Piiraat tekevät kauppansa mantereella kuin mantereella

Valmiina kuin partiolaiset. Vasemmalta Anja Vilkkilä, Marja-Leena Suni-Baty, Eeva Jaatinen ja lumilintuja edustava porilainen Sirpa Vilkuna-Räty.

Menepä minne päin maailmaa tahansa, aina törmäät karjalaisiin. Ja kohta huomaat, että heidän seurassaan viihtyvät kaikki, olivatpa kotoisin mistä tahansa tai vaikkeivät mistään. Joustavan luonteensa lisäksi heillä on nimittäin eräs merkittävä avu. He osaavat paistaa piiraita, karjalanpiirakoiksi nimettyjä. ”Eihä se oo lauvvantak eikä mikkää jos ei oo piirait.”

Edellä olevan sanonnan voisi Floridan suomalaisyhteisössä muuttaa muotoon: Eihän ne ole myyjäiset eikä mitkään, jos ei ole piiraita. Floridan Suomalaisen Lepokodin (Finnish American Rest Home) vapaaehtoistyössä tämä on selkeästi huomattu. Tuhannen piirakan voimalla valmistaudutaan talven sesonkikuukausina vastaanottamaan myyjäisväkeä. Ja vain hyvän käytöksen säännöt estävät kaikkein piirakanhinkuisimpia etuilemasta jonossa…

 

Lepokodin Ystävät on kohdeyhteisönsä suurin lahjoittaja. Vuosittain kymmeneentuhanteenkin dollariin nousseella summalla on voitu avustaa Lepokotia sen välttämättömissä hankinnoissa, koskivatpa ne apulaitteita tai vaikkapa sisustusta.

Sulo Haverinen (etualalla) ja Tapio Salin näyttävät, miten miehiset jauhopeukalot toimivat. Ja Arja Heinonen sekä Sirpa Vilkuna-Räty hoitavat mallikkaasti omaa tonttiaan.

Yhdistyksen rahastonhoitajana toimiva Tapio Salin – Nurmijärveltä kotoisin oleva sähköinsinööri suoritetuilla loppututkinnoilla Drexelin ja Penn Staten yliopistoista – on, samoin kuin vaimonsa Anja, amerikansuomalainen monen vuosikymmenen kokemuksella. Tuona aikana he ovat päässeet hyvin perille paitsi suomalaisten halukkuudesta osallistua vapaaehtoistoimintaan myös mitalin toisesta puolesta, taipuvaisuudesta keskinäiseen eripuraisuuteen, joka on tietty piirre suomalaisuudessa. Tämän Salin tuli huomaamaan niin kaudellaan Suomi Talon puheenjohtajana kuin ollessaan lepokodin johtokunnassa. Toinen asia on, että non-profit järjestöillä alkaa hänen mukaansa olla aina vain tiukempaa jäsenistön ikäännyttyä. -Toiminta on itse katettava, tappiolla ei USA:ssa voi toimia pitemmän päälle, Salin sanoo. Viisainta olisi hänen mukaansa rakentaa kokonaan uusi moderni talo vanhuksille johonkin toiseen paikkaan, jolloin saataisiin helpommin asukkaita myös amerikkalaisista, suomalaisia potentiaalisia tulijoita kun on yhä vähemmän. Vanhat rakennukset vaativat korjauksia ja huolenpitoa, mikä ei ole halpaa sekään, ja lisäksi ne häviävät kilpailussa pahasti nykyaikaisten paikkojen kanssa.

Anja Salin korostaa kuuman uunin merkitystä hyvän lopputuloksen kannalta, olivatpa sitten kyseessä riisi- tai perunapiirakat. Itsestään selviä asioita ovat hyvä täyte, voi ja oikea jauhosekoitus taikinaan.

Myös kyseisen tukiyhdistyksen puheenjohtaja ja Lepokodin johtokunnan nykyinen jäsen Seija Botty van den Bruele (syntynyt Sonkajärvellä Pohjois-Savossa) toteaa, että tuntuu siltä, että ”Ystävien” työtä ei aina ja kaikin tahoin arvosteta. Silti hän suhtautuu positiivisesti tulevaisuuteen. -Paljon epäkohtia on saatu korjatuksi ja ollaan taas menossa eteenpäin…

Savolaiseksi aika hyvä karjalainen

Sanotaan, että kukot ovat savolaisen keittiön kruunu, eikä Hilja Lievonenkaan käy sitä kiistämään, mutta jatkaa että kyllä harjoitus tekee mestarin savolaisestakin piirakanpaistajasta. Hän on muuttanut Kuopiosta Floridaan ja toiminut 40 vuoden ajan sisustusalan yrittäjänä. Lievosen kolme nyrkkisääntöä piirakoiden onnistumiseksi ovat hyvä taikina, sopiva puuro ja tekijän into. -Taikina on terveellistä, onhan ruisjauho siinä pääaineena. Munavoi on tietysti rasvaista, jos joku sitä ajattelee, mutta sen käyttäminenhän on omassa harkinnassa, sanoo Hilja Lievonen ja antaa sen suurempia kehuskelematta täyden kympin Lepokodin Ystävien piirakoista. Omakohtaisesti hän pitää piirakantekoa hyvänä harrastuksena mukavien ihmisten seurassa. Samaa mieltä ovat Lepokodin Ystävien apuemäntä kuopiolainen Anja Vilkkilä ja kaimansa, pohjalainen Anja Salin, pääemäntä.

Ei huolta, kun taito on käsissä. ”Tekköö siit sit kukkoo tai piirast…”, voisi tohmajärveläinen Katri Rajaniemi sanoa.

Molemmat Anjat ovat reissanneet miestensä mukana amerikanmannerta pitkin ja poikin ja olleet oman monipuolisen toimeliaisuutensa myötä vaikuttamassa myös puolisoittensa edustaman suomalaisen insinööritaidon nauttimaan arvonantoon Yhdysvalloissa. Vilkkilä on ollut nykyisistä jäsenistä pisimpään ystävätoiminnassa ja oli aikanaan myös Laura Piirosen opissa. Piironen oli ensimmäisiä karjalaisia, joka opetti piirakantekotaitoa Floridassa. Nykyisin Vilkkilästä voi sanoa, että hän on savolaiseksi aika hyvä karjalainen. Hän on nimittäin kuulunut jo pitkään Floridan Karjalaisiin. Salin puolestaan korostaa sitä, että kun piirakanpaistajat ovat paljolti Yhdysvalloissa työnsä tehneitä eläkeläisiä, eri puolilta Suomea tulleita siirtolaisia, niin yhdessäolo on rikkautta.- Se mikä vielä kruunaa työn, on vanhuksilta saatu kiittävä ja arvostava palaute.

Taito säilyy ja siirtyy

Jotkut ovat mukana kahdessa polvessa, kuten Ensosta lähtöisin oleva Liisa Suni ja hänen tyttärensä Marja-Leena Suni-Baty, jotka edustavat karjalaisia tässä joukossa, samoin kuin vaikkapa tohmajärveläiset sisarukset Katri Rajaniemi ja Eeva Jaatinen ja joutsenolainen Sulo Haverinen. Joistakin on tullut melkein-karjalaisia aviopuolisonsa myötä. Näin on käynyt Kangasalalta kotoisin olevan Ruotsissa syntymässä käyneen Anne Kettusen, joka on naimisissa Lepokodin kiinteistönhoidosta vastaavan Pekka Heiskasen kanssa. Pekka on Joutsenosta, ja Pekan täti oli tunnettu pitokokki, joka ammatti sivuaa Annen omaa. Anne Kettusella on nimittäin oma catering-firma, ja hän on kuusikymppisenä tosi kuopus Lepokodin Ystävissä, jonka jäsenistön keski-ikä on kahdeksissakymmenissä. Mutta Annen ammattilaisena antamia neuvoja kuunnellaan tarkoin. Eikä hänkään jätä saamiaan vinkkejä huomiotta.

