Kun on luonnonlahjat ja hiihtämisen iso hinku

Hiki pittää saaha!

Mentiin niättä tukka huilua soitti, sanoi entinenkin tyttö, taisi olla Huittisista. Nyt niin voisivat sanoa myös Kerttu ja Krista, kovat nimet Pekingin olympialaisista. Ja taustakuorossa hyvällä syyllä itse ”Äitee”, Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen, joka sai urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 Cortinassa hän oli voittamassa viestin olympiakultaa.

Toimittajan työsaralla vastaan tulleista merkkihenkilöistä Siiri on ehdottomasti ykkösiä. Unohtumaton.

-Jollemme me naishiihtäjät alkuun kokeneetkaan arvostusta urheilupiireissä, niin kansa on kannustanut aina sumeilematta, vakuutti Siiri Rantanen haastattelijalle helmikuussa 2001, jolloin myös kuva on otettu. – Nyt mestarihiihtäjällä on ikää jo 97 vuotta.

Lahdessa asuva mestarihiihtäjä oli jo 76-vuotias tavatessamme parikymmentä vuotta sitten, mutta ei millään muotoa tavallinen seniori, vaan aktiivilenkkeilijä, kuntoilija, joka suorastaan huokui myös sisäistä vahvuutta. -Hiki pittää saaha. Jos liian vähille jää liikunta, niin yöllä sätkyttää, hän sanoi.

Äiteen tyylinäyte Salpausselällä. Seurat, joita nainen on edustanut urallaan, ovat Wärtsilän Teräs, Joensuun Kataja, Lahden Hiihtoseura ja Pertunmaan Ponnistus.

   Tässäpä matriarkka, muistan ajatelleeni. Nainen, joka paitsi tuntee kroppansa, tietää arvonsa, eikä mene kyykkyyn kenenkään edessä. -Mää sie Siiri sanomaan, muut aina usuttivat, ja mitäs kun olin vanhin, hän vahvisti silmissään pieniä hymyn kipeniä. -Olihan sitä yhtä ja toista, Cortinassakin suksien luisto niin perusteellisen pielessä…

Jarruttelin tallukkailla

Rantasen lapsuuskoti oli Tohmajärvellä, Kaurilan kylässä, jossa kaikki saivat leipänsä maanviljelyksestä. Kuusilapsisella perheellä oli asuttavana tupa ja kamari. -Äidin puolen suvussa oli puuseppiä, hiihtäjä kertoo. -Siinä syntyivät sukset missä viulu, ja kun isä vei enolle pitkän koivuhalon, niin suksina se tuli takaisin. Kahdet sukset saivat riittää meidän perheelle. Toiset olivat minun!

   Erottiko hiihtäjän äänestä vieläkin hienoista ylpeyttä? Sanoisin niin, mutta hyvän mielen tuntoja joka tapauksessa. -Alakoulussa olin toiseksi paras hiihtäjä tytöistä; ykkönen oli Muhosen Maila, jolle seitsemän kilometrin koulumatka oli extra treeniä, hän toteaa. Koulun ja koulujen väliset kilpailut tulivat käydyiksi menetyksellisesti, ja vihdoin vuonna 1944 olivat ohjelmassa kansalliset hiihdot Värtsilässä. Siiri Rantanen oli tuolloin 19-vuotias ja työssä kunnan tilalla Niiralassa karjanhoitajana. -Värtsilään halusin tosi kovasti, mutta pakkasta oli yli 20 astetta ja minulla rikkinäiset monot! Sukulaismies onneksi keksi ottaa siteet pois ja vaihtaa nahkamäystimet suksiin. Monojen tilalle tulivat tallukkaat.

   Jälki-ilmoittautuneena Siirin oli lähdettävä matkaan ensimmäisenä, mutta hänpä voitti vitosella kaikki piirin parhaat. -Selvisin hirmuisista laskuista jarruttelemalla tallukkailla, ja ylämäissä laskin kannat maahan ja juoksin sukset kantillaan mäet ylös, muistelee mestari ja nauraa.

Hehkutuksesta tappion tuntoihin

Seuraava muistikuva on Cortinasta. -Huutelivat ladun varresta, että jätä, jätä, mutta miten jätät, kun justiin olet saanut kiinni… Laskeuduttiin hyppyrimäen monttuun, josta alkoi hyvä nousu. Silloin kuulin Silvennoisen Lassen kehotuksen: ”Viimeinen tilaisuus, nyt lähe!” Sillo mie läksin painamaan, tuli laskua ja myötälettä, annoin mennä potkua ja työntöä vakuuttaen itselleni, että tasamaahiihdossa olen hyvä. – Niin jäi Radja Jeroshina ja ”lyömätön” Neuvostoliiton joukkue Suomen viestikokoonpanolle Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen.

Mahtavia muistoja albumit pullollaan…

   Mutta huippu-urheilussa ovat myös tappion tunteet tuttuja. Tällainen sydämeenkäyvä muisto Siirillä on Zakopanen MM-kilpailuista 1962. -Väsyin kerrassaan happivajauksen takia, alppi-ilmasto yllätti minut pahasti. Istuin viestisuorituksen jälkeen yksin ja onnettomana. Ketään ei tullut. Ei niin kauan, kunnes Alevtina Koltshina ehätti paikalle. Tuli ja kiersi kätensä ympärilleni. Sitä en unohda koskaan. – Koltshineista, Virossa asuneesta mestarihiihtäjäpariskunnasta tuli lahtelaisten Rantasten läheisiä perheystäviä.

   Treeneistä sitä oli Äiteen mukaan entisajan naisurheilijan tingittävä, olipa huipulla tai ei. Työssä piti käydä. Koti piti hoitaa. -Ei se ollut yksinkertaista, vaikka oli kysymyksessä niinkin kannustava ja mukava mies kuin meidän Kalle. Kun pojat, Martti ja Aarre olivat kouluiässä, yksistään perheen vaatehuolto kysyi energiaa. Koneita ei ollut, kantovesi kylläkin ja pyykkipata… Vaatteet olympialaisiin saatiin Hiihtoliitolta, mutta kilpailupuku piti ainakin alkuun palauttaa odottelemaan seuraavia kisoja ja edustusurheilijoita.

Parasta peliin, aina

Siiri toimi verhoilijan ammatissa ja käytti viiden kilometrin työmatkan intervallitreeneihin. Käveli, juoksi, veti täysillä, palautti. Toki hänen nähtiin myös vapaa-aikoinaan hiihtävän ahkeraan tai painelevan kanervikossa sauvat käsissä. Nykyurheilijoiden valmentautumisohjelmat täydellisine keskittymisineen ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, kun muistetaan, että kohdehenkilön syntymävuosi oli 1924.  Luonnonlahjoilla – hyvä terveys, nopeat jalat – sitä ennen mentiin. Vahva itsetunto ei ollut pahitteeksi.

Oloissamme poikkeuksellinen tunnustus kohtasi Siiri Rantasta 1998, jolloin Lahdessa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen hänestä tekemä patsas. Se oli laatuaan ensimmäinen huomionosoitus naisurheilijan kohdalla Suomessa. Kuvassa veistoksen pienoismalli. Siiri Rantanen oli myös yksi ensimmäisistä Pro Urheilu – tunnustuspalkinnon saajista.

   Loppukaneettina upean urheilijan uralle voitaisiin nähdä hänen oma kuvauksensa 800 metrin viestijuoksusta, johon tuli kerran lähteneeksi pyydettäessä. Ainahan sitä, joukkueen täydennykseksi ja tiukan paikan tullen vaikka poikien piikkareissa. -Jollen olisi niin hyvin juossut, ei olisi voitettu! hän sanoi. Ja hymyili leveästi.

                                                 Kaarina Naski

                                                        (kuvat kirjoittaja ja Siiri Rantasen arkisto)

Ilmastonmuutos ja ihmisten eriarvoisuus rikoskirjallisuudessa

Dekkareitten viehtymys lukijakunnan piirissä on tunnetusti suuri. Siihen on varmasti monta syytä, mutta yksi on se, että rikoskirjailijat jos ketkä elävät ajassa, nostavat tarinoissaan esille päivänpolttavia ongelmia ja uskaltavat myös ennakoida: Mitä jos?

Yhteiskunta on tuhansien henkilötarinoitten kehto, mutta sieltä nousevat myös isot, koko palloa heilauttavat uhat ja kauhukuvat. Siinä missä suomalainen, taustaltaan eteläkarjalainen Taavi Soininvaara tarttuu teoksessaan Sokea oraakkeli ilmastonmuutokseen terroristien pontimena, siinä amerikkalainen Michael Connelly tekee tuoreessa kirjassaan Yön liekit tyynesti teräviä havaintojaan niin ihmissuhteissa kuin vaikkapa kaupunkikuvassa. Hollywoodissa esim. ”näkyi öisin vain saalistajia ja saalistettavia – ei mitään tältä väliltä”. Rikkaat turvassa lukittujen ovien takana, osattomat kaduilla ”arokierijöinä”, tuulen kuljeteltavana. Runollisen viiltävää, eikö?

   Mutta ollakseen uskottava ja houkutellakseen lukijoita nimenomaan ammatissaan kirjailija ei voi olla pelkkä viestinviejä, ennen muuta hänen on oltava vetävä kirjoittaja, hyvä kertoja. Sitä ovat taatusti nämä molemmat, tässä sattumoisin yhteen nivotut.

Sokea oraakkeli (Otava) osoittaa, että maapallopelissä puolustajilla on korostettu rooli. Hyökkääjät eivät suuressa innossaan pysty katsomaan kyllin kauas. Voitto voikin olla samalla tuho. – Soininvaaran tuotannosta valtaosa on käännetty saksaksi. Lajinsa kärkeä edustavien Ratamo-kirjojen pohjalta on myös tehty televisioon samanniminen rikosdraamasarja, nimiroolin näyttelee Samuli Vauramo. – Kannen suunnittelu Timo Nummine, kannen kuvat Shutterstock.

Mikä sitten on sattumaa? Soininvaara otti jo koulupoikana ensituntumaa Yhdysvaltoihin siellä viettämänsä vaihto-oppilasvuoden aikana ja sittemmin kansainvälisyyteen laajemmin toimiessaan Masa Yardsin pääjuristina. Masa-Yardsin telakoilla valmistuneiden Karibian loistoristeilijöiden maine on kantautunut kauas, ja floridansuomalaisetkin ottavat mielellään siitä loisteesta osansa. Philadelphiassa, Pennsylvaniassa syntynyt Connelly opiskeli ja suoritti journalismin tutkintonsa Floridan yliopistossa Gainesvillessä ja työskenteli sen jälkeen rikostoimittajana Los Angeles Timesissa. Hän on asunut perheineen kahta kotia – sekä Floridan Tampassa että Yhdysvaltain länsirannikolla, mutta viimeisten kartanokauppauutisointien mukaan Kalifornian Malibu valikoitunee tukikohdaksi yksinään. Connelly on ollut päätoiminen kirjailija vuodesta 1993 lähtien, kun taas kymmenen vuotta nuorempi Soininvaara, jolla hänelläkin on – kolumnistina – kytky myös lehtimaailmaan, teki saman ratkaisun vuonna 2001.  

Amerikansuomalaiset mukana takautuvasti

Sokean oraakkelin (Otava, 379 s.) juonikuviossa suomalaisittain kiintoisaa on, että siinä varsin keskeisessä roolissa, jos niin voi sanoa, ovat siirtolaiset, Isostakyröstä Amerikkaan 1870 muuttaneet Kivimaan veljekset, Jaakko ja Arvo. He rakensivat uudet olot ja elämän Pohjois-Minnesotaan. Veljesten mukana ollut äidin kapiokirstu matkasi kolmikymmenluvulla taas Suomeen Arvon pojanpojan mukana.  Vuosikymmenet hujahtivat, kunnes eräs lähisukulaisista kiinnostui samaisen kapiokirstun pohjalle jääneestä käyttämättömästä postimerkistä ja hänen jälkeensä varsin moni muukin, kun se oli tarjolla helsinkiläisessä huutokauppakamarissa. Kyseessä oli harvinaisuus, joka maksoi mansikoita. Siihen oli täysin valmistautunut William Tucker, Washington DC:stä paikalle saapunut keräilijä. Kaikkeen hän ei kuitenkaan ollut valmistautunut, varsinkaan siihen, että pienessä pohjoisessa maassa jotkut tahot olisivat kiinnostuneempia hänen mielipiteistään fysiikan emeritusprofessorina kuin filatelistina. Tucker nimittäin oli sitä mieltä, ettei ilmasto lämpene ihmisen toimien takia vaan ties mistä muista syistä. Maailman isoisten tiedeneuvonantajan suusta tämä kuulosti mm. Action for Earthin aktivistien mielestä kauhistuttavan vastuuttomalta puheelta.

