juoksee, hiihtää, kävelee, painii,heittää,nyrkkeilee… MUTTA MITEN KÄY FINNEILTÄ JENKKIFUTIS?

Montanan Red Lodgessa hän oli syntynyt tämä taituri, mutta suku oli vahvasti Suomen perään. Molemmat vanhemmat, niin Matti kuin Martha olivat vanhasta maasta ja runsaan sadan vuoden takaisen siirtolaisaallon mukana uudelle mantereelle tupsahtaneita. Jos olette kuulleet Washington State -yliopistossa vuosittain jaettavasta Laurie Niemi -palkinnosta, niin se osuu suoraan edellä viitatun 1925 syntyneen futistähden tarinaan.

Laurie Niemi oli isänsä puolelta tiettävästi Ylihärmästä Etelä-Pohjanmaalta. Tällaiselta hän näytti Washington Staten yliopiston otteluasussa vuonna 1946. Muhkeutta sanotaan komistuksella olleen riittävästi ilman toppauksiakin myös joulupukin rooliin, joka osui hänen kohdalleen opiskelijoiden lapsille järjestetyssä hyväntekeväisyystapahtumassa. – Kuva Washington State University

Perhe muutti 1932 Washingtonin osavaltioon, jossa äiti huolehti maatilasta ja lapsista isän hakeuduttua lisätienesteihin kaivostöihin. Ja eipä aikaakaan, kun Lauri eli Laurie oli jo high schoolissa ja herätti varmaan sekä ihastusta että kateutta pärjätessään hienosti – suomalaisille tyypilliseen urheilulle ahnaaseen tapaan – niin amerikkalaisessa jalkapallossa, koripallossa kuin baseballissa. Myöhemmin Washington Staten yliopiston jalkapallojoukkueessa 20-vuotiaan Laurien pelipaikka oli heti alkuun hyökkäyksen linjassa vasen guard, paino ottelulehtisen mukaan 100 kg, pituus 183.

Näin mielenkiintoisia tietoja löytyy Heikki Halttusen eläytyvästä artikkelista Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa 2016. Halttunen on Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liiton SAJL:n nuoriso- ja koulutuspäällikkö ja tutustunut niin omasta mielenkiinnosta kuin virkansa puolesta myös maanmiestensä ”yliatlanttiseen” toimintaan ja sitä myöten lajin alkukotiin. Lähdeaineistosta jyristelikin vastaan junan lailla isopoika Laurie Niemi. Jos urheilija on saavuttanut amerikkalaisen jalkapallon pelaajana ja valmentajana enemmän kuin yksikään toinen amerikansuomalainen ja hänet on valittu sekä yliopistosarjojen All American -miehistöön että ammattilaisten tähdistöön Pro Bowliin, on hän taatusti niin tutkijan kuin ison yleisön mielestä laulun arvoinen.

   Niemen noviisiaikojen valmennusryhmästä Washington State Cougarseissa erottui Halttusen mukaan toinenkin suomalainen nimi, Elmer Huhta, linjavalmentaja, joka opetti Niemelle ja muille linjamiehille pull out -liikkumista ja näytti tähtäyspisteitä blokkaamista varten. Termistö on tietenkin alan miehille selvää kuin pläkki, eikä se maallikostakaan pahalle kuulosta. Huhta kuului hänkin niihin amerikansuomalaisiin, joiden vanhemmat olivat muuttaneet 1900-luvun alkupuolen siirtolaisvirrassa Amerikkaan. Vuonna 1948 Niemen paino kuuluu nousseen 109 kiloon. Hän pelasi aloittavana hyökkäyksen tacklena ja toimi myös joukkueen kapteenina. Menestystä ja kunniaa tuli kilvan. Tekee mieli lainata tähän Niemen valmentajan Phil Sarboen analyysi suomalaisesta. Siksi, että se jos mikä hivelee mieltä vielä 2000 -luvullakin: ”Niemi on joukkueemme sytytystulppa. Jos hän taklaa puolustuksessa juoksijan vain aloituslinjan tasalle, hän ei ole tyytyväinen. Hyökkäyksessä hän haluaa Cougarsin juoksevan hänen blokkiensa takaa. Niemi ei tyydy pelaamaan pelkästään hyvää jalkapalloa, hän haluaa olla pelisuorituksessa erinomainen.”

Heikki Halttunen aloitti jenkkifutiksen pelaamisen 1981 Jyväskylä Beach Park Rangersissa. 1980-luvun lopulla Munkkiniemessä hän kuului Munkka Coltsin kovaan, SM-hopealla ja SM-kullalla palkittuun joukkueeseen. Pelaamisen jälkeen kiinnosti niin urheiluhistoria amerikansuomalaisine sankareineen kuin valmentaminen, ja harrastuksesta tuli myöhemmin myös ammatti. Pari vuosikymmentä on vierähtänyt SAJL:ssä nuoriso- ja koulutuspäällikkönä, ja perheen asemapaikka on Helsinki. Tässä sen sijaan nähdään lajimyötäisinä kehyksinä Michiganin stadion. – Kuva Jyrki Lempinen.

NFL:n aateliin

Ammattilaiseksi Laurie Niemi valittiin NFL:ään toisen kierroksen numerolla 18, ja joulukuussa 1948 hän allekirjoitti sopimuksen Washington Redskinsin kanssa. Jo kaudella 1951 hän nousi NFL:n aateliin. Kun Redskinsillä sitten parin vuoden päästä oli vastassaan Philadelphia Eagles, katsojia oli pilvin pimein. Eagles oli jo johdossa 7-0, kun linjapuolustaja Niemi kaappasi irtopallon syliinsä ja juoksi sen maaliin. Ottelu päättyi tasatulokseen 21-21, ja silloisten suomalaisten tavoin vielä nykypäivänkin fanit voisivat olla ylpeitä Niemen sankariteosta. Sankari itse suuntasi tuolloin jo toisaalle, Kanadaan British Columbia Lionsin joukkueeseen, jossa pari vuotta pelattuaan aloitti valmentajauransa enin Montana State-, sitten Washington State -yliopistossa. Kunnes taas 1961 ammattilaispiireihin palattuaan ryhtyi Philadelphia Eaglesin hyökkäyslinjavalmentajaksi. Kaudesta 1964-1967 omassa kasvattajayliopistossa tuli Laurie Niemen uran viimeinen. Kyseessä olivat myös hänen elämänsä viimeiset vuodet, sillä futistähti menehtyi krooniseen leukemiaan vain 42-vuotiaana 1968. Pelit olivat hänen kohdaltaan ohi, mutta tuttu iso hahmo oli painunut lähtemättömästi monen mieleen, ei vähiten hänen nuorten valmennettaviensa, jotka olivat saaneet kokea omakohtaisesti esimerkillisen coachinsa lämmön ja lojaaliuden sekä ehdottoman omistautumisen lajille.

————————————————————————————————————————————————

MATKA VALTAMEREN YLI EI OLE PELAAJILLE REISSU EIKÄ MIKÄÄN!

Niin kuin urheilu isona käsitteenä yhdistää maita ja kansoja, niin se tekee myös lajikohtaisesti. Amerikkalaisella jalkapallolla on kattava suosio. Suomessa on alan liitolla ikää jo yli 40 vuotta, ja se on niin Euroopan liiton ja Maailmanliiton kuin Suomen Olympiakomitean jäsen. Yhdysvaltain ja Suomen kytky pelaajatasolla tunnetaan. Amerikkalaisia, yleensä yliopistotaustaisia pelaajia tulee Suomeen joka kesä monta kymmentä pelaamaan miesten Vaahteraliigaan ja l-divisioonaan. Amerikansuomalaisiakin, mutta harvemmin – kuuluisimpana Miami Dolphinsin Eric Laakso, joka muistetaan eritoten quarterback Dan Marinon suojelijana. Marinohan oli NFL:n pelinrakentaja, joka pelasi koko uransa, aina vuoteen 1999 Dolphinsissa. Laakso kävi opettamassa lajin hienouksia suomalaispelaajille 1982 ja vieraili mm. isänsä Olavin kotikaupungissa Vaasassa.

