USAsuomeksi kulttuurikatsaus

Touko 11, 2017

Vuosikerran 1947 upeat kultakurkut

Filed under: Musiikki — kulttuuriusasuomeksi @ 10:45 am

 

 

”Äitini pieni, kaltaises ei / olla voi yksikään toinen…”

Mitä mahtoi ajatella poikasopraanon äiti juuri julkaistua levyä kuunnellessaan 1950-luvun lopulla? Epäilemättä hän pyyhki silmänurkkiaan. Kyseessä oli Astrid Gullstrandin sanoittama ja Ellen Heijkornin säveltämä Mor lilla mor suomenkielisenä versiona. Laulumailta Karjalasta kotoisin ollut Impi Ida Airikka oli samaista poikaa odottaessaan laulanut paljon. Ei siis ihme, että Esko Airikka (s.1947) yhä kiittää äitiään ja allekirjoittaa sanat: ”Kauneus kukkain hehkuvien/ ei voi sun palkakses riittää…”

Tämä pikkupoika lauloi itsensä suomalaisten sydämiin Robertinon tyyliin 1960-luvun alussa, eikä vähiten Georg Otsin kanssa yhteisellä äitienpäivälevyllä. Ots tulkitsi laulun Äidin sydän ja Esko Airikka laulun Äitini pieni. -Esko kasvoi Kymenlaaksossa, mutta hänen molemmat vanhempansa Karjalassa, äiti Kivennavan kunnan Raivolan kylässä, kirjaltaja-isä Terijoella. Isänäiti oli saksalais-venäläistä aatelissukua.

Syytä siihen, että pikku Eskolla oli vähintään yhtä kiire laulamaan kuin puhumaan oli myös isässä, Werner Airikassa, jonka korkea tenori pääsi kuuluville niin kotona kuin mm. Terijoen Mieskuorossa. Kun poika oli kolmivuotias, isä vei hänet radioon Markus-sedän lähetykseen. Nostivat jakkaralle, jotta yletti mikrofoniin. Tukka peenalla, silmät kirkkaina, hienoissa henkselihousuissa vetäisi lapsi laulun Jyrrin Järrin jauhinkivet. Sen missä sanotaan, että ”pulp pulp, pulp, puurovesi liedellä jo kiehuupi, jyrrin järrin oi jos pian äidin vakka täyttyisi.” Tuskinpa tietäisivät 2000-luvun lapset, eivätkä tienneet kaikki 1950-luvunkaan lapset, että kysymys oli opettavaisesta työlaulusta. Vesimyllyssähän ne viljanjyvät jauhautuivat puurojauhoiksi. Aihevalinta sopi hyvin yhteen Markus-sedän kaurapuurovalistuksen kanssa.

Vielä tänä päivänä Esko Airikan voi varmimmin tavata esiintymässä. Mantereella tai toisella. Eikä taiteilijalta tarvitse kysyä, mitä laulaminen ja musiikki hänelle merkitsevät. Hän ennättää sanoa sen itse Larin Kyöstin sanoin, jotka Oskar Merikanto sai soimaan: ”Ma laulan, ma laulan, sillä Luoja mun laulamaan loi!”

Robertino siellä, Esko täällä

Italialaiset laulajat kuuluvat maailman valioihin ja yksi heistä on Roberto Loreti, samana vuonna, 1947, syntynyt kuin Esko. Hänet tunnettiin naapurustossaan Roomassa jo 10-vuotiaasta, jolloin hän oli pizzalähettinä, laulavana sellaisena. 13-vuotiaana tästä monilapsisen muurariperheen vesasta tuli tähti – Robertino – yhdessä illassa televisioesiintymisen kautta. Sen jälkeen nousi Robertino -kuume monissa maissa, ei vähiten Suomessa. Etteikö meilläkin olisi kultakurkkuja? Siihen vastasi vakuuttavalla tavalla Airikan Esko, jonka levyttämät napolilaislaulut vuosilta 1961-62 ovat hänen muun tuotantonsa ohella kuultavissa vaikka tältä istumalta mm. YouTubessa; O sole mio, Palaja Sorrentoon… Vuonna 1962 Esko oli Robertinon kanssa samalla lavallakin Linnanmäellä.

-Siellä oli koko hänen italialainen sukunsa, nauraa Airikka haastattelutapaamisessa Suomi-talolla Floridassa. -Itse esiinnyin ns. lämppärilaulajana, pitämässä tunnelmaa yllä ennen varsinaisen shown alkamista.

Esko Airikka edustaa suomalaista talenttia eteläisessä Floridassa. Hän on suosittu esiintyjä erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Kuva on otettu Floridan Karjalaisten 50-vuotisjuhlassa, jossa kuultiin Airikan herkänkaunis tulkinta Aili Runnen säveltämästä ja sanoittamasta laulusta Laps olen Karjalan.

Airikan perhe asui Myllykoskella, jossa pojan lahjakkuus pian huomattiin. Koulutustakin järjestyi. Dir.cant. Yrjö Helkiö ja Eskon isä valmensivat häntä eritoten napolilaisten kansanlaulujen tulkinnassa. Ja sitten mentiin Toivo Kärjen juttusille ja laulamaan. Nauhoitustilaisuus oli Kaivopuiston Studiossa, orkesterissa mukana sen ajan kuuluisimmat soittajat. Kärki sanoi, että Esko oli jo tällä näytöllä Suomen Robertino. Useitakin laulupedagogeja ilmestyi kuvaan – mm. Jolanda di Maria Petris – joka perehdytti samalla oppilastaan italian kieleen. Ja levytykset seurasivat toistaan.

Kilpailun kautta tosin saatiin Suomeen sitten toinenkin Robertino, rovaniemeläinen Matti Hyvönen, joka myös on laulanut koko ikänsä, toiminut paljolti oopperan puolella ja musiikkipedagogina.

Varhaisilta keikoilta on Eskolla muistissa mm. kunnon vanhanajan tehdaspikkujoulut. Myllykosken taajamassa sai parhaimmillaan joka kolmas leipänsä paperitehtaalta, niin että juhlat olivat sitä myöten tosi isot. Esiintyjinä ajan julkkiksia: Siiri Angerkoski, Tauno Palo, Kauko Käyhkö, Eini Kotiranta, Pertti Metsärinteen orkesteri… Ja Esko Airikka.

-Jokseenkin sama tiimi oli remmissä Turun konserttitalossa. Muistan hämmästelleeni, miten hermostunut Siiri oli. Puristeli lakkaamatta käsiään ja totesi, ettei hän koskaan hermoile tällä lailla kameran edessä.

Airikka lauloi

ja Nikula hyppäsi

Yhtä lailla on mieleen jäänyt uudenvuoden konsertti Tampereella – yleisöä 10 000 – ja ensimmäinen oma konsertti; se oli Myllykosken kirkossa, jossa tilaisuuden kruunasi hieno lahja. Laulajatar ja laulunopettaja Anneli Pasonen antoi nuorelle taiteilijalle viulunsa. Sittemmin arvokas instrumentti joutui kuitenkin toisiin käsiin. -Isä oli jossain vaiheessa myynyt sen, ja divarista se päätyi professori Timo Mikkilälle ja korjattavaksi, Esko kertoo. -Ajattelen sitä vieläkin kaiholla ja sen koteloa, jonka pohjalla oli kiinalainen silkkihuivi.

-Myös juhannusjuhla Seinäjoella 1962 on painunut mieleen. Kesken kaiken tuli nimittäin tieto Pentti Nikulan seiväshypyn maailmanennätyksestä 4.94 Kauhavalla! Kyllä siinä fiilis nousi.

Nuori taiteilija hoiti koulunkäyntinsä ”siinä sivussa”. Kansakoulusta jäi ikäviä muistoja, suu pestiin kertaalleen saippualla kiroilun takia, ja lento luokasta oli pikemminkin tavallista kuin harvinaista. Kun vielä ruokajonossa tuli opettajalta isolla lusikalla takaraivoon, opin tien arvostus oli nollassa. Myllykosken yhteiskoulukin meni nopeutetusti, koska Kouvolan varuskuntasoittokunta kutsui. Soitto-oppilas Airikalle osui instrumentiksi käyrätorvi. Sitä hän soitti mm. Rissalassa juhlallisessa valatilaisuudessa, jonne soittokunta lennätettiin Utista. Näin pojalla oli kokemusta rituaaleista jo vuosia ennen kuin oli oma armeija-aika edessä. Hän myös saattoi olla avuksi muusikkoystävilleen, kuten kotkalaiselle Juha Vainiolle, jonka oli tavannut Musiikki-Fazerilla 1961 ja joka oli armeijassa jo kahdesti lykkäystä saaneena 1964. Esko järjesti ainakin pari kertaa suhteillaan kaverille kutsun soittohommiin, jotta tämä olisi säästynyt sen päivän ikäviltä suorituksilta.

Airi ja Esko Airikka Suomi-talon edustalla Lake Worthissa. Pariskunta toimii aktiivisesti tämän amerikansuomalaisten keskeisen harrastus- ja kokoontumispaikan hyväksi. Esko kuuluu talon johtokuntaan, ja Airi osallistuu tarmokkaasti vapaaehtoistyöhön.

-Hyvä tyyppi. Sävelsi mm. Karjalan Prikaatin kunniamarssin, sanoo Esko. Armeijan menoon jo tottuneesta soitto-oppilaasta oli apua myös hänen oman ikäluokkansa, vuosien 1967-68 uusille asevelvollisille. -Neuvoin mitä ja miten pitää tehdä, jotta selviää tupatarkastuksesta, ja kun päivystävä upseeri, yliluutnantti Virkajärvi kysyi minulta eka iltana, että mihinkä Airikka on menossa, vastasin että soittokuntaan, ja hän siihen, että mene vaan, kun kerran pinkat ja punkat ovat kohdallaan. Lisäsi vielä ovelan näköisenä, että joku on varmaan ehtinyt tupaoppitunneissa armeijan edelle.

Vuonna 1968 Esko lauloi varusmiehille suunnatussa lähetyksessä televisiossa SA-Int-68-laulun Mr. Lonely. Hän teki myös keikkoja mm. Tervetuloa aamukahville- ja Laatikkoleikki -ohjelmiin.

Tenori löysi alton

Armeijan jälkeen Esko Airikan elämä oli vähän hakusessa. Työkokemusta tuli kyllä eri aloilta, mutta muutoin ei vielä selvinnyt, että mitä sitten isona, jos ”se mikä laulaen tulee, se viheltäen menee”. Mutta tenorin tavattua alton raittiusseura Kilven kuorossa, merkitsi se yhteisen elämän alkua ja tulevaisuuden kuvioiden selkenemistä. 1968 vietettiin Eskon ja Airin, o.s. Ruusuvaara, häitä. Parin vihki Johanneksen kirkossa piispa Osmo Alaja.

Nuorikko työskenteli Kansallispankissa, ja pankkialalle orientoitui työvuosikseen myös Esko Airikka. Pankkifuusioihin mennessä hän oli ylennyt hankintaosaston toimistopäälliköksi ja jatkoi vielä samantyyppisissä tehtävissä mm. Espoon kaupungilla. Airi taas oli vuosikymmenen ennen eläkkeelle jäämistään Kirkkonummella pankinjohtajana.

Jossain vaiheessa Airikat olivat ostaneet loma-asunnokseen omakotitalon Punta Gordasta Meksikonlahden rannalta. Nykyisin on Atlantin takaisena asemapaikkana Lake Worthin suomalaisalue; ykköskoti on Espoon Sunassa ja rakas kesäpaikka Lohjalla Hormajärven rannalla.

Ison meren takana on hyvä, mutta toisaalta, mitäpä valittamista olisi myöskään omassa piilopirtissä Suomen kesässä Lohjalla Hormajärven rannalla…,

Että mihin ne Eskon laulut jäivät. Eivät ne ole jääneet mihinkään, vaan kulkevat aina mukana. Milloin kuorolaulun milloin omien esiintymisten muodossa. Mm. Radion sinfoniaorkesterin kuorossa hän on laulanut vuosikausia. Lumilintukautena Floridassa Eskoa pyydetään tiuhaan esiintymään. Vakiolijat tietävät mitä on tulossa, mutta satunnaisille turisteille on mieluisan yllätyksen paikka kuulla suomalaista mestarilaulajaa milloin missäkin gaalassa tai vuosijuhlassa taikka Pyhän Andreaan luterilaisessa kirkossa. Kun esimerkiksi Händelin aaria Largo soi hartaan ylevänä Esko Airikan tulkitsemana, suomalaiset kuulijat Yhdysvaltain maaperällä ovat silminnähden ylpeitä maanmiehestään. Tai kun laulaja vaikuttavan melodian myötä kertoo olevansa ”laps köyhän kauniin Karjalan”, niin kyyneleet ovat herkässä kaikilla. Tänä Suomen 100- vuotisjuhlavuonna tulee Esko Airikalla täyteen 70 vuotta (10.6.). Kuka se sanoikaan, että armoitettuja ovat ne, jotka laulavat ”sun iltasi tähtihin”?

Kaarina Naski

 

 

 

huhtikuu 20, 2017

Muualla on elämä eletty, eikä työtä ole pelätty

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:10 pm

Siirtolaisten vaiheita

Olisipa tässäkin äkkinäiselle urakkaa. Etttä jos valmiiksi asti. Mutta Elias Rajaniemi on haka näissä hommissa. Kyseinen foto sopisi kuvittamaan vaikkapa lastenlaulua: ”Rakennetaan taloa, ystävyyden taloa. Riittää siellä valoa…”

 

Seisottiin siinä matkatavarahihnan luona iät ja ajat odottamassa Paasun Katrin laukkua, kunnes New Yorkin lentokenttävirkailija ymmärsi, että sitähän se Katrin päänpudistelu tarkoitti: ei hänellä pakaasia ollutkaan. Nyt oli virkailijan vuoro pyörittää päätään. Kielitaidottomuus ei ollut ihme, mutta että nuori suomalaisnainen oli lähtenyt – vuonna 1959 – siirtolaiseksi ilman mitään matkatavaroita!!

Niin vain selvisi kuitenkin lentomatkasta ja perille isoon maailmaan tyttö, joka oli Tohmajärven Kutsun kylässä kulkenut vain tuvan ja navetan väliä, käynyt kerran Joensuussa, ja kerran Savonlinnassa. Heti passintarkastuksessa oli käyty pieni näytelmä; neitonen puristi Pan American -lentoyhtiön kassia niin tiukasti kainalossaan, että väkisin se oli sieltä tempaistava. Passin löydettyään näyttivät tyytyväisiltä. Lääkärintodistus oli myös kassissa, rahaa tuskin nimeksi.

Elias Rajaniemi puolestaan päätti laajentaa maailmankuvaansa yksin tein vieläkin isommaksi, Australian kautta Yhdysvaltoihin. Kyläyhteisöstä Pyhäjoelta Pohjois-Pohjanmaalta läksi 1956 ja Mount Isan kaivoskaupunkiin päätyi jatkaakseen sieltä vielä matkaansa viiden vuoden kuluttua Amerikkaan ja kohti uusia seikkailuja.

 

Rajaniemen pariskunnan voi tavata nyt Floridassa, jossa he ovat viihtyneet seniorivuosinaan 2000-luvun taitteesta asti. Amerikansuomalainen yhteisö on heidän kiinnekohtansa, Lake Worth asuinpaikkansa. Jotkut naapurit ovat tuttuja jo vuosien takaa pohjoisesta. Siirtolaisia yhdistävät samantyyppiset ja silti jokaisen kohdalla ainutkertaiset vaiheet. Kaikki tietävät reippaan Rajaniemen pariskunnan Suomi-talon tilaisuuksista tai vaikkapa petankkikentältä – hyväntuulisen, pohjoiskarjalaisia sutkauksia tai kirjallisuudesta otteita laskettelevan Katrin ja hänen siippansa Eliaksen, joka harkitun painokkaalla ilmaisutavallaan tekee huumoristaan omaleimaisen.

On siitä aikaa kulunut, kun ”Molotovin kartiineista” haastettiin, mutta hyvin ovat Rajaniemen pariskunnalla muistissa nuo sota-ajan pimennysverhot. Monin verroin tärkeämmät ovat kuitenkin muistot rakkaista ihmisistä ja kotimaisemista. Tässä Katrin vaakunataustaa Floridan terassihuoneessa. Ikää myöten molemmat ovat ottaneet oppia rovasti Matti J. Kurosen kirjoittamasta Karjalaisii katkismuksesta, vaikkapa sen kolmannesta ”rotokollasta”, jossa kehotetaan pyhittämään lepopäivä: ”Muista pittää rokuliikii”.

Mutta moniko on perillä siitä, että Katri on urallaan ompelijana korjannut Ethel Kennedyn samettihousut, ollut työntekijäjoukossa vastaanottamassa iloista tervehdyshuikkausta Marilyn Monroelta ja käsitellyt taidokkaasti Diorin ja Chanelin kankaita? Tai että Elias on rakentanut talon poikineen amerikkalaisille, ostanut ja myynyt tonttimaata, ei ole kokenut fobiaa syvällä kaivoksissa, eikä päätä ole huimannut katoille kiivetessä. Ja isoa lännen maata on samalla opittu tuntemaan kantilta jos toiselta.

Lyyti-tädin huomassa

Pienviljelystilan tyttönä Katri tottui tarttumaan työhön kuin työhön jo pienestä. Perheessä oli 8 lasta, ja kun äiti kuoli vuonna 1942, lapsista vanhin oli 11-vuotias ja nuorin 3 kuukauden ikäinen.

-Äiti olisi tarvinnut välttämättä lääkäriä, mutta sodan aikana oli siviilien lähes mahdoton päästä syrjäkyliltä vastaanotolle, Katri kertoo. -Liikenne ja muutkin yhteydet takkuilivat, ja kun juna tuli, se oli täynnä sotilaita. Apu ei ehtinyt ajoissa, ja äiti menehtyi.

Onneksi talossa oli myös isän naimaton sisar Lydia, joka vaikkakin oli itse ollut lapsesta asti sairaalloinen ja luukkasi toista jalkaansa, otti hoitaakseen veljensä lapset ja talouden. -Rakas, rakas Lyyti-täti, toteaa Katri lämpimällä äänellä. Kodissa vallitsi järjestys ja rytmi. Karjalainen ruoantekotaito oli kunniassaan, 8-vuotiaasta asti Katrikin oli tehnyt piirakoita, ja lauantaisin niitä rypytettiin ja paistettiin runsaan sadan piirakan vauhtia. Lyyti-täti piti huolen siitä, että pellavat loukutettiin juuri oikeaan aikaan ja että kudonta kankaiksi tapahtui sekin aikataulussa. Hän myös taikoi vanhasta uutta, ja ”moni ihmetteli, kenen nuo nätisti puetut ipanat mahtavat olla…”

Luultiin, ettei Lyytistä ole pitkään eläjäksi, mutta saatuaan uuden tehtävän hän koki itsensä tarpeelliseksi, jätti pois lääkkeetkin. Ja epäilijöiden ihmeeksi eli lopulta 81-vuotiaaksi.

Katri kävi, kuten koko ikäluokkansa, koulun sodan varjossa. Kansakoulu oli saanut uudet tilat juuri ennen sotaa 1938, mutta sodan aikana se toimi supistetusti. Levotonta oli, sota oli todella lähellä, rintamamiehet tulivat jo Jänisjärven taakse. (Jänisjärvi on noin 50 km Tohmajärveltä kaakkoon, nykyisessä Karjalan tasavallassa Venäjällä.) Opettajat joutuivat sotaan, eivätkä jotkut heistä koskaan palanneet; tilalle saatiin ”milloin mitäkin tuuraajia”. Tuohon samaan kouluun Katri pyydettiin myöhemmin vahtimestari-keittäjäksi. Se oli suuri luottamuksenosoitus nuorelle tytölle.Koulu oli kasvanut 100-oppilaiseksi, ja rakennuksessa oli puulämmmitys. Yhdeksästä isosta uunista oli huolehdittava illoin aamuin. Kun lapset tulivat, piti huoneilman olla puhdasta, ja vasta sitten pääsi ”lämmittäjä” ruuan tekoon.

Amerikka otti hyvin vastaan

Sitten tuli se yhteydenotto suurlähetystöstä. Yksi Paasun tytöistä, Maija, oli Amerikassa ja laittanut Katri-siskonsa odotuslistalle. Nyt vain paperit kuntoon. -Kun kerroin isälle, tämä meni ihan mykäksi, Katri sanoo ja liikuttuu vielä, kun muistelee sitä. -Asiasta ei puhuttu, ja kun kirkkoherranvirastosta olisi pitänyt hakea paperit, totesi siihenkin vain hiljaa: ”Onko se ihan tähellistä?” Mutta opettajan rouva otti asian hoitaakseen, ja paperit jätettiin viime tipassa.

Maija oli uudessa maassa vastassa ja auttoi työnhaussa. Ensimmäinen työpaikka antoi varsin positiivisen kuvan tulokkaalle. Työnantaja oli kaunis juutalaisnainen, mannekiini Mischel Daily, joka näytti itse miten hän toivoi asunnossaan siivottavan, opetti konkreettisesti millä aineilla, välineillä ja miten täällä oli tapana lattiat, uunit, kaakelit jne puhdistaa.

-Ja kun koko urakka oli ohi, minä sain 5 taalaa. Katsomisesta!, nauraa Katri. Siitä paikasta hän päätti viihtyä. Työtä pelkäämätön oli tavannut toisen samanlaisen. Mischelin asunto kiilsi puhtauttaan vastakin, ja siivooja sai palkanlisänä sieviä mekkoja, joita hän tarvittaessa muokkasi omikseen näppärästi ja joista riitti myös Maija-siskolle.

Elias ja Katri olivat nuorina paitsi nättejä myös aikaansaapia. Kun Elias suoritti asevelvollisuutensa rannikkotykistössä, hän jo sihtasi Kuuskajaskaria paljon kauemmas. Sen jälkeen tarvitsi enää vain tehdä haaveista totta. Katri taas sujahti uuteen maahan ”ihan omalla painollaan” ja tuli pian huomaamaan, että osaa se olla amerikankielikin erilaista eri valtioissa ja kaupungeissa. Jos puhut sujuvasti ”bostonia”, niin vähätpä ymmärtävät Nykissä, ja Minnesotassakin voi moni asia mennä arvailun puolelle.

Seuraava työpaikka oli hieno naisten vaatetusliike Jax, jossa oli neljä ompelijaa ja asujen sovittaja. Katri toimi sekä ompelijana että sovittajana. Kuuluisuudet kävivät ostoksilla, mm. Marlene Dietrich bongattiin ja Harry Belafonte, joka kuten monet muut miestähdet toimi naisseuralaisensa makutuomarina. Kennedyn perheen jäseniä nähtiin usein, ja Katrin asiakkaaksi tuli Ethel Kennedy, jonka valitsemat hienot mustat samettihousut hän korjasi viimeisen päälle istuviksi. Pitkät rekit vaatteita oli sijoitettu liikkeen etuosaan, eivätkä asiakkaat juuri peremmällä olevia työntekijöitä huomioineet. Poikkeuksen teki Marilyn Monroe, joka tervehti aina koko talon väkeä kuuluvasti ja iloisesti. Maidonvaaleine ihoineen ja mustine aurinkolaseineen hän oli kaikkien mielestä häkellyttävän kaunis. -Jaxilla myytiin korkealaatuisia valmisvaatteita, usein kääntöpukuja, joita voi pitää molemmin puolin tai jakkua ja hametta eri päin, oli kääntökauluksia ja -hihansuita ja hienoja väriyhdistelmiä, Katri kertoo. Liikkeen ompelijat tekivät saman tien toivotut muutokset.

Bostonista Katrin mieleen on jäänyt se, miten häneen aluksi suhtauduttiin noviisina, jolle muutamat asiakkaat eivät halunneet uskoa kalliita vaatteita ”pilattaviksi”. Mutta hyvä kello kuului kauas. Kiitosta tuli mm. eräältä tohtorinrouvalta ylellisestä silkkisestä peitosta sommitellusta puvusta. Kuluneiden palasten tilalle piti hakea lujemmat ja värien sopia toisiinsa. Se oli designia se.

Sovittajan oli myös osattava neuvoa valinnoissa. Kerrankin asiakas, joka oli sievä mutta hiukan raskastekoinen, oli ihastunut vaaleanvihreään shifonkiluomukseen. Asu ei ollut hänelle paras mahdollinen. Katri neuvoi rouvaa hankkimaan lähimyymälästä korsetin, ja niin hän teki. Sillä seurauksella, että nyt puku istui kuin valettu. Ja nainen pyörähteli peilin edessä lumoutuneena ja huokaili: ”Miten ihmeessä mä voin olla näin nätti!”Leninki oli tarkoitettu hänen tyttärensä 16-vuotissyntymäpäiville, jotka olivat samalla kertaa kihlajaiset. Äiti, joka oli vielä itsekin nuori, halusi tietysti näyttää juhlassa mahdollisimman edustavalta.

”Yks nappi oli irti, hän ompeli sen kiin…”

Luxustavaratalo Bergdorf Goodman Fifth Avenuella puolestaan on jättänyt muistijäljen ammattiliiton voimasta. Ompelijoita oli 11 ja sovittajia viisi. Katri ei arvannut tehneensä sovittajana virheen, kun ompeli pääsovittajan pyynnöstä yhden irronneen napin asiakkaan takkiin. Käytäntönä oli, että sovittaja vei ompelijoille näiden työt seuraten tarkasti kunkin työlistaa. Tiukkaan unioniin kuuluvat työntekijät eivät tykänneet säännöistä poikkeamisista ja kostivat tulokkaalle; Katrin viedessä ompeluksia, kenelläkään ei ollut niille aikaa. Katrilla puolestaan ei ollut enää aikaa tälle työpaikalle. Terve maalaisjärki kun puhui joustavuuden puolesta. Sellaista toteutettiinkin sitten ranskalaisen Bichet´n pariskunnan ompelimossa. Omistajat olivat designereita mutta myös taitavia ompelijoita, jotka samalla kouluttivat työntekijöitään. Jakoivat niksejä, joista jotkut ottivat opikseen, toiset eivät. Katri on niistä kiitollinen vieläkin. Kaikki toimi, kaavojen tekijät, leikkaajat ja ompelijat tulivat hyvin toimeen keskenään. Diorin ja Chanelin kankaista loihdittiin hienoja luomuksia, ja omistajien kiitos näkyi palkanmaksussa, 30 dollaria joka viikko extraa, ja ylijäämäkankaista sai jokainen vielä itselleen.

Eliaksensa Katri kohtasi New Yorkissa tansseissa, ja häitä vietetiin 1964. Esikoispoika Glen syntyi seuraavana vuonna ja toinen lapsi, Asko 1968. Perheen vaihtaessa asuinpaikkakuntaa Katrin oman alan työ jatkui kulloisessakin kohteessa, kunnes vuonna 1977 muutettiin pysyvästi Minnesotaan. Sen jälkeen ”työmaa” muuttui ja vakiintui kotiin. Ja ompelukone lauloi edelleenkin, nyt vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Kohtalo ei käytä aina lyhintä tietä

Lyhyempi matka olisi ollut Elias Rajaniemellä Katria kosimaan Pyhäjoelta Tohmajärvelle kuin konsaan kiertoteitä New Yorkiin, mutta kohtalolla onkin eri tiet. Siirtolaisuus on jollei nyt maailman sivu, niin varsin pitkään poltellut Pohjanmaan miehiä. -Meidän kylältäkin eräs Amerikkaan lähtenyt kaveri tuli käymään Suomessa ja kehui, miten paljon suomalaisia rakennusurakoitsijoita Connecticutin valtiossa on, Elias kertoo. -Sinne rupesi tekemään mieli. Mietittiin serkkupojan kanssa, että lähteäkö setämiehen jäljille Amerikkaan vaiko Australiaan, jossa jo serkuista yksi oli. -Ensi hätään Australia voitti.

Seuraavat viisi vuotta hupenivat nuorillamiehillä käytännöllisesti katsoen maan alla. Mount Isa Queenslandin osavaltiossa on yksi Australian tärkeimmistä kaivoskaupungeista. Siellä on Australian suurin suomalaisyhteisö. Kaivosalueella sulattamoineