Lintujen kesyttäjän kannen on suunnitellut Kirsti Maula. Otava, 168 sivua.
Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että asia, jota olet pohtinut esimerkiksi luettuasi hyvän kirjan tai nähnyt vaikuttavan live-esityksen, levähtää silmille yhä uudelleen? Kuin se olisi yleisessä käsittelyssä.
Omalla kohdallani kyseessä on tällä hetkellä luonto. Juuri kun olin luullut saavani kaltoin kohdellun lohen kohtalon jotenkin puitua perehtymällä alan tuoreimpaan tietokirjallisuuteen, niin enköhän jo rekisteröinyt sieltä sun täältä tietyn suuntaisia otsikoita, kuten esimerkiksi sen miten Lapin luonnonvarojen käyttö askarruttaa nykyisin suuresti.
Jatkoa seurasi. Virpi Suutarin kiitetyssä tuoreessa dokumenttielokuvassa Havumetsän lapset kuvauksen kohteena ovat nuoret aktivistit, jotka kantavat huolta luonnon ja ilmaston puolesta. Ja lisähavaintoja: lämpenevä talvi kuulemma kutistaa linnut, ja ympäristökatastrofi nähdään eksistentiaalisena, koko olemassaolon kannalta merkittävänä kysymyksenä. Sitten törmäsinkin jo Karhunkaatajan tyttäriin ja Lintujen kesyttäjään. Kyllä kyllä, niin se on, että nämä asiat todellakin ovat yleisessä käsittelyssä. Ja pallomme kokoisia!
Nälkä on…. Kuvituskuva.
Seitsemän siskosta – huhhuh!
Ruotsalaisen Anneli Jordahlin kirja Karhunkaatajan tyttäret (Johnny Kniga, suom. Jaana Nikula) saattaa toimia täystyrmäyksenä Aleksis Kiven vannoutuneille ystäville. Se kun on kertomus seitsemästä sisaruksesta ja asettuu kuin itsestään saman kohdevalon alle Kiven klassikon kanssa. Siskokset kuitenkin elävät nykyajassa. Millaista olisi eristäytyminen erämaahan tänä päivänä, millaista ruuan hakeminen ja toimeen tuleminen täysin omillaan? Millaisiksi ”villi-ihmisiksi” sitä kasvettaisiin. Sitä kirjailija kysyy, ja siihen vastaa. Tarinan kehittelyssä on toki jo itsestään mieleen nousevan vertailun takia oma vetovoimansa, mutta kuva, joka annetaan, on siinä määrin ruma, että miksikään nautinnoksi sen tarkastelemisesta ei ole. Onko uskottavuutta – ehkä – entä oivaltavaa luonnekuvausta ja huumoria – kyllä. Naiset metsästämässä, painimassa ja ryyppäämässä keskenään. Ja ikään kuin vahingossa sen verran ulkopuolisten kanssa tekemisissä, mm. karhunnahkoja kauppaamassa ollessaan, että myös seksi saa oman roolinsa. Mutta puheet niin rajuja ja elämä niin hillitöntä, että hirvittää! Karhunkaatajaisän perintö ei näiltä osin ole hääppöinen.
Tuurin tavalla
Se siitä luontoon palaamisesta ja eri aikakausien peilaamisesta. Antti Tuuri sivuaa asiaa toisella, hyvää tekevällä tavalla salaperäisessä Lintujen kesyttäjässä. Etteikö muka lintujen kesyttäminen onnistuisi Pohjanmaalla? Toki se onnistuu, kun on osaavat miehet asialla, kesyttäjä ja kertoja.
Antti Tuuri on julkaissut yli 80 kirjaa, ja hänen teoksiaan on käännetty 25 kielelle. Kuva Jouni Harala.
Franciscus Assisilaisella, lintujen ja eläinten suojelupyhimyksellä on lukuisista merkeistä päätellen tilausta ajassamme. Vaikka kaikkea tuntuu olevan yltä kyllin ja liikaa, haalitaan aina vain lisää. Siinä helposti unohtuvat niin perusarvot kuin tukea tarvitsevat myötä kulkijat. ”Jumalan pieni köyhä”, on yhä varteenotettava oppimestari. Kirjailija Tuuri epäilemättä tuntee assisilaisensa tässäkin mielessä, mutta enemmän hän pohtii sitä, kuinka hienoa olisi saada yhteys pyhimyksen lailla eläinten haltijahenkeen, emuun. Myyttisen taruston mukaan jokaisella eläimellä on oma emuu.
Mestari kehittelee alta parisataasivuisen, 1950-luvulle ajoittuvan romaaninsa Lintujen kesyttäjän (Otava) ihmeellisen vetäväksi ja raikkaaksi osin siitä syystä, että kertojana on 15-vuotias poika. Kun tämä kavereineen saa kuulla talosta yösijaa hakeneen miehen olevan ammatiltaan lintujen kesyttäjä, on ensimmäinen arvelu, että kyseessä on sirkuskarkuri. Siellähän niitä leijonankesyttäjiäkin kuuluu olevan. Mutta tässä olikin ”vapaa kesyttäjä”, nyt matkalla Jäämeren lintuvuorille. Hän pysähtyi portaille katselemaan pääskysiä: ”Ne pitivät koko ajan ääntä, kirskuivat kuin niillä olisi ollut Kesyttäjälle asiaa. Ne olivat räystäspääskysiä, niitä oli kymmeniä, ja minusta tuntui, että ne kokoontuivat Kesyttäjän yläpuolelle…”
Erilaiset näkökulmat
Valppaalla mielikuvituksella ja ennakkoluulottomalla tiedonhalulla varustettu nuoriso luontuu hyvin Kesyttäjän oppipojiksi ja faneiksi ja saakin tästä irti enemmän kuin talon aikuisväki yhteensä. Setämiehen, niin pappi kuin onkin, suhtautuminen korostuu vahvana epäuskona vierasta kohtaan, eikä talon isäntäkään järin tyynesti ja avaramielisesti katso pihapiirin siivekkäistä kiinnostunutta, etuina sentään yösija ja ruokapalkka viikon mittaisesta arveluttavasta kesyttämisurakasta. Ihmissuhteissa on tuurimaista luontevaa ja huumorilla höystettyä valaistusta, kerronta kulkee vivahteikkaasti, kieli on tutunomaisen persoonallista ja kaunista, ristiriitoja ratkotaan pohjalaistalossa riitelemällä lystisti mutta tosissaan.
Taidetta ilmassa. Kuvituskuva.
Pienestä tarinasta kasvaa iso, pilkkaan ja epäluuloihin rauhallisesti suhtautuvan Kesyttäjän sympaattisuus ja kadehdittava keskittymiskyky tehoavat vastaanottavaiseen mieleen. Selittämättömistä taidoista tarjoutuu näyttöä niillekin, jotka sen kieltävät. Niin linnun- kuin ihmisenpojat kasvavat, loman jälkeen alkaa eräillä koulu. Hei, lukio, täältä tullaan! Kesän aikana on hiottu siinä tanssitaitoa missä vahvoja verbejä, ja ekstrana on tullut opiskelluksi lintujenkesytyksen alkeet.
”Kalankasvatus pelastaa maailman”, lausui FAO, YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö vuodelta 2007 olevan artikkelin mukaan ja perustelee väitettään erinomaisena keinona tuottaa proteiineja ja huutavalla tarpeella lisätä globaalia ruuantuotantoa. Mutta nyt, kun lohiyrityksiä on syntynyt siihen tahtiin, että laskussa on vaikea pysyä mukana, on käynyt selville, että monet olisivat vaikka valmiita maksamaan siitä, että saisivat lohenkasvattamot pysymään omasta kotiseudustaan loitolla. Kyseessä katsotaan olevan – ymmärrettävästi – huono diili, jos kunnalle jää pilaantunut ympäristö ja voitoista nautitaan muualla.
Kiinnostavaa, eikö vain? Sellaista tutkiva journalismi on parhaimmillaan. Toimittajakaksikko Norjasta, Simen Sætre ja Kjetil Østli, perehtyi puheena olevaan alaan puolen vuosikymmenen ajan, tutki kirjallisuutta, matkusti tarinan lähteille, keräsi faktoja, haastatteli tutkijoita ja päättäjiä. Syntyi hieno tietokirja Vieras laji, jonka paljastamat totuudet ja salat eivät varmaankaan ole kaikkien asianosaisten mielestä salonkikelpoisia.
Vieras laji (Gummerus, 489 sivua) puhuu lohen puolesta. Kyseenalainen rooli hämmentävässä tarinassa on lohenkasvattajamiljardööreillä. Teos on herättänyt uteliaisuutta ympäri maailman; tuoreetkin uutiset kun kertovat äkillisistä kasvatettujen lohien joukkokuolemista. Aiheeseen läheisesti liittyvä luonnonlohen kannan heikentyminen on tuttua meillä Suomessakin. Vähiten ei puhuta Tenon lohista. – Kansi: Tuomo Parikka.
Den nye fisken -teos, joka Gummeruksen kustantamana sai nimen Vieras laji, on kertomus siitä, miten lohesta tuli miljardibisnes. Heli Mäntyrannan ansiokas suomennos tiesi ehdokkuutta arvostettuun J.A. Hollon palkintoon.
Jutun ingressin toteamuksia selventää se, että Norja, jossa kalankasvatuksen alku juontaa 1960-luvulle, on tilanne nykyisin se, että puolet maan kaikesta lohentuotannosta on neljän yrityksen hallussa, jotka monikansallisina ovat etääntyneet juuristaan. Kun oltiin vielä lähtökuopissa, tutkittiin maataloudesta, mm. tuotantoeläinten jalostuksesta saatuja tietoja ja niiden mahdollista soveltamista kaloihin. Kaikki meni ensin hyvin, kunnes kalatauteja rupesi ilmenemään ja lohitäit tulivat kuvaan. Tarvittiin myrkkyä täiden torjuntaan ja väriaineita kasvatuslohen hailakan värin tuunaamiseksi punaisemmaksi. Siinä sitten kaloja kuolikin. Ennen pitkää vastuulliset ihmiset rupesivat kyselemään, eikö eläinten hyvinvoinnista säädetty laki koskenut myös kaloja ja millainen määrä myrkkyjä lohessa jo olikaan. Vettä oli virrannut maailman lohijoissa pitkään, kun arvostettu Science -lehti 2000-luvulle ehdittyä varoitti tutkijain työhön ja arvioihin tukeutuen, että jos syömme kasvatuslohta useammin kuin kerran kuukaudessa, on suurempi riski saada syöpä. Norjan viranomaisten mukaan kalan terveyshyödyt oli nostettava haittojen edelle, ja tutkijat puolestaan kokivat joutuneensa leimatuiksi ja kiistanalaiseen asemaan. Julkisten lausumien antamisessa oli jarru päällä,
Pikkuhiljaa negatiivista palautetta tuli sieltä ja täältä, Norjan kasvatuslohen korkeat kadmium- ja lyijypitoisuudet huolestuttivat Venäjällä, ja Chilessä puolestaan etsittiin syyllistä kasvatuslohen tartuttaneeseen mätiin, jonka jäljet johtivat sylttytehtaalle. Väitteitä kumottiin tarmokkaasti.
