Kalastaminen sujuu naisiltakin – kalajuttuja kertovat mieluiten miehet

Syönnillään on, osa 5

Kannattaa asettaa kyseenalaiseksi väite, jonka mukaan tyttö kalassa olisi mukamas outo lintu. Päinvastaista todistaa mm. tuore lehtiuutinen Ruokolahdella iskukoukkuun jääneestä 15,5 kilon hauesta. Pyynnissä Sarajärven jäällä oli vahvalla henkilökohtaisella panoksella mukana – pilkkireikää suurentamassa ja vonkaletta väsyttämässä – Arja Nenonen, Hannu Nenosen vaimo ja vakituinen kalakaveri.

   Joku irvileuka saattaa tässä kohdin muistutella mieliin vuosien takaista Ruokolahden leijonaa, jonka olemassaolosta todistusaineisto oli vähintäänkin puutteellinen. Nyt puheena olevasta tapahtumasta sen sijaan julkaistiin (Iltalehti 23.3.) monta kuvaa, ja yhtenä todistajana oli talon komea lähes 14-kiloinen kolli, jolle varmaan hyvän kalaonnen myötä aukenivat ne oikeat kissan päivät.

   Ja sekin tiedetään, että Ahvenanmaan kookkain hauki on ollut yhtä iso kuin em. ruokolahtelainen ja naisen pyytämäksi merkitty. Toinen vähän pienempi taas on kirjattu Posiolla kuusamolaisen naisuistelijan nimiin. Tämä siis selvä, mutta varmemmaksi vakuudeksi vielä erään Arin kokemukseen perustuva lause: ”Kyllä, naiset ovat kovia ja taitavia kalamiehiä!”

Tässä on nätti Kanadan tyttö Kristina nätin hauen kanssa. Kalastaminen on kaikkien Thunder Bayn Kemppaisten yhteinen harrastus, ei ainoastaan miesväen. Kesää odotetaan nyt hartaammin kuin muina vuosina, sillä Thunder Bay on koronan kannalta ollut ”hot spot”; tartuntamäärä on nelinkertainen verrattuna maan muiden alueiden lukuihin.

Se tuli kortteikosta, iski vahvasti ja veti

Varsin luottavainen käsitys naisista kalastajina on myös Suomen nuoriin lupaaviin kirjailijoihin lukeutuvalla Itä-Lapista kotoisin olevalla Juhani Karilalla, jonka teoksessa Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019) on päähenkilönä nainen, Elina Ylijaako. Tarinassa sekoittuvat jännittävällä tavalla vanha ja uusi, mytologia ja nykypäivä, luonto ja siinä alati paikkaansa etsivä ihminen. Tarinan alussa viitataan onnettomaan tapahtumasarjaan, joka on johtanut siihen, että Elinan täytyi saada hauki ylös lammesta joka vuosi ennen kesäkuun 18. päivää. Seuraavassa pieni poiminto naisen ja hauen eräästä mittelöstä:

Että pienelläkin hauella voi saada ison kirjallisuuspalkinnon, siitä on osoituksena Juhani Karilan oheinen teos, joka tuotti saajalleen Kalevi Jäntin palkinnon ilmestymisvuonnaan 2019. Lappilainen ilmapiiri, myyttiset hahmot keskellä ainutlaatuista luontoa ja nykypäivän ongelmia – koulukiusaamista myöten – siinäpä sitä on saalista yhdelle lukuretkelle. Ja murre koukuttaa. -Kannen kuva Arla Kanerva

”Nyt hauki kävi kiinni. Se tuli kortteikosta ja iski vahvasti ja veti. Sillä oli uusia voimia, mutta Elinalla oli uusi siima. Hän alkoi kelata kalaa rantaan. Hauki potki, mutta sen vastusteluilla ei ollut mitään vaikutusta. Sitten hauki alkoi syödä uistinta. Se levitti kitansa ammolleen ja haukkasi vaapun ensin puoliksi, sitten kokonaan suuhunsa, Elina kelasi nopeammin. Hän yritti pitää siiman kireällä, mutta hauki oli kyltymätön. Se potkaisi lisää vauhtia ja ahmi perukkeen. Nyt koko murhaava pyytö koukkuineen päivineen oli kalan sisällä. Enää paljas siima. Hauki puraisi, naps, ja se oli jo kolmas kerta sinä päivänä, kun hauki pakeni ja katosi lammen rusehtaviin kerroksiin.” Karila käyttää teoksessaan myös Lapin kieltä niin taitavasti ja rikkaasti, että sitä moni köyhemmältä murrealueelta kotoisin oleva lukija taatusti ihailee, kukaties kadehtiikin. Näkit ja taruolennot ovat kirjassa luontevasti mukana. Hauki ei ole ihan tavallinen hauki ja muitakin kummajaisia on, esim.:”Hattaralla oli kauhiat voimat. Minua se otti raivelista ja nakkasi ojjaan ko kepakon. Nakkeli se muitaki – – – Rekkakuski tuli siihen. Se sano että ei ole ikinä nähäny että tuolla lailla hoietaan potilasta, hypitään päälle. Met huuettiin että se on hattara. Ei se sitä tajunnu.”

Tekevälle sattuu

Mutta mitä tulee kalajuttuihin, niitä varten on miehillä selvästi isommat taskut kuin naisilla, ja monista on niiden myötä kehittynyt suosittuja tarinan iskijöitä. Kanadalaisella Kalervo Kemppaisella esimerkiksi on yhteisiä muistikuvia isojen ja pienten kalakaverien kanssa. -Perheen pojat olivat 10- ja 7-vuotiaita, kun ajettiin kerran sunnuntaina kalaan Dog Riverille, Koirajoelle, n. 80 km länteen Thunder Baystä, hän kertoo. -Siellä on sivuhaara, josta sai isoja haukia, parhaat toista metriä. Riittävästi saatiinkin. Kotimatkalla sitten, kun tultiin suoralla kohtaan, jossa oli järvi vasemmalla ja iso suo oikealla, nähtiin tiellä jotain kummallista. Piti pysäyttää auto. Siinä me koko perheen voimin ihmettelimme mustaa puolitoista metriä korkeaa ja koko tien levyistä ”ufoa”. Lähemmässä tarkastelussa selvisi, että kyse oli käsittämättömästä määrästä mustia kärpäsiä tai mäkäräisiä. Äkkiä autoon ja ajamaan läpi siitä pilvestä. Mutta unohdin sammuttaa tuulettajan, sillä seurauksella että auto oli parissa sekunnissa täynnä pieniä verenimijöitä. Poikien arvio oli silloin ja vielä vuosienkin päästä, että niitä oli ”ainakin miljoona”…. -Kerran taas kaaduimme erämaajoella kanootilla. Ei siinä mitään, saimme itsemme ja kanootin rantaan, ja sukeltamalla löysimme kolme neljästä virvelistä. Onneksi oli vieheboxin kansi ollut kiinni, niin että sekin löytyi kellumasta noin kilometrin päästä.

On hienoa päästä merelle ja pyynti on aina seikkailua, mutta kaloista voi nauttia myös esteettisesti, minkä voi hyvin päätellä tästä floridalaisen kalamiehen Jorma Huttusen laatimasta tyylikkäästä asetelmasta. Isoimman, boniton hän leikkaa syöteiksi. Yellow snappers, nuo viisi, ovat hänen mieleisiään, vaikkakin nyt kuulemma hieman pienenlaisia, herkkuja joka tapauksessa. Kulinaarinen puoli onkin sitten kolmas tärkeä asia. -Saaliin tuojan on hyvä omata tai opetella myös kokin taitoja, sanoo mies, jolla ilmiselvästi on nekin hallussaan.

   Entäs se päivä ja loppukesän tarina Connecticutista, kun Heinosen Kauko oli tuonut tapansa mukaan veneeseen oman istuimen, korkeahkon puutarhatuolin. Siinä hän mieluisessaan asennossa ja kauniissa järvimaisemassa keskittyi kalastamiseen kaikessa rauhassa veljensä Rayn kanssa. Kunnes vesihiihtäjää vetävä vene kaarsi äkisti ohi liian läheltä ja liian kovaa – rajoituksia rikkoen. Häiritty paatti sai lainekeinussa niin kovat vauhdit, että Kauko suistui veteen tuolineen päivineen. Miten kävi? -Ensin tuli näkyviin tupakka-aski ja sytkäri, sitten Kaukon käsi, jota seurasi pyyntö: ”Vejä rantaa, mie mään siun saunaa lämmittelemmää!” Ray kertoo, että rantaan päästiin, mutta oman aikansahan se vei lämmittely, kolmisen tuntia, ennen kuin velipoika tokeni niin paljon, että pääsi kotiin lähtemään. Lainavaatteissa. Ja Ahdin saaliiksi jäivät niin onki kuin puutarhatuoli. Ikimuistoinen mutta kalaton kalareissu!

Kaarina Naski

Nappaa, nappaa, mutta pitääkö kalamiehen pelätä kummituksia?

SYÖNNILLÄÄN ON, OSA 4

Monella on vielä elämän illassa muistissaan jokunen lapsena tehty kalastusretki, hauska tai jännittävä kokemus. Sellaisen myötä mieleen puikahtaa myös kalakaveri, isä, vaari – miksei äitikin, isoveli tai paras ystävä. Läheiset ihmiset kuuluvat usein niihin tärkeisiin muistikuviin, joita kannamme mukanamme läpi elämän.

Ei tarvitse kalajuttua kertoessaan käsiä levitellä. Eetu valitsi juuri syliin mahtuvaa kokoa.

Joihinkin reissuihin on saattanut liittyä myös hieman pelkoa. Kauhavalta kotoisin oleva eräkirjailija Päiviö Kangas on kertonut (Kalavetten vietävänä, Otava 2012), miten pikkupoikana uskaltautui ongelle vähän kauemmas kotirannasta hylätyn rakennuksen, Luumyllyn rantaan, vaikka sanottiin, että siellä kummittelee. ”Yksin en tänne tulis, mutta Jussin kans yhdes ollaan käyty ongella. Emme silloin pelänneet, vaikka Jussin isoveli Elias kertoi, että kummitukset kalistelee luita.” Tällä nimenomaisella kerralla on kuitenkin houkuttimena se, että Jussi on kertonut saaneensa samalta paikalta komeita särkiä. Aina välillä tuleva kirjailija vilkaisee peloissaan myllyä, mutta kun alkaa näppiä, kummitus unohtuu. ”Kala tulee, oikein painava kala! Heilautan sen töyrään heinikkoon ja ilmassa sen jo tunnistan; ei ookaan särki, pelkästään ahven. Pistää vihaksi.”

Kaksi kovaa poikaa Kanadasta ja iso kala kolmantena. Kalervo Kemppainen on kalamiehiä ja pojanpojasta Jounista on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen

 Mutta kun paikalle osuu Alapiini, tuttu suutari, rupeaa moni asia kirkastumaan. ”Kysyn, miksi se vetää onkea pitkin jokea. Se sanoo, ettei se ookaan onki, vaan uistin, näyttää mahdottoman suuren hauen ja kertoo vielä, että joes ui isompiakin, viisikin kiloa”. Poika ihmettelee, koska ei niin suuria haukia ole, mutta ei kumminkaan sano vastaan, Alapiini on sentään uskovainen. Lisäksi se väittää ahventa paremmaksi kuin särki. ”Taaskaan en usko, onhan särki kiiltävämpikin…”  Sinä päivänä oppia tulee paljon kaloista ja oikean kokoisista koukuista, ja kotona vielä äiti tarjoaa lättyjä hillon kera ja sanoo: ”Kun viettää aikansa kalassa, säästyy monelta muulta pahalta.”

Minun isoisäni oli Kalapappa

”Minun isäni isä oli Kalapappa, vaikka hänen oikea nimensä oli Juho”, aloittaa puolestaan Kainuun ja Savon erämaista ja kalavesistä kirjoittanut Veikko Rissanen erään luvun kirjassaan Kuikka kutsui järvelleni (WSOY 2001). Pappa oli kertojan mukaan vähäpuheinen mies, joka usein tutki isoa ja raskasta kuvaraamattua. ”Suurissa sivunkokoisissa kuvissa näkyi Jumala, vanha ankaran näköinen ukko. Eikä Kalapappakaan kovin lempeä ollut: kun pikkupoikana yritin jotain lauluntapaista, niin pappa mojautti takaapäin tupakkapussilla päähän.” Lauluhalut sellainen vei, mutta kalastuksesta on paremmat muistot. Isoveli Martti oli Kalapapan vakituinen soutumies. Pyynnissä oli aina vähintään viisi särysverkkoa. ”Lähdimme järvelle aamuseitsemältä. Nostimme verkot harvasta kortteikosta, josta pyydyksiin oli yöllä käynyt särkiä, ahvenia ja jokunen pieni haukikin. Saaliin määrä pysyi vakiona: noin kaksikymmentä kalaa. – – -Kalat pantiin tuohikonttiin, kalojen päälle havuja kärpästen takia ja kontti kiven taakse pimentoon. Pitkän tauon aikana pappa söi eväspalasia niin kuin mekin ja sitten hän painautui varjopaikkaan lepäämään.” Lukija voi aistia lämpimän turvallisen muistikuvan, jota täydentää vielä myöhemmin toteamus: ”Iltaruuaksi oli sitten maitoliemeen keitettyä kalasoppaa, joka ilta, koko kesän.