   -Tälläkin hetkellä NFL:ssä on kaksi suomalaistaustaista pelaajaa, kertoo Heikki Halttunen SAJL:stä. -Wide receiver J.J. Koski voitti Super Bowl LVI:n Los Angeles Ramsin miehistössä 2022 ja taistelee pelipaikasta joukkueessa. Kosken isoisän isä John Koski oli syntynyt Suomessa. Toinen laitahyökkääjä on Travis Toivonen, joka pelasi Minnesota Vikingsin kokoonpanossa siirryttyään sinne New York Giantsista. Toivosen perhe on Minnesotasta, jonne hänen isoisänsä isä Sulo Toivonen aikoinaan matkasi Helsingistä.

   1970-luvulta alkaen on suomalaisia pelaajia ollut Halttusen mukaan pelaamassa USA:n high schooleissa vaihto-oppilaina sekä yliopistostipendiaatteina. Isoimmaksi nimeksi hän mainitsee juuri Alabaman yliopistossa aloittaneen hyökkäyksen linjamiehen Olaus Alisen, jolle povataan ammattilaisuraa. Ja Edward Vesterinen pelaa kolmatta vuotta West Virginian yliopiston puolustuslinjassa. Seniorivuottaan pelaa Eastern Illinoisin yliopistossa porvoolainen Daniel Luoma, jonka pelipaikkoina ovat tight end ja kicker.  Suomalaispoikia ovat myös Northern Arizonan Eemil Herranen ja Boston Collegessa uraansa aloitteleva Mika Montonen. Molemmat ovat potkaisijoita.

Vähänkö on vallatonta menoa! Vaahteramaljaan XLIII yltänyt Kuopio Steelers juhlii mestaruutta. – Kuva Jari Turunen.

SAJL pähkinänkuoressa

Halttunen tiivistää Suomen Amerikkalaisen Jalkapallon Liiton tähänastisen tarinan. -Vuonna 1979 perustettu liitto edistää amerikkalaisen jalkapallon eri lajimuotojen huippu-urheilua, harrastamista ja toteuttamista lisäämällä lajiosaamista Suomessa yhdessä laajan ja laadukkaan seurakentän kanssa sekä toimimalla aktiivisesti kansainvälisissä verkostoissa. Seuroja on ympäri Suomea aina Rovaniemellä asti. Maajoukkueet ovat edelleen Euroopan kärkeä, sillä miehet sekä U19 maajoukkueet pelaavat EM-mitaleista tänä vuonna.

Entä naiset? -Suomen naisilla on plakkarissaan kolme MM-pronssia, ja tänä vuonna heillä on myös EM-kisaotteluita, Halttunen vastaa, ja äänestä kuulostaa hienoinen ylpeys oman väen puolesta isolla rintamalla.

Suomen naiset voittivat MM-pronssia 2022. – Kuva Jari Turunen.

Liiton toiminnanjohtaja on Mika Heinonen ja hallituksen puheenjohtaja Roope Noronen. Heinonen on luonut pitkän uran urheilujohtamisessa, ja helsinkiläinen Noronen toimii myös amerikkalaisen jalkapallon maailmanliitto IFAF:n hallituksessa. Kilpailujohtajana Norosen vastuulla ovat kaikki järjestön alaiset turnaukset, ja hän edustaa hallituksessa myös Euroopan liittoa EFAF.

Kaarina Naski

Ameriikkalaasilla on rekortti

 

”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”

Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.

Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.

Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot.  Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä.  Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!

Kuka nopeimmin perillä?

Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?

Ei mikään turha tiimi…

Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.

…maratoonareista puhumattakaan

Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!

Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.

  Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.

Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…

Kaarina Naski

lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut

————————————————————————————————————————————-

Mie en uso

Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.

-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:

-No, Eino, kuinka sinun kävi hänen kanssaan?

-Mie selätin sen minutis!

————————————————————————————————————————————-

Kun on luonnonlahjat ja hiihtämisen iso hinku

Hiki pittää saaha!

Mentiin niättä tukka huilua soitti, sanoi entinenkin tyttö, taisi olla Huittisista. Nyt niin voisivat sanoa myös Kerttu ja Krista, kovat nimet Pekingin olympialaisista. Ja taustakuorossa hyvällä syyllä itse ”Äitee”, Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen, joka sai urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 Cortinassa hän oli voittamassa viestin olympiakultaa.

Toimittajan työsaralla vastaan tulleista merkkihenkilöistä Siiri on ehdottomasti ykkösiä. Unohtumaton.

-Jollemme me naishiihtäjät alkuun kokeneetkaan arvostusta urheilupiireissä, niin kansa on kannustanut aina sumeilematta, vakuutti Siiri Rantanen haastattelijalle helmikuussa 2001, jolloin myös kuva on otettu. – Nyt mestarihiihtäjällä on ikää jo 97 vuotta.

Lahdessa asuva mestarihiihtäjä oli jo 76-vuotias tavatessamme parikymmentä vuotta sitten, mutta ei millään muotoa tavallinen seniori, vaan aktiivilenkkeilijä, kuntoilija, joka suorastaan huokui myös sisäistä vahvuutta. -Hiki pittää saaha. Jos liian vähille jää liikunta, niin yöllä sätkyttää, hän sanoi.

Äiteen tyylinäyte Salpausselällä. Seurat, joita nainen on edustanut urallaan, ovat Wärtsilän Teräs, Joensuun Kataja, Lahden Hiihtoseura ja Pertunmaan Ponnistus.

   Tässäpä matriarkka, muistan ajatelleeni. Nainen, joka paitsi tuntee kroppansa, tietää arvonsa, eikä mene kyykkyyn kenenkään edessä. -Mää sie Siiri sanomaan, muut aina usuttivat, ja mitäs kun olin vanhin, hän vahvisti silmissään pieniä hymyn kipeniä. -Olihan sitä yhtä ja toista, Cortinassakin suksien luisto niin perusteellisen pielessä…

Jarruttelin tallukkailla

Rantasen lapsuuskoti oli Tohmajärvellä, Kaurilan kylässä, jossa kaikki saivat leipänsä maanviljelyksestä. Kuusilapsisella perheellä oli asuttavana tupa ja kamari. -Äidin puolen suvussa oli puuseppiä, hiihtäjä kertoo. -Siinä syntyivät sukset missä viulu, ja kun isä vei enolle pitkän koivuhalon, niin suksina se tuli takaisin. Kahdet sukset saivat riittää meidän perheelle. Toiset olivat minun!

   Erottiko hiihtäjän äänestä vieläkin hienoista ylpeyttä? Sanoisin niin, mutta hyvän mielen tuntoja joka tapauksessa. -Alakoulussa olin toiseksi paras hiihtäjä tytöistä; ykkönen oli Muhosen Maila, jolle seitsemän kilometrin koulumatka oli extra treeniä, hän toteaa. Koulun ja koulujen väliset kilpailut tulivat käydyiksi menetyksellisesti, ja vihdoin vuonna 1944 olivat ohjelmassa kansalliset hiihdot Värtsilässä. Siiri Rantanen oli tuolloin 19-vuotias ja työssä kunnan tilalla Niiralassa karjanhoitajana. -Värtsilään halusin tosi kovasti, mutta pakkasta oli yli 20 astetta ja minulla rikkinäiset monot! Sukulaismies onneksi keksi ottaa siteet pois ja vaihtaa nahkamäystimet suksiin. Monojen tilalle tulivat tallukkaat.

   Jälki-ilmoittautuneena Siirin oli lähdettävä matkaan ensimmäisenä, mutta hänpä voitti vitosella kaikki piirin parhaat. -Selvisin hirmuisista laskuista jarruttelemalla tallukkailla, ja ylämäissä laskin kannat maahan ja juoksin sukset kantillaan mäet ylös, muistelee mestari ja nauraa.

