Kantaesityksiä 100-vuotistunnelmissa

 

Teatterit ympäri Suomea ovat huomioineet ohjelmistossaan maan juhlavuoden. Niin Kansallisteatteri kuin Helsingin Kaupunginteatteri esimerkiksi ovat nostanet estradeilleen tematiikkaan hienosti istuvia kotimaisia kantaesityksiä. Kansallisessa lähdettiin liikkeelle Koivusta ja tähdestä, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vetää yleisöä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja pienellä näyttämöllä Suomen hauskin mies. Maan historialla on kaikissa suurin rooli, mutta tulkitsijat pitävät huolen yllätyksellisyydestä ja siitäkin, että balanssi pitää. Teatteritaiteen historian siipien havinaa tuovat mukaan tunnettujen näyttelijäsukujen toisen tai kolmannen polven edustajat Palosta Salmiseen, Raniniin, Rinteeseen…

Jukka Puotilalla ja Tiina Weckströmillä on paikkansa Koivun ja tähden keskiössä, niin myös tässä Mitro Härkösen symbolisessa kuvassa.

Suomen Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Koivu ja tähti on näyttämökuvaltaan vetovoimainen. Satumetsän kauneus kiehtoo, ja yhdistettynä lyyriseen dialogiin vaikutelma on syvästi esteettinen. 1800-lukulaisen Sakari Topeliuksen satu koivusta ja tähdestä on ollut niin suomalaisille kuin ulkosuomalaisille symbolisuudessaan merkityksellinen. Se juontaa isonvihan ajoista ja kertoo kasakoiden Venäjälle ryöstämistä sisaruksista, jotka lopulta löytävät tiensä kotimökkiin johtotähteään seuraten.

Myyttiset ja realistiset tapahtumat etenevät rinta rinnan, kansallismielisyys ja kansallisen yhtenäisyyden rakoileminen kohtaavat näytelmässä. Muistutetaan, että suomalaisia on lähtenyt myös vapaaehtoisesti synnyinmaastaan pysyvästi tai palatakseen joskus ja huomatakseen, että kotipihalle on tullut vierasta väkeä leikkimään. Mitä he ovat odottaneet uuden asemamaan tarjoajilta ja miten suhtautuvat nyt ollessaan itse isännän asemassa? Tarinan keskiössä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer (uljaasti eläytyvät Tiina Weckström ja Jukka Puotila) eri aikakausissa liikkuen ja kantaa ottaen.

Metsällä on vahva osuus roolinimistössä, on mäntyä, koivua, kuusta, korppia ja sutta. Nykypäivän luonnonsuojelun voi kuvitella saavan pontta tuosta ajasta, jolloin luontoa todella kunnioitettiin, jolloin niin puulla kuin kaikella elävällä uskottiin olevan sielu. Myös alkuperäiskansojen asemaa ja oikeuksia kerronnassa sivutaan. Metsäsuomalaisten muuttuminen urbaaneiksi nykyihmisiksi on ollut pitkä prosessi. Nyt muinaisen mökin tilalla on kesämökki rapujuhlineen ja tyhjäkäynnilla olevinen vieraineen. Jumittuminen ja kaiken turhuus kertonevat mielen metsästä, jota ei ole hoidettu. Tulevaisuus ei näytä valoisalta. Mihin on maa ja oikeastaan koko ihmiskunta menossa?

Yksinäinen soturi

Mannerheim huolehti siitä, ”ettei Suomi katoa”. Roolissa Helsingin Kaupunginteatterin pääjohtajan tehtävästä hiljattain eläkkeelle siirtynyt ansioitunut näyttelijä Asko Sarkola, joka epäilemättä oli sisäistänyt roolinsa myötäiset sotilaan velvoitteet ”ryhdin, tahdin ja etäisyydet”.

Juha Vakkuri on zoomannut näytelmässään Suomen tasavallan 6. presidenttiin, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi, kun on kestänyt aiemmatkin arviot, jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen myyttisen maansa pelastajan. Suomen teatteriohjaajien ykkösketjuun kuuluva Kari Heiskanen tarkentaa ’ìhminen-Mannerheimiin’. Ja nimihenkilöä tulkitseva Asko Sarkola hallitsee yhtä lailla sumeilemattoman ison ilmaisun kuin hienovaraiset nyanssit. Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. On vastuullinen ja lopulta yksinäinen.

Ohjaajan sanoin tarina etenee ”asia edellä”. Mutta vaikka episodit seuraavat toistaan jokseenkin kronologisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa. Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivatkaan esitykseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu, ja huipputekniikalla toteutettu videointi kuljettaa tapahtumia lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.

Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on hieno näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa. Ristiriitoja ilmentävä dialogi on parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä. Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, Etelä-Suomen teollistajana puhaltaa ilmoille suuttumuksensa laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista sekä hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja perheiden ahdingosta. Ja toisessa ajassa, Wilhelm Keitelina, raivostuneena saksalaisena sotamarsalkkana irrottelee Eero Saarinen

Paljonpuhuva ilme saksalaisen sotamarsalkan Wilhelm Keitelin (Eero Saarinen) kasvoilla. Marski (Asko Sarkola) pysyy tiukantyynenä.

Näytelmässä kahdet muistikuvat täydentävät toisiaan, Mannerheim-muistojen kirjaajan eversti Aladár Paasosen ja nimihenkilön. Enemmän tilaa olisi suonut annettavan vastavoimana maineikkaalle nasevasanaiselle kenraalille Aksel Airolle. Sarkola joka tapauksessa onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista. Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.Tulkitsijan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Roolisuorituksen nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.

