USAsuomeksi kulttuurikatsaus

elokuu 10, 2016

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

Filed under: Ulkosuomalaiset,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 3:59 pm

 

"Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat." Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

"Meit oli poikia raitilla kuus." Vas. kaksi Majamäkeä (etunimet kadoksissa), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

"Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla." -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

"Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies." Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)

maaliskuu 14, 2015

Bostonin maratonin viimeisestä suomalaisvoitosta yli neljä vuosikymmentä

Filed under: Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 9:05 pm
Maastojuoksun lyhyen matkan riemullinen Suomen mestaruus vuonna 1968 Lahden radiomäellä. - Oman seuran maastojuoksumestaruuden Olavi Suomalainen voitti jo 1958, 11-vuotiaana. Tuolloin otettu, albumiin hartaasti liimattu kuva oli epätarkka mutta koskettava. Pieni poika taittamassa yksin ja määrätietoisesti taivalta uljaassa kangasmaastossa.

Maastojuoksun lyhyen matkan riemullinen Suomen mestaruus vuonna 1968 Lahden radiomäellä. – Oman seuran maastojuoksumestaruuden Olavi Suomalainen voitti jo 1958, 11-vuotiaana. Tuolloin otettu, albumiin hartaasti liimattu kuva oli epätarkka mutta koskettava. Pieni poika taittamassa yksin ja määrätietoisesti taivalta uljaassa kangasmaastossa.

Muistatko milloin suomalainen voitti viimeksi Bostonin maratonin? – 1972.

Ja nimi oli? – Suomalainen, Olavi Suomalainen.

Varsinkin tätä nykyä, kun kansalaisten huoli urheilumaan maineen kutistumisesta on suuri ja vuoden 2015 Bostonin maraton on lähellä, on aiheellista palata vuosikymmenten takaiseen hohtohetkeen ja kysellä, miten se temppu tehtiin.

 

Kokemäkeläispojan kiinnostus urheiluun tuli näkyviin jo lapsena. Hän viihtyi kavereineen kesät kentällä ja kokeili talvisinkin lajia jos toista. Sitäkin jota ei olisi pitänyt. Opettajan pojat innostuivat laskemaan koulunmäeltä luistimilla jääränniä pitkin. Tuntui ja näytti mahtavalta, mutta pieni hyppyrilisä oli liikaa. Olavin nilkka murtui. Jalan aikanaan tervehdyttyä poika aloitti suunnistuksen, ja ”yhden kaverin kanssa ruvettiin juoksemaan lenkkejä”.

Jo sitä ennen, 11-vuotiaana oli irronnut voitto oman seuran – Kokemäen Kova-Väki – maastojuoksussa, ja 15-vuotiaana tuli sitten piirinmestaruus melkeinpä vahingossa, kun yksi poika joukkueesta puuttui ja Olavi Suomalainen suunnistuksen toimitsijapuolelta oli järjestäjien mielestä tehtävään passeli. Lahjakkuus oli jo huomattu.

– Isän piikkarit olivat tarjolla, mutta niissä oli pitkät piikit ja pesäpalloilijan kantapiikitkin. Tuntuivat epämukavilta jalassa. Kumitossuilla pistelin, ja kisa voitettiin.

Nuorukainen oli kahden Karin valmennuksessa. Ensin voimistelunopettajansa Kari Häkkisen, jonka laatimia viikko-ohjelmia on kiittäminen tunnollisen treenaajan nopeasti nousujohteisesta kilpailumenestyksestä. Kyseisillä saavutuksilla aukesi tie SUL:n valtakunnalliseen valmennukseen; lajivalmentajana oli Kari Sinkkonen, maineikkaan uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin oppien toimeenpanija. (Lydiard oli monelle suomalaiselle juoksijalle yhtä kuin ”voittajantekijä”.)

Siirtyminen ”Sinkkosen talliin” tapahtui vähitellen vuoteen 1968 mennessä, jolloin myös Olavin opiskelu Polilla oli käynnistynyt. Suunnistus kulki ratajuoksun rinnalla vaihtelua tuovana harjoitusmuotona ja harrastuksena aina 1971 sattuneeseen tapaturmaan saakka, joka keskeytti valmistautumisen Jukolan viestiin.

Monta tietä

”Kestävyysjuoksussa on monta tietä”, sanoo palkittu kirjailija, Juoksija-lehden toimittaja Matti Hannus. ”SM-maastoissa 1964 Vuoksenniskalla Olavi Suomalainen oli 17-vuotiaitten poikien 3 km:llä kolmas, Pekka Vasala viides. Kahdeksan vuotta myöhemmin Suomalainen oli Bostonin maratonin ykkönen, Vasala 1500 metrin olympiavoittaja ja ME:n uhkaaja 800 metrillä.” (Flying Finns/ Lentävät suomalaiset, 1988)

Jo heti maratonvoiton jälkeen vuonna 1973 Hannus kirjoitti Runner´s World Magazinessa, artikkelissaan Finnish Running Secrets, että Olavi Suomalainen oli Suomen siihenastisen juoksuhistorian paras juniorijuoksija. 16-vuotiaana (1963) poika juoksi 3000 metriä aikaan 9.22,6 ja helmikuussa 1972 Ruotsissa hallissa 7.58,0. Näiden kahden tuloksen välillä oli nuorenmiehen elämässä tapahtunut paljon. Hän opiskeli kaivosinsinööriksi Teknillisessä korkeakoulussa, oli kesäisin töissä kaivoksissa, kävi armeijan, meni naimisiin…

”Siinä sivussa” hän treenasi Bostoniin (ja tähtäsi Münchenin olympialaisiin) ja juoksi niin ahneesti, että viikkotreeneissä sata kilometriä ei ollut vielä maksimia lähelläkään.

Polilta Bostoniin

Kerrotaan, että kun eräs Polin professoreista jakoi vuoden 1972 jälkeen opiskelijoille harjoittelutöitä, hän sanoi, että työ on palautettava vappuun mennessä. "Yksi poikkeus on ollut, mutta takuuna oli Bostonin maratonin voitto." Olvi Suomalainen vahvistaa suu hymyssä, että totta on. - Kuva urheilumiehestä Floridassa tammikuussa 2015, K.Naski

Kerrotaan, että kun eräs Polin professoreista jakoi vuoden 1972 jälkeen opiskelijoille harjoittelutöitä, hän sanoi, että työ on palautettava vappuun mennessä. ”Yksi poikkeus on ollut, mutta takuuna oli Bostonin maratonin voitto.” Olvi Suomalainen vahvistaa suu hymyssä, että totta on. – Kuva urheilumiehestä Floridassa tammikuussa 2015, K.Naski

Olavi Suomalainen (s. 1947) on eläväinen, vilkas liikkeissään yhä seniorivuosinaan. Jos esimerkiksi satut olemaan Floridassa, saatat tavata hänet yhtä hyvin golfradalla kuin pöytätenniksen tai tavallisen tenniksen peluussa. Aina on mies ”suunnistamassa” johonkin, jollei ole jo hilpaissut lentokentälle ja lähtenyt Suomeen hiihtämään.

-Oikeasti minusta tuli kestävyysjuoksija opiskeluaikana, mies kertoo.

-Huippusuunnistaja Markku Salminen opiskeli myös Polilla ja asui ihan naapurissani. Hän oli intohimoinen harjoittelija, ja yhdessä teimme lenkit 10 kertaa viikossa, aamuisin ja iltapäivisin, niin että matkaa kertyi 150-250 kilometriä viikossa. 1971 Nikkarin Seppo voitti maratonkarsinnat, Markku oli toinen, ja hän se minut yllytti mukaan seuraavan kevään karsintoihin. Nikkari voitti taas, Markku oli toinen ja minä kolmas. Bostoniin pääsi vain kaksi. Mutta kun Nikkari valitsi ennemmin Karl-Marx-Stadtin, se oli minun tilaisuuteni.

-Harjoituksissa juostut ajat olivat lupaavia päämäärää ajatellen. Niinkuin sekin että Bostonissa tiedettiin juostavan alamäkeen. Erilaisten maastojen asettamat vaatimukset olivat tulleet meille Markun kanssa tutuiksi suunnistuksessa. Hyvää aikaa odotettiin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä tosiaan oli varsin vaativaa alamäkeä. Olimme sopineet etukäteen, että Markku saa määrätä tahdin. Kun oli 15 km juostu ja oltiin sijoilla 7 ja 8, hän sanoi että anna mennä. Heartbreak Hillin päällä – matkaa maaliin noin 10 km – saavutin meksikolaisen Jacinto Sabinalin. Koko loppumatkan mietin, olisiko joku takana tulevista jakanut voimansa vielä paremmin, kun mielestäni olin onnistunut. Näin saattoi ollakin kolumbialaisen Victor Moran kohdalla, koska hän loppuosuudella oli ilmeisesti nopeampi mutta pääsi lopulta 18 sekunnin päähän ja kakkoseksi.

-Aikani oli 2.15,39, Moran 2.15,57 ja Sabinalin 2.16,10. Mulla oli tasainen juoksu, meni kivuttomasti eikä ollut yliyrittämisen tunnetta. Rasitus toki tuntui. Kun sokerit loppuvat, silloin tulee väsymys, mutta kun tietää tilanteen, ylimääräistä adrenaliinia virtaa jostakin.

Huonoa onnea

Oulun SM-maraton 1976. Suomalainen (nro 14), Håkan Spik (nro 13) ja Jukka Toivola (nro 4). Spik voitti, Toivola oli toinen, Suomalainen kolmas.

Oulun SM-maraton 1976. Suomalainen (nro 14), Håkan Spik (nro 13) ja Jukka Toivola (nro 3). Spik voitti, Toivola oli toinen, Suomalainen kolmas.

Münchenin olympialaisissa 1972, enempää kuin Montrealissa 1976 Suomalaista ei monen ihmeeksi nähty.

-Tottakai tavoite oli olympiakisoissa, maratoonari sanoo. -Mutta se nyt vain ei osunut kohdalleni, vaikka harjoitukset jatkuivat tiukkoina. Liian paljon oli negatiivisia yhteensattumia, loukkaantumisia, huonoa tuuria tankkauksissa, ajoituksissa ja valinnoissa.

Miten Suomalaisen uraa kelaa asiantuntija Matti Hannus vuoden 2015 perspektiivistä?