Johan se puuro hupeni, vaikka sitä oli olevinaan koko kylälle, nauraa ”rykmentti”. Oikealta Liisa Suni, Anja Vilkkilä, Hilja Lievonen ja Kaarina Väisänen, joka ennen Floridaan tuloaan oli paistanut viimeksi piiraita talouskoulussa. Väisänen siirtyi Meilahdesta hoitajaksi Kennedyn sairaalaan 1981. Taustalla Anja Salin, ja pöydän päässä työn touhussa Anne Kettunen, joka tietää että pyöreä riisi on puurossa aa ja oo. Sitä ei kaikin ajoin seudulla saa.

Jos Annella oli äitipuolensa kautta ”aivan hurmaava Karjalan mummu”, niin samaa voi sanoa Lepokodissa apuhoitajana työskentelevä Arja Heinonen miehensä Rayn äitipuolesta Miina-mummosta. -Hän tuli meille kylään Connecticutiin 1976 siskonsa kanssa. Sen noin kolmen viikon aikana, jonka he meillä olivat, Miina-mummo opetti minulle tamperelaiselle piiraitten ja ruisleivän tekoa kädestä pitäen, ja olen painanut opetuksen visusti mieleen. Hän oli myös ompelija ja ompeli minulle valmiiksi mekon, joka oli jäänyt itseltäni keskentekoiseksi. Tämä taituri oli kaikille aina herttainen ja avulias, eikä varmaan tykännyt pahaa, vaikka joutuikin lomallaan töihin.

Piirakat on somasti pakattu. Eikun ostajat sisään!. Kaarina Sorakari on yhdistyksen varapuheenjohtaja. Hän on kotoisin Virolahdelta ja toimi lentokenttävirkailijana New Yorkissa vuodesta 1960. Floridassa hänet tunnetaan kokin taidoistaan. Kotiseudulla ei tehty karjalanpiirakoita, lautasenkokoisia perunapiirakoita kylläkin. Ja perinneruoka oli hapanvelli. Samoin kuin toisaalla Suomessa vaikkapa mustamakkara, hapankaalikeitto, mykyrokka, klimppisoppa, leipäjuusto ja kropsut.

Kurkijokelainen Ray Heinonen kertoo, miten hänen kotonaan tehtiin sata piirasta joka lauantai. -Illalla sitten syötiin piiraita munavoilla. Lisäksi aina lihapottia saviruukusta ja hieman imellettyä perunalaatikkoa ja lanttu- tai porkkanalaatikkoa, juomaksi piimää ja maitoa, kesäisin usein kotikaljaa. Myöhemmin Miina-mummo leipoi veljelleni ja minulle kahta sorttia piiraita meidän siitä tietämättä, kunnes kuulin kerran hänen sanovan jollekulle: ”Urpol (Ray) mie teen vähä pehmosempii, vaa Jukal pittää olla rapakka”. Oli kai huomannut mielitekomme. Miina-mummolla kakkara pyöri kaulimen alla käsin koskettamatta.

Heinonen sanoo ihmetelleensä, miten kukaan voi saada yliherkkyysoireita piiraista, mutta sellainenkin tapaus on tiedossa. Jo edesmenneen kurkijokelaisen, Loimaalla asuneen Antti Läärän kuultiin lausuvan: ”Mie ko oon allerkine piiraan syvämmelle, ni mie en sitä siiä syyvvä.”

Kun piiraista tuli karjalanpiirakoita

Koska piiraitten iästä karjalanpiirakoiden nimellä on erilaista tietoa, lainataan tässä kurkijokelaisen kotiseutuneuvos Eino Vepsän tietoutta: ”Vanhoista ajoista alkaen karjalaiset kehittivät piirakoitaan kokeillen erilaisia muotoja ja täytteitä. Vuosisatoja niitä paistettiin ainoastaan Itä-Suomessa suhteellisen pienellä alueella. Vasta toisen maailmansodan jälkeen ne levisivät karjalaisten myötä läntiseeen Suomeen. Huomattavaa on, että Karjalassa oli piiraita tai piirakoita. Nimi karjalanpiirakka syntyi siis vasta sotien jälkeisessä läntisessä Suomessa.”

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

Mainokset

Suomalaissiirtolaisten jälkeläiset siirtyneet salongin puolelle Kanadassa

 

 

Päivätyön ja kaiken aktiviteetin ohella Irina Ilmokari on myös toiminut kulttuurimatkojen oppaana ja tutkinut suomalaisten siirtolaisten historiaa sekä Kanadan että USA:n puolella. Niin ikään hänet tunnetaan ahkerana lehtikirjoittajana. Nyt puheena olevaa kirjaa edelsi suomalaisen satukirjan käännöstyö, ja parhaillaan on valmisteilla teos kanadansuomalaisten urheilutoiminnasta.

Kanadansuomalainen Irina Ilmokari on tehnyt vuosisataisen matkan siirtolaishistoriaan ja seurannut kaivos- ja metsätöihin sekä piikomaan lähteneiden suomalaisten työläisten jälkipolven sijoittumista kanadalaiseen elämänmenoon ja yhteiskuntaan. Ja yhtä ylpeydellä kuin kyseinen kohderyhmä ja varmasti myös vanhan kotimaan väki suhtautuvat tähän tarinaan, yhtä vähän yrittää salata iloaan ja ylpeyttään heistä teoksen laatinut Ilmokari. Ja miksi salaisikaan kun samaistuu itse moderniin siirtolaispolveen, joka on hankkinut tietämyksensä yliopistossa mutta omaksunut lisäksi myötäsyntyisesti varhaisten maahanmuuttajien sitkeyden ja sisun. Jos ne ovat vieneet hänet ”salongin puolelle” , niin samoin on käynyt koko tämän sisältörikkaan, painoasultaan houkuttelevan kirjan kohderyhmän. Iso osa kanadansuomalaista väestöä on jo aikaa sitten harpannut metsätöistä yritysten johtoon, kirjan nimenä on From Lumber Camps to Corporate Corridors – Finns in the Toronto Area.

 

Teoksen taustalla ovat projektit Suomi 100 ja Kanada 150 vuotta – Kanadahan itsenäistyi emämaa Britannasta 1867. Selväksi on tullut, että juhlavuosi sai runsaasti huomiota, ja erikoispiirteenä Kanadassa oli juuri näiden kahden merkittävän tapahtuman ajallinen yhteys. Kanadansuomalaiset kokivat juhlivansa tuplasti! Kyseisen teoksen alkulehdillä on mm. Suomen Ottawan suurlähetystön tervehdys. Suurlähettiläs Vesa Lehtonen puhuu kauniisti Kanadan ja Suomen pitkäaikaisista hyvistä suhteista sekä siirtolaisten tuliaisinaan tuomasta ja säilyttämästä sekä uutta luovasta suomalaisesta kulttuurista, jopa Finglishistä, kahden kielen sekoituksesta kiehtovana ilmiönä uudessa maassa.