-Nyt nappas, sanoi Akseli ja otti oikean kuvausilmeen ja -asennon!

Muistoista paras

Mäkihyppääjätähti, urallaan mm. viisi olympiamitalia ja maailmanmestaruuksia voittanut Matti Nykänen (1963-2019) oli suomalaisten mielissä ainainen vetoava pikkupoika – myöhemmistä kyseenalaisista edesottamuksistaan huolimatta. Tätä tulkintaa tukivat ilmeisesti Matin omatkin aatokset, sillä elämänsä parhaaksi muistoksi hän nimesi sen, kun oli 8-vuotiaana isänsä kanssa kalassa. Matti oli myös tunnettu persoonallisista mietelauseistaan, joista yksi kuului: ”Kun ihminen nukkuu, silloin ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.”

Itä-Lontoon Suomi-koulun nettisivulla 4-vuotias Aaron kertoi havainneensa elämänkokemuksellaan – toistaiseksi vielä varsin lyhyellä – pari asiaa, jotka menivät ylitse muiden: onkiminen ja syöminen.

Aaronin hengenheimolaisia löytyy ainakin Etelä-Dakotasta Yhdysvalloista. Sikäläinen perheenäiti oli Fox Newsin mukaan vienyt lapsensa tutustumaan museoon, jonka alueella oli onkimiseen houkuttava lampi. Kaikki kyseisen perheen kolme pikkupoikaa kokeilivat onneaan, ja kalan sai kukin. Äiti otti kalamiehistä kuvan, mutta huomasi vasta kotona sitä katsoessaan, että siinä missä kaksi isompaa poikaa pitelivät sylissään saaliitaan, oli pikkuisin vesseli laittanut fisun pääpuolelta roikkumaan suuhunsa. Poika ja kala suukottamassa toisiaan. Ei paha!

Sitä ei em.  juttu kerro, kuuluiko äiti mahdollisesti horoskooppimerkiltään Kaloihin, mutta toisaalla väitetään, että Kala -äitien lapsilla ei ole koskaan tylsää, koska äiti pystyy samaistumaan lastensa leikkeihin, menemään mukaan ja jopa vauhdittamaan jälkikasvunsa mielikuvitusta.

Tässä ollaan vasta menossa kaloja narraamaan, pilkille. Mutta mikäs kun on juuri koeajossa olevat sukset, ja kalakaveri huolehtii välineistä. Jos haluaa tehdä kalastajana vuosiennätyksen, on viisainta aloittaa jo talvella, tuumii Nikke kuultuaan, että yksikin Topias onki yhdessä mumminsa kanssa sata kalaa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Ja nyt tarvitaan jo enemmän!

Mikä lie ollut horoskooppimerkiltään se äiti, jonka poika paljasti kouluaineessa äidin grillanneen lomalla paljon makkaroita. Ja syöneen itse ne kaikki. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Kaarina Naski

(Kuvat eivät liity jutun kertomuksiin, vaan elävät omaa elämäänsä samassa hengessä.)

Osaa se lohi juoksuttaa kirjailijaakin

Syönnillään on, osa 3

Osaa se lohi, kun sikseen tulee, juoksuttaa kirjailijaakin!  Antti Tuuri kertoo teoksessaan Tenoa soutamassa (Otava 2009), miten hän – päästyään hiekkasärkän rantaan kiireellä ajetusta veneestä maihin – juoksi vapa kädessään kalan viemänä rantaa alaspäin.

 ”Se ei käynyt pinnassa, mutta pyrki edelleen alajuoksulle, merelle. Särkkää riitti juostavaksi, sain kalan kääntymään ja lähtemään ylöspäin. Pian oltiin veneen luona ja mentiin sen ohi. Mauri tuli perässä haavin kanssa, väitti kalan mahtuvan siihen; en ehtinyt kysyä, mistä se sen näkemättä tiesi. Meno oli nyt hiljentynyt, jäin paikoilleni ja kelasin kalaa rantaan päin.”

SAMA KALASTAJA, ERI REISSU, ERI KALA
Tämä Lapinkuva ei ole samalta Tenon reissulta, josta jutussa on puhe, vaan siinähän poseeraavat ilmiselvästi Antti ja hauki. Tuuri tunnetaan menestysromaaneistaan, niin Pohjanmaa -sarjasta kuin Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinoita kuvaavista Äitini suku -kirjoista. Kirjailijan laaja-alaisuudesta todistaa hänen uusin tuotantonsakin, mutta yhtä lailla siitä ovat osoituksena hänen vakuuttavat eräkirjansa. -Kuva Ville Terho.

 – Pitkällisen kamppailun jälkeen, johon sisältyi vavan nostelua ja laskua ja siiman kelaamista, nähtiin jo vonkale kirkkaan veden läpi matalan reunassa. Kirjailijan pyyntikaveri, pohjoisen kokenut kalamies Mauri arveli sen olevan viisikiloinen. ”Se ryntäsi vielä kerran, mutta vaipui sitten ja tuli halkona haaviin. – – – Lohijalka se oli, alaleuka jo koukuksi kasvamassa, kaunis kirkaskylkinen kala, jonka kyljissä vielä oli muutama Jäämeren täi.” Tarina päättyy tunteisiin vetoavasti. Mauri nousi ja kätteli, onnitteli kalan saamisesta. Myös Tuuri osoitti arvostuksensa. ”Onniteltiin toisiamme kauniista kalasta.”

   Kyseisessä episodissa tulee hyvin näkyviin paitsi sen merkityksellisyys kokijalleen, myös sen kuvallisuus, joka taipuu vaivatta välitettäväksi. Teoksessa on korostamatonta, kuin ikiaikaista runollisuutta, Tenojoen ja Lapin kesän valon vetovoimaa. Lukija näkee kirjailijan seisomassa jokirannassa katselemassa pilviä ja sateen merkkejä niissä: ”puuskittaista tuulta joka tuli joelta viistosti, kääntyi jokirannan töyräillä yläjuoksulle päin, virtaa vastaan, ravisteli tunturikoivikkoa ja rannan saraheiniä, sai matalat kukat väräjämään viluisina…”

Ihmettelen

Edelläkuvatunlaisen tai sen kaltaisen luontoon sulautumisen tunteen voi varmaan moni kalastukseen viehtynyt jakaa, mutta Antti Tuurilla on aiheesta muutakin sanottavaa. Sen hän on valmis lausumaan vaikka kaikkien kiireittensä keskellä; syntymässä on parhaillaan teos omista kuudella vuosikymmenellä lehtiin kirjoitetuista kolumneista nimellä Elämä on ihanaa Pohjanmaalla. Tuoreessa sähköpostiviestissä kirjailija kertoo kalastaneensa koko ikänsä. – Ensin Kauhavanjoesta kiiskiä, sitten Lappajärvestä haukia, muikkuja ja mateita, myöhemmin jalokaloja Kuusamon ja Lapin virroista ja järvistä. Kanadassa olen pyytänyt basseja ja taimenia, Kuolan niemimaan vesistä taimenia ja lohia. Saalista olen ottanut sen verran minkä ole syönyt.

   Ja sitten siihen tärkeään pointtiin. Tuuri on kirjoittanut pyydä ja päästä -kalastusta vastaan, koska hän pitää sitä pyydä ja rääkkää -kalastuksena. -Sellainen olisi kiellettävä lailla, hän toteaa nytkin painokkaasti. -Ihmettelen ihmisiä, jotka ovat niin etäälle vieraantuneet luonnosta, että nauttivat eläinrääkkäyksestä, jota catch and release -kalastus pelkästään on.

Täysin samaa mieltä

Floridansuomalaisella Ray Heinosella on omakohtaisia kokemuksia Tuurin mainitsemasta pyydä ja päästä -kalastuksesta. Ja yhtälainen on myös jälkipuinti.  -Silloinen naapurini Connecticutista ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan kalaan merelle charterveneellä; kuusi miestä tarvittiin ja yhtä puuttui. Suostuin, kun hintakin oli vain 150 taalaa ja tippi päälle (tosiasiassa kallis reissu, mutta luulin että vielä kalliimpi). Paatissa jokaiselle osoitettiin tuolit katoksen alta, jossa istuttiin vierekkäin kuin elokuvateatterissa. Apumiehet ”mates” laittoivat syötit koukkuihin ja onget veteen, ja meille kerrottiin, mikä onki kuuluu kenellekin. Jos kala iskee, niin siitä vain vetämään sitä ylös. Iski se minun onkeeni kaksikin kertaa, mutta mate hinasi sen ensin veneen viereen ja antoi sitten vasta ongen minulle. Sama kaveri irrotti taas kalan irti koukusta, jonka jälkeen sai jos halusi otattaa – eri hintaan – itsestään valokuvan kalan kanssa. Sitten kala heitettiin takaisin mereen. Kuulemma catch and release on herrasmiesmäisempää kuin pitää kala ja syödä se.

Kalamiehen kaveri on toinen kalamies. Nämä kaksi, Risto Pirttikangas ja Ray Heinonen (oik.) vuosien takaisessa kuvassa näyttävät varsin tyytyväisiltä saaliisiinsa. Eikä puhettakaan, etteikö kaloja syötäisi.

   Ray kertoo lähteneensä kotiin ilman kuvaa, kalaa ja edes kalan hajua. Yhtä puhtoisina palasivat reissulta muutkin. -Olinpahan herrojen kanssa kalassa, yksi kerta riitti oikein hyvin. Päätöstäni tuki edesmenneen hyvän kaverini, Einon, teoria asiasta. Kalastaa saa vain, jos haluaa kalan syötäväksi. Jos sitä tekee vain huvikseen ja heittää saaliin takaisin, niin se on eläinrääkkäystä ja syntiä. Uskovaisen miehen ajatteluttava ja arvostettava mielipide.

   Ray on sukutaustaltaan Kurkijoen Heinosia, ja kalastuksen ja metsästyksen tiedetään olleen Kurkijoella arkipäivää. Ammattikalastajia oli Laatokalla vain muutama, mutta useimmat kalastivat kotitarpeiksi ja vähän naapureillekin. Tuskinpa olisivat esi-isät voineet edes kuvitella em. vastenmielistä näytösluonteisuutta.

Kaarina Naski

————————————————————

Knoppikysymys

Tierääkköös, missääs maas on julumimmat hait?

-Noo, eiköös nua oo Australias.

-Eihä ne ny toki maas ole, vaan veres!

————————————————————

Haukia, kuhia ja susia

Syönnillään on, osa 2

Kalervo Kemppainen (vas.) ja Peter Karttunen edustavat isoa väestöryhmää, kelpo kanadansuomalaisia Thunder Bayssä, noin 110 000 asukkaan satamakaupungissa, Yläjärven rannalla Ontarion provinssissa. Kaupungin asukkaista arviolta 10 prosenttia on suomalaista alkuperää. Kuva on otettu Bay Streetillä, eikä sattumalta, sillä tämä näkymä on pitkältä ajalta tuttu seudun suomalaisille. Nyt vain aika on tehnyt tehtävänsä. Enempää Finlandia Club kuin kuuluisa Hoito -ravintola eivät ole enää suomalaisten omistuksessa. – Thunder Bay tunnetaan ”vanhassa maassa” Seinäjoen ystävyyskaupunkina.

Kalastuksesta kiinnostuneet tietävät, että samanhenkisiä ihmisiä on tosi paljon ympäri maailmaa. Sen voi päätellä siitäkin, että kalajuttuja suorastaan tulvii näkökenttään ja kuuloetäisyydelle. Jotkut kävelevät vastaan Kanadasta asti, niin kuin Thunder Bayssa asuvien Pekka/Peter Karttusen ja Kalervo Kemppaisen tarinat. Pekka esimerkiksi on saanut reissuillaan paitsi haukia, kuhia ja järvirautuja myös kolme sutta. Tehkääpäs temppu perässä!

Kokkolassa syntynyt, mutta Lieksassa isovanhempiensa luona kasvanut Karttusen Pekka muutti isänsä luo Kanadaan koulupoikana, jatkoi opintojaan, valmistui lentokonemekaanikoksi ja hankki yksityislentäjän lupakirjan. -Meillä oli isän kanssa pieni Piper J 3 lentokone, jota pidimme kesällä ponttoneilla ja talvella suksilla, ja sillä koneella käytiin usein kalassa, hän kertoo. -Siihen aikaan täällä sai susista 25 dollarin tapporahan; kerran niitä oli järven jäällä kolme ja onnistuin ampumaan ne kaikki. Lentokonebensan hankinnassa siitä rahasta oli iso apu.