Hehkutuksesta tappion tuntoihin

Seuraava muistikuva on Cortinasta. -Huutelivat ladun varresta, että jätä, jätä, mutta miten jätät, kun justiin olet saanut kiinni… Laskeuduttiin hyppyrimäen monttuun, josta alkoi hyvä nousu. Silloin kuulin Silvennoisen Lassen kehotuksen: ”Viimeinen tilaisuus, nyt lähe!” Sillo mie läksin painamaan, tuli laskua ja myötälettä, annoin mennä potkua ja työntöä vakuuttaen itselleni, että tasamaahiihdossa olen hyvä. – Niin jäi Radja Jeroshina ja ”lyömätön” Neuvostoliiton joukkue Suomen viestikokoonpanolle Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen.

Mahtavia muistoja albumit pullollaan…

   Mutta huippu-urheilussa ovat myös tappion tunteet tuttuja. Tällainen sydämeenkäyvä muisto Siirillä on Zakopanen MM-kilpailuista 1962. -Väsyin kerrassaan happivajauksen takia, alppi-ilmasto yllätti minut pahasti. Istuin viestisuorituksen jälkeen yksin ja onnettomana. Ketään ei tullut. Ei niin kauan, kunnes Alevtina Koltshina ehätti paikalle. Tuli ja kiersi kätensä ympärilleni. Sitä en unohda koskaan. – Koltshineista, Virossa asuneesta mestarihiihtäjäpariskunnasta tuli lahtelaisten Rantasten läheisiä perheystäviä.

   Treeneistä sitä oli Äiteen mukaan entisajan naisurheilijan tingittävä, olipa huipulla tai ei. Työssä piti käydä. Koti piti hoitaa. -Ei se ollut yksinkertaista, vaikka oli kysymyksessä niinkin kannustava ja mukava mies kuin meidän Kalle. Kun pojat, Martti ja Aarre olivat kouluiässä, yksistään perheen vaatehuolto kysyi energiaa. Koneita ei ollut, kantovesi kylläkin ja pyykkipata… Vaatteet olympialaisiin saatiin Hiihtoliitolta, mutta kilpailupuku piti ainakin alkuun palauttaa odottelemaan seuraavia kisoja ja edustusurheilijoita.

Parasta peliin, aina

Siiri toimi verhoilijan ammatissa ja käytti viiden kilometrin työmatkan intervallitreeneihin. Käveli, juoksi, veti täysillä, palautti. Toki hänen nähtiin myös vapaa-aikoinaan hiihtävän ahkeraan tai painelevan kanervikossa sauvat käsissä. Nykyurheilijoiden valmentautumisohjelmat täydellisine keskittymisineen ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, kun muistetaan, että kohdehenkilön syntymävuosi oli 1924.  Luonnonlahjoilla – hyvä terveys, nopeat jalat – sitä ennen mentiin. Vahva itsetunto ei ollut pahitteeksi.

Oloissamme poikkeuksellinen tunnustus kohtasi Siiri Rantasta 1998, jolloin Lahdessa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen hänestä tekemä patsas. Se oli laatuaan ensimmäinen huomionosoitus naisurheilijan kohdalla Suomessa. Kuvassa veistoksen pienoismalli. Siiri Rantanen oli myös yksi ensimmäisistä Pro Urheilu – tunnustuspalkinnon saajista.

   Loppukaneettina upean urheilijan uralle voitaisiin nähdä hänen oma kuvauksensa 800 metrin viestijuoksusta, johon tuli kerran lähteneeksi pyydettäessä. Ainahan sitä, joukkueen täydennykseksi ja tiukan paikan tullen vaikka poikien piikkareissa. -Jollen olisi niin hyvin juossut, ei olisi voitettu! hän sanoi. Ja hymyili leveästi.

                                                 Kaarina Naski

                                                        (kuvat kirjoittaja ja Siiri Rantasen arkisto)

Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

”Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

 

”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

”Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)

Bostonin maratonin viimeisestä suomalaisvoitosta yli neljä vuosikymmentä

Maastojuoksun lyhyen matkan riemullinen Suomen mestaruus vuonna 1968 Lahden radiomäellä. – Oman seuran maastojuoksumestaruuden Olavi Suomalainen voitti jo 1958, 11-vuotiaana. Tuolloin otettu, albumiin hartaasti liimattu kuva oli epätarkka mutta koskettava. Pieni poika taittamassa yksin ja määrätietoisesti taivalta uljaassa kangasmaastossa.

Muistatko milloin suomalainen voitti viimeksi Bostonin maratonin? – 1972.

Ja nimi oli? – Suomalainen, Olavi Suomalainen.

Varsinkin tätä nykyä, kun kansalaisten huoli urheilumaan maineen kutistumisesta on suuri ja vuoden 2015 Bostonin maraton on lähellä, on aiheellista palata vuosikymmenten takaiseen hohtohetkeen ja kysellä, miten se temppu tehtiin.

 

Kokemäkeläispojan kiinnostus urheiluun tuli näkyviin jo lapsena. Hän viihtyi kavereineen kesät kentällä ja kokeili talvisinkin lajia jos toista. Sitäkin jota ei olisi pitänyt. Opettajan pojat innostuivat laskemaan koulunmäeltä luistimilla jääränniä pitkin. Tuntui ja näytti mahtavalta, mutta pieni hyppyrilisä oli liikaa. Olavin nilkka murtui. Jalan aikanaan tervehdyttyä poika aloitti suunnistuksen, ja ”yhden kaverin kanssa ruvettiin juoksemaan lenkkejä”.

Jo sitä ennen, 11-vuotiaana oli irronnut voitto oman seuran – Kokemäen Kova-Väki – maastojuoksussa, ja 15-vuotiaana tuli sitten piirinmestaruus melkeinpä vahingossa, kun yksi poika joukkueesta puuttui ja Olavi Suomalainen suunnistuksen toimitsijapuolelta oli järjestäjien mielestä tehtävään passeli. Lahjakkuus oli jo huomattu.

– Isän piikkarit olivat tarjolla, mutta niissä oli pitkät piikit ja pesäpalloilijan kantapiikitkin. Tuntuivat epämukavilta jalassa. Kumitossuilla pistelin, ja kisa voitettiin.

Nuorukainen oli kahden Karin valmennuksessa. Ensin voimistelunopettajansa Kari Häkkisen, jonka laatimia viikko-ohjelmia on kiittäminen tunnollisen treenaajan nopeasti nousujohteisesta kilpailumenestyksestä. Kyseisillä saavutuksilla aukesi tie SUL:n valtakunnalliseen valmennukseen; lajivalmentajana oli Kari Sinkkonen, maineikkaan uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin oppien toimeenpanija. (Lydiard oli monelle suomalaiselle juoksijalle yhtä kuin ”voittajantekijä”.)

Siirtyminen ”Sinkkosen talliin” tapahtui vähitellen vuoteen 1968 mennessä, jolloin myös Olavin opiskelu Polilla oli käynnistynyt. Suunnistus kulki ratajuoksun rinnalla vaihtelua tuovana harjoitusmuotona ja harrastuksena aina 1971 sattuneeseen tapaturmaan saakka, joka keskeytti valmistautumisen Jukolan viestiin.

