Muistamisesta ja muistelemisesta

HYVÄT JALAT MUTTA HUONO MUISTI VAI PÄINVASTOIN?

Mikähän siinäkin on, että ikäihmisten puhuessa itsestään tai muitten puhuessa heistä katse kääntyy usein jalkoihin.  ”Mennää ko viel käpälä käyp”, yllyttää yksi kaveriaan – mitä lie mieluista menoa mielessä – kun taas toinen on varoittamassa, että ”elä kuavu, kaho jalakois!”  Ja mitä keksi vastata pikkutyttö isoäidilleen, joka istui lempituolissaan olohuoneessa ja pyysi hakemaan itselleen kupin kahvia keittiöstä?  ”Käytettäiskö ne vanhat jalat ensin loppuun”, ehdotti pirpana suu naurussa.

Pappa sentään sai ohjeistuksen, joka ulottui hiusrajaan saakka: ”Mieti, mistä hiukset alkavat ja parta loppuu, äläkä sohi koneella, minne sattuu.” Sellaista. Eikä ole kivaa sekään, kun tarvitsee lasit löytääkseen lasit tai kun pappi kirkossa kehottaa katumaan ja pyytämään anteeksi, mutta paha katua, kun ei muista mitä. Kuuluisalla filosofilla Arthur Schopenhauerilla on aiheeseen lohduttava kommentti. Hänen mukaansa ihminen tarvitsee unohtamista ainakin yhtä paljon kuin muistamista. Ja viisaammaksikin voi aina tulla, olipa mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Päätellen siitä, miten emeritusprofessori Esko Valtaoja opastaa kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Hänen mielestään muurien rakentaminen on pahimpia esteitä viisauden kasvamisen tiellä.  – Enemmän kuin hyvää kuuloa em. ohjeen noudattamiseen tarvittaneen siis oikeata asennetta.

Muistamisen arvoista

Vänrikki Stoolin tarinoiden viesti ei vanhene. Uudet sukupolvet havaitkoot, että myös isät ja isoisät ovat olleet nuoria aikoinaan. Mitä ovatkaan nähneet ja muistavat? Kannattaa kysyä. Ajoissa.

Toisaalta sitten on hyvä erottaa muisteleminen ja muistaminen. Muisteluhan on laji, jota ennen harjoitettiin myöhemmällä iällä. Nykyään, kun on kaikessa kiire, otetaan myös siinä varaslähtöjä, eritoten jos ollaan iskelmätähtiä. Vaiheet asetellaan kirjankansien väliin silloin kun ne muistetaan liiankin hyvin. Kypsyttäminen veisi turhaa aikaa. Asiaa sivuten voitaisiin sitten kurkistaa, miten jotkut kirjailijat ovat suhtautuneet kyseiseen teemaan. Kelpaa aloittaa Suomen kansallisrunoilijasta J. L. Runebergistä ja hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan, joka on Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä teoksia. Nimirunossa tiivistyy tuo edellä mainittu henkisen kasvun ja viisastumisen ajatus. Itseään ja omaa oppineisuuttaan riemullisesti pursuava nuorukainen tapaa siinä vanhan sotilaan, joka ”hyljättynä majassaan istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan…” Vaatimaton, hupaisakin näky tulijan mielestä, kunnes hänelle vähä vähältä käy selväksi, että tällä näennäisesti unohdetulla oli arvostettava paikkansa historiassa, ”ett` ilomielin hän verensä tuorehimman/ vuodatti eestä maamme tän, nyt mulle rakkahimman”. Hän oli vänrikki Stool, yksi niistä kansanmiehistä, jotka urhoollisesti puolustivat isänmaataan vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa. Runebergin päätyö ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa 1848 ja 1860, ja tunnetuin suomennos on Paavo Cajanderin 1889 muokkaama versio. Stool muisti, runoilija puolestaan kartutti myötäeläen yhteistä muistia. Ja hereillä kansakunnan kollektiivinen muisti on näinäkin päivinä, kun sodan kumua ei voi välttyä aistimasta.