   Kirjassa selvitellään kansainvälisiä salamurhia, joita näyttää kytkevän yhteen ilmastoradikalismi. Tutkijoihin lukeutuu myös Suomen Suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo, Soininvaaran kirjoista ennestään tuttu poliisimies. Ratamo joutuu kylmiltään mukaan, kun sattuu olemaan Brysselissä Maailman ilmatieteen järjestön osastonjohtajan katoamisen aikaan.  

Menetysten kautta

Action for Earth -ryhmän ytimessä ovat henkilöt, joilla on omakohtaisia kokemuksia luonnonkatastrofeista läheisten menetyksineen, kenellä Haitin maanjäristyksistä, kenellä Sanaan tulvista. Aktivistit pyrkivät saamaan rikollisilla teoillaan mahdollisimman isosti julkisuutta ja sitä myöten vaikuttavuutta. Kohteiksi valikoituu tiedemiehiä, jotka kieltävät ilmastonmuutoksen ja teollisuusjohtajia, jotka laistavat vastuunsa. Tarinaa liikutellaan siinä Italiassa missä Turkissa ja Suomessa, ja rosvoja jahtaavat yhtä hyvin Supo, KRP ja Lounais-Suomen poliisilaitos kuin vaikkapa Qatarin tiedustelupalvelu.  – Jännittäviä tilanteita riittää. Jos ja kun ilmastoaktivisteilla onkin vilpittömiä tavoitteita, tekojen raakuus selittyy silti yhtä vähän kuin suunnitelma metaanilla ”leikittelemiseksi” maakaasukentillä.  Metaania, voimakasta kasvihuonekaasua vapautettaisiin ilmaan pelotteeksi, jolloin ilmasto lämpeneminen kiihtyisi. Mutta kuka pitäisi lopultakaan huolta siitä, ettei ilmakehään vapautuisi yksin tein liikaa metaania, jolloin seurauksena olisi peruuttamaton tuho? Rikollisjärjestöillä ja poliittisilla rahan ja vallan sokaisemilla on konansa pelissä kaikessa, ja mikä pahinta, heidän eloonjäämisoppinsa on erilainen. Soininvaara ajatteluttaa, luo ahdistustakin, mutta myös viihdyttää toiminnallisella kirjallaan.

”Kaikilla ihmisillä on väliä tai sitten ei kenelläkään”

Kun kanteen on painettu, että myytyjä kirjoja on 80 miljoonaa, niin kyllä siinä rikosromaanien ystävän käsi vähän tärisee. Yön liekit (Gummerus) on alkuteoksesta The Night Fire suomentanut Raimo Salminen. Kaikkiaan Connellyn teoksia on käännetty kymmenille kielille, ja palkintopuun sato on ollut mahtava. Yön liekit ei kenties nouse tekijänsä tuotannon keulaan, mutta tarina etenee varmasti kuin hyökyaalto. Blood Work (Verivelka) -kirjasta on tehty samanniminen elokuva, pääosassa Clint Eastwood. Ja tv-sarjassa Bosch nimiroolissa on Titus Welliver. – Kansi Eevaliina Rusanen, kannen kuva Shutterstock.

Poliisikaksikot tuovat – usein erilaisuudessaan tai toistensa täydentäjinä väriä dekkareihin. Em. teoksen Ratamolla on parinaan napakka rikostutkija Elina Linden ja Yön liekkien (Gummerus, 473 s.) Harry Boschilla osaava ja persoonallinen Renèe Ballard.  Bosch on tässä tarinassa toipumassa polvileikkauksesta ja jo eläkkeelläkin henkirikostutkijan tehtävästään, mutta edelleen San Fernandon poliisin reservimiehiä. Vanhan pomonsa ja mentorinsa hautajaisissa häntä odottaa yllättävä ”perintö”, nippu selvittämättömän murhan asiakirjoja. Nuori mies, varakkaasta kodista pois ajettu poika oli aikanaan palanut telttaansa. Bosch ottaa haudan takaa saamansa viestin haasteena miettien samalla, miksi ihmeessä tapauskansio ylipäätään on tutkijan kotona. Yövuoroja tekevä rikostutkija Ballard on valmis hänkin hommiin, ei vähiten siksi, että käytössä on nykyajan tutkimuskonsteja DNA-testeineen. Keissi saa lisää rönsyjä muista henkirikoksista, ja kaksikko liikkuu mm. akselilla vankila, lakitoimistot, piirikunnansyyttäjänvirasto… Bosch tulee näkemään, että edes oman perheen jäsenet eivät aina välittäneet uhrista tai siitäkään kuka oli tappaja. Mutta he Ballardin kanssa välittivät. ”Joko kaikilla ihmisillä oli väliä tai sitten ei kenelläkään.” Sen periaatteen palkitsee lopun näyttävä pidätys, jossa ovat mukana niin FBI, Las Vegasin poliisi kuin LAPD:n erikoisryhmä.

   Yhteiskunnan – tässä lähemmin poliisilaitoksen – eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus eivät ole säästäneet myöskään tutkijaparia. Bosch oli ollut työtehtävässä etsimässä sairaalasta anastettua cesiumvarastoa ja epäonnekseen altistui, seurauksena leukemia. Eläkkeen eväysyritys ja sairausvakuutukseen liitetty maksukatto nostattivat poliisimiehessä ymmärrettävästi taisteluasenteen, varsinkin kun tiedettiin, että johtoportaassa jaettiin ylennyksiä juuri ennen eläkkeelle jääntiä. Ballardilla puolestaan on napit vastakkain ylikomisario Olivasin kanssa, jota vastaan oli joutunut aiemmin naisena puolustautumaan. ”Minusta on tullut vahva senjälkeen kun kävit kimppuuni. Sinun käy saatana heikosti”, sanoo Ballard nyt.  Ainakin naislukijan mielestä asenne on just oikea!

Kaarina Naski

”Viides vuodenaika” tuumailuineen

Tästä se lähtee. Orkesteri Java – Iiris, Loviisa ja Akseli – loihtii joulun ilmoille.

Näin korona-alakulon kautena voisimme ottaa oppia Ihaan suhtautumistavasta. Tiedättehän hänet, tuon Nalle Puhin kaverin, varsinaisen pähkäilijän. Ihaa oli tullut siihen tulokseen, että ”loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viime viikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi! Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

Tuo edellämainittu on myös ”viidenteen vuodenaikaan”, joulun seutuun hyvinkin sopiva poiminto rakastetun kirjailijan A.A. Milnen tuotannosta. Nalle Puhin englanninkielisen nimen Winnie-the- Poohin sanotaan saaneen nimensä kanadalaisen mustakarhun Winnien (Winnipeg) mukaan. Winnie oli sotaväen maskotti, joka siirrettiin sodan jälkeen Lontoon eläintarhaan. Puh-kirjat ilmestyivät maailmansotien välillä.

   Hassunhauskalla runoilijalla Heli Laaksosella puolestaan on Joulupatjan patentti. Joulupatja on yhtä kuin ”ohje kummottos viätetä hiano joulu”. Laaksonen yllyttää raahaamaan ison patjan huushollin suurimman huoneen lattialle ja kasaamaan ”patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka”. Mitäkö sitten? Mitäpä muuta kuin ”ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja -eläinten kans ja maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut.” Ja lukija, joka on jo heittäytymässä tunnelmaan, saa vielä erityisohjeen – sekin nykyiseen rajoitettuun elämänmenoon osuvasti: ”Nousemine ja murhettumine on kiället.”

Sisarukset joulupatjalla. Siinä sopii syödä vaikka yöllä ja vaikka jäätelöä jos niikseen tulee. Ava hyräilee Tonttujen jouluyötä, jossa ”pöydän päälle veitikkaiset rientää….Tip-tap, tip-tap, tipe, tipe tip-tap…” Kun taas Nikke ei tiedä lystimpää joululaulua kuin juuri kuulemansa Hajamielinen joulupukki. Mennä nyt antamaan niin väärin lahjat, että mummokin sai rokkikitaran?!

Kuta pienempi, sen joulumpi

Lapsista ja lemmikeistä sopii niin ikään ottaa oppia. Heillä ei nimittäin ole oikein syytä ”murhettua”, kun jokainen päivä on löytöretki. Kaksivuotiaan Einon toteamus jo pelkästään ensilumesta sai paikalle sattuneet vakuuttuneiksi siitä, että ihmeen kokeminen riippuu siitä, miltä korkeudelta sitä tarkastelee. ”No mitähän TÄMÄ nyt on?”, hämmästeli Eino kummitädilleen lumihiutaleita kämmenellään. ”Tiedätkö sinä?”

   -Kuta pienempi olet itse, sitä joulumpi tulee, oli kirjailja Tove Janssonin mielipide. Laittamattomasti sanottu. Eikö vain?  Media julkaisee vuosittain lasten tokaisuja, monia myös jouluun liittyviä. Seuraava on kyseisistä kokoelmista: Äiti oli houkutellut nelivuotiasta pikkutyttöään maistamaan lanttulaatikkoa, jota kuulemma pukkikin oli syönyt ison lautasellisen ennen lahjojenjakoreissulle lähtöään. Kun odotettu vieras sitten illalla saapui taloon, kävi lapsi heti kuiskaamassa jotain pukin korvaan. Korvatunturin mies pidätteli selvästi naurua, ja myöhemmin paljastui, että tyttö oli pahoitellut: ”Voi pukki palkaa, tiiän, mitä oot tänään joutunu syömään…”

Julius on valmiina ajamaan ovelle joulupukkia vastaan. Nopeusrajoitus on vaihtunut yhtenään, kun ikä on laskettu vielä kuukausissa, mutta 1-vuotiskynnyksellä ollaan. Pojan harrastuksiin kuuluvat ralli ja rock – pienten autojen kilpailuttaminen pitkin lattiaa ja pomppiminen itse rytmikkään musiikin tahdissa. Näinä päivinä saattaa soida esim. Elvis Presleyn Joulurock.

Javanaisen perhe on muuttanut hiljattain kaupungista maalle, ja lapsista (ensimmäinen kuva ylh.) kaikki on uudessa ympäristössä tosi jännittävää. Laulutkin tuntuvat avautuvan ihan toisella lailla. Kolmivuotias Iiris esimerkiksi on erityisen ihastunut joululauluun Maa on niin kaunis. Tekee mieli ajatella, että se voi johtua siitä, että maaseudulla on niin kaunista, mutta ensisijaisesti vie tietysti kaunis melodia mennessään. Haltioituneena pikkuinen keskittyy säkeeseen ”ihana on sielujen toiviotie”…  Loviisa taas pitää enemmän svengaavasta melodiasta Äidin porsaat. Se kuulostaa hänen korviinsa hienommalta, jos sen laulaa ruotsiksi. Kuka sitten osaa. Ja hän osaa: ”Morsgrisar är vi allihopa…” Isoveikka Akseli puolestaan sanoo painokkaasti, että hänen mielestään ”Joulupuu on rakennettu” on paras kaikista, tosi tosi tunnelmallinen ja koskettava. Menepäs muuta väittämään, mutta ehkäpä pojan valintaan vaikuttaa myös se, että hän on rakentajasukua…

Väkivahva pohja

Itse asiassa Akselin valinta osui vanhaan suomalaiseen kansansävelmään, jolla fanittajia on ollut kauan ja paljon ja on yhä edelleen. Se sisältyi jo vuonna 1864 ilmestyneeseen laulukirjaan, jonka oli toimittanut viipurilainen musiikinopettaja Heinrich Wächter. Laulu sai myöhemmin yhä käytössä olevan nimen, Joulupuu on rakennettu ja sanoituksen, joka on Jyväskylän kaupunginsaarnaajan pastori Gustaf Oskar Schönemanin käsialaa.

   Loviisan suosikki Morsgrisar taas on ikivanha ruotsalainen laululeikki, äänitetty ensimmäisen kerran 1901, ja Iiriksen Maa on niin kaunis -sävelmän kerrotaan olevan peräisin 1842 ilmestyneestä sleesialaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Suomennoksia on ollut useita, mm. P.J. Hannikaisen vuodelta 1909. Virsikirjatyöyhmä uudisti virren suomenkielisen tekstin vuonna 1984. Melodiasta on olemassa Oskar Merikannon sovitus, ja laulu tunnetaan myös nimellä Toivioretkellä, jolla nimellä sen on levyttänyt mm. Juice Leskinen Slam. Niin että pikkuväen arvostuksella on väkivahva pohja!

-Kuusen hakuun, just just, mutta ensin on saatava tonttulakki päähän, haukahtaa Ella. Kyllä pientenkin on hyvä pitää oikeuksistaan kiinni.