-Kirjan tarkoituksena on huolehtia arvokkaan kulttuuriperinnön säilymisestä, Suomi-imagosta sitä suuremmalla syyllä, että se on vähän kerrassaan siirtymässä nuoremman siirtolaispolven kiinnostuksen varaan, sanoo Irina Ilmokari. -Kanadassa on enää 13 % koko väestöstä sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat suomea joka päivä, ja uusien tulokkaiden määrää on rajattu.

Ilmokari kertoo, että sen jälkeen kun Kanadan hallitus uudisti maahanmuuttopolitiikkaa niin, että enää ei saa suosia ketään – esimerkiksi pohjoismaalaisia niin kuin ennen, suomalaisten maahanmuuttajien vuosittainen määrä putosi ja on nyt noin 200 vuodessa. Samalla kun vaaditaan noudatettavan tasapuolisuutta, pidetään huoli myös siitä, etteivät kanadalaisten työpaikat ole vaarassa. Sen sijaan firmat, jotka tarjoavat työpaikkoja tai investoivat maahan, ovat tervetulleita.

Kiintoisa ura

Kun helsinkiläinen Ilmokari lähti aikanaan tyttöystävänsä kanssa seikkailumielellä kieltä oppimaan Kanadaan, ei hän arvannut, että siitä maasta tulisi hänen kohtalonsa. Hän aloitti kauppatieteitten opinnot Yorkin yliopistossa ja oli pian mukana myös kanadansuomalaisten kulttuuritoiminnassa. Meriittinään Ilmokarilla on kaupan alan ylempi korkeakoulututkinto jatkotutkintoineen, ja työurallaan hän on toiminut huomattavissa finanssialan virkatehtävissä. Vuonna 2000 hänet valittiin ensimmäisenä naisena Toronton Seudun Osuuspankin johtokunnan puheenjohtajaksi. Omalla panoksellaan hän on lisäksi edesauttanut suomalaisen teknologian, innovaatioiden ja designin esilletuloa ja yleiskulttuurista huomioimista kanadalaisessa yhteiskunnassa.

Erityispiirteenä Toronton suomalaiselle raivaajasukupolvelle oli, että siihen kuului erityisen paljon käsityöläisiä, esimerkiksi räätäleitä, joista ensimmäisenä 1887 vähäkyröläinen, Michiganin osavaltiosta muuttanut James (Jaakko) Lindala, jonka liike Iso-Paja tuli alueella pian tunnetuksi. Yrittäjähengellä Kanadan suomalaisväestön piirissä onkin pitkät perinteet, ja siihen pohjaa monien tunnettujen suomalaisyritysten näkyvä esilläolo maassa.

Laulun arvoisia

Kanadassa painetussa teoksessa on 208 sivua, ja se on ulkoasultaan iloinen ja puoleensavetävä. Graafinen suunnittelu Lenny Lishchenko. – Kirjaa on saatavilla Lake Worthissä Floridassa seuraavista paikoista: Aimo Travel, Suomi Talo ja Kerhotalo, Torontossa: Agricola Church ja kirjoittaja (email irina9@sympatico.ca) sekä Helsingissä Suomi-Seura.

Lukemattomien yksittäisten siirtolaisten tarinat eri vuosikymmeniltä ovat yhtä vetoavia kuin vaikuttavia. Maahanmuuttajat ovat nähneet lastensa koulutuksen ensiarvoisen tärkeänä seikkana, ja tuloksellista se onkin ollut, kanadansuomalaisia on aitiopaikoilla eri elämänaloilla, ja osana sitä tänä päivänä on Suomesta myöhemmin tullut, jo valmiiksi koulutettu siirtolaispolvi. Teos esittelee sivukaupalla Kanadan tieteessä ja taiteessa, armeijassa, kunnallispolitiikan ja kaupan alalla ansioituneita henkilöitä, joilla on suomalaisen korvissa ihan samoilta kuulostavat nimet kuin naapurintytöillä ja -pojilla vanhassa maassa. Sukutaustaltaan he ovat kuka Toholammilta kuka Vaasasta, Turusta, Tampereelta, Kotkasta tai Viipurista. .. Kiintoisia elämänvaiheita, joissa saattaisi olla jo yksittäisinäkin kirjan ainekset eli niin kuin ansioitunut lauluntekijä Veikko Lavi aikanaan viisaasti sanoi: ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Silmissä vilahtelevat Suomen sotavuodet, esille nousee vaikkapa Miss Suomi 1945 Irja Alho, ja saadaan tutustua korkean suomalaisen kunniamerkin saaneisiin, mm. Mannerheim-ristillä palkittuun karjalaiseen Ben Järvenpäähän. On pitkän matkan juoksijoita, kuten Keijo Taivassalo, joka useita maratoneja elämänsä mittaan juostuaan voitti vihdoin vuoden 2014 Bostonin maratonilla ikäsarjansa 75+. Suomalaiset perinteet, eikä ruoanlaitto niistä vähäisimpänä, ovat kanadansuomalaisilla arvossaan. Siirtolaisperheissä leivotaan pullaa ja ruisleipää, jopa karjalanpiirakoiden tekotaito on monilla tallessa.

Isot suomalaiset yritykset ja konsernit Finnairista Fiskarsiin, Kalevala Koruun ja Marimekkoon, Koneesta Metsoon, Nesteeseen, Nokiaan, Kemiraan ja Wärtsilään on esitelty tyylikkäästi, ja tässä tulee erityisesti arvoonsa teoksen laadukas värikuva-aineisto. Yritystoimintaa pienemmissä puitteissa esitellään myös kattavasti, ja sekin on todella hämmästyttävän laaja-alaista, hammasklinikoista saunaan, turkisyrityksistä taidegallerioihin, kiinteistöalalle ja lakitoimistoihin. Jos luulimme, että Suomi on pieni, niin maailmahan se vasta pieni on. Ja paljolti suomalaisten rakentama!

Irina Ilmokarin teos tulee havainnollistaneeksi omalla tavallaan Kanadan ja Suomen hyviksi tiedettyjä kahdenvälisiä suhteita. Mailla on paljon yhteistä niin kielipolitiikan, hallinnon kuin maantieteen ja luonnonvarojen alalla. Molemmat maat ovat innovatiivisia huipputeknologian yhteiskuntia ja omaavat yhteisiä arvoa muun muassa kehitysyhteistyössä, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden osalta. Yhteistyötä tehdään yhä aktiivisemmin eri aloilla ja kansainvälisissä järjestöissä.

 

Kaarina Naski

 

Mies rakentaa talon, nainen tekee siitä kodin

 

Fil. tri Sirpa Aho tietää remonteista yhtä paljon kuin moni mies. Hän on oppinut matkan varrella. Vanhat kiinteistöt vaativat tarkoin ajoitettua huoltoa, ettei satu pahoja yllätyksiä. Ennen saatiin yksityisiltä testamenttilahjoituksia, nyt sellaiset ovat harvinaisia. Suomi Talon varustaminen myrskyikkunoilla voitiin kuin ihmeen kaupalla taannoin toteuttaa newyorkilaisjärjestöltä tulleella lahjoituksella. Eikä kululistan loppupäätä näy, mutta vapaaehtoistyö on vastaavasti ”hyvässä hapessa”.