Tie vie

Vikke Nilon sormet olivat vikkelämmät kortinpeluussa kuin työnteossa, mutta kaikkialla on aina tilausta myös hänenlaisilleen, ilosilmille. Näin oli myös savotoilla. Kalle Päätalon ikuistamista luonnetyypeistä Vikke oli vetovoimaisimpia. Kuvassa Matti Louhen taidetta Vikke Nilon tarinan (Gummerus) kannessa. Teoksessa nimihenkilön vaiheet on kerätty yhteen Päätalon teoksista Viimeinen savotta ja Kairankävijä sekä kertomuskokoelmasta Mustan Lumperin raito. – Toimittanut Miisa Lindén.

Rakastettu ja palkittu, runsastuotantoinen kirjailija Kalle Päätalo oli tunnettu empaattisuudestaan ja aidoista kansankuvauksista. Yksi kiinnostavimmista hänen luomistaan henkilöhahmoista on Vikke Nilo, savotoiden veijarimainen ja omalakinen tarinaniskijä, jonka maalisuoran pohdintoja Päätalo kuvaa mm. seuraavasti: ”Onko tämä ollut kulkemisen arvoinen elämäntaival? Missä ja miten kulutin ne viisikymmentäviisi vuotta, jotka olen tullut omillani toimeen? Kyllähän perkele tämä elämän varsitie on minun kohdallani ollut melko anhiton.” Vikke ei ole em. yhteenvetoa tehdessään enää terve, ja kun mies voimakkaan yskänkohtauksen seurauksena kompastuu ja kaatuu maahan, pääsee häneltä itku. Sen jälkeen onkin helpompi olo, ja Viken mieleen tulee ”kerrallisen kaverinsa” hokema, että jätkän elämä helpottuisi puolella, jos olisi lupa itkeä hankalissa paikoissa. Nyt hänestä tuntuu, että sanoissa on pohjalla suuri elämänviisaus. Vikkeä ollaan ohjaamassa nykyaikaisen sosiaalihuollon piiriin, mutta tilaisuuden tullen hän pakenee kunnalliskodista takaisin luontoon, jossa viettää ”kodikkaimmat tunnit kuukausiin, ehkä vuosiinkin.  Tuli lämmittää selkää, ja sieraimet tuntevat tervaksen tuoksun. ” Hän on raivannut kinokseen itselleen suojaisan pesän ja on kiitollinen ”jätkän onnenlinnuista”, jotka pitävät hänelle seuraa. Mies puhuu kuukkelille, joka on ilmestynyt näreen oksalle: ”Vielähän kaveri löysi… Mahat ollakin ainoa, joka muistaa…”

Ja aalto kantaa

”Silloin laivat minut jättävät, ne vaeltava tuuli kauas kantaa/Taakse usvaverhojen, taakse maitten merien, taakse vuorten, maitten merien…” Näin lauloi herkällä lyyrisellä äänellään aikanaan Rauli Badding Somerjoki. Laivat voivat yhdistyä muisti- tai unikuvissamme moniin tapahtumiin tai vaiheisiin, ne vievät poispäin, kenties kohti muutosta ja parempaa tai tuovat takaisin, niiden luo, jotka ovat jaksaneet odottaa.

Niin, siinä se taas tuli se muistaminen. Yleisinhimillistä, pandemian aikana moni on varmaan ajatellut kiitollisuudella niitä aikoja, jolloin muita ihmisiä saattoi tavata vapaasti ja miten ihanaa ja tarpeellista tuo sosiaalisuus oli. Mutta ettemme hukkaisi punaista lankaa, tekee mieli ottaa mukaan vielä yksi ammattiryhmä, merenkävijät, joihin usein suhtaudutaan yliromantisoiden. Vai eikö tosi ole niin, että kasvoillesi leviää haaveksiva ilme jo heti, kun kuulet kauniin melodian alkutahdit ja sanat: ”Kai muistat kannella kun fregatin…” Raumalaiskirjailija Hj. Nortamon käsialaa on tuo runo, jonka mm. Georg Malmsten on levyttänyt. Siinähän se on koko ihmiselämä: ”elomme merta laiva kuljeksii, täyspurjein aivan ja laidass´ laivan sen kullankirkas nimi välkehtii”.  Että laivan nimi on rakkaus, sen olisimme arvanneet, jollemme jo ennestään tienneet.