Rajua leikkiä

Kun kahdessa edellämainitussa näytelmässä komiikkaa on rajatusti, ei uskoisi sitä löytyvän senkään vertaa näytelmästä, joka käsittelee vankileiriä. Mutta Helsingin Kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä ja vieläpä loistokkaasti. Rooleja tehdään sydänverellä, ja katsomo vastaa – se on niin mukana, että varoo antamasta edes ilmaisun oikeuttamia väliaplodeja.

Vuoden 1918 sota vaati surullisen paljon uhreja, ja miltei puolet heistä kuoli vankileirillä. Suuri osa menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita miehiä, kuutisensataa vieläpä alle 18-vuotiaita. Toistatuhatta ammuttiin, ja 13 446 suomalaista kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi sadat menehtyivät leireiltä vapauduttuaan.

Teloitusten varjossa lavalla hullutellaan kuin viimeistä päivää. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborg, vetoavasti osansa vievä Heikki Ranta (vas.) on valmis esiintymään vankiensa kanssa, jos tarvitaan. Ja näyttelijöinä näyttelijäin rooleissa Martti Suosalo ja Pekka Huotari.

Kahden lahjakkaan teatterimiehen, Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään näyttämöteos on paitsi aihepiiriltään totta, uskottava myös siksi että ketkä paremmin kuin taiteilijat pystyisivät samaistumaan toistensa tuntoihin myös silloin kun puhutaan poikkeusolosuhteista. Niihin joutui mm. komedialle nimensä antanut ”Suomen hauskin mies”, teatterinjohtaja punapäällikkö Toivo Parikka. Jo ennen häntä Isosaaren linnakkeelle, Helsingin ulkosaarelle on päätynyt koko pienen työväenteatterin näyttelijäkunta henkirikoksesta syytettynä. Että Parikka pidätettiin – ilmiannettuna – vasta jälkeenpäin, sitä eivät omat katsoneet hyvällä. Mutta ”petturi” yllättää koko leirin uhkarohkealla asennoitumisellaan ja luovuudellaan. Hän näkee traagisuudessa naurettavuutta, vastakkaisessa asetelmassa tilannekomiikkaa. Naapurinpojat valmiudessa teloituksiin; miten tässä näin kävi? Parikka, jonka roolin vetää täysillä ja rakastettavasti tähtinäyttelijä Martti Suosalo, heittelee huomioitaan ilmaan ja saa nauramaan niin hyvikset kuin pahikset – määrittelyn ollessa katsojan silmässä. Vankileirin komendantti, kapteeni Kalm pyytääkin Parikan porukkaa järjestämään ohjelmaa arvovierailleen. Nälkiintyneet näyttelijät saavat tilaisuutensa – jos onnistutaan, henki saattaa säästyä. Ja parhaansa he tekevätkin. Karkeaa alatyyliä vaikka paikoin mennäänkin, teatterisalissa istuva yleisö tietää, ettei vulgaareinkaan leikki ole mitään, jos sitä peilataan vuoden 1918 tositapahtumiin.

Kapteeni Kalmin roolin vie viileäntyylikkäästi pokerinaama Rauno Ahonen, ”hauskimman miehen” vastavoima. Etualalle nousee kuitenkin Heikki Rannan sisäistämä jääkäriluutnantti Alfred Nyborg. Tämä herkkä nuorukainen taistelee omantuntonsa ristipaineissa. Hän tuntee vangit ennestään, arvostaa heidän lahjojaan ja on siksi valmis rikkeeseenkin, järjestämään salaa heille ruokaa. Kaunis, satuttava roolityö. Ja miehitys kokonaisuudessaan on onnistunut. Näyttämöllä viivähtää historiallisia henkilöitä, siinä valtionhoitaja P.E.Svinhufvud missä Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz. Episodit ovat näiltä osin näytöskappaleen luontoisia, satiirilla kyllästettyjä. Näyttämökuvassa on hyödynnetty puuta ja sen veistoksellisuutta. Puu materiaalina on suomalaisista tuttu ja turvallinen ja kantaa tässäkin kehyksinä – elävän musiikin ohella – tarinaa ihmeteltävästi.

Aikamoisesta alhosta on uuden kasvun täytynyt lähteä liikkeelle, ajattelee katsoja näytännöstä poistuessaan ja kiittää teatteritaidetta, joka ohjaa meidät naurun kautta itkemään vuoden 1918 nuorison ja koko haavoitetun yhteiskunnan puolesta.

Kaarina Naski

Helsingin Kaupunginteatterin kuvat Tapio Vanhatalo

Mainokset

Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Jälleenrakentajien_lapset.ai
Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Jalleenrakentajien_Kuva_Ahti_Rytkönen
Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski


	

Suomalaistaustainen Miriam toimii Yhdysvalloissa paremman maailman puolesta

 

Miriam Heinonen luonnon mahtia ihmettelemässä Argentiinassa. Iguassun (tai Iguazún) putoukset ovat kahden kansallispuiston alueella, Argentiinassa ja Brasiliassa. Kansallispuistot liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuosina 1984 ja 1986.

Miriam Heinonen (s.1977) on amerikansuomalaisesta perheestä, isänsä puolelta Karjalasta, Kurkijoelta. Hän on niitä amerikkalaisnuoria, jotka haluavat toimia paremman maailman – ihmisten, eläinten ja luonnon puolesta. Miriamilla on takanaan kahden ja puolen vuoden komennus Peace Corpsissa, rauhanjoukoissa Paraguayssa, ja vuodesta 2013 lähtien hän on toiminut villieläinsuojelujärjestön Wildlife Conservation Societyn Afrikka -ohjelmassa Bronx Zoossa New Yorkissa.