Floridan suomalaisten keskeinen alue Palm Beach Countyssa – Lake Worth ja Lantana – oikein pursuaa nykyisin naisenergiaa. Suomi Talon ruorissa on ollut jo muutaman vuoden Sirpa Aho, ja kun Kerhotalonkin uudeksi johtajaksi valittiin nainen Suvi Katriina Manner, tämä kertoo ulkopuolisen silmissä yhteisön uusista tuulista, modernista suhtautumisesta ja tasa-arvon toteutumisesta.

Eikä vähiten siksi, että aina silloin tällöin nostetaan julkisuudessa esille kysymys amerikansuomalaisten ”eripuraisuudesta”, siitä mikseivät he sovi saman katon alle. Ollaanko nyt kenties vähän kerrallaan matkalla myös järjestöjen yhdistymiseen. Mitä sanovat akateemisen koulutuksen omaavat klubien puheenjohtajat, Sirpa ja Suvi?

 

Vaikka joku olisi muuta luullut, ei tämä ole lainkaan ykkösasia, eikä edes asialistalla. Sirpa Aho perustelee seuraavasti: -Kaikki on mahdollista juhlapuheissa, mutta kun suomalaisilla pitää Suomessa olla tusina puoluetta ja useita uskonsuuntiakin, niin en voi lakata ihmettelemästä sitä energiaa, mikä täällä pannaan Suomi Talon ja Kerhotalon yhdistämispohdintoihin. Meillä on kaksi klubia, koska IWW:n jäsenet vuonna 1944 erkanivat Suomalaisesta klubista ja perustivat Finnish Workers Educational Clubin. Molemmat ovat toimineet jo 74 vuotta, odotetaanko yhdistymisen tapahtuvan vuoden, kahden vai viiden päästä? Eniten asiaa jauhavat ne jotka vähiten osallistuvat toimintaan.

Ja näin vastaa Suvi Katriina Manner: -Kummallakin talolla on rikas historia, ja olisi surullista sulkea toinen. Uuden johtokunnan kanssa haluamme pohtia, mikä visio meillä on American Finnish Clubille. Uskon, että on mahdollisuuksia säilyttää omaleimaisuus, se että talot olisivat toiminnaltaan tarpeeksi erilaisia ja että kaikille suomalaisille ja suomensukuisille ja meistä pitäville – ystävillemme – olisi monipuolista tarjontaa. Tärkeintä mielestäni on pyrkiä opettamaan uusille sukupolville suomalaisuutta ja tehdä yhdessä niitä asioita, jotka tuovat meitä täällä asuvia yhteen suomalaisina ja suomalaistaustaisina.

Jos ja kun ”haalit” jatkavat erillään, sitä ei nähdä huolenaiheena kummassakaan leirissä. Aho korostaa, että Suomi Talo on alusta lähtien toiminut omalla pohjallaan ja tullut toimeen tapahtumien tuotoilla ja jäsenten avustuksella, ilman ulkopuolista apua. Toiminta on perustunut iloiseen yhdessäoloon, joustaviin järjestelyihin ja kaikkien viihtymiseen kotoisalla suomen kielellä.

Yhtä lailla Kerhotalolla luotetaan siihen, että erilaisia toimintoja suomalaisen kulttuurin välittämiseksi täkäläisille riittää, niin kuin aiemminkin, eikä keinovarastoa tulojen kartuttamiseksi ole käytetty loppuun; tilojen vuokraaminen esimerkiksi on tällainen keino. Kunhan uuden johtajan myötä saatu uusi johtokunta pääsee kunnolla vauhtiin, niin….

Olen ylpeä taustastani

Suvi Katriina Manner on yhtä hyvin yliopistollisten tutkintojensa kuin lahjakkuutensa ja luonteensa mukaisesti kulttuurivaikuttaja. Hän laatii ohjelmia niin Kerhotalolla kuin työpaikassaan kirjastossa ja heittäytyy itse peliin mukaan. Laulaa, soittaa, näyttelee, jumppaa. Hän on vapaaehtoistyössä amerikansuomalaisten parissa milloin missäkin ja on kiinnostunut siinä kansallispuvuista kuin historiallisiin roolihahmoihin pukeutumisesta. Milloin hän on Auntie Mame, millloin kauniissa renessanssiasussa, kuten kuvassa.

Ulkosuomalaiset nauttivat vanhassa kotimaassa arvonantoa, ja myös Floridassa vierailleet poliitikot ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä suhtautumisessaan ”pikku Suomeen”, sen taisteluun kuluviidakossa. Mutta poissa silmistä, poissa mielestä. Edes varteenotettavaa määrää äänestäjiä ei ole noteerattu päätellen siitä, että avustushanat ovat olleet visusti kiinni. Suomen satavuotisjuhlavuonna haettiin valtioneuvoston kansliasta tukea juhlatilaisuuksiin, mutta ilman jäätiin, kuten jäivät tiettävästi ulkosuomalaiset muuallakin.

Siihen että kesämaan amerikansuomalaiset ovat säilyneet yhteisönä, olkoonkin että jakautuneena näin kauan, on selityksenä se, että luottamushenkilöt kulloisellakin vuosikymmenellä ovat hoitaneet tunnollisesti tehtävänsä ja pitäneet joukkonsa ehyenä ja talkoohenkisenä. Mikä on muuttunut tai muuttuu kun nainen on pomona?

-Olen hyvin ylpeä taustastani, koska suomalaiset ovat kasvaneet kulttuurissa, jossa naisen asema on paljon parempi kuin monessa muussa maassa, toteaa Kerhotalon johtaja. -Meillähän on ollut jopa naispresidentti! Minun isoäitini hoiti maatilaa ja toimi myöhemmin myös yrittäjänä. Hän oli vahvaluontoinen ihminen, kuten äitinikin, joka oli hyvin toimelias, vetämässä monenmoista hommaa. Oma luonteeni on auttanut siinä, että minulla oli jo varhain tarve järjestää yhteistä ohjelmaa, ohjata ihmisiä esimerkiksi synttäreillä. Nyt leikitään sitä, nyt harjoitellaan näytelmää… Eihän tässä tanssissa noin tehdä vaan näin…

Suvi heläyttää naurun, mutta jatkaa pian pohdiskellen. -Minusta naiset osaavat olla ehkä diplomaattisempia ja hienotunteisempia. Ainakin niistä miehistä, jotka pomottavat, tulee helposti negatiivinen kuva. On osattava ajatella miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Panostan positiiviseen yhteistyöhön ja toivon jäsenistöltä aloitteita. Vaihtelu ja vaihtoehdot ovat paikallaan.

Sirpa Aholla on jo muutaman vuoden tuntuma nykyiseen työhön, jonka hän on kokenut yhtä haastavaksi kuin opettavaiseksi. -Se on antanut paljon, olen saanut tavata suuren joukon aivan ihania ihmisiä, enkä olisi jatkanut, jollei täällä vallitsisi niin hyvä henki.

Kylillä puhutaan

Aho myöntää, että ”kylillä” liikkuu monenlaista juttua ja että joskus ollaan täällä toimivien muiden suomalaisten organisaatioiden kanssa törmäyskurssilla. -Miehet koulutetaan jo armeijassa käskyttämään. Toivon, ettei ”kukkotappeluja” vastaisuudessa tarvita. Hyvällä tahdolla päästään pitkälle. Vastavalitun ”naapurihaalin” johtajan kanssa olemme ennestään tuttuja, enkä epäile yhtään, etteikö yhteistyö vastakin sujuisi. Vapaaehtoisvoimin toimiva orgnisaatio kaipaa ennemminkin ohjausta kuin käskytystä. Sanotaan, että mies rakentaa talon, mutta nainen tekee siitä kodin. Mielestäni onnistunut johtaminen on kuitenkin lähinnä kiinni kunkin persoonasta, ei sukupuolesta. Tärkeimpänä näen kaikkien ihmisten kunnioittamisen.