Saarten pojista on maailman sivu tullut merenkävijöitä. Jotkut – usein suvuittain – ovat tehneet täyden päivätyön luotseina. Yksi heistä oli Antun Matti Suomenlahden ulkosaaristosta. Matilla oli siinä luonnetta missä kuvauksellisuutta. Ilmankos taidemaalari Werner Thomé kiinnitti tähän arvostettuun ”Suursaaren patriarkkaan” huomiota ja valikoi hänet mallikseen. Muotokuva on vuodelta 1902. Taide laajassa kuvassa, niin kirjallisuus, musiikki kuin kuvataide ovat eri aikakausien ikuistajia. Että muistaisimme.

  Jorin velipoika Eugen taas sai yleisön laulamaan kanssaan vanhasta merimiehestä, joka ”oli seilannut tyynet ja tuuliset veet” ja jonka ”syömmessä silloin niin kummasti liikkui, lipun oman kun nähdä hän sai, olit värit sen vaalenneet, harmaat ja haalenneet, vaan tuttu kai”.  Vähemmästäkin liikuttuu, mutta siihen kun vielä lisää vaikkapa Olavi Virran tähtineen ja meripoikineen, niin nenäliinaa tarvitaan. Mies laulamassa iltatähdelle, ”taivahalla kun se kimmeltää, aatoksein kun kiitää kotimaahan, kyynel poskelle kun vierähtää…”

   Jottei muistaminen menisi ihan nyyhkimiseksi, on pakko keventää. Otetaanpa vaikka tuo Vainion Junnun laulu entisistä merimiehistä ja siitä vetävä kertosäe: ”Sellainen on meininki, mahtava on maininki, lastuina se meitä kuljettaa!” Ja pakko vielä laittaa nostattava loppulause laulajapoikien ja -tyttöjen kunniaksi. Kiitos, että muistutatte meitä monista kauniista asioista. Ja siitä, ettemme unohda laulun lahjaa. Se ei käytössä kulu!

Kaarina Naski

Musiikki ottaa meidät syliinsä

 

Richard Powers: Laulut joita lauloimme.
Suomentanut Markku Päkkilä. 968 s. Gummerus 2008

richard_powers_mv “Iltaisin me laulamme. Musiikki ottaa meidät syliinsä. Se tarjoaa meille rajallisen turvan kotikadullamme, vaikka olisi peräisin miten kaukaa. Mieleeni ei juolahda, ettei musiikki kuuluisikaan meille, että se olisi vain viimeinen häivähdys jonkun jo unohtamasta vanhasta unesta. Jokainen laulamamme laulu herää olemassaolevaksi tässä ja nyt, sinä iltana kun tartumme siihen.”

 Viisihenkinen Stromin perhe. Äiti Delia on mustan suvun vaalein jälkeläinen, jonka kasvot ”soivat E-duurissa, kauneuden sävellajissa” ja isä David kalvakka Saksan juutalainen, arvostettu fyysikko, jolle ”jokainen liikkuva piste on jonkin viuhuvan maailmankaikkeuden keskus”.

    Pojat Jonah ja Joey, yhteiseltä lempinimeltään JoJo ja tytär Ruth. Heidän kauttaan amerikkalaiskirjailija Richard Powers tarkasteleeYhdysvaltain historiaa niin että se muodostaa loogisen jatkumon taistelussa tasa-arvoisuuden puolesta.  Faktat ovat faktoja, mutta ihonväriä tärkeämmäksi tässä tarinassa nousee äänenväri, väkivaltaa voimakkaammaksi äänenlaatu ja saarnoja väkevämmäksi muureja murtava musiikki.

