Pikku tuutista: taidetta ja rakkautta

 

Kolmivuotias Noora istuu omissa aatoksissaan aamiaispöydässä, tuijottaa munanleikkuria ja ottaa sen lähempään tarkasteluun. Kohottaa vempaimen äkkiä haaveellisen näköisenä leuan alle ja alkaa ”soittaa”…

Muu perhe ei ehdi vielä sanoa juuta eikä jaata, kun viulisti nostaa kätensä merkiksi ja lausahtaa juhlallisesti:

-Ja nyt! Kaikki mukaan!

XXXXX

-Mikä nyt on? Oletko tulossa kipeäksi? Vai oletko riidellyt Aapon kanssa?

Joonas katsoo loukkaantuneena. Pitäisihän äidin tietää. Sentään niin iso murhe. Koko maailman kokoinen. Aapokin melkein itki.

-Mieti vähän. Popin kuningas on kuollut!

XXXXX

Päiväkodeissa pohditaan joskus tulevaisuutta pitkällekin. Reino on kertonut kotona, että he ovat päättäneet Lauran kanssa mennä naimisiin. Sitten isoina.

Kotiväen harmittavasti udellessa, kuinka moiseen päätökseen on tultu näinkin varhain, poika tuhahtaa:

-Kun on samanlaiset kiikkuvauhdit.

XXXXX

Joonaksellakin on päiväkodissa mielitietty. Kaikki sen tietävät varsinkin sen aamun jälkeen, jolloin poika kajautti jo heti ovelta:

-Iida, voisitko tulla rakastelemaan mun kanssa!

-koonaski-

 

Pikku tuutista: pöytätavoista

 kesä 09 031 

Ollaan sukulaisissa. Pöytä on katettu kauniisti, ja 3-vuotias Kaisla tarkastelee näkymää kiinnostuneena. Nyökkii hyväksyvästi. Kunnes huomaa perunakulhon. Tilli tuoksuu. Tyttö lausahtaa:

-Onko teillä aina ruohikkoa perunoiden päällä?

XXXXX

Perhe on aamupalalla. Kuopus käyttäytyy jotenkin eri lailla. Ei kiemurtele tuolissaan, ei uita leipää kaakaossa, murustele lattialle eikä lätsytä juustonsiivua poskessaan. Eikä hänellä, pikku puhekoneella, ole asiaa kenellekään. Istuu selkä suorana, kasvoillaan tulkitsematon ilme.

-Mikä nyt on, Reino?, kysyy isosisko.

-Ottaisin velliä, kiitos, vastaa puhuteltu ääntäen joka sanan yhtä huolellisesti kuin painokkaasti.

Lapsi on valmistautumassa elämänsä toiseen tarhapäivään.

XXXXX

Tuomas on viiden vanha mutta jättänyt tähän saakka erään pääsiäisherkun väliin. Serkkulassa kuitenkin tulee tosipaikka eteen. Pala nousee kurkkuun, kun mämmilautanen lähestyy. Ei auta näyttää nyhveröltä.

Niinpä poika kohottautuu, ottaa isäntämiehen ilmeen ja kajauttaa:

-Tuota mää oon tottunu sanomaan paskaks.

– koonaski

Mistä on pahat pojat tehty?

Jonathan Littell, Hyväntahtoiset

suom. Ville Keynäs. WSOY. 857 s.

Littell_Jonathan
Jonathan Littell

 Syyttäminen ja syyllistäminen leimaavat arjen elämää ihmissuhteissa.

Syyllisyys ja syyllisyydentunto ovatkin sitten jo isompia moraalifilosofisia ja eettisiä kysymyksiä, joita myös taide on viljalti hyödyntänyt aina antiikin ajoista lähtien.

Siinä missä klassikko Dostojevskin Rikos ja rangaistus keskittää probleeman käsittelyn yhden ihmisen ratkaisuihin 1800-luvun Pietarissa, siinä Ranskassa asuva nykypäivän amerikkalaiskirjailija Jonathan Littell tutkii teoksessaan Hyväntahtoiset valtiota joukkomurhaajana.

 Kärsimyksellä

on merkitystä

 Littellin romaanin päähenkilö, saksalainen Maximilian Aue, sivistynyt herkkävaistoinen mies, osallistuu SS-upseerina Ukrainan juutalaisten kansanmurhien järjestelyyn ja toteuttamiseen toisessa maailmansodassa.