 

-Suomi Talon asioitten lomassa on aivan ihana hoitaa omaa puutarhaa, ommella, lukea, käydä järvellä ajelemassa, koota valokuvakirjoja lapsenlapsista, ja tottakai, käydä tapaamassa heitä, Sirpa sanoo.

Amerikansuomalaisten keulakuviksi Sirpa ja Suvi sopivat hyvin. On persoonaa, sinnikkyyttä ja eloisaa luonnetta. Merimaskussa syntynyt Sirpa on äitinsä puolelta Karjalasta Kivennavan Pimiöitä ja isänsä puolelta Rymättylästä Varsinais-Suomesta. Nukenvaatteitten ompelu ja lukeminen olivat tytön harrastuksina. Molemmista oli hyötyä myöhemmin, niin kuin kotona edellytetystä jämptiydestä. Kotitöistä ei laistettu, mutta kirja sai olla kaverina tiskatessakin, kun keksi virittää sen pyykkipojilla vadin yläpuolelle! Nelilapsisesta perheestä kolme kirjoitti ylioppilaaksi, Sirpa muiden joukossa. Sitten opiskelemaan Turun yliopiston Biokemian laitokselle, 70-luvun kuluessa syntyi laivanrakennusinsinööri Ari Ahon kanssa perustettuun perheeseen kolme poikaa ja ekstrana Sirpan väitöskirja. Tutkijavaihtoon Harvardin yliopistoon Massachusettsiin. Kolmen vuoden jälkeen kotimaahan, Alkon tutkimuslabraan, Japaniin, sitten Philadelphiaan ja edelleen Unileverin ihontutkimuslabraan Connecticutiin. Pienellä varaslähdöllä eläkkeelle ja Floridaan, josta oli jo aiemmin hankittu loma-asunto.

Mikset tekisi sitä tyylillä

Suvi Katriina Manner syntyi Amerikassa, mutta perhe muutti Suomeen hänen ollessaan 9 kuukauden ikäinen. Niinpä hän oppi ensimmäisenä kielenään Hartolan murteen, joka poikkesi aika lailla kirjakielestä. Naapurit Ylemmäisen kylässä olivat maanviljelijöitä ja mahtoivat ihmetellä ”tosi erikoisia” Mannereita, Amerikan ihmeitä. Eikä aikaakaan, kun Ylemmäisen ja viereisen Hotilan kylänkin väki näytteli Broadway-tyyppisiä ja muita suuria näytelmiä!

-Vanhempani saivat kylät ja kyläläiset kukoistamaan niin, että tämä huomattiin laajemminkin. Isä oli syntynyt Viipurissa ja äiti oli talon tytär Nastolasta. Teatteriharrastus luontui heiltä. Äiti ohjasi näytelmiä ja oli aktiivinen myös muissa organisaatioissa kuten Suomen Punaisessa Ristissä. Kotisairaanhoitajana hän otti minut usein mukaan laulamaan mummoille. Jo kolmivuotiaana lauloin – kunnolla keuhkoja käyttäen – Edelweissia häissä! Meillä riitti taideaktiviteetteja. Kun oli murrosiässä, muutimme taas Yhdysvaltoihin. Äkkiä en kokenutkaan olevani ykköspäästä porukassa. Kaikki oli uutta, vierasta kieltä myöten. Itsevarmuuteni muuttui epävarmuudeksi.

 

Viime vuonna kirjoitin Kalevala-muunnelman meidän kirjaston Renessanssifestivaalille, kun muut esiintyjät olivat niin kalliita ja Kirjaston Ystävien Seuralla vähän rahaa, kertoo Suvi.-Käsikirjoitus perustui muutamaan englanninkieliseen Kalevala-kertomukseen. Olin siinä kertoja sekä Louhi ja toisena kertojana ja Ilmarisena oli sopivasti mieheni Brian Smith – smith kun on suomeksi seppä. Toimistoapulaiseni Karin Hoffecker sekä alueen lapsia saatiin myös mukaan. Esitys jatkoi menestyksellisesti mm. Suomi Ohjelmassa 2017.

Opiskeluaikanakin piti vielä veivata maiden ja haaveiden väliä. Palm Beach State Collegesta Tampereen yliopistoon ja taas takaisin Yhdysvaltoihin, valtiotieteellisestä kanditutkinto ja kasvatustieteellisestä opettajan pätevyys sekä useita jatkotutkintoja Floridan Atlantic Yliopistossa (FAU) . Opetustyön jälkeen Manner sai – kirjasto- ja informaatiotieteen maisterina työpaikan kirjastossa, edelleen opiskellen, josta taas seurasi ylennyksiä kirjastoalalla. Nykyisin hän on Palm Springsin kaupungin vireän kirjaston johtaja, siviilissä rouva Smith ja 13-vuotiaan pojan äiti.

Suomessa puhutaan aivoviennistä, korkeasti koulutettujen siirtymisestä pois omasta maasta. -Itse asiassa jo 80-luvulla Bostonista Suomeen palattuani olin jopa televisiossa kommentoimassa keskustelua, kun oli suuri huoli tästä asiasta ja tutkijoiden jäämisestä ulkomaille, sanoo Aho. Suomessa kouluksensa saaneena hän sopii tähän kuvioon, mutta toisaalta hän kertoo tuoneensa muualla hankkimansa opit kotimaahan opettaessaan siellä 9 vuoden ajan. -Kun muutto muualle taas tuli ajankohtaiseksi, ei kukaan laman keskellä ja EU:n kynnyksellä välittänyt aivoviennistä. Nyt historia taas toistaa itseään.

Globaali asenne jatkuu Ahon perheessä jo seuraavassa sukupolvessa, sillä yksi pojista toimii kansainvälisen firman johtotehtävissä. -Siirtolaisena oppii huomioimaan myös vastapuolen näkökulman, Sirpa Aho tietää. -Ei ole yhtä oikeata tapaa tehdä asioita, Harvardin opetus, ”if you are going to do something, why not to do it in style”, pätee hänen mielestään edelleen.

Suvi Mannerin vanhemmille Amerikka oli mahdollisuuksien maa, kuten monille muillekin siirtolaisille. Hänen pienyrittäjäisänsä oli verotuksellisesti helpompi hoitaa firmaansa, ja yhä voi samoja motiiveja olla uusilla tulijoilla. Siitä perspektiivistä voi parhaimmillaan aueta myös isompi maailmankuva. Muita kulttuureja kohdatessaan joutuu itsekukin tarkistamaan kantojaan. Suvi sanoo arasti toivovansa vanhasta kotimaasta apurahaa joihinkin kasvatuksellisiin tapahtumiin. -Se auttaisi Suomen markkinoinnissa täällä ja huomattaisiin taatusti muuallakin.