Kenen lauluja laulat?
Tietoteoksen kirjoittajat kuljettavat tarinaa kuin salapoliisiromaaneissa ja suuntaavat empatiaa työlleen omistautuneita tutkijoita kohtaan, joiden asema isoa rahaa vastaan ei ole hääppöinen. He osoittavat, että vaikka laissa ja asetuksissa edellytetään, että kasvatustapojen, menetelmien, väline- ja teknisten ratkaisujen on otettava huomioon eläinten hyvinvointi, on arveluttavia ilmiöitä ja tuloksia kasvatustoiminnassa rekisteröity paljonkin. Epämuodostumat kasvatuslohen kuonossa ja luustossa ovat niitä, ja 2014 kalastusvirasto salli triploidilohen, lisääntymiskyvyttömän kirjolohen kasvatuksen, mikä on herättänyt kritiikkiä luonnon peukaloimisesta yhtä hyvin kuin se, miten käy muiden kalojen ja äyriäisten, jos kasvattamon lähialueet ovat niille elinkelvottomia. Tarkasteltava kenttä on laaja ja kuoppainen, on kartelli- ja rikollisten toimien epäilyjä korkealla tasolla, ja arveluja siitä, miten painava sana on tutkimusten rahoittajilla.
Alaskan Kenai -niemimaan vesiltä, läheltä satamakaupunkia nimeltä Homer on tämä luonnonlohi King Salmon. Homeria sanotaan Halibut Heaveniksi; sieltä saa nimittäin varsinkin halibuteja, ruijanpallasta. -Ei kovin suuri, sanoo saaliistaan amerikansuomalainen Jorma Huttunen, kalamaestrona tunnettu, vaatimattomasti mutta suu messingillä. Hän ei suinkaan ole se tyyppi, josta Esa Pakarinen aikoinaan lauloi: ”Käsiänsä levitteli useasti herra, kehumittaa lienee sillä ollut metrin verran.” Kuvituskuva
Moni asia on parantunut lohenkasvatuksessa, mm. laatu ja rokotteet, mutta ongelmaton ei tilanne suinkaan ole. Esimerkiksi, kun täimyrkyn korvaajaksi 1990-luvulta alkaen huomattiin eräät huulikalat, jotka söivät täitä, näitä puhdistajakaloja ruvettiin kalastamaan innokkaasti. Miten tämä näkyisi ravintoketjussa? Ja kilpailisivatko köyhät ihmiset nyt samasta ravinnosta kuin kalastajat, joiden on kannattavampaa myydä saaliit suurille kalajauho- ja öljytuottajille. Kyseisiä aineksia kun tarvitaan rehun valmistukseen.
Häipykää! Päällikkö on puhunut
Eikä tässä vielä kaikki. Jo pitkään on oltu huolissaan myös luonnonlohista. Norjan Vossojoen lohi hävisi 1988 jälkeen. Tuolloin sattui vakava ympäristöongelma rikki- ja typpipitoisine sateineen. Mutta alan tieteellisen neuvoston mukaan karanneet kasvatuslohet kuuluvat luonnonlohen suurimpiin uhkiin. Myös Pohjois-Amerikan luonnonlohi on joutunut luupin alle. Tutkija Kristi Miller-Saunders kiinnostui Sacramenton laakson lohikadosta, ja havaitsi pian saman ilmiön levinneen Washingtonin osavaltioon ja Brittiläiseen Kolumbiaan. Kanadan kalastusministeriö palkkasi Miller-Saundersin, mutta kun tämä päätteli artikkelissaan jonkin uuden viruksen syypääksi kalakuolemiin, hänet ”vaiennettiin”. Vancouverin alkuperäiskansojen edustaja, päällikkö Ernest puolestaan sanoi lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Lohenkasvattajat, häipykää!”
Tutkivat journalistit päätyvät toteamaan, että julkisuudessa, silloin kun se on parhaimmillaan, keskustelu muokkaa politiikkaa, mutta lohijulkisuudella on parantamisen varaa, se ei kykene ottamaan kritiikkiä vastaan. Vieras laji -teoksen tekijöinä he sen sijaan ovat nostaneet lohen pöydälle, ja heitä on kiittäminen myös luovasta tyylistä – jossa suomentaja on antaumuksella mukana. Näin on esimerkiksi, kun kuvauksen kohteena on meriloinen, täi, joka innostuu onnistuttuaan kiinnittymään ”ei seitiin eikä turskaan, vaan: Herran pieksut, helkkari mikä säkä, lohi se on!”
Uutta tietoa teemaan liittyen
Helsingin Sanomat julkaisi vastikään ison artikkelin (Henriikka Korte 16.4.) norjalaisesta lohikriisistä. Vastakkain ovat lohenkasvatusfirmat ja poliitikot. Kyse on lohiverosta, jota koskevan hallituksen esityksen Norjan suurkäräjät hyväksyi vuosi sitten. Tällä tähdätään siihen, että koko norjalainen yhteiskunta hyötyisi voitoista, ”jotka syntyvät rajallisia luonnonvaroja hyödyntävästä bisneksestä”. Kyseisen veron suuruudeksi määräytyi 25 prosenttia. Valtio ja kunnat jakavat verotulon puoliksi, jolloin voitot eivät päädy vain yrityksille vaan myös tavallisille kansalaisille. Ostopuolella – myös Suomessa – puolestaan pelätään seurauksia, kenties rajujakin lohen hinnannousuja.
Nykyihmisellä on paljon huolia. Sodat, terroriteot ja valtaa pitävien vääriltä tuntuvat ratkaisut päivittäin uutisoituina. Ilmastonmuutos, pelko koko luomakunnan tuhosta. Niinpä ei ole ihme, että taide laittaa lusikkansa soppaan, maustaa kirpeästi, auttaa näkemään kirkkaammin eri puolilla maailmaa. Suomessa teemaa tarkastelevat eräältä kantilta mm. Helsingin Kaupunginteatterissa Jerusalem, brittikirjailija Jez Butterworthin palkittu näytelmä ja Teatteri Eskon yhdessä Espoon sirkus- ja teatterikoulun kanssa toteuttama Fear out, jonka ovat kirjoittaneet yhdessä Johanna Raunio ja Terhi Perälä.
Energiaa on vaikka muille jakaa. Ja niinhän he jakavatkin Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä. Kaverukset Johnny ”Rooster” Byron – Santeri Kinnunen – ja yksi päähenkilön kelpo sparraajista, Ginger – Markus Järvenpää. Kinnunen on tunnetusta teatteriperheestä stadista, Järvenpää vilkas poika Lappeenrannasta. -Jerusalem -esityksen kuvat Otto-Ville Väätäinen.
Jerusalem on jo ehtinyt kohahduttaa niin Lontoon Endissä kuin New Yorkin Broadwayllä ja aikaansaada eräänlaisen yhteiskunnallisen heräämisen. Äkkipäätä ajatellen se selittyy jo sillä osin räävittömäksi yltyvällä verbaalisella räiskeellä ja elekielellä, jotka ovat sen tunnusmerkkejä, mutta ennen muuta vaikuttavan komediasta draamaksi muuntumisprosessin kautta. Pasi Lampelan ohjauksellisessa ja Ari-Pekka Lahden dramaturgisessa otteessa tarina kohoaa eriskummaista yhteisöään paljon suuremmaksi. Keskushenkilönä sekä kertomuksessa että ehdottomasti myös näyttelijätyön laajuudessa on Santeri Kinnunen. Hänen eläytymisensä entisen surmanajajan Johnny Rooster Byronin rooliin on suurenmoista, näyttämön täyteistä sekä riehakkuudessa että herkkyydessä. Mutta myös tähtisparraajia löytyy. Kaikilla tiimin jäsenillä kun on oma tarinansa kerrottavana/keksittynä. Keksittynä tai ainakin luovasti väritettynä siksi, että se on kyseisen porukan, Roosterista voimansa saavan syrjäytyneiden yhteisön tyyli. Että sen nimissä peitellään myös rikoksia, se lienee yksilön vapauksien pimeä puoli.
Wesley – Jouko Klemettilä – kun oikein muikistaa naamaansa, niin siinä se on Roosterillakin naurussa piteleminen, vaikka olkoot asiat toisella miten ikävästi tahansa. Klemettilä, armoitettu koomikko, on kotoisin Raumalta.
Luonnon kehyksissä tässä ollaan, metsässä kaupungin laitamilla. Roosterin matkailuvaunu kerää nurkilleen vakijoukkoa, kuulemaan ”kuninkaansa” sankariteoista, mahtavan mielikuvituksen tuotteista. Vaikka epäiltäisiinkin niiden todenperäisyyttä, niihin halutaan uskoa jopa mytologiasta voimaa ammentaen. Ja vaikka ajoittaista yhteiseloa kruunaa kovienkin päihteiden nautiskelu. Arki astuu rajusti kuvaan, kun kaupunki on häätämässä Roosteria ”alamaisineen” alueelta, joka tullaan raivaamaan tuottavaan käyttöön. Metsältä ei kukaan kysy mitään, ja kapinalliset on tuomittu jo ennalta häviämään. Miten palata luontoon, jollei sitä enää ole? Ennustus ei lupaa hyvää. Kuvitteellisuus ja todellisuus ovat vastakkain.
Pelko pois
Kuten Jerusalemissa, niin myös näytelmässä Fear out Espoon Kannusalissa yhteisöllisyys korostuu, ja samalla tulevat punnituiksi yksilön oikeudet kontra vastuu. Katsoja tietää, että nykyisin käsitteitä on omiaan hämärtämään sanaviidakko erilaisine tulkintoineen. Ilmastonsuojelu, ympäristöystävällisyys, ekologinen ja sosiaalinen kestävyys esimerkiksi. Tietoa ja ihmettelemistä tuntuu olevan jo liikaakin. Uhkaa ja pelottelua. Roolihenkilöitten hämmennys saakin salissa osakseen myötätuntoa, ja harrastajateatteri on vahvoilla juuri tavisten reaktioita tulkitessaan. Orkesteri näyttämöllä on extraa, musiikin merkitys kerrontaa täydentävänä on oleellinen.
-Vähät me mitään pelätään! Espoon Kannusalissa oli parhaimmillaan riehakas tunnelma. Keskellä oranssissa ja sinisessä asussa Anniina Wallenius ja Janne Jokelainen, joiden tulkitsemat pääroolihahmot huiputtavat hyväuskoisia. Siinä samalla toisiaankin. -Fear outin kuvat Harri Venäläinen.
Johanna Rautio, toinen kirjoittajista on sisältöasiantuntija ja työskentelee Taitotalossa ja toinen Terhi Perälä, on Espoon sirkus- ja teatterikoulun rehtori, joka on myös ohjannut esityksen Teatteri Eskon ja Omnian työväenopiston bändiläisten ensimmäisenä yhteistyönä. Tekijät kuvaavat teoksessaan tragikoomisesti taistelua luomakunnasta, laumasieluisuudesta, helppojen vastausten hakemisesta, aikomusten ja ideoiden päämääristä.