Peace Corps on Yhdysvaltain hallituksen johtama vapaaehtoisohjelma, jolla on tavoitteena tarjota teknistä apua ja edistää kulttuurista ymmärtämystä ja vuorovaikutusta. Työ liittyy paljolti asemamaan sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen. Aloitteen rauhanjoukoista teki jo senaattori Hubert Humphrey, mutta lainvoimaiseksi perustaminen tuli presidentti John Kennedyn kaudella 1961. Siitä lähtien yli 200 000 yhdysvaltalaista on liittynyt Peace Corpsiin, ja toimintaa on 139 valtiossa.

Miriamin asemapaikkana oli Loma Platan seutu ja Chacon mennoniittisiirtokunta Paraguayssa. Mennoniitit on yksi eurooppalaisperäisistä pietististisistä uskonliikkeistä, joiden elämäntavoissa ja ryhmäkurissa on paljon yhtymäkohtia vanhoillislestadiolaisuuteen. Miriam Heinonen kertoo työskennelleensä mm. alkuperäiskansalle tarkoitetussa terveyskeskuksessa, jossa hän auttoi väestön rekisteröimisessä ko. hoitopisteeseen. Oli myös kierrettävä talosta taloon puhumassa oman sekä ympäristön siisteyden tärkeydestä ja kartoitettava kyläläisten tapoja ja toimia arjessa tarkoituksena säilyttää ja tukea heidän elintapojaan. Perinnekäsitöiden luettelointi ja niiden markkinointimahdollisuuksien tutkiminen sekä kaupankäyntistrategiat olivat keskeisiä työssä.

Kun Loma Platassa toimiva maataloushallinnon haara esitteli paikallista teurastamoa, nuori amerikkalainen koki elämänsä järkytyksen. Yhä hän muistaa muutoin siistissä paikassa tapahtuneen nautojen ajon rampille sähköpiiskoja käyttäen ja koko säälimättömältä vaikuttaneen prosessin samoin kuin sen jälkeen teurasvuorossa olleiden sikojen kiljunnan.

Valistusta saatettiin tarvita monin kohdin, mutta mikä myös oli nuoren naisen mielestä selvästi havaittavissa, oli se että ne alueet, joilla alkuperäiskansat asuivat omilla maillaan, olivat selvästi paremmassa kunnossa kuin lukuisten eri etnisten ryhmien muodostamat asujamistot. Kun ihmiset ovat ylpeitä maasta, joihin heillä on voimakkaat tunnesiteet, se näkyy myös kaikinpuolisessa järjestyksen pidossa. Miriam Heinonen on omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen samaa mieltä monen muun kyseisiä asioita harkinneen kanssa siitä, että alkuperäiskansat pitäisi jättää rauhaan omille mailleen eikä houkutella heitä siirtymään kotikonnuiltaan muualle. Hänelle vuodet Paragayssa olivat ei-niin-helppoja mutta antoisia. Paikallinen väestö oli, vaikkakin ystävällistä, alkuun tosi kummissaan amerikkalaisen esittämistä kysymyksistä. Vastaukset he kuittasivat mahdollisimman lyhyesti ja sivuilleen vilkuillen, mikä kertoi suuresta epäluuloisuudesta. Outoja tilanteita syntyi vaikkapa ruokapöydässä, kun pöytäliinan merkitystä oli vaikea ymmärtää. Vieras pyyhki kerrankin hämillään siihen ensin kätensä ja sitten vielä hikeä niskastaan. ”Hulluja amerikkalaisia tapoja.”

Villieläinsuojelua

Heinosen seuraava pesti on ollut New Yorkissa Bronx Zoossa, villieläinsuojelujärjestön (Wildlife Conservation Society) Afrikka -ohjelmassa. Järjestön pyrkimyksenä on säästää norsut ja ja sarvikuonot sala-ampujilta. Työ on tuettu lailla, ja tähän tilanteeseen on edetty ympäristönsuojelujärjestöjen yhteisin ponnisteluin. Norsunluun ja sarvikuonojen sarvien kauppa, myynti ja osto, on sanktioitu. Suojeluohjelmaa toteutetaan globaalisti, ja Bronx Zoolla, samoin kuin muilla New York Cityn villieläinpuistoilla on siinä keskeinen merkitys. Niissä käy vuosittain 4 miljoonaa ihmistä. Kun Bronx Zoo perustettiin 1800-luvulla, siellä oli runsaat 800 eläintä. Nykyisin eläimiä on 6000 tilavissa aitauksissa 107 hehtaarin alueeella Bronx Parkissa.

Viimeisimmän aiheeseen liittyvän uutisen välitti taannoin Ylen ulkomaantoimittaja Minna Pärssinen. Kahden tuhannen kilon edestä käsinkaiverrettua norsunluuta silputtiin Wildlife Conservation Societyn tempauksessa, jolla kiinnitettiin huomiota norsunluukaupan laittomuuteen. Vientihän kiellettiin maailmanlaajuisesti jo vuonna 1989, poikkeuslupia on pienimuotoisesti vain joillakin Afrikan mailla. Esineet oli kerätty kolmen vuoden aikana poliisin takavarikoissa. Niiden tuhoaminen herätti taatusti ristiriitaisia tunteita – eikä vähiten käsityötaidon ja -taiteen ystävissä.

Kaarina Naski

Suomi on vielä nuori 111-vuotiaan siskonsa rinnalla

 

Oikean Suomen teillä tai niiden varsilla nähdään harvoin karjapaimenia, mutta toisin on, jos Suomi on vaikkapa Argentiinassa. Picada Finlandesa -tien juhlakulkueessa paikalliset karjapaimenet eivät herättäneet hämmästystä, ihastusta pikemminkin.

Suomi on ylpeästi 100 vuotta, mutta moniko muistaa, että maallamme on eksoottisia isosiskoja? Niinkuin esimerkiksi 111-vuotias Colonia Finlandesa Argentiinassa. Ensimmäinen suuri siirtolaisryhmä Suomesta saapui yhtenä Venäjän sortotoimien heijastumana Misionesin maakuntaan Argentiinaan vuonna 1906 Arthur Thesleffin johdolla. Ja kun Colonia Finlandesa täytti sata vuotta 2006, juhlijoina oli väkeä sekä emomaasta että ulkosuomalaisten yhteisöistä eri puolilta maailmaa.

Vielä Argentiinaan menijöitä kerkeämpi puuhissaan oli ollut Matti Kurikka. Tämä Viipurin Sanomien toimittajana värikkään uransa aloittanut teosofis-sosialistinen kirjailija oli ensin perustamassa Kalevan Kansa -nimistä yhteisöä Australiaan 1899 ja katsottuaan yrityksen joltisestikin epäonnistuneen hilpaisi seuraavana vuonna Kanadaan pistämään pystyyn Sointulan.

Huolimatta Kurikan poistumisesta näyttämöltä jäi Nambourin lähelle Brisbanen pohjoispuolelle hänen kannattajiaan viljelemään sokeriruokoa, kuten olivat tehneet jo ensimmäiset maahan tulleet suomalaiset muutamaa vuotta aiemmin. Vuoden 1997 juhlallisuuksissa paljastettiin kuvanveistäjä Martti Väänäsen tekemä muistomerkki, jossa nähdään kohokuvana suomalaisperhe lähdössä Australiaan sekä vuosiluku 1896. Suomalaisten jälkeläisiä asuu ”Finburyn” entisillä mailla edelleen.

Myös em. Sointula Vancouverissa Malcolm -saarella on siis itsenäistä Suomea vanhempi. Kaikkiaan arvellaan noin tuhannen suomalaisen olleen siirtokunnassa eri pituisia aikoja, ja monet jäivät sinne pysyvästi. Suomen taustaisia on sielläkin yhä. Lähdettyään Sointulasta Kurikka ehti perustaa kannattajiensa kanssa vielä yhden yhteisön 50 km Vancouverin kaupungista itään. Se oli nimeltään Webster´s Corner, josta perustaja lähti pian pysyvästi pois, mutta kyseinen siirtokunta on sekin ehtinyt juhlia jo 100-vuotiasta historiaansa.

Pienellä yhteisöllä suuri merkitys

Professori Olavi Koivukangas, joka on tehnyt elämäntyönsä siirtolaisuuden parissa niin Siirtolaisuusinstituutin pitkäaikaisena johtajana Turussa kuin aihetta kirjallisessa tuotannossaan läpikäyden, on luonnollisesti ollut mukana monissa siirtokuntien juhlatilaisuuksissa. Näin myös maalis- ja huhtikuun vaihteessa 2006 Oberassa Argentiinassa Colonia Finlandesan 100-vuotispäivillä. Arvovaltaisten Suomi-vieraiden kärjessä oli ministeri Pertti Paasio, ja matkailijoita tuli myös mm. Brasiliasta, Yhdysvalloista, Sveitsistä ja Espanjan Aurinkorannikolta. Paikallisten voimien ja suurlähetystön yhteistyönä oli valmistettu arvokas ohjelma kansantanssi- ja musiikkiesityksineen.

Iloinen pöytäseurue Colonia Finlandesan 100-vuotisjuhlassa 2006: Floridansuomalaiset Ray ja Arja Heinonen sekä Inga Hohenthal Costa ja Alberto Costa. Inga on Brasiliassa syntynyt toisen polven siirtolainen ja puhuu virheetöntä suomea. Hän vetää kotiseudullaan tanhuryhmää nimeltä Penedon Kansantanssin Ystävät.

-Iltajuhlaan osallistui lähes 1000 ihmistä, kertoo Koivukangas. Erilaisista muistohuomionosoituksista tärkein oli Linnea-muistomerkin paljastaminen. Sen nimisellä laivalla ensimmäiset suomalaiset saapuivat Argentiinaan. Tunnustuksen myöntäminen säveltäjä Arne Ricardo Vuorelle oli niin ikään juhlallisuuksien kohokohtia. Tuolloin 80-vuotiaalle maestrolle luovutettiin Suomen Leijonan Ritarikunnan kunniamerkki, ja hänen Suomi-levynsä julkistettiin. Monipuolisena muusikkona tunnettu Vuori oli tullut hyvin nuorena Suomesta ja edustanut kunnialla suomalaista lahjakkuutta uudessa kotimaassaan.

Vieraille järjestetyillä tutustumiskäynneillä – myös Paraguayn ja Brasilian puolella – valotettiin siirtolaishistoriaa, jossa maanmiehemme ovat omana lukunaan. Koivukankaan mukaan suomalaisten merkitys kaikkialla on ollut suuri silloinkin kun heidän määränsä on ollut pieni, kuten Oberassa – enimmillään se oli 200-300. -He asuivat raivaamansa tien Picada Finlandesan varrella, rakensivat kauppoja, postin ja koulun sekä olivat luomassa ensimmäisiä osuuskuntia Misionesin maakuntaan.