Kun entistä poikaa oikein kiukutti toisen kalansaalis, sanoi hän pokkana: ”Tulishan noita jos joutas olemaan…”

   Koulun jälkeen nuorimies oli töissä lentoyhtiöllä, joka huolehti siitä, että Pickle Laken kalan käsittelylaitoksessa riitti materiaalia. Tuolloin hän sanoo nähneensä niin paljon kaloja, ettei olisi uskonut sellaista määrää olevan olemassakaan. Laitokseen lennätettiin vuodessa noin miljoona paunaa intiaanien pyytämiä kaloja. Karttunen työskenteli pisimmän ajan työurallaan Kanadan arktisilla alueilla. -Siellä oli mahdottoman hyvät kalapaikat, ja jos matalalla lennettäessä näkyi kirkkaassa vedessä kaloja, laskeuduimme tundralle Twin Otter -koneella, joka oli varustettu isoilla erikoispyörillä, mies kuvailee. – Saimme arctic char -kalaa (nieriä, rautu). Se on lohen kaltainen, matkaa jokia alas kesäksi mereen syömään – talvehtiakseen sitten taas järvessä. Luoteisterritorioissa Kanadassa jäät alkavat sulaa vasta heinäkuussa, jolloin kalat tulevat mereen, ja kun ne ryhtyvät vaeltamaan jokia pitkin takaisin elokuun alkupuolella, ne ovat parhaimmillaan. Suurin tuolloin saamani kala oli 12-paunainen.

Jokisuut mustanaan kalastajia

-Kerran kalamies, aina kalamies, tuumivat niin Karttunen kuin ystävänsä Kave (Kalervo) Kemppainen, jotka molemmat ovat kalan perään siellä, minne kulloinkin ovat lennähtäneet. Kummallekin ovat nimittäin myös kesämaan Floridan maisemat ja vedet tulleet tutuiksi. Mutta vähänkö on kiva muistella kalaisia reissuja missä hyvänsä samanmielisten kanssa, päivitellä ja joskus myös kehuskella.

Milloin on Kave pojanpoikansa Jounin kanssa haukikalassa Lake Superiorin rannalla milloin pojan perheen maisemissa Cloud Lakella kuhia ja basseja narraamassa tai Karttusen Pekan kanssa siikoja nostelemassa. On sitä saalista tässäkin hauessa.

   Ennen Kanadaan lähtöä 1968 Kemppainen asui Espoon Lintuvaarassa, mutta suvun alkujuuret ovat Kainuussa. Uudessa maassa hän työskenteli saman paperitehtaan metsäosastolla 41 vuotta. Riitta -vaimo teki työuransa mm. Lehdon kirjapainossa ja Suomalaisessa kirjakaupassa postitoimiston hoitajana. Toinen perheen pojista päätyi myös paperitehtaalle opiskeltuaan välinehuoltajaksi (instrument technician) ja toinen toimii kunnallisena terveydenhoitajana Thunder Bayssa. Kalastus on koko perheen harrastus niin Kemppaisilla kuin alueen asujamistolla ylipäätään. -Täällä on kaksi suurta kalastustapahtumaa, Kave kertoo. -Ensin kun smeltit nousevat Lake Superiorista jokiin kutemaan. Sirkus alkaa yleensä noin 10 aikaan illalla. Jokisuut ovat aivan mustanaan kalastajia. Siinä kun ei tarvita kuin pienisilmäinen haavi – mitä pitempi varsi sen parempi. Smelt (kuore, norssi) on lohen sukuinen 10-20 senttimetrin pituinen. Viime keväänä saimme kaverin kanssa sen verran, että tässäkin talossa syötiin smelttejä yhdeksässä perheessä! Sitten on se viikonloppu, kun kuhan kalastus alkaa. Silloin kaikki veneen omistajat lähtevät kalaan, ja USA:n puolelta tulee vielä saman verran lisää.

Kielletty mikä kielletty

Metsäteollisuuden alkaessa koneistua Kanadassa syntyi uusia metsäteitä satoja kilometrejä. Samalla aukesi uusia erämaajärviä kalastajille, mutta toisaalta maa- ja metsäministeriö sulki joitakin alueita. jolloin teiden varsilla oli Pääsy kielletty -kyltit. Ne eivät kuitenkaan koskeneet intiaaneja ja luvallisia malmin etsijöitä.

Ei tarvitse kuvaajan pyytää Jounia hymyilemään. Etteivät vain hymyilisi kaikki kolme!

Em. ajoilta on Kemppaisella muistissa jännittävä kalastusretki. -Kaverini Pentin oli määrä hoitaa tällainen kaikki portit avaava lupakirja, ja eipä sitten muuta kuin neljä miestä kahdella ”trokilla” veneet mukana kalaan. Miten sattuikaan virolainen riistapoliisi Russel Maa liikkumaan samaan aikaan alueella, ja juuri kun olimme saneet vedetyksi veneet metsän läpi rantaan, hän käveli paikalle ja kyseli, että niin kiirekö oli, että ette huomanneet kieltotauluja. Pentti näytti korttiaan todistukseksi siitä, että laillisella asialla ollaan. Mister Maa katsoi tiukalla ilmeellä meitä ja sanoi Pentille, että ”jaahas, ja nämä kolme kaveria ovat sinulla kiven kantajina?” Antoi 20 minuuttia aikaa raahata veneet tielle ja häipyä. Muuten paukahtaisi sakot kaikille.

   -Reilu päätös, toteaa Kave näin jälkeenpäin, ja kasvoille leviävä virnistys kertoo, että kyseinen reissu on hyvinkin muistelun arvoinen!

Kaarina Naski

—————————————————————————————————————————————

Monenlaista tuuria

”Meilläpäin jäät lähtevät noin viikkoa ennen pilkkijöitä”, sanotaan Keski-Suomessa. Ei ihme, vaikka tätä myötäiltäisiin myös Kotkassa, josta oheinen kuva. Tältä talvelta pilkkiminen tosin on vasta vauhdittumassa, mutta laji sinällään kuuluu olevan nosteessa, eritoten nuorten keskuudessa. Korona-aika on osaltaan yllyttänyt perheitä yhteisiin harrastuksiin. – Kuvan otti Pekka Javanainen.

Jollei joku usko, miten suosittu ja monitahoinen harrastus kalassa käynti on, niin kannattaa kurkistaa mm. Kalastus.comin tai kalastusmuseoiden nettisivuja. Saattaa tulla vastaan mm. tarina Söderkullasta, Sipoosta. Ei ollut ahven innostunut lainkaan pilkkimiehen yrityksistä. Kiinnostus kalamiehen reppua kohtaan sen sijaan oli jollei suurta niin ainakin suurikokoista. Iso musta koira nimittäin kävi noutamassa vaivihkaa pilkkijän eväät, eikä jäänyt odottamaan suosiota vaan poistui rikospaikalta hippulat vinkuen.

                                                   XXXXX

Harvalla on niin hyvä tuuri talvikalastuksessa kuin Karjalan tytöllä – liekö ollut Sakkolasta – entiseen aikaan, että pääsi noukkimaan suuren hauen suoraan jäältä. Huolta ei ollut siitä, etteikö olisi ehtinyt, sillä lammen jäädyttyä umpeen hauki kavereineen oli noussut löytämästään reiästä hönkäilemään ja oli varsin huonossa hapessa. Vaan kun ei tiennyt neito, mihin vonkaleen laittaisi. Juoksi sitten kotiin, virkkasi villamyssyynsä muutaman kerroksen lisää ja varusti katajarenkaalla. Varsin käyttökelpoinen haavi siitä tuli mahdollista myöhempääkin tuuria silmällä pitäen.

                                                  XXXXX

Mitäkö sanoi tomera naisihminen kalakauppiaalle? -Ihan ilmaseks saatte ja noin paljon ilkeätte pyytää…

————————————————————————————————————————————–

Syönnillään on, vakuuttavat veijarit vesillä

”Tunnit kiitivät nopeammin kuin taivaan poutapilvet. Tuuli väitti olevansa etelätuuli ja puhuikin totta, sillä hiki virtasi onkijoiden otsalta. Kun aurinko oli pilvessä, viuhahti vapa, ja tuokion päästä häikäisevä aurinko valaisi sätkivän pyrstöevän pajun alla. Vähin ripeksi vettä…”

Mistäkö tämä? Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijastapa hyvinkin. Siinä vasta mies, joka tunsi niin kalat kuin tuliketut ja avaruuksia hipovat siniset ajatukset. Hän se vainusi helpolla myös merrassa pensaan varjossa mötköttävän turpean hauen. Korpien ja selkosten ikimuistoiset kuvaajat, niin Huovinen kuin Kalle Päätalo tiesivät mistä puhuivat. ”Voi silimäni terrään, kun nousi kommea kojamo! Juuso möyhähtelee- – – Juokseta sinä Janne tuo kala pöhheikön suojaan, ettei virkakunta ja muu kateen silimä kerkiä näkemään…” Näin Kalle teoksessaan Huonemiehen poika. Ja jos tuo kojamo on vieraantuntuinen kalannimi, niin koiraslohesta sitä sopii käyttää…

   Kymijoen Langinkoski oli jo keskiajalla tunnettu lohistaan, ja siihen pitäytyy paljolti Kotkan maine kalamiesten kaupunkina.  Sukupolvi toisensa jälkeen ovat kotkalaispojat naskali-ikäisistä lähtien samonneet joukolla saaret ja niemekkeet, kuunnelleet oikeita kalamiehiä ja havainneet, että soppakalat saa aina. Kun saaren rannalla keitettyä itse pyydetyistä ja siivotuista kaloista tehtyä keittoa pistelee poskeensa, ”tuntuu aivan siltä, ettei ennen koskaan ole syönyt niin hyvää soppaa”, vakuuttaa Toivo Pekkanen kirjassaan Tehtaan varjossa. Ja kun sitten – aurinkoisella hietikolla ja vedessä vietetyn päivän ja usein pitkänkin paluusoudun jälkeen – ”vihdoin pääsee vuoteeseen, nukkuu heti kuin tukki ja tuskin herää ennen aamua, vaikka talo alta palaisi”, täydentää kirjailija vielä tätä onnentäyteistä 1900-luvun alkupuolen muistikuvaa.

Yhtä hyvin kesäpäivänä kauan sitten kuin nykyisinkin ovat niin perhekunnat kuin kalamiehet yksin tai porukoissa liikkuneet mieluusti itäisellä Suomenlahdella. Kotkalaisisä näyttää – 1940-luvulla – pienille tytöilleen paikkaa, josta vastikään sai ahvenia ruhtinaallisesti. Äiti lupasi keittää yhtä hyvän sopan seuraavallakin kerralla.

Vapa tutisee ja rulla räikyy

Kirjailija Juhani Aholla (1861- 1921) puolestaan oli Huopanankoskensa, joka sijaitsee Keski-Suomessa Viitasaarella ja on Suomen vanhimpia ja tunnetuimpia urheilukalastuskoskia. Seuraavasta lainauksesta käy ilmi, miten heittäytynyt Aho harrastuksessaan oli:

   ”Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä! Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan minä…”  Taimenesta puhuttiin vanhempina aikoina mullosena tai lohena, koska järvilohta ja taimenta ei ollut vielä virallisemmin erotettu toisistaan. Kyseessä oli kokoero. Mullonen oli yleensä alle kahden kilon kala, lohi taas isompi nousukala. – Paitsi intohimoinen perhokalastaja oli Aho myös arvostettu kalatalouden edistäjä ja koskivesiemme kalakantojen puolustaja, ja monet kalamiehet tuntevat hänen suoraan aiheeseen vievän novellikokoelmansa Lohilastuja ja kalakaskuja.

   Myös runoja ja lauluja on kalastuksesta syntynyt. Moni saattaa muistaa Lauri Pohjanpään runon Kalajuttu, jonka lystisti kuvattu sanoma on symbolinen. Poika saa ”pikkiriikkisen piikkisen kiiskisen”, mutta saaliista kertoessaan kasvattaa kokoa hieman. Ja seuraava tietoa kuljettanut tekee saman ja niin edelleen: ”Tuskin vaan oli aamunsuu/ se kullankallis ohi/ kun viaton kiiskenpoikanen/ oli suuren suuri lohi”. Vuodelta 1933 olevan runon vertauskuvallisuuden toimivuudesta myös tämän päivän yhteiskunnallisissa asioissa on jopa Suomen presidentti Sauli Niinistö todistanut Facebookissa jakamassaan kirjoituksessa. – Ja kukapa ei olisi hyräillyt Kalastaja-Eemelin valssia, jonka sävelsi Kauko Käyhkö ja sanoitti nimimerkillä Raimo Raikas aikansa tunnettu musiikkimies ja armoitettu sanoittaja Roine Rikhard Ryynänen. Kyseisen laulun, sen missä ”Jo aamulla varhain/ mä rantahan astelen/ ja meren aalloille katseeni luon/ Siel ahvenet oottaa jo vierellä karien, kun kalavehkeeni/ venheeseen tuon”, ovat Käyhkön lisäksi levyttäneet ainakin Georg Malmsten, Veikko Lavi ja Eino Grön.

Nobelilla ja ilman

Vanhus ja meri oli myös suomalaisten lukijain ulottuvilla heti ilmestymisvuonna 1952. Sen suomensi Tauno Tainio, joka oli tunnettu erityisesti Ernest Hemingwayn ja Graham Greenen teosten kääntäjänä. Teoksen kustansi Tammi, ja kannen teki graafikko Holger Erkelenz, yksi maineikkaan bränditoimisto SEK:n perustajista. – Romaanin päähenkilön esikuvana pidetään Kanarian saarilla syntynyttä ja Kuubaan muuttanutta Gregorio Fuentesia, joka eli 104 -vuotiaaksi.