Monta tietä

”Kestävyysjuoksussa on monta tietä”, sanoo palkittu kirjailija, Juoksija-lehden toimittaja Matti Hannus. ”SM-maastoissa 1964 Vuoksenniskalla Olavi Suomalainen oli 17-vuotiaitten poikien 3 km:llä kolmas, Pekka Vasala viides. Kahdeksan vuotta myöhemmin Suomalainen oli Bostonin maratonin ykkönen, Vasala 1500 metrin olympiavoittaja ja ME:n uhkaaja 800 metrillä.” (Flying Finns/ Lentävät suomalaiset, 1988)

Jo heti maratonvoiton jälkeen vuonna 1973 Hannus kirjoitti Runner´s World Magazinessa, artikkelissaan Finnish Running Secrets, että Olavi Suomalainen oli Suomen siihenastisen juoksuhistorian paras juniorijuoksija. 16-vuotiaana (1963) poika juoksi 3000 metriä aikaan 9.22,6 ja helmikuussa 1972 Ruotsissa hallissa 7.58,0. Näiden kahden tuloksen välillä oli nuorenmiehen elämässä tapahtunut paljon. Hän opiskeli kaivosinsinööriksi Teknillisessä korkeakoulussa, oli kesäisin töissä kaivoksissa, kävi armeijan, meni naimisiin…

”Siinä sivussa” hän treenasi Bostoniin (ja tähtäsi Münchenin olympialaisiin) ja juoksi niin ahneesti, että viikkotreeneissä sata kilometriä ei ollut vielä maksimia lähelläkään.

Polilta Bostoniin

Kerrotaan, että kun eräs Polin professoreista jakoi vuoden 1972 jälkeen opiskelijoille harjoittelutöitä, hän sanoi, että työ on palautettava vappuun mennessä. ”Yksi poikkeus on ollut, mutta takuuna oli Bostonin maratonin voitto.” Olvi Suomalainen vahvistaa suu hymyssä, että totta on. – Kuva urheilumiehestä Floridassa tammikuussa 2015, K.Naski

Olavi Suomalainen (s. 1947) on eläväinen, vilkas liikkeissään yhä seniorivuosinaan. Jos esimerkiksi satut olemaan Floridassa, saatat tavata hänet yhtä hyvin golfradalla kuin pöytätenniksen tai tavallisen tenniksen peluussa. Aina on mies ”suunnistamassa” johonkin, jollei ole jo hilpaissut lentokentälle ja lähtenyt Suomeen hiihtämään.

-Oikeasti minusta tuli kestävyysjuoksija opiskeluaikana, mies kertoo.

-Huippusuunnistaja Markku Salminen opiskeli myös Polilla ja asui ihan naapurissani. Hän oli intohimoinen harjoittelija, ja yhdessä teimme lenkit 10 kertaa viikossa, aamuisin ja iltapäivisin, niin että matkaa kertyi 150-250 kilometriä viikossa. 1971 Nikkarin Seppo voitti maratonkarsinnat, Markku oli toinen, ja hän se minut yllytti mukaan seuraavan kevään karsintoihin. Nikkari voitti taas, Markku oli toinen ja minä kolmas. Bostoniin pääsi vain kaksi. Mutta kun Nikkari valitsi ennemmin Karl-Marx-Stadtin, se oli minun tilaisuuteni.

-Harjoituksissa juostut ajat olivat lupaavia päämäärää ajatellen. Niinkuin sekin että Bostonissa tiedettiin juostavan alamäkeen. Erilaisten maastojen asettamat vaatimukset olivat tulleet meille Markun kanssa tutuiksi suunnistuksessa. Hyvää aikaa odotettiin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä tosiaan oli varsin vaativaa alamäkeä. Olimme sopineet etukäteen, että Markku saa määrätä tahdin. Kun oli 15 km juostu ja oltiin sijoilla 7 ja 8, hän sanoi että anna mennä. Heartbreak Hillin päällä – matkaa maaliin noin 10 km – saavutin meksikolaisen Jacinto Sabinalin. Koko loppumatkan mietin, olisiko joku takana tulevista jakanut voimansa vielä paremmin, kun mielestäni olin onnistunut. Näin saattoi ollakin kolumbialaisen Victor Moran kohdalla, koska hän loppuosuudella oli ilmeisesti nopeampi mutta pääsi lopulta 18 sekunnin päähän ja kakkoseksi.

-Aikani oli 2.15,39, Moran 2.15,57 ja Sabinalin 2.16,10. Mulla oli tasainen juoksu, meni kivuttomasti eikä ollut yliyrittämisen tunnetta. Rasitus toki tuntui. Kun sokerit loppuvat, silloin tulee väsymys, mutta kun tietää tilanteen, ylimääräistä adrenaliinia virtaa jostakin.

Huonoa onnea

Oulun SM-maraton 1976. Suomalainen (nro 14), Håkan Spik (nro 13) ja Jukka Toivola (nro 3). Spik voitti, Toivola oli toinen, Suomalainen kolmas.

Münchenin olympialaisissa 1972, enempää kuin Montrealissa 1976 Suomalaista ei monen ihmeeksi nähty.

-Tottakai tavoite oli olympiakisoissa, maratoonari sanoo. -Mutta se nyt vain ei osunut kohdalleni, vaikka harjoitukset jatkuivat tiukkoina. Liian paljon oli negatiivisia yhteensattumia, loukkaantumisia, huonoa tuuria tankkauksissa, ajoituksissa ja valinnoissa.

Miten Suomalaisen uraa kelaa asiantuntija Matti Hannus vuoden 2015 perspektiivistä?

-Hän oli yksi suosikkijuoksijoistani siitä lähtien kun hän voitti Suomen maastojuoksumestaruuden Lahdessa 1968. Kehitys oli todella nopeaa. Suomessa oli kuitenkin paljon hyviä maratoonareita siihen aikaan. Olavia ei valittu Münchenin olympiakisoihin 1972 eikä Rooman EM-kilpailuihin 1974. Olin itse paikalla Oulussa keväällä 1976, kun Suomen mestaruusmaratonilla Håkan Spik voitti, Jukka Toivola oli toinen ja Olavi kolmas. Silloin ajattelin, että nyt Suomalainen viimeinkin pääsee mukaan suuriin kisoihin, Montrealin olympiamaratonille, mutta kuinkas sitten kävikään? Spikin ja Toivolan seuraksi valittiin Lasse Viren, jolla oli jo kaksi olympiavoittoa Münchenistä, mutta ei vielä yhtään maratonkilpailua.

Hannus otti Suomen Urheilulehdessä voimakkaasti kantaa Olavin valinnan puolesta, ”mutta eihän se mitään muuttanut, vaan Lassen valinta oli selvä. Hän voitti Montrealissa taas kaksi olympiakultaa ja sijoittui uransa ensimmäisellä maratonilla 5:nneksi, mikä oli aivan loistava saavutus”.

Bostonin 100-vuotisjuhlamaratonin merkeissä Hannus tapasi sitten ”leegion” vanhojen aikojen suomalaisia Bostonin voittajia kunniavieraina: Veikko Karvonen, Antti Viskari, Eino Oksanen, Paavo Kotila ja Olavi Suomalainen. -Hauskaa näytti mestareilla olevan.

Ja jäähdyttely jatkuu

-Pitää jäähdytellä, ei kannata kuin seinään lopettaa, toteaa Olavi Suomalainen tänään. Huippu-urheilukausi on aikaa sitten jäänyt taakse, mutta energiaa riittää ja kilpailuviettiäkin on omiksi tarpeiksi. Maratoneja on jäänyt haaviin seuraavasti: Boston kaksi kertaa, Ateena kerran ja Honolulu eksoottisimpana (2000). Hiihto on nykyisin Suomalaisen suosikkilaji (lukuisia Finlandia-hiihtoja takana), ja aina on joku pallopeli miestä viemässä. Hän arvostaa oman maan luontoa, vertaansa vailla olevia kangasmaastoja muun muassa, mutta on viihtynyt myös Kanadassa ja vaikkapa Afrikassa. Vikkelistä kaivosinsinööreistä on ollut kysyntää. Pääasiallisin työura oli Outokummussa Pohjois-Karjalassa, Kemikin tuli tutuksi ja tietysti kotikaupungiksi valikoitunut Kuopio.