Suomalaiset nimet ja – karjalanpiirakat

Suomalaisesta nimistöstä Etelä-Amerikassa voi törmätä vaikkapa Pentti Sormuseen, Manuel Holopaiseen, Iikka Laulajaan, Jouko Lappiin,Viljo Niskaseen, Eila Ampulaan, Armas Viitaniemeen taikka Hilkka Vikmaniin… Buenos Airesin ulkopuolella on mahdollista piipahtaa Heinosen Rusko -nimisellä maatilalla.

Kansainvälisyys kuuluu Oberan alueella myös lasten arkeen ja juhlaan. Etualalla ulkosuomalaisten jälkikasvua, mutta koko heidän jäljessään tullut lapsiparvi oli yhtä tietoista tehtävänsä tärkeydestä. Kukin heilutti oman maansa pienoislippua.

Rusko viittaa Varsinais-Suomen maakuntaan, eikä kysymys siis liene Kurkijoen Heinosista, joita on ollut useitakinYhdysvaltain siirtolaisten joukossa. Heitä taas edustaa mm. floridalainen Ray Heinonen, joka niin ikään oli Argentiinan juhlissa mukana vaimonsa Arjan ja Rauhanjoukoissa (Peace Corps) Paraguayssa palvelevan tyttärensä Miriamin kanssa. Heinosiin teki vaikutuksen mm. Oberan Kansojen puisto. – Oberassa asuu neljäätoista eri kansallisuutta, kullakin omantyyppisensä talo hienosti hoidetussa puistossa, jossa on myös suuri amfitettari.

-Juhlan upein esitys oli, kun paikallisen koulun kolmasluokkalaiset marssivat lavalle ja lauloivat kansallislaulumme suomeksi!, Ray kertoo. – Ja mittasuhteiltaan jättimäisin valmisteluin tehdyltä illalliselta muistuu erityisesti mieleen loimukalan tapaan grillattu possu. Mutta ykkösenä oli kuitenkin alkupalojen Finnish Empanada. Pikkuiset karjalanpiirakat, toinen täytetty riisillä, toinen perunalla, -Minulle karjalaisena olisi maistunut kolmaskin!

Kaarina Naski

kuvat Olavi Koivukangas

Siirtolaisuusinstituutti

Ray Heinonen

Ulkosuomalaiset merkittävä voimavara isiensä maalle

 

Professori Olavi Koivukangas on Siirtolaisuusinstituutista eläkkeelle siirryttyäänkin omistanut aikaansa elämänikäiselle harrastukselleen. Hän on suosittu esitelmöitsijä ja ahkera kirjoittaja; taaskin on kirja tulossa. Vuonna 2015 ilmestynyt romaani Titanicin kolmas luokka, joka kertoo Titanicin suomalaisista, sai erityisen hyvän vastaanoton, ovatpa muutamat lukijat veikanneet sille tulevaisuutta filmattuna.

-Ihminen tarvitsee sekä juuret että siivet, sanoo professori Olavi Koivukangas määritellessään ulkosuomalaisuutta. Siirtolaiset ovat hänen mukaansa olleet Suomen kansan parasta ainesta, nuoria ja tarmokkaita ihmisiä, jotka etsivät itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta kuin mitä köyhä kotimaa olisi pystynyt tarjoamaan.

-Kuitenkin puolet heidän sydämestään jäi kotiseudulle ja Suomeen. Kokemukseni mukaan kaikilla siirtolaisilla on halkaistu sydän myönsivätpä he sitä tai ei.

Sama tunne kuin ensimmäisillä siirtolaissukupolvilla pitäisi saada Koivukankaan mielestä eläväksi myös perässähiihtäjille.Suomentaustaisten harrastus ilmenee niin sukututkimuksessa kuin vierailuissa suvun entiseen kotimaahan. Tällä ilmiöllä on siis merkitystä myös maamme matkailulle. Asiantuntija näkee ulkosuomalaiset merkittävänä voimavarana sataa itsenäisyyden vuottaan juhlivalle Suomelle ja on havainnut sen epäkohdan, ettei heitä ole riittävästi hyödynnetty esimerkiksi Suomen ulkomaankaupassa ja kulttuuriviennissä.

-Siirtolaisuutta voidaan katsella vakavana asiana siksi, että lähtevä siirtolainen vei mennessään myös syntymättömät sukupolvet, Koivukangas sanoo. -Jos siirtolaisiksi lasketaan ensimmäinen ja toinen sukupolvi, arvioisin, että ulkosuomalaisia olisi nykyään runsas miljoona. Jos lasketaan mukaan myös kolmas sukupolvi, ulkosuomalaisten määrä voisi nousta 1,4 miljoonaan henkilöön, joka sattuu olemaan sama luku, jonka tutkijat ovat arvioineet Suomesta siirtolaisiksi lähteneiden määräksi 1860-luvun nälkävuosista nykyaikaan. Osahan heistä palasi myöhemmin Suomeen.

Professori haluaa korostaa suomalaisten saaneen siirtolaisina hyvän vastanoton eri puolilla maailmaa ja kannustaa siten vastavuoroisen myönteiseen suhtautumiseen meille pyrkijöitä kohtaan.

KN

Kun urheilukin pistää vihaksi

 

Pasa ja Atpo, Eniten vituttaa Suomi. 223 s. Gummerus.