Nelijalkaiset asiantuntijat

Lemmikkieläimet ottavat vastaan ihmisen kanssa paahteet, suojat ja pakkaset, arjen ja pyhät ja reagoivat niihin omalla tavallaan, usein hyvin samalla tavalla kuin ihminen. Ensilumi esimerkiksi saa koirankin riemastuksen valtaan. Nelijalkainen ystävä on myös erinomainen asiantuntija ja vahti metsässä kuusen haussa, eritoten, jos ”kaatolupa” on jäänyt hakematta. Killi ja Kiiski muistetaan Seitsemästä veljeksestä kelpo metsästyskoirina, suurina ja äkeinä – mutta tilaisuuden tullen toki rapsuteltavina, lauhkeina karvapoikina. Kun Impivaarassa vietettiin joulua, ei niiden eteen kannettu paistettuja pyitä tai kinkkua, vaan molemmat saivat huikean kimpaleen karhun koivesta!

Tuuri hämmentyi hiukkasen ensilumesta, mutta oli pian asiassa mukana. Omin ehdoin tietenkin, sillä kuten Tuju-laulussa sanotaan: ”Monet temput, monet temput viisas koira oppii, mut välillä se tekee, niinkuin sille soppii…”

Ja sellainenkin joululaulu kuuluu olevan kuin Joulupuu on nakerrettu. Se tunnettaneen parhaiten majavien osavaltiossa Beaver Statessa, Oregonissa.

Kaarina Naski

Sukukirja arvostuksen osoituksena

ON HYVÄ HAHMOTTAA PAIKKANSA ELÄMÄN JATKUMOLLA

Mikäpä sen tyylikkäämpi teko suvun päämieheltä kuin julkaista sukukirja oman merkkipäivänsä tuntumissa! Sen on tehnyt professori Olavi Koivukangas, joka hiljattain täytti 80 vuotta. Koivukangas tunnetaan eritoten ulkosuomalaisten ystävänä ja puolestapuhujana, myös kaksi kertaa siirtolaisuudesta väitelleenä ja Siirtolaisuusinstituutin alulle saattajana sekä kyseisen laitoksen pitkäaikaisena johtajana. Kirjansa – Koivukangas Söderena suku Evijärvellä – hän on omistanut tuleville sukupolville, jotta nämä tietäisivät, mistä ovat lähtöisin ja osaisivat sijoittaa itsensä historiaketjuun. Kun yhden suvun tarina on kytketty kotimaan vaiheisiin, kaikupohja lukijakunnassa laajenee. Kyse on lopultakin isossa kuvassa meistä kaikista. Näin on siitäkin huolimatta, että harva muu suku Suomessa on asunut samalla paikalla tuhat vuotta.

Niin kuin koko tarina, niin myös rauhallinen, kaunis näkymä teoksen kannessa istuu suomalaiseen maaperään ja maisemaan. Matti Antinpojan puumerkki lisää vaikuttavuutta. – Kannen kuva Keijo Koivukangas. Kirjan taitto ja ulkoasu Jouni Korkiasaari. OK-kirja

Kaikki alkoi siitä, kun kaksi lappalaisia verottanut pirkkalaista jäi asumaan kalaisan Inanlahden rannalle. Enaperä on Järviseudun vanhimpia kyliä, ja siellä asuivat Söderenan ja Norrenan suvut. Vuonna 1834 Matti Antinpoika Söderena siirsi ison pohjalaistalon Koivukankaalle. Häjyt olivat silloin ”muodissa”, puukkojunkkareista oli lähihavaintoja, ja yksi ja toinen paikallinen oli välillä visiitillä Vaasan linnassa. Isontalon Antin, kenties kuuluisimman Härmän häjyn isoäiti oli Söderenan sukua, ja Iso-Antti kävi jokusen kerran Koivukankaallakin tapaamassa serkkujaan. Isoäitiä sanottiin Inan isojalaksi, kun taas Norrenan suvun komeus ilmeni isossa nenässä.

-Minulla on geeniperintönä häjyn luonne, tunnustaa myös kirjan kirjoittaja Olavi Koivukangas, talon 15. tunnettu isäntä alkaen Kustaa Vaasan maakirjoista v. 1546. Ei tarvitse omata kovinkaan tarkkaa korvaa, kun äänestä erottaa hivenen ylpeyttä. Tulisuus ei kuitenkaan näy tappelunhaluna, vaan kuten asianomainen sen ilmaisee, on pitänyt tyytyä moukarinheittoon.

   Nykyisen Järviseudun väestö muodostuu länsirannikon varhaisista suomalaisista, ruotsalaisista ja viimeisinä Savosta 1500-luvulta lähtien tulleista kaskenpolttajista. Savolaisten ekspansio ulottui Keski-Pohjanmaalle ja myös Ruotsiin Värmlannin suomalaismetsiin ja jatkui sieltä edelleen Uusi- Ruotsi -siirtokuntaan Delawarejoen laaksoon Pohjois-Amerikkaan vuodesta 1638 lähtien. Enaperä oli osa Pedersöreä, ja Suomen kansan historia, nälänhädät ja sota-ajat liittyvät tietysti koko asujamiston vaiheisiin. Kuljetaan kautta talonpoikaiskapinan, nuijasodan ja suurten nälkävuosien. Isonvihan pahimpina vuosina 1700-luvulla venäläiset olivat painajaisena Järviseudulla. Teosta varten on tehty myös empiiristä tutkimusta mm. piilopirttien ja pakosaunojen etsimiseksi. Etelä-Pohjanmaalta kun oli viety lapsiakin vangiksi Venäjälle.

   Vaikka laivoja alettiin rakentaa raudasta, ja aiemmin hyvin menestynyt tervakauppa siitä johtuen hiipui 1800-luvulla Pohjanmaalla, teitten rakentaminen, kievarilaitoksen perustaminen ja tukkikauppojen yleistyminen elvyttivät taloutta.

Että osaakin välillä kiehahtaa

Pohjalaispojan potretti. Olavi Koivukankaan 80-vuotispäivä oli 12.11. Syntymäpäiväkahvit nautittiin sukukirjan julkistamistilaisuudessa seuraavana päivänä Evijärvellä.

Ensimmäinen Koivu-Matti oli pahapäinen ja viinaan menevä mies, ja vaikkeivät ne ihan parhaita luonteenpiirteitä olleetkaan, niin kyllä ne terää tekevät tarinoissa. Paimenpojat pakenivat peloissaan uuninpankolle ja vaimoväki kauhisteli kerrankin, kun Matti omiaan puolusti.  Tupaan tunkeutuneiden rähinöitsijöiden jouduttua häviölle, isäntä vei kirveen naulakkoon ja sanoi: ”Niin totta kun minä oon Koivu-Matti, niin meidän selkiä ei silitellä!” 1860 -luvulla sukunimi Söderena sai väistyä Koivukankaan tieltä – ensimmäisten talojen joukossa mentiin uuteen käytäntöön. Sukukirjan laatijan isoisästä Matista tuli isäntä 1901. Tällöin oli jo käytössä syytinki, oman aikansa eläkejärjestelmä, joka turvasi väistyvän isännän, ”syytinkituhvan”, asumisoikeuden tilalla ja sisälsi muitakin ehtoja. Matti oli armoton työmies, teki ympäripyöreitä päiviä ja nosti yksinään niin ison kiven, että siinä kahdellekin olisi ollut tekemistä.  –     Koivukangas oli vauras talo, ja tässä myös torppareita ja väkitupalaisia käsittävässä yhteisössä oli lukuisia persoonallisuuksia, niin kuin Enaperän voimamies Muta-Tuomas sekä Koivu-Samuli, joka oli yleensä asioista eri mieltä kuin muut, nuukuudessaan vitsien sankariksi yltävä ja varsinkin lasten mielestä haka kertomaan kummitusjuttuja.

   Myös monet suvun naiset ovat kuvauksen kohteena.  Maria Koivukankaan, ”Matin Marian” muistaneet ovat puhuneet hänestä vain hyvää, hän oli alinomaa valmis auttamaan apua tarvitsevia ja antoi ruokaa köyhille. Einari Koivukangas, Olavin isä, on kertonut äitinsä olleen toimelias ja vieraanvarainen ja aina vastassa taloon tulijoita valkoinen esiliina edessään. Kun Maria kuoli 1944, kaikki rintamalla olleet neljä poikaa pääsivät hautajaisiin. Sota-ajat kansalaissodasta talvi- ja jatkosotaan ovat saaneet kirjassa omat lukunsa. Lähteenä on käytetty mm. Evijärven sotaveteraanien julkaisua. Poikien palattua sodasta ja Matti-isän voimien vähetessä tehtiin Koivukankaan perinnönjako. Pitkää tikkua vetämällä ratkaistiin, kuka saisi minkäkin rakennuksen. Einari veti vanhaan kotitaloon viittaavan pisimmän tikun.

Matti ja Maria Koivukankaan perhe vuonna 1920. Vas. lapset Oiva, Elli, Matti, Senja ja Valde. Einari on merimiespuvussa isän ja äidin välissä. Kuopus Onni syntyi 1923.

Koivukankaalta sotaan

Koivukankaan Einari suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa, pääsi siviiliin keväällä 1939 ollakseen varsin pian, taivaalle nousseiden sodan pilvien takia, taas tositoimissa. Seinäjoella Evijärven miehet määrättiin Lappajärven pioneerikomppaniaan, sitten junalla Kirvun asemalle, josta marssittiin valtakunnan rajalle. Yksi sotareissu päättyi aikanaan, mutta tuli toinen. Einarin ryhmästä kolme koki sankarikuoleman, eikä ehjin nahoin selvinnyt monikaan, ruhjevamman sai myös Koivukankaan poika polveensa.

    Paluu sotakentiltä tapahtui keskellä yötä marraskuussa 1944. Nuorikko Vieno ja pikkupojat Olavi ja Aulis olivat nukkumassa, kun perheenpää kotiutui, ja oikea perhe-elämä saattoi vihdoin alkaa. Perinnönjaon jälkeen tilojen elinkelpoisuus oli kovilla, mutta puunajosta ja metsähakkuista tuli tarvittavia lisäansioita. Varsinaisen elämäntyönsä Einari teki Osuuskunta Metsäliiton palveluksessa, minkä lisäksi hänellä oli kunnallisia ja muita luottamustoimia. Hänestä tuli yksi suvun merkkihenkilöistä myös taiteellisuutensa takia, hän oli sekä kuvataiteilija että kirjailija. Vieno-äidin suku oli Halsualta, ja näiden lähtökohtien merkitystä kirja niin ikään valaisee pesäpalloseura Halsuan Toivon pelaajasankareita myöten. Vieno oli Koivukankaan neljäs miniä. Hänen sanottiin pitäneen kaikkia ihmisiä samanarvoisena ja perineen ”halsualaisten kuihailun, jolla hän hauskuutti ihmisiä ympärillään”. Lapsilleen hän oli hyvin rakas.

Siirtolaisuus ja siitä väitteleminen

Työnteko ja tilallisen elämän velvoitukset, huolenpito maitten ja mantujen kunnosta, karjasta ja rakennuksista ovat olleet kantavia arvoja Koivukankaan sukutilalla. Tämän oppi jo varhain nykyinenkin isäntä, jonka vanhimpana poikana odotettiin myös ohjaavan nuorempia veljiään maa- ja metsätöissä. Olavi kertoo, miten hänet kansakoulun ekaluokkalaisena otettiin heti syksyllä pois päiväksi koulusta luomaan ruumenia puimakoneen alta. Pahaksi onneksi puimakoneen maamoottorin vetohihna pyöräytti pojan vasemman käden ympäri, niin että luu meni poikki. Tämä tapahtuma on yksi niitä teoksessa kuvattuja miinusmerkkisiä muistoja, joita koivukankaalaisten niin kuin muittenkin sukujen vaiheissa on ollut väistämättä.

Olavin opinnot sujuivat hyvin alusta alkaen kaikilla tasoilla. Hän oli aikanaan myös Pohjalaisen osakunnan inspehtorina. Että hän sitten päätyi Australiaan väitöskirjan tekoon, siinä on varmaan jotain tekemistä ns. etiäisillä. Siirtolaisuushan oli tuttu ilmiö Pohjanmaalla. Matti Koivukankaan sisko Anna oli siirtolaisena Amerikassa kolme kertaa, mutta palasi lopuksi kotiseudulle mukanaan mm. New Yorkista 1904 ostettu iso kuvaraamattu. Amerikan arkkukin oli tehnyt useita matkoja. Ja Koivukankaan Vesalanmäelle v. 1921 muuttaneesta sukuhaarasta löytyy useita Amerikkaan menneitä. Ison meren yli lähdettiin myös Koivukankaaan torpista.

Veteraanien kilpailuissa 80 vuotta on yksi ikä muitten joukossa. Evijärveläisellä on 30 veteraanien Suomen mestaruutta ja lisäksi EM- ja MM-mitaleja. Kuva Turun Sanomat.