Teos, joka ilmestyi ensin ranskaksi, on saanut Goncourt-palkinnon ja Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon. Littellin vieminä kahlataan läpi sotatantereiden, läpi tahmean veren ja ihmisen eritteiden. Kipu, pelko, kylmyys ja nälkä konkretisoituvat, mutta vallalla vyötetyiltä on jo kauan sitten mennyt tunto, omatunto ja oikeudentunto ennen muuta.

Auen tarinasta ei puutu jännitystä. Se vaatii keskittymistä mutta pitää lukijan otteessaan maaliin saakka. Kirjassa tutustutaan moniin persoonallisuuksiin, joiden luonteenpiirteet riittävät tekemään heistä kiintoisia, kielteisin tai myönteisin etumerkein. Myös heihin, joilla on aikalaisten mielissä sotaoikeudenkäynnistä kellumaan jääneet nimet Eichmannista Speeriin. Lukijan on vaikea mieltää, että Eichmann soitti kamarimusiikkiyhtyeessä. ”Enimmäkseen Brahmsia. Ja vähän Beethovenia.” Mitä hän sotatoimissa soitti, sehän tiedetään. Ei välttämättä toista viulua.

Hitlerin pääarkkitehdistä Albert Speeristä kirjan kertoja Aue toteaa: ”Otan vapauden pitää melkoisen säädyttöminä hänen sodanjälkeisiä julkisia pahoittelujaan, jotka tosin pelastivat hänen nahkansa – – – ja myöhemmin pakottivat hänet vääntyilemään mitä omituisimmille kiemuroille pysyäkseen johdonmukaisena, kun olisi ollut niin yksinkertaista ja vapauttavaa sanoa: Kyllä minä tiesin, entä sitten?”

Jos käskyttäjät ovat enimmäkseen sadistisia ja sekopäisiä, niin suoritusportaan yksilöiden reaktiot vaihtelevat sokeasta tottelemisesta hämmentyneeseen mukautumiseen. Tai joittenkin kohdalla kaikesta irtautumiseen, kun psyyke joutuu äärirajoille. Monen tiedemiehen ja humanistin oli oikeustieteilijä Maximilian Auen lailla varmaan mahdotonta pitkän päälle selittää itselleen miksi oli mukana tuhokoneistossa tai käsittää ”tappamisen helppouden ja kuolemisen vaikeuden välistä valtavaa epäsuhtaa”.

 Ei ikinä

vapaasta tahdostaan

 Maximilianilla on takanaan traumoja. Hänen isänsä on jättänyt perheen, ja poika syyttää tästä äitiään. Ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa hän saa sisarensa kanssa, jolle siitä lähtien omistaa rakkauden tunteen yksinoikeudella. Etäännyttyään palvontansa kohteesta Maximilian tuntee eroottista vetovoimaa vain miehiä kohtaan.

Vaikka tekeekin natsibyrokratian pelinappulana epäröimättä sen minkä katsoo velvollisuudekseen, ei tämä SS-upseeri sentään kiellä – ”välttämättömyyden” nimissäkään – inhimillisen kärsimyksen merkitystä. Katumuksen hän sen sijaan kiistää. Ristiriitaista.

Kirjailijan mukaan hänen antisankarinsa oli yksi heistä jotka syntyivät väärään aikaan väärään paikkaan:

”Kuten useimmat, minäkään en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.- – – Olisin opiskellut kirjallisuutta, jos olisin voinut. Kirjoittanut, jos minulla olisi ollut lahjoja, muussa tapauksessa ehkä opettanut, joka tapauksessa elänyt kauniiden ja miellyttävien asioiden parissa, ihmistahdon parhaiden luomusten keskellä. Kuka, paitsi hullu, valitsee vapaasta tahdostaan murhan?”

 Probleema

yhä ratkaisematta

 Totalitarismista on pelottavia esimerkkejä kautta maailman – nykypäivänäkin – mutta Jonathan Littellin suuren romaanin luettuaan huomaa seuraavansa uutistulvaa juuri Hyväntahtoisia vasten peilaten.

Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun voitti Saksassa syntynyt, Itävallassa asuva Michael Haneke ohjaamallaan elokuvalla Das Weisse Band (Valkoinen nauha). Se kertoo pohjoissaksalaisesta kylästä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kylässä tapahtuu sarja julmia rikoksia, ja filmi johdattanee natsismin juurille.

Hiljattain on julkaistu suomeksi ranskalaiskirjailija Philippe Claudelin romaani Varjojen raportti (Otava, suom. Ville Keynäs). Se perustuu tositarinoihin toisen maailmansodan ajalta. Siinäkin on keskeisenä kyläyhteisö. Ja muukalaisviha.