 

Miksi Ruthin laulu sammui

 

Niin kaunista ja rohkeata kuin vanhempien luottamus onkin siihen, että heidän lapsensa voisivat kasvaa rotu-sanaa huomioimatta, viisasta se ei ole. Ihmelapsi Jonah ja hänen etevä pianistiveljensä, kirjan kertoja, tosin selvittävät esteet – sivuilleen liikoja vilkuilematta ja vesihautaa pelkäämättä. He päätyvät musiikkimaailman loistokkaimmille estradeille eikä varsinkaan Jonahille mikään ”palkintopalli” ole liian korkea – Euroopassakaan.

   Mutta yhteiskunnallisessa liikenteessä puolivaloillakin ajaen he tulevat myös tietoisiksi rotusorrosta, monista kohua herättäneistä traagisista tapahtumista, jotka koskettavat heidänkin perhettään. Äidin kuolema räjähdysmäisessä tulipalossa jää kalvavaksi mysteeriksi.

   Tiedostavin ja jyrkimmin suhtautuva on perheen kuopus, jonka laulu sammui jo pikkutyttönä maman varhaiseen poismenoon. Hänessä on barrikadeille kiipeävää tulisielua, ja hän se toimii silmien avaajana myös isoveljilleen.

 

Sitähän jokainen hinkuu

 

laulutjoitalauloimmeKirjan hienous on siinä, että se todellakin soi. Kirjailijan omakohtainen syvällinen perehtyneisyys lied-lauluun, ikivanhaan kirkkomusiikkiin, oopperaan ja moderneihin sovelluksiin on niin vakuuttavaa, että hän sytyttää lukijansa. Perinteen kautta, ei vähiten mustan musiikin lähteistä ammentaen kuljetaan kohti uutta luovia kokeiluja.  Yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toiminnassa edetään samanaikaisesti kohti merkittävää muutosta.

   Powers näyttää mikä on fiktion merkitys puolivuosisataisen lähihistorian vetämisessä näyttämölle niin, että se on koko leveydeltään katsojan tajuttavissa. Mistä kulttuurista tahansa lukija tulee, hänelle piirtyvät nyt erään ihmisoikeustaistelun kasvot.

    Ne voivat olla vaikka Ruthin kasvot.  Hän kuuluu sanovan: ”Ei sinun tarvitse kantaa huolta mustasta kulttuuriperinnöstä. Sitä hinkuu joka ikinen valkoinen poika kaikilla maailman mantereilla.”

    Vai tarkennetaanko sittenkin Ruthin räppäripojan Kwamen piirteisiin. Kwame vastaa: ”Mutta valkoset ei tajuu, tätä meidän musaa rajuu”.

 

Rinnalla tai peesissä

 

Korkean sivistystason omaavan Richards Powersin kirja voidaan nähdä paitsi ja ennen muuta upeana romaanina myös akateemisesta maailmasta viritettynä alkufanfaarina uuden presidentin kaudelle. Niin moni kuuntelee ja on valmis veikkaamaan kapellimestarin taitojen puolesta.

   Sattumaa tuskin on, että elokuvamaailmassa on niin ikään meneillään samanlainen tai sitä sivuava buumi. Tämä tulee mieleen katsellessa mm hienoa Notorious B.I.G.-elokuvaa. Filmin nimi on yhtä kuin hiphop-tähti Chistopher Wallacen lempinimi. Biggie oli 90-luvun merkittävimpiä räppäreitä New Yorkissa. Hänet surmattiin kaksitoista vuotta vuotta sitten 24-vuotiaana. Elokuvan ensi-iltabileissä  New Yorkin Brooklynissä tammikuussa puukotettiin neljää ihmistä.

   Biggie on edelleen rap-muusikoiden inspiroija ympäri maailman. Ja hänen tunnetuimmista kappaleistaan tuli ”lauluja joita lauloimme”. Niinpä ei ole ihme, että leffan näytöksessä tavallisena arki-iltana täällä floridalaiskaupungissa monet biisit palkittiin aplodeilla.

      

 

Kaarina Naski
Florida