Ison meren taakse on kuitenkin mentävä Suomen vesiltä, jotta kalajutulla takoisi Nobel -palkinnon. Ernest Hemingway sen teki. The Old Man and the Sea – Vanhus ja meri julkaistiin vuonna 1952. Kyseistä kirjaa kalan ja kalastajan taistelusta pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Sitä on sanottu ikuiseksi kertomukseksi, tarinaksi rohkeudesta, merestä, ystävyydestä ja vanhenemisesta, siitä miten taistelu voi olla hyödytöntä, mutta silti arvokasta. Kuin elämä itse. Hemingway sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1954. Hän oli kulttuurihenkilöksi omaa luokkaansa, olemukseltaan ja harrastuksiltaan tosi miehinen mies, härkätaisteluun, tonnikalan kalastukseen ja metsästykseen viehtynyt.

   Samalla mantereella Hemingwayn kanssa ovat myös amerikansuomalaiset päässeet näyttämään kalamiehen taitojaan. Että heillä on omat tarinansa, selvä se, joillakin jopa hieman nobelistin kuvaamaa jännitysnäytelmää ja samoja vesiä sivuavia. Kyselepä vaikka Jorma Huttuselta, jonka kalavedet ovat Etelä-Floridassa. -Montakin juttua on muistissa, mutta mukavin ja miellyttävin on ehdottomasti Florida Keysin Marathonin saarelta 1990 -luvulta, mies vastaa. -Olimme siellä jokavuotisella lomalla, heinäkuun alkuviikolla. Vene vedettiin mukana auton perässä, ja paikka sille järjestyi läheisestä kanaalista, josta oli valittavissa jäädäkö lähivesille, suunnatako Meksikonlahdelle vai Atlantin puolelle. Eräänä kauniina päivänä ajeltuani noin parikymmentä kilometriä Kuubaan päin huomasin kauempana lintujen syöksyvän veteen. Siellä oli siis kaloja, näytti olevan myös paljon meriheinää. Paikkaa kutsutaan nimellä The Humps (hump on suomeksi töyssy). Tässä kohdin meren pohjassa on nimittäin kohoumia, jotka saavat virtaavan veden nousemaan pintaan tuoden mukanaan kalaparvia, jotka tietysti houkuttelevat lintuja. Siellä ryöppyävän veden keskellä laskin muutaman siiman mereen.

Jorma Huttunen (vas.) ja kanadalainen Esko Tuomola näyttävät suut messingillä, millaisen saaliin saivat Palm Beachin rannikolta. Ja mikäs tuollaisia vonkaleita on esitellessä. Etualalla suuri mahi-mahi, jollaisesta Jorma kertoi kalajutussaan. Eskolla mahi-mahi ja kingfish.

   Kertojan saaliiksi tuli puolen tusinaa 6-12 paunan painoista mahi-mahia eli dolfiinia, joka on suuri trooppisten merialueiden ahvenkala. Meriheinää oli pienen saaren kokoinen lautta, jollaiset kätkevät alleen isompiakin kaloja; meriheinän seassa on niille syötävää, pieniä rapuja ja kaloja. -Kun alkoi olla iltapäivä ja tavaratkin jo melkein paikoillaan paluumatkaa varten, viimeinen hento vapa alkoi taipua, jatkaa Huttunen.  -Aloin kelata. Koukussa ei kuitenkaan ollut mikään sintti. Juuri kun sain kelattua siimaa sisään, peto veti sitä ulos saman verran. Kala pani hanttiin rajusti ja teki usean kerran ilmavan hypyn vaihtaen väriä hopeanvalkoisesta keltaiseen ja sinivihreään. Komea näky!  Kumpikaan meistä ei halunnut antaa periksi. Hento vapa ja ohut siimakin kestivät. Pari kierrosta veneen ympäri alkoivat lopulta väsyttää kalaa, ja sain sen vähitellen lähemmäksi, sitten aivan veneen viereen ja siitä koukulla ylös. Mutta vielä veneessä se aloitti huiman tanssin, kunnes lopulta rauhoittui. Rantaan päästyä punnitsin sen, 30 paunaa (viitisentoista kiloa). Suurin siihen mennessä saamani kala, tosi uljas naaraspuolinen mahi-mahi!

Rekku tiesi

On siinä piteleminen, 72-paunaisessa turskassa. Mutta Ray Heinosella ei tee heikkoakaan.

Myös Ray Heinonen on kalastanut paljon elämänsä aikana. Nyt ovat tarjolla etelän vedet, mutta monet reissuista pohjoisessa suuntautuivat aikoinaan ylä -New Yorkiin Ontariojärven sivujoelle Salmon Riverille,   josta hänen saamansa suurin kala oli 26 paunan lohi, kun taas tähänastinen henkilökohtainen ennätys on 72 paunan turska Mainen vesiltä. Rayn kalajutuksi monista tositarinoista valikoitui tähän se kerta, kun hän oli 12-jalkaisella alumiiniveneellä Candlewood Lakella Connecticutissa New Milfordissa, kaverina koiransa Rekku.

 -Oli jo melko myöhäinen syksy, eikä järvellä enää ollut muita kalamiehiä. Äkkiä Rekku alkoi uikuttaa, hetki hetkeltä aina vain hartaammin, kunnes hyppäsi veteen ja alkoi uida rantaa kohden. Pian alkoi kuulua kovan tuulen aiheuttamaa kohinaa lähellä olevasta metsän rinteestä. Silloin läksin minäkin. Ja ehdin ajoissa turvaan myrskyltä, joka meni ylitse kovaa vauhtia riipien puista isoja oksia. Noin 150 metrin päässä rannasta se nostatti melkein kahden metrin kokoisen pyörteen ylös vedestä. Sanovat sitä twisteriksi, jollaiset vievät joskus kattojakin taloista. Ystäväni Rekku makasi tyynesti ison kiven juuressa kuono käpälien välissä, eikä enää uikuttanut. Ilman sen valppautta olisin vähintäänkin kastunut.

Kalastus on suosittu harrastus, voi päätellä tästäkin kuvasta, joka on otettu Pulaskissa New Yorkissa. Jo joen nimi on viitteellinen, Salmon River.

Kaarina Naski

——————————————————————————————————————-

Kyllä kiukutti

Mutikainen oli kyllästynyt siihen, että hänen katiskallaan kävi joku toinenkin. Niinpä hän jätti ”rikospaikalle” lapun: ”Se joka vie kalat toisen katiskasta, on VARAS!” Seuraavana aamuna tulee vastaan Ryhänen, joka päästelee kiukkuisia puhalluksia ja karjaisee: ”On se hävytöntä, että ensimmäiseks eppäillään nuapuria. Voe helevetin helevetti!”

Alan harrastajain nettisivulta

——————————————————————————————————————-

Ankeat ajat, mutta aina on selvitty

Sotavuosien lapset ja pian sodan jälkeenkin syntyneet ovat jo ikäihmisiä, ja missä ikinä he näinä päivinä pääsevät ääneen, kuullaan rauhoittava toteamus: ”Mutta ainahan on selvitty!” Korona-aika on saanut monet heistä vertaamaan nykytilannetta varhaisiin evakkovuosiin.

Yksi, joka ei turhia hötkyile, on porvoolainen Tuomo Rytkölä, sukutaustaltaan saaren miehiä, Seiskarista, ja mittarissa jo 86. Ollessaan viiden vanha hän pelasti kaverinsa jäistä potkukelkkaa apuna käyttäen, ja sirpalesuojassa Mikkelissä otti avuksi isoäidin kertoman Raamatun tarinan, jonka latasi ulkomuistista kuuluville.

Tuomo Rytkölälle on sukututkimus Seiskarin vaiheiden myötä rakas asia. Hän on kirjannut tarkkaan mm. isänsä korpraali Janne Rytkölän taistelijan tien talvi- ja jatkosodassa. Hienoin omakohtainen pienen evakkopojan muisto on se, kun sai tehdä Mikkelissä kunniaa ylipäällikön autosaattueelle. Päälaelle tuli taputus ja käteen seteli, ”marskin markka”. Liekö ollut adjutantti asialla…

Lapsen aito suoritus koitui muiden, hänen vieressään peloissaan kyyhöttävien ihmisten hämmästykseksi ja lohduksi. Kerran tulivat kiertolaiset sisään syrjäiseen mökkiin ja vaativat sotaa paossa olevilta seiskarilaisilta ruokaa ja rahaa. Tuomo muisti sotasaaliin, jonka isä oli tuonut lomalla käydessään, sieppasi sen piirongin laatikosta ja osoitti julmalla ilmeellä ikäviä vieraita. Se tepsi; kukapa ei olisi pelännyt Nagant -revolveria! Patruunoitahan aseessa ei tietenkään ollut, mutta sitä eivät voineet ryöstöaikeissa olleet varmuudella tietää, vaan häipyivät vähin äänin. Taaksepäin elämää ajatellen tuntuu merkitykselliseltä sekin, että jo kymmenvuotiaana pääsi hinaamaan silakka- ja lahnanuottavenettä Rymättylässä, jonne oli päädytty evakkoon. Se oli pärjäämistä se, varsinkin kun päiväpalkaksi sai sen verran lahnoja, että kantamuksessa pyrstöt maata viistivät. -Kaikki tekivät tuolloin oman työpanoksensa, lapsetkin. Siitä se alkoi, pohtii Rytkölä.

Aikalaiset tietävät omakohtaisesti, mikä alkoi ja miten jatkui. Rytkölälle se merkitsi näkyvimmin elämänuraa Nesteen jalostamojen valmiuspäällikkönä, ansioituneena työ-, yritys- ja meriturvallisuuden sekä öljyntorjunnan kehittäjänä. Mutta myös asemaa puolisona, isänä ja isoisänä sekä viimeksi pitkää työpäivää tehneenä omaishoitajana. Perimässä saatu vahvuus on auttanut ottamaan elämän kaikkineen vastaan oikealla asenteella. -Karttuneen iän myötä on oma terveys kokenut takaiskuja, mutta se mikä on jäänyt jäljelle, on hyvää, hän sanoo. -Mitä siitä, jollei ole enää kykyä käyttää hienoja digilaitteita, hyvin hoituu yhteydenpito kanssaihmisiin vanhanaikaisella yksinkertaisella matkapuhelimella, ja aina voi kirjoittaa käsin. Ei sitä ollut esivanhemmillakaan kaikenlaista jonninjoutavaa, ja hyvin tulivat toimeen. Tärkeintä on, että yhä sentään pärjään itsenäisenä ihmisenä, ajokorttikin uusittiin. Ja nykyäänhän on mahdollista saada tarvittaessa vaikka mitä kotiapua.

Saaren poika on varma, että korona-ajasta tullaan oppimaan paljon. – Opitaan joustamaan ja ennakoimaan. Ennakoiminen onkin paljon parempi tapa hoitaa asioita kuin vahinkojen korjaaminen, Rytkölä lausuu nykypäivään erinomaisesti osuvalla viisaudella.

Lasten hommaa…

Kun otetaan kiinni tuosta edellämainitusta ”lasten työpanoksesta”, niin siitä todistavat ulkosaarten historiankirjatkin. Käpyjen kerääminen mm. oli lasten hommaa. -Tietty määrä käpysäkillisiä oli tuotava aittaan; sata säkillistä kesässä ei ollut ihmekään, kertoo Ilmari Eskola muistelmissaan. Kävyt ja risut olivat kysyttyä tavaraa, sillä saaren puita ei saanut kaataa. Polttopuut tuotiin mantereelta, mutta hellaa eli liittaa lämmitettiin kävyillä. Kesäisin pojat seilasivat jo 9-10 -vuotiaina jahtien mukana, keräsivät kiviä mantereen lähellä sijaitsevien saarten rannoilta ja toimivat lastin kärrääjinäkin. -Kivet vietiin Viipuriin, jonne kuljetettiin myös halkoja ja hiekkaa. Oli hienoa päästä jahdilla Viipuriin ja kaupungin ”huvituksiin”, kuten ajelulle raitiovaunulla! muistelee Eskola työrupeaman kohokohtaa.

Myös korona-ajan lapset ja nuoret ovat joutuneet uudenlaisten haasteiden eteen. Jokapäiväinen elämä ja rytmi on mennyt jengoiltaan. Jopa mielenterveyden sanotaan olevan koetuksella. Laulajapoika maski kasvoillaan on kuin poikkeusajan symboli. – Kuva tv-ruudulta vuoden 2020 itsenäisyyspäivän juhlajumalapalveluksesta Helsingin tuomiokirkosta. Musiikista vastasi Cantores Minores. Kirkkokansa oli mukana etänä.