Erikoisin valmentajatarjous, joka Suomalaiselle on tehty, oli se kun ravihevoselle piti laatia treeniohjelma. Seurauksella, että Suomessa syntynyt lämminverinen Goljat voitti ”Suuren suomalaisen Derbyn Vermossa”.  -Vähän samat periaatteet kuin Arthur Lydiardilla juoksijoille, voimanhankinta ja oikeat ratakausiajoitukset, nauraa ”hevoskuiskaaja”. Yksi senhetkisistä suomalaisista rahapalkinnoista voitettiin tuolloin 1979.

1970-luvun kultakautta edustanut Olavi Suomalainen lähettää ystävällisessä hengessä terveiset tämän päivän kilpaurheilijoillemme – olipa kyseessä juoksu, hiihto tai miksei laji kuin laji: ”Lisätkää harjoittelua!”

Häntä huolestuttaa se, etteivät lapset saa enää luontaisesti liikuntaa tarpeeksi. Urheiluriippuvuudesta hän sen sijaan ei ole lainkaan huolissaan.

-Aika riippuvainen pitää olla jos aikoo pärjätä!

Kaarina Naski

(vanhat kuvat Suomalaisen albumista)

——————————————————————————————————————————————————-

Rakastettu, satutettu

Bostonin maraton

Bostonin maraton järjestetään Bostonissa Massachusettsissa Yhdysvalloissa joka vuosi huhtikuun 3. maanantaina. Se on vanhin sekä yksi arvostetuimmista maratonjuoksukilpailuista. Ensimmäisen kerran Bostonin maraton juostiin 1897 edellisen vuoden olympiamaratonin innoittamana.

Vuonna 2013 Boston nousi järkyttävällä tavalla koko maailman tietoisuuteen, kun maratonin aikana räjähti kaksi pommia Boylston Streetillä tappaen 3 ihmistä ja haavoittaen 183:a muuta. Oikeudenkäynti pommi-iskusta epäiltyä 21-vuotiasta Dzohar Tsarnajevia vastaan alkoi vuoden 2015 alussa, ja sen arvellaan kestävän useita kuukausia. Tsarnajev pidätettiin neljä päivää pommi-iskun jälkeen. Hänen väitetään tehneen iskun yhdessä 26-vuotiaan veljensä Tamerlanin kanssa. Veli kuoli ammuskelussa poliisin kanssa. Veljekset ovat taustaltaan tshetseenejä, kymmenisen vuotta Yhdysvalloissa asuneita.

Karjalaispoika, Käkisalmessa 1898 syntynyt Taavi Komonen oli ensimmäinen suomalaissyntyinen Bostonin maratonin voittaja. Komonen lähti siirtolaiseksi Kanadaan 1929 ja voitti ensimmäisen kerran Kanadan kansallisen maratonmestaruuden jo 1931. Samalta vuodelta oli Bostonin maratonin seitsemäs sija, parin vuoden päästä hän sijoittui toiseksi ja voitto tuli vuonna 1934. Suomeen Komonen palasi 1950-luvun alussa. Hän kuoli 19.4.1978, päivälleen 44 vuotta Bostonin voittonsa jälkeen.

”Suurimman osan siitä, mitä tiedän fiktion kirjoittamisesta olen oppinut juoksemalla joka päivä”, sanoo arvostettu japanilaiskirjailija Haruki Murakami. ”Kuinka paljon voin panostaa itseeni, kuinka pitkä lepo, kuinka paljon on liikaa, ulkomaailman tiedostaminen, missä määrin on keskityttävä sisäiseen maailmaani, kuinka pitkälle voin luottaa itseeni ja milloin pitäisi epäillä itseäni.” Lainaukset Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (englanninnoksesta suomentanut Jyrki Kiiskinen, Tammi). Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 2007, vuosi sen jälkeen kun kirjailija osallistui seitsemännen kerran Bostonin maratoniin. Murakamin nimi on esiintynyt parina viime vuonna Nobel-ehdokkaiden listoilla.

Vuoden 2015 Bostonin maraton on 20. huhtikuuta.

———————————————————————————————————————————————————-

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”

Mestarinyrkkeilijän ristiriitaiset tunteet

 

Jos nainen nyrkkeilee kuin mies, hän on otollinen vastustaja toiselle hyvälle nyrkkeilijälle. Sellainen oli Fatuma Zarika, pikkupoikamainen kenialainen, jonka Eva Wahlström voitti pari kuukautta sitten Karhuvuoren liikuntahallissa Kotkassa numeroin 79-75, 77-76, 77-76. Tuomarina Anssi Peräjoki vas. -Kuva K. Naski

 

On nyrkkeilyn ystäviä ja nyrkkeilyn periaatteellisia vastustajia,  mutta varsin äänekkäiksi muodostuvat argumentit, kun tulee puhe naisista nyrkkeilykehässä.  Pikkutytöstä saakka on opetettu, ettei saa tapella, mutta sitten mottaaminen oikein tosi mielessä onkin luvallista. Ja eivätkös juuri ne ” heikommat astiat” ole muutoinkin aina särkymisvaarassa?

Annetaanpa nyrkkeilijän vastata. Ole hyvä, Eva Wahlström.

-En ymmärrä, miten kukaan voi rakastaa nyrkkeilyä näin paljon. Siitä luopuessani luopuisin myös minuudestani…

-Se oli kaunein lyönti, minkä olen koskaan lyönyt, hän kuvaa haltioituneena erästä  otteluosumaa . –Täydellinen niin tekniikaltaan, nopeudeltaan kuin rentoudeltaankin. Se osui juuri niinkuin  pitääkin. Tuntui kuin lyönti ei pysähtyisikään leukaan vaan menisi siitä läpi…

-Suihkussa tunnen, miten silmäni on paisunut jo niin suureksi, että ripset uppoavat siihen. Päätä särkee niin kovaa, että oksettaa.

Amin Asikainen vastasi kerran toimittajan kysyessä ovatko paikat ehjinä: ”On ne, vaikka eivät olisikaan.” Eva jakaa lajikaverin mielipiteen ja toteaa, ettei kyse ole siitä, pystyykö kivuttomaan suoritukseen vaan siitä pystyykö suoritukseen.

 

 

Poiminnot ovat Eva Wahlströmin tuoreesta kirjasta Rajoilla. Se on häkellyttävä, armottoman rehellinen ja vetävästi kirjoitettu. Erityislaatuinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamien arvoteosten joukossa. Kirja on herättänyt runsaasti huomiota, eikä vähiten sen jälkeen kun elokuvaoptio allekirjoitettiin. Asialla on tuottaja-ohjaaja Maarit Lalli ja rahoituksen etsintä käynnissä.

Wahlströmin kasvualustana  oli Loviisa ja seurana Loviisan Riento.  Nyt, 34-vuotiaana, hänellä on takanaan mittava amatööriura. Ammattilaisena hän on otellut neljätoista kertaa, tilillä kolmetoista voittoa – viimeisin niistä Kotkassa marraskuussa 2014 – ja yksi ratkaisematon.  Hän on hallitseva naisten Euroopan mestari (EBU) ylemmässä höyhensarjassa. MM-ottelu on tulevana keväänä. Mahdollisiksi vastustajiksi on kaavailtu julkisuudessa WBC-liiton ylemmän höyhensarjan australialaista mestaria Diana Prazakia tai WBA-liiton mestaria korealaista Hyun-mi Choita. Evan promoottori on Pekka Mäki.

 

”Pulska tyttö Loviisasta”

 

Rajoilla on ennen muuta tunnustusteos mutta sen lisäksi myös tietokirja, nyrkkeilyä lajinsisäisesti valottava.

Eva Wahlström tunnetaan iloisena ja impulsiivisena urheilijana, joka saattaa tuosta vaan käydä moiskauttamassa suukon juuri kehässä peittoamalleen vastustajalle. Valmentajaansa Risto Merosta hän arvostaa suuresti, vaikkei aina tottelekaan tämän neuvoja. ”Ei tekemällä koko ajan vaan kohtuullisesti ja harjoittelemalla laadukkaammin”, ohjaa Meronen mielestään liian ahneesti treenaavaa naista. – Rajoilla, 281 s, SKS. Etukannen kuva: Nauska

Huipulle pyrkiminen vaatii paitsi lahjakkuutta myös tiettyä rämäpäisyyttä, lujaa tahtoa ja rääkkiin alistuvuutta. Se on myös laji, jossa painoa on kontrolloitava. ”Selkärangattomat” älkööt siis vaivautuko.  Kauniilla nyrkkeilijällä on pituutta 168 cm ja painoa 59 kg. Syömishäiriötä hän ei allekirjoita kohdallaan, vaan sanoo topakasti hallitsevansa syömisensä, mielihalunsa ja nälkänsäkin.  Jossain vaiheessa hän vain oli omien sanojensa mukaan liian painava – paksut reidet muka – pituuteensa nähden ja uskoi pärjäävänsä paremmin vähän kevyempänä. Varsinkin kun valmentaja oli veistellyt alkuaikoina, että Eva oli ”pulska tyttö Loviisasta”.

Terveys joutuu koville lähes fanaattisesti harjoitellessa ja kilpaillessa – milloin tarvitaan piikki selkäytimeen tai lantioon, milloin puudutusta reisiin tai murtuneeseen käteen, tulehduskipulääkkeitä, hermolääkitystä.  Myös ihmissuhteiden venyvyyttä mitataan. Pienen pojan äitinä, avovaimona, tyttärenä ja valmennettavana kirjoittaja käsittelee myös näitä asioita vilpittömästi. Hän käy  fyysisen kestokykynsä rajoilla, elämän ja kuoleman rajalla ja kokee psyykkistäkin hätää tajutessaan, miltä läheisistä täytyy tuntua. Ei ole helppoa soittaa sairaalasta äidille ja lohduttaa tätä sanomalla, että ”luulee jäävänsä henkiin”. Keuhkoveritulppien takia nyrkkeilijä sai  vuonna 2012 kylmempää kyytiä kuin hurjimmissa otteluissa.

 

Jotta voin lyödä kovempaa

 

Kuten uraputkessa olevat naiset usein, niin myös nainen ammattinyrkkeilijänä kokee ristiriitaisia tunteita  riittämättömyytensä edessä. Eva sanoo hyväksyneensä ajatuksen että voi kuolla kehässä. Mutta myös omaehtoisuus on vaativaa. Ellei itse lopeta, urheilu voi lopettaa urheilijan.

Toisessa vaakakupissa on vastuuntunto –  huoli lapsesta, ihanasta pikkupojasta jonka  haluaa nähdä kasvavan ja jonka lähellä ollessa ahdistus ja levottomuus ovat poissa ja hymy herkässä –  ja toisessa kokonainen minuus.  ”Kun valmistaudun nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse —Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukoiksi, jotta voin lyödä kovempaa…”

Eva Wahlströmillä on paljon ihailijoita. Hän on uljas näky kehässä. Ja saavutukset kertovat omaa kieltään. Nykyisin hän on myös Aalto-yliopiston opiskelija sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun linjalla.

Lukija jääkin pähkäilemään kovanyrkkisen naisen toteamusta:

”Monesti kysytään, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan nyrkkeilyn vuoksi. Olen luopunut monesta asiasta, mutta en ole koskaan ”joutunut” luopumaan.”

Kaarina Naski

 

 

 

Urheilussa urheuden eväät – sodan monet kasvot

 

 

Lääkintämajuri Heikki Savolainen virittämillään nojapuilla Syvärin lohkolla 1942. Savolainen voitti 24 vuotta kestäneen olympiauransa aikana kaksi kultamitalia, yhden hopean ja kuusi pronssia ja oli voimistelun epävirallinen maailmanmestari vuodelta 1931. Hän oli syntynyt Joensuussa ja teki elämäntyönsä Kajaanin kaupunginlääkärinä. Talvisodassa hän palveli pataljoonanlääkärinä ja jatkosodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. – SA-kuva Urheilu ja sota -teoksen kannessa.

 

”Minä en ollut koskaan pelannut jalkapallojoukkueessa, jossa olisi ollut niin hyvä henki.. Voitettiin Lamperossa 6-1, vaikka JR:n joukkueessa oli toinen puoli KTP: n miehiä!” Näin rykmentin (JR 45 krh-kompp.) jalkapallojoukkueen kapteeni, luutnantti Lasse Terho.

Hiihtäjän kalenterissa 1948 tohtori Martti Jukola muistutti, että juuri urheilijat lähetettiin meillä ensimmäisinä rajalle. He muodostivat monessa yksikössä vastuuntuntoisen ja luotettavan ydinjohdon.

Veteliläisestä talosta oli kaatunut jo kaksi poikaa, kun ylempää tuli määräys ottaa veljessarjan kolmas, Kauko, etulinjasta pois. JR 29:ssä palvellelleelle korpraalille siirto huoltojoukkoihin ei ollut mieleen. Mutta viimeistään vuonna 1952, kun olympiasoihtu matkasi läpi Suomen ja sama mies, innokas yleisurheilija oli valittu yhdeksi soihdun kuljettajista, vaihtui pettymys kiitollisuudeksi: ”Tulin sodasta ehjänä takaisin.”

Usein ihmiset ajattelevat, että taiteilijoilla on ollut henkisesti vaikeampaa sodassa. Miten Kari Suomalainen selvitti omakohtaista herkkyysastettaan vuosikymmenten päästä?

”Jos rupee filosofoimaan, ei monta sekuntia elä. Filosofit makaa montussa.”

Ja toinen sotajermu täydensi: ”Kuolleina”.

 

 

Leikki, urheilu ja sota. Aivan eri asioita vai onko niillä jotain yhteistä? Takavuosina äidit saattoivat puuttua lastensa raisuihin leikkeihin ja varoittaaa: ”Älä urheile!” Suomen urheiluhistoriallinen seura tarkastelee tuoreessa vuosikirjassaan samoja kysymyksiä. Teoksen ovat toimittaneet jyväskyläläiset dosentti Heikki Roiko-Jokela ja yhteiskuntatieteiden tohtori Esa Sironen, jotka avaavat aihepiirin artikkelilla Urheilu – sodan kaksoisveli?

Uudet kirjoittajasukupolvet törmäävät samaan kysymykseen etsiessään ja tallentaessaan sotamuistoja, ”tarinoita jotka ovat eläneet tullakseen kerrotuiksi”, kuten tietokirjailija Mikko Porvali tehtäväänsä määrittelee. Niin Porvali, jonka teos Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuin varatuomari Juha Terhon toimittama Sodassa pitää olla onnea voidaan nähdä kunniatekoina omille isoisille ja muille veteraaneille.

Entä voiko taiteilijalla olla sotilaan sielu? Professori Kari Suomalaisen kirjasta Karin sota löytää vastauksen.

Mestaruus oli meidän

Sota- ja urheilijapoikia oik. luutnantit Terho, Sirén ja Heinonen (tai Hietanen). Gustaf Sirén tuli myöhemmin tunnetuksi metsänhoitotieteen professorina, Lasse Terho taas Kotkan satamajohtajana, Suomen Satamaliiton toimitusjohtajana ja arvonimeltään satamaneuvoksena. Kyseistä sota-albuminsa kuvaa tarkastellessaan ikämiehenä Terho totesi Sirénistä: ”Se oli mahdottoman vahva kaveri. Minä vedin kolmekymmentäkaksi leukaa ja Sirén vielä enemmän!”

Lasse Terho (1920-2006) oli juuri kirjoittanut yloppilaaksi Kotkan lyseosta, aloittanut kauppatieteitten opinnot ja valittu Kauppakorkeakoulun jalkapallojoukkueeseen. Yksi harjoituspeli vain ehdittiin pelata, kun oltiin jo lähdössä toisenlaisille kentille. Eikä arvattu kuinka pitkäksi aikaa.

”Koko ajan sinne koululle tuli lisää poikia, ovi kävi ja ovesta löi aina se saamarin 30-40 asteen pakkanen. Onneksi en tullut kipeäksi. Miä olin aika hyvin pukeutunut, kun mulla oli Kusti-sedän Amerikasta lähettämä oikein hyvä lämmin nahkatakki.” Näin kertoo Lasse, ja lukijan mieli heltyy. Lapsenkasvoiset pojat lämpimistä kodeistaan tulipalopakkaseen ja tuntemattomille teille…

Ensin Forssaan jalkaväen aliupseerikouluun. Vala oli Forssan kirkossa, eikä sen jälkeen tarvinnutkaan paljon miettiä minne. Muut tiesivät. Sotaretki ulottui alkuun Kannaksen tuntumaan, Jääskeen, Antreaan, ja jatkosodassa suunnattiin takaisinvallattuun Viipuriin ja edelleen syvälle Itä-Karjalaan.

Terho ei osallistunut kuuluisiin ratkaisutaisteluihin, mutta hoiti tehtävänsä etulinjassa menestyksekkäästi. Teoksen kirjoittajan on onnistunut säilyttää vilpitön, murteella ja huumorillakin ryyditetty kerronta aitona:

”Ehdin hypätä just sen varsinaisen suihkun alta pois, mutta yksi luoti meni oikean jalan säärestä ja toinen luoti löi kiväärin minun käsistäni. Miä kuitenkin pääsin ryömimään sellaisen pikku männikön taakse. Sillä aikaa minun hyvä kersanttini Martti Tolonen näki, että minuun osui ja läksi pelastamaan.”

Tolonen kaatui, omat miehet löysivät Terhon haavoittuneena ja kantoivat hänet turvaan.

Se tapahtui vuonna 1944 Kotkatjärvellä. Suuri sotaseikkailu oli sekin, kun nuorukainen seisoi vartioon jääneenä yksin ja liikahtamatta tuntikaupalla tietäen, että vihollinen oli kuulomatkan päässä. Ja senkin, että apujoukkoja oli tulossa, niinkuin sitten lopulta tulikin.

”Jos olisin lähtenyt juoksemaan sinne taloon, jossa oli omia miehiä, niin luulen, että meidän sotatoimi Uunitsassa olisi mennyt ihan päin p:tä.”

Elämän illassa sotaa muistellessaan löysi veteraani myös suvantopaikkoja:

”Asemasodan aikana Syvärillä 1942 voitin meidän rykmentin mestaruuden kolmessa lajissa: shakkipelissä, suunnistamisessa ja tietysti jalkapallossa.”

Pitkä matka, lyhyt muisti

Tahko Pihkalan, edesmenneen urheilugurun suojeluskuntapuseron sisältä kuuluisi epäilemättä syvä huokaus, kun hän huomaisi urheilun ydintä haettavan harmittomasta leikistä. Hänen mielestään urheilun alkuperää on etsittävä myös sodasta ja saalistuksesta. Poikien pallonheittely oli harjoitusta tuleviin käsikranaattitaisteluihin, eikä hän väärin ennustanutkaan.

Urheilu ja sota -kirjassa mainitaan myös tasavallan presidentti Kyösti Kallion todenneen Suomen urheiluopiston vihkimistilaisuudessa 1937 urheilulla olevan yhteiskunnallinen tehtävä. Haasteista selviydyttäisiin fyysisesti ja henkisesti vahvojen nuorten avulla.

Aika pian haaste otettiinkin vastaan. Viime sodissa menehtyi suomalaisista mestariurheilijoista 400, ja kymmeniä haavoittui niin pahasti, että ura päättyi.

Tehopyrkimys on nykyään vallalla alalla kuin alalla, eikä vähiten urheilussa jossa on menty joskus valitettaviin äärimmäisyysilmiöihin saakka. Mutta luottiko Paavo Nurmikaan pelkkiin luontaisiin kykyihin? Ei, vaan hän uskoi saavansa etumatkaa kanssakilpailijoihinsa ammattimaisen tehovalmennuksen avulla. Liikuntatieteilijät jos ketkä ovat jo kauan olleet vakuuttuneita siitä, että kehon kuntoa ja tilaa voidaan ja sitä tuleekin muokata.

Suomen urheiluhistoriallinen seura juhlistaa lippulaivansa 20-vuotista taivalta sisältörikkaalla kaksoisvuosikirjalla. Siinä urheiluun liitetään myös sisua, urheilukasvatusta, henkilö- ja lajikuvaa, kansainvälisyyttä ja väärinmuistamisen ansoja motolla ”Pitkä matka, lyhyt muisti”. Kirjoittajakunta on tasokasta, ja monipuolisuutta edustavat lukuisat katsaukset ja arviot.

Internet-kyselyin ja haastatteluin on tultu sellaiseenkin lopputulokseen, että Matti-ilmiössä ei ole kyse vanhoista urheilusuorituksista, laulajantaidoista tai legendaarisista ryyppyreissuista, vaan yhdessä jaetuista ja koetuista merkityksistä, joita Matti Nykäseen liitetään. Siinäpä se.

Lukijat, käsi sydämelle!

Sattumaa ei ole

Rakastavaiset Meri ja Antti erosivat Kannaksella, ja sotavuodet kuljettivat heidät eri puolille Suomea. 60 vuotta myöhemmin Meri halusi tulla haudatuksi Antin sormus sormessaan. – Mikko Porvalin kirjan vetoava takakansikuva. (Kuvan kaikki oikeudet pidätetään.)

Ei arvannut Kauko, Vetelin poika, josta jutun alussa kerrottiin, että joutuisi sodassa rottajahtiin. Sentään ollut everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen taistelulähettinä. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nuori korpraali oli määrätty huoltojoukkojen muonanjakomieheksi 1942 Tokarin asemalle, ja turkulainen Taimi puolestaan oli saanut siirron samaan paikkaan lottien kanttiinin varastonhoitajaksi. Varastolla oli ongelma rottien kanssa, ja kun Taimi pyysi apua, Kauko tuli jahtiin, loukkuja kokemaan ja lopulta ihan muuten vaan.

Ennen pitkää pari matkusti kihlajaislomalle Veteliin, ja helmikuussa 1944 heidät vihittiin Äänislinnassa. Kauko pisti juoksuksi ehtiäkseen kirkkoon ja kompastui Äänislinnan puisilla jalkakäytävillä. Noustuaan ylös hän varoi uutta kaatumista eikä huomannut vastaantulleita upseereja, jotka tivasivat korpraalin kiireitä, kun ei tervehtimään ehdi.

-Vihille tässä vain yritetään liukastella, vastasi Kauko. Ymmärtämys oli päivänselvää.

Prääsän valtauksessa saadut sirpaleet selässä seurasivat Kaukoa läpi elämän, silloinkin kun hän vei olympiasoihtua. Mutta omakohtaiset vaivat saivat väistyä tärkeämpien asioiden tieltä. Sellainen oli tämä kunniatehtävä. Ja yhteiselo ”Tokarin tuomisen”, Taimin kanssa. Kaupunkilaistytöstä kasvoi etevä maatilan emäntä keskipohjalaiseen kyläyhteisöön.

Keskeinen osa Porvalin teoksen tarinoissa on myös hänen isoisällään Antilla.

Terijokisen luutnantin Antti Porvalin tehtävänä helmikuussa 1940 oli pysäyttää Koiviston suunnasta tullut rekijono ja pyytää siirtämään kaatuneet ensimmäisestä reestä hangelle, jotta saataisiin eläville tilaa. Lumista tietä laahustavista haavoittuneista heikoimpien oli väistämättä päästävä kuljetukseen.