Eihän se oikein salonkikelpoiselta kuulosta tuo kirjan nimi. Mutta tuskinpa on tarkoituskaan. Niille jotka eivät kuitenkaan voi olla sitä lukematta – ja niitä on aiempien v-kirjojen fanittajamääristä päätellen hirmu paljon – löytyy kyllä erilaisia väistökeinoja. Ainahan nimiverbin voi korvata synonyymeillä, joita suomenkielessä toki riittää.

Tekijäparivaljakkoa nyppivät siinä Nokia missä Lappi, siinä muumit missä tangomarkkinat, sauna, mökkeily ja verotietojen vahtaaminen. Ja jotta saataisiin käsitys kaiken hiertämisen kattavuudesta, niin esimerkiksi itsensä etsijät ovat hyvin hyvin yäk.

Erittäin paljon Pasaa ja Atpoa pistävät vihaksi monet asiat urheilussa, jonka tässä olen vetänyt keskiöön ajankohtaisuus- eli yleisurheilun MM-syistä. Sapettaahan se, että ”keihästä ei saada mihinkään, varsinkaan kauas”. Ja oikein sydämestä ottaa lukijaakin, kun hän jää yhdessä kirjoittajien kanssa muistelemaan Paavo Nurmea, joka aikanaan pärjäsi ihan oikeassa lajissa. ”Nykyäänhän meille tulee vain ja ainostaan turpaan.”

Pesäpalloa pitävät kaverukset varsin typeränä lajina eikä vähiten siksi, että se on heidän mielestään väärin kopioitu Pohjois-Amerikan baseballista, kun taas paini on hyihyi -juttu muista syistä: ”Aikuiset ihmiset ähisevät spandekseissa, kunnes toinen ähisee kovemmin.”

Hiihdon kohdalla tarkastelijat sauvovat suoraan Lahden kotikisojen 2001 doping-häpeään ja oikaisevat ihmettelemään, miksi meillä edelleen keskitytään hiihtoon hiihtona, ”eikä laboratoriotyöskentelyyn, kuten vaikkapa Norjassa”. Eikä armoa mäkihypyllekään: jätkät lentelemässä turhan päiten takatukat hulmuten ilmojen halki…

Ja kun vielä ”Ruotsi leipoo meitä joka kerta pataan jääkiekossa” ja voittaa myös maaottelut, niin kyrsiihän se.

Aikamoista kliseiden ilotulitusta on tämä vähemmän korrekti huumoripläjäys, jonka kieleen törmätessään ainakin takavuosien äidinkielen opettaja olisi pyörtynyt silkasta järkytyksestä. Tekstin koristelu alatyylisillä ja voimasanoilla muistuttaa paikoin niitä pyrkimyksiä, joita lastenteatteri toteuttaa omine keinoineen – mutta aina säästeliäästi – pikkuväkeä naurattaakseen.

Mutta summa summarum erilainen rakkaudentunnustus tässä vain taitaa olla kyseessä, käänteinen arvolataus, jota tekijäkaksikko ilmentää jo usean vuoden kokemuksella. Se selviää myös kirjan viimeisestä luvusta: Testaa suomalaisuutesi. Haluatko olla vastausvaihtoehtoja valitessasi ilmiselvästi suomalainen vaiko komeasti ”aika h-tin suomalainen!” Joko vastasit?

Kaarina Naski

Vuosikerran 1947 upeat kultakurkut

 

 

”Äitini pieni, kaltaises ei / olla voi yksikään toinen…”

Mitä mahtoi ajatella poikasopraanon äiti juuri julkaistua levyä kuunnellessaan 1950-luvun lopulla? Epäilemättä hän pyyhki silmänurkkiaan. Kyseessä oli Astrid Gullstrandin sanoittama ja Ellen Heijkornin säveltämä Mor lilla mor suomenkielisenä versiona. Laulumailta Karjalasta kotoisin ollut Impi Ida Airikka oli samaista poikaa odottaessaan laulanut paljon. Ei siis ihme, että Esko Airikka (s.1947) yhä kiittää äitiään ja allekirjoittaa sanat: ”Kauneus kukkain hehkuvien/ ei voi sun palkakses riittää…”

Tämä pikkupoika lauloi itsensä suomalaisten sydämiin Robertinon tyyliin 1960-luvun alussa, eikä vähiten Georg Otsin kanssa yhteisellä äitienpäivälevyllä. Ots tulkitsi laulun Äidin sydän ja Esko Airikka laulun Äitini pieni. -Esko kasvoi Kymenlaaksossa, mutta hänen molemmat vanhempansa Karjalassa, äiti Kivennavan kunnan Raivolan kylässä, kirjaltaja-isä Terijoella. Isänäiti oli saksalais-venäläistä aatelissukua.

Syytä siihen, että pikku Eskolla oli vähintään yhtä kiire laulamaan kuin puhumaan oli myös isässä, Werner Airikassa, jonka korkea tenori pääsi kuuluville niin kotona kuin mm. Terijoen Mieskuorossa. Kun poika oli kolmivuotias, isä vei hänet radioon Markus-sedän lähetykseen. Nostivat jakkaralle, jotta yletti mikrofoniin. Tukka peenalla, silmät kirkkaina, hienoissa henkselihousuissa vetäisi lapsi laulun Jyrrin Järrin jauhinkivet. Sen missä sanotaan, että ”pulp pulp, pulp, puurovesi liedellä jo kiehuupi, jyrrin järrin oi jos pian äidin vakka täyttyisi.” Tuskinpa tietäisivät 2000-luvun lapset, eivätkä tienneet kaikki 1950-luvunkaan lapset, että kysymys oli opettavaisesta työlaulusta. Vesimyllyssähän ne viljanjyvät jauhautuivat puurojauhoiksi. Aihevalinta sopi hyvin yhteen Markus-sedän kaurapuurovalistuksen kanssa.