Kyseenalaisissakin avustustehtävissä on lapsia ennen muinoin käytetty. Volmari Porkka, suursaarelainen tiedemies ja kielentutkija kertoo (Risto Anttilan samannimisessä teoksessa) eräästä sellaisesta tapauksesta. Pirtun salakuljettaminenhan oli aikanaan melkoista seikkailua. Onnea ja kekseliäisyyttä tarvittiin aina tullimiesten väistelyssä ja jujuttamisessa. Niinkuin tällä nimenomaisella kerralla, jolloin: ”Akka oli joutunut miehensä ja pienen poikansa kanssa semmoiselle luvattomalle matkalle. Kauhulla nähdään, kuinka tullivene lähestyy. – – – Nytpä akka keinon keksi. Hän rupeaa leivottamaan poikaansa aika tavalla nuoranpätkällä selkään. – – – Poika parkumaan, tullimiehet kääntymään. – – – Eihän lapsia, arvelivat he, oteta mukaan niin vaarallisille matkoille.”  Jälkeenpäin arvioiden voidaan todeta pojan hoitaneen roolinsa hyvin. Paremmin tuskin olisi parkunut, vaikka olisi harjoitellut.

Hyljekoirat olivat kiintyneitä isäntäänsä ja tottelevaisia. Siten yhteistyö pyynnissä oli saumatonta. Kiintymys ulottui myös perheenjäseniin ja oli kaikkien osalta vastavuoroista. Tässä pikkuinen Anttulan Alpo, jonka kävelemään oppimista ja seikkailunhalua suursaarelaisessa pihapiirissä Riku herkeämättä seurasi, olihan se paitsi aito hyljekoira myös erinomainen vahti. Niinkuin olivat Mutka, Puosu, Tuju ja Ratto, kukin ajallaan.

… ja koirien

Entäpä sitten ihmisen parhaat ystävät myös saarissa, niin hyvinä jos huonoinakin aikoina? Hyljekoirat olivat yleensä noin puoli metriä korkeita, kippurahäntäisiä koiria, ja niillä oli lyhyt tai keskimittainen turkki, joka saattoi olla musta, mustavalkoinen tai rusehtava. Kirjailija Sakari Pälsin mukaan niiden sielussa leimusi vimma löytää talviset hylkeet ja niiden pesät. Virolainen kansatieteen professori ja kirjailija Ilmar Talve puolestaan tiesi ulkoiset merkit, joiden perusteella voitaisiin arvailla, minkälaisesta koirasta tulisi hyvä hyljekoira. ”Koirassa oli ainesta hyljekoiraksi, mikäli sen häntä oli oikealla puolella, mikäli pennulla oli kannus eli kuudes varvas molemmissa jaloissa tai mikäli koiran päälaella oli terävä luunkulma. Hyvä hyljekoirasta tuli myös silloin, kun sen kitalaessa oli paljon pykäliä.”

Siinä sitä oli jo melkoiset kriteerit, mutta Pälsipä pisti vielä paremmaksi, kehui rodun tosi viisaiksi eläimiksi. ”Yksikin varoi pyyntimatkoilla hienoa nenäänsä niin, ettei tullut telttiin miesten tupakoidessa, vaikkei pelännyt haikuja kotona. Toinen ei kärsinyt itsestään puhuttavan, ei hyvää eikä pahaa, vaan poistui heti. Useat ymmärtävät puheen, ainakin silloin, kun niitä uhataan tappaa, ja käyvät kovin surullisiksi. Yksi oli tuomionsa kuultuaan hypännyt akkunasta ulos ja jättänyt kotinsa kokonaan.”

Hylkeenpyynti oli saaristolaisille tärkeä elinkeino. Hylkeestä saatiin nahkaa ja rasvaa, josta keitettiin traaniöljyä. Nahka ja öljy voitiin myydä, ja hylkeenlihaa pidettiin suurena herkkuna. 1970-luvulta lähtien on Suomessa eletty hyljekantoihin suhtautumisessa rauhoitusten, tutkimuksen ja suojelun aikaa.  Uutisoinnissa esillä ovat olleet milloin ympäristömyrkyt, milloin kalastukselle aiheutuneet hyljevahingot.

Korona käy koiran nenään

Koirilla on äärimmäisen hyvä hajuaisti varsinkin meihin ihmisiin verrattuna. Niinpä se on otettu aikaa myöten mukaan uusiin tehtäviin ja sellaisiin, joista ihminen ei omine nenineen selviäisi. Koira voi esimerkiksi haistella veri-, kudos- ja kuona-ainenäytteitä sekä hengitystä ja ratkaista siten sille asetetun tehtävän. Koira pystyy aistimaan diabeetikon verensokerin tason, ja poliiseilla ja tullilla on koiria, jotka on koulutettu haistamaan mm. rahaa, huumeita ja räjähteitä. Hajuerotteluun koulutettuja koiria käytetään jo esimerkiksi Yhdysvalloissa syövän tunnistamiseen ja Afrikassa malarian ja tuberkuloosin tunnistamiseen.

Koira on tassutellut pelkäämättä myös hajuradalle, jossa sille esitellään nykypäivän vitsaus, virus Covid -19. Koronakoira treenaa hajukoulutuksessa 1-5 kertaa viikossa, kerrotaan TassuApu -palvelun sivuilla. TassuAvun eläinlääkäri Anna Hielm-Björkman on tutkimusryhmänsä kanssa koronakoiria kouluttamassa. Harjoitukset pidetään kerrallaan lyhyinä, tauot ovat tarpeen. Palkka valitaan koiran mukaan, toisille ruoka toimii mieluisimpana palkkana, toisille lelut. Mitä parempaa palkkaa suoriutuja mielestään saa, sen suurempi sen motivaatio on ja sitä suuremmalla innolla se työskentelee. Asiaan perehtymättömästä on hämmästyttävää, että koira on herkempi ja tarkempi kuin useimmat molekyylejä havaitsevat laitteet.

Koirien haistelutestissä Kössi ja muut koronakoirat löytävät kyseisen viruksen luotettavasti ja nopeasti. – Kuva TassuApu

Espanjanvinttikoira Kössi, jonka työpaikka on Helsinki-Vantaan lentoasema, haistelee matkustajien iholta pyyhkäistyjä näytteitä ja ilmaisee positiivisen testituloksen tassulla raapaisemalla… -Yhtään hutia ei ole tullut, on sen omistaja Susanna Paavilainen kertonut (Maaseudun Tulevaisuus 17.10.) Kyseessä on pilottiprojekti, ja Paavilainen on omien koiriensa, Kössin ja labradorinnoutaja Miinan kanssa mukana Helsingin yliopiston koiratutkimuksessa. Hän toimii tutkimuskoordinaattorina. Hajukoira, joita koulutetaan lisää, voi olla mitä rotua tahansa, mutta eroja luontaisissa valmiuksissa saattaa olla. Kössille, löytökoiralle moottoritien varrelta Malagasta on osunut mahtavan tarkka nenä.

                                                                                                Kaarina Naski

Lähteet: Ulla-Maija von Hertzen, Kotisaaret WSOY 2008 ja Tarinoita ulkosaarilta BoD 2019, Risto Hamari, Martti Korhonen, Timo Miettinen, Ilmar Talve, Suomenlahden ulkosaaret SKS, Gummerus 1996.

Koronapohdintoja isojen ja pienten suusta

Millä mahtaa avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja lohduttautua koronan potkiessa palloamme miten tahtoo?

-Maailman luova kaaos on välttämätöntä asioiden eteenpäin viemiseksi. Jos mitään ei koskaan tapahtuisi, jämähtäisimme aloillemme, hän vastaa Pirkka-lehdessä ja korostaa tiedonvälityksen merkitystä kriisitilanteissa ja tiedon hakemista vain luotettavista lähteistä. Valtaoja on viisas mies ja auktoriteetti, joka näyttää löytävän huvittavia asioita silloinkin, kun muut ovat peloissaan tai paniikissa. Niin kuin sen ihmeen, että tämä mieluusti omissa oloissaan nököttävä Suomen kansa valittaa nyt yksinäisyyttä, kotona jurottamista!  -Kunhan korona laantuu, villiinnymme varmasti täysin, pussailemme ventovieraita ja ostamme lentolippuja Antarktikselle, maalailee professori.

Kokkien pitää aina olla tarkkoja käsienpesussa, mutta varsinkin nyt. Esikoululainen Loviisa laskee vähintään kolmeenkymmeneen käsiä saippuoidessaan ja huuhdellessaan. Ja sitten vaan keitoksia hämmentämään. Äiti ja isä ovat antaneet tarkat koronan torjumisohjeet, ja niillä mennään, mutta kyllä joskus sentään harmittaa. Nimittäin se, ettei pääse kivoihin paikkoihin, niinkuin vaikka lasten seikkailu- ja leikkipuistoihin. Koronan vika.
-Onko nyt riittävä turvaväli? kysyy ekaluokkalainen kiipeilijä, ja se kyllä naurattaa Muru-koiraakin, mutta oikeasti Akselin kodissa muistutetaan päivittäin, miten vakava virus korona on. -Se leviää sairaan herkästi. Ja on kaikkia rajoituksia; kavereita kotiin vain yksi kerrallaan, eikä isovanhempiakaan voi tavata niin kuin ennen, se on surkeaa. Heille tauti on tosi tosi vaarallinen, tietää Akke ja ottaa dramaattisen ilmeen. Hänen mielestään on sentään helpottavaa, että etäkoulu on ohi. -Onneksi meillä oli facetime -yhteys, ja mummi auttoi vaikeissa tehtävissä. Eihän niistä muuten olisi ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään. Nyt ollaan tavallisessa koulussa, mutta kaikki eivät halua pitää turvavälejä. Joku voi töniä tai läppäistä, kun ojentaa käden sen merkiksi, että pysyisit kauempana.

Mitähän tähän sanoisi Mielensäpahoittaja? Tiedättehän tuon kirjailija Tuomas Kyrön luoman rakastettavan kahdeksankymppisen jäärän, joka asuu Sysi-Suomessa ja on tunnettu siitä, että valittaa milloin mitäkin ja mistäkin. Hänellä on myös tuoreet ohjeet ”viruslenssuun” omakohtaiseen tyyliin: ”Pidä etäisyydet. Naapurin Kolehmaiseen kolme vuotta ja neljä kilometriä.” Samalla varmaan säilyy naapurisopu, ja tuskin tekee etäisyys heikkoakaan, jos on kysymyksessä kaveri, joka ei myöskään juhli. Eikä rieku kylillä.

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki puolestaan muistuttaa tautien torjuntakeinoista, jotka vanha kansa jo tunsi. Käsihygienian historia alkoi 1840-luvun Itävallasta synnyttäneiden osastolta, kasvomaskien taas 1600-luvulla ruttolääkärien yrteillä täytetystä nokkamaskista ja rokotus yli 2000 vuotta sitten Intiasta. Seerumihoito puolestaan on peräisin vuodelta 1891. Kysymys on taudista jo toipuneiden ihmisten elimistössä syntyvistä vasta-aineista, joilla voidaan sekä estää että parantaa tauteja, nyt siis kenties myös virusta covid -19.  Lienevätkö ne maalissa rokotetta aiemmin? Saattavat olla, arvioivat Ruukin artikkelin mukaan Science -lehden yhdysvaltalaiset asiantuntijat.

Etäpalaveri, kokousten pitäminen näytön välityksellä kunkin osallistujan ollessa omassa asemapaikassaan, kuten kotona, sujuu nykyisin jo varmaan niin kuin tyhjää vaan, mutta ei heti alkuun ja ei ainakaan kaikkien osalta. Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen kertoi Lööppi -lehdessä totutelleensa puuhaan yksityisessä harjoituksessa: ”Klikkasin ja näin oman naamani. Näytin ruudulla debiilin sarjamurhaajan ja hullun dosentin välimuodolta.” Varsinainen kokous, joka oli kaikille eka, sujui sekin sekavasti: ”Piileskelin, kunnes kuului Suvi Kerttulan ääni, että onko Tuomas, näkyy vain kaljun yläosa. Pasi Jaakkonen poistui navettaan, Jari Alenius pani äänen pois ja rupesi syömään…”

Iiris on oivaltanut, että maaima näyttää erilaiselta tässä asennossa. Se on niin sanottu terävämpi näkökulma. Ja hauskempi, koska saattaa päättyä kuperkeikkaan.

Kirjailija Juhani Karila taas painottaa kolumnissaan (HS 21.10.) vallankin näin poikkeusaikana päivästä päivään toistuvan rytmin tärkeyttä. Sitä arvostavat niin kirjailija kuin perheen vauva, joka tykkää esimerkiksi katsoa Ylen aamua ja siitä eritoten säätiedotuksia: ” Eniten vauva pitää maailman säästä. Laavankaltaisella punaisella ja heleällä keltaisella värjätystä tulikuumasta maapallosta, joka pyörähtelee verkkaisesti eteerisen musiikin säestämänä. Vauva seisoo rahia vasten, kolisuttelee tuttipullon osia yhteen ja sanoo: va va va.” Karila itse on innostuneempi uutisista, joissa selviää heti aamusta, ”mitä hirveää yön aikana on tapahtunut”. Niinpä….

-Pollenkin on hyvä kokeilla, miltä maski tuntuu, sanoo Nikke ja pyytää samalla sitä muistamaan, että turpasuoja on turvallinen vain, jos kaikki lähistölle osuvat hevoset käyttävät sellaista.

Kaikkina aikoina ja uusissa tilanteissa me kuitenkin opimme jotain, niin kuin erään isovanhemman mukaan se nelivuotias, joka seurasi ruokajonon etenemistä muistotilaisuudessa ja huomasi siellä myös papin. Sepä lasta hämmästytti: ”Syökö tuo aamenkin?” (Kirkko ja kaupunki -lehti).