   Keväällä 1972 valmistui ensimmäinen suomalaisen tekemä väitöskirja Australiassa, ja moni Canberran siirtolainen pyyhki varmaan vesiä silmänurkastaan, kun professori Charles Price lausui vastaanotolla Suomen Suurlähetystössä: ”Olavi, olet ollut kunniaksi kotimaallesi”. Se oli kuitenkin vasta alkua miehen menestykselle. Kaikki tuntui menevän kuin itsestään. Keväällä 1974 perustettiin Turun Yliopistossa Siirtolaisuusinstituutti -säätiö. Mukana olivat Suomen yliopistot, kolme ministeriötä sekä siirtolaisuudesta kiinnostuneita yhteisöjä, kuten Väestöliitto ja Suomi-Seura, kaikkiaan 23 organisaatiota. Siirtolaisrekisterin tiedostossa on yli miljoona siirtolaistamme.

   Australian siirtolaisuudesta syntyi sitten Koivukankaan toinenkin väitöskirja, työn ohessa. Ja vielä pitkän työpäivän instituutissa päätyttyä tarmonpesä on julkaissut useita siirtolaiskirjoja. Hän on ollut tiukasti mukana myös Siirtolaisuusmuseon perustamisessa Seinäjoelle. Useita kunnianosoituksia on sadellut. Vaikka työ tutkijana on ollut jatkuvaa matkustelua, kotisatama on aina ollut Evijärvellä. Siitä on pidetty kiinni koko perheen voimin. Vaimo Pirjo on antanut vahvan panoksensa, samoin tyttäret Siru Pesälä ja Sao Paulossa asuva Sari Koivukangas. Eikä seuraavasta polvestakaan intoa puutu. Nuorella Sara Pesälällä tulee olemaan omalla vahtivuorollaan iso vastuu. Mutta onhan aarrekin ainut laatuaan.

Kaarina Naski

Kriminologia yhtenä lenkkinä rikosten selvittämisketjussa

”Jos mä en tapa sitä, niin se ampuu mut ja sitten se ehkä menee raiskaamaan jonkun muun. – – – Se haukkui mua nartuksi ja kävi muhun käsiksi. Mä ammuin sen auton takapenkille, latasin aseen uudestaan ja jatkoin ampumista. Sitten mä ajoin 52:lle ja heitin ruumiin ulos.”

Mustanpuhuva kirjankansi vahvistaa aiheen myötäistä tunnelmaa. Missä tahdissa Aileenin mielen järkkyminen eteni, jäänee ilmaan, mutta ennen teloitusta hän oli jo psyykkisesti vakavasti sairas. – Kannen toteutus Mika Tuominen ja kuva AP/Lehtikuva.

Rikostarinat myyvät hyvin kirjoina, tv-tarinoina ja filmeinä. Erityistä vetävyyttä kerrontaan tulee, jos sillä on tosipohja. Kuinka paljon onkaan jo ammennettu esimerkiksi amerikansuomalaisen naissarjamurhaajan Aileen Wuornosin vaiheista. Asialla ovat olleet niin dokumentaristit kuin elokuvantekijät. Fakta ja fiktio sekoittuvat, mikä tuskin on pahasta totuuden jäljittämisessä. Uusin aiheesta suomeksi ilmestynyt käännöskirja (kustantaja Into, 239 s.) on kriminologi Christopher Berry-Deen käsialaa. Toiseksi tekijäksi on merkitty kohdehenkilö itse, sillä iso osa aineistosta on Aileenin tallennettua haastattelua. Berry-Dee on tutkiva kriminologi ja kansainvälinen bestsellerkirjailija, joka on haastatellut sarjamurhaajia ympäri maailmaa. Englanninkielinen alkuteos Monster: My True Story julkaistiin Lontoossa 2006. Kirjan on suomentanut Heidi Nieminen.

Linnasta linnaan

Kirjailija kertoo jatkuvasti yrittävänsä päästä sisään vankiloihin, kun taas useimmat haluaisivat niistä pois. Hän on matkannut siinä Yhdysvaltoihin missä Venäjälle tai Singaporeen, tunnettuihin rangaistuslaitoksiksi kutsuttuihin ihmisvarastoihin, kuten hän asian ilmaisee. Jotkut haastattelut ovat jopa auttaneet murhan selvittämisessä. Aileen Wuornosia tapaamaan Berry-Dee suuntasi 1997 Floridan poliisilaitokselta Tallahasseesta kohti Broward Correctional Institute -vankilaa. Rääväsuisena sosiopaattina pidetty nainen puhui suoraan vaikkakin sekavasti. Kirjoittaja huomasi keissiin kokonaisvaltaisesti perehtyessään tapauksessa räikeitä epäkohtia, joihin ennen häntä oli tarttunut vain dokumentaristi Nick Broomfield.

   Aileen Carol Pittman syntyi karkauspäivänä 1956. Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset. Äiti Diane oli 16-vuotias ja hylkäsi vauvan, isä Leo oli seksuaalisesti kieroutunut, joutui vankimielisairaalaan ja tappoi itsensä. Isovanhemmat, Fordin tehtaalla työskennellyt Lauri Wuornos ja hänen Britta-vaimonsa adoptoivat Aileenin, lempinimeltään Leen sekä tämän isoveljen ja huolehtivat heistä omien lastensa ohella. He asuivat Troyssa Michiganissa. Mikäli huolehtimisesta voitiin puhua, sillä isoisän, jonka Dianen lapset luulivat olevan heidänkin isänsä, kuritustoimet olivat rajut. Pikkutyttö joutui vastaanottamaan alastomana nahkavyön iskut keittiön pöydän päällä. Kaveri muisti miten koulussa Leellä oli usein kädet ja kasvot mustelmilla. Ei ihme, että kaltoin kohdellun viha syveni hakkaajaa ja sitä myöten miehiä kohtaan ylipäätään. Tilanne paheni siinä vaiheessa, kun alkoholikin tuli kuvaan mukaan. Psykiatrinen apu ei Leetä tavoittanut. 1971 hän synnytti lapsen, joka annettiin adoptoitavaksi. Itse hän lähti kadulle. Lauri Wuornos päätyi aikanaan vaimonsa jo kuoltua itsemurhaan.

Kehno asenne

Interstate 75, Dixie Highway kiehtoi kovasti Leetä. Hän olikin kuulemma upea kulkuri, omasi kauniin vartalon, röyhkeän hymyn, kujakatin moraalin ja kovan oikean koukun, kuten kirjoittaja häntä kuvasi. Seurasi bisseä, viskiä, ryöstöjä ja miehiä, lyhyt avioliittokin iäkkään miljonäärin kanssa, väärennettyjä sekkejä, eri nimillä esiintymistä. -Kehno asenne, analysoi joku poliisimies.

 Tyria Jolene Mooren tavattuaan Lee koki vihdoin tunteen, jota saattoi nimittää rakkaudeksi. Vaikka kahden naisen suhde kohtasi asuinpaikkakunnalla eräiltä tahoin paheksuntaa, Lee ei välittänyt. Hän kertoi myöhemmin tehneensä seksiduunia niin paljon kaikki ne vuodet vain, että pystyi elättämään Tyriansa. – Hyväksikäyttö on tutkijoiden kannalta varsin kiintoisa ilmiö, jossa voidaan nähdä myös vastavuoroisuutta.

Poliisin hälytyskellot hiljaisella

Tappojen sarja alkoi joulukuussa 1989. Väkivalta/väkivallan uhka seksissä sai Leen kilahtamaan, kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen uhri oli Richard Mallory. Kirjailija kertoo niin tämän kuin muutkin, toisiaan pitkälti noudattavat tyrmistyttävät tapaukset yksityiskohtaisesti ja tekee samalla havaintoja tutkimuksista. Kritisoitavaa löytyy. Puolustuksen esittämien todistajien ei esimerkiksi annettu kertoa oikeudessa Malloryn taustasta, josta selvisi, että mies oli väkivaltainen, alkoholiongelmainen seksuaalirikollinen, ”josta kytät tiesivät kaiken”. Syyttäjän kanta oli, että Lee murhasi rahan takia.

   Lähellä Jupiteria asuneen 65-vuotiaan saarnaajan ruumista ei löydetty koskaan, auto sen sijaan löytyi, sillä Lee ja Ty ajoivat miehen autolla myöhemmin kolarin, jolla oli silminnäkijöitä. Vaikka mies tässä vaiheessa oli ilmoitettu kadonneeksi ja kaksi naista paennut kolaripaikalta, poliisi näytti laiminlyöneen autosta löytyneiden sormenjälkien vertaamisen poliisin tiedossa jo oleviin jälkiin. Yhtä lailla syyskuun alussa 1990 tapahtuneen Cape Canaveralin insinöörin katoamistapaus jätti jälkeensä kysymysmerkkejä poliisin vähäisen kiinnostuksen takia. Seuraavakin murha tapahtui syyskuussa, Floridan terveysviraston 56-vuotiasta työntekijää oli ammuttu seitsemän kertaa. Poliisipiirtäjän kuvat kaksikosta olivat olemassa, heidät muistettiin kaupoissa, vuokranantajat kyselivät heidän peräänsä, ja viimeistään tuolloin olisi Berry- Deen mukaan selvittämiseen vihkiytyneiden pitänyt panna merkille rikosten sarja. Kaikki ne olivat tapahtuneet pienellä alueella seminole-intiaanien reservaatissa Ocalan kansallispuiston tuntumassa. Kun pidätys vihdoin joulukuussa tapahtui, Aileen Wuornos oli reilussa vuodessa tehnyt hirmuista jälkeä. Keski-Floridan valtateiden varsilta löytyi useita miesten ruumiita. Tyria tavoitettiin Pennsylvaniasta vähän myöhemmin.

Elämän loppu

Kun Lee sitten tunnusti murhanneensa seitsemän miestä, hän kielsi kokonaan Tyrian osuuden mihinkään, edes rikoksista tietämiseen. Kuitenkin ystävätär osoittautui vähintäänkin kuolleiden miesten omaisuuden keräilijäksi…   27.1. 1992 tuomari luki valamiehistön todenneen Aileen Wuornosin syylliseksi harkittuun ensimmäisen asteen murhaan. Maaliskuussa tuli tunnustuksia lisää sarjan muita tapauksia koskien. Vaikka puolustuksen asiantuntijat todistivat, että Lee oli psyykkisesti sairas ja että hänellä oli takanaan kaoottinen lapsuus yms., valamiehet suosittelivat yksimielisesti, että tuomari Blunt tuomitsisi hänet kuolemaan sähkötuolissa. Oikeuden päätöksen mukaan tuomittu luovutettiin Floridan osavaltion vankeinhoitolaitoksen edustajalle pidettäväksi teloitukseen asti vangittuna. Uutta oikeudenkäyntiä ei järjestetty, vaikka puolustuksella oli uusia todisteita. Joidenkin kuolemansellissä samaan aikaan istuneiden tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, ei Leen. Teloitus tapahtui myrkkyruiskeella 9. lokakuuta 2002. Esilääkkeet ja tappavat, polttavat lääkkeet ruiskutettiin suoniin. Asianomainen ei halunnut pappia, tukihenkilöitä eikä viimeistä ateriaa.  Sen sijaan hän vakuutti lähtösanoissaan tulevansa takaisin Jeesuksen seurassa. Aileen Wuornosin tuhkat siroteltiin salaiseen paikkaan Tuscolan piirikuntaan Michiganiin.

Yhdysvaltain ensimmäisen naissarjamurhaajan juuret olivat Suomessa. Hänen sukunsa on kotoisin Iistä Olhavan kylästä, ja arvata sopii, miten Wuornos/Vuornos -nimen sukututkimus vanhassa maassa vauhdittui uutisoinnin ansiosta. Ja asiakirjavahvistusta saatiin – eräässäkin tapauksessa tutkijan isomummun sisarussarjasta. Michigan oli aikanaan suomalaisten siirtolaisten kohdemaa siinä missä sen kaivoksista tuli työmaa. Oheinen kirjaan kuulumaton kuva suomalaisista kaivosmiehistä on Turun yliopiston yleisen historian oppiaineen kokoelmasta ja saatu Siirtolaisuusinstituutista.

Tarinasta hyötymisen halu kulkee usein surullisten, tuhoa kylvävien ihmiskohtaloiden kintereillä, mutta syiden ja seurausten selventäminen ja totuuden etsiminen on aina tärkeätä.  Sitä tekee yhtä ansiokkaasti kuin monitieteellisesti kriminologia, joka tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin, kokemusperäisin menetelmin. Lukija vakuuttautuu Berry-Deen ammattietiikasta ja osaavasta kirjailijan otteesta ja haluaa uskoa, kun Lee sanoo, että ”mä olen sisimmältäni hyvä ihminen”. Monsterin, hirviön asemesta voidaan ehkä jossain valossa nähdä vain pieni ja pelokas amerikansuomalainen tyttö ja oivaltaa, miten mennyt luo pohjan tulevalle.