Kaarina Naski

 

 

 

 

Mustan palttoon kiiltävät napit

Eiväthän ne nyt ihan poski poskea vasten tanssi, Kuu ja Jupiter, mutta sulavasti joka tapauksessa,

Kun vuosi sitten Floridassa ihmettelin ja ihailin monen muun ohella taivaalle ilmaantunutta ”uutta ” tähteä, joka sumeilematta kilpaili kuun kanssa, suuntasin välittömästi pienen kamerani kohti yönmustaa taivasta. Otin kuvan ja ajattelin vasta jälkeenpäin, että nyt taisi olla mahdoton tehtävä. Mutta mitenkäs? Hyvällä tahdolla mustasta palttoosta erottuivat kiiltävät napit, isompi ja pienempi. Ja kun vielä ystäväpiirissä on digisormisia osaajia, kuvan ehostajia, niin siinähän ne olivat silminnähden, kuu kavereineen!

Luottaen visusti siihen, että moni tuntemani ammattikuvaaja pystyy nauramaan yritykselleni hyväntahtoisesti, aloitin kertauskurssin ajankohdan mediaan. Että mistä ilmiöstä nyt olikaan kysymys?

 

  1. helmikuuta 2017 nähtiin todellakin Aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter ja Kuu koristamassa taivasta ilman että kumpikaan vähensi toisensa loistoa. Asiantuntijat tietävät, että vaikka ne samaan kuvaan mahtuivatkin, välimatkaa on itse asiassa miljoonia kilometrejä. Näky on harvinainen, ja yksi selitys se, että ne sattuivat samaan linjaan meidän tarkastellessamme niitä Maasta.Jos olisi omistanut kaukoputken taikka edes kiikarin, olisi erottanut lisäksi neljä pientä pistettä Jupiterin ympärillä. Ne ovat Jupiterin suurimmat kuut. Ei ollut. Mutta ainahan voi kuvitella melkein erottavansa vaikka mitä, esimerkiksi Kuun kraatterit.

Jupiterin erityisesiintymisen myötä joka tapauksessa heräsi mattimeikäläistenkin kiinnostus kyseistä planeettaa kohtaan. Ihmetellen he lukivat mm. avaruusluotain Junosta, joka on kuvannut Jupiteria läheltä viidellä ohilennolla. Toukokuun lopulla tiedelehti Science julkaisi asiaa koskevan raportin, jota puolestaan hyödynsivät mm. Helsingin Sanomat (8.6). ja Tiede (7/2017). Saatiin tietää esimerkiksi , että Jupiterin pinnalla sataa lunta tai rakeita. Kukapa olisi sitäkään arvannut ja vielä vähemmän sitä, että kysymys on ehkä jäätyneestä ammoniakista. Ja että kaasuplaneetta Jupiterin revontulet ovat kuulemma huikea valoshow, ja ne palavat pysyvästi, eivätkä vain Auringon myrskyisinä aikoina kuten Maan revontulet!

Suomalaiset kehissä

 

Juhannuskokko vai? Eipä olekaan vaan joulukokko Floridassa Lake Worthin hiekkarannalla.

Senhän me suomalaiset tiedämmekin, että vaikea on löytää tieteenalaa, jolla maanmiehemme ja -naisemme eivät olisi kunnostautuneet.

Otetaanpa vaikka tämä Kajaanista lähtenyt, vähän päälle nelikymppinen Antti Pulkkinen, joka – eipäs vähä mitään – johtaa avaruussään tutkijaryhmää Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasassa. Vasta väitelleenä hän tuli Yhdysvaltoihin vuonna 2004, ja kansalainen hän on ollut vuodesta 2012.Pulkkisen ryhmä ennustaa auringon oikkuja Nasalle, sillä auringon purkaukset aiheuttavat ilmakehässä magneettisia myrskyjä, jotka ovat vaaraksi esimerkiksi sähköverkoille, satelliiteille ja öljyputkille. Merkittävä luonnonuhka siis, mutta mitä sanoo Pulkkinen? Lupaa päätyä eläkkeellä Floridan hiekkarannoille. ”Rakastan aurinkoa!”(Saska Saarikoski HS 21.12.2015)

Uudenvuoden aattoaamuna 2017 nähtiin näin kaunis aamurusko Helsingissä.

Sitten vielä kun opetellaan tuntemaan komeetta Oterma, voidaan olla ylpeitä suomalaisesta tiedenaisesta, ensimmäisestä laatuaan. Ennen Liisi Otermaa (1915-2001) ei maassamme ollut naisia tähtitieteilijöinä. Hänestä tuli 1950-luvulla tähtitieteen tohtori ja 1960-luvulla fysiikan professori miespuolisten kollegojen ja muittenkin ihmeeksi. Oterma aloitti jo opiskeluaikana työskentelyn Turun observatoriossa Yrjö Väisälän, sittemmin akateemikkona tunnetun tiedemiehen apuna. Yli kahdensadan pikkuplaneetan lisäksi Oterma löysi kolme komeettaa eli pyrstötähteä, Yksi niistä kantaa hänen nimeään.Oterma kiertää radallaan Jupiterin ja Saturnuksen välissä. (Mari Heikkilä Tiede, kesäkuu 2017).

Liekit ja hiillokset

Taivaan tähdilllä ja erilaisilla tulilla on tavallisenkin ihmisen elämässä ja ajatusmaailmassa oma paikkansa. Niissä on mystistä vetovoimaa. Uskonnollinen merkitys, perinteet ja rituaalit, talven ja kesän juhlat, iltaruskot ja aamuruskot, kokot, nuotiot, takkatulet, ilotulitukset. ”Tuijotin tulehen kauan”, sanoo runoilija Eino Leino.”Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi.” Ei ihme, että säveltäjä Toivo Kuula intoutui noin kauniista sanoista. Lauluntekijät niin klassisella puolella kuin kevyessä musiikissa ovatkin löytäneet romanttisia, jopa intohimoisia kielikuvia taivaasta, tulesta, liekeistä. Melodiat ja sanat ammentavat samoista lähteistä. Esimerkkinä vaikkapa Petri Laaksosen mieliinpainuva ”Täällä Pohjantähden alla/ taivas täyttyy purppuralla/ siitä suojakseni peiton minä itselleni saan…”

Ja kun aatto vaihtui uudenvuoden päiväksi 2018 ilotulitti satavuotias Suomi komeasti mm. Senaatintorilla. Kuva on napattu televisioruudulta.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

Kantaesityksiä 100-vuotistunnelmissa

 

Teatterit ympäri Suomea ovat huomioineet ohjelmistossaan maan juhlavuoden. Niin Kansallisteatteri kuin Helsingin Kaupunginteatteri esimerkiksi ovat nostanet estradeilleen tematiikkaan hienosti istuvia kotimaisia kantaesityksiä. Kansallisessa lähdettiin liikkeelle Koivusta ja tähdestä, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vetää yleisöä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja pienellä näyttämöllä Suomen hauskin mies. Maan historialla on kaikissa suurin rooli, mutta tulkitsijat pitävät huolen yllätyksellisyydestä ja siitäkin, että balanssi pitää. Teatteritaiteen historian siipien havinaa tuovat mukaan tunnettujen näyttelijäsukujen toisen tai kolmannen polven edustajat Palosta Salmiseen, Raniniin, Rinteeseen…

Jukka Puotilalla ja Tiina Weckströmillä on paikkansa Koivun ja tähden keskiössä, niin myös tässä Mitro Härkösen symbolisessa kuvassa.