Kaarina Naski

(kuvat kirjoittajan s-postikavereilta Varsinais-Suomesta ja Kymenlaaksosta)

Sähköpostikonserteilla päin koronaa

Monen koronajumissa olevan vajotessa synkkiin ja kapinallisiin ajatuksiin, eräät ovat keksineet ottaa esiin soittimensa, torven tai haitarin ja antaneet mennä, niin että seinänaapurinkin ”jalka se tahtia jyskytti”.  Tältä tepsivän ensiavun pohjalta on Suomessa syntynyt myös eräs varsin varteenotettava innovaatio, Kotkan Harmonikkastudio.

Idean vauhditti ja ”myi” samanhenkisille kavereilleen harmonikkataiteilija Mika Huusari, joka omaa laajan tietämyksen erityisalueestaan ja päätyi jakamaan sitä valittujen esitysten myötä sähköpostikonsertteina. Tällä hetkellä jakelu kattaa seitsemisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata. Lähes kaikki ovat jollain tavalla harmonikkamusiikin kanssa tekemisissä, useimmat itse soittajia. Projekti on saanut paljon positiivista palautetta myös sillä seurauksella, että postien edelleen jakelu kuuluu olevan pitelemättömässä vauhdissa. Mika on toisen polven kotkalainen soittajataituri, jonka isä Teemu Huusari oli jo tunnettu niin muusikkona kuin alan historiaan perehtyjänä ja perehdyttäjänä. Mika kasvoi sananmukaisesti harmonikkakulttuurin keskellä. Jazz-innostuksen kautta Kotka-Harmonikkojen riveihin, joista aukesi leveä muusikon tie kohti kilpailuja, keikkoja ja historiaprojekteja.

Ettei vain olisi menossa Paul Norrbackin Varisevat lehdet… tai ehkä kuitenkin Viljo Vesterisen Sirkkojen tanssi? Harmonikkamusiikin helmistä on nimittäin kysymys, kun nämä soittajat kohtaavat. Vas. Mika Huusari, Anne-Mari Kanniainen, Reijo Ahonen, Harri Heininen ja Kalle Kurvinen. Oulun tyttö Anne-Mari kuuluu olevan soittajana helmi itsekin, ja hämeenlinnalainen Reijo on myös kuin kala vedessä kotkalaisten muusikoiden seurassa. Mika ja Kalle ovat lapsuusystäviä ja keikkailleet yhdessä siitä saakka, kun täyttivät 15 vuotta.

Kotkan Harmonikkastudion levyjä pyörittelevät myös Aki P. Hietala, Kimmo Koso ja Heikki Lehmus. Hietala on Miehikkälässä syntynyt, Kotkassa sekä harrastuskipinän saanut että opintonsa aloittanut ja niitä Pohjois-Karjalassa jatkanut pelimanni, joka työskentelee nyt Joensuun konservatorion rytmimusiikin lehtorina. Hän vierailee viikoittain myös Lieksan musiikkiopistossa ja kansalaisopistossa. Joensuussa painotus on musiikkiteatterin ja Kaakonkulmalla kansanmusiikin kohdalla. Koso taas on kotkalaistunut pohjoiskymenlaaksolainen, Jussi Kulhelmin opissa ollut harrastajasoittaja. Soittoporukkana oli 2005-2017 Kumma-kvintetti, joka voitti harmonikkayhtyeiden Suomen mestaruuden 2006

Harmonikan monet kasvot Joensuun 2020 -tapahtumassa. Joensuun konservatorion konserttisalissa esiintyi mm. tämä konservatorion 2-rivisyhtye. Kansanmusiikin opiskelijoita säestämässä (kesk.) lehtori Aki P. Hietala. – Kuva oppilaitoksen kokoelmista.
Heikki Lehmus on juuri saanut pukatuksi harmonikkastudion lokakuun lähetyksen liikkeelle ja soittaa sen kunniaksi Rempallaan -jenkan. Ties miksi… Yhtä hyvin olisi sujunut vaikka Metsäkukkia, jonka oppiminen oli joskus aloittelevan soittajan isona haaveena.

Heikki Lehmus on tehnyt uraa liiketalouden johtotehtävissä. Jo poikasena Teemu Huusarilta ja Kotka-Harmonikoilta saamansa harrastuskipinän hän päästi kunnon roihuun 1982 ostamalla Kouvolan Harmonikkatehtaalta oman pelin ja liittymällä sittemmin Kotkan Opiston harmonikkayhtyeeseen, jossa toimii nykyisin myös tiedotusvastaavana.

Studion ydintiimissä Lehmuksella on letkeän alkupakinoitsijan rooli. Tämä harmonikkajunanlähettäjä jakaa eittämättä rakkauden aiheeseen ja instrumenttiin ammattimuusikoiden kanssa. Musiikin ohella lähetyksen antiin kuuluu tasokas tietopaketti niin kirjallisten kuin sähköisten linkkien, jopa harvinaisten nuottien muodossa.  Alan tutkijoiden ja kirjoittajien – mm. Marko Tikan, Toivo Tammisen ja Teemu Huusarin – tekstejä on hyödynnetty osaavasti.

 

Minkäs tuolle hurjalle tais!

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas
Joutsenolaissyntyinen Marko Tikka on ihastuttanut harmonikkaväkeä tietämyksellään. Hän on Tampereen yliopiston Suomen historian dosentti, joka on tutkinut siinä 1918 sisällissodan ja sitä seuranneiden vuosien väkivaltaa missä suomalaista populaarikultturia, kuten harmonikansoittaja Vili Vesteristä sekä tanssiorkesteri Dallapéta. Vastikään hänet valittiin myös tietokirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Teos on nimeltään Kielletyt leikit, ja kirjan toisena tekijänä on fil.tri Seija-Leena Nevala. Nimi viittaa talvi- ja jatkosodan aikaiseen tanssikieltoon, jota uhmattiin oman henkensä kaupalla. -Musiikkitilaisuuksien juontajan taidot ovat Tikalla myös hyvin hallussa. Ja soittajan, tottakai! – Kuva Jouni Keskinen.

Päästäpä irti vaikka Esa Pakarinen ”hulluine hanureineen”, Lasse Pihlajamaa, Veikko Ahvenainen tai Paul Norrback kukin tuotantonsa rakastetut herkkupalat repussaan, niin se on menoa, ja jos et pysty pidättämään naurua Pertti Mesärinteen yhtyeen Hirvenmetsästystä kuullessasi tai kanttori Ilmari Piiparisen alias Tom Lindholmin heittäytyvää musisointia seuratessasi, niin alat olla asian ytimessä. Näyttelijä/laulaja Ritva Oksasen tulkitessa hersyvästi Hiski Salomaan Iitin Tiltun ja pianisti Raimo Roihan näyttäessä samalla haitaristin kykyjään niin kaikki on taatusti tarinan eduksi!  Sen missä ”pappi tanssi polkan emännän kanssa/ ja jutteli, jos hän tyttären nais/Mut Tiltu meni kihloihin rengin kanssa/ no minkäs tuolle hurjalle tais.

 Että elokuvien ja televisiosarjojen musiikissa vuosikymmenten mittaan on ollut iso osuutensa haitaristeilla, tämä tulee hyvin näkyviin Kotkan Harmonikkastudion ohjelmavalinnoissa.  Alan vuosittaisten tapahtumien taltiointien välityksellä seurataan eri musiikintyylien ja -lajien juhlaa ja yhtyeitä eri puolilta Suomea. Esille nousee milloin Hyvinkään harmonikkaviikko, milloin Pori Jazz, Sata-Häme soi, Kotkan Meripäivät tai Pohojanmaan Paukahros, josta viimeksimainitusta hyvinkin juontavat myös puheet Pohojanmaan murtehella tyyliin: ”Kaikkehen tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenkin tottuu jos makaa vattallansa.” Yhtyeitä Komioista Kymi Sinfoniettaan ja paljon siitä väliltä. On pelimannimusiikkia, jazzhaitaria, taideharmonikkaa, musettea. Korsuorkesterin Elämää juoksuhaudoissa kautta Jacques Brelin ja Marcel Azzolan Ranskalaiselle visiitille. Musiikkia eri maista ja maanosista, luonnehdintoja muusikoista.

 Saunanlämmityspolkkahan on varmaan monelle tuttu mutta entä ajassa potkiva Karanteenipolkka? Molemmat Ahti Huomon/Armas Halisen sävellyksiä. Myllykoskelainen Huomo, siinä missä Kuusankoskelta oleva Esa Kotilainen, tulevat ”pohjoiskotkalaisina” esitellyiksi samoin kotikenttäeduin kuin kantakotkalaiset tekijänimet, mm. esiintyjäkaksikko M. Huusari/ K. Kurvinen. –  Em. Kotilainen on tehnyt useita sävellyksiä harmonikkayhtyeille, ja hänen meriittiinsä kuuluu myös harvinaisena tapahtumana ensiviulun soittaminen olympiakisojen avajaisissa Lillehammerissa 1994.

Ne naiset, ne naiset…

Kun vuonna 2019 tuli kuluneeksi 110 vuotta harmonikkaprinsessa Viola Turpeisen syntymästä, järjestettiin Herajoen työväentalolla Riihimäellä amerikansuomalaisen musiikin seminaari ja iltamat. Yksi illan asiantuntijoista oli riihimäkeläinen Toivo Tamminen (oik.), joka on suosittu luennoitsija. Tässä hän on kertomassa historiallisista suomalaisista harmonikkalevyistä soittonäyttein Kotkassa avustajanaan ammattimuusikko Kalle Kurvinen, Kultaisen harmonikan voittaja vuodelta 1996. Kurvisen ohella muuaman muun jutussa mainitun soittajan meriittinä on niin ikään voitto ko. viideharmonikansoiton SM-kilpailuissa.

Studion ikkunasta kantautuvat niin ikään monen naispuolisen harmonikansoittajan instrumentin sävelkiemurat. Tarunomaisesta Viola Turpeisesta edetään akselilla Uusimaa – Pohjanmaa vahvasti taideharmonikan suuntaan Maria Kalaniemeen ja Helka Kymäläiseen, kohti digihaitaria ja heviä Netta Skogin opastuksella sekä edelleen pohjoismaiseen ja balkanilaiseen kansanmusiikkiin luotsina Teija Niku. Kuullaan myös Mona-Liisa Nousiaisen o.s. Malvalehto, tulkintoja.  Viime vuonna traagisesti poisnukkunut pohjoisen tyttö Mona-Liisa oli sekä palkittu harmonikkataiteilija että Kouvolan Hiihtoseuraa edustanut huippuhiihtäjä.

Kiia-Maria Piispa, harmonikkavirtuoosi Miehikkälästä, on erinomainen esimerkki musiikinalan koulutetuista nykynuorista. Soittotunneille 5-vuotiaana, lähes saman tien esiintymään paikallisiin tilaisuuksiin, edelleen Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen, mestarikursseille ja kansainvälisiin kilpailuihin. Ja kuitenkin Kiia on vasta 19-vuotias, juuri opiskelun aloittanut Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.

Kiia-Maria Piispan syliin istuu harmonikka kuin valettu, ja sävelet lähtevät innolla lentoon, olipa kysymys sitten tutuista tai uusista estradeista. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia on Miehikkälän pelimannimaastosta lähteneen Kiia-Marian tulevaisuutta vauhdittava opinahjo.

 Samanaikaisesti kun uudet soittajapolvet varmistavat asemiaan, voidaan onnitella jo pitkän uran tehneitä, kuten kesällä 2020 Seppo Jouhikaista, 80 vuotta täyttänyttä kotkalaista edelleen aktiivista muusikkoa, joka kuuluu aloittaneen harrastuksensa salaa isänsä vanhalla pelillä Virolahden Klamilassa noin 70 vuotta sitten. Koko kansan Veikko Ahvenainen, Pohjois-Savon poika puolestaan on jo ehättänyt 91 vuoden ikään, mutta aina soi. Taitaapa studio selvittää yksin tein myös pitkän iän salaisuuden.

Karjalan kautta ja kauemmas

Musiikkikaupunki Kotkalla on taustakytky karjalaiseen ja amerikansuomalaiseen musiikkielämään. Kaikkihan terijokelaisen Vili Vesterisen ja vallankin hänen Säkkijärven polkkansa tietävät, mutta kuka se olikaan, joka teki kyseisestä kappaleesta ja monesta muustakin suomalaisesta iskelmästä ensilevytyksen? Sehän oli William ”Willy” Larsen, joka syntyi Kotkassa 1885. Willy oppi kaksirivisen harmonikan alkeet jo pienenä, lähti merille ja muutti Yhdysvaltoihin, jossa soitti pääosin New Yorkin seudun haaleilla. Ja 1920-luvulla hän perusti oman, Willy Larsenin trion. –  Kotkalainen vuonna 1891 syntynyt Johan ”Jussi” Homan puolestaan oli vuosisadan alun suomalaisen harmonikkamusiikin pioneereja ja arvostettu pedagogi. Hän oli myös ensimmäinen Suomen Yleisradiossa soittanut harmonikkataiteilija. Sitä edelsi vuosikymmen Yhdysvalloissa esiintyjänä ja levyttäjänä. Palattuaan Kotkaan hän jatkoi muusikkona ja aloitti opetustyön. 1930 -luvulle tultaessa Homan perusti oman yhtyeen Kotkan Pojat, joka saavutti ison suosion.