Kaarina Naski

Seniorina MM-podiumille

EIHÄN URHEILUSSA OLE YLÄIKÄRAJAA

Maaliintulo on riemullinen, vapauttava tunne. Tämä kuva Tuulikki Karvisesta on MM-kisoista Unkarista. Raskaissa maastoissa hänellä on etua kestävyys- ja juoksukunnostaan, joka on sarjan parhaita. Tosi vaikeissa ja syheröisissä maastoissa hän ei puolestaan ole vahvimmillaan, koska pitää vauhtia eikä ehkä lue karttaa niin tarkasti. Sprinttisuunnistuksessa nautinto on kuulemma siinä, mitä teknisempi rata on eli paljon mutkia ja tarkkoja, pieniä pisteitä ja kapeita kujia.

Leikki ja kilpailu kuuluvat kaikkien lasten elämään, se on fakta. Monen kohdalla siihen saattavat kuulua myös haaveet pääsemisestä huipulle jossakin urheilulajissa. Määrätietoisen harjoittelemisen aloittamisesta kovin varhain mielipiteet jakaantuvat. Onko oikein vaatia lapselta tai varhaisnuorelta kovaa työtä, mukautumista vaativaan valmennukseen? Jotkut juniorit jaksavat, mutta toiset ovat saaneet ”pakkotreeneistä” kyllikseen jo teini-iässä ja haluavat käyttää aikansa täysitehoisesti esimerkiksi opiskeluun taikka muihin elämän tarjoamiin löytöretkiin. Mutta mitä siitä sanotte, että on heitäkin – epäilemättä harvassa – jotka urheilevat vasta eläkkeelle jäätyään tavoitteellisesti? Sellainen on Tuulikki Karvinen, tuoreena tuliaisenaan Unkarista MM- suunnistuksen keskimatkan pronssimitali sarjassa D75.

Ennen täydellistä heittäytymistään lempilajinsa pariin Karvinen teki ansiokkaan työuran huipputeknologiafirmassa Vaisala Oyj:ssä, ensin piirtäjänä, sittemmin suunnittelijana. Hän laati piirustukset valmistettaviin mekaniikkaosiin, kuten antenneihin, sondeihin yms.  -Voi olla, että sprinttisuunnistuksessa on etua siitä, että osaa hahmottaa paremmin kaupunkien ja talojen sijainteja kartalla ja yleensäkin kaupungin layoutia, Tuulikki tuumii nyt. Hän tunnustaa olleensa toki urheilullinen lapsesta asti, kouluajoista lähtien, oli mm. aina luokkansa joukkueen kapteeni. Hiihtoa hän harrasti mieluiten, tuolloin vielä ilman kytkyä mihinkään urheiluseuraan. -Kunnes ollessani 18-kesäinen kuvaan tuli innostava ja kannustava kaveri ja hänen myötään urheiluseura Sibbo Vargarna. Alkoivat juoksutreenit ja kilpailuihin osallistuminenkin, matkana 800 m, pidempiä matkojahan naisilla ei tuolloin ollutkaan.  Kuudes sija SM-kisoissa ja oma ennätys 2.22.9 SFI:n (Svenska Finlans Idrottsförbund) mestaruuskisoissa Kokkolassa. Liiton ohjelmassa oli mm. juoksuleirejä, ja valmennuksesta vastasi Kalervo af Ursin, mm. EM-mitalistien Nina Holmènin ja Mona-Lisa Pursiaisen valmentajana tunnettu.

   Tuulikki oli omassa sisarussarjassaan, Vainionpään lapsista vanhin ja esimerkin näyttäjä harrastuksiin suuntautumisessa kolmelle nuoremmalle. Pikkuveli Timo Vainionpää, Usasuomeksi -nettilehden päätoimittaja, on kertonut, että Ursin on jäänyt hänenkin mieleensä mm. siksi, että mies pisti myös heidät, nuoremmat treenaajat juoksemaan harjoituspäivinä koko seitsemän kilometrin matkan kotoa kuntopallon heittelyyn salilla. Joku laupias kuulemma sentään palautti puhki uupuneet urheilijat illalla kotiin autokyydillä. Timon mielestä isosiskon suhtautuminen urheiluun oli jo tuolloin totisempi. -Hän ilmeisesti koki myös vastuunsa katraan vanhimpana, kun me muut vaan hiihdeltiin vapaina perässä, velipoika nauraa, mutta toteaa saman tien mietteliäänä, että vastuurooli jää – tai jätetään – hänen huomionsa mukaan myöhemminkin yhteisissä elämänvaiheissa sille, jolle se on kerran langennut.

Sellaista vauhtia piti tämä kilpailija, että kisajärjestäjän kuvaajalla tuli kiire pysyä rinnalla edes kameran vaatiman hetkisen. Ei ihme, kun on menijällä Suomen mestaruus mielessä. Ja tulihan se – niin kuvanottovuonna 2020 kuin myös tänä vuonna, pitkän matkan kisassa.

Haastajana on kiva olla

Solmittuaan avioliiton Tuulikki lopetti juoksu-uran, mutta löysi suunnistuksen. Yhdessä miehensä Tapion kanssa hän liittyi Vantaalla toimivaan suunnistusseuraan Pihkaniskoihin. -Huomasin, miten paljon mukavampaa oli juosta kartan kanssa metsässä kuin lenkkeillä pitkin asfalttikatuja, hän sanoo. Ohjelmassa oli kansallisia kilpailuja nuorten aikuisten sarjoissa, ja kun ikää ja oppia kertyi lisää, oltiin äkkiä sarjassa N35.  Suunnistus määritteli nuoren perheen ajankäyttöä sittenkin, kun pikku Karvinen oli putkahtanut maailmaan, mutta Tapio vähensi tasa-arvon nimissä omaa kisaamistaan ja otti mukisematta hoitovuoron vaimonsa kisojen ajaksi. Tytär kasvoi jalossa urheilun hengessä.

  -Näiltä ajoilta katson suunnistusurani alkaneeksi, vaikka työvuosieni aikana ehätin lenkille vain kerran tai pari viikossa, eikä kunto siten ollut riittävä kärkisijoille, Tuulikki toteaa. -Mutta aina oli kiva, kun pystyi haastamaan ja joskus voittamaankin oman sarjan kokeneempia kykyjä ja entisiä maajoukkuesuunnistajia.

  Seura vaihtui välillä Helsingin Suunnistajiin, jossa oli mahdollisuus osallistua myös viesteihin. Muutamia Suomen mestaruuksia tulikin niin hiihto- kuin kesäsuunnistuksissa. Henkilökohtaisissa SM -kisoissa Tuulikki Karvinen nähtiin yleensä plakettisijoilla 5-10 ja mitaleillakin, kun kaikki meni nappiin. Tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla. Tarmokkaan naisen mottona oli, että ”jos en saa Suomen mestaruutta aikaisemmin, niin sitten kun olen 80 ”. Toive toteutui jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Eläkkeelle jäätyä lenkkeily nimittäin lisääntyi ja kunto koheni. SM -mitaleita rupesi tipahtelemaan joka vuosi ja paras oli se, jolloin oli edessä sarjaan D75 siirtyminen. Silloin tuli kerralla koko arsenaali, voitto kaikissa SM -suunnistuksissa: keskimatka, pitkämatka, erikoispitkä, yösuunnistus ja sprintti! Seuraavanakin vuonna saalis oli neljä kultaa ja yksi hopea. Tänä vuonna irtosi voitto SM -pitkän matkan kisassa, mutta keväällä ei onni suosinut keskimatkalla, ja yökisa jäi kokonaan väliin nilkkanyrjähdyksen takia.

Kilpailu- ja matkailukulttuuria

WMOC -kisoissa (World Masters Orienteering Championships) on Tuulikki käynyt jo vuosikymmeniä. Kuluvan vuoden tulos, keskimatkan pronssi, lämmitti mieltä siksikin, että rastin etsintä ei sujunut kauttaaltaan ongelmitta, mutta virheitä oli kertynyt muillekin. Sprintissä hän oli seitsemäs ja pitkällä matkalla yhdeksäs. Osa maastosta Unkarissa oli osittain avointa, kuin vuoristoylänköä. Joskus kilpailijoiden oli mentävä läpi piikkipuskajonon melkein ryömien, ja eritoten monet miehet tulivat maaliin vertavaluvina, kun olivat juosseet väkisin läpi. -Sarjassani parhaita ovat norjalaiset ja ruotsalaiset tutut nimet sekä aina kisoissa oleva amerikkalainen, Tuulikki kertoo. -Suunnistusreissuja, noin viikon matkoja järjestetään vuosittain eri maihin, ja niiden tarjonta on lisääntynyt. Olen suunnistanut mm. Portugalissa ja Turkissa ja juuri ennen koronaa Moldovassa ja Kazakstanissa. Seuraavina osoitteina Riika ja ensi kesänä WMOC-kisa Italian saappaankorossa.

Ei vikaa Euroopan maisemissa! Eikä Suomen suunnistajissa. Kuva Sveitsin rastiviikolta 2014.

   Vaikka perinteisestä kulttuurista, konserteista yms. nauttiminen on jäänyt Karvisilla vähemmälle, sen ovat paljolti korvanneet juuri em. suunnistusmatkat. Maailma on laajentunut erilaisten kohteiden, seutujen ja niiden historian sekä uusien ihmissuhteiden kautta. -Näin ikäsarjoissa ei kilpailla enää hampaat irvessä, vaan usein kuultu slogan on ”hyväksytty suoritus ja ehjänä perille”. Suunnistus on mielenkiintoista ja kunnon ylläpitämisen kannalta mielekästä liikuntaa, toteaa seniorisuunnistaja. – Naisten sarjoihin D80 ja D90 riittää yhä osanottajia, muutamia teräsmummoja, jotka kisaavat vastustajia tai vain itseään vastaan. Noihin sarjoihin minäkin yritän selvitä tietäen kyllä, että yli 70-vuotiailla kuntoa määrittävät jo usein monet sairaudet ja vaivat, ei vähiten polvien ja lonkan kulumat. Onnekseni olen tähän saakka välttynyt suuremmilta terveydellisiltä hankaluuksilta.

   Suomen suunnistuskuva Unkarin kisoista eri ikäluokissa oli komea: sarjassa D80 otti Elli Pelkonen (Keski-Karjalan Rasti) kaikilla kolmella matkalla mitalin, joista 2 kultaista ja sarjassa D90 Sole Nieminen (Jämsän Retki-Veikot) sai kaikilla matkoilla kultamitalin. Ikäsarjan vaihtuessa – viiden vuoden välein – on havaittavissa yleensä osanottajakatoa, naisten kohdalla luku voi jopa puolittua, kun taas miesten sarjoissa ei väheneminen ole yhtä voimakasta. Koronavuodet ovat vähentäneet osanottajia ja tulevat omalta osaltaan vielä leimaamaan tilastoja.

   Tuulikki Karvisen kaltaiset veteraaniurheilijat näyttävät omalla toiminnallaan, että vuosien lisääntyminen ei automaattisesti estä harrastamasta kovaakaan liikuntaa. Eikä itseluottamus ole vain nuorten saavuttamaa tai tavoittelemaa elämän hallintaa. Varmaan moni yhteiskunnallinen päättäjäkin näkisi vanhusväestön mieluummin polulla kuin keinutuoliyhteisössä omia oikeuksiaan peräämässä.

Kaarina Naski

Aihetta sivuten

Floridassa on tunnetusti paljon ikäihmisiä, monet varsin urheiluhenkisiä. Eräs turkinsukuinen lääketieteen tohtori Floridan suomalaisalueelta mm. voitti taannoin pituushypyn ja 100 metrin juoksun Floridan mestaruuden sarjassa 90+ vuotta. Ja amerikansuomalaisia, joilla monella melkoinen urheilutausta, suorastaan vilisee kuntoradoilla ja saleilla. Ja yhtenään fiilaavat tanssitaitoaan. Tätä todistamassa ja sikäläisiin maastoihin tuntumaa ottamassa on käynyt myös oheisen jutun keskushenkilö Tuulikki, jonka vanhemmat viettivät vuosikaudet lumilintuina Lantanassa.

                                                          XXXXX

Kyllä siinä eräskin mies hämmästeli jokunen vuosi sitten, kun nosti muuttokuormaan pienen laatikon, joka painoi tosi paljon. -Mitä siinä oikein on? hän kysyi. Talon rouva yritti vastata mahdollisimman vaatimattomasti, että mitä kun pelkkiä mitaleita. Muuttomiehen silmät revähtivät suuriksi, mutta vielä enemmän hän ihmettelisi tänään, kun lasti on kasvanut monella prenikalla, niillä kirkkaimmillakin, ja kuuluu vielä sama rouva odottelevan erityisesti yhtä. Kuinkahan paljon painaa kultainen MM-mitali?

                                                          XXXXX

Tampereen keskustassa on nähty yks Suomen turkulainen Tampere-kartta kädessään.
-Kui mää ny sinne rautatieasemal pääse?
-Tamperelainen näyttää sormella paikan.
-Nii vaikee suunnistaa, niin vaikee, huokaa turkulainen.
-Kuinka niin muka?
-Mis se meri täälä o?

Sellaisia urheilijoita kasvoi ennen!

Toimittajan muistikuvia kulttuurin ja urheilun yhteisiltä lenkkipoluilta

Kuka olikaan se mies, joka selätti presidentti Urho Kekkosen? Antaa sankarin itsensä kertoa.

No, pikkutunneillahan se tapahtui, kun juteltiin painista ja Urkki uhosi, että et sinä kyllä Palle, ymmärrä painista p-aakaan. Sanoin, että käypäs rähmällesi. Puolitoista sekuntia ja puolinelsonilla hartiat matossa!

Urheilumies Kekkoselle mahtoi olla karvas paikka tuo häviö, mutta Reino W. Palmrothille eli Pallelle jäi kertojan etu, ja kyllä hän siitä kaikki irti ottikin. Virnistys oli poikamainen, vaikka juttua tehtäessä tällä kulttuurikuplittajalla, kirjailijalla ja kamarineuvoksella, majuri evp:llä oli ikää jo 85 vuotta. Näytteeksi hyvästä muististaan pisteli parit Nortamon jaaritukset ja Väänäs-Kallea kaupanpäällisiksi. Ja totesi vielä: ”Muistihan se entinen poikakin kotonsa, vaikka mennyt oli merien äärille, muistipa senkin, kun hyttyset hyrisi ja nokkoset noputtivat säärille…”

F. Borgin näkemys Pallesta oli osuva – isänmaallinen mies, aina liikkeessä; vielä silloinkin, kun hän täytti 80 vuotta. Piirros valikoitui kantta koristamaan Alea-Kirjan julkaisemassa teoksessa Pallen parhaat, ”Kulttuurikuplittajan” kuusi vuosikymmentä. Sekä kuplittajan oma tuotanto että hänen vaiheitaan ja merkitystään valottava lähdekirjallisuus ovat mittavia, mutta jos mattimeikäläisen pitää äkisti sanoa jokin maestron laulu, niin saattaapa ensimmäiseksi tulla mieleen Löylyä lissää.

 Palle, Ruovedellä syntynyt lääninrovastin poika, oli monipuolinen kaikissa pyrkimyksissään. Hän oli työskennellyt toisen maailmansodan aikana valtion propagandatoimistossa, oli schlagereitten suomentaja, sotakuplettien tekijä, revyitten toimittaja, asemiesiltojen järjestäjä, kääntänyt siinä Goethea missä Bellmania, julkaissut omia runokokoelmia. Niin ja mitä siis sporttisuuteen tulee, niin hän oli mm. aktiivipesäpalloilija – Tahko Pihkalan ”koekaniina” jo vuonna 1922 – ja hämmästytti myös tietämyksellään lukuisissa urheilutietokilpailuissa. Pallen sanoittamilla urheilulauluilla on paikkansa niin urheilun, musiikin kuin laajemmassakin historiakuvassa. Urheilurallissa esim. tähän tapaan:

Hannes uran urheilussa auki juossut on,
Nurmen maine maailmass` on sammumaton.
Tuttu mies on jokaiselle paini-Kokkinen
ja kauan nimi muistiss` on myös Järvis-veljesten.
Hei-hei, kun Siniristi liehuu kentillä maailman…

Senhän näkee jo ryhdistä

Pesis, tennis, futis ja hiihto, jopa penkkiurheilijat saivat laulunsa. Sotajermulla olivat tietenkin hallussa niin ryhti kuin tahti, mutta myös huumori, joka usein tepsii parhaiten totisella naamalla kerrottuna. Näin kirjailija Reino Hirviseppä – sama Palmroth siis – muistutti mieliin juttua sukulaisestaan jääkärikenraalimajuri, Mannerheim -ristin ritari Antero Svenssonista:

”Syksyllä 1939 silloinen eversti Svensson näki kertausharjoituksissa ryhdikkään reserviläisen ja loihe lausumaan:

Onpas siinä vanha mies vielä reippaassa kunnossa.
Missä sitä on palveltu?
Kaartissa, herra eversti.
No, senhän näkee jo ryhdistäkin. Mutta kummassako kaartissa, Karjalan vai Suomen Valkoisessa?
Kyllä se oli punakaarti, herra eversti.
Jaahah, jaahah. Kaarti on aina kaarti.

Ilmeensä säilyttäen kelpo eversti vei kättä lippaan.”

Sukuvika

Toinen epeli ja velikulta, joka omittiin mieluusti niin urheilun kuin kulttuurin tontilla, oli 1906 syntynyttä Pallea kuusi vuotta myöhemmin maailmaan putkahtanut Toivo Veikko Lavi, tuleva taiteilija, laulaja ja mestarillinen laulujen tekijä. Veikolla, joka nimi ohitti ensimmäisen ja muotoutui vielä usein Vepaksi, oli suuri sydän, jota kuunnellen hän koki tehtäväkseen – koko laajan tuotantonsa puitteissa – muistuttaa, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Mies pähkäili, että kenties juuri hänen syntymänsä ansiosta säilyi pallomme tasapaino. Kas kun Titanic oli uponnut vain viikkoa ennen!

Moni tyttö kentän laidalla ihasteli varmaan takavuosina Kotkan Innon komeata urheilijapoikaa (kuva Lavin kotiarkistosta) ja myöhemmin suuren yleisön mukana hänen laulujaan. Levytysstudioiden ovet aukesivat Vepalle viiveellä, mutta sitten ne olivatkin hänelle levällään vielä elämän illassa (kuva K. Naski). Elämäkerturit Tuula Salmi ja Matti Halmeaho ovat valottaneet kiintoisasti kyseisen taiteilijan tietä ja innoittaneet lukijan samantien rallattelemaan vaikkapa viisua Sukuvika on se kun suksi ei luista – taikka sitä, jossa kehotetaan ottamaan löysin rantein.

 Suvun juuret ulottuivat Pohjois-Karjalaan, Säkkijärvelle ja Kymenlaaksoon. Lähisuvussa oli siinä saarnaajaa missä ikiliikkujan keksijää. Isoisä Matti Lavi oli tosi yritteliäs, vaan ei varsin onnekas keksimisessä. Viisuja kyllä syntyi, mutta ikiliikkuja ei liikkunut, eikä lentäminen navetan katolta onnistunut; jalka siinä touhussa katkesi. Vepa kasvoi kahdeksanlapsisessa perheessä Kotkan Hovinsaarella suurten vuokratalojen, Nälkälinnojen leimaamassa yhteisössä. Mutta kun isä pääsi koulun vahtimestariksi, tuli pojasta sitä myöten ”vahtimestarin poika”, mikä ei kuulostanut yhtään hullummalta. Toisaalta opettajat eivät näyttäneet ymmärtävän kyseisen oppilaan erityisasemaa, vaan kiikuttivat välillä tätä ulos luokasta, niin että pompan napit vain ovenpieliin paukkuivat.  Jo 11-vuotiaana samainen mikkovilkastus lauloi ajatuksensa ilmoille riimissä: ”Oi kun tekis mieleni/ hihkaista kun kieleni/ on niin kovin irrallaan…”

   Urheilukaupunki Kotkassa oli kasvaville pojille runsaasti esikuvia, ja vuoden 1924 Pariisin olympialaisten huumassa nyrkkeily- ja juoksuinnostus Hovinsaarellakin kasvoi. Varsin nuorena Vepa kirjoitti myös urheiluaiheisen runon, jonka levytti sitten 1952 nimellä Urheilupoika. Hyvin hän oli tajunnut homman jujun:

”Harva urheilija heti voittaa/monta vuotta hän saa yrittää/ Mutta sitkeille viel` aika koittaa/ jolloin muut kilpaveikot jo jää/Suuri onni sun rintasi täyttää/sen vain voittaja tuntea saa/ Maasi lippu kun ylhäällä näyttää:/Sinuun luottavat kansa ja maa.”

Lauluja treenien välissä

Lavin laji oli kuulantyöntö, jossa hänen ennätyksensä oli 14,87 metriä. Se oli 1930 -luvun alkua. Ei hullumpi tulos noihin aikoihin, mistä kertoo jo se, että parikymmentä vuotta sillä pidettiin nimissä piiriennätystä. Kotkan Innon näyttävä kuulamörssäri oli huomattu muuallakin; pahitteeksi ei ollut, että hän osasi myös laulaa. Kupletteja ennen muuta, ja uusia ralleja Vepa teki treenien välissä. Hän harjoitteli tosissaan ja kunto senkuin kasvoi myös satamatöissä ja sahoilla. Kotikaupungista lähdettyä sama ohjelma jatkui Helsingissä stadionin rakennustyömaalla ja Helsingin Kisa-Veikkojen salilla. Nuorukainen oli enää puolen metrin päässä Euroopan parhaimmistosta, kun urheiluvammat tulivat mukaan kuvaan. Niitä parannellessa oli valmentajan hommia, käynnistyivät opinnot Viipurin sahateollisuuskoulussa, alkoi seurustelu tulevan vaimon Sylvin kanssa ja syttyi talvisota. Rintamalla Vepa haavoittui käteen. Muut sotamuistonsa hän onkin jakanut suuren yleisön kanssa laulujensa muodossa, vaikka hänen omien sanojensa mukaan ”oli vuosia, jolloin niistä ei kukaan ollut kiinnostunut”. Sitten ruvettiin kysymään hanakasti mm. Ihantalan taistelun, Suursaaren valtauksen, Viipurin murtumisen ja Pahojen partisaanien perään.

   Vepan urheilu tyrehtyi niin kuin monen hänen ikätoverinsa väistämättömiin esteisiin. Sodasta selviytyminen loi kuitenkin pohjan elämänvoimalle, jota hän tuli luovana ihmisenä tarvitsemaan. Töitä kyllä tekevälle riitti, mutta oikeanlaisen ymmärtämyksen ja arvostuksen musiikkimies sai osakseen vasta seniorivuosinaan. Hänen ”laulun arvoisensa” edustivat korutonta realismia, joka säteilee harvinaislaatuista lämpöä. Ne Limperin Hilmat ja Takarivin Taavit, kansalaissodan ihmissuhteisiin jättämät arvet, uudet sodat ja evakkous. Se on kotiseutuhistoriaa ja koko maan lähihistoriaa. Viisujen tekijälle itselleen kenties olivat tuttuja niin potkut kuin putkat, kuten väitetään, mutta onko sillä väliä, jos hän pystyi tuomaan toisille elämäniloa läpi tuotantonsa. Muistan taiteilijan laulamassa Kaunialan sotavammasairaalassa, vettä oli silmänurkassa sekä esiintyjällä että kuulijoilla. Muistan myös viimeisen tapaamisemme 1993, jonka päätteeksi hän – velmu ikämies – jäi studioon kuulokkeiden ja piuhojen ihmeelliseen maailmaan ja hyräili hurmaavasti: ”Jossain tuolla Texasissa, Villin lännen Sanomissa…”

Kaarina Naski

Elämän mittainen juoksulenkki

Juoksijan kanteen valittu kuva on Suomi-Ruotsi -maaottelusta 1951. Siinä ovat Väinö Koskela jäljessään Ruotsin Bernt Lindmark, Bertil Albertsson ja takana osittain näkyvissä Åke Andersson. Urheilumuseo täsmentää, että tämän 5000 metrin juoksun voitti Albertsson 14.20,8, toiseksi tuli Koskela 14.21,6 ja kolmanneksi Hannu Posti 14.22,6.

”Jos nostaisit polvea ylemmäs, askel pitenisi”, valmentaja sanoi ja lupasi juoksijan kestävyyskäyrien menevän pienellä tekniikan muutoksella uusiksi.

   ”Vai niin.  Miusta tämä oma tyyli on tuonnu hyviä tuloksia”, vastasi Väinö Koskela. Sen valmentaja myönsi, mutta vetosi siihen, että ainahan sitä voi parantaa ja lisäsi kuin vakuudeksi, että sellaista toki tapahtuu monta kertaa ihmisen elämässä.

   -Kuinka monta kertaa sellaista sattuu valmentajan elämässä? Vastakysymyksen esittää postuumisti Koskelan tytär kirjailija Taina Sampakoski tuoreessa elämäkertaromaanissaan Juoksija (Books on Demand).

Koskelan Väinö oli juossut koko ikänsä, ensin Ylä-Urpalassa – joka oli yksi luovutetulle alueelle jääneistä Virolahden kunnan kylistä – viiletti kilpaa muiden seudun poikien kanssa, sitten sotakentillä ”tapsit selässä tykkiasemilta etulinjaan – piettiin huol siitä, ett linjat ol kunnossa”, ja edelleen Suomen puoleisella Virolahdella sovittaen määrätietoisen harrastuksensa jälleenrakennus- ja maanviljelijän töihin. Joskus päivittäinen 20 kilometrin lenkki korvautui askeltaessa tukkimetsästä kotiin kuorman perässä, kun reen jalasten jälkien välissä oli paksu kerros upottavaa suojalunta… Että tämä kaikki todella oli tavoitteellista, siitä todisti myös nuoren miehen käsissä usein nähty Hugo Lahtisen valmennuskirja, se jossa mm. painotettiin, että ”ensin tulee voima, sitten nopeus”. Kestävyysjuoksuunhan tämä Virolahden Sammon kasvatti tosissaan tähtäsi. Ja sellainen hänestä tuli, yksi maailman parhaista.

Kun miä olin parraimmillaan”

Koskelalle oli suotu pitkä elämä (1921-2016), ja sen mittaan hän ehti lukemattomia kertoja harmitella sitä, että antoi elämänsä ratkaisevissa vaiheissa ”herrojen määrätä”. Edelläkerrottu juoksutyylin epäonninen oikaisu oli näitä tapahtumia samoin kuin sekin, miten hänet laitettiin vuoden 1950 Euroopan mestaruuskisoissa Brysselissä juoksemaan 10 000 metrin matkaa, vaikka hän oli harjoitellut 5000 metrin juoksuun. Menikö homma siis puihin? Monen mielestä EM-pronssin saaminen ei ole epäonnistumista, mutta Koskelallapa olisi ollut kaikki mahdollisuudet vitosen hopealle. That`s it.  Urheilun historiaan ja urheilun ystävien mieleen on joka tapauksessa jäänyt myös tuo nimenomainen kymppi, jossa Emil Zàtopek voitti kisan, Alain Mimoun tuli toiseksi ja Koskela kolmanneksi.

Väinö Koskela tyylikkäänä räätälöidyssä edustusasussa. Kuva on julkaistu kirjan liepeessä.

1940- ja 1950 -lukujen taite oli Koskelan hohtoaikaa. Vuonna 1949 hän oli 5000 metrillä maailman parhaitten listalla toisena heti Zàtopekin jälkeen ja 10 000 metrillä viides Viljo Heinon pitäessä toista ja Zàtopekin kärkitilaa. ”Nämä ol niitä missä miä olin parraimmillaan. Tässä oltiin maailman huipulla. Ol itseluottamusta”, Koskela on todennut haastatteluissa. Mutta senkin hän sai kokea, että vaikka on miten kova halu juosta, se ei välttämättä aina takaa juoksun mahdollisuutta. Herrat voivat tehdä kisakohtaisen stopin! Poliittisista tai urheilupoliittisista syistä, järjestöjen ”näkemyseroista” johtuen. Koskelan ura päättyi ennenaikaisesti – osin juuri mainitunlaisten pettymysten takia – mutta jo siihen mennessä se oli antanut urheilijalle paljon; monia isoja hienoja kisoja ja kisamatkoja oli takana ja ennätyksiä syntynyt. Ystävyyssuhteitakin, mm. yhteen suurimmista, Emil Zátopekiin.

Muistojen mosaiikki

Juoksusta koituva nautinto oli askelta kantava voima. Näin esimerkiksi kuvaa kirjailija päähenkilönsä erästä lenkkiä: ”Pihkan ja karsittujen puiden tuoksu täytti ilman. Väinön pulssi nousi hitaasti. Hengitys oli tasaista ja rauhallista. Kimmoisasta maapohjasta oli talven lumien, jääkelien ja rospuuton jälkeen miellyttävä ponnistaa. – – – Vetoja ja taas vetoja – – -Juoksulenkki teki mutkan kylän laidalle. Uuden talon hirret odottivat jo pinossa hiekkatien varressa. Aurinko lämmitti juoksijan paljasta, talven jäljiltä valkoista selkää.”

   Kauniista luonnon, urheilun ja työn kuvauksesta voi nauttia kautta kirjan. Taina Sampakoski, jonka ensimmäinen teos (Ikoni, Tammi 2006) oli Finlandia -palkintoehdokkaana, on jälleen tehnyt hyvän kirjan, elämäkertaromaanin.  Hän – Väinö Koskelan tytär – kuljettaa teemoja vilpittömyydellä ja arvostaen, kuin isänsä rooliin heittäytyen. Omien juurien tunnistaminen ja suvun vaiheisiin uppoutuminen todentuvat samalla. Lähdeaineistona ovat olleet yhtä hyvin Väinön kuin tämän isän maanviljelijä August Koskelan muistikuvat ja merkinnät, evakkoperheen yhteinen suusanallinen perintö sekä vanhat lehtijutut, selostukset ja haastattelut. Muistojen mosaiikista ja ajan hapertamista lehtileikkeistä on taitava muokkaaja luonut paitsi tunnistettavan ja samaistuttavan suomalaismiehen myös urheilun vetovoimaisen kuvan.

Taina Sampakoski on Ruotsissa asuva kirjailija ja opettaja. Hän opettaa peruskoululaisille suomea ja on miehensä Otso Sampakosken kanssa myös julkaissut suomenkielisen lukukirjan. – Kuva Otso Sampakoski.

   Journalistilukijaa viehättää sekin, että kirjan rakenteessa on kiintoisalla tavalla huomioitu toimittajien ammattikunta, sillä keskeiseen rooliin on päässyt Koskelaa Urheilulehden juhlanumeroa varten 2002 haastatellut nuori lehtimies. Innostuneisuus on ilmassa sekä kysymysten että vastausten osalta. ”Hyvin se poika osas kirjoittaa. Just niin kuin asia ol”, oli Väinön kommentti.  Helsingin olympialaisista oli tuolloin kulunut tasavuodet ja ikämiehiksi varttuneet silloiset urheilijat, kuten Väinö, saattoivat käydä läpi elämänsä kierroksia ja valmistautua niille viimeisille. Omanlaistaan kestävyysjuoksuahan ovat ihmisen kaikki vaiheet. Niin lapsuus, kun jalkapohjat olivat vielä ”hiekkateiden kovettamat”, kunnon tossuja ja piikkareita tuskin vielä edes haikailevat, kuin nuoruus, rakastumiset, perheen perustaminen, uupumus, jonka tuotti milloin työ, milloin treeni ja hurjimmillaan molemmat yhdessä…

   Ja miten mukavasti nivoutuvatkaan teoksessa yhteen eri aikakaudet urheilun jatkumolla. Kun koulun pihalle oli vedetty lähtöviiva joskus 1930-luvun alussa, kerkesi Väinö ensimmäiseksi sanoa: ”Miä oon Paavo Nurmi”, johon toinen huulet mutrulla: ”Eipäs ku miä oon Nurmi, oo siä Iso-Hollo!”  Tuli sitten sekin päivä, jolloin pikkupoikien kuultiin huutelevan: ”Mää olen Koskela. Ole sää Satupekka!”

Kaarina Naski

Pelin ja leikin ikiaikainen liitto

Miettineekö Juha Hurme tässä ensimmäistä rakkauttaan, joka kuuluu olleen matematiikka vai jotain juuri lukemaansa hyvää kirjaa vai järkiään omaa meneillään olevaa kirjoitusurakkaansa? Tai ehkä tekee jo mieli juoksulenkille. -Kuva Stefan Bremer, Teos

-Urheilu on nimenomaan kulttuuria. Kulttuurin paras määritelmä on, että se on semmoista ihmisen touhua, jota mikään eläin ei tee perässä. Urheilu on täsmälleen sitä, kulttuurista kudosta, pelin ja leikin maailmaa. sanoo teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme, joka on juossut 9-vuotiaasta lähtien ja juoksee yhä joka päivä, vielä kuuden romaanin, kirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja 17 näytelmän jälkeen.

Juoksija-lehdessä Outi Hytösen artikkelissa Hurme (s. 1959) kertoo, ettei hän ole niitä, joka hakisi ideoita ja inspiraatiota lenkillä, vaan puhdistaakseen mielensä täydellisesti, ei niin että se olisi irtiottoa töistä, vaan osa prosessia. -Lenkin jälkeen on ihanaa alkaa tehdä kivoja töitä, kirjailija toteaa ja saattaa nyt hyvinkin tarkoittaa Seitsemää veljestä, jonka parissa hän viime aikoina on työskennellyt. Syksyllä on ilmestymässä painos, jossa Aleksin Kiven alkuperäinen teksti ja nykykielinen asu ovat vierekkäin. Ja jollei jollekulle ole vielä selvää, että Seitsemän veljestä on myös urheilukirja, niin nyt se viimeistään todentuu. Moni lukija muistaa varmaan veljesten painit ja tiimellykset, metsävaellukset ja kurranlyönnin. Kurrassa oli tutkijain mukaan nähtävissä aineksia kansainvälisistä joukkuepeleistä, kuten vaikkapa rugbystä tai maahockeystä. Pallon tilalla oli visakoivuinen kiekko.

   Vuosi sitten, kun oli kulunut 150 vuotta Seitsemän veljeksen ensijulkaisusta, esitettiin maineikkailla Nurmijärven Kivi-juhlilla Taaborinvuorella Aleksis Kiven lapsuuden maisemissa erilainen näyttämöteos. Siinä veljesten rooleissa nähtiin naisia ja tapahtumia tarkasteltiin nykynaisten kokemusten läpi. Vastaanotto oli uteliaan innostunut. -Vahinko vain, että korona sekoitti esitysten jatkosuunnitelmia kuluvan vuoden osalta, sanoo Kivi-juhlien puheenjohtaja Lea Hirvasniemi-Haverinen.

Kivi-juhlat on tehnyt kansalliskirjailijamme tuotantoa tunnetuksi vuodesta 1953 lähtien. ”Kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin tässä hyöriskelisi enää juuri näin”, lausahti painokkaasti Jukolan Jussi. Ja niin on laita, esittivätpä veljeksiä miehet tai naiset. – Kuva Hiidenkiveltä Taaborinvuoren esityksestä 2020, Janne Suomalainen, Finland Portrait

Kytky urheiluun on myös veljekset ohjanneella Samuli Reunasella, joka on taustaltaan kilpaurheilija ja harrastaa nykyisin painonnostoa. Mies tunnetaan teatteriohjaajana tavastaan lähestyä klassikkoteoksia rohkealla punk -asenteella. Ja onhan yhteiskunta – myös naisen asema – muuttunut paljon sitten Aleksis Kiven. Aihetta sivuten voidaan muistuttaa, että naisten painista kehkeytyi olympialaji vasta Ateenassa 2004. Suomalaisesta Petra Ollista esimerkiksi tuli mestaripainija. Singaporen nuorten kesäolympialaisissa 2010 Etelä-Pohjanmaan tyttö voitti pronssia. Ja sen jälkeen ison plakkarillisen arvokisojen mitaleita.

  Ei elvistelyä vaan elmoilua

Monen suomalaisen kirjailijan tuotannosta tulee näkyviin suoranaisesti tai välillisesti tekijän suhde urheiluun. Näin on Juhani Peltosenkin kohdalla – tai pikemminkin nimenomaan Peltosen kohdalla, sillä hänen romaaninsa Elmo (WSOY 1978) tottavie on aikamoinen esimerkki huippu-urheilijasta, maailman parhaasta sellaisesta. Elmo voittaa viidenkympin hiihdon Andeilla, vaikka suo itselleen pienen torkkupaussin kesken kisan ja yltää Derwangassa sadan metrin juoksussa maailmanennätykseen, vaikka tekee Virenit 30 metrin kohdalla. Sitä rataa menee sama mies täyttä höyryä maailman parhaimmistoa vastaan jalkapallossa. Niin huimaa parodiaa voi tehdä vain henkilö, joka on sekä pesunkestävä humoristi että urheilun ystävä. Siitä huolimatta, ettei pikkupoikana pelannut jalkapalloa niin kuin muut vaan kiikaroi lintuja ja tuijotti lumoutuneena linnunmunia. Mutta se taas johtui ehkä siitä, että tuleva taiteilija oli jo pojassa idullaan, kiitos ennen muuta Kukon, joka piti hänelle ikkunaa avoimena kirjojen maailmaan. -Kukko oli isoisäni lempinimi ja viittasi miehen merkittävään uraan karttakeppien pätkijänä Korsossa, kertoi kirjailija tavatessamme 1991.