Erään tien varteen jääneen Antti tunsi. Se oli Peussan Tauno, Suomen kovimpia puolimailereita, 800 metrin Suomen mestari, Terijoen Kiistolle kultaa Kalevan kisoissa 1937 juossut hieno urheilija. Peussa oli Koiviston suojeluskunnan paikallispäällikkö ja kaatunut muutamaa päivää aiemmin Kuolemajärven taisteluissa. Tähän muutoinkin traagiseen episodiin liittyi vielä se, että hangelle ikiuntaan nukkumaan jäi myös ”lapsisoturi”. Tätä vasta 15-vuotiasta suojeluskuntasotamiestä Marttia haettiin myöhemmin pitkään, tuloksetta. Tuskaisimmin etsintöihin osallistui kaatuneen veli.

Kirjailija Mikko Porvali on oikeustieteen maisteri ja rikostutkintaan erikoistunut poliisi, joka työssään on nähnyt millaista epävarmuutta tänä päivänäkin läheisen katoaminen omaisille aiheuttaa.

”Toivon että nämä muutamat rivit kunnioittavat Martin muistoa ja kertovat, millaisia poikia Suomenlahden saarilla ja Karjalassa kasvoi.”

Kranaatti Karamazovin veljeksiin

Karin sota -kirjan kannen kuvakavalkadi. Muurarin muotokuva, quassi 1943, yksi lukemattomista maestron rintamalla maalaamista tai piirtämistä. Sitten siinä on tietysti Rysänperän sotaveteraani Vilho Pahka, joka toteaa ”soran loppumisen 40-vuatispäivää juhlittuaan, että ”oli se vaan hyvä ettei voitettu, sillä aatelkaas millainen kankkunen mulla silloin olis!” (HS 10.5.85) Alempana HV-miinan virittäjä, quassi 1944 ja taiteilija itse (kuva Mauritz Hellström), jonka voi kuvitella huikkaavan jossain tuolla ylhäällä niille veteraaneille, jotka ennen muinoin tervehtivät häntä kadulla, samoin sanoin: ”Hei hei, muistatkos aikoja!”

Sodassa monet vammautuivat myös psyykkisesti. Taiteellisesti lahjakkaat olivat tässä mielessä vaaravyöhykkeessä.

”Mä olin aikoinaan niin herkkä, että pelkäsin oopperassa Patarouvan haamuakin.” Näin sanoi rakastettu pilapiirtäjä, monipuolinen taiteilija, professori Kari Suomalainen (1920-1999), kun puheenaiheena oli sota. Hän kertoo joskus nuorena miettineensä, ettei voisi sodassa nähdä ensimmäistäkään ruumista. Mutta kyllä se vain loppui, se ruumiinpelko.

”Kari oli suomalainen sotilas, järkähtämätön ja vailla mitään pelon tunnetta”, vakuutti sodanaikainen esimies, Rauma-Repolalla elämäntyönsä tehnyt Aarne Saunamäki, kun kirjaa Karin sota tehtiin. Seinäjokelaisella henkilöstöjohtajalla oli tuolloin ikää 75, Karilla 67 vuotta.

Saunamäki oli sodassa mm. maineikkaan Ilmari Talvitien tulenjohtajana, ja Kari toimi jatkosodan alkuosan tulenjohtueessa tiedustelualiupseerina Kannaksella. Tämän jälkeen hän siirtyi tiedotuskomppaniaan piirtäjäksi ensin Viipuriin, sitten Aunuksen yksikköön ja sodan loppuvaiheessa meritiedotuskomppaniaan.

Majuri ja ylikersantti muistelivat vuosikymmenten jälkeen – Maarit Niiniluodon haastattelemina – ”noita aikoja” erinomaisessa yhteisymmärryksessä.

Alku armeijan harmaissa oli vähän hankalaa helsinkiläispojalle, kun hänet pantiin Syyspohjassa kaivamaan korsuja. Pian huomattiin, ettei hänestä ollut edes vahtimaan korsukaivannon reunaa sortumasta. Eikä onnistunut uunien lämmittäminenkään kun ”oli kauhea työ saada edes joku risu syttymään”. Tykin osien piirtäminen sujui jo paremmin.

Mutta nuoren taiteilijan arvonanto ja luottamus esimiestään kohtaan oli alusta asti horjumaton. Saunamäki edusti hänelle miehuutta, isähahmoa. ”Oikea pappani oli ihan toisenlainen, heikompi. Mamma oli meillä domineeraava.” (Myöhemmin Kari kertoi hakeneensa isähahmoa lääkäreistä: ”Olen saattanut kolme polvea lääkäreitä hautaan”.)

Saunamäki kehuu nuoren Karin urheutta ja hämmästyttävää yleistietämystä. Kari vastaa vaatimattomasti, että hänellä oli perintönä patrioottinen henki ja sen lisäksi jumalaton logiikka. ”Tulenjohtueen rattailla mulla oli kirjoja, mm. Karamazovin veljekset. Jaksoin vain puoleen väliin. Sitten kärryjen lähelle tuli kranaatti, jonka sirpale osui kirjaan. Mutta kun sekin väsähti puoleen väliin, niin ajattelin että antaa olla.”

Kaarina Naski

lähteinä :

Urheilu ja sota, Suomen urheiluhistoriallinen seura, 2014

Lasse Terho, Sodassa pitää olla onnea, Kotka-seura 2013

Mikko Porvali, Rautasormus, Atena 2013

Karin sota, Recallmed 1987

B-rajan metsästäjät

Antero Raevuori, urheilumies henkeen ja vereen (kuntopyöräilijänä pistellyt taannoin mm. 14 kilometrin nousun Pyhän Ottilian vuorelle Alsacessa) kiemurtelee tuolissaan, kun häneltä odotetaan ties kuinka monetta kertaa vastausta Suomen huippu-urheilun surkeaan nykytilaan.

Ensimmäiseksi hän kumoaa usein tarjotun selityksen pienestä populaatiosta.

-Ei kelpaa. Esimerkiksi Slovenian väkiluku on noin 2,5 miljoonaa ja siellä pärjätään hyvin, niin kesä- kuin talviurheilussa. Suomi on heikoin koko Itämeren piiristä.

Urheilutietämyksellään ansioituneen Raevuoren mielestä koko surkeus konkretisoituu Suur-Helsinkiä tarkasteltaessa. 800 000 ihmistä, parhaat ja kattavat harjoitusmahdollisuudet, eikä pystytä tuottamaan kovinkaan paljon olympialajien menestyjiä – purjehtijoita lukuunottamatta.

-Mahosta lehmästä on pääkaupunkiseudulla kysymys ainakin yleisurheilussa (eikä ole kehumista joukkuepeleissäkään). Ei vain harjoitella tarpeeksi. Onhan se helvetillistä, että yleisurheilussa ylipäätään metsästetään B-rajaa ja sen jälkeen ollaan takki tyhjänä. Ei sen saavuttaminen viikkoa ennen kisoja takaa mitään.

-Keihäsvalmentaja Leo Pusa sanoi aikanaan, että karsintaraja on pystyttävä ylittämään, vaikka se olisi tehtävä kello neljä aamuyöstä vesisateessa.

Raevuoren ei tarvitse miettiä omaa urheilusankariaan, se on ehdottomasti juoksijain kuningas Paavo Nurmi, josta hän on kirjoittanut kirjankin. Nurmen kohdalla oli teoksen mukaan ”vain yksi ongelma. Lähtöviivalla hän oli aina kuin vihin saanut lintukoira. Miten hän pystyisi malttamaan mielensä, sillä olympiakisoissa hän ei juoksisi yksin?

Lauri Pihkala tunsi Nurmen ja hänen luonteensa:

-Painakaa tämä nyt mieleenne. Älkää hätäilkö. Älkää menettäkö toivoanne ennen kuin viimeinen metri on juostu.

Näillä sanoilla hän evästi korpraali Paavo Nurmen olympiamatkalle.”

-Ja antoi Nurmelle lempinimen Taulahäntä. Niinhän kutsuttiin hevosta, joka juoksi kuin tuli hännän alla.

kn