Musiikki ei tunne rajoja, sanotaan, eivätkä aina muusikotkaan. Willy Larsen on sukutaustaltaan norjalainen, mutta Kotkassa syntynyt ja kasvanut ja sittemmin Yhdysvaltoihin suunnannut. Piankos poika isonkin maan valloitti soitollaan. Ekana riensi Säkkijärven polkkaa levyttämään. Amerikansuomalaisia parhaasta elikkä tässä yhteydessä musikaalisimmasta päästä.
Karjalan soittajapoikien taidot eivät ole unohtuneet, vaikka he itse ovat muuttaneet tuonilmaisiin jo kauan sitten. Mestaripelimannit siirsivät osaamisensa seuraavalle sukupolvelle, joka taas tiesi vuorollaan vastuunsa. Valtter Koskinen on yksi niistä, joiden muisto elää sävellyksissä ja tulkinnoissa.

 Suomen harmonikkamusiikin tukevaa perustaa edustaneen Valtter Koskisen (1890 Viipuri – 1968 Kotka) kiintoisa sävellys Harmonikkamasurkka vuodelta 1948 on tullut tunnetuksi varsinkin Sortavalassa syntyneen Esko Könösen esityksenä.

Koskisen opissa Viipurissa olivat käyneet monet muusikot, Könösen opettaja Eino Lajunenkin. Könösen – ja Taito Vainion – opettajiin kuului myös Vili Vesterinen, jonka muusikkokavereita puolestaan oli säkkijärveläinen Armas Piispanen. Piispasen hieno sävellys Lintulan raunioilla kuullaan sähköpostikonsertissa Etelä-Karjalasta lähtöisin olevan yliopistomiehen Marko Tikan tulkintana.  – Amerikansuomalaisista jo edellämainitut Hiski Salomaa mm. Lännen lokareineen ja muine työväelle omistettuine lauluineen sekä hanuriprinsessa Viola Turpeinen ovat niin ikään harmonikkamusiikin niminä unohtumattomia.

Tähän konserttiin ei ole haettu teemaa suuresta lännestä vaan idästä. Toholammilla Keski-Pohjanmaalla muisteltiin lokakuussa 2020 virolaista ooppera- ja iskelmälaulajaa Georg Otsia, kun maestron syntymästä oli tullut kuluneeksi 100 vuotta. Mika Huusari , kuvassa keskellä. Edessä vas. alh. Riikka Luostarinen, välistä pilkistää Mervi Puro, takana ylh. Antti Koskela, harmonikkaviikon pj. ja reunassa Jarkko Puro. Mikasta oik. Sinikka Jutila harmonikkaviikon pääsihteeri, Tarja Kalander Toholammin kulttuurisihteeri, ja reunassa Eliisa Koskela.

Lystejä säepareja konserteista: Suruhan siinä tulee pojan puseroon, kun pyytää suatolle piästä ja saa vastaukseksi: ”Voi tokkiinsa, jalkojas siästä”. Eikä paremmin käynyt toisellekaan kaverille, just kun luuli, että lykästi, tyttö sanookin hyvästi… Ja niin totta on sekin Heli Laaksosen huomio, että: ”Soittajapoika kutsutaan sisään, vaikka kaikki muut miehet olisi juur ajettu ulos…”

 Kaarina Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

JA NYT KONSERTTISALIIN

Vakuuttuaksesi, hyvä lukija, siitä että kysymys on todella mainiosta ideasta, sinulla on nyt tilaisuus kuunnella yksi soivista sähköposteista, olla mukana harmonikkastudion viimekeväisessä konsertissa. Elämyksiä tarvitaan kaikkina aikoina, mutta nyt eritoten. Naura vapautuneesti, älä peitä liikutustakaan, äläkä säästele suosionosoituksia. Osaajat ovat asialla!

Kotkan Harmonikkastudion sähköpostikonsertteja…

Eiku…, oho, jo vasta seitsemäs harmonikkaherkkupaloja sisältävä viikon viihdepaketti on tässä vapaaehtoisen puoliväkisin tunkeutumassa otollisen odottaviin kuuloluu- ja näköhermokeskuksiinne.

Hyvät Harmonikkaentusiastit ja sellaisiksi pyrkijät, tätä kaikkea tämän viikon alkupään tauhkaa ei ehkä itse erkkikään saata ymmärtää, mutta paljon Egon-Onnea kuitenkin ja hilpeänhyvää alkavan viikon Maanantaita, kaikesta Rantakoivuun ja sen oksiston alle tulleesta uudesta lehtivihreästä huolimatta!

Maanantaiharmonikkailoa tuo yhtä kyytiä nimittäin harvinaisen selväpäinen harmonikko, spir.kant. Ilmari Piiparinen. Kaino pyyntö, älkää yrittäkö toistaa tätä kotonanne.

Sisko pääsi sahalle töihin, mutta niin pääsi myös 1800-luvun loppupuoliskolla Norjan sahalle töihin William Larsenin Norjasta muuttaneita sukulaisia. William (Willy) syntyi Kotkassa v. 1885, mutta lähti siskosta poiketen merille ja nousi maihin setä samuli Trumpin tulevaan valtakuntaan jo noin sata vuotta häntä aiemmin. Larsen teki 72 soololevytystä, joihin sisältyvät muun muassa ensilevytykset ”Säkkijärven polkka” (”Säk´järven polkka” harmonikkasoolo + kitara, sov. Willy Larsen, Columbia, New York, lokakuu 1928), ”Kyllikki-valssi”, ”Muistoja Karpaateilta” sekä ”Lukkari-Heikin polkka”.

Pohojalaaset ”trossaa”, ”rikuneeraa”, ”priuteeraa”, ”himiööttöö”, ”lauteeraa”…, pohojalaaset on ”könttööksis”, ”prökkeviä”, ”mokkooksis”, ”flataasia” ja ”lapaannoksis”. Keskiviikkokonsertis tuloo parahia sekaherelmätarinoota kersoolle ja aikuusille salanimellä Pohojanmaan paukahros. Varo, ettet ittekkii ala flasaata Pohojanmaan murtehella! Kaikkehen tosin tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenki tottuu jos makaa vattallansa.

Toivomme Teille maanantaihin 25.5.2020 asti hervotonta helapuukkotorstaita !

Vain teeskentelemätön harmonikkailo on todella vaihtelevaisia mielentiloja virkistävää iloa !

Kotkan ylenmäärin vanhin Harmonikkastudio

Mika Huusari & Kimmo Koso & Aki P. Hietala & Heikki Lehmus

PS. Jos olet etsinyt nuottia mieleisestäsi harmonikkahelmestä ja pitäisi päästä treenaamaan eikä nuottia löydy – laita viesti Mikalle

KOTKAN HARMONIKKASTUDIO 7.

Maanantai 18.5.2020

”Harmonikkailoa”

Sottaajan maanantai, Ilmari Piiparinen

Maalaiskomedia ” Vain muutaman huijarin tähden” vuosituhannen vaihteessa loi uskoa hyvään tv-viihteeseen. Kymenlaaksolaista sointia valkokankaalla on kuultavissa Esa Kotilaisen tahdittamana sekä myös säveltämänä ja sovittamana. 

Kuusniemen kunnan kesäisissä maisemissa touhuaa dir.cant. Ilmari Piiparinen, joka on myös pirun hyvä hanuristi. Tässä näytekappaleessa on selkeästi tyylillisiä vaikutteita Kotilaisen Esalta. Näyttää kanttori Piiparinen nostavan haitarin syliin väärin päin hätäpäissään.

Tiistai 19.5.2020

”Historian siipien havinaa”

Kymenlaaksopäivä

Willy  Larsen, Säk’järven polkka

Säkkijärven polkka on harmonikkakappale, joka on soitattanut, puhuttanut ja kuunteluttanut suomalaisia harmonikan harrastajia ehkä eniten. Kannattaa lukea levytyksen oheisteksti, jonka on ansiokkaasti laatinut kahden keräilijän nimimerkki Dallape30. Willy Larsenista (1885 Kotka – 1935 USA) on seikkaperäinen artikkeli kesän 1992 Hanuri-lehdessä Toivo Tammisen ja Teemu Huusarin kirjoittamana. Oheen on myös liitetty nuotti Willy Larsenin sovittamasta Säkkijärven polkasta🙂 Soiton iloa! 

.

Keskiviikko 20.5.2020

”Keskiviikon hanurikonsertti”

Pohojalaanen haitari 1989

Nuorta ja vanhaa, vähärivistä ja monirivistä harmonikkailoittelua Pohojanmaan junasta noin 30 vuoden takaa on tässä ja nyt tarjolla.

Torstai 21.5.2020 Helatorstai

”Kimmon valinta”

Netta Skog – I want my tears back

Harvoin voidaan kuulla suomalaista harmonikansoiton maailmanmestaria tässä,  mutta tämän soittajan yhteydessä kyllä, vuoden 2015 digihaitarin maailmanmestarina, Coupe Mondiale. Aikanaan jo Kultaisen Harmonikan 2006 finaalissa ja voittajana hänen kappaleensa poikkesivat suomalaisen harmonikansoiton valtavirrasta: Ruslanan Wild dances (eurovisiovoittokappale)  ja Nightwishin Dead to the world.

Toisaalta hänen esiintymisrepertuaariinsa kuuluu myös tango, kuten vuoden 2013 Seinäjoen tangomarkkinoiden finaalissa voitiin kuulla. Ei todellakaan vain yhden genren artisti, vaan osoitus siitä, ettei musiikin esittämisen, eikä kuuntelunkaan kohdalla kannata lokeroitua vain yhden musiikkityypin esittäjäksi tai kuuntelijaksi, tarkoittaapa se sitten tässä tapauksessa harmonikan vaikutusta heviin, tai hevin vaikutusta tangoon. Eikä sovi unohtaa myöskään Netta Skogin esiintymistä Kotkan paikallisessa Dark River Festival:ssa vuonna 2018.

Mihin musiikkityyppiin sitten Nightwish ja kappale “I want my tears back” luokiteltaisiinkaan, yhtyeen kappale kuulostaa hyvältä Netta Skogin käsittelyssä.

Perjantai 22.5.2020

”Ranskalainen visiitti”

Joss Baselli – Espana

Ranskalaisen harmonikka-akatemian taiteilijoista esiintyy tänään Joss Baselli. (Muut jäsenenet olivat: Andre Astier-Marcel Azzola-Joe Rossi).  Emil Waldteufelin Espanjalainen valssi ei suoranaisesti ole musette, mutta kyllä tämä valssi saa uuden ilmeen ranskalaisena tulkintana. Täytyypä kaivaa nuotti arkistosta! Joss Basellin (1926-82) levyistä osa on tehty maailman markkinoille Jo Basilen nimellä. Hänen soittoaan on kuultavissa omien levyjen lisäksi vaikka laulajatar Patachou’n levyiltä. Basellilla on myös duetto-levytyksiä merkittävien ranskalaisten harmonikansoittajien kanssa. 

Lauantai 23.5.2020

”Lauantaitanssit”

Lauantai-ilta salokylässä, Georg Malmstén ja Dallapé-orkesteri v.1942

Sunnuntai 24.5.2020

”Akin pelimannipäivä”

Musiikki vie meidät tänään Balkanin tunnelmiin – keskisen Itä-Euroopan maista löytyy taitavia harmonikansoittajia monessa polvessa ja nykyisin nuoremmat ovat edenneet soittoperinteenä omaksutusta kansanmusiikista edelleen taidemusiikin pariin musiikkikorkeakouluihin. Suomessa tehokkaan musiikkioppilaitosjärjestelmän myötä taas on paljon nuoria harmonikan taitajia, joista jotkut lähtevät hakemaan omaa tyyliään tutustumalla eri musiikkikulttuureihin. Tänään artistiesittelyssä Teija Niku, joka keskittyy pääasiassa pohjoismaisen sekä balkanilaisen kansanmusiikin esittämiseen mm. yhtyeissä Polka Chicks, Karuna sekä Grupa Balkan. Linkissä viimeksi mainitun kokoonpanon esitys serbialaisesta kansansävelmästä Ajde Jano.

Piispat ja pikkuiset

———————————————-

Kun saisi rauhassa tapella

———————————————-

 

 

Peukuttamista riittää näinä outoina aikoina.

 

 

Etteivätkö muka papit ja piispat ole olleet villejä pikkupoikia tai -tyttöjä joskus? Suomen evankelisluterilaisen kirkon Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen ainakin. Hänet tunnetaan varsin joviaalin oloisena kirkonmiehenä, keskustelijana ja kirjailijana. Hiljattain ilmestyneessä teoksessaan hän kertoo, miten jäi yhdeksänvuotiaana äidistään orvoksi ja miten on tehnyt tutkijan ja tutkistelijan työtä oppiakseen tuntemaan äitinsä ja sitä myöten itsensä. Kirjasta Äitiä ikävä löydämme paitsi Eeron myös hänen kaksi pikkuveljeään. Pojat selvittelivät välejään railakkaasti temmeltäen, eikä se ollut lainkaan kaitsijain mieleen. Eeronkin kuultiin hihkaisevan toppuuttelijoille kovaa ja kärsimättömästi: ”Antakaa mun rauhassa tapella!” Yleisö oli tyrmistynyt, mutta tepsikö se Huovisen poikiin? Päätelköön jokainen itse. Kirkollista sanastoa seuraten voitaisiin arvella, että he siitä ”viis veisasivat”.