Suomen Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Koivu ja tähti on näyttämökuvaltaan vetovoimainen. Satumetsän kauneus kiehtoo, ja yhdistettynä lyyriseen dialogiin vaikutelma on syvästi esteettinen. 1800-lukulaisen Sakari Topeliuksen satu koivusta ja tähdestä on ollut niin suomalaisille kuin ulkosuomalaisille symbolisuudessaan merkityksellinen. Se juontaa isonvihan ajoista ja kertoo kasakoiden Venäjälle ryöstämistä sisaruksista, jotka lopulta löytävät tiensä kotimökkiin johtotähteään seuraten.

Myyttiset ja realistiset tapahtumat etenevät rinta rinnan, kansallismielisyys ja kansallisen yhtenäisyyden rakoileminen kohtaavat näytelmässä. Muistutetaan, että suomalaisia on lähtenyt myös vapaaehtoisesti synnyinmaastaan pysyvästi tai palatakseen joskus ja huomatakseen, että kotipihalle on tullut vierasta väkeä leikkimään. Mitä he ovat odottaneet uuden asemamaan tarjoajilta ja miten suhtautuvat nyt ollessaan itse isännän asemassa? Tarinan keskiössä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer (uljaasti eläytyvät Tiina Weckström ja Jukka Puotila) eri aikakausissa liikkuen ja kantaa ottaen.

Metsällä on vahva osuus roolinimistössä, on mäntyä, koivua, kuusta, korppia ja sutta. Nykypäivän luonnonsuojelun voi kuvitella saavan pontta tuosta ajasta, jolloin luontoa todella kunnioitettiin, jolloin niin puulla kuin kaikella elävällä uskottiin olevan sielu. Myös alkuperäiskansojen asemaa ja oikeuksia kerronnassa sivutaan. Metsäsuomalaisten muuttuminen urbaaneiksi nykyihmisiksi on ollut pitkä prosessi. Nyt muinaisen mökin tilalla on kesämökki rapujuhlineen ja tyhjäkäynnilla olevinen vieraineen. Jumittuminen ja kaiken turhuus kertonevat mielen metsästä, jota ei ole hoidettu. Tulevaisuus ei näytä valoisalta. Mihin on maa ja oikeastaan koko ihmiskunta menossa?

Yksinäinen soturi

Mannerheim huolehti siitä, ”ettei Suomi katoa”. Roolissa Helsingin Kaupunginteatterin pääjohtajan tehtävästä hiljattain eläkkeelle siirtynyt ansioitunut näyttelijä Asko Sarkola, joka epäilemättä oli sisäistänyt roolinsa myötäiset sotilaan velvoitteet ”ryhdin, tahdin ja etäisyydet”.

Juha Vakkuri on zoomannut näytelmässään Suomen tasavallan 6. presidenttiin, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi, kun on kestänyt aiemmatkin arviot, jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen myyttisen maansa pelastajan. Suomen teatteriohjaajien ykkösketjuun kuuluva Kari Heiskanen tarkentaa ’ìhminen-Mannerheimiin’. Ja nimihenkilöä tulkitseva Asko Sarkola hallitsee yhtä lailla sumeilemattoman ison ilmaisun kuin hienovaraiset nyanssit. Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. On vastuullinen ja lopulta yksinäinen.

Ohjaajan sanoin tarina etenee ”asia edellä”. Mutta vaikka episodit seuraavat toistaan jokseenkin kronologisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa. Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivatkaan esitykseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu, ja huipputekniikalla toteutettu videointi kuljettaa tapahtumia lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.

Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on hieno näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa. Ristiriitoja ilmentävä dialogi on parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä. Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, Etelä-Suomen teollistajana puhaltaa ilmoille suuttumuksensa laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista sekä hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja perheiden ahdingosta. Ja toisessa ajassa, Wilhelm Keitelina, raivostuneena saksalaisena sotamarsalkkana irrottelee Eero Saarinen

Paljonpuhuva ilme saksalaisen sotamarsalkan Wilhelm Keitelin (Eero Saarinen) kasvoilla. Marski (Asko Sarkola) pysyy tiukantyynenä.

Näytelmässä kahdet muistikuvat täydentävät toisiaan, Mannerheim-muistojen kirjaajan eversti Aladár Paasosen ja nimihenkilön. Enemmän tilaa olisi suonut annettavan vastavoimana maineikkaalle nasevasanaiselle kenraalille Aksel Airolle. Sarkola joka tapauksessa onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista. Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.Tulkitsijan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Roolisuorituksen nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.

Rajua leikkiä

Kun kahdessa edellämainitussa näytelmässä komiikkaa on rajatusti, ei uskoisi sitä löytyvän senkään vertaa näytelmästä, joka käsittelee vankileiriä. Mutta Helsingin Kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä ja vieläpä loistokkaasti. Rooleja tehdään sydänverellä, ja katsomo vastaa – se on niin mukana, että varoo antamasta edes ilmaisun oikeuttamia väliaplodeja.

Vuoden 1918 sota vaati surullisen paljon uhreja, ja miltei puolet heistä kuoli vankileirillä. Suuri osa menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita miehiä, kuutisensataa vieläpä alle 18-vuotiaita. Toistatuhatta ammuttiin, ja 13 446 suomalaista kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi sadat menehtyivät leireiltä vapauduttuaan.

Teloitusten varjossa lavalla hullutellaan kuin viimeistä päivää. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborg, vetoavasti osansa vievä Heikki Ranta (vas.) on valmis esiintymään vankiensa kanssa, jos tarvitaan. Ja näyttelijöinä näyttelijäin rooleissa Martti Suosalo ja Pekka Huotari.

Kahden lahjakkaan teatterimiehen, Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään näyttämöteos on paitsi aihepiiriltään totta, uskottava myös siksi että ketkä paremmin kuin taiteilijat pystyisivät samaistumaan toistensa tuntoihin myös silloin kun puhutaan poikkeusolosuhteista. Niihin joutui mm. komedialle nimensä antanut ”Suomen hauskin mies”, teatterinjohtaja punapäällikkö Toivo Parikka. Jo ennen häntä Isosaaren linnakkeelle, Helsingin ulkosaarelle on päätynyt koko pienen työväenteatterin näyttelijäkunta henkirikoksesta syytettynä. Että Parikka pidätettiin – ilmiannettuna – vasta jälkeenpäin, sitä eivät omat katsoneet hyvällä. Mutta ”petturi” yllättää koko leirin uhkarohkealla asennoitumisellaan ja luovuudellaan. Hän näkee traagisuudessa naurettavuutta, vastakkaisessa asetelmassa tilannekomiikkaa. Naapurinpojat valmiudessa teloituksiin; miten tässä näin kävi? Parikka, jonka roolin vetää täysillä ja rakastettavasti tähtinäyttelijä Martti Suosalo, heittelee huomioitaan ilmaan ja saa nauramaan niin hyvikset kuin pahikset – määrittelyn ollessa katsojan silmässä. Vankileirin komendantti, kapteeni Kalm pyytääkin Parikan porukkaa järjestämään ohjelmaa arvovierailleen. Nälkiintyneet näyttelijät saavat tilaisuutensa – jos onnistutaan, henki saattaa säästyä. Ja parhaansa he tekevätkin. Karkeaa alatyyliä vaikka paikoin mennäänkin, teatterisalissa istuva yleisö tietää, ettei vulgaareinkaan leikki ole mitään, jos sitä peilataan vuoden 1918 tositapahtumiin.