Fear out, pelko pois, kehottavat jotkut, ja kaikki haluaisivat vakuuttua siitä, että niin on. Näyttelijät havainnollistavat arkoja tai hurahtaneita ihmisiä, jotka taistelevat pelkojaan vastaan. Auttaja-huijareita on juuri sopivasti liikkeellä. Lavantäysi näyttelijäjoukko kuvaa hyvin sitä, miten ihmiset heittäytyvät kuka minkäkin ohjeistuksen ja uskomuksen armoille. Olipa kyseessä ryppyjahti tai hyvän kunnon metsästys, valmiutta on tarttua purkkiin kuin purkkiin tai ryhtyä tolkuttomiinkin suorituksiin rahaa ja energiaa säästämättä. Taustalla vanhenemisen ja kuoleman pelko. Joskohta sitten tuossa uutteruudessa unohtuu ajatella isompaa uhkaa, luomakunnan tuhoutumisvaaraa ihmisten omien toimien takia. Siksipä äiti maalle sekä kaikkeudellekin on esityksessä annettu puheenvuoro.
Bändin pojat pokkaavat tyylikkäästi, niin kuin soittavatkin. Orkesterin johtaja Johannes Haahti piilottelee maskin takana
Koomisesti vaikuttaviksi kohoavat episodit gurun johtamilla fear out -kursseilla, kun mantraa hokemalla musiikin myötä uskotaan voimaannuttamiseen. Tarinaa kuljettavat päärooleissa ilmeikkäästi Eeli – Janne Jokelainen ja Maaria Kastehelmi – Anniina Wallenius. Näyttelijäkunta koostuu eri ikäisistä alumneista senioriryhmäläisiin. Urakka on ollut iso ja haasteellinen, ja sisällöllinen tiivistäminen olisikin ollut suotavaa. Replikointi jäi ajoittain epäselväksi, lähinnä teknisistä ongelmista johtuen. Mutta teatterin vetovoima oli esityksessä läsnä. Ja se on paljon!
Kaarina Naski
TIEDOKSI
Espoon sirkus- ja teatterikoulu Esko on Suomen suurin esittävän taiteen koulu, jonka toimipisteet sijaitsevat eri puolilla Espoota. Eskossa jaetaan alan opetusta harrastemuotoisesti kaiken ikäisille. Kaikki yli 550 oppilasta saavat elämyksellisissä ja vuorovaikutteisissa pienryhmissä niin henkisiä kuin fyysisiäkin taitoja. Koulun rehtori Terhi Perälä on Porista kotoisin oleva teatterialan ammattilainen, joka on opiskellut sekä Turun Taideakatemiassa että Teatterikorkeakoulussa. Hän on työskennellyt Eskossa ensin teatteriopettajana ja nyt seitsemättä vuotta rehtorina. Koulussa voi opiskella taiteen perusopetuksen laajaa oppimäärää sirkuksessa ja teatterissa sekä sirkusteatteria, jossa molempia taiteenaloja yhdistellään. Laajan oppimäärän opinnot kestävät 11-12 vuotta linjasta riippuen, ja opintoja on 1-2 iltana viikossa. Koulu, jossa on myös muita ryhmiä vauvasirkuksesta senioriteatteriin, täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Teatteri Esko taas on harrastajateatteri, jossa on myös Eskosta valmistuneita alumneja. He voivat jatkaa harrastamista ammattimaisesti edelleen tutussa koulussa. Eskon piirissä toimivien joukossa on myös muualta Suomesta – ainakin sukujuuriltaan – olevia. Heihin lukeutuu mm. Fear outin toista pääroolia vetävä Anniina Wallenius, paljasjalkainen espoolainen, jonka molemman vanhemmat ja suku ovat Lappeenrannasta. Myös Kanta-Hämeen Tammelalla on tiimissä edustus.
Urheilu ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Se on jämäkkä väittämä, mutta taivahan tosi. Yritin hakea sille perusteluja omasta arkistostani, eikä se pettänyt. Ensimmäiset kolme, olkaa hyvä!
KEHÄ KUIN KEHÄ
– Teatterin ja nyrkkeilykehän välinen ero ei ole suuri, loihe Kalle Holmberg lausumaan tavatessani hänet juttumielessä 2006. Tämä monipuolinen alan vaikuttaja, ohjaaja ja näyttelijä (1939-2016) oli valmistautumassa tuolloin päärooliin kapellimestari Wilhelm Furtwänglerinä Q-teatterissa. Mutta äkkiä siis olimmekin kuvitteellisilla ring side -paikoilla.
Teatterista puhutaan usein yhteiskunnan peilinä, mutta arvostettu teatterimies Kalle Holmberg olisi nähnyt sen mielellään suurennuslasina. Hänen mielestään tuotantopainotteisuus ylläpitää teeskentelylajia.
– Kummallakin estradilla on kysymys kilpailulajista, ja kumpaankin liittyy myös likaisia ilmiöitä. Joku peijakkaan narsismi siinä pitää olla, että tieten tahtoen on valmis ottamaan turpiinsa yleisön hurratessa. Tyhmä nyrkkeilijä ei selviä, ja vaikka älyä olisikin, se voi sumeta, jos ottaa iskuja päähän. Pitää osata väistää.
Näin siis Holmberg, joka tuolloin kantoi jo teatterineuvoksen arvonimeä. Hän kertoi pohtineensa noina aikoina sitä, miten paljon maailma muuttuessaan on muuttanut teatteria. Kuin olisi keikahdettu kokonaan tositeeveen puolelle; lööpitkin kuuluttavat elämää suuremmista ilmiöistä. Muotihokeman myötä syntyi hänen mielestään kohtalokas vääristymä. Elämä kun on kuin onkin sentään suurempi! Ei tiennyt nuori Kallekaan soittaessaan klarinettia sinfoniakonserteissa kotikaupungissaan Mikkelissä, että näyttelisi joskus kapellimestaria tai että ohjaisi Suomen Kansallisoopperassa ja Savonlinnan oopperajuhlilla. Hän piti etuoikeutena jo sitä, että osasi lukea partituureja.
Että nyrkkeilyllä, jonka taiteilija otti puheissaan mielellään vertailukohteeksi, oli jotenkin erityinen merkitys hänen elämässään, ovat osoituksena myös hänen kirjoittamiensa teosten nimet, Vasen suora ja Viimeinen erä. Ne eivät ole urheilukirjallisuutta. Kolmas miehelle tärkeä käsite kuuluu olleen luostari. Niin, nyökkäilee varmaan lukija – eräänlainen näyttämö ehkä sekin….
MIES VOI OLLA LÄTKÄSSÄ MUUHUNKIN KUIN LÄTKÄÄN…
Alpo Suhoselle (s.1948) urheilussa menestyminen tuotti onnen hetkiä jo koulupoikana. Se ohitti kaiken muun. Sen sijaan hän katsoi lähes epäluottamuslauseeksi, että joutui ensimmäisellä luokalla esittämään runon joulujuhlassa. Kammottava vääryys!
-Ei se runo, eikä esittäminenkään, vaan … kai nyt opettajankin olisi pitänyt tajuta, että viimeiseksi juuri minä olisin halunnut olla muiden silmissä joku ihmeen lausuja!
Alpo Suhonen pitää harhaisena kuvitelmaa, että kaikki kehitys olisi mitattavissa, enempää urheilussa kuin taiteessa. -Itse sinun on käytävä loputonta kamppailua ja päätettävä, vaalitko ihanteitasi vai ovatko ne kaupan, sanoo tämä forssalainen jääkiekkofilosofi.
Semmin Suhosta on hymyilyttänyt tuo lapsuuden kokemus. Jo aika päiviä sitten hän on rohjennut tunnustaa, että mies voi olla lätkässä muuhunkin kuin lätkään – vaikkapa teatteriin, kirjallisuuteen tai jazziin. Taikka niihin kaikkiin. Oma tie vei kuitenkin koulun penkiltä pelaajaksi – Karhut, Ässät, Jokerit – sitten pelaajavalmentajaksi ja opiskelun kautta toimittajaksi, kunnes pesti Sveitsiin aloitti yhtämittaisen valmentajauran, joka piti miestä pitkiä aikoja ulkomailla. Hän oli ensimmäinen eurooppalainen valmentaja NHL:ssä. Mitalilla vuodelta 1978 on Suhosen muistissa silti erityinen hohtonsa. Se oli 18-vuotiaiden maajoukkueen Euroopan mestaruus 1978, Suomen siihen asti tärkein jääkiekkomitali. Joukkueessa pelasi tuolloin mm. Jari Kurri.
Siinä, kuinka suuri osuus urheilusta on bisnestä, pitäisi Suhosen mielestä olla tarkkana, muutoin urheilu on pian kokonaan valjastettu, alistettu, kaupallistettu. Jos lätkä hukkuu rahakasan alle, peli pelinä unohtuu. Se on hänen mukaansa paitsi paradoksaalista myös väärin ja verrattavissa teatteriin, jolla on kyllä komeat kulissit mutta ei sanottavaa. Näin viisaita puhui urheilumies siis jo 1998, jolloin haastattelu tehtiin. Tuolloin hänellä oli itse asiassa takanaan myös kulttuuripestejä. Hän oli toiminut teatteriohjaajana sekä Turun kaupunginteatterin johtajana.
-Jääkiekkovalmentaja etääntyy vähän kerrassaan alikersantin ja kansakoulunopettajan roolista ja lähestyy teatteriohjaajan työskentelytapaa. Lätkävalmentajalla on aina sama käsikirjoitus mutta eri näyttelijät, kun taas ohjaajalla niin käsikirjoitukset kuin usein näyttelijätkin vaihtuvat, Suhonen pohti. Hän uskoi, että urheilulla olisi paljon opittavaa teatterilta. -Pelaaja kohtaa pelaajan, valmentaja sekä yksilön että yhteisön. Monia otteluita voi hyvin tarkastella myös viihteellisenä performanssina.
Edellä mainitut mietteet vakuuttivat toimittajan siinä oletuksessa, että urheilijat voivat olla myös ajattelijoita. Siitä todistavat Suhosen kohdalla lisäksi useat hänen yksin tai yhdessä toisten tekijäin kanssa kirjoittamansa kirjat.
… EIKÄ DEKKARIKIRJAILIJALLEKAAN OLE PAHAKSI ALAOLANKOUKUN TAITAMINEN
Monet Leena Lehtolaisen dekkareitten ystävät kenties lintsailevat liikunnasta ja syyllistyvät sohvalla löhöilyyn, mikä heille/meille suotakoon kirjallisuuden arvostamisen nimissä, mutta toisaalta… Niin, toisaalta tämä samainen kirjailija on itse niin energinen, että käy hyvin malliksi fanittajille. Treenaa nyrkkeillen, antaa punteille kyytiä ja yllyttää ideat lentoon juoksulenkillä. Ilmankos tuotanto on yltänyt kolmeenkymmeneen romaaniin, joita on käännetty lähes yhtä monelle kielelle. Vaikka eihän se tietysti ihan niin suoraviivaista ole, että juostut kilometrit näkyisivät yhtä monina tekstiriveinä kirjan sivuilla. Ei tietenkään, mutta jos ja kun on lapsena aloittanut sekä mielikuvittelun että kirjoittamisen, kuten tämä Pohjois-Savossa syntynyt ja Pohjois-Karjalassa kasvanut tyttö, niin täytyy olla konstit myös jaksamiseen, vauhdin ylläpitoon.