Vielä tänä päivänä Esko Airikan voi varmimmin tavata esiintymässä. Mantereella tai toisella. Eikä taiteilijalta tarvitse kysyä, mitä laulaminen ja musiikki hänelle merkitsevät. Hän ennättää sanoa sen itse Larin Kyöstin sanoin, jotka Oskar Merikanto sai soimaan: ”Ma laulan, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!”

Robertino siellä, Esko täällä

Italialaiset laulajat kuuluvat maailman valioihin ja yksi heistä on Roberto Loreti, samana vuonna, 1947, syntynyt kuin Esko. Hänet tunnettiin naapurustossaan Roomassa jo 10-vuotiaasta, jolloin hän oli pizzalähettinä, laulavana sellaisena. 13-vuotiaana tästä monilapsisen muurariperheen vesasta tuli tähti – Robertino – yhdessä illassa televisioesiintymisen kautta. Sen jälkeen nousi Robertino -kuume monissa maissa, ei vähiten Suomessa. Etteikö meilläkin olisi kultakurkkuja? Siihen vastasi vakuuttavalla tavalla Airikan Esko, jonka levyttämät napolilaislaulut vuosilta 1961-62 ovat hänen muun tuotantonsa ohella kuultavissa vaikka tältä istumalta mm. YouTubessa; O sole mio, Palaja Sorrentoon… Vuonna 1962 Esko oli Robertinon kanssa samalla lavallakin Linnanmäellä.

-Siellä oli koko hänen italialainen sukunsa, nauraa Airikka haastattelutapaamisessa Suomi-talolla Floridassa. -Itse esiinnyin ns. lämppärilaulajana, pitämässä tunnelmaa yllä ennen varsinaisen shown alkamista.

Esko Airikka edustaa suomalaista talenttia eteläisessä Floridassa. Hän on suosittu esiintyjä erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Kuva on otettu Floridan Karjalaisten 50-vuotisjuhlassa, jossa kuultiin Airikan herkänkaunis tulkinta Aili Runnen säveltämästä ja sanoittamasta laulusta Laps olen Karjalan.

Airikan perhe asui Myllykoskella, jossa pojan lahjakkuus pian huomattiin. Koulutustakin järjestyi. Dir.cant. Yrjö Helkiö ja Eskon isä valmensivat häntä eritoten napolilaisten kansanlaulujen tulkinnassa. Ja sitten mentiin Toivo Kärjen juttusille ja laulamaan. Nauhoitustilaisuus oli Kaivopuiston Studiossa, orkesterissa mukana sen ajan kuuluisimmat soittajat. Kärki sanoi, että Esko oli jo tällä näytöllä Suomen Robertino. Useitakin laulupedagogeja ilmestyi kuvaan – mm. Jolanda di Maria Petris – joka perehdytti samalla oppilastaan italian kieleen. Ja levytykset seurasivat toistaan.

Kilpailun kautta tosin saatiin Suomeen sitten toinenkin Robertino, rovaniemeläinen Matti Hyvönen, joka myös on laulanut koko ikänsä, toiminut paljolti oopperan puolella ja musiikkipedagogina.

Varhaisilta keikoilta on Eskolla muistissa mm. kunnon vanhanajan tehdaspikkujoulut. Myllykosken taajamassa sai parhaimmillaan joka kolmas leipänsä paperitehtaalta, niin että juhlat olivat sitä myöten tosi isot. Esiintyjinä ajan julkkiksia: Siiri Angerkoski, Tauno Palo, Kauko Käyhkö, Eini Kotiranta, Pertti Metsärinteen orkesteri… Ja Esko Airikka.

-Jokseenkin sama tiimi oli remmissä Turun konserttitalossa. Muistan hämmästelleeni, miten hermostunut Siiri oli. Puristeli lakkaamatta käsiään ja totesi, ettei hän koskaan hermoile tällä lailla kameran edessä.

Airikka lauloi

ja Nikula hyppäsi

Yhtä lailla on mieleen jäänyt uudenvuoden konsertti Tampereella – yleisöä 10 000 – ja ensimmäinen oma konsertti; se oli Myllykosken kirkossa, jossa tilaisuuden kruunasi hieno lahja. Laulajatar ja laulunopettaja Anneli Pasonen antoi nuorelle taiteilijalle viulunsa. Sittemmin arvokas instrumentti joutui kuitenkin toisiin käsiin. -Isä oli jossain vaiheessa myynyt sen, ja divarista se päätyi professori Timo Mikkilälle ja korjattavaksi, Esko kertoo. -Ajattelen sitä vieläkin kaiholla ja sen koteloa, jonka pohjalla oli kiinalainen silkkihuivi.

-Myös juhannusjuhla Seinäjoella 1962 on painunut mieleen. Kesken kaiken tuli nimittäin tieto Pentti Nikulan seiväshypyn maailmanennätyksestä 4.94 Kauhavalla! Kyllä siinä fiilis nousi.