Kapteeni Kalmin roolin vie viileäntyylikkäästi pokerinaama Rauno Ahonen, ”hauskimman miehen” vastavoima. Etualalle nousee kuitenkin Heikki Rannan sisäistämä jääkäriluutnantti Alfred Nyborg. Tämä herkkä nuorukainen taistelee omantuntonsa ristipaineissa. Hän tuntee vangit ennestään, arvostaa heidän lahjojaan ja on siksi valmis rikkeeseenkin, järjestämään salaa heille ruokaa. Kaunis, satuttava roolityö. Ja miehitys kokonaisuudessaan on onnistunut. Näyttämöllä viivähtää historiallisia henkilöitä, siinä valtionhoitaja P.E.Svinhufvud missä Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz. Episodit ovat näiltä osin näytöskappaleen luontoisia, satiirilla kyllästettyjä. Näyttämökuvassa on hyödynnetty puuta ja sen veistoksellisuutta. Puu materiaalina on suomalaisista tuttu ja turvallinen ja kantaa tässäkin kehyksinä – elävän musiikin ohella – tarinaa ihmeteltävästi.

Aikamoisesta alhosta on uuden kasvun täytynyt lähteä liikkeelle, ajattelee katsoja näytännöstä poistuessaan ja kiittää teatteritaidetta, joka ohjaa meidät naurun kautta itkemään vuoden 1918 nuorison ja koko haavoitetun yhteiskunnan puolesta.

Kaarina Naski

Helsingin Kaupunginteatterin kuvat Tapio Vanhatalo

Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


	

Suomalaistaustainen Miriam toimii Yhdysvalloissa paremman maailman puolesta

 

Miriam Heinonen luonnon mahtia ihmettelemässä Argentiinassa. Iguassun (tai Iguazún) putoukset ovat kahden kansallispuiston alueella, Argentiinassa ja Brasiliassa. Kansallispuistot liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuosina 1984 ja 1986.

Miriam Heinonen (s.1977) on amerikansuomalaisesta perheestä, isänsä puolelta Karjalasta, Kurkijoelta. Hän on niitä amerikkalaisnuoria, jotka haluavat toimia paremman maailman – ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta. Miriamilla on takanaan kahden ja puolen vuoden komennus Peace Corpsissa, rauhanjoukoissa Paraguayssa, ja vuodesta 2013 lähtien hän on toiminut villieläinsuojelujärjestön Wildlife Conservation Societyn Afrikka -ohjelmassa Bronx Zoossa New Yorkissa.

Peace Corps on Yhdysvaltain hallituksen johtama vapaaehtoisohjelma, jolla on tavoitteena tarjota teknistä apua ja edistää kulttuurista ymmärtämystä ja vuorovaikutusta. Työ liittyy paljolti asemamaan sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen. Aloitteen rauhanjoukoista teki jo senaattori Hubert Humphrey, mutta lainvoimaiseksi perustaminen tuli presidentti John Kennedyn kaudella 1961. Siitä lähtien yli 200 000 yhdysvaltalaista on liittynyt Peace Corpsiin, ja toimintaa on 139 valtiossa.

Miriamin asemapaikkana oli Loma Platan seutu ja Chacon mennoniittisiirtokunta Paraguayssa. Mennoniitit on yksi eurooppalaisperäisistä pietististisistä uskonliikkeistä, joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Miriam Heinonen kertoo työskennelleensä mm. alkuperäiskansalle tarkoitetussa terveyskeskuksessa, jossa hän auttoi väestön rekisteröimisessä ko. hoitopisteeseen. Oli myös kierrettävä talosta taloon puhumassa oman sekä ympäristön siisteyden tärkeydestä ja kartoitettava kyläläisten tapoja ja toimia arjessa tarkoituksena säilyttää ja tukea heidän elintapojaan. Perinnekäsitöiden luettelointi ja niiden markkinointimahdollisuuksien tutkiminen sekä kaupankäyntistrategiat olivat keskeisiä työssä.

Kun Loma Platassa toimiva maataloushallinnon haara esitteli paikallista teurastamoa, nuori amerikkalainen koki elämänsä järkytyksen. Yhä hän muistaa muutoin siistissä paikassa tapahtuneen nautojen ajon rampille sähköpiiskoja käyttäen ja koko säälimättömältä vaikuttaneen prosessin samoin kuin sen jälkeen teurasvuorossa olleiden sikojen kiljunnan.

Valistusta saatettiin tarvita monin kohdin, mutta mikä myös oli nuoren naisen mielestä selvästi havaittavissa, oli se että ne alueet, joilla alkuperäiskansat asuivat omilla maillaan, olivat selvästi paremmassa kunnossa kuin lukuisten eri etnisten ryhmien muodostamat asujamistot. Kun ihmiset ovat ylpeitä maasta, joihin heillä on voimakkaat tunnesiteet, se näkyy myös kaikinpuolisessa järjestyksen pidossa. Miriam Heinonen on omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen samaa mieltä monen muun kyseisiä asioita harkinneen kanssa siitä, että alkuperäiskansat pitäisi jättää rauhaan omille mailleen eikä houkutella heitä siirtymään kotikonnuiltaan muualle. Hänelle vuodet Paragayssa olivat ei-niin-helppoja mutta antoisia. Paikallinen väestö oli, vaikkakin ystävällistä, alkuun tosi kummissaan amerikkalaisen esittämistä kysymyksistä. Vastaukset he kuittasivat mahdollisimman lyhyesti ja sivuilleen vilkuillen, mikä kertoi suuresta epäluuloisuudesta. Outoja tilanteita syntyi vaikkapa ruokapöydässä, kun pöytäliinan merkitystä oli vaikea ymmärtää. Vieras pyyhki kerrankin hämillään siihen ensin kätensä ja sitten vielä hikeä niskastaan. ”Hulluja amerikkalaisia tapoja.”

Villieläinsuojelua

Heinosen seuraava pesti on ollut New Yorkissa Bronx Zoossa, villieläinsuojelujärjestön (Wildlife Conservation Society) Afrikka -ohjelmassa. Järjestön pyrkimyksenä on säästää norsut ja ja sarvikuonot sala-ampujilta. Työ on tuettu lailla, ja tähän tilanteeseen on edetty ympäristönsuojelujärjestöjen yhteisin ponnisteluin. Norsunluun ja sarvikuonojen sarvien kauppa, myynti ja osto, on sanktioitu. Suojeluohjelmaa toteutetaan globaalisti, ja Bronx Zoolla, samoin kuin muilla New York Cityn villieläinpuistoilla on siinä keskeinen merkitys. Niissä käy vuosittain 4 miljoonaa ihmistä. Kun Bronx Zoo perustettiin 1800-luvulla, siellä oli runsaat 800 eläintä. Nykyisin eläimiä on 6000 tilavissa aitauksissa 107 hehtaarin alueeella Bronx Parkissa.

Viimeisimmän aiheeseen liittyvän uutisen välitti taannoin Ylen ulkomaantoimittaja Minna Pärssinen. Kahden tuhannen kilon edestä käsinkaiverrettua norsunluuta silputtiin Wildlife Conservation Societyn tempauksessa, jolla kiinnitettiin huomiota norsunluukaupan laittomuuteen. Vientihän kiellettiin maailmanlaajuisesti jo vuonna 1989, poikkeuslupia on pienimuotoisesti vain joillakin Afrikan mailla. Esineet oli kerätty kolmen vuoden aikana poliisin takavarikoissa. Niiden tuhoaminen herätti taatusti ristiriitaisia tunteita – eikä vähiten käsityötaidon ja -taiteen ystävissä.

Kaarina Naski