Leena Lehtolaisen tapasin 1997, jolloin hän oli 33-vuotias, jo menestyvä dekkarikirjailija, filosofian lisensiaatti ja kahden pienen pojan äiti ”sekä anteeksi vain, ihan kakaran näköinen”, niin kuin olin tuolloin plusmerkkisesti kirjoittanut. Iloinen punapää, joka kertoi olevansa heikkona huonoihin vitseihin ja antoi ohimennen mojovia mätkyjä eteisessä roikkuvalle nahkamötikälle, joka lienee harjoitusvastustajaksi liiankin hyväluontoinen. Omanlaisensa meno oli tulevalla kirjailijalla päällä jo lapsena, eikä kiirekään samanlainen kuin muilla. Ei kannattanut Leenaa lähettää hakemaan perunoita kellarista, sillä takaisintulo saattoi kestää tolkuttoman kauan. Mitä lie jäi tyttö haaveilemaan. Kirjoja hän ahmi määrättömiin, mutta kun sitten laati sellaisen – ensimmäisensä – itse ja se julkaistiin, olivat naapurit lennähtää takamuksilleen. Ikää kun tekijällä oli hädin tuskin 12 vuotta! Sitten tie vei, vai kumpi se nyt veikään, mutta nyt Leena Lehtolaisella on vahva paikkansa suomalaisessa kirjailijakentässä. On ollut jo kauan. Eritoten hänen Maria Kallio -teoksensa ovat lukevan ja katsovan yleisön mieleen. Niistä on syntynyt suosittuja poliisisarjoja televisioon ja sovituksia näyttämölle. Kuparisydäntä mm. on esitetty Outokummun vanhassa kaivoksessa ja dekkaria Ennen lähtöä Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kaikki, ainakaan pahasti liioittelematta, tuntevat rikospoliisi Maria Kallion.
Kuntonyrkkeilystä ytyä rikosromaanien kirjoittamiseen ja muista suosikkiurheilulajeista niin kestävyyttä kuin hartioiden rentoutusta hakee Inkoon Degerbyssä läntisellä Uudellamaalla asuva Leena Lehtolainen. Halit ”sparraajalle” ovat joskus paikallaan. –Palkittu menestyskirjailija tunnetaan myös vannoutuneena sieni- ja kissaihmisenä.
Kirjailija tunnusti olevansa sen sortin feministi, jolla ei ole tarvetta sortaa tai hylkiä miehiä. Mutta sitä mieltä hän vakuutti olevansa visusti, että sukupuoli ei saa määrätä, mitä ihmisen on lupa olla. Omassa yhteiskunnassamme on tavallista, että naiset yhdistävät työn ja perheen. Näin voi olla myös rikosromaanissa. Lasta odottava poliisi ei ole harvinaisuus, enempää todellisuudessa kuin tarinassa. Rikostutkijana nainen ja mies eivät Lehtolaisen mielestä välttämättä eroa mitenkään. Naisilta odotetaan ehkä empaattisuutta, mutta mikään itsestäänselvyys se ei ole, joskohta kuulusteluissa tiedetään naispoliisille avauduttavan helpommin. Kirjailijana Leena Lehtolainen pohtii, kysyy, kyseenalaistaa, on kiinnostunut ihmisistä ja maailmasta. Urheilu on hänelle paitsi voimaannuttava myös elämyksiä tuottava harrastus, mikä näkyy mm. teoksessa Kuolemanspiraali, jossa liikutaan taitoluistelun dramaattisessa maailmassa.
Hauskana yksityiskohtana haastattelusta on mieleen jäänyt kuvaus kirjailijan omille lapsille tarjoutuneesta kasvualustasta. Hiukka erilainen kuin kavereilla. Äiti kun on murhien ja geofyysikko -isä napajäätiköiden perään. Siinä missä äiti kuvittelee, voi isää vastaan ihan oikeasti tulla jääkarhu.
”Laitinen lähti kallaa/Meiltä toisilta sallaa/ Heti sai hän suuren vallaan/ Nyt jo istuu se allaan/…Haetar haekeesti soi…/ Sitä näpelöihtee Sepän Martti/ Kaikki tunnettehan tuon/Automies on ja fartti.”
Konserttijuliste kertoo sen mitä pitää, kuten ohjelmavalinnatkin, mutta tapahtuman johdattelemana alueen väestö muistaa monen monta muuta, nyt jo tuonilmaisiin muuttanutta taiteilijaa; jokunen heistä oli ihan naapurin poikia. Persoonallisesta päästä valtakunnallisestikin olivat mm. Tanin Rempo ja Lehtovirran Reijo.
Siinäpä vasta kuvaavat riimit! Monta mainesanaa pojilla. Kalamies, musiikkimies, automies. Niinpä ne onkin laatinut kyseiset sankarit hyvin tuntenut ”runomaani” Olli Miettinen, keisariksi nimetty. Ja missäkö heihin/heidän musiikkiinsa voi törmätä. Moniaallakin taholla, mutta eritoten Kotkassa, siellä missä satama ja musiikki ovat syntyneet – kotkalaisten päättelyn mukaan. Tuore havainnointi todisti, että kaikki on ennallaan. Keisarikunnan Miehii -konsertissa musisoitiin sydämen salat ilmoille. Ja voi sitä soiton mahtia!
Kirjoittajana on hauskaa saada lyhyen ajan sisässä toistamiseen todistaa, että vastoin luuloja on heitä, jotka todellakin ovat seppiä jo syntyessään. Kerrottuani juuri näillä palstoilla pohjalaissuvuista, joissa on ammattiseppiä suoraan alenevassa polvessa, tuli muistutus kotisaarelta Kotkasta. Pitkän linjan soittaja Sepän Martti sopi kuulemma myös hyvin esimerkiksi mainittua lausumaa vastaan. Minkäpä mies nimelleen! Ja kun näitä kaikkia ”takojia” Pohjanmaalta Kaakkois-Suomeen yhdistää vielä musiikki, se vasta on erityistä.
Mutta tapahtuma, josta alussa lähdettiin liikkeelle, oli Juha Vainio -seuran ja Kotka-Harmonikkojen järjestämä muistelukonsertti. Niin esiintyjät kuin yleisö Kotkan Konserttitalossa palauttivat mieleen viime kesänä lähes satavuotiaana poisnukkuneen harmonikkataiturin. Martti Seppä oli alun alkaen Miehikkälästä, mutta jo pikkupoikana Kotkan löytänyt vai kumpi siinä nyt löytäjänä olikaan. Hänen kuten edellämainittujen ullavalaisten seppämuusikkojen vaiheissa oli muitakin yhtymäkohtia, mm. Amerikan reissut. SS Siriuksen salonkivillenä ja myöhemmin kokkina Masa teki kuusi reissua. New Yorkissa hän tapasi harmonikkamestari Onni Laihasen, ja pian jo soittivat pojat amerikansuomalaisille yhdessä.
Paljonko Kotkassa on muusikoita tänään? Tässä vasta yksi lavallinen muistelukonsertissa. Musikaalisuus kulkee suvuissa. Esimerkiksi Mika Huusari, soittajarivistössä neljäs vas. on jo kolmannen polven taitureita. Hänen isänsä Teemun panos esiintyjänä mutta myös alan tutkijana ja musiikkikasvatuksellisesti oli iso. Perinteitä kunnioitetaan, musiikkia rakastetaan. Perässähiihtäjiä on enemmän kuin viljalti. Mikä niistä kaikista selvän saa, hymähtäisi varmaan Veikko Lavi, kotkalainen tietty hänkin.
Keijo Laitisen (1934-2009), toisen muisteltavan asema ja vaikutus oli niin ikään suuri alueen musiikkielämässä kitaristina ja sovittajana. Keisarikunnan miehillä viitataan 1950 -luvun ravintola Fenniaan ja siellä toimineeseen Miettisen ”hoviin”, johon hakeutuneet musiikkilahjakkuudet lähes äärestä laitaan tultiin tuntemaan valtakunnallisesti. Pelimannin jäähyväiset oli ohjelmavalintana kunnianosoitus pois nukkuneille ja toteutui haikean kauniisti Kotkan Opiston Harmonikkayhtyeen lavantäyteisenä esityksenä Jarmo Saarisen johdolla. Saman joukon kanssa Martti Seppä soitti vielä 85-vuotiaana. Yhtyeen tiedottaja Heikki Lehmus kertoo, että musikaalisten esi-isien jäljillä tässä mennään, niin Opiston kuin Kotka-Harmonikkojen riveissä. Mika Huusarilla on musiikki kolmannessa polvessa, isänisä Gunnar soitti klarinettia, oma isä Teemu harmonikkaa. Olli Vanhalan isä Markku opetti harmonikansoittoa työväenopiston nimiin Jäppilässä, Tapio Junnisen isällä oli oma orkesteri, ja Seppo Jouhikaisen isä soitti myös. Aki Hietala on toisen polven harmonikansoittaja, mutta pelimannisoittimia harrastettiin suvussa jo kauempaa. Lehmuksen äidin puoleiset sukulaiset olivat innostuneita kuorolaulusta, pienimuotoista yksityistä soitantaakin oli ohjelmassa.
Kaikki muu turhaa ois
Alkuun Sepän Sällit loihti yleisölleen Illan Kotkan satamassa. Jo valmiiksi latautunut kuulijakunta otti tämän Unto Jutilan sävellyksen Keijo Laitisen sovituksena vastaan, niin kuin vanhan hyvän tutun, ja Seppo Jouhikainen, Mika Huusari, Kalle Kurvinen ja Aki Hietala hoitivat konsertin avausroolinsa tyylillä. Kunkin taidot ja tekniikka tiedetään estradivetoisiksi, eivätkä ne pettäneet nytkään – tehtävää riitti kullekin kautta tilaisuuden, eri kokoonpanoissa ja säestäjinä. Niistä määrällisesti isoimman osan samoin kuin konsertin puuhamiehen roolin kantoi Mika Huusari. Vaikuttavia olivat mm. Juha Vainion herkänkauniin sävelmän Ääretön aava ympärilläin toteutus Erkki Liikasen laulamana ja Huusarin säestämänä. Miten helppo olikaan salissa istuneiden, meren äärellä kasvaneiden siinä hetkessä asettua Vainion sanojen taakse: ”Kaikki muu turhaa ois, kunhan olla vain vois synnyinsaarensa arvoinen”.
Kiia-Maria Piispa sai tuulenkin tanssimaan harmonikallaan.