Ei olisi arvannut, että miehellä, joka keksi veijariurheilija Elmon, pokka piti. Kovin oli kuvassa totista poikaa. Mutta Juhani Peltonen olikin sitä mieltä, että ”monen on vaikea uskoa hihkuvaan, rallattelevaan taiteilijaan…”

   Se oli toimittajalle laatuaan unohtumaton jutuntekoretki. Peltosessa oli rakastettavaa pähkähulluutta, joka näkyi hänen tavassaan kuvata asioita myös suusanallisesti, kuten tuolloin juuri ilmestynyttä teostaan Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä. -Säälittää se ruhtinas, kun harppoo sillä lailla iloisena kohti kuolemaa variksien ihanasti soidessa. Vanha äijä, joka ei ole tehnyt elämässään muuta kuin pahaa.

Hevosurheilu on jalo laji

Mitä yhteistä sitten oli Peltosella ja näyttelijä Kauko Helovirralla? Ja oliko? Kyllä vaan, ja ennen muuta siksi, että Helovirtahan se juuri luki upeasti eläytyen edellä mainitun Elmon äänikirjaksi saaden irti tarinan kaikki nyanssit, niin lystit kuin kaihoisat ja ladaten hullunhauskoihin urheiluselostuksiin vielä oman persoonallisen kukkuran.  Mutta moniko tietää, että myös hevosurheilu yhdisti näitä kahta koko Suomen kansaa ilahduttanutta taiteilijaa. Peltonen otti hevostuntumaa jo pikkupoikana. Eikä pudonnut keinuhevosen selästä, niin kuin moni muu samanikäinen, vaan tuli näkemään järkytyksekseen, miten ratsu luopui päästään, pudotti sen noin vaan ratsastajan silmien edessä. Sen verran huonosti liimattu puuhevonen! Kuka tietää, minkä sysäyksen tuokin tapahtuma antoi pojan mielikuvitukselle; kaikki teatteritaiteen tuntijathan tietävät, että juuri odottamattomissa yllätyksellisissä tilanteissa on sitä oikeata draaman tuntua.

Kauko Helovirta oli iso mies, lysti ja kuuluva. Sellaisena hänet muistetaan ehkä ennen muuta Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -kirjojen fiktiivisen henkilön Otto Kivivuoren, kartanon torpparin, rehevästä roolista Edvin Laineen ohjaamissa elokuvissa.

   Helovirta puolestaan kertoi haastattelutuokiossa 1994, että hevoset ovat olleet hänen uransa mieliharmeja. Eräskin Hennalan hevonen, joka oli harjoituksissa käyttäytynyt moitteettomasti, säikähti yleisöä ja kuljetti Helovirtaa yhtä hyssyä matkojen päähän, tosi kauas näyttämöltä. Seuraavana päivänä asiantuntija neuvomaan, että hevosen katse on syytä suunnata seinään päin. -Tämä merkitsi sitä, että pollen peffa oli kohti yleisöä ja minä sen selässä kaiken mutkalla lausumassa, miten `Mä ratsumies oon uljas Kustaa Aadolfin`. Eihän siitä mitään tullut.

   Elokuvassa Härmästä poikia kymmenen oli Tauno Palolla isän ja Helovirralla pojan rooli, ja tapahtumissa mukana nuorisoseuralaisia häjyinä ja körttiläisinä. -Minun oli karautettava niille p-leen kallioille, ja ohjaaja Ilmari Unho huusi koko ajan, että kovempaa, kovempaa. Sanoin konille saman, ja niin kovaa se lopulta ampaisi, että meikäläinen tuli alas kuin rotta. Ja eikun uudestaan, huusi Unho. Sven Dufvassa oli vähän helpompaa, kun putoajan tehtävässä oli Leif Wager. J-lauta se Sandels putosi hevosen selästä kolme kertaa ja kipusi salamana takaisin. Tosi urhoollista!

Siinä sitä ovat taide ja urheilu toimineet oikeasti käsi kädessä ja komiikka kolmantena. Helovirran kertojanhahmo oli muun ohella myös vyöryvän sydämellinen. Mutta kyllähän te tiedätte. Muistellessakin nousevat naurun vedet silmiin.

Kaarina Naski

Ettei muka ole tapahtunut mitään!

Tuntuuko sinusta, ettei näin korona-aikana tapahdu mitään? Niin minustakin, mutta väärässäpä olemme molemmat. Monen se on saanut esimerkiksi kokeilemaan jotakin itselleen uutta käden tai muuta taitoa tai harjaannuttamaan vanhaa. Jotkut ovat yltyneet opiskelemaan, pyörittämään hulavannetta tai yksinkertaisesti vain antamaan enemmän aikaa ajatustoiminnalle. Toinen säikäyttää naapurinsa sanomalla hyvää päivää latinaksi, quid agis ja toinen ei salaa kaihoaan entisiin parempiin aikoihin, kuten mm. elokuvan Onnen maa unohtumaton näyttelijä Pertti Koivula, joka lausahti taannoin haastattelijalle (HS 13.4.), että ”koronassa on ollut ihan pahinta, etten ole päässyt treenaamaan tanssia. Odotan kieli pitkällä, että lavat aukeaisivat”.

Ikuri on yksi Tampereen läntisistä kaupunginosista ja Pate Mustajärvi yksi Ikurin maineikkaista pojista. Laulajat ja lauluntekijät ovat verrattavissa kertojiin, ja niinkuin Georg Ots sanoi ”muuttuvat laulut vuosien mennen”. Mustajärvi on viime aikoina puhaltanut henkiin takavuosien ikurilaisia hahmoja ja käyttänyt pandemian synnyttämät taukopaikat luovaan työhön. -Kuva (rajattu) Universal Music.

Eikä laulaja-lauluntekijä Edu Kettusestakaan uskoisi, että hänen elämänsä huippuhetkiä oli se, kun hän oppi hitsaamaan. Siitä on itse asiassa jo vuosia, mutta on sitä näinä outoina aikoina mukava muistella, vallankin kun mies vei hitsauksesta intoutuneena läpi toisen kelpo projektin, teki teräsrakenteisen purjeveneen! Kaikkihan Edun hienon biisin Lentäjän poika tietävät, mutta että vesille oikeasti olikin lauluntekijän mieli…

   Em. tieto löytyi viimeksi Hyvä terveys -julkaisusta. Lehden nimi kätkee sisäänsä suorastaan meneillään olevan aikakauden teeman. Kerrotaan, että eräskin mies tavatessaan pitkästä aikaa vanhan työkaverinsa avasi pelin kysymällä: ”Kummone o ollu kunto?” Ei ehtinyt puhuteltu vastaamaan, kun vaimo jo huudahti: ”Kyl vaan se varsin hyvä o! Jos ton päästää valittamaa, ni siit ei loppuu tuu!”

   Vielä puolitoista vuotta sitten sanat olivat sanoja muiden joukossa, mutta koronapandemia toi niihin uutta merkitystä. Terve! Terveydeksi! Voi hyvin! Joissakin kielissä toivotetaan kohdatessa ja hyvästellessä rauhaa tai Jumalan suojelusta. Etelä-Saksassa ja Itävallassa voidaan sanoa Grüss Gott, Jumalan terve. Harva on tullut ajatelleeksi, että Jumala on läsnä myös englanniksi hyvästeltäessä. Goodbye tulee sanasta godbwye, joka oli alun perin muotoa God be with ye, Jumala olkoon kanssasi. (Kirkko ja kaupunki -lehti haastatteli professori Matti Miestamoa Helsingin ylopistosta.)

Pienet padat

Tässä on Iiris iloinen, joka on koronavuonna oppinut yhtä ja toista. Jos toinen sanoo ”kiitos”, kuuluu kuitata ”ole hyvä”, jos taas haluaa kehaista, ”wau” on paikallaan. Erittäin usein Iiris valitsee sanaparin ”mitä tehtäis”. Itsetunto on kohdillaan; ”söötti” kun on ja ”iso tyttö”. Turun murteen vaikutuspiirissä kasvaessaan hän hallitsee jo painotukset ja päivitteleekin luontevasti: ”Kui täs näin kävi?”

Pikkulapset eivät hekään ole olleet suojattuina korona -puheilta. Niinpä he saattavat kantaa huolta kuulemastaan oman tietämyksensä ja tulkintansa varassa. -Entäs ne sannamarinit? muistutti pikkutyttö äitiään, kun oltiin ulos lähdössä. Äidin ei ollut tarpeen miettiä, mitä lapsi tarkoitti. Maskeja tietenkin. Niistähän pääministeri Sanna Marin oli televisiossa monta kertaa puhunut.

   Pikku Kalle oli pitkään tuuminut niinkin vakavaa asiaa kuin mitä se kuoleminen oikein on. Ihastellessaan sitten eräänä päivänä – ties monennenko kerran – vaarin työkalupakkia rohkaistui poika kysymään, josko saisi sen sitten, kun vaari kuolisi. Vastaus tuli hiljaisen nyökkäyksen muodossa, johon Kalle ymmärtäväisesti: ”Niin, eihän ne luuljangot näitä taljvitse.”

   Kirjailija Juhani Itkonen kysyi 3-vuotiaalta pojaltaan, mitä tämä oli duploista rakentanut. Lapsi vastasi tehneensä psykoterapiavaunun. Isä siinä isosti hämmästyi ja halusi tietää, mistä poika oli moisen sanan keksinyt. ”No täältähän se tuli mun muistista!” (HS 13.2.) Lukija tuumii, että varmaan pikkumies oli saanut idean koronatesti- ja punkkirokotebusseista, kun taas psykoterapia kuulunee niihin vaikeisiin sanoihin, joissa on selittämätöntä vetovoimaa silloin kun ollaan vasta puheilmaisua luomassa. Eräs äiti kertoi, että hänenkin poikansa nappaa mielellään sellaisia sanoja kuin vaikkapa hydrauliikka, hybridi ja tyrannosaurus; merkityksistä ei niin väliä.

Nikke, joka on kotoisin mestarijalkapalloilija Teemu Pukin kaupungista, saavutti vuoden mittaan hiihto-, luistelu- ja pyöräilytaidon. Ilman apupyöriä huitelee pitkiä matkoja, ja välillä käy tekemässä yli sadan palan palapelin. Ja vaikka olisi liikkeellä potkulaudalla, niin kypärä on päässä ja lippis roikkuu potkulaudan sarvessa. Katua ylittämään lähtiessään poika hyppää tunnollisesti pois pyörän päältä. Seuraavaksi tähtää uimataitoon. Kuvassa näkyvää hiusnaamiota hän kokeili läpihuutojuttuna!!
Risti-,pykä-, ketju- ja varsipistot. ”Mikä niistä kaikista selvän saa”, kuten laulaja Veikko Lavi jo aikanaan päivitteli muissa yhteyksissä. Mutta Ava harrastaa käsinompelua ja hallitsee tottakai työn oikeoppisen päättelyn. Mikäpä on sitten esitellessä ikiomaa Pipotti -käsinukkea, joka valmistui koulun käsityötunnilla.

Hän ompeli ne kiin

Mitä tulee muusikko Pate Mustajärveen, eritoten rockyhtye Pobedan laulusolistina tunnettuun, miehekkyyttä uhkuvaan artistiin, niin kukapa olisi arvannut hänellä olevan myös ompelutaitoja. Mutta uskottava on, kun Pate (s.1956) muistelee kouluaikojaan: ”Kun lensin urkuharmonin yli niin, että lähti napit paidasta, niin ompelin ne uudelleen paitaan, enkä siitä mitään kenellekään puhunut. Olin nimittäin aika hyvä ompelemaan!” Siinäs kuulette, mutta asian pihvi on muualla. Noihin aikoihin ei Paten mukaan koulussa koetuista vääryyksistä valiteltu kotiväelle, eikä oppilaiden välistä kiusaamista juuri ilmennyt, mutta kiusaamista harrastivat kansakoulussa rankastikin jotkut opettajat!

   Koulurauhaa -lehdessä julkaistussa Vesa Häklin kirjoittamassa artikkelissa todetaan ikääntyneiden rock -henkilöiden palaavan usein nuoruutensa musiikin tunnelmiin. Pate Mustajärvikin on mennyt taannoisella levyllään lapsuusmuistoihinsa, ihastuttanut niillä fanejaan ja saanut uusia. Jo levyn nimi vetää puoleensa: Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä. Melodia ja rehellinen karhea tulkinta loihtivat esiin menneen ajan pienellä paikkakunnalla, suomalaisen miehen monissa rooleissaan, ei vähiten mitään pelkäämättömänä isoveljenä. Sotapojat, pintajätkät, teräsmiehet, humppaveikot – Pate on nähnyt teidät. Ties mitä syntyy nyt näinä keikkoja ja kiertueita jarruttavina kuukausina. Peukkuhymiön paikka!

Kaarina Naski