Nuori taiteilija hoiti koulunkäyntinsä ”siinä sivussa”. Kansakoulusta jäi ikäviä muistoja, suu pestiin kertaalleen saippualla kiroilun takia, ja lento luokasta oli pikemminkin tavallista kuin harvinaista. Kun vielä ruokajonossa tuli opettajalta isolla lusikalla takaraivoon, opin tien arvostus oli nollassa. Myllykosken yhteiskoulukin meni nopeutetusti, koska Kouvolan varuskuntasoittokunta kutsui. Soitto-oppilas Airikalle osui instrumentiksi käyrätorvi. Sitä hän soitti mm. Rissalassa juhlallisessa valatilaisuudessa, jonne soittokunta lennätettiin Utista. Näin pojalla oli kokemusta rituaaleista jo vuosia ennen kuin oli oma armeija-aika edessä. Hän myös saattoi olla avuksi muusikkoystävilleen, kuten kotkalaiselle Juha Vainiolle, jonka oli tavannut Musiikki-Fazerilla 1961 ja joka oli armeijassa jo kahdesti lykkäystä saaneena 1964. Esko järjesti ainakin pari kertaa suhteillaan kaverille kutsun soittohommiin, jotta tämä olisi säästynyt sen päivän ikäviltä suorituksilta.

Airi ja Esko Airikka Suomi-talon edustalla Lake Worthissa. Pariskunta toimii aktiivisesti tämän amerikansuomalaisten keskeisen harrastus- ja kokoontumispaikan hyväksi. Esko kuuluu talon johtokuntaan, ja Airi osallistuu tarmokkaasti vapaaehtoistyöhön.

-Hyvä tyyppi. Sävelsi mm. Karjalan Prikaatin kunniamarssin, sanoo Esko. Armeijan menoon jo tottuneesta soitto-oppilaasta oli apua myös hänen oman ikäluokkansa, vuosien 1967-68 uusille asevelvollisille. -Neuvoin mitä ja miten pitää tehdä, jotta selviää tupatarkastuksesta, ja kun päivystävä upseeri, yliluutnantti Virkajärvi kysyi minulta eka iltana, että mihinkä Airikka on menossa, vastasin että soittokuntaan, ja hän siihen, että mene vaan, kun kerran pinkat ja punkat ovat kohdallaan. Lisäsi vielä ovelan näköisenä, että joku on varmaan ehtinyt tupaoppitunneissa armeijan edelle.

Vuonna 1968 Esko lauloi varusmiehille suunnatussa lähetyksessä televisiossa SA-Int-68-laulun Mr. Lonely. Hän teki myös keikkoja mm. Tervetuloa aamukahville- ja Laatikkoleikki -ohjelmiin.

Tenori löysi alton

Armeijan jälkeen Esko Airikan elämä oli vähän hakusessa. Työkokemusta tuli kyllä eri aloilta, mutta muutoin ei vielä selvinnyt, että mitä sitten isona, jos ”se mikä laulaen tulee, se viheltäen menee”. Mutta tenorin tavattua alton raittiusseura Kilven kuorossa, merkitsi se yhteisen elämän alkua ja tulevaisuuden kuvioiden selkenemistä. 1968 vietettiin Eskon ja Airin, o.s. Ruusuvaara, häitä. Parin vihki Johanneksen kirkossa piispa Osmo Alaja.

Nuorikko työskenteli Kansallispankissa, ja pankkialalle orientoitui työvuosikseen myös Esko Airikka. Pankkifuusioihin mennessä hän oli ylennyt hankintaosaston toimistopäälliköksi ja jatkoi vielä samantyyppisissä tehtävissä mm. Espoon kaupungilla. Airi taas oli vuosikymmenen ennen eläkkeelle jäämistään Kirkkonummella pankinjohtajana.

Jossain vaiheessa Airikat olivat ostaneet loma-asunnokseen omakotitalon Punta Gordasta Meksikonlahden rannalta. Nykyisin on Atlantin takaisena asemapaikkana Lake Worthin suomalaisalue; ykköskoti on Espoon Sunassa ja rakas kesäpaikka Lohjalla Hormajärven rannalla.

Ison meren takana on hyvä, mutta toisaalta, mitäpä valittamista olisi myöskään omassa piilopirtissä Suomen kesässä Lohjalla Hormajärven rannalla…,

Että mihin ne Eskon laulut jäivät. Eivät ne ole jääneet mihinkään, vaan kulkevat aina mukana. Milloin kuorolaulun milloin omien esiintymisten muodossa. Mm. Radion sinfoniaorkesterin kuorossa hän on laulanut vuosikausia. Lumilintukautena Floridassa Eskoa pyydetään tiuhaan esiintymään. Vakiolijat tietävät mitä on tulossa, mutta satunnaisille turisteille on mieluisan yllätyksen paikka kuulla suomalaista mestarilaulajaa milloin missäkin gaalassa tai vuosijuhlassa taikka Pyhän Andreaan luterilaisessa kirkossa. Kun esimerkiksi Händelin aaria Largo soi hartaan ylevänä Esko Airikan tulkitsemana, suomalaiset kuulijat Yhdysvaltain maaperällä ovat silminnähden ylpeitä maanmiehestään. Tai kun laulaja vaikuttavan melodian myötä kertoo olevansa ”laps köyhän kauniin Karjalan”, niin kyyneleet ovat herkässä kaikilla. Tänä Suomen 100- vuotisjuhlavuonna tulee Esko Airikalla täyteen 70 vuotta (10.6.). Kuka se sanoikaan, että armoitettuja ovat ne, jotka laulavat ”sun iltasi tähtihin”?

Kaarina Naski