Voi hurja, voi hurja…

 

Lasten suusta -palstat Suomen iltapäivälehdissä ovat lukijain mieleen. Yksi juttu on Henristä, jota pappi jututti häissä. ”Mikäs se on tämän pikkupojan nimi”, hän kysyi ystävällisesti. ”Henri”, kuului vastaus, jolloin kysyjä halusi tietää i:llä vai y:llä?” ”H:lla, hölmö!”

 

Huomenta, maailma!

Uskovaisessa kodissa oli ristiäiset. Eräs täti huomioi kastemekkoisen päivänsankarin veljen ja sanoi tälle: ”Taivaan isä toi sitten teidän perheeseen vauvan, hienoa”, mutta pikkumies torjui äkäisenä moisen: ”Höh, eihän se ole täällä käynytkään!”

 

Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien sivuille on myös kirjattu vastaavia tositarinoita. Pyhäkoulussa kerrottiin, että seuraavana sunnuntaina vietetään kirkossa kynttilänpäivää. Takarivissä oli kommenttivalmius kohdillaan: ”Ai, silloinko ne taivahan talikynttilät tulee?!

Koronaa eksyttämässä.

 

 

Minusta tulee voimistelija. Yllän jo varpaisiin. Siskon varpaisiin.

Nyt ette kyllä usko, mutta seurakunnan päiväkerhon lapsilistaan oli lisätty uuden tulokkaan nimi: Kalle Pekka Voi Rähmä Ala-Suutari. Vastaava täti sitä ääneensä ihmettelemään, mutta sivustatuki suomensi: ”Papilta oli kuulemma kaatunut kastemalja kesken ristiäisten…”

 

Moni on varmaan siunaillut lasten joskus alta rimankin meneviä viisauksia ja viisasteluja, mutta uskallanpa sanoa, ettei ainakaan Helsingin ortodoksisen hiippakunnan eläkkeellä oleva huumorintajuinen metropoliitta Ambrosius. Televisiossa hänen kuultiin selvittävän sanojen merkityksiä: ”Piispa ei siunaile, hän siunaa”.

 

Entäpä Helsingin hiippakunnan emeritapiispa Irja Askola? Sama, jonka meriittinä on myös Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Tuoreeltaan hänet on nähty riisumassa kurahousuja päiväkodissa. Lehtiartikkelin (HS 30.4.2020) mukaan Askolan lastenlasten kaipuuseen ilmaantui yllättävä ja molemmille osapuolille mieluinen ratkaisu. Sitäpä eivät kaikki tule ajatelleeksi, että ylempään hierarkiaan kuuluva ja arvostettu pappisnainen nauttii saadessaan yhden lapsen jakamattoman huomion kerrallaan kurahousumissiossa. Lisäksi hän voi leikkiä antaumuksella lapsitiimin kanssa, laulaa samoja lauluja, joihin tutustui omassa lapsuudessaan kotikaupungissaan Lappeenrannassa ja olla joskus vain kuuntelijana, vahvasti läsnä. Piispan ”soolo” seuraa viikoittaisten vierailukäyntien satuhetkessä. Hän nimittäin lukee lapsille tarinoita, jotka hän on itse kirjoittanut, esimerkiksi Siiri-hiirestä, jonka täytyy jo noin sointuvan nimensä tähden olla päähenkilöksi ihan jees. Lapsille on kohokohta, kun he satuhetken lopuksi pääsevät kehumaan itseään. -Taputamme polviamme ja sanomme kolme kertaa: ”Me olemme viisaita ihmisiä.”

 

Kalavaleet menevät viihteen puolelle, mutta kalastaminen, se on totista puuhaa, sanoi kalamies pojanpojalle.

Uusien kokemustensa kautta Irja Askola jakaa saman tunteen kaikkien isovanhempien ja monen hänen itsensä lailla ”päiväkotiretkelle” lähteneen seniorin kanssa. Saa olla yhtä aikaa leikki-ikäinen ja kypsä aikuinen. Se on upeata! Korona veti tietysti viivan myös tällaisten sukupolvitapaamisten yli, mutta sen tehdessään se tuli todistaneeksi niiden merkittävyyden.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä (nro 9) lausuttiinkin rukous mummojen ja pappojen, ikäihmisten puolesta, sillä ”he eivät ole riskejä vaan rakkaita.” Voikos sen nyt selkiämmin sanoa!

 

Kaarina Naski

(kuvat eivät kuulu tarinoihin, vaan ne toimivat

vapaana kuvituksena)

 

Vaikenemalla ei voiteta

 

Anna Takanen
(s.1968) joka tunnetaan työstään taiteellisena johtajana ja teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa sekä kirjoittamastaan, myös Suomessa nähdystä menestysnäytelmästä Fosterlandet, on debytoinut kirjailijana teoksella Sinä olet suruni. – Kuva Fredrik Skogkvist.

Taiteilijat jos ketkä tietävät, miten maa makaa. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vaikkapa hiljattain Suomessa ilmestyneestä sotalapsia käsittelevästä kirjasta yhtä hyvin kuin Kansallisteatterin vahvasta kantaesityksestä. Eri aikakausi, eri problematiikka – vai onko sittenkään?

Mistä johtui murhe?

”Ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä. Ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.” Näin kirjattiin nelivuotiaan Timo Takasen potilaskertomukseen ruotsalaisessa Kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa vuonna 1942. Keuhkokuume parani, mutta suru, se jäi. Sitä on purkanut auki Timon tytär Anna kipeänkauniissa teoksessaan.

Ruotsalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja Anna Takanen halusi selvittää isänsä tarinan ymmärtääkseen, mistä oikeasti johtui murhe, joka asui taitavasti piilotettunakin tuossa isokokoisessa komeassa miehessä ja joka toistui Suomen-mummon Saaran poskille läiskähtävinä suurina kyyneleinä. Ja jonka hän tunsi välillä aaltoilevan myös itsessään. Syntyi kirja Sinä olet suruni (Gummerus, suom. Leena Vallisaari). Timon isä, karjalainen Väinö Takanen kaatui sodassa, ja yksinhuoltajaäiti teki raskaan päätöksen lähettää esikoisensa sotalapseksi. Pikkuveli Leevi jäi kotiin. Siitä alkoi kaikkia kolmea kalvava kaipuu, vaikka asiat näennäisesti järjestyivät. Timo sai Ruotsinmaalta kelpo vanhemmat, valmistui aikanaan poliisiksi ja perusti oman hyvän ja rakkaan perheen. Myös Suomessa elämä asettui jengoilleen. Timoa vaivannut häpeä siitä, että oma maa petti hänet ja oma äitikin hylkäsi, ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ennen kuin tytär oli saanut suuren urakkansa valmiiksi ja testannut sen näytelmän Fosterlandet (Isänmaa) muodossa. Kirjoittaja ja kohde olivat käyneet läpi monet riidat, isä oli ollut hankala, vastentahtoinen haastateltava, kunnes koki avautumisensa vapauttavana. Näytelmä oli menestys. Kokemukseen saattoivat monet samaistua. Niin kuin nyt saman aineiston pohjalta syntyneeseen teokseen.

Toista maailmansotaa pakoon siirrettiin Suomesta yhteensä lähes 80 000 lasta muihin Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana yksistään Ruotsiin vietiin tai lähti n. 72000 lasta. 15 500 sotalasta jäi palaamatta synnyinmaahansa. Aiheesta on lukuisia yliopistotutkimuksia ja kirjallisuutta, uusimpana Anna Takasen teos, jossa surulle antaa kasvot kirjailijan sotalapsi-isä. – Kustantaja Gummerus, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

 

Vasta vuosikymmenten päästä löytyneestä kirjeenvaihdosta ilmeni, että Timon äiti Saara oli useat kerrat yrittänyt saada poikaansa Ruotsista takaisin, mutta kun toinen äiti halusi pitää pojan, asiasta ei kukaan kertonut Timolle. Sotalapsen tahto ja mielenrauha jäivät kahden äidin taskuun. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään Suomessa vasta nuorukaisena. Yhteydenpito käynnistyi varovaisesti ja vahvistui ajan mittaan; veljeksistä tuli todella läheiset. Perheitä ja sukua yhteen kokoavia asemapaikkoja löytyi niin Suomesta kuin Ruotsista. Kirjailijan oma elämäntarina polveilee hienosti mukana. Joutuminen finne -pilkan kohteeksi koulussa ei ole unohtunut, mutta Annalla on voimaa ja lahjakkuutta kääntää mielipaha voitokseen. Sen on hänen taiteensa osoittanut.

Esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa

Sukua on koolla myös Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa uudessa näyttämöteoksessa Suomen Kansallisteatterissa.  Westerberg tunnetaan tuotteliaana ja kiintoisana nykydramaatikkona. Sinivalas on esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa. Meri sen pinnalla tanssivine aurinkoineen, tyrskyineen, ikiaikaisine kallioineen, merenelävineen ja kasveineen muodostaa keskiön, johon tarina peilaa. Upeine videointeineen ja oikein ajoituksin syntyy jotain sellaista, joka uppoaa paremmin yleisöön kuin hätkähdyttävimmätkään luennot. Jos sen pukisi yhden lauseen muotoon, kuulostaisi se tältä: ”Kaikki lintulajit, joiden ääniä esityksessä on käytetty, ovat kuolleet sukupuuttoon”. Nyt käsitellään siinä luonnon tuhoa missä ihmisen itsekkyyttä, siinä muutoksenhalua missä muutoksenpelkoa.

Elena Leeven herkkä ilmaisuvoima kannattelee tarinaa, jossa perheen solmut ja näkökannat tulevat avatuiksi pidäkkeettömästi. Kuva henkii mielen ja maiseman harmoniaa.

Saaressa tapaamiamme ihmisiä tuskin laskettaisiin oikeiksi saaristolaisiksi, vaikka heidän suhteensa ulkosaaristoon tuttuine huvilarakennuksineen ja pihapiireineen onkin läheinen. He ovat kuka mistäkin tähän lähisuvun tukikohtaan syntymäpäivien merkeissä pyrähtäneitä. Halataan paljon, mutta vähä vähältä sisarusrakkaus rupeaa näyttämään enemmänkin vihalta, hyväosaisuus pettymykseltä ja elämä elämänvalheelta. Muutoksen tarvetta on, mutta otetta ja rohkeutta puuttuu. Aivan niin kuin yleisemminkin yhteiskunnassa, ilmastonmuutoksesta puhutaan kovilla äänenpainoilla, mutta torjuntatoimenpiteet eivät saa kannatusta. Miksi pitäisi luopua mistään, kun kaikki eivät kuitenkaan?

Valaan vatsaan joutunut Joona on tekstin sanoman kannalta toimiva raamatullinen allegoria. Ihmisessä itsessään asuu se voima, joka auttaa kääntymään ja muuttamaan suuntaa. Rakkauden uskotaan synnyttävän rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Epäilemättä myös Sinivalasta, tuota uhanalaista merten jättiläistä kohtaan, jolta näytelmä on saanut nimensä.  Teatterikokemuksena esitys on sekä koskettava että viihdyttävä. Komiikkaa varsin inhimilliseltä ja tunnistettavalta tasolta hyödynnetään hyvin sisarusten luonnehdinnoissa ja kipupisteiden paljastuessa. Näyttelijäkunta edustaa maan ykkösiä, ja tarinaa myötäilevän musiikkikulissin sivustatuella vahvasti eletyt tunnetilat saavat ilmaa ja merkitystä.

Supertaidokkaalla videoinnilla, kahden tason kerronnalla kohtaukset virtaavat yllättävän luontevasti. Etualalla näyttämöllä veljeksiä esittävät vas. Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long sekä isän roolissa Markku Maalismaa. Selin pikkusisko Anna, Elena Leeve. Taustalla suuressa videokuvassa tarinasta kirjaa tekevä Laura, Emmi Parviainen.

Niin kuin Takasen kirjassa myös Westerbergin näytelmässä nostetaan esille toisenlainen tulevaisuuden usko.

Poika tiesi

Kevennykseksi pari tarinaa kirjasta Sakastissa nauretaan (toim. Olli Seppälä Kirjapaja)

Terveisiä kirkosta, sanoi emäntä kun pääsi tupaan. -Mistäs se rovasti tänään saarnasi? isäntä kysyi

-Synnistä taas.

-Ja mitä mieltä oli?

-Tuntui edelleen jyrkästi vastustavan.

Piispa Nikolainen vieraili piispantarkastuksen yhteydessä pyhäkoulussa. Hän kysyi:

-Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?

Pieni poika vastasi kirkkaalla äänellä:

-Kekkonen!

Ei, kyllä ensimmäinen ihminen oli Aatami, sanoi piispa hymyillen.

-Ai niin, jos ulkomaalaiset otetaan mukaan, huudahti poika.

 

Kaarina Naski