-Hän oli yksi suosikkijuoksijoistani siitä lähtien kun hän voitti Suomen maastojuoksumestaruuden Lahdessa 1968. Kehitys oli todella nopeaa. Suomessa oli kuitenkin paljon hyviä maratoonareita siihen aikaan. Olavia ei valittu Münchenin olympiakisoihin 1972 eikä Rooman EM-kilpailuihin 1974. Olin itse paikalla Oulussa keväällä 1976, kun Suomen mestaruusmaratonilla Håkan Spik voitti, Jukka Toivola oli toinen ja Olavi kolmas. Silloin ajattelin, että nyt Suomalainen viimeinkin pääsee mukaan suuriin kisoihin, Montrealin olympiamaratonille, mutta kuinkas sitten kävikään? Spikin ja Toivolan seuraksi valittiin Lasse Viren, jolla oli jo kaksi olympiavoittoa Münchenistä, mutta ei vielä yhtään maratonkilpailua.

Hannus otti Suomen Urheilulehdessä voimakkaasti kantaa Olavin valinnan puolesta, ”mutta eihän se mitään muuttanut, vaan Lassen valinta oli selvä. Hän voitti Montrealissa taas kaksi olympiakultaa ja sijoittui uransa ensimmäisellä maratonilla 5:nneksi, mikä oli aivan loistava saavutus”.

Bostonin 100-vuotisjuhlamaratonin merkeissä Hannus tapasi sitten ”leegion” vanhojen aikojen suomalaisia Bostonin voittajia kunniavieraina: Veikko Karvonen, Antti Viskari, Eino Oksanen, Paavo Kotila ja Olavi Suomalainen. -Hauskaa näytti mestareilla olevan.

Ja jäähdyttely jatkuu

-Pitää jäähdytellä, ei kannata kuin seinään lopettaa, toteaa Olavi Suomalainen tänään. Huippu-urheilukausi on aikaa sitten jäänyt taakse, mutta energiaa riittää ja kilpailuviettiäkin on omiksi tarpeiksi. Maratoneja on jäänyt haaviin seuraavasti: Boston kaksi kertaa, Ateena kerran ja Honolulu eksoottisimpana (2000). Hiihto on nykyisin Suomalaisen suosikkilaji (lukuisia Finlandia-hiihtoja takana), ja aina on joku pallopeli miestä viemässä. Hän arvostaa oman maan luontoa, vertaansa vailla olevia kangasmaastoja muun muassa, mutta on viihtynyt myös Kanadassa ja vaikkapa Afrikassa. Vikkelistä kaivosinsinööreistä on ollut kysyntää. Pääasiallisin työura oli Outokummussa Pohjois-Karjalassa, Kemikin tuli tutuksi ja tietysti kotikaupungiksi valikoitunut Kuopio.

Erikoisin valmentajatarjous, joka Suomalaiselle on tehty, oli se kun ravihevoselle piti laatia treeniohjelma. Seurauksella, että Suomessa syntynyt lämminverinen Goljat voitti ”Suuren suomalaisen Derbyn Vermossa”.  -Vähän samat periaatteet kuin Arthur Lydiardilla juoksijoille, voimanhankinta ja oikeat ratakausiajoitukset, nauraa ”hevoskuiskaaja”. Yksi senhetkisistä suomalaisista rahapalkinnoista voitettiin tuolloin 1979.

1970-luvun kultakautta edustanut Olavi Suomalainen lähettää ystävällisessä hengessä terveiset tämän päivän kilpaurheilijoillemme – olipa kyseessä juoksu, hiihto tai miksei laji kuin laji: ”Lisätkää harjoittelua!”

Häntä huolestuttaa se, etteivät lapset saa enää luontaisesti liikuntaa tarpeeksi. Urheiluriippuvuudesta hän sen sijaan ei ole lainkaan huolissaan.

-Aika riippuvainen pitää olla jos aikoo pärjätä!

Kaarina Naski

(vanhat kuvat Suomalaisen albumista)

——————————————————————————————————————————————————-

Rakastettu, satutettu

Bostonin maraton

Bostonin maraton järjestetään Bostonissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa joka vuosi huhtikuun 3. maanantaina. Se on vanhin sekä yksi arvostetuimmista maratonjuoksukilpailuista. Ensimmäisen kerran Bostonin maraton juostiin 1897 edellisen vuoden olympiamaratonin innoittamana.

Vuonna 2013 Boston nousi järkyttävällä tavalla koko maailman tietoisuuteen, kun maratonin aikana räjähti kaksi pommia Boylston Streetillä tappaen 3 ihmistä ja haavoittaen 183:a muuta. Oikeudenkäynti pommi-iskusta epäiltyä 21-vuotiasta Dzohar Tsarnajevia vastaan alkoi vuoden 2015 alussa, ja sen arvellaan kestävän useita kuukausia. Tsarnajev pidätettiin neljä päivää pommi-iskun jälkeen. Hänen väitetään tehneen iskun yhdessä 26-vuotiaan veljensä Tamerlanin kanssa. Veli kuoli ammuskelussa poliisin kanssa. Veljekset ovat taustaltaan tshetseenejä, kymmenisen vuotta Yhdysvalloissa asuneita.

Karjalaispoika, Käkisalmessa 1898 syntynyt Taavi Komonen oli ensimmäinen suomalaissyntyinen Bostonin maratonin voittaja. Komonen lähti siirtolaiseksi Kanadaan 1929 ja voitti ensimmäisen kerran Kanadan kansallisen maratonmestaruuden jo 1931. Samalta vuodelta oli Bostonin maratonin seitsemäs sija, parin vuoden päästä hän sijoittui toiseksi ja voitto tuli vuonna 1934. Suomeen Komonen palasi 1950-luvun alussa. Hän kuoli 19.4.1978, päivälleen 44 vuotta Bostonin voittonsa jälkeen.

”Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta olen oppinut juoksemalla joka päivä”, sanoo arvostettu japanilaiskirjailija Haruki Murakami. ”Kuinka paljon voin panostaa itseeni, kuinka pitkä lepo, kuinka paljon on liikaa, ulkomaailman tiedostaminen, missä määrin on keskityttävä sisäiseen maailmaani, kuinka pitkälle voin luottaa itseeni ja milloin pitäisi epäillä itseäni.” Lainaukset Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (englanninnoksesta suomentanut Jyrki Kiiskinen, Tammi). Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 2007, vuosi sen jälkeen kun kirjailija osallistui seitsemännen kerran Bostonin maratoniin. Murakamin nimi on esiintynyt parina viime vuonna Nobel-ehdokkaiden listoilla.

Vuoden 2015 Bostonin maraton on 20. huhtikuuta.

———————————————————————————————————————————————————-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

tammikuu 16, 2015

Mestarinyrkkeilijän ristiriitaiset tunteet

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:30 pm

 

Jos nainen nyrkkeilee kuin mies, hän on otollinen vastustaja toiselle hyvälle nyrkkeilijälle. Sellainen oli Fatuma Zarika, pikkupoikamainen kenialainen, jonka Eva Wahlström voitti pari kuukautta sitten Karhuvuoren liikuntahallissa Kotkassa numeroin 79-75, 77-76, 77-76. Tuomarina Anssi Peräjoki vas. -Kuva K. Naski

Jos nainen nyrkkeilee kuin mies, hän on otollinen vastustaja toiselle hyvälle nyrkkeilijälle. Sellainen oli Fatuma Zarika, pikkupoikamainen kenialainen, jonka Eva Wahlström voitti pari kuukautta sitten Karhuvuoren liikuntahallissa Kotkassa numeroin 79-75, 77-76, 77-76. Tuomarina Anssi Peräjoki vas. -Kuva K. Naski

 

On nyrkkeilyn ystäviä ja nyrkkeilyn periaatteellisia vastustajia,  mutta varsin äänekkäiksi muodostuvat argumentit, kun tulee puhe naisista nyrkkeilykehässä.  Pikkutytöstä saakka on opetettu, ettei saa tapella, mutta sitten mottaaminen oikein tosi mielessä onkin luvallista. Ja eivätkös juuri ne ” heikommat astiat” ole muutoinkin aina särkymisvaarassa?

Annetaanpa nyrkkeilijän vastata. Ole hyvä, Eva Wahlström.

-En ymmärrä, miten kukaan voi rakastaa nyrkkeilyä näin paljon. Siitä luopuessani luopuisin myös minuudestani…

-Se oli kaunein lyönti, minkä olen koskaan lyönyt, hän kuvaa haltioituneena erästä  otteluosumaa . –Täydellinen niin tekniikaltaan, nopeudeltaan kuin rentoudeltaankin. Se osui juuri niinkuin  pitääkin. Tuntui kuin lyönti ei pysähtyisikään leukaan vaan menisi siitä läpi…

-Suihkussa tunnen, miten silmäni on paisunut jo niin suureksi, että ripset uppoavat siihen. Päätä särkee niin kovaa, että oksettaa.

Amin Asikainen vastasi kerran toimittajan kysyessä ovatko paikat ehjinä: ”On ne, vaikka eivät olisikaan.” Eva jakaa lajikaverin mielipiteen ja toteaa, ettei kyse ole siitä, pystyykö kivuttomaan suoritukseen vaan siitä pystyykö suoritukseen.

 

 

Poiminnot ovat Eva Wahlströmin tuoreesta kirjasta Rajoilla. Se on häkellyttävä, armottoman rehellinen ja vetävästi kirjoitettu. Erityislaatuinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamien arvoteosten joukossa. Kirja on herättänyt runsaasti huomiota, eikä vähiten sen jälkeen kun elokuvaoptio allekirjoitettiin. Asialla on tuottaja-ohjaaja Maarit Lalli ja rahoituksen etsintä käynnissä.

Wahlströmin kasvualustana  oli Loviisa ja seurana Loviisan Riento.  Nyt, 34-vuotiaana, hänellä on takanaan mittava amatööriura. Ammattilaisena hän on otellut neljätoista kertaa, tilillä kolmetoista voittoa – viimeisin niistä Kotkassa marraskuussa 2014 – ja yksi ratkaisematon.  Hän on hallitseva naisten Euroopan mestari (EBU) ylemmässä höyhensarjassa. MM-ottelu on tulevana keväänä. Mahdollisiksi vastustajiksi on kaavailtu julkisuudessa WBC-liiton ylemmän höyhensarjan australialaista mestaria Diana Prazakia tai WBA-liiton mestaria korealaista Hyun-mi Choita. Evan promoottori on Pekka Mäki.

