käytin vaijeria oikotienä päästäkseni nopeammin korjauskohteeseen MGM:n studioon. Jos olisin hypännyt ohi, pudotus olisi ollut 85 kerroksen verran.

– Muistan myös tuijottaneeni savupiipun sisään ja tuumineeni, että on se vaan musta helvetti. Jos putoaisi, parempi olisi sentään mennä ne 20 kerrosta ulkokautta!

– Kerran jouduin tekemään ilmassa voltin, mutta olin silloin vain kolmannen kerroksen kohdalla. Sain osutetuksi itseni avoimesta ikkunasta sisään, ja kolhut jäivät vähäisiksi.

Huonommin kävi monelle muulle. Sirén muistelee miten kuorma-auto veti vahingossa mukanaan sähköjohdon ja samalla korjaustöissä olleet kaksi miestä, joista toinen kuoli heti, eikä toinen toivuttuaan enää koskaan niihin hommiin palannut.

– Pan Amin rakennuksessa lankku, jonka päällä irlantilainen oli, liikahti ja mies lähti liukuun. Kaveri sai kädestä kiinni, mutta oli vaarassa pudota itsekin, oli päästettävä irti. Alakaupungilla Manhattanilla rakennustelineen keikahtaminen tukiköysien petettyä vaati sekin yhden miehen hengen. Kelkan toisessa päässä olleella oli turvavyö, ja hän pelastui.

Sirénin mukaan työturvallisuus parani vähän kerrassaan jo kuusikymmentäluvulla. Sen jälkeen on määräyksiä vuosien mittaan aina vain tarkistettu ja tiukennettu. Nyttemmin rakennuslakikin on kokenut tervetulleita uudistuksia.

Hyvästi, Charlie

Jopa mohawkit, jotka sentään kantavat pelkäämättömien intiaanisoturien geenejä, ihmettelivät railakkaan suomalaisen tempauksia. Tämä kun ei tuntunut koskaan saavan vaarasta ja seikkailusta kyllikseen. Köysiliukua harrastivat jotkut muutkin, mutta jos vetoa lyötiin, niin potin korjasi yleensä sama mies.

– Huutelivat, että hyvästi Charlie. Vähän se manillaköysi poltteli käsiä, mutta 28 kerrosta meni että vilahti, nauraa Sirén.

– Jotkut ovat töitä tehdessäänkin kuin kuollutta puuta. Minua ei sellainen tyydytä. Rivakat otteet töissä ja vapaa-aikana. Se on minun makuuni.

– Niin, sellainen hän on, vakuuttaa Laina Sirén, jonka elämästä ei ole jännitystä puuttunut sen koommin, kun Pentti kosi häntä, kuopiolaista Kokkosen tyttöä, Manhattanilla yhden päivän tuttavuuden jälkeen.

– Kautta vuosien on pitänyt vähän jarruttaa. Joskus koko perheen voimalla. Kun sanoo vain, etteivät hänen harrastuksensa, ”para sailing” ja urheilukalastus, ikää kysy. Tässä yhtenä päivänä ehdotti, että eiköhän muuteta Puerto Ricoon. Minä siihen, että ”mää sinä, minen lähe”.

– Joulun alla muutama vuosi sitten lensin laskuvarjolla viimeksi, Floridan raisu suomalainen sanoo.

– On nautinto, kun tuntee, että pystyy hallitsemaan itseään ja sitä vekotinta, löytämään tasapainon. Kaikki siellä ylempänä on niin avaraa ja sinistä…

Kaarina Naski

(Jutun kuvatekstit – järjestyksessä ylimmästä alimpaan)

Kelkasta putoaminen voisi olla kohtalokasta. Mutta tämä auringon paahtama pohjoisen mies nauttii taukohetkestä odotellessaan juuri levitetyn materiaalin kuivumista.

John Mansville -rakennuksessa korjausryhmä oli 10 vuoden sopimuksella. Sirén kiipesi mm. televisiomastoon, joka tarkastettiin ja huollettiin. Nimifirma oli maailma suurin asbestoksen tekijä maailmassa siihen aikaan. Taustalla Empire State Building.

Että oli mies ihastunut työhönsä! Tässä on jalat rautapalkilla, pää pilvissä, sananmukaisesti.

Hämeestä lähtöisin oleva Pentti Sirén on perinnekulttuuriyhdistys Stadin Slangi ry:n järjestyksessä viides jäsen. Hän sulautuu myös Floridan karjalaisiin, koskapa muistaa koulussa opetetun, että Helsinki on Länsi-Karjalaa. Ja kun Sirénistä puhutaan lupsakkana hämäläisenä, niin se on tietysti vaimon ansiota. Herttainen Laina-rouva on Savosta. Ja ylpeä siitä.

maaliskuu 9, 2010

Mustatkin muistot voi maalata värikkäiksi

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 10:30 pm

Muistitikku

”Köyhyys ei ole mikään ilo vaikka se välillä naurattaakin.” Se on monelle tuttu sanonta. Isäni käytti sitä usein.