Antaumuksellisesta tulkinnasta saatiin nauttia myös naispuolisten harmonikansoittajien esityksinä pirteistä noviiseista pitkälle edenneisiin: Siiri Karhu, Seija Kelavirta, Merja Maaskola jaKiia-Maria Piispa. Viimeksi mainittu Sibelius-Akatemian etevä kasvatti nosti musiikkineuvos Lasse Pihlajamaan sävellyksen Tuulen tanssi hämmästyttävään voimaan ja tasokkuuteen. Kiinnostavaa oli, että Keijo Laitinen ei ollut aikaillut kahdeksankymmenluvun alussa tarttua Koskenniemen ja Sarkian runoihin ja laittaa syvällisin miettein mm. Öinen katu soimaan. Laulusolistina oli Kristiina Lanki, jonka tulkitsemana kuultiin myös Vanhan salakuljettaja Laitisen vetävä tarina. Niin tämä kuin muut Juha Vainion hitit Albatrossista ”siivettömiin Kotkan poikiin” olivat säilyttäneet vetovoimansa. Erkki Liikanen eläytyi laulajana ja juontajana, kummassakin tehtävässä jos mahdollista huumoria hyödyntäen, ja jenkan tahtia näyttivät Keijo Laitisen jättämän mallin mukaan duotMika Harjula & Jarmo Saarinen sekä Aki Hietala & Kalle Kurvinen. Ja siinä missä konsertti alkoi illalla Kotkan satamassa, se loppupuolella haaveili jo illasta Välimerellä, kun taas Metka jenkka saa vastapainokseen Polkan mollissa… Harmonikat eivät häkeltyneet missään vaiheessa, eikä liioin rytmiryhmä Marko Kuusela, basso ja Harri Heininen, rummut. Pikemminkin päinvastoin. Tilaisuudessa läsnä ollut Heikki Kauppinen, ”keisarillisia” hänkin ja alueen musiikkielämästä tietokirjan tehnyt muusikko, sai myös ansaittua huomiota lavalla.
Jotta ympyrä sulkeutuisi jatkuvuuden ja yhteisöllisyyden hyvässä hengessä sopii jutun alun Laitinen lähti kallaa -runosta loppulauseeksi sen päätelmä: ”Aurinko jo laskeutuu/ Vuan ei lopusoiton mahti/ Hölmöt maissa muate panneutuu/ …Haetariss sama tahti.!
Kaarina Naski
Kuvat: Kotka-Harmonikat
———————————————————————————————————-
ILMIÖTÄ SIVUTEN
Martti Seppä on tiettävästi ainoa soittaja, joka on näillä nurkilla saanut soittamisesta sakot. Sota-aika, tanssikielto, salatanssit Kuusisessa. Virkaintoinen poliisi rantautui saareen ja ryhtyi pidättämään paikalla olleita, jotka levittäytyivät juosten ympäri saarta, kuka minnekin. Sepän Masa ei kuitenkaan ehtinyt pakoon harmonikka sylissään, eikä kallisarvoista soitinta voinut jättää. Haitari joutui yöksi takavarikkoon Karhulan poliisiasemalle. Soittajaa huolestutti seuraavan päivän sovittu laillinen, ei-tanssikeikka, miten sen mahtaisi käydä. Mutta poliisit luovuttivat ajoissa ”työkalun” takaisin. Ilman sieviä sakkoja nuorukainen ei kuitenkaan selvinnyt.
Kotkan opiston harmonikkayhtyeen tiedottaja Heikki Lehmus
XXXXX
Äitin kitaralla aloitin. Äiti oli seurakunnan kitarakuoros ja piti pyhäkouluu siäl. – – – Jokisen Hannu opetti muutaman soinnun. Kurvin Olli sit muutaman. – – – Kun Sepän Masa oli tullu meriltä, Amerikasta, se ilmesty lyseon pihalle ihmeelliset jenkkivaatteet päällä ja kysy minult, ett lähet siä soittamaan tohon hotelli Pallakseen hääkeikan, ja miä sanoin ett en miä o soittanu enkä miä tunne niit kappaleita. -Ne on ihan helppoi, sano Masa, ett lähe vaa ja sit myä lähettiin, ja se oli mun ensimmäinen keikka. Hotelli Pallas, melkein siin lyseon viäress.
Keijo Laitinen kuvaili uransa käynnistymistä
XXXXX
Vuodet ei lannista Laitista
ja vaikkakaan ei ihan raitista.
Siitä kokonaan saatu,
on elonsa laatu.
Hieno, kuin sikari Haitista.
Käydessään Keijolla laati Junnu Vainio yllä olevan limerikin, joka on omalakisensa runouden laji, viisisäkeinen pikku parodia
XXXXX
-Junnu teki viimeisen keikkansa Kotkaan lokakuussa 1990. Muistan hyvin, kun hän pyysi minua katsomosta lavalle esittämään Reijo Tanin kanssa ylimääräisenä Hirvenmetsästyksen. Esityksen jälkeen Junnu totesi riemastuneena:”Tyähän saatte tähä perkele vieläkii uusii ulottuvuuksii!”
Heikki Kauppinen kirjassaan Meillä soi. Siitä ovat myös edellä olevat kaksi muuta poimintoa.
Lapsena Antille kerrottiin, että hänen kaimansa, isoisoisä Antti Järvi oli loikannut muualle. Pikkupojan korvissa sellainen kuulosti kummalliselta. Harpata nyt tuosta vain ties minne? Että kyseessä oli arvoitus myös aikuisille, sekin hänelle selvisi. Mutta lopulta – itse asiassa aivan äskettäin – kävi tutkitusti ilmi, että isovaari olikin pysynyt paikallaan Laatokan Karjalassa Jaakkimassa, kun muut hyppäsivät.
Ei arvannut nuorukainen voimansa tunnossa tätä potrettia otettaessa, mitä elämä oli tuova tullessaan. Yhdysvaltoihin lähti Antti, niin kuin isoveli Mattikin. Ja kummankin kohtalona oli kadota, toisen itään, toisen länteen. Antin tarina on auennut kirjan muodossa, ja nyt vihdoin on saatu selville myös Matin vaelluksen päätösvaihe. Hän oli kuollut 1946 isorokkoon 72-vuotiaana Seattlessa.
Neuvostoliitto oli aloittanut sodan, ja sadat tuhannet suomalaiset läksivät evakkoon. Järven perhe mukaan lukien, ilman Anttia. Omaiset olettivat hänen jääneen jostakin syystä kyydistä ja ilmaantuvan perästäpäin. Mutta ei. Tästä seurasi kysymyksiä, monenmoisia päättelyjä – poliittisista syistäkö vai kenties toisen naisen takia – epätietoisuutta ja ahdistusta. Lopulta tietoja kuitenkin rupesi tippumaan eri teitä ja kirjeitse. Antti löytyi ja katosi taas. Välirauhan aikaisen kirjeenvaihdon jälkeen yhteys katkesi. Miksi? Nyt, kahdeksan vuosikymmenen päästä vastauksia on saatu tutkivan journalismin keinoin, kun toimittaja, tietokirjailija Antti Järvi ryhtyi setänsä pyynnöstä selvittämään mysteeriä.
Sen, että urakka johti tulokseen, täytyy olla palkitsevaa kirjoittajalle, mutta että tarinasta syntyi myös Finlandia -palkintoon yltänyt tietoteos, se on extraa. Lukija voi täysin sydämin iloita voittajan kanssa, sillä matka, jolle hän pääsee mukaan, on yhtä jännittävä kuin mietityttävä. Kehysten sisään kun tuntuu jäävän maalaus, jossa sodanaikainen Suomi on paitsi hyvin paljaana myös rakastettavana. Sukujen salojen avaaminen kertoo samalla jotain tärkeää meistä ihmisistä, kukaties koko ihmiskunnasta.
Kirjaan Minne katosi Antti Järvi? – kertomukseen kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus) tuntuu sisältyneen dramatiikkaa jo ennen kuin sen idea lähti hahmottumaan. Alulle asian lykkäsi Olli Järvi, joka pyysi veljenpoikaansa Anttia, ammattitoimittajaa ottamaan aiheen käsittelyyn. Oli olemassa joitain valokuvia ja papereita, joista olisi varmaan selvitystyön pohjaksi. Siitähän se sitten pienen harkinnan jälkeen alkoi vuonna 2020 retki, jota varjosti poikkeuksellinen maailmantilanne, pandemian sekä Venäjän Ukrainaan suuntaaman ”erityisoperaation” muodossa. Laineet olivat lyöneet toisena aikana ja osasivat tehdä sen yhä.
Tietokirjallisuuden Finlandia -voittajateoksen salaperäisen kannen on suunnitellut Jenni Noponen. – Kannen kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock.
Suvussa säilyneitä lähteitä, kirjallisia – lähinnä kirjeitä – ja suullisia hyödyntämällä päästiin alkuun ja sitä seurasi laajempi lähteisiin sukeltaminen arkistojen, sanomalehtien ja kirjallisuuden kautta sekä lukuisten haastattelujen muodossa. Matkustaminen menetettyyn Karjalaan – joskohta muuallekin – oli välttämätöntä.
Mikä mies?
Toimittajalle tiedonhaku on tuttua, hän osaa kysyä ja kuunnella, hän osoittaa sitkeyttä ja päämäärätietoisuutta. Ei tunteile, mutta on tunteineen mukana, kun tutustutaan erääseen ilmeisen omapäiseen mieheen, joka yritti muovata kohtaloaan mieleisekseen – siinä valitettavasti viime kädessä onnistumatta.
Lukija saa tietää, että Antti Järvi (s. 1882) oli köyhän jaakkimalaisen pienviljelijäperheen poika. Asevelvollisuusikäisenä hän aloitti palveluksen Suomen kaartissa, joka oli osa Venäjän keisarikunnan armeijaa ja lakkautettiin 1905. Kotiutuksen jälkeen Antti suuntasi Yhdysvaltoihin leveämpää leipää etsimään. Perässä tulivat isoveli Matti ja monta muuta tuttua. Asetuttiin Montanaan, hiilikaivoskaupunki Red Lodgen suomalaisyhteisöön, jossa ilmapiiri oli altis taustakokemuksissaan pettyneiden siirtolaisten politisoitumiselle. Vuonna 1917 näytti siltä, että Yhdysvallat liittyisi sotaan ja tarvitsisi myös nuoria siirtolaismiehiä. Oliko tämä kenties syynä siihen, että kansalaisuuden jo saanut Antti Järvi päätti lähteä käymään Suomessa? Paluu sitten lykkääntyi ja lopulta estyi kokonaan, kun Antti tapasi Sannan ja päätettiin perustaa perhe. Aikakauteen löi leimansa sisällissota, vaikkei Jaakkiman alueella ollut sotatoimia, eikä Antin tiedetä osallistuneen sotaan mitenkään. Järven perhe kasvoi, ja kun neljäs poika syntyi, asuttiin Reuskulan kylässä, lähellä Sortavalaa. Antti viljeli maata, kalasti ja teki töitä kirvesmiehenä, hankki talon ja menetti sen epäonnisesti. Mutta 1936 hän rakensi uuden ison talon, ja kaikki oli taas hyvin. Perheen pojat olivat mukana suojeluskuntajärjestön toiminnassa – seikka johon kuulustelijat tulisivat aikanaan palaamaan.
Erilainen valinta
Sitten tuli hetki, jolloin sodan alta oli paettava. Sanna ja kuopus Väinö lähtivät evakkoon yhdessä Sannan siskon perheen kanssa kohti Lapin lääniä, jonne jaakkimalaiset ohjattiin. Mutta missä Antti? Ehkä hän oli jo jossain Suomen puolella, toivottiin alkuun. Sanna ja Väinö olivat vaikeassa tilanteessa. Perheellä ei ollut elättäjää, sillä isä oli kateissa ja kolme poikaa sotapalveluksessa. Mutta lopulta näkyi kertojan mukaan hiukan valoa. Sannalle toimitettiin välikäsien kautta lappunen, jossa mies antoi ensimmäisen merkin itsestään. Sitä seuranneet Antin lähettämät kirjeet olivat aarteita perheelle ja vuosikymmenten päästä arvokasta antia totuutta hakevalle kirjailijalle. Jos ne eivät antaneetkaan tyhjentäviä vastauksia jo pelkästään postin viranomaistarkkailun huomioiden, niistä kävi ilmi, että Antti kävi töissä ja asui tilapäisesti Sortavalassa. Naapureina kolmisenkymmentä suomalaista. Oli kylmä; lämmintä vaatetta puuttui. Kodista lähtö oli ehkä ollut kiireinen. Mutta mikä tärkeintä, viestit, joita luettiin Rovaniemellä 1940. Niissä puhuu ei rakkaitaan hylännyt vaan heitä kaipaava perheenisä. ”Aina muistossa oleva vaimoni ja koko minun perheeni – – -jos sinä haluat tulla tänne kotiin elämään niin tee hakemus – – – ja Väinön kansa tulette tänne kotija – – – En tietä että minkän tähten meität on näin hajalle lyöty ettei saa olla kahta yhtessä.”
Kirjailija kartuttaa aineistoaan mm. asiantuntija- sekä ilmiöön liittyvin vertaishaastatteluin. Hän kahlaa sodan läpi, sodan, joka vei monta nuorta miestä, myös hänen isosetänsä Aalen. Aalen kirjeet rintamalta kotiin ovat osa tärkeätä sukuarkistoa ja lähdeaineistoa. Ja kuin esimerkkinä elämän jatkuvuuteen uskomisesta epävarmassa ajassa mainitaan Pohjois-Karjalassa taistellut Arvo, joka opiskeli asemasodan aikana talonrakentamista, opetteli tekemään talon perustusta ja kivijalkaa… Eikä turhaan, sillä nousihan se sieltä sodanjälkeinen Suomi! Ja vielä kun aika riensi, niin jossain vaiheessa alkoivat myös kotiseutumatkat. Antti Järven pojat Matti, Arvo ja Väinö kiersivät Lahdenpohjaa, löysivät tutun talon. Myöhemmin saivat sitten vastaanottaa myös erään asiakirjan, Yhdysvaltain kansalaisuustodistuksen, joka oli löytynyt seinäpahvin takaa, Antin kätkemänä venäläisiltä.
Siirtolaisuus opetti
Merkillinen sattumus on se, että juuri kun isoisoisänsä kohtaloa selvittävä Antti Järvi on huokaissut helpotuksesta pandemian aikaansaaman viivästyksen jälkeen ja valmis matkustamaan Karjalan FSB:n arkistoon, aloitti Venäjä ”erityisoperaationsa” Ukrainassa. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että sattumaa ei ole, tuumii lukija. Kenties tutkijan taulussa värit syvenivät?
Matkakaveriksi lähtee venäläisen kirjallisuuden tutkija ja kääntäjä Riku Toivola. Kun kuljetaan oikeasti Järven perheen reittejä, tietokirjailija Antti Järvi pohtii sitä, miten talvisodan loppupuolella jopa osa Suomen korkeimmasta johdosta ajatteli, että karjalaisten voisi olla parempi jäädä koteihinsa luovutetulle alueelle. ”Jotkut vanhemmat karjalaiset ajattelivatkin ensin kotiin jäämistä, olivathan he ennenkin eläneet Venäjän vallan alla.” Kirjoittajan mielestä tällaisten keskustelujen valossa hänen isoisoisänsä ei ollut kummajainen. Mutta näkökulma muuttui toiseksi, kun karjalainen väestö ”siirtyi lähes yksituumaisena supistuneeseen Suomeen”. Uhrinakaan ei Järvi isovaariaan näe. Siirtolaisuus oli opettanut uskomaan uusiin mahdollisuuksiin. Oma kotitalo, uusi yhteiskunta ja perhe takaisin – voisiko sen kaiken saada ja samalla kokea olevansa vapaa? Myöhäsyntyisesti arvioiden ajatusrakennelma ei kestä.
Kuin elokuvista
Petroskoissa, rakennuksessa, jossa toimii Venäjän federaation turvallisuuspalvelu ja salaisen poliisin arkisto, selviää vastausta hakeville pian, että salainen poliisi NKGB pidätti Antin kesäkuussa 1941. Pian hän oli jo vankikuljetuksessa matkalla Krasnojarskin kaupunkiin Siperiaan, jossa hänelle kerrottiin, että häntä syytetään vakoilusta Suomen hyväksi. Kyseessä on teoksen lohduton loppunousu, kuin suoraan elokuvista, ilmiantajineen, tekaistuine väitteineen ja syytteineen, useine raskaine kuulusteluineen. Kukin lukija muovannee ”näytelmästä” omat päätelmänsä. Ettäkö tämä mies, johon olemme saaneet tutustua, tämä Antti, joka kielsi loppuun asti kaiken mistä häntä syytettiin, olisi ollut ”sosiaalisesti vaarallinen elementti”? Vankeustuomio tuli helmikuussa 1942, mutta asianomaisen elämä päättyi ennen leirille lähettämistä vankisairaalassa. Kuolleisuus vankileireillä oli korkea tuon samaisen ankaran talven aikana.
Toimittaja, tietokirjailija Antti Järvi. – Kuva Marek Sabogal.
Lukuisista tiedusteluista huolimatta ei ulkoasiainministeriö vuosien mittaan onnistunut saamaan selville kadonneen kohtaloa. Nyt kun palapeli on valmis, se vastannee monen muunkin suvun kysymyksiin tuodessaan esille useita suomalaisnimiä, samanlaiseen ratkaisuun päätyneitä kuin Antti. Allekirjoittaneen tekee mieli päättää oman vaikuttavan lukukokemuksensa kuvaaminen pakkastalvella 2024 kirjailija Antti Järven sanoihin, jotka ovat kyseisen teoksen alkulehdillä: ”Katselen männynlatvoja, joiden oksat huojuvat hiljaa. Ne tekevät pehmeätä, pyörivää liikettä. Onneksi kesä on tulossa…”
Eka- ja tokaluokan oppilaita ihailemassa hartaina kuusta, joka on saanut kauniit lippukoristeet.
Mitähän se tokaluokkalainen Juho oikein toivoo joululahjaksi, kun on typistänyt sen ilmaisuun ”ps5 ja massii”? Kyllä se tämä viittaa vahvasti pelimaailmaan, kuten Samuelinkin toivomus, ps4. Ja jos sinulla on massia, on sinulla epäilemättä pulleahko kukkaro. Entä sitten Saanan haaveilema ”kakkarobotti”, jollainen päästelee tunnetusti kaikkia lapsia huvittavia ääniä, saattaapa olla, että ihan tosielämästä tuttuja. Ja vielä kun mainitaan Mintun ”hevostelut ja schleichit”, niin aletaan olla kartalla. Hevosharrastuksesta nyt eittämättä puhutaan.
Kotkalaisen, pienen ja pirteän Pihkoon koulun kolmosluokkalaiset ovat kunnostautuneet haastattelemalla kakkosluokan oppilaita aiheena: ”Mitä odotan joululta?” Toimittajan pyynnöstä ja koulun rehtorin Pauliina Aholan ystävällisellä myötävaikutuksella vastaukset saatiin julkaistavaksi. Juttu välittää samalla hyvän joulun tervehdyksen merikaupunki Kotkasta kaikille amerikansuomalaisille lapsille.
Granola -pajasta sai jokainen oppilas mukaansa purkillisen kyseistä rapeata herkkumysliä. Itselle tai lahjaksi.
Perinteisiä sentään enemmän
Alussa lueteltujen nykypäivälle varmaan vallan tyypillisten ”salakielisten” toiveiden ohella valtaosana olivat kuitenkin perinteisemmät. Siinä missä Viljami ja Ellen hihkaisevat nauttivansa siitä, että mummo ja vaari pääsevät tulemaan heidän kanssaan joulua viettämään, iloitsee Niilo puolestaan omasta jouluvierailustaan mummolaan. Perheen ja kavereiden kanssa olemisen mainitsevat hienoksi asiaksi niin Juuli ja Fiia, kuin Iida, Laura ja Minttu. Lahjoja tietenkin haikailevat melkein kaikki, mm. Viola, Luca, Neela, Aleks, Edith, Markus ja Tara. Kinkun muistaa mainita pari oppilasta, samoin herkut ja karkit. Yksi toivoo, ettei olisi kipeä ja toinen, ettei kukaan muukaan olisi kipeä. Joululomasta pulkkamäkineen, lasketteluineen ja luistelemisineen nauttii koko porukka jo etukäteen. Eikä iloa ja hyvää joulumieltäkään listalta unohdeta.
Kyllä tästä palkitusta ovesta kelpaa jouluun mennä. Sen taiteilivat ekaluokkalaiset.
Pihkoon koulu on peruskoulu samannimisessä kylässä Kotkassa. Kylän kautta virtaa herttainen Kymijoen sivuhaara, ja maisemassa on säilynyt kodikas maaseutumainen tuntu. Koulun, jonka yhteydessä toimii päiväkoti, oppilaat tulevat Pihkoon, Kaukolan, Katajasuon, Jäppilän ja Pernoon alueelta. Oppilasmäärä on 105. Kyse on entisen maalaiskunnan, Kymin, länsiosasta, ja alueen asutus on kasvanut viime vuosikymmeninä voimakkaasti. Pihkoon koululla on historiaa jo vuodesta 1959, mutta uusi kaunis hirsirakenteinen koulutalo valmistui 2022. Rehtori Pauliina Ahola kertoo, että avajaisten jäätyä viettämättä päätettiin yhdessä aktiivisen vanhempainyhdistyksen kanssa juhlistaa joulukuun alussa tänä vuonna yhtä aikaa koulun 1-vuotiasta uudisrakennusta, Suomen itsenäisyyttä ja lähestyvää joulua.
Tästä se alkaa. Kohta piparit uunissa…
Herkkua oli siinä monenlaista
-Kaikki sujui erittäin lämminhenkisesti, ja meille vapautui energiaa monenlaiseen – aktiivisen oppilaskunnan ideoimaan ohjelmaan – vielä ennen oikean joulunajan alkamista, rehtori toteaa. -Oli jouluovien koristelua, ja tietenkin paras ovi palkittiin, voittajina ekaluokan oppilaat. Oli Marttojen Okei-hanketta, jossa ollaan mukana arjen taitojen vahvistamisen ja kestävän kehityksen nimissä. Järjestettiin granola -paja, johon kaikki koulun oppilaat pääsivät osallistumaan. Ja lisää herkkua oli tulossa, leivottiin pipareita, joita sitten kelpasi maistella luokkien pikkujouluissa.
Kuka uskoo, että vielä jaksettiin syödä riisipuuroa, kun sen aika koitti? Eivätkä joululaulut kuulemma tehneet tiukkaakaan. Mutta asiasta kolmanteen. Mitenhän ne amerikansuomalaiset, esimerkiksi kesämaan lapset, ovat valmistelleet koulun joulua ja miten mahtavat juhlaa kodeissaan viettää? Monikin haluaisi varmaan tietää. Pihkoolaiset mukaan lukien. Ja eritoten.