Uuden suomalaisen teatterin festivaalilla Petroskoissa ei saanut esittää Jari Juutisen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Minä olen Adolf Eichmann. Teoksessa pohditaan SS-upseeri Adolf Eichmannin syyllisyyttä. ”Kuoleman asiamiehen” oma kuolemaantuomio toimeenpantiin 1962.- Näytelmä nähtiin Avignonin kansainvälisten teatterifestivaalien off-ohjelmistossa 2008, mutta Petroskoihin Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys ei kelvannut, koska natsisymbolit ovat lailla kiellettyjä Venäjällä, myös teattereissa.

Suomen elokuvasäätiöltä on saanut tukea elokuva Iron Sky. Siinä natsit ovat ehättäneet kuuhun asti. Siellä heitä on pieni erikoisryhmä sodasta pelastuneita. Kyseessä on tieteisfantasia, käsikirjoittajana kirjailija Johanna Sinisalo. Filmin ohjaa Timo Vuorensola.

Nykypäivän pinnanalaisista virtauksista todisteena on Suomessakin ilmennyt natsihenkistä uhoa nettikirjoittelussa.

 Tie joka ei

johda mihinkään?

 Juutalaisvastaisuuden viriämisestä Aasiassa kirjoittaa yhdysvaltalainen tietokirjailija ja professori Ian Buruma (Helsingin Sanomat 18.4.). Kyseessä on hänen mukaansa salaliittoteoria, jonkalaisille on maaperää yhteiskunnissa joissa uutisvälitystä ja tiedonhankintaa on rajoitettu. Kiinalaiset olettavat juutalaisilla olevan ”aikeita nousta maailman johtoon manipuloimalla kansainvälistä rahoitusjärjestelmää”.

Miten sanoikaan saksalaiskirjailija Bertolt Brecht Kiinaan sijoittamassaan allegorisessa näytelmässä (suom. Elvi Sinervo):

 Aika jätti vanhat, ja he toivon heitti.

Aika se on rahaa, väitetään.

Nuorten eessä selvänä on reitti,

vaan ei sekään, tiemmä, johda mihinkään.

Kyseinen Brechtin maanpaossa kirjoittama näytelmä on nimeltään Setshuanin hyvä ihminen ja Littellin romaani Hyväntahtoiset. Sattumaako?

Kaikki ovat tietävinään mistä on suloiset pienet pojat tehty. Entä ne isot ja pahat?

 Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

Perille on päästävä

Johanna Sinisalo, Linnunaivot. 331s. Teos 2008

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin. 381. Otava 2008

 

 linnunaivot

 

”Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä.

   Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä.”

 

 

Näin vakuuttaa kirjailija Johanna Sinisalo romaanissaan Linnunaivot toisen päähenkilönsä Heidin suulla.

   Ja näinhän sen täytyy olla, huomaan pohtivani, kun varpaani tekevät vinhasti jälkiä hiekkaan ja katse tähyää pitkin rantaviivaa niin kauas, että kaksi sinistä, taivaan ja meren näyttävät sekoittuvan toisiinsa. Että jos olisi rinkka selässä ja kylkiin hakkaisivat kaulassa roikkuvat vaelluskengät ja aurinkolasien linssitkin tuulen tuoman merisuolan kuorruttamat. Voi ei.

   Mutta toisaalta. Tasmanian vaellus kuulostaa vielä hienommalta kuin vaikkapa Bostonin maraton. Ja jotain samaahan niissä on. Selviytymislajeissa.

 

 

Entäs tämä:

”Kun kolmatta päivää maisema jatkuu samanlaisena nyppyläisenä tasankona eikä pääse minnekään pois, alkaa pakosta ajatella että tällainen on maapallon alfa ja sen omega tulee olemaan. Saaret ovat pieniä pilkkuja vain, mantereet ovat pieniä saaria vain, maailmanmeri on ainoa suuri ja jumalantapainen. Sen sisuksista maat ovat syntyneet ja lopussa se huuhtoo ne kaikki sisäänsä.”

 

ollijalonenOllaan Jàvea-Xàbiassa, jos se nyt kenellekään mitään sanoo. Joka tapauksessa ”Afrikan ja Algerian rannikko on jo niin lähellä että äsken lensi yli valtava lokkiparvi joka laskeutui ehkä kalamatalikon päälle.”

 

Rätisevä seinä uhkaa selän takana

 

Edellämainitussa on kysymys Olli Jalosen romaanin joukkueesta 6, joka taivaltaa ei enempää eikä vähempää kuin maanpiirin ympäri. Purjehtien, patikoiden. Eikä mitenkään väljällä aikataululla. Ollaan mukana Halleyn muistokilpailussa. Osviittana on tuon tunnetun englantilaisen tähtitieteilijän ammoin tekemä matka. Mies oli syntynyt 1600-luvun puolessavälissä, ja hänet pitäisi muistaa ainakin  Halleyn komeetasta.

   Kirjassaan 14 solmua Greenwichiin Jalonen käsittelee Sinisalon tapaan uhkarohkeaa urakkaa, itsensä voittamista ääriolosuhteissa, elämysten isoa annostelua. Mustanpuhuvat varpaankynnet ovat vain alkusoittoa sille mihin fysiikka joutuu venymään.

   Molemmat kirjailijat ovat Finlandia-palkittuja. Sattumana voidaan pitää, että kumpikin on tarinassaan ”on the road”, matkan päällä –  kirjoittajanrepussaan omakohtainen tiukka lajituntuma. Kumpikin näkee myös rakkauden alinomaisessa liikkeessä olevana. Juoni ei ole vailla jännitystä, tarttumapinta on ekologinen ja/tai filosofinen.

     Luomakunta kaikkineen  näyttäytyy paitsi kauniina myös velvoittavana ja suorastaan kehottaa ihmistä jäsentämään paremmin myös omaa paikkaansa siinä. Punnittavaksi tulee  myös nykypäivälle ominaisen korosteisen elämyshakuisuuden hinta.

    Linnunaivojen kuvaus Australian metsäpaloista –  kun ”lintuja putoilee ilmasta kuin valtavia tummia rakeita” ja  ”huumaava rätisevä seinä lähenee” pakenijoita –  kaikki tuo tuntuu melkeinpä etiäiseltä saman maanosan äskettäisille tulentuhoille. Kartta kuuluu Sinisalon romaanin varusteisiin – erinomaista. Jalosen kirjaan ei ole katsottu tarvittavan minkäänlaista apua kartologiasta, harmi.  

 

Riskinottajia myös valkokankaalla

 

Luusereita harvempi ihailee kun taas selviytyjiä on aina rakastettu. Robert Siegel tarjoaa tarinassaan jotain  tältä väliltä, riskinottajan. Ohjaaja Darren Aronofsky on työstänyt elokuvaksi The Wrestlerin – Painijan, tähtenä Mickey Rourke.

    Rourke tekee komean comebackin filmimaailmaan, josta hän ehti olla pitkään poissa. Hän on nyt uutuuden nimihenkilö Randy Ram Robinson. Wrestling, jota parhaiten vastannee suomennos showpaini, ei juuri ole mieltä ylentävä urheilu/näytöslaji. Hiki päässä heiluvat lihaskimppu-urhot  telovat toisiaan roimasti, tekevät uskomattomia syöksyjä kanveesiin  Ja veri roiskuu. Pitää sattua ja satuttaa. Paljon ei asialle vihkiytymätöntä lohduta, että oikeasti ammattilaiset ovat kavereita. Vaikka sairasta niin  sairaan viihdyttävää.

   Kyseinen miljöö ruokkii nykyistä kaikkivoipaa elokuvaa, joka näyttää uppoavan lajiin nautinnolla ja ehdoitta.

   Paluuta areenalle uhmaten tekevän kehäraakki-Robinsonin tarina on mittatilaustyötä Rourkelle, sillä kelpo näyttelijä muistetaan hyvin katoamistempustaan nyrkkeilykehiin. Hänen kerrotaan treenanneen vimmatusti täällä Floridassakin, Miamissa. Rourke ei ollut suinkaan 90-luvulla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ennen filmipestejä hänet jo noteerattiin maineikkailla nyrkkeilytalleilla nuorena lupauksena. Ottelunälkä ja kehien kutsu lienevät saaneet uudella yrittämällä täyttymyksensä ilman suurta menestystäkin.

    Ja se mitä oli paussin aikana opittu se koitui taiteilijana kypsymisen hyväksi. Jos naama onkin ”kehäkohotusten” jäljiltä kuluneempi, niin tulkinta on nautittava, huumorinpilkkeinen, emotionaalisesti uskottava. Ihmissuhteissaan karille ajaneen äijäilyssä on kipeyttä, joka on niin kovasti tutunomaista myös suomalaisen miehen kohdalla. Elokuvan musiikki painii arvosarjoissa. Tunnusmelodian The Wrestler tulkitsee Bruce Springsteen. Palkitusti. 

 

    Taitaisi Mickey Rourkekin allekirjoittaa Olli Jalosen sanat:

”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä.”

 

 

 

Kaarina Naski

Florida