 

”Pulska tyttö Loviisasta”

 

Rajoilla on ennen muuta tunnustusteos mutta sen lisäksi myös tietokirja, nyrkkeilyä lajinsisäisesti valottava.

Eva Wahlström tunnetaan iloisena ja impulsiivisena urheilijana, joka saattaa tuosta vaan käydä moiskauttamassa suukon juuri kehässä peittoamalleen vastustajalle. Valmentajaansa Risto Merosta hän arvostaa suuresti, vaikkei aina tottelekaan tämän neuvoja. ”Ei tekemällä koko ajan vaan kohtuullisesti ja harjoittelemalla laadukkaammin”, ohjaa Meronen mielestään liian ahneesti treenaavaa naista. – Rajoilla, 281 s, SKS. Etukannen kuva: Nauska

Huipulle pyrkiminen vaatii paitsi lahjakkuutta myös tiettyä rämäpäisyyttä, lujaa tahtoa ja rääkkiin alistuvuutta. Se on myös laji, jossa painoa on kontrolloitava. ”Selkärangattomat” älkööt siis vaivautuko.  Kauniilla nyrkkeilijällä on pituutta 168 cm ja painoa 59 kg. Syömishäiriötä hän ei allekirjoita kohdallaan, vaan sanoo topakasti hallitsevansa syömisensä, mielihalunsa ja nälkänsäkin.  Jossain vaiheessa hän vain oli omien sanojensa mukaan liian painava – paksut reidet muka – pituuteensa nähden ja uskoi pärjäävänsä paremmin vähän kevyempänä. Varsinkin kun valmentaja oli veistellyt alkuaikoina, että Eva oli ”pulska tyttö Loviisasta”.

Terveys joutuu koville lähes fanaattisesti harjoitellessa ja kilpaillessa – milloin tarvitaan piikki selkäytimeen tai lantioon, milloin puudutusta reisiin tai murtuneeseen käteen, tulehduskipulääkkeitä, hermolääkitystä.  Myös ihmissuhteiden venyvyyttä mitataan. Pienen pojan äitinä, avovaimona, tyttärenä ja valmennettavana kirjoittaja käsittelee myös näitä asioita vilpittömästi. Hän käy  fyysisen kestokykynsä rajoilla, elämän ja kuoleman rajalla ja kokee psyykkistäkin hätää tajutessaan, miltä läheisistä täytyy tuntua. Ei ole helppoa soittaa sairaalasta äidille ja lohduttaa tätä sanomalla, että ”luulee jäävänsä henkiin”. Keuhkoveritulppien takia nyrkkeilijä sai  vuonna 2012 kylmempää kyytiä kuin hurjimmissa otteluissa.

 

Jotta voin lyödä kovempaa

 

Kuten uraputkessa olevat naiset usein, niin myös nainen ammattinyrkkeilijänä kokee ristiriitaisia tunteita  riittämättömyytensä edessä. Eva sanoo hyväksyneensä ajatuksen että voi kuolla kehässä. Mutta myös omaehtoisuus on vaativaa. Ellei itse lopeta, urheilu voi lopettaa urheilijan.

Toisessa vaakakupissa on vastuuntunto –  huoli lapsesta, ihanasta pikkupojasta jonka  haluaa nähdä kasvavan ja jonka lähellä ollessa ahdistus ja levottomuus ovat poissa ja hymy herkässä –  ja toisessa kokonainen minuus.  ”Kun valmistaudun nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse —Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukoiksi, jotta voin lyödä kovempaa…”

Eva Wahlströmillä on paljon ihailijoita. Hän on uljas näky kehässä. Ja saavutukset kertovat omaa kieltään. Nykyisin hän on myös Aalto-yliopiston opiskelija sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun linjalla.

Lukija jääkin pähkäilemään kovanyrkkisen naisen toteamusta:

”Monesti kysytään, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan nyrkkeilyn vuoksi. Olen luopunut monesta asiasta, mutta en ole koskaan ”joutunut” luopumaan.”

Kaarina Naski

 

 

 

joulukuu 5, 2014

Urheilussa urheuden eväät – sodan monet kasvot

Filed under: Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:12 pm

 

 

Lääkintämajuri Heikki Savolainen virittämillään nojapuilla Syvärin lohkolla 1942. Savolainen voitti 24 vuotta kestäneen olympiauransa aikana kaksi kultamitalia, yhden hopean ja kuusi pronssia ja oli voimistelun epävirallinen maailmanmestari vuodelta 1931. Hän oli syntynyt Joensuussa ja teki elämäntyönsä Kajaanin kaupunginlääkärinä. Talvisodassa hän palveli pataljoonanlääkärinä ja jatkosodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. - SA-kuva Urheilu ja sota -teoksen kannessa.

Lääkintämajuri Heikki Savolainen virittämillään nojapuilla Syvärin lohkolla 1942. Savolainen voitti 24 vuotta kestäneen olympiauransa aikana kaksi kultamitalia, yhden hopean ja kuusi pronssia ja oli voimistelun epävirallinen maailmanmestari vuodelta 1931. Hän oli syntynyt Joensuussa ja teki elämäntyönsä Kajaanin kaupunginlääkärinä. Talvisodassa hän palveli pataljoonanlääkärinä ja jatkosodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. – SA-kuva Urheilu ja sota -teoksen kannessa.

 

”Minä en ollut koskaan pelannut jalkapallojoukkueessa, jossa olisi ollut niin hyvä henki.. Voitettiin Lamperossa 6-1, vaikka JR:n joukkueessa oli toinen puoli KTP: n miehiä!” Näin rykmentin (JR 45 krh-kompp.) jalkapallojoukkueen kapteeni, luutnantti Lasse Terho.

Hiihtäjän kalenterissa 1948 tohtori Martti Jukola muistutti, että juuri urheilijat lähetettiin meillä ensimmäisinä rajalle. He muodostivat monessa yksikössä vastuuntuntoisen ja luotettavan ydinjohdon.

Veteliläisestä talosta oli kaatunut jo kaksi poikaa, kun ylempää tuli määräys ottaa veljessarjan kolmas, Kauko, etulinjasta pois. JR 29:ssä palvellelleelle korpraalille siirto huoltojoukkoihin ei ollut mieleen. Mutta viimeistään vuonna 1952, kun olympiasoihtu matkasi läpi Suomen ja sama mies, innokas yleisurheilija oli valittu yhdeksi soihdun kuljettajista, vaihtui pettymys kiitollisuudeksi: ”Tulin sodasta ehjänä takaisin.”

Usein ihmiset ajattelevat, että taiteilijoilla on ollut henkisesti vaikeampaa sodassa. Miten Kari Suomalainen selvitti omakohtaista herkkyysastettaan vuosikymmenten päästä?

”Jos rupee filosofoimaan, ei monta sekuntia elä. Filosofit makaa montussa.”

Ja toinen sotajermu täydensi: ”Kuolleina”.

 

 

Leikki, urheilu ja sota. Aivan eri asioita vai onko niillä jotain yhteistä? Takavuosina äidit saattoivat puuttua lastensa raisuihin leikkeihin ja varoittaaa: ”Älä urheile!” Suomen urheiluhistoriallinen seura tarkastelee tuoreessa vuosikirjassaan samoja kysymyksiä. Teoksen ovat toimittaneet jyväskyläläiset dosentti Heikki Roiko-Jokela ja yhteiskuntatieteiden tohtori Esa Sironen, jotka avaavat aihepiirin artikkelilla Urheilu – sodan kaksoisveli?

Uudet kirjoittajasukupolvet törmäävät samaan kysymykseen etsiessään ja tallentaessaan sotamuistoja, ”tarinoita jotka ovat eläneet tullakseen kerrotuiksi”, kuten tietokirjailija Mikko Porvali tehtäväänsä määrittelee. Niin Porvali, jonka teos Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuin varatuomari Juha Terhon toimittama Sodassa pitää olla onnea voidaan nähdä kunniatekoina omille isoisille ja muille veteraaneille.

Entä voiko taiteilijalla olla sotilaan sielu? Professori Kari Suomalaisen kirjasta Karin sota löytää vastauksen.

Mestaruus oli meidän

Sota- ja urheilijapoikia oik. luutnantit Terho, Sirén ja Heinonen (tai Hietanen). Gustaf Sirén tuli myöhemmin tunnetuksi metsänhoitotieteen professorina, Lasse Terho taas Kotkan satamajohtajana, Suomen Satamaliiton toimitusjohtajana ja arvonimeltään satamaneuvoksena. Kyseistä sota-albuminsa kuvaa tarkastellessaan ikämiehenä Terho totesi Sirénistä: "Se oli mahdottoman vahva kaveri. Minä vedin kolmekymmentäkaksi leukaa ja Sirén vielä enemmän!"

Sota- ja urheilijapoikia oik. luutnantit Terho, Sirén ja Heinonen (tai Hietanen). Gustaf Sirén tuli myöhemmin tunnetuksi metsänhoitotieteen professorina, Lasse Terho taas Kotkan satamajohtajana, Suomen Satamaliiton toimitusjohtajana ja arvonimeltään satamaneuvoksena. Kyseistä sota-albuminsa kuvaa tarkastellessaan ikämiehenä Terho totesi Sirénistä: ”Se oli mahdottoman vahva kaveri. Minä vedin kolmekymmentäkaksi leukaa ja Sirén vielä enemmän!”

Lasse Terho (1920-2006) oli juuri kirjoittanut yloppilaaksi Kotkan lyseosta, aloittanut kauppatieteitten opinnot ja valittu Kauppakorkeakoulun jalkapallojoukkueeseen. Yksi harjoituspeli vain ehdittiin pelata, kun oltiin jo lähdössä toisenlaisille kentille. Eikä arvattu kuinka pitkäksi aikaa.

”Koko ajan sinne koululle tuli lisää poikia, ovi kävi ja ovesta löi aina se saamarin 30-40 asteen pakkanen. Onneksi en tullut kipeäksi. Miä olin aika hyvin pukeutunut, kun mulla oli Kusti-sedän Amerikasta lähettämä oikein hyvä lämmin nahkatakki.” Näin kertoo Lasse, ja lukijan mieli heltyy. Lapsenkasvoiset pojat lämpimistä kodeistaan tulipalopakkaseen ja tuntemattomille teille…

Ensin Forssaan jalkaväen aliupseerikouluun. Vala oli Forssan kirkossa, eikä sen jälkeen tarvinnutkaan paljon miettiä minne. Muut tiesivät. Sotaretki ulottui alkuun Kannaksen tuntumaan, Jääskeen, Antreaan, ja jatkosodassa suunnattiin takaisinvallattuun Viipuriin ja edelleen syvälle Itä-Karjalaan.

Terho ei osallistunut kuuluisiin ratkaisutaisteluihin, mutta hoiti tehtävänsä etulinjassa menestyksekkäästi. Teoksen kirjoittajan on onnistunut säilyttää vilpitön, murteella ja huumorillakin ryyditetty kerronta aitona:

”Ehdin hypätä just sen varsinaisen suihkun alta pois, mutta yksi luoti meni oikean jalan säärestä ja toinen luoti löi kiväärin minun käsistäni. Miä kuitenkin pääsin ryömimään sellaisen pikku männikön taakse. Sillä aikaa minun hyvä kersanttini Martti Tolonen näki, että minuun osui ja läksi pelastamaan.”

Tolonen kaatui, omat miehet löysivät Terhon haavoittuneena ja kantoivat hänet turvaan.

Se tapahtui vuonna 1944 Kotkatjärvellä. Suuri sotaseikkailu oli sekin, kun nuorukainen seisoi vartioon jääneenä yksin ja liikahtamatta tuntikaupalla tietäen, että vihollinen oli kuulomatkan päässä. Ja senkin, että apujoukkoja oli tulossa, niinkuin sitten lopulta tulikin.

”Jos olisin lähtenyt juoksemaan sinne taloon, jossa oli omia miehiä, niin luulen, että meidän sotatoimi Uunitsassa olisi mennyt ihan päin p:tä.”

Elämän illassa sotaa muistellessaan löysi veteraani myös suvantopaikkoja:

”Asemasodan aikana Syvärillä 1942 voitin meidän rykmentin mestaruuden kolmessa lajissa: shakkipelissä, suunnistamisessa ja tietysti jalkapallossa.”

Pitkä matka, lyhyt muisti

Tahko Pihkalan, edesmenneen urheilugurun suojeluskuntapuseron sisältä kuuluisi epäilemättä syvä huokaus, kun hän huomaisi urheilun ydintä haettavan harmittomasta leikistä. Hänen mielestään urheilun alkuperää on etsittävä myös sodasta ja saalistuksesta. Poikien pallonheittely oli harjoitusta tuleviin käsikranaattitaisteluihin, eikä hän väärin ennustanutkaan.

Urheilu ja sota -kirjassa mainitaan myös tasavallan presidentti Kyösti Kallion todenneen Suomen urheiluopiston vihkimistilaisuudessa 1937 urheilulla olevan yhteiskunnallinen tehtävä. Haasteista selviydyttäisiin fyysisesti ja henkisesti vahvojen nuorten avulla.

Aika pian haaste otettiinkin vastaan. Viime sodissa menehtyi suomalaisista mestariurheilijoista 400, ja kymmeniä haavoittui niin pahasti, että ura päättyi.

Tehopyrkimys on nykyään vallalla alalla kuin alalla, eikä vähiten urheilussa jossa on menty joskus valitettaviin äärimmäisyysilmiöihin saakka. Mutta luottiko Paavo Nurmikaan pelkkiin luontaisiin kykyihin? Ei, vaan hän uskoi saavansa etumatkaa kanssakilpailijoihinsa ammattimaisen tehovalmennuksen avulla. Liikuntatieteilijät jos ketkä ovat jo kauan olleet vakuuttuneita siitä, että kehon kuntoa ja tilaa voidaan ja sitä tuleekin muokata.

Suomen urheiluhistoriallinen seura juhlistaa lippulaivansa 20-vuotista taivalta sisältörikkaalla kaksoisvuosikirjalla. Siinä urheiluun liitetään myös sisua, urheilukasvatusta, henkilö- ja lajikuvaa, kansainvälisyyttä ja väärinmuistamisen ansoja motolla ”Pitkä matka, lyhyt muisti”. Kirjoittajakunta on tasokasta, ja monipuolisuutta edustavat lukuisat katsaukset ja arviot.

Internet-kyselyin ja haastatteluin on tultu sellaiseenkin lopputulokseen, että Matti-ilmiössä ei ole kyse vanhoista urheilusuorituksista, laulajantaidoista tai legendaarisista ryyppyreissuista, vaan yhdessä jaetuista ja koetuista merkityksistä, joita Matti Nykäseen liitetään. Siinäpä se.

Lukijat, käsi sydämelle!

Sattumaa ei ole

Rakastavaiset Meri ja Antti erosivat Kannaksella, ja sotavuodet kuljettivat heidät eri puolille Suomea. 60 vuotta myöhemmin Meri halusi tulla haudatuksi Antin sormus sormessaan. - Mikko Porvalin kirjan vetoava takakansikuva. (Kuvan kaikki oikeudet pidätetään.)

Rakastavaiset Meri ja Antti erosivat Kannaksella, ja sotavuodet kuljettivat heidät eri puolille Suomea. 60 vuotta myöhemmin Meri halusi tulla haudatuksi Antin sormus sormessaan. – Mikko Porvalin kirjan vetoava takakansikuva. (Kuvan kaikki oikeudet pidätetään.)

Ei arvannut Kauko, Vetelin poika, josta jutun alussa kerrottiin, että joutuisi sodassa rottajahtiin. Sentään ollut everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen taistelulähettinä. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nuori korpraali oli määrätty huoltojoukkojen muonanjakomieheksi 1942 Tokarin asemalle, ja turkulainen Taimi puolestaan oli saanut siirron samaan paikkaan lottien kanttiinin varastonhoitajaksi. Varastolla oli ongelma rottien kanssa, ja kun Taimi pyysi apua, Kauko tuli jahtiin, loukkuja kokemaan ja lopulta ihan muuten vaan.

Ennen pitkää pari matkusti kihlajaislomalle Veteliin, ja helmikuussa 1944 heidät vihittiin Äänislinnassa. Kauko pisti juoksuksi ehtiäkseen kirkkoon ja kompastui Äänislinnan puisilla jalkakäytävillä. Noustuaan ylös hän varoi uutta kaatumista eikä huomannut vastaantulleita upseereja, jotka tivasivat korpraalin kiireitä, kun ei tervehtimään ehdi.

-Vihille tässä vain yritetään liukastella, vastasi Kauko. Ymmärtämys oli päivänselvää.

Prääsän valtauksessa saadut sirpaleet selässä seurasivat Kaukoa läpi elämän, silloinkin kun hän vei olympiasoihtua. Mutta omakohtaiset vaivat saivat väistyä tärkeämpien asioiden tieltä. Sellainen oli tämä kunniatehtävä. Ja yhteiselo ”Tokarin tuomisen”, Taimin kanssa. Kaupunkilaistytöstä kasvoi etevä maatilan emäntä keskipohjalaiseen kyläyhteisöön.

Keskeinen osa Porvalin teoksen tarinoissa on myös hänen isoisällään Antilla.

Terijokisen luutnantin Antti Porvalin tehtävänä helmikuussa 1940 oli pysäyttää Koiviston suunnasta tullut rekijono ja pyytää siirtämään kaatuneet ensimmäisestä reestä hangelle, jotta saataisiin eläville tilaa. Lumista tietä laahustavista haavoittuneista heikoimpien oli väistämättä päästävä kuljetukseen.

Erään tien varteen jääneen Antti tunsi. Se oli Peussan Tauno, Suomen kovimpia puolimailereita, 800 metrin Suomen mestari, Terijoen Kiistolle kultaa Kalevan kisoissa 1937 juossut hieno urheilija. Peussa oli Koiviston suojeluskunnan paikallispäällikkö ja kaatunut muutamaa päivää aiemmin Kuolemajärven taisteluissa. Tähän muutoinkin traagiseen episodiin liittyi vielä se, että hangelle ikiuntaan nukkumaan jäi myös ”lapsisoturi”. Tätä vasta 15-vuotiasta suojeluskuntasotamiestä Marttia haettiin myöhemmin pitkään, tuloksetta. Tuskaisimmin etsintöihin osallistui kaatuneen veli.

Kirjailija Mikko Porvali on oikeustieteen maisteri ja rikostutkintaan erikoistunut poliisi, joka työssään on nähnyt millaista epävarmuutta tänä päivänäkin läheisen katoaminen omaisille aiheuttaa.

”Toivon että nämä muutamat rivit kunnioittavat Martin muistoa ja kertovat, millaisia poikia Suomenlahden saarilla ja Karjalassa kasvoi.”

Kranaatti Karamazovin veljeksiin

Karin sota -kirjan kannen kuvakavalkadi. Muurarin muotokuva, quassi 1943, yksi lukemattomista maestron rintamalla maalaamista tai piirtämistä. Sitten siinä on tietysti Rysänperän sotaveteraani Vilho Pahka, joka toteaa "soran loppumisen 40-vuatispäivää juhlittuaan, että "oli se vaan hyvä ettei voitettu, sillä aatelkaas millainen kankkunen mulla silloin olis!" (HS 10.5.85) Alempana HV-miinan virittäjä, quassi 1944 ja taiteilija itse (kuva Mauritz Hellström), jonka voi kuvitella huikkaavan jossain tuolla ylhäällä niille veteraaneille, jotka ennen muinoin tervehtivät häntä kadulla, samoin sanoin: "Hei hei, muistatkos aikoja!"

Karin sota -kirjan kannen kuvakavalkadi. Muurarin muotokuva, quassi 1943, yksi lukemattomista maestron rintamalla maalaamista tai piirtämistä. Sitten siinä on tietysti Rysänperän sotaveteraani Vilho Pahka, joka toteaa ”soran loppumisen 40-vuatispäivää juhlittuaan, että ”oli se vaan hyvä ettei voitettu, sillä aatelkaas millainen kankkunen mulla silloin olis!” (HS 10.5.85) Alempana HV-miinan virittäjä, quassi 1944 ja taiteilija itse (kuva Mauritz Hellström), jonka voi kuvitella huikkaavan jossain tuolla ylhäällä niille veteraaneille, jotka ennen muinoin tervehtivät häntä kadulla, samoin sanoin: ”Hei hei, muistatkos aikoja!”

Sodassa monet vammautuivat myös psyykkisesti. Taiteellisesti lahjakkaat olivat tässä mielessä vaaravyöhykkeessä.

”Mä olin aikoinaan niin herkkä, että pelkäsin oopperassa Patarouvan haamuakin.” Näin sanoi rakastettu pilapiirtäjä, monipuolinen taiteilija, professori Kari Suomalainen (1920-1999), kun puheenaiheena oli sota. Hän kertoo joskus nuorena miettineensä, ettei voisi sodassa nähdä ensimmäistäkään ruumista. Mutta kyllä se vain loppui, se ruumiinpelko.

”Kari oli suomalainen sotilas, järkähtämätön ja vailla mitään pelon tunnetta”, vakuutti sodanaikainen esimies, Rauma-Repolalla elämäntyönsä tehnyt Aarne Saunamäki, kun kirjaa Karin sota tehtiin. Seinäjokelaisella henkilöstöjohtajalla oli tuolloin ikää 75, Karilla 67 vuotta.

Saunamäki oli sodassa mm. maineikkaan Ilmari Talvitien tulenjohtajana, ja Kari toimi jatkosodan alkuosan tulenjohtueessa tiedustelualiupseerina Kannaksella. Tämän jälkeen hän siirtyi tiedotuskomppaniaan piirtäjäksi ensin Viipuriin, sitten Aunuksen yksikköön ja sodan loppuvaiheessa meritiedotuskomppaniaan.

Majuri ja ylikersantti muistelivat vuosikymmenten jälkeen – Maarit Niiniluodon haastattelemina – ”noita aikoja” erinomaisessa yhteisymmärryksessä.

Alku armeijan harmaissa oli vähän hankalaa helsinkiläispojalle, kun hänet pantiin Syyspohjassa kaivamaan korsuja. Pian huomattiin, ettei hänestä ollut edes vahtimaan korsukaivannon reunaa sortumasta. Eikä onnistunut uunien lämmittäminenkään kun ”oli kauhea työ saada edes joku risu syttymään”. Tykin osien piirtäminen sujui jo paremmin.

Mutta nuoren taiteilijan arvonanto ja luottamus esimiestään kohtaan oli alusta asti horjumaton. Saunamäki edusti hänelle miehuutta, isähahmoa. ”Oikea pappani oli ihan toisenlainen, heikompi. Mamma oli meillä domineeraava.” (Myöhemmin Kari kertoi hakeneensa isähahmoa lääkäreistä: ”Olen saattanut kolme polvea lääkäreitä hautaan”.)

Saunamäki kehuu nuoren Karin urheutta ja hämmästyttävää yleistietämystä. Kari vastaa vaatimattomasti, että hänellä oli perintönä patrioottinen henki ja sen lisäksi jumalaton logiikka. ”Tulenjohtueen rattailla mulla oli kirjoja, mm. Karamazovin veljekset. Jaksoin vain puoleen väliin. Sitten kärryjen lähelle tuli kranaatti, jonka sirpale osui kirjaan. Mutta kun sekin väsähti puoleen väliin, niin ajattelin että antaa olla.”

Kaarina Naski

lähteinä :

Urheilu ja sota, Suomen urheiluhistoriallinen seura, 2014

Lasse Terho, Sodassa pitää olla onnea, Kotka-seura 2013

Mikko Porvali, Rautasormus, Atena 2013

Karin sota, Recallmed 1987

elokuu 20, 2012

B-rajan metsästäjät

Filed under: Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:24 pm

Antero Raevuori, urheilumies henkeen ja vereen (kuntopyöräilijänä pistellyt taannoin mm. 14 kilometrin nousun Pyhän Ottilian vuorelle Alsacessa) kiemurtelee tuolissaan, kun häneltä odotetaan ties kuinka monetta kertaa vastausta Suomen huippu-urheilun surkeaan nykytilaan.

Ensimmäiseksi hän kumoaa usein tarjotun selityksen pienestä populaatiosta.

-Ei kelpaa. Esimerkiksi Slovenian väkiluku on noin 2,5 miljoonaa ja siellä pärjätään hyvin, niin kesä- kuin talviurheilussa. Suomi on heikoin koko Itämeren piiristä.

Urheilutietämyksellään ansioituneen Raevuoren mielestä koko surkeus konkretisoituu Suur-Helsinkiä tarkasteltaessa. 800 000 ihmistä, parhaat ja kattavat harjoitusmahdollisuudet, eikä pystytä tuottamaan kovinkaan paljon olympialajien menestyjiä – purjehtijoita lukuunottamatta.

-Mahosta lehmästä on pääkaupunkiseudulla kysymys ainakin yleisurheilussa (eikä ole kehumista joukkuepeleissäkään). Ei vain harjoitella tarpeeksi. Onhan se helvetillistä, että yleisurheilussa ylipäätään metsästetään B-rajaa ja sen jälkeen ollaan takki tyhjänä. Ei sen saavuttaminen viikkoa ennen kisoja takaa mitään.

-Keihäsvalmentaja Leo Pusa sanoi aikanaan, että karsintaraja on pystyttävä ylittämään, vaikka se olisi tehtävä kello neljä aamuyöstä vesisateessa.

Raevuoren ei tarvitse miettiä omaa urheilusankariaan, se on ehdottomasti juoksijain kuningas Paavo Nurmi, josta hän on kirjoittanut kirjankin. Nurmen kohdalla oli teoksen mukaan ”vain yksi ongelma. Lähtöviivalla hän oli aina kuin vihin saanut lintukoira. Miten hän pystyisi malttamaan mielensä, sillä olympiakisoissa hän ei juoksisi yksin?

Lauri Pihkala tunsi Nurmen ja hänen luonteensa:

-Painakaa tämä nyt mieleenne. Älkää hätäilkö. Älkää menettäkö toivoanne ennen kuin viimeinen metri on juostu.

Näillä sanoilla hän evästi korpraali Paavo Nurmen olympiamatkalle.”

-Ja antoi Nurmelle lempinimen Taulahäntä. Niinhän kutsuttiin hevosta, joka juoksi kuin tuli hännän alla.

kn

helmikuu 8, 2012

Ensimmäisenä suomalaisena maailman kiekkojäille

Filed under: Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 1:42 pm

Yksi merkittävä tekijä Matin nopeassa huipulle nousussa oli hänen yleisurheilutaustansa. Matti oli jo 17-vuotiaana fyysisesti huippukunnossa…

Jalkalihakset ja kimmoisuusominaisuudet olivat toista luokkaa kuin muilla. Jos juoksutekniikkaa olisi vielä hiottu hän olisi varmasti menestynyt 400 metrin juoksijana.

Nosti penkkipunnerruksessa 135 kiloa.

Sittemmin hänellä oli ylivertainen pelinlukutaito.

-Monesti mulla ei ollut hajuakaan, missä päin kenttää vapaat  jätkämme sijaitsivat. Mutta mä jotenkin aistin heidän paikkansa. Tiesin, että jossain oli pakko olla tilaa, jos parikin vastustajan jätkää oli kimpussani. Sitten vaan lätty sokkona menemään.

Näin sanoo tuo sama Matti itse, ei kuka tahansa Masa, vaan se joka teki sekunnin tuhannesosissa kulloisenkin ratkaisunsa ja antoi sen jälkeen ranteidensa puhua?

Kingi itse

Huippu- ja eritoten joukkueurheiluun koukkuun jääneille asia on selvä kuin pläkki. Siis se kenestä Matista nyt puhutaan. Kyllä tämän täytyy olla Hakki, Matti Hagman (s.1955), joka on kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen sarjoista Pohjois-Amerikan ammattilaisliiga NHL:ään yltänyt jääkiekkoilija. Ja kohdehenkilöä kuvaavat lainaukset edellä ovat  Marko Lempisen kirjoittamasta Stadin kingin elämäkerrasta (317 s., Teos).

Matti Hagman, Ossin pojanpoika, Nissen poika ja Niklaksen isä. Ossi Hagman voitti pikaluistelussa nuorten SM:n vuonna 1914, Nisse oli ennen sotaa lupaava pikajuoksijan alku, sittemmin Viipurin Urheilijoiden kärkimiehiä, tunnettu urheilujohtaja. Nisse ja Eva tapasivat juoksulenkillä, menivät naimisiin ja kaikista kolmesta lapsesta tuli urheilijoita. - Kiekkolegendan elämäkerran kirjoitti Marko Lempinen . Kustannusosakeyhtiö Teos. Kannen kuva: Lehtikuva

Kirja osuu suoraan ajan hermoon, sillä urheiluhullujen luvatussa maassa on parhaillaan suorastaan muotilajina syväsukellus kultuurin kautta huippu-urheiluun. On ruvettu hakemaan vastaavuuksia eri elämänalueilta ja päädytty toteamukseen, että laji kuin laji, niin huipulla ei ainoastaan tuule, siellä myös huimaa. Alastulo taas kysyy vahvaa psyykeä, muutoin mennään p-luisua luokattomasti.

Moottorissa

ei ollut vikaa

Hakki raivasi suomalaiskiekkoilijoille tien kokonaan toiselle karttapläntille. Hänen eittämättömät pelaajantaitonsa loivat maailmalla uskottavuutta, josta nuoremmat lahjakkuudet sen jälkeen ovat hyötyneet. (Eikä vähiten taloudellisesti.) Debyytti 1976 Boston Bruinsissa ja kaksi kautta Edmonton Oilersissa. Suomessa Hagman pelasi koko uransa kahta Lahden kautta lukuunottamatta HIFK:ssa. Hän oli legendaarinen ”numero 20”, alituiseen pistepörssissä keuloilla.

Aika toisella mantereella tuotti suomalaiselle sekä iloa – sulkia hattuun – että pettymyksiä. Vielä tuolloin NHL:ssä katseltiin eurooppalaiskiekkoilijoita nenän vartta pitkin, jopa suorastaan vihattiin. Näin kirjoittaa Marko Lempinen, pitkän linjan urheilutoimittaja ja entinen jääkiekkomaalivahti. ”Läpi uransa Hagman oli elänyt erityisesti ylivoimaminuuteista. Kun Hakki ei yhtäkkiä saanutkaan olla joukkueensa ykkösmoottori – ei ylipäätään kokenut saavansa itsestään niukalla jääajalla kaikkea ulos – hänen motivaationsa ja mielialansa kärsivät. – – – Asetelma oli pahasti hänen itsetuntoaan vastaan. Masennus iski.”

Laulujen lunnaat

Suomessa ja eritoten stadissa Hakki oli kingi, hänelle aukenivat kaikki ovet, hänellä oli omat ”henkivartijansa”, jotka pitivät huolta siitä, että mies pysyisi ehjänä ja kaukalossa. Ristiriitaisena, monen mielestä ihailtavan, toisten makuun ärsyttävän suorapuheisena tyyppinä Hagman saattoi nimittäin hyvinkin saada toiset provosoitumaan.

Lajin väkivaltaisuutta ja siihen liittyvää loukkaantumisriskiä ei yleisesti allekirjoiteta, mutta kovat otteet mielletään osaksi lätkää. Hakkikin kantoi idolina myös koviksen leimaa, mutta kirjassa hänet nähdään ”herkkänä koviksena”. Ambivalenttisuus joka usein liitetään taiteilijoihin, toteutuu myös monissa muissa lahjakkuuksissa, ei vähiten urheilun terävimmällä huipulla.

Hagmanilla oli aina perheen tuki, mutta lisäksi kaveriperhe,  jonka kanssa monet illat venyivät pitkiksi. Ja kritiikkipalavereja ja sääntöjen tarkistuksia tarvittiin joskus myös matkoilla ja leiriolosuhteissa.

Tähteytensä vanki ei voi olla sekä esillä että rauhassa, harvoin myöskään villinä ja vapaana, ja lajinmyötäisten fyysisten kolhujen lisäksi tulee myös henkisiä mustelmia, aika runnoo rinnanmitalla ohi.

Sehän on j-lauta  Hakki!

Kirjoittajan lähestymistapa on asiantunteva, intoutunut ja empaattinen. Lempinen suhtautuu sekä sankariin että tämän saavutuksiin arvostavasti  ja pyrkii monin haastatteluin maalaamaan Hakista näköiskuvaa. Lukija ”ostaa” sen ehdoitta. Loppuluvussa kerrotaan, miten ”jääräpään särmät ovat hioutuneet”. Mies on tehnyt vuosien kuluessa tilaa pehmeämmille luonteenpiirteilleen. Nykyisin hän toimii mediassa jäääkiekkoasiantuntijana ja tunnustaa valmentamisen kiehtovan kovasti.

Kun Hakki oli taannoin kotimaanlennolla, niin jo turvatarkastuspisteessä hänen ”piti heittää läppää hokista kahdeksan eri tyypin kanssa”.  Häntä ei ole unohdettu.

Ette arvaa, mikä on miehen intohimo tätä nykyä?  Vitsivitsi – urheilu se on  edelleen.Televisiosta hän  seuraa miltei kaikkia lajeja, ja HIFK:n kotipeleissä hän käy aina. Tietysti.

Kaarina Naski

———————————————————————————————

Häviäjä ei hymyile

Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile, vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.

Samuli Putro, muusikko (Helsingin Sanomat 7.2.2010)

——————————————————————————————–

joulukuu 5, 2011

Selviytyjäkansan urheiluhulluus

Filed under: Teatteri,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:49 pm

Seinille, laduille

ja voittoon

Miltä se tuntuu olla kilpahiihtäjä? No mä siihen aina, että ei se miltään tunnu, että lähinnä se on hitonmoista treeniä ja kipua... - Lainaus näytelmästä Kansanhiihto 2012. Kuvassa Juha Varis hengitys- ja rasitustestissä. Kansallisteatteri

Onko se nyt ihme jos joku ottaessaan pultit hyppii seinille? Harvinaisempaa on kiivetä sinne itsensä voittamismielessä. Sillä lailla tekee Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

-Minulla on korkean paikan pelko, mutta seinäkiipeilyssä ulkona kallioilla voitan sen, voitan itseni.

Tätä samaa hän arvelee monen maratoneja harrastavan tavoittelevan. Itselleen näyttäminen on palkitsevaa. Myllyaho puhuu myös juoksulenkkien puolesta.

-Istun usein työskennellessäni kumarassa, olen jännittynyt ohjatessani. Jähmettynyt energia vapautuu juostessa.

Mikä liikuntaharrastus pääjohtajalla vielä on, se kannattaa jättää tarinan loppuun, ettei lukija aivan alkusenteillä päsähtäisi kateudesta vihreäksi.

Urheilu suorastaan vyöryy näinä aikoina kansalliselle päänäyttämölle.

-Onhan se tietenkin vähän erikoista, mutta näytelmiin ennakkoon kohdistuneesta kiinnostuksesta päätellen olemme hyvinkin ajassa, Myllyaho sanoo.

Miika Nousiaisen palkittu romaani Maaninkavaara on jo Kansallisen kartalla ja Kansanhiihto 2012 ensi helmikuussa.

Identiteetin nimissä

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jätti elämän ladut, tragedia järkytti ihmisiä kautta maan. Teatterilaiset se sai pohtimaan hiihtämistä ja hiihdon merkitystä laajemmin.

-Mietimme siihen liittyvää politiikkaa, kohtuuttomuutta, dopingia, kansanhiihtoa, kunnossa pysymistä, hiihdon kauneutta. Sitäkin että sukset saatetaan Suomessa myydä loppuun heti hiihtokauden kynnyksellä.

Jotakinhan siinä siis on, joka tekee siitä erityislaatuisen jopa urheilun sisällä.

Kansallisessa pääteltiin, että tämä jos mikä on suomalaisuutta ja että sen käsitteleminen näytelmämuodossa sopisi hyvin Täällä Pohjantähden alla 2011 -produktion jatkoksi. Tarvittiin näyttelijä joka on hiihtäjä. Sellainen löytyi omasta porukasta, rääkkiin lupautui Juha Varis, jolla on kilpahiihtäjataustaa. Rääkiksi sitä nimittäin voi hyvällä syyllä kutsua, jos harjoittelee niinkuin ammattilaiset, veren maku suussa.

Myllyahon mukaan näin tulee todennetuksi konkreettisesti, miten rankkaa kilpahiihto on työnä.

-Helposti nähdään vain suoritus, joka vastaa tai ei vastaa odotuksia. Ei tiedetä ammatista ja sen kovuudesta oikeasti. Kyseessä on mitä vaativin kestävyyslaji, jossa tärkeitä ovat tekniikka ja hapenottokyky.

Variksella on mestaruusluokan valmentaja, jonka mukana tehtävään tulee autenttisuutta ja ammattilaisen maailmaa. Tekijäkolmikosta Paula Korva on ollut vastikään Vuokatissa seuraamassa Juhalle tehtävää hengitys- ja rasitustestiä. Hän hoitaa dokumentaarista puolta, kuvaa ja videoi eri vaiheita.

Näkyvyyttä on

Taina West kirjoittaa poliitikkojen puheenvuoroja, ja Myllyaho laatii dramaturgista pohjaa.

-Tekstin toimivuutta kokeillaan alinomaa, näyttelijät ovat tottuneet tällaiseen prosessilähtöiseen työtapaan. Äskettäin juuri kirjoitin 150 liuskaa turhaan, pääjohtaja huokaa.

Urheilun tärkeys korostuu, kun siihen puututaan kansakunnan kaapin päältä. Presidentti Tarja Halosen taannoiset kommentit taklausten vähentämiseksi jääkiekossa ovat herättäneet kohua. Samoin kävi aikanaan presidentti Mauno Koiviston lausuttua varoituksensa liiallisista kansallistunteen ilmaisuista arvokisoissa. -Mutta toisaalta, sanoo Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. -Toisaalta, olihan hienoa olla muitten mukana riemuitsemassa Suomen maailmanmestaruudesta jääkiekossa! Itsetuntokysymys mitä suurimmassa määrin. - Kuva K. Naski

Äkkipäätä ei monikaan tule ajatelleeksi, miten paljon politiikkaa urheiluun liittyy. Mm. Hiihtoliitossa saa runsaasti näkyvyyttä. Maan presidenteilläkin on tai heille haetaan jokin oma laji, jonka kautta he voivat näkyä. Presidentti Tarja Halonen mm. on kertonut harrastavansa kävelyä, uintia, vesijumppaa, hiihtoa ja vatsatanssia. Ahtisaarella oli koripallonsa, Koivistolla lentopallo, Kekkonen oli yleisurheilija ja hiihtäjä, Mannerheim tunnettiin ratsastajana ja Ukko-Pekka Svinhufvud mestariluokan tarkkuusampujana. Parhaillaan ison kiinnostuksen kohteena olevat presidenttiehdokkaat tuskin piilottavat hekään lajikynttiläänsä vakan alle.

Kulttuuri – ei niin kaukana

Hiihdon merkitys korostui sotavuosina. Suomen armeijan kaukopartio-osastoilla oli tärkeä tehtävä sodankäynnissä; tiedustelutehtäviin valittiin hiihto- ja ampumaurheilun huippuja. Ja vuodesta 1946 lähtien on maassamme toteutettu kansanhiihtoa. Senhän sisäänajoi kuntoliikunnan kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala, jonka sanoihin järjestäjätahot yhä luottavat: ”Hiihto sopii kaikille vauhtia rakastaville, niin lihaville kuin laihoillekin ja eritoten lihaville.”

-Kansa on vertauskuvallisestikin hiihtänyt johtajiensa mukana, ja kansanhiihtolaatikko on voitu nähdä yhteydentunnon symbolina Mika Myllyaho toteaa.

-Harrastukset yhdistävät ihmisiä. Kilpaurheiluhan on vain pieni osa urheilusta, johon liittyy myös järjestötoimintaa, vapaaehtoistyötä, kansanvaltaa.

Työväen näyttämöpäivät on hänen mielestään eräs osoitus siitä, miten urheilulla ja kulttuurilla on keskinäisiä sidoksia.

-Urheilu on tärkeä fyysisen hyvinvoinnin ylläpitäjä, kulttuuri on yhtä merkittävä henkisten arvojen puolella. Tekemisen tavassakin on tiettyä samankaltaisuutta. Teatterissa ohjaaja vertautuu urheiluvalmentajiin, tiimi joukkueisiin, taktiikkaa tarvitaan molemmissa. Urheilu on selkeämmin mitattavaa, mutta kyllä teatteriakin pyritään mittaamaan – kritiikillä. Ja näyttelijöissä on paljon niitä jotka liikkuvat ja urheilevat. Meillä Kansallisteatterissakin ovat harrastuksellisesti edustettuin monet palloilulajit, lenkkeily ja jopa miekkailu.

Eräässä vaiheessahan teatteri haki tunnetiloja fyysisyyden kautta. Tämä eritoten Jouko Turkalta tuttu metodi on yhä mahdollinen ja käyttökelpoinen, mutta Myllyaho huomauttaa, että tekemisen tapa on nykyisin paljolti erilainen, yhdessä kypsyttämistä jo tekstistä lähtien.

-Kuka hakee energiansa lenkillä, kuka jotenkin muuten, se on henkilökohtaista.

Täysillä

-Kilpailu on nykyisin mielentila, joka liittyy kaikkeen. Se on kuin huume, sanoo Myllyaho. -Siitä kertoo myös kilpailujen suuri määrä televisiossa. Luovuuttakin päästään siten punnitsemaan. Jokainen haluaa olla rakastettu ja hyväksytty, mutta jos siihen pyrkiessään muuttaa samalla käyttäytymismalleja, se askarruttaa.

-Teatterin ja taiteen merkitys moraalikoodiston tarjoajana ja muistuttajana on suuri, ja erityisen suuri se on niille jotka ovat sulkeneet kirkon ja sen antamat ohjeet elämästään.

... treeniä ja kipua. Mutta miten sitä sitten selittää ihmisille, jotka väittää totuutena että Cooperin tulos ei nouse enää kun on täyttänyt neljäkymmentä. Että se on vain hyväksyttävä kun takuu tulee täyteen. Ja mä sanon että paskapuhetta. - Em. lainauksen jatko-osa. Kuvalla otsikko: romahdus.

Kilpailemiseen liittyy väistämättä sankaruus ja intohimo. Niitä kaikkia käsitellään Kansallisteatterissa kahdessa em. urheiluaiheisessa näytelmässä ja työhön suuntautunutta intohimoa ja moraalikysymyksiä kolmannessa, Katja Krohnin Pikkujättiläisessä (ensi-ilta 2.12.)

-Niin tarpeellinen käynnistin kuin intohimo onkin, äärimmäisyyksiin mentäessä siinä on vaaransa. Ja vastuu lisääntyy.

Yhdysvaltalainen professori ja kirjailija Joseph Campbell on valottanut sankaruusteemaa teoksessaan ja todennut sankaruuteen pyrittävän kaikkialla. Myllyahon mielestä tuota myyttiä toteuttavat myös sarjat ja leffat, jopa Tanssii tähtien kanssa.

-Kaikki pyrkivät maaliin, kesken ei voi lopettaa, sillä puolittaisia sankareita ei ole. Ja lehdistö on mukana paitsi voitoissa myös siinä vaiheessa kun joku tiputetaan alas. Silloinhan voi vielä ottaa käyttöön antisankaruuden sitäkin hyödyntäen.

Saa nauraa

Huolimatta lähtökohdan vakavuudesta Kansanhiihto 2012 on tragikomedia, näytelmä, jossa saa nauraa paljon. Eikä Maaninkavaarassakaan, jossa tytärtään valmentavan perheenisän menestyksen hinku ja urheiluhulluus on viety äärimmilleen, taatusti väistellä koomisuutta joka on alkuteoksen tärkeä rakennusaine.

Entä mitä henkilökohtaisia urheilusaavutuksia pääjohtajalla onkaan vielä taskussaan? Tai pikemminkin vyötäisillään. Karaten musta vyö!

KAARINA NASKI

————————————————————————————————————————————————————————

Näin on

On se saatana, kun Suomessa yritetään pohtia energiansäästöä. Paavo Nurmi keksi siihen ratkaisun jo kymmenluvulla. Se on tasainen vauhti ja taloudellinen eteneminen.

Miika Nousiainen, Maaninkavaara

xxx

Illanistujaisissa seurueeseen kuului myös muuan pankinjohtaja, joka tuntui olevan hyvin tärkeä titteleistä. Hän ei ilmeisesti tuntenut minua, ja kysyi Juusolta (Walden) asemastani Yhtyneissä.

-Asema on tähän tilaisuuteen riittävä, vastasi Juuso, ja kyselyt loppuivat siihen!

Veikko Hakulinen, Lassi Hakulinen, Haku-Veikko – suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat

xxx

Norjalaisen mestarihiihtäjän Björn Dählien suhteellinen hapenottokyky oli epävirallisen arvion mukaan 96 millilitraa painokiloa kohti minuutissa. Mika Myllylällä 90. Alle ”80-millisillä” tekee jo tiukkaa voittosijoille normaalimatkalla huipputason kisoissa.

Tavallisilla pulliaisilla mainittu lukema on noin 30.

————————————————————————————————————————————————————————————

Urheilijat näyttelijöinä

Todisteina siitä, että urheilu ja kulttuuri kulkevat joskus käsi kädessä, ovat mm. seuraavat nimet:

Tapio Rautavaara, keihäänheiton kultaa Lontoon olympialaisissa 1948 ja MM jousiammunnan joukkuekilpailuissa 1958, laulaja, elokuvanäyttelijä

Åke Lindman, maajoukkuetason jalkapalloilija, näyttelijä, ohjaaja

Johnny Weissmüller, moninkertainen olympiavoittaja uinnissa, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Esther Williams, uimari, elokuvanäyttelijä

Herman Brix, kuulantyöntäjä, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Eleanor Holm, uimari, olympiavoittaja, elokuvanäyttelijä

Burt Lancaster, voimistelija, sirkusakrobaatti, elokuvanäyttelijä

Toni Sailer, alppihiihtäjä, elokuvanäyttelijä,

Arnold Schwartzenegger, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä, poliitikko

O.J. Simpson, jalkapalloilija, elokuvanäyttelijä

Sylvester Stallone, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä

————————————————————————————————————————————————————————————

heinäkuu 23, 2011

Vahingossa polttareihin – keskiössä Amin Asikainen

Filed under: Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 3:47 pm

Idi on tässäkin yläosattomassa, mutta hanskat kertovat, ettei kaveri ole polttarimielellä eikä ballerinan mekossa.

Kiire. Aerobic-tunti alkamassa. Oho, onpas väkeä! Hämmentynyttä puheensorinaa ja seinänvierustat täynnä nuoria miehiä, monella kamera. Tieto taidoistamme on siis vihdoinkin levinnyt kansalliseen tietoisuuteen, tällä salilla biccaavat osaajanaiset… Taikka siis ohjaajana on osaajanainen Susanna Mantila, kehonrakennuksen kärkinimiä Suomessa, nykyisin myös voimanostaja. Melkoista kyytiä odotettavissa.

Komeakroppainen Susanna, Suski, voisi jo sinänsä olla yleisövetonaula, mutta pian selviää, että se varsinainen magneetti on tällä kertaa Amin Asikainen. Kirkkonummen kivinyrkki. Idi. Ammattilaisten keskisarjan Euroopan mestarina muistettu. Polttariasussa. Hyvin, hyvin somana ja hämillisenä. Vaaleanpunaisessa tutu-mekossa, kuin pink pantteri eksyneenä väärään koreografiaan. Kun tunti alkaa, pyyhkäisee empatian aalto naislauman yli. Niin on kaveri menossa vika suuntaan että. Onko se ihme, kun vakikävijöittenkin jalat solmuuntuvat jos intensiteetti hetkeksikään herpaantuu.

-Oikea on oikean käden puolella Amin, huutaa Suski. – Sivulle ristiin sivulle… Ei saa törmätä, siinä sattuu. Et kai sentään laske käsiä alas? Ja älä ihmeessä pysähdy – nyt ollaan vee-askelissa.

AaAa:lla on tukala olo, hikeä pukkaa. Kaverit kannustavat omaperäisellä tavalla: älä löysäile Idi, joko nyt sippaa, etköhän jo kumauta, pompi, pompi, kanveesi kutsuu…

Me myötäbiccaajat voitelemme kuitenkin pantteria hyvä-hyvä -huudoilla ja rytmisillä taputuksilla. Tummasilmäpoika vilkaisee kiitollisena ja sompailee sen jälkeen pikku kinkkauksin ja jättiloikalla itään,kun muut etenevät länteen, salin toiseen päähän.

Äkkiä kuuluu: paita pois Idi, paita pois, kansa tahtoo silmänruokaa! Seuraa ankaraa tempoilua, ja niin lähtee ballerinan tiukasti istuva vaaleanpunainen yläosa veks. Hyvä rusketus, mutisee joku vieressäni hyväksyvästi.

Kun tullaan juoksuosuuteen polvia korkealle nostaen, selviytyy nyrkkeilijä kuin leikiten ja kauan vielä senkin jäkeen, kun muut ovat jo saaneet luvan lopettaa. Asikainen jatkaa lähes hurmiossa ja säveltää suoritukseensa vielä tosi nopean tykityksen iskuja – jestas, hyvä ettei kukaan tyrkkäise naamaansa eteen.

Ja vielä parempaa on tulossa, ohjaaja tekee edellä ja usuttaa pantterin peräänsä. Hyppy suorin vartaloin isosti ponnistaen kädet kohti kattoa ja sen jälkeen äkkiä lattianrajaan punnerrusasentoon. Ja sama uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, hyppy ja punnerrus…

Ehkei suju piruetti eikä bicci, mutta pirun kova kunto on pojalla! Tokko olisi lopettanutkaan, jollei valpas kaveri ovensuussa olisi heittänyt pyyhettä kehään polttariponnistelun yhden osion päättymisen merkiksi.

Vielä oli risteily edessä ja ties mitä siellä, ei käy kateeksi.

Kun julkkisvieras oli mennyt, kuului eri puolilta kommentteja. Yksi naisista sanoi, että hän olisi ainakin tullut tulipunaiseksi ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä jotain ihmesuorituksia vaikkapa lätkäjoukkueen keskellä.

Toinen: Ja niin lutunen kun se on!

Kolmas kertoi nähneen mainoksen: Hyppää lentokoneesta Malmilla. Unohtumattomat polttarit.

Onhan se enteellistä. Hyppy tuntemattomaan. Ihan niinkuin avioliitto. Asikaisellakin jo tuplakierteellä.

Kaarina Naski

heinäkuu 19, 2011

Urheilupsykologin toive: Kontaktipyynnöt auttajille ajoissa. . .

Filed under: Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:33 pm

. . . ennen syöksykierrettä

Tohmajärveläinen Seppo Räty kiroilee keihäälle, kun taas kurikkalainen Juha Mieto jätti sukset noitumatta mutta kiillotti mitalitaistonsa ”kirkkahammaksi” käsittelemällä, myöntämällä ja hyväksymällä sadasosasekunnin tappionsa. Porilaisen Jyri Kjällin urheilijakommentti nyrkkeilyn välieräottelussa kuubalaista vastaan oli yhtä lyhyt kuin tyhjentävä: ”Vittu ei pysty!”

Näin mennään olympiatasolla. Sielläkin kukin taaplaa tyylillään. Kun merkittävät häviöt, loukkaantumiset tai kyydistä putoaminen raastavat mieltä, ovat psyykkiset eväät tarpeen. Voitoista harva järkkyy.

Eräiden suomalaisen urheiluhistorian surullisten esimerkkien ja eritoten tuoreen Mika Myllylän tragedian yhteydessä on tullut tärkeäksi pohtia isompaa kokonaisuutta. Olemmeko yhä urheilukansa, kun väittävät että Suomi on nykyisin laiskottelun ja hukattujen lupausten maa ja että ainakin juoksijoiden aika on ohi? Entä kiinnitetäänkö henkiseen valmentamiseen huomiota riittävästi? Vastaajana Suomen Urheilupsykologien yhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Jaakkola.

Matti Jaakkola (s.1977) on vaikuttanut pitkään suomalaisessa urheilupsykologiassa. Hän on toiminut lukuisten suomalaisten huippu-urheilijoiden psyykkisenä valmentajana ja tehnyt yhteistyötä eri lajiliittojen kanssa. Hänellä on alan yritys Porvoossa. - Kuva Anu Jaakkola.

Em. provosoiva väite esiintyy Miika Nousiaisen romaanissa Maaninkavaara. Eikö nykynuoriso siis halua juosta?

-Se on totta vain osittain. Nuoriso jakautuu liikkuviin ja liikkumattomiin. Eräät urheilevat todella paljon mutta suurin osa liian vähän. Kukaan ei enää juokse tai hiihdä kouluun, ja koulutaksin takapenkillä riidellään hillomunkista.

Jaakkola sanoo, että iso osa urheilupsykologien työstä tapahtuu lajiliittotasolla.

-Tärkeintä on saada nuoret mukaan liikuntaharrastuksiin ja pitää heidät lajinsa parissa. Lajien kynnystä pyritään madaltamaan ja positiivista palautetta korostamaan, kuten voimisteluliiton jumppajuna -ajattelussa. Tutkimustyömme koituu liikkujien parhaaksi.

Kilpaurheilijalta vaaditaan vahvaa psyykeä. Mielettömien rääkkien jälkeen on siedettävä joskus sekin tosiasia, etteivät kyvyt riitä. Jaakkolan mukaan jokaisen kyvyt riittävät jollekin tasolle, harvan kohdalla huipulle.

-Saahan urheilusta kivoja muistoja, arvokkaita ystävyyssuhteita ja mielekästä ajanvietettä. Ja parhaimmillaan se voi merkitä terveyden edistämistä koko iäksi.

Lasten psyykkisen rakenteen testaamisessa ei psykologi näe mitään mieltä, aikuisia testaamalla sen sijaan saadaan koottua paljon hyödyllistä tietoa, jonka avulla yksilöä pystytään kehittämään ja valmentamaan juuri hänelle sopivalla tavalla.

-Persoonallisuus kehittyy vasta teinivuosien aikana ja jälkeen, jolloin kyseessä ovatkin varsin pysyvät piirteet. Arvot ja motivaatio muuttuvat paljon enemmän iän ja elämäntilanteen mukaan.

Joku välittää

"Isä seisoo radan laidalla ja huutelee aikoja. Ihana nähdä isä tuollaisena. Se hehkuu onnea. - - Jos isä ei valvoisi jokaista venytystä, niin minä jättäisin ne väliin. Ehkä silloin sattuisi jotain. Takareisi pamahtaisi. Sitä minä toivon. Saisin tauon tähän rääkkiin." Miika Nousiainen, Maaninkavaara. Otava

Joskus kuulee puhuttavan lasten urheiluharrastuksen yhteydessä yli-innostuneista tai toisaalta kokonaan piittaamattomista vanhemmista. Kummasta suhtautumisesta lienee enemmän haittaa?

-Sanoisin, ettei välinpitämättömyydestä ole ainakaan hyötyä. Tällaiset vanhemmat ovat todennäköisesti muutoinkin piittaamattomia. Mutta lapsi saattaa silti löytää oman juttunsa urheilusta ja sen myötä tosiasian, että ainakin joku välittää. Liian innostunut lastensa harrastuksista tuskin voi olla, ja paras tuki löytyykin silloin kun koko perhe harrastaa urheilijan mukana. Huipulle vaaditaan valtava työmäärä.

Sen sijaan Jaakkolan mukaan on useinkin haittaa vanhemmista, joilla ei ole käytöstapoja.

-Lapsi nolostuu ja muut kuuntelevat korvat punaisina kentänlaidan kiroilua.

Urheilupsykologit tulevat kuvaan usein siinä vaiheessa kun nuoren – noin 15-vuotiaan – kilpaileminen muuttuu ammatinvalintakysymykseksi. Työ keskittyy useimmiten kilpailusuorituksen maksimointiin ja tapoihin päästä tuloksissa eteenpäin. Joskus myös lopettamiseen, loukkaantumisiin ja (mielen)terveydellisiin teemoihin.

Juna meni jo

Ammattikunta on läsnä myös silloin kun huipulta tullaan alas. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa, sillä kontaktia ei aina osata ottaa riittävän ajoissa. Syöksy huomataan valitettavan usein vasta kun ollaan jo varsin lähellä pohjaa.

-(Urheilu)psykologit eivät tarjoa palveluitaan erityisen aggressiivisesti, vaan yhteydenotto tulee useimmiten urheilijalta/liitolta/valmentajalta/läheiseltä.

Jaakkola on eri mieltä siinä, ettäkö olisi ”turha vaatia ja toivoa parikymppiseltä, kouluja käymättömältä nuorukaiselta esikuvallisuutta kilpakenttien ulkopuolelta”, kuten Tuomas Kyrö Urheilukirjassaan toteaa.

-Vaatiminen ei ole turhaa, useilla nuorilla ei vain ole selkeää käsitystä siitä minkälaisena esikuvana heitä pidetään. Ennemminkin tämä on tiedostamis- kuin kapasiteettikysymys. Parikymppinen urheilija osaa halutessaan ja asian tärkeyden ymmärtäessään olla erinomaisen hyvä esikuva.

"Häviäminen on huippu-urheilun suola. Avonaiseen haavaan. Hävinneen joukkueen katsominen sattuu sieluun, vaikka se olisi Ruotsi. - - Mitä ankarampi laji, tenniksen tai nyrkkeilyn kaltainen yksinäisyyden huipentuma, sitä ylevämpää on ottelijoiden välinen ystävyys. - - Tänään häkki (vapaaottelu) vetää nuorisoa, koska kohta vessaan ei saa mennä ilman pyöräilykypärää ja turvatyynyjä. - - Jokainen ottelu on mahdollinen aivotärähdys." Tuomas Kyrö, Urheilukirja. Teos

Kyrö näkee urheilun osin teatterina mutta myös sirkuksena, joka ei pyrikään syvempiin sisältöihin kuin viihdyttämiseen. Hän myös korostaa tunnelman merkitystä.

Jaakkolan mukaan on kysymys erilaisista arvomaailmoista. Mutta myös hän kokee viihtymisen tärkeäksi.

-Ja tunnelmalla on iso merkitys. Urheilu luo unelmia aivan kuten muutkin taiteen lajit. Millä muulla areenalla kuin urheilun piirissä kansakunta voi yhdessä juhlia voittoja ja aikuinen mies saa luvan kanssa liikuttua?

Minuus ja

julkinen mielipide

Edellä on todettu miten muutamat huippu-urheilijat ovat purkaneet tuntojaan.

Matti Jaakkola näkee tällaisen ulospuhaltamisen oleellisena osana prosessia.

-Kun kamppailu ja jaksaminen on äärirajoilla, on vaikeampaa kontrolloida mitä suusta ulos tulee. Jos se on kirosana, niin ainakin se on tilanteeseen sopiva ja aito reaktio.

Itsensä armahtamista hänen mielestään pitäisi myös opetella, samoin kuin huumorin omaksumista yhdeksi käsittelytavaksi tai ylitsepääsykeinoksi.

-Urheilijan on kyettävä erottamaan oma arvo ja ”julkinen mielipide”. Jos julkisesta mielipiteestä tulee osa urheilijan identiteettiä, karkaa oman elämän hallinta medialle, yleisölle ja muualle urheilijan kontrolloimattomuuteen. Yritysjohtajakin toimii miten parhaaksi näkee joukkueensa kanssa, eikä tee ratkaisuja taloustoimittajien kommenttien perusteella.

Jaakkola haluaa myös korostaa, että rehellisyys on urheilun ytimessä ja sitä se on varsinkin Suomessa. Tällä hän viittaa eritoten dopingdraamaan.

-Hiihtäjistä annettiin anteeksi niille jotka tunnustivat tehneensä väärin. Selittelijät joutuvat kestämään kaikkein kovimman kohtalon.

Ilman konnaa ei hänen mukaansa voi olla sankaria millään näyttämöllä. Eikä ilman häviäjää kukaan voita.

-Urheilukansa tarvitsee omat sankarit ja saa pitää hyvänään myös omat konnat.

Kaarina Naski

lähteet: Miika Nousiainen, Maaninkavaara

Tuomas Kyrö, Urheilukirja

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.