Kolmosluokkalaiset saivat vaativan tehtävän, jonka hoitivat kunnialla. He kirjasivat koko joukon itseään vuotta nuorempien joululahjatoiveita. Koulukoira Piitu asiassa tiukasti mukana.
Joulusta aletaan puhua jo paljon ennen varsinaisia juhlapyhiä. Kuka tuumii ja pohtii mitäkin :
-Joulu on niin kiva, kun saa jutella ja syödä ja avata lahjoja, tuumi lukiolainen. -Minä en juttele, enkä syö. Avaan vain lahjoja, totesi siihen pikkuveli Janne.
-Ei se mitään, sanoi Tomi kun tarkasteli saamaansa pikku traktoria. -Jos kerran nosturit oli loppu!
-Joulukuppi tuli, joulukuppi tuli, hihkui pikkuinen Siiri. -Juu juu, sanoi isi tomerasti, kyllä sitä kuppi pukille meidänkin talosta irtoaa….
Nimi Vähälä ei ollut enne, niin kuin kuvasta näkyy. Soittoa virtasi paljon, ja virtaa yhä. Aatu, joka oli maestro niin seppänä kuin pelimannina, näytti mallia, serkukset Emma ja Elina lumoutuivat jo tyttösinä niin, että tie oli kohti kansainvälisyyttä viitoitettu. Ja Antto Jussinpoika, seitsemäs viulunsoittaja suoraan alenevassa polvessa, lienee tuuminut, että eihän se ota jos ei annakaan…
Kun lukee kansanmusiikin historiaa, joka on kirjoitettu ja soi Ullavan Tyylillä, siinä menevät jotkut sananparretkin uusiksi, niin kuin se, ettei kukaan olisi seppä jo syntyessään tai sitten vahvistuvat, kuten se, että sukuvika on, jos suksi/soitto ei luista. Nimittäin jos on seppiä ja soittajia seitsemässä polvessa, niin kuin Vähälän suvussa, niin kyllä siinä ovat varmaan jo vauvat tienneet, että parasta on takoa kun rauta on kuumaa tai että joka poikahan itselleen viulun tekee. Ja jos tuleva pelimanni aikailisi alkuun haitariin tarttua, niin kohta jo geenit muistuttaisivat, että ”Sitä vartenhan se on hommattu niinkö Töörbackan Antin tahko!”
Tällaisia ajatuksia voi todella nousta tuoreesta historia- ja siihen liitetystä teemaa havainnollistavasta nuottikirjasta, joka on syntynyt Lähtijät -siirtolaisteoksen kytkyssä. Ullavan Soittajat -hanke tuotti monisyisen kuvan keskipohjalaisesta koko maan, jopa toisen maanosan, musiikkielämään vaikuttaneesta perinteestä. Samalla se toimii esimerkkinä kotiseturakkaudesta ja isosta arvostuksesta. Teoksen ovat toimittaneet tyylikkäästi – kuinkas muuten – Mauno Järvelä, Pekka Rauhala sekä Pentti Siirilä & Outi Järvi. Taitosta ja korkeatasoisesta kuvankäsittelystä on vastannut Jouni Korkiasaari. – Sisältö on selkeästi ryhmitelty, runsasta lähdeaineistoa, mm. olemassa jo olleita ja uusia tallenteita on hyödynnetty taiten. Niin soittajien tarinat kuin murre elävät. Huumori on luontevasti sisäänrakennettua, ja extra-arvoa on nuottiosuudella, josta on vastannut verraton musiikkimies ja kirjanteossa ehtymätön tietopankki Mauno Järvelä (s. 1949), klassisen koulutuksen Sibelius-Akatemiassa saanut viulisti, kaustislaisen pelimannimusiikin opettaja ja esittäjä.
Pyhäillan leppeätä tunnelmaa Viitasalossa. Sellainen syntyi tietysti musisoimalla. Joukkokuvassa edessä viulisti Esko Herlevi ja haitarinsoittaja Väinö Viitasalo, joka nähdään myös alempana potrettirivin keskimmäisenä. Vas. taidemaalari Veikko Vionoja ja oik. säveltäjä Taneli Kuusisto, kaikki suomalaisen kulttuurin isoja nimiä.
Nuotit on kirjoitettu mm. Aatu Vähälän ja Kalle Puskalan soitosta. Pelimanneihin kansan taholta kohdistettua luottamusta ja ihailua kuvaa hyvin Puskalan kertoma: ”Täsäki tuli yks automies, soli vähän ottannu ja se kysy multa että ni soittasikko hänelle Honka-Leanterin valssin. Minä sanoin ettei hyvänen aika ko minen ainakaan tiejä, osaanko minä semmosta. Sano, että no hän laulaa sulle. Ja se rupes laulahan sitte sitä. Minä sanoin että joo, kyllä minä TUON osaan… Oli hänen lempikappalhensa!”
Kultamaasta tukea hankkeisiin
Vanhimmista tanssimuodoista, piirileikeistä ja rinkitansseista edetään isossa tarinassa purppurin ja purppurihäiden kuvauksiin. Ojalan Friiti ja Tastulan Kalle mm. tiedettiin hyviksi hääsoittajiksi, ja taitavimmat tanssijat häissä komennettiin kärkeen, jos morsiuspari ei hallinnut kaikkia purppurin ”kruusauksia”, erilaisia tanssilajeja ja -vuoroja. Polskahäissä taas kerättiin rahaa vihkiparille, ja saattoi olla, että joku oli ”niinkö talon puolesta vähä maksettu kerijäähän”.
Antti Vähälä, suvun kantaisän Matti-sepän poika oli Ullavan ensimmäisiä Amerikan siirtolaisia 1873, ja kultamaahan menneet, sinne jääneet sekä kotiin palanneet ovat osa kertomusta. Kun vanhassa maassa perustettiin innolla yhdistyksiä, tarvittiin myös Keski-Pohjanmaalla tiloja väen kokoontua. Raittiusseura Korven Vesa sai taloudellista apua seurantalon rakentamiseen kaukaa, suurten järvien alueella Amerikassa asuvilta siirtolaisilta, ja Läntän työväentalon alullepanijat olivat lännenkävijöitä, Antti Isoaho ja Leanteri Yli-Länttä. Eri kylissä oli omat yhdistyksensä, jotka suorastaan kilpailivat tapahtumien, ennen muuta Vaarainjuhlien järjestämisestä. Parhaimmillaan niissä oli tuhatpäinen yleisö. Aina myös tanssittiin, sota-aikanakin, silloin tosin salaa ja pimeässä. Ja kun taas jälleenrakennettiin niin maata kuin mieltä, pelimannit olivat vahvasti tunnelmaa luomassa. Tuttujen tanssien lisäksi soitettiin nyt myös jatsia eli hottia.
Jalalle sen piti passata
Opettajat ja kanttorit ovat aina olleet merkittävässä asemassa musiikkitoiminnan ja -kasvatuksen saralla. Sellainen oli mm. Halsuan kanttori Matti Friitinpoika Ojala, yhtyeiden innostaja ja kokoaja. Eivätkä pelimannit olleet pelkästään pelimanneja, vaan heille olivat ominaisia monenmoiset kädentaidot yhtä hyvin seppinä ja rakentajina kuin taiteilijoina, veistäjinä ja taidemaalareina. Ja jokainen kantoi tarinaansa. Kuka muistaa Mäkisen Eemelin? ”Sillä oli se kaksrivinen ja sitte huuliharpulla soitti vielä.” Tai Virtasen Laurin, joka koulupoikana kuultuaan, että lahjakas Väinö Viitasalo oli saanut luvan välitunnilla soitella Haapalan koulun harmonia kokeili omalla koulullaan samaa. Jälki-istuntoa tuli, että pätkähti. Sisuuntui poika, eikä aikakaan, kun jo oli sinut kolmirivisen tasakahvaisen ja pian myös viisirivisen viipurilaisen harmonikan kanssa. Mitäkö soitolta tuolloin edellytettiin tansseissa? Sen piti tietysti ”passata jalalle”. Ilmankos Sikalan Kallekin, hän, joka oli heilunut niin Ohion kuin Kanadan satamissa ja palasi Suomeen tuomisina soittopeli, muistetaan eritoten lystistä tahtiriimistä: ”Hitutatu, hitutatu, hitutatu tallaa…”
Ojalan Friiti oli maan tunnetuimpia kansansoittajia, oppi-isänään Viljami Jylhä, Konsta Jylhän isä. Konstasta tuli niin ikään suomalaisten rakastama soittaja ja säveltäjä. Alla Honkalan veljesten komea soittajarivistö Sointulassa Kanadassa. Sointulahan oli tuo Matti Kurikan Malcolm -saarelle perustama ihanneyhteiskunta, joka koki vararikon. Mutta vaikkei enää ollut Sointulaa, monet asukkaat – ja heidän myötään soinnut – jäivät samalle seudulle tai muualle Kanadaan.
Mestaripelimanni Aatu Vähälä hilpaisi viideksi vuodeksi Oregoniin ja kun palasi takaisin, oli omaksunut suuren maailman tyylin. Töitten jälkeen peseydyttyään seppä pukeutui valkoiseen paitaan, rusettiin, vaaleaan pukuun ja panamahattuun. Ekapalkinto tuli niin sirpistä teollisuusnäyttelyssä kuin kansansoittokilpailussa. Jälkipolvessa on poliisia, pappia ja kansakoulunopettajaa, mutta ennen muuta muusikoita ja musiikinopettajia pilvin pimein – niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa, mm. Coloradossa ja Wisconsinissa. On sellistiä, viulistia ja oopperalaulajaa, akateemisesti koulutettuja menestyneitä taiteilijoita…
Mauno Järvelän sottiisi Ullavajärven ympärijuoksu on tyypillinen näppärikappale, jossa pienimmätkin pääsevät helposti soittamisen makuun. Ja juoksusta puheen ollen kilpailijat nauttivat mehunsa ”samasa kohasa, misä Antti Järvelältä ja Antti Myllykankhalta meni reen aisa poikki ko olivat menosa harmooni ja fiuli fölijysä keskellä talavia Lampille häitä soittahan.” Hääväen mukaan kerkesivät silti hyvin perille ”tulomarsseja vetähän”. Ryhmäkuvassa on Vaarainjuhlien urheilukilpailujen osanottajia. Epäilemättä näiltä neitosilta ja nuorukaisilta sujui laji kuin laji, ympärijuoksu mukaan lukien
Suomalaisessa maalaustaiteessa professori Veikko Vionoja on suuri nimi. Pohjalaiset maisemat ja maaseudun pihapiiri ovat hänen aiheistoaan, mutta moniko tietää, että hän soitti viulua omissa oloissaan ja hallitsi myös kaksirivisen haitarin soiton. ”Veljien kans tehtiin sikarilaatikosta viulu, johon laitettihin langasta vain yksi kieli. Mentihin mehtähän opettelehen, ei sitä uskaltanu pihapiirisä kituuttaa”, on Veikon veli Voitto kertonut lapsuuden seikkailusta, siitä hyvinkin suuntaa antavasta. Miten tärkeänä osana myös soitinrakentajat kuuluivat perinteeseen, sekin valottuu kirjassa.
Sukuvika
Tunnettu Kuusiston musiikkisuku juontaa samoilta kulmilta, lukkari ja opettaja Anders Granholmin ja Johanna Videnojan 12-lapsisesta perheestä, jossa kaikki kävivät oppikoulua. Pojanpojasta Taneli Kuusistosta (1905-1988) tuli säveltäjä, pianisti, urkuri ja kuoronjohtaja, hänen pojastaan Ilkasta (s.1933) säveltäjä ja Suomen Kansallisoopperan johtaja ja Ilkan pojista Jaakosta (1974-2022) ja Pekasta Suomen tunnetuimpia viulisteja ja kapellimestareita. Vuoden 2015 Finnfestiltä Buffalossa monien amerikansuomalaisen hyvässä muistissa on vielä Jaakko Kuusiston viulukonsertto. Säveltäjä johti Buffalon filharmonikkoja, ja viulutaiteilija Elina Vähälä tulkitsi hänelle omistetun teoksen.
Myös Viitasaloilla voidaan puhua musiikkisuvusta. Väinö Viitasalo (1925-2005) oli koko Suomen musiikkielämään vaikuttanut ammattilainen. Lahjakkuus tuli näkyviin jo nelivuotiaana, kun kodin urkuharmoni suostui antamaan sen koskettimia – isosiskojen sylissä – tapailleelle pikkumiehelle tuttuja säveliä. Elämäntehtävä valkeni varhain. Viitasalo toimi kanttorina Joensuussa, Kuopiossa ja Saarijärvellä. Joensuun kirkkokuoro kasvoi tuolloin maan suurimmaksi, ja kaupungin musiikkiopisto sekä oppikoulut nauttivat hyvästä ja kauaskantoisesta opetustyöstä. Väinö Viitasalo kutsuttiin maan ensimmäisen hiippakuntakanttorin tehtävään, ja yhdessä Veikko Vionojan kanssa hän vaikutti merkittävästi Ullavan kuvataiteen ja musiikin viikon syntyyn.
Mustat pilkut pois sydämestä
Satunnainenkin lukija oivaltaa hyvin, miten valtavasta urakasta kyseessä olevan teoksen kohdalla on kysymys. Tekee mieli huudahtaa Ojalan Laurin tapaan: ”Bravissimo!”Tässä kirjoituksessa on tartuttu vain joihinkin ydinkohtiin, ja on tunnustettava, että hauskinta oli poimia tarinan mausteita, murreilmaisuja, löytää se taso, jolla me ihmiset niin hyvin ymmärrämme toisiamme. Seuraava toteamus soveltuu vaikka yleisöjärjestelyihin tämän päivän festareilla: ”Laitetahan tihiämmästi, sopii enemmän, tulee suppiampi tunnelma.” Oikein kuulemme, miten ”Honkalan Tyyne laulo mahottoman kirkkahalla äänellä” ja Vähälän Alma hämmästytti raikkailla karjan kutsuhuudoilla. Uskomme seppä Ludvigia, joka vakuutti, että ”soittamalla saa poies mustat pilikut syjämmestä” ja tunnemme empatiaa Jääskän Jussia kohtaan, joka haitarinsoiton ohessa työnsi myös kuulaa piirin parhaimpana, mutta ei tohtinut riisua kentällä kevyempiin ”ko henkselit on tehty pyörän sisäkumista”.
Ja se on selvä, että naisväki oli hulluna komean Santtu Raja-Honkalan perään, joka käveli käsillään pelimannin penkille haitari jalkojensa välissä ja maantiellä tallatessaan teki kärrynpyöriä ja puolivoltteja. Huijaripoikia ja kylätappelijoitakin oli muutama ja myös sellaisia joukossa, jotka eivät olleet kummoisiakaan työmiehenä, mutta soittajina mahdottoman hyviä. Ota tai jätä! Helppo valinta?
Kaarina Naski
Kuvat kirjasta sommitellut juttua varten koosteiksi Jouni Korkiasaari
Näin isänpäivänä, jota Suomessa vietetään ulkoisesti myöhäissyksyn harmaissa väreissä, mutta sisäisesti kauniissa hehkussa, läsnäolon ja muistojen valossa, on kenties paikallaan tarttua siihen, mikä juuri nyt on puheenaiheena koskien lapsia ja nuoria. Monilla heistä on paha olo. Yksi aiheuttajista on koulukiusaaminen, joka ei ole uusi asia, mutta jonka seurannaisvaikutukset ja mahdollinen yhteys mielenterveyteen koetaan vakavana uhkana. Jopa alaikäiset tekevät nykyään väkivaltarikoksia, ja se että jätetään joukon ulkopuolelle, voi johtaa kohtalokkaaseen syrjäytymiseen.
Ongelma muodostaa ison työmaan alan tutkijoillekin, ja niinpä tässä tyydytään raaputtamaan sitä vain kokemusperäisesti, parin sosiaali- ja terveysalalla työskentelevän henkilön lausunnoin. Ne antavat kuitenkin selkeätä osviittaa siitä, miten tärkeätä on aikuisten apu, viran puolesta luonnollisesti, mutta myös lähimpien sekä jopa sivullisten havainnoijien.
Eikö voitaisi ajatella, että kyseinen aihe on erityinen haaste myös isänpäivän sankareille, isille ja isoisille? Hakea ongelmaan ratkaisuja. Mutta ettei ilme menisi liian vakavaksi, otetaan tässä jutussa toki vauhtia paljosta muusta lapsiin liittyvästä, heidän omista viisaista pähkäilyistään, joihin komiikka on usein sisäänrakennettu.
Nämä reippaat sisarukset kävivät vielä lokakuussa uimassa meressä itäisen Suomenlahden saaristossa, ja yhtä reippaasti he suhtautuvat myös koulunkäyntiin. Nikke on ottanut oikeat otteet esikoulussa ja pärjäisi siellä – eskaritädin mukaan – jo pelkällä aurinkoisuudellaan. Hakee hyvää otetta myös painimatolla ja tuntee vetoa taiteeseen. Siskonsa Ava taas on juossut itsensä jo kahdesti palkinnoille koulujen välisessä kisassa. Englanti ehkä vähän takkuaa, koska ei kuulu lempiaineisiin, mutta tulevaisuus väikkyy jo mielessä. Agentin hommiin tähtää tyttö.
Koulu avainasemassa
Ammattilaisten silmin koulu on avainasemassa, mitä tulee siellä tapahtuviin käytöshäiriöihin, mutta usein se tietää asiaa ajavalta monta yhteydenottoa, ensin opettajiin ja jollei se toimi, niin sitten koulukuraattoriin ja rehtoriin. Parhaimmillaan alkaa pelittää, ja apua saadaan mm. ylimääräisellä välituntivalvojalla. Myös koulukuraattorin rooli voi olla ratkaiseva, kuten eräässä tapauksessa, kun kuraattori järjesti tapaamisen lapsen kanssa oppilaitoksen ulkopuolella, lähiliikunta-alueella ja sai tietoa tämän mieltä painavista asioista. Tästä oli apua, mutta näin ei ole suinkaan aina, vaan liian usein on jouduttu kirjaamaan tulokseksi vesiperä; kiusaamista ei ole saatu loppumaan yrityksistä huolimatta.
Miksei kouluissa oteta asiaa tosissaan? on syytä kysyä. Haastattelemani asiantuntijan mielestä koulun pitäisi ottaa oppiaineeksi sosiaalisten taitojen opettaminen vaikka näyttelemisen muodossa; se voisi kolahtaa kiusaajiin. Hänellä on muistissa myös tapaus, jossa kiusaaja ei ollut lainkaan oivaltanut kiusanneensa. Sellaiseksi hänen eräs sanomansa oli kuitenkin tulkittu. Tuolloin pulma onneksi käsiteltiin, väärinkäsitys saatiin oikaistua, ja asianomaisista tuli kavereita.
Vanhempien ohella myös isovanhemmat voivat olla avuksi silloin, kun lapsi tai nuori on selvästi murheellinen. Kun keskinäinen luottamus on vahva, voidaan puhua kaikesta.
Ja ilokin on yhteinen, otetaan mediasta koppi!
Lapset ovat syksyn mittaan kilvan orientoituneet koulunkäyntiin, ja kaikki alkaa jo luistaa omalla painollaan. Miten antoisaa aika sitten on opettajille, siitä saa hyvän kuvan erään alakoulun opettajan keräämistä lasten vastauksista koekysymyksiin. Yhtä ja toista oli jo opittu, kuten uskonnon puolelta se, että ”Palatessaan Egyptiin israelilaiset veivät Joosevin luut Kanadaan”. Helsingistä teki maan keskuspaikan erityinen nähtävyys, ”vapauen patsas Nurmi”, kun taas radion keksijäksi arvattiin Juha Whatvainio. Ja sehän oli ihan saletisti hanskassa biologiaan perehtyneelle, mitä ahven syö: ”Hyttysiä ja ihmisijä jalasta”. Ja jos jututat naapuruston ekaluokkalaista, niin hänkin on jo opinnoissaan pitkällä, kun selvillä on mieluisin kouluaine. Sehän on jalis, vaihtoehtoisesti futis!
Akke tykkää koulusta ja kirjoista, niin kuin näkyy. Ei siis ihme, että vetelee kokeista kymppejä ja ysejä. Usein niitä lankeaa hänelle myös kannustavien sukulaisten lompakoista. Urheiluharrastus, eritoten jalkapallo, on sukuvikana tällä Kaakkois-Suomen pojalla, joka kuuluu myös vapaapalokuntaan, eikä aikaile tutustua siskojensa hämmästykseksi edes kudontapiiriin. Nyt luo silmukoita, mutta odottakaa vaan, kohta esittelee kaulahuivia, ihan omatekemää.
Alakoululaisilla on vasta kovin vähän aikaa siitä, kun kaikenlainen päättely oli täysin vapaata ja omaehtoista. Esimerkiksi eräs nelivuotias, jonka korvissa Suomen toinen kotimainen kieli kuulosti tosi jännittävältä, yhdisti sen yllätyksellisesti muinaishistoriaan. Nimittäin arvellessaan jonkun asian tapahtuneen hirmuisen kauan sitten, hän käytti ilmaisua: ”Se oli silloin, kun ei ollut vielä muita kuin dinosauruksia ja ruotsalaisia”.
Toinen samanikäinen oli saanut selville, että ennen kuin mummosta tuli mummo, ”hän oli ollut ihan tavallinen ihminen”. Kaverinsa taas yritti juijata pappaansa, mutta ei onnistunut. Sen sijaan isoisä muistutti, että jos valehtelee, kasvaa nenä niin kuin Pinokkiolla. Poika tarkasteli tutkivasti pappaansa ja kysyi: ”No mitäs pappa sinä sitten olet höpötellyt, kun sinulla on noin pitkä nokka?”
Kaikkihan tietävät, ainakin osapuilleen, mikä on fanfaari, mutta kyllä se kauniisti soi Funvaarikin. Sellaisen ”hupivaarin” arvonimen ovat merkkipäiväuutisen mukaan antaneet lapsenlapset imitaattorina ja televisiojuontajana tunnetulle Klaus Thomassonille. Arvatkaa, onko siitä ylpeä?
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 