Luonteensa mukaisesti isä-Eikka pyrki näkemään asiat positiivisessa valossa. Mutta joskus kun hän otti mandoliininsa, näyttivät molemmat, mies ja soittopeli antavan vallan kipeille muistoille: ”Tuule tuuli leppeämmin, missä köyhä raataa/ viluissaan tai palavissaan kotapuita kaataa…” Melodia kuljetti tulkitsijaa kauas ajassa taaksepäin.

Ja vuoden suurimman juhlan lähestyessä hän muistutti Köyhän lapsen joulukuusesta, siitä joka ”hohtaa kankahalla”. Ja koristeista, jotka ovat ylitse muiden: ”tähdet saa sen kynttilöiksi, lunta namusiksi”…

Isä oli Kotkan poika, kirjailija Toivo Pekkasen aikalaisia, 1900-luvun alussa syntynyt. Ruokaa oli vähän mutta sisaruksia paljon. Kun eväät uhkasivat loppua kokonaan, lähetettiin nuorimmaisia murikkarintamalle, joka kuulosti sanana kauniimmalta kuin kerjuu. Junamatkansa maksoivat sisko ja sen veli, Iitsu ja Eikka, laulamalla. Maaseudulla oli sitten mentävä rohkeasti taloihin ruokaa pyytämään. Ja antoivathan ne emännät, kuka lihaa, kuka jauhoja, kuka leipää tai joskus jopa uunilämmintä pullaa. Liikuttuivat kun sisarukset käsi kädessä virittivät laulun: ”Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan…”

Epäilemättä noihin kokemuksiin liittyi paljon pelkoa ja ahdistusta, pikkulapsia ei ole tarkoitettu yksin matkaamaan eikä vieraiden oville nöyristelemään. Isäni kuvasi kuitenkin aina oman lapsuutensa pehmein värein, murikkataivalkin oli kuin seikkailukirjasta. Seuraavan, sen oikean rintaman, hän pyyhki melkein olemattomiin. Marssilaulut ja sota-ajan iskelmät nousivat marginaalista etualalle. Isän ”sotapolvikin” mainittiin vain silloin kun vamma oikein kenkkuili.

Mutta joskus alakulo nousi kuumeen lailla pintaan. Sen Eikka hoiti pois kaveripiirissä, seurueen keskipisteenä, kertoi hauskoja juttuja ja lauloi kun pyydettiin.

Ei tullut sitten kotiin moneen päivään.

Alice Munro (s.1931), joka sai taannoin kansainvälisen Man Booker -palkinnon, on tuonut teoksissaan esille taustojen – mm. köyhyyden – merkityksen ihmiskohtaloissa. Kertomuskokoelmassa Kerjäläistyttö (Tammi, suom. Kristiina Rikman 1985) tämä kanadalainen novellisti tutustuttaa lukijansa Roseen, joka asuu Hanrattyssä Ontariossa. Rosen elämänalku on kytkyssä köyhyyteen mutta myös kipuun, fyysiseen ja henkiseen. Hän saa ”ruhtinaallisia selkäsaunoja” isältään, eikä tarinoiden toinen keskeinen henkilö, äitipuoli Flo ole kasvattajana juurikaan armollisempi. Koulussa Rose kuitenkin pätee fiksuudellaan. Hänelle on avoinna akateeminen maailma ja sitä myöten lupaava tulevaisuus.

Mutta menestyvänäkin Rose on ihmissuhteissaan epävarma ja uhmakas. Huomatessaan monien ihmisten suorastaan toivovan että olisivat syntyneet köyhinä – kai päästäkseen ylpeilemään millaisista oloista ovat kunniakkaasti nousseet – hän ryhtyy huvittamaan ihmisiä tositarinoillaan. Ulkohuusseista esimerkiksi nousee melkoista ”viihdettä”. Kun lankkujen raosta pöllynnyt lumi kinostui penkille ja lattialle, niin koululaiset valitsivat mieluummin lattiahuussin. Varmemmaksi vakuudeksi seuraa vielä yksityiskohtainen selostus lattianäkymästä lukuisten käymäläkäyntien jälkeen.

Kirjan komiikka on kuitenkin paljon muuta. Se nousee aikakauden, olojen ja ihmismielen tuntemisesta, omakohtaisuudesta ja oivalluksesta. Ikuinen ”kerjäläistyttö” Rose pätee hätkähdyttävillä muistoillaan. Mutta hänen sisimmässään vellovat itku ja nauru, nauru ja häpeä, häpeä ja köyhyys, köyhyys ja uhma..

Kun isäni oli aikansa kantanut reissuillaan arjesta reväistyä ”riemunviittaa”, hän palasi kotiin. Yleensä hyvin hyvin katuvaisena. Joskus oli tuliaisiakin. Kerran urkuharmoni ja kerran kanarialintuja. Äitini sanoi, että ei ole taas mies ollut köyhä eikä kipeä.

Kumpikaan lahjus ei soveltunut meille, vaikka kai niistä kaunis ääni lähti. Ei ollut tilaa. Ja kirjoituspöydälle tilapäisesti parkkeerattu häkki roskasi iljettävästi kouluvihkoni.

KN

tammikuu 26, 2010

Listalta ja sen ulkopuolelta

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 4:41 pm

Pikku tuutista

Uusi omakotialue on muotoutumassa. Tuoreimpia muuttajia ovat esikoululainen Jussi ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa. Kutsutaan lähinaapurit kakkukahville. Äidin kaataessa kahvia vieras täti huomioi lapset ja esittää ystävällisesti nuorimmalle vähemmän omaperäisen kysymyksen:

-Mikäs se tästä Jussista tulee isona?

Poika kohottautuu ja vastaa salamannopeasti:

-Musta tulee homo!

Äidiltä roiskahtaa kahvia liinalle, eikä kukaan keksi sanoa mitään. Jussi sen sijaan pysyy asialinjalla ja jatkaa:

-Tarhassakaan en ole pussanut kuin maskottipeikkoa.

 

Juniorin haalarit ovat kuivumassa. Poika kuikoilee vähän väliä niiden perään.

-Jäikö sinne taskuihin jotain?, kysyy äiti.

-Ei…tai juu. Kaks tai kolme kaljkkia.

-Jaha. Että karkkeja. Kuka ne antoi?

-Itte otin. Kaupasta.

Seuraa pelisääntöjen tarkistus. Heti huomenissa lähdettäisiin katumusretkelle, maksamaan ja pyytämään anteeksi.

Kun asiassa edetään, Juniori näyttää nololta ja empivältä. Ojentaa kuitenkin äidin antamat lantit kauppiaalle ja selittää (ettei vain äänessä olisi ripaus kehuakin):

-Kun miä ljyästin kaupan!

 

Myös Villelle oli hiukan epäselvää, miten kaupassa pitäisi toimia, ettei tulisi moitteita. Karkkipussin hyllyltä ottaminen lupaa pyytämättä ei näköjään ollut oikea tapa, koska äiti sanoi toruvalla äänellä:

-Millä sinä sen maksat?

Ville mietti vähän ja sanoi sitten: Mä ostan ilmaseksi.

 

Päiväkodissa on lista, jota välillä tarkennetaan ja täydennetään yhdessä. Siinä on sellaisia juttuja kuin: ei saa heittää hiekkaa toisten päälle, ei pidä napata leikkikaluja kaverin kädestä, pyörällä saa ajaa kukin vuorollaan, ei saa sanoa pahasti eikä kiroilla.

Kysyttäessä taas kerran, pitäisikö listaan lisätä jotain, Reiskalla näytti olevan asiaa. Hän vilkaisi uhmakkaasti tiettyyn suuntaan samalla kun sanoi tädille:

-Voisitko Jaana laittaa siihen, että ei saa hirvistellä.

kn 

tammikuu 20, 2010

Oppimista ja pohtimista

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 6:29 pm

 Pikku tuutista

Reiska on leikkimässä tarhakaverin kotona. Edelliskerrasta viisastuneena isä on antanut – ääni taisi vähän jyristä – tiukat ohjeet: Kun tullaan hakemaan kotiin, ei sitten laiteta hanttiin eikä viivytellä.

Kaikki näyttääkin sujuvan mallikkaasti. Isän ei tarvitse odottaa, poika on hetkessä valmiina. Kävellään reippaasti, kumpikaan ei puhu mitään. Pienemmällä on kysyvä ilme. Lopulta ei enää malta odottaa kehuja vaan sanoo:

-Eikö menny hyvin, isi? Enkä satuttanu ketään!

 

 

Joonas soittaa kummilleen. Ääni kuulostaa kovin surkealta.

-No, mikä nyt Joonas?

-Hammas heiluu!

-Älä välitä. Se lähtee kohta ja…

-Apua. Varmalla sattuu.

-Ei satu. Verta voi vähän tulla, mutta…

-Mä tiesin sen. Verta! Mähän pelkään verta.

-Mutta mutta – veri on punaista ja eikös punainen ole sinun lempivärisi.

-Mä en ala, mä en ala, mä en ala.

-? ? ?

-Just kun mä vaihdoin mun lempivärin vihreeks!

 

Topin 6-vuotispäivä on tulossa. Äiti sanoo, että hän saa kutsua niin monta vierasta kuin tahtoo.

-Joo, innostuu Topi. -Mutta kiinalaisia ja ruotsalaisia mää en mun synttäreille taho.

-Ai jaa. Jos heitä edes teidän tarhassa olisi… Mutta miksi et kutsuisi?

-Kun mää en ymmärrä mitä ne puhuu!

 

Juniori, 5 v, on mietteliäs.

-Isi, kasvaako ajatukset ihmisen päässä?

-Niin voi sanoa, siellähän ne kasvavat…

-Nyt se selvis, ilahtuu poika.

-Mitä tarkoitat?

-Että miksvarten korvissa on niin pienet reiät…

– ? ? ?

-Tietenkin siks, ettei ajatukset pääsis karkuun.

-koonaski-

tammikuu 11, 2010

Persoonalliset nenät

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 3:40 pm

 Muistitikku

Esko Salminen Cyrano de Bergeracin nimiroolissa Kansallisteatterissa 1993. Suuren suosion saaneen esityksen ohjasi Willensaunaan Laura Jäntti. Kuva Leena Klemelä.

Nenä (vrt. nokka). Tällä pikku sanalla pystytään viestimään ihmisestä monenmoisia asioita, myönteisiä, kielteisiä, naurettavia, kiusallisia, hellyttäviä.

Nöpönenä tai nenännypykkä on pikkulapsella, kun taas mahtavan tuulenhalkaisijan omaavaa tyyppiä (naistenmiestä?) kiitellään: ”Sil oli nokka kuin paatinkokka”.

Kun  joku ottaa nokkiinsa, se on sama kuin ”laittaisi herneen nenään”.  Nokittamisessa pitää olla varovainen, sillä rahapelit ovat kinkkisiä, siinä voi mennä talot ja tokeet.

Yhdellä on aristokraattinen kyömynenä, toinen saa pitkän nenän, kolmas katsoo nenänvarttaan pitkin, neljäs on nenäkäs, ja loput istuvat kuka kenenkin kanssa nokakkain eli nenätysten.

Toinin karjalaisella isoäidillä oli tapana sanoa, jos joku kehuskeli tekemisiään, tienestejään tai lastensa pärjäämistä: ”Nennäis, häntäis, oot sie hiljaa!” Ylvästely, oman hännän nostaminen tiesi vanhan uskomuksen mukaan puhujalle pahaa.

Edelliseen vertautuu myös ylemmyys ja ylenkatse; eräät nostavat nokkaansa, olipa aihetta tai ei ja olipa nenä pysty tai pottu.

Nyrkkeilijöillä on usein muotoiltu nenä, eikä sitä häpeillä, päinvastoin. Henkisesti nenilleen voi saada jos ryhtyy nokkapokkaan periaatekysymyksistä. Erityisen epäileväinen kannattaa olla, jos päätöksessä ei muka ole nokan koputtamista. Toiset jäävät jahnaamaan ja saavat kokea, miten pyrstön noustessa nokka tarttuu ja nokan noustessa taas pyrstö on tervassa kiinni. Muutamilta on laitettu nenä niskaan – ei kiva. Itse olen kokeillut vain jalkojen laittamista niskaan. Tukalaa mutta ei siinä nenään satu.

Äiti kuulutti joskus, että ”vieraita tulee!” Me lapset siitä ikkunaan säntäämään, mutta ketään ei vielä näkynyt. -Nenä niin käkeää, selvitti äiti. Aika erikoista, sanottaisiin nykyään. Jos nenä kutisee, siitä syytetään allergiaa tai tulossa olevaa nuhaa. Ennen nenän käkeäminen tiesi hyvää. Tai sadetta. Tai vieraita.

Entisajan isät eivät juurikaan suukotelleet lapsiaan, mutta olihan muita keinoja kertoa, että rakkaita olette. Meillä sai paijauksia tai erikoistapauksessa hyvänyön toivotuksena nenänuukkaa. Hierottiin neniä kuin eskimot.

Kun on tiedossa hyvää ruokaa, on parasta olla etunenässä. Ja vaahteran nenät, ne ovat lapsia ja muitakin leikkiin valmiita varten.

Toimittajilta odotetaan uutisnenää. Vaikkei vainua olisikaan, niin vihjeen antajia riittää. Kerran toimitukseen soitettiin, että ihan konsuli Wennerstrandin näköinen mies oli pudonnut jäihin Myllynrannassa ja pelastajat hälytetty. Kylmässä kylpijän henkilöllisyyttä ei kuitenkaan saatu varmistetuksi lehden painoon mennessä.

Pääsikö epäily putkahtamaan palstoille asti, kuka muistaa, mutta huhu ainakin velloi kaupungissa heti aamutuimaan. Asiaan tuli myös valaistusta sellaisella voimalla, että luuria oli pidettävä kaukana korvasta: ”Täällä Wennerstrand. Kaikki päin helvetti. Miten se pitä ymmärtä, et mine vanha kaphornari hukku yks kuralammikko! ALDRIG I LIVET!!

Presidentti Charles de Gaulle muistetaan sekä käsillä puhujana että nenä-Kallena.

Lumikista tuttu on kääpiö Nuhanenä. Noidilla taas on syylänenä, lumiukoilla porkkana- ja sirkuspelleillä tietenkin iloisenpunainen pellennenä.

Erinomainen lahja poliitikoille olisi Pinokkion nenä. Eivätpä uskaltaisi narrata, kun oma nenä paljastaisi vilpin venymällä pituutta. Sarjakuvasankari Wagner voi sen sijaan vaikka sikavalehdella, koska hänet on varustettu kärsällä.

Jos on epäselvyyttä poppoon jäsenmäärästä, niin hankkikaa savea. Kukin painaa siihen nenällä kuopan, ja sitten vain ynnäämään.

Taide on aina oivaltanut, miten jännittävä uloke on ihmisen nenä. Jo mainittujen satuhahmojen välityksellä tuli viitatuksi saksalaisiin Grimmin veljeksiin sekä italialaiseen kirjailijaan Carlo Collodiin (Pinokkio). Wagner taas on (kuten myös Viivi) suomalaisen Juba Tuomolan luoma hahmo.

Kuten Grimmit ja Collodi myös ukrainalaissyntyinen Nikolai Gogol sekä

ranskalaiskirjailija Edmond Rostand vaikuttivat 1800-luvulla. Gogolin novelli, viisas ja terävänhauska Nenä valloittaa yhä sekä lukuelämyksenä että näyttämöillä, ja Rostand nosti esiin 1600-luvulla eläneen kollegansa, uljasnenäisen Cyrano de Bergeracin. Unohtumattoman elokuvahahmon antoi Bergeracille – Stanley Kramerin filmissä 1950 – puertoricolaisnäyttelijä José Ferrer ja uudemmassa – Jean-Paul Rappeneaun 1991 ohjaamassa versiossa – toinen karismaattinen näyttelijä, ranskalainen Gérard Depardieu.

Cyrano oli 30-vuotisen sodan veteraani, miekkamies jonka tarina on sydämeenkäypä. Cyrano uhrautui ystävänsä ja rakkautensa puolesta. Hän suuntasi mestarilliset säkeensä palvontansa kohteelle – piilosta, toisen, samaan naiseen rakastuneen miehen suulla ja nimiin.

Sankarilta sai helposti nenille. Jotenkin tähän tapaan (ei sanatarkka lainaus):

Vaikka itse itseäni soimaan.

nenääni ei muut käy mestaroimaan!

Ihailun ansaitsee se joka pystyy kääntämään tappion voitoksi:

Niin, niin juuri!

Mun nenäni on suuri!

                                                                           Kaarina Naski

tammikuu 8, 2010

Etevä egyptologi suoraan Suomesta

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 4:44 pm

Ensimmäistä täysin suomalaista arkeologista kaivausta Kuninkaiden laaksossa johtaa Jaana Toivari-Viitala, akatemiatutkija ja egyptologian päävastuuhenkilö Helsingin yliopistosta. Jaana on isänsä puolelta Karjalan evakoita. Kuva Sanna Schildt.

UCLAn uuteen egyptologiseen ensyklopediaan tulee kaksi suomalaisen SA-tutkijan kirjoittamaa asiantuntija-artikkelia.

Siis tietosanakirjaan. Mutta mikä on UCLA, mikä on SA-tutkija ja mikähän mahtaa olla miehen nimi?

Maineikas UCLA-yliopisto on yhtä kuin University of California ja sijaitsee Los Angelesissa. SA puolestaan tarkoittaa Suomen Akatemiaa, ja – tätä on tosi hauska kertoa – tutkijan nimi on Jaana Toivari-Viitala. ”Aika poika! ” Pitää hallussaan Suomen ensimmäistä alansa akatemiatutkijan virkaa.

Egyptologi Toivari-Viitala (s.1964) on valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta ja väitellyt filosofian tohtoriksi Leidenin yliopistossa Alankomaissa.

”Kuninkaallista”

Tutkija asuu Loviisassa, mutta harvoin häneen voi kotikaupungissaan törmätä. Kukaties helpompi osoite on Helsingin yliopisto, jossa hänellä on dosentuuri. Ellei hän sitten ole Kuninkaiden laaksossa Egyptissä. Niillä main viihtyvät myös Ramses ja pojat – kysymys on tietysti kuolleista kuninkaista ja heidän valtakunnastaan.

Loviisan kaupunginmuseo toimi taannoin menestyksekkäästi Suomen Egyptologisen Seuran 40-vuotisjuhlanäyttelyn tyyssijana ja veti väkeä myös ulkomailta.

-Osaa esineistöstä ei ole koskaan aiemmin asetettu yleisön ulottuville tai ne ovat kuten Prahan Kansallismuseon esinelainat, olleet ensimmäistä kertaa esillä asemapaikkansa ulkopuolella, kertoo museon johtaja Pia Wilhelmson.

Ikivanhaa

Muinaisegyptiläiseen arjen esineistöön tutustuminen on häkellyttävä kokemus. Moni on lumoutunut veistoksista, koruista ja amuleteista, hämmästellyt arkkuja ja muumioiden kasvonaamioita, kalliopiirroksia ja hieroglyfejä. Kivettynyt ihmisen pääkallo oli ajalta n. 12 000 eKr. ”Pikkaisen vanha”, määritteli nuori näyttelyvieras.

Jaana Toivari-Viitala on tutkijana jatkumolla,  jota edeltävät suuret arkeologiset pelastuskaivaukset ennen Assuanin padon rakentamista. Hän tuntee Nubia-retkikuntien, yhteispohjoismaisen ja suomalaisen, vaiheet. Akatemiavirkansa puitteissa hän johtaa monitieteellistä tutkimusta ihmisen toiminnasta, asumuksista, sosiaalisesta ja rituaalisesta tilasta Egyptissä 1550-1069 eaa.  Projekti kestää kesään 2013.

-Osana sitä on arkeologinen dokumentointi ja konservointi, joka toteutetaan johdollani Kuninkaiden laakson vuorenrinteessä Station de Repos -alueella, egyptologi kertoo.

Suomalaisryhmän toinen kenttätyökausi Luxorissa päättyi vastikään. Tutkijat asuivat samalla alueella kuin haudanrakentajat, ammattitaitoiset käsityöläiset aikoinaan.

Muinaisessa Egyptissä vallitsi Toivari-Viitalan mukaan tiukka yhteiskunnallinen hierarkia.  Silloinkaan ihmiset eivät siis olleet tasa-arvoisia.

Waltaria

Kun nykypäivän ihmiset tähtäävät mahdollisimman anteliaaseen maanpäälliseen elämään, korosti muinaisegyptiläinen kulttuuri kuoleman jälkeistä elämää. Kehon olemassaolo oli ehdoton edellytys myös tuonpuoleisessa. Ratkaisuna oli palsamointi, ja mikäli muumio sittenkin tuhoutuisi, toimi arkku varakehona. Vainajienkin oletettiin käyttävän arkisia esineitä, niinpä niitä piti olla haudassa mukana. Ettei tarvitsisi nuijan tai luudan perään manalasta saakka huudella.

Mika Waltari kuvaa Sinuhe egyptiläisessä runollisesti lapsen kuolemaa:

”Kukka on kaunein ennen puhkeamisensa hetkeä ja viattoman kuolema on kauniimpi syntisen kuolemaa. Kenties jumalasi rakasti pientä tytärtäsi niin suuresti, että nosti näin varhain hänet venheeseensä säästääkseen hänet kokemasta päivien paahdetta ja öitten kylmää, säästääkseen hänet kokemasta elämän surua ja kipua, sillä elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Totisesti, farao Ekhanaton, hän on elävä ikuisesta ikuiseen eikä hänen kultapallonsa lakkaa pyörimästä eikä hänen kirjava hyrränsä koskaan kaadu – – – ”

-Niin, kuolemahan kuvataan muinaisegyptiläisessä kulttuurissa olotilana ihanassa Lännen maassa, jossa jokainen elää onnellisena omaistensa kanssa ikuisesti nuorena, terveenä ja kauniina, sanoo Jaana Toivari-Viitala. -Kun omia rakkaita läheisiä – mielestäni liiankin monta, aivan liian varhain – on poistunut tuonne Lännen maahan, on sekä lohtua antavaa että kaunista katsella muinaisegyptiläisiä kuvauksia, joissa jumala on tullut vainajaa vastaan ja johtaa tätä lempeästi kädestä pidellen kohti ikuista elämää tuonelassa.

Kaarina Naski

 

Taditamon -nimiselle naiselle kuulunut arkku (n. 750-650 eaa) näyttelystä, jonka Loviisan kaupunginmuseo pystytti yhteistyössä Suomen Egyptologisen seuran, Suomen kansallismuseon, Medelhavsmuseetin ja Prahan kansallismuseon kanssa. Kuvan oikeudet omistaa viimemainittu museo.

joulukuu 18, 2009

Jänis puussa ja kettu lohiaterialla

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 6:18 pm

 

Muistitikku

Sadun mukaan susi voi syödä mummon ja toisaalta tiedetään, että kun menee sutta pakoon, voi tulla karhu vastaan. Mitäkö tällä on tekemistä pihtiputaalaisten kanssa? Ilmeisesti ei yhtään mitään. Se on ns. aasinsilta. Joka tapauksessa Pihtiputaalla Keski-Suomessa karhu rupesi käymään kauralla varsin lähellä asutusta. Asukkaat ovat syystäkin huolissaan. Puuroryynithän siinä ovat vaarassa loppua.

XXX

Entäs ketut? Yksi tosi iso, komea ja hoikkasäärinen on kesän aikana hilpaissut useaan kertaan pihamme läpi rinnepolkua metsään, ei siis ”yli järven”, niin kuin laulussa sanotaan. Saalista, lintua arvatenkin, roikotti joka kerta suussaan paitsi silloin kun se oli valmistanut viekkaudella lohilounaan. Teki mokoma isosta lohesta selvää itästadilaisella pihanurmikolla ja oikaisi sitten kylläisenä päiväunille vähän kauemmas puun juurelle. Saattoi olla isokin yllätys grillijuhlien järjestäjille, jotka joutuivat selittämään vierailleen, miten muka piti olla tarjolla lohta mutta kun se katosi.

XXX

Helsingin Kaupunginteatterin parkkialuetta reunustavista lehtipuista muutamat näyttivät kesän aikana muuttuneen enemmän tai vähemmän raaskuiksi. Järjestysmies kertoi syyn, citykanit.

-Mutta eihän tämä vielä mitään. Eräänä aamuna, kun kuljin puiston laitaa töihin, jouduin hieraisemaan silmiäni: jänis kuusen oksalla.

Vanhojen laulujen sanat lienee otettava uuteen tarkasteluun. Ehkä kuusessa onkin nykyään ”pesä pienoinen jäniksellä”, kun taas orava ”istuu maassa torkkuen”.

Toisaalta cityjänisten olisi opittava ”hyppäämään pois” jolleivät mieli joutua Korkeasaareen, ruokapuolelle. Siellä kuulemma leijonat pitävät kovasti jänispaistista, hotkivat karvoineen kaikkineen.

XXX

Myös ennen vanhaan oli jänisyhteisöissä ”erilaisia nuoria”. Eräskin vemmelsääri asui Hovinsaaren sahan asuntoalueella, Rissasilla. Isäni kertoi, että se oli löytölapsi. Tämä rumpalijänis oli aamuisin ensimmäisenä kissan kupilla. Odottaessaan maitoa se löi jalkaansa lattiaan äkäisesti mutta rytmissä pysyen. Mirri notkui – jänis vieköön – paikalle vasta myöhemmin…

XXX

Hirvien joutumisesta ihmisten ilmoille ei yleensä hyvää seuraa. Jokunen eksyy toisinaan taloihin, tulee ikkunasta suoraan olohuoneeseen, pokat kaulassa, kirjahyllyä kaatamaan – olipa mööpeli sitten pykätty tuppeen sahatusta puusta tai muusta.

Peltilehmän ja hirven törmäykset ovat usein tuhoisia, mutta erikoisin seurauksiltaan oli hiljattain kuulemani. Konepellille tömähtäessään hirvi sanoi irti vuokralaisensa. Hirvikärpäset siirtyivät uuteen kohteeseen jolloin kuski luuli joutuneensa muurahaispesään. -Polttelee ja kutisee ihan sikanaan, hän kuvasi tilaansa sattuvasti. Sadattelua en viitsi tässä toistaa, kun siinä oli niin monta v-alkuistakin sanaa.

XXX

Tuskinpa koskee vähään aikaan edes saunakaljaan se vaasalaismies, joka heräsi ”keskelle sotaa” ja huuhkajan vierestä. Siis oikean. Lintu oli singonnut kuin kranaatti toisen kerroksen ikkunan läpi ja pökrännyt hetekalle vai mikä se nyt oli. Naakkaparvea pakeni, äijäenergiaa oli vastassa.

Molemmat kuitenkin selvisivät hengissä.

– koonaski –

Pojat isistä

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 5:58 pm

 

Pikku tuutista 

 

Kävelevät siinä käsikkäin, Reino ja isänsä. Lämmin kesäpäivä, rento hetki. Yhteenkuuluvaisuus ilmeinen. Poika, 5 v pukee hyvän mielen sanoiksi:

-Isi, siä oot tosi tosi kiva.

Mies hymyilee kuopukselle ja on sanomaisillaan jotain, kun lapsi jo jatkaa:

-Mut siä oot kans aika vanha.

XXXXX

Suomalaiset lomalaiset Italiassa, automatkan pysähdyspaikassa, kahvibaarin jonossa. Vaalea pikkupoika saa huomiota, hänelle leperrellään vieraalla kielellä. Kassan kohdalla poika varvistaa, ottaa myrtsin ilmeen ja tokaisee kuuluvalla äänellä: -Kohta tulee mun isi ja se on ISO!

XXXXX

Tokaluokkalainen Mattias kirjoitti aineen ”Meidän perhe”. Kertoi monisanaisesti äidistä, isosta veljestään, kissastakin. Sitten tuli isän vuoro:

-Faija on 167 senttiä pitkä. Sillä on punainen naama ja kalju pää.

Faija lukaisi tyynesti arvioinnin ja lausahti:

-Kutonen ja seiska näemmä vaihtaneet paikkaa…

– koonaski-

joulukuu 4, 2009

Merkillisiä nukkupaikkoja…

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 1:49 pm

 

 …ja kadehdittavia unenlahjoja

Muistitikku

 

Kaikki matkustavaiset tietävät, että silloin tällöin matkatavaroita katoaa. Tai eiväthän ne välttämättä kokonaan katoa. Vaihtobikinit tai -boxerit, isokertoimisin aurinkovoide ja kaiken-varalta-yskänlääke tai mitä kaikkea katoamaan tarkoitetuissa laukuissa nyt onkaan, saapuvat kyllä hotellille – loman häntäpäässä.

Tytön hukkaama laukku on kuitenkin eri asia kuin laukun hukkaama tyttö. Ja sellaistakin sattuu.

Taannoin Suomessa uutisoitiin Lapissa sattuneesta erikoisesta tapauksesta. Kaksivuotias tyttö oli kadonnut perheen lomamökistä. Hätäkeskus viritti suuretsinnän.

Tarinan sankari oli lapsen isoäiti, joka löysi pienellä viiveellä tytön avoimesta matkalaukusta. Sama huonetila oli tutkittu jo moneen kertaan, mutta kukaan ei ollut keksinyt katsoa laukun välikannen alle. Siellä pienokainen nukkui herttaisen tietämättömänä aiheuttamastaan hätäännyksestä.

XXXXX

Matkatavara voi harvoin jos koskaan olla lapsena kun taas lapsi voi olla matkatavarana. Ette usko vai?

Oltiin tulossa vuosia (tosi monta vuotta) sitten Pohjois-Karjalasta sukuloimasta. Isä teki junanpenkillä nuokkuvalle tytölle – minulle – katonrajaan, matkatavaroille varattuun ”verkkokeinuun” pesän ja asetteli sinne kuin linnunpojan. Yhtään ei pelottanut, tällä menopelillä oli suggeroiva tuutulaulu.

Junan vihellys oli kuitenkin sellainen signaali, että siihen havahduimme me kaikki, siis me pakaasitkin. Sekin kuultiin, kun miesääni – konnari varmaan – sanoi, että älkää sitten unohtako sitä yhtä nyssäkkää tänne, sitä pellavatukkaista.

-Onpa hassu setä, huomautin isän repulle ja isolle ruudulliselle, parhaat päivänsä nähneelle kassille, joka tuoksui karjalanpaistille. Ja vaivuin taas uneen.

 XXXXX

Kuten muistetaan, epäiltiin Coloradossakin äskettäin lapsen olevan matkatavarana. Mutta onneksi se oli erehdys, sillä heliumpallo, jonka koriin hänen arveltiin kiivenneen, nousi huimiin korkeuksiin. Poika oli piilosilla kotonaan eikä pallossa, mikä kuulostaa paljon järkevämmältä. Kun löytää kunnon piilon, voi ottaa huilit ja pelata sen jälkeen virkeänä palloa, ilman heliumia.

 XXXXX

 Antun Matilla oli tapana vedellä päiväunet ruumisarkussa, siinä samassa, jonne hänet asetettiin sitten aikanaan ikiuneen nukuttuaan. Arkun hankkiminen mantereelta kauas ulkosaariin ei nimittäin ollut kaikkina vuodenaikoina ja nopealla aikataululla mahdollista. Niinpä asia oli hoidettu aavistuslähtöisesti, koska Matti oli sairastellut pitkään. Toivuttuaan hän huomasi puupalttoon vintillä ja päätti testata sen. Asialliseksi havaitsi.

Epäilemättä olivat vähintäänkin yhtä hyvää tekoa myös saarenmiehen hermot.

  XXXXX

 Voiko jollakulla olla liian hyvät unenlahjat? Kyllä vaan. Lumperin Jussilla oli. Hän keräsi voimia nukahtelemalla aina silloin tällöin. Työpaikalla tietenkin, sillä sen verran piti olla kotiin päin.

Jussin oli mentävä työkaverinsa kanssa korjaamaan lannoitesekoittajan raappoja. Ei mikään mukava tehtävä, vaikkei olisi suljetun paikan kammoakaan. Pienestä luukusta sisään matalaan kattilantapaiseen. Monen olo olisi varmaan käynyt tukalaksi. Kaveri huhki ahkerasti, jotta päästäisiin pian pois. Jussikin sen minkä kuorsaamiseltaan kerkesi. Oli nähnyt hyvin sekavia unia!

Työsuojelu oli Jussin mielestä tärkeä asia. Hänellä itsellään vain oli itsesuojeluvaistokin hukassa.

 XXXXX

 Teattereissa ja konserteissa näkee joskus kulttuurin ystäviä, jotka rentoutuvat ihan uneen asti. Mutta mitä jos näyttelijät tai muusikot lavalla nukahtelisivat? Kyllä niinkin on käynyt. Helsingin Sanomissa oli vastikään uutinen 50 vuoden takaa. Siinä kerrottiin, miten Duke Ellingtonin orkesteri oli esiintynyt väsyneenä Kööpenhaminassa. Eräs soittajista nukahti kesken kaiken, eikä häntä tahdottu millään saada hereille. Mutta sen verran hyvä oli ollut kokonaisanti, ettei pikku välikohtaus tahtia haitannut, sananmukaisesti.

 -koonaski-

Seuraava sivu »

Pidä blogia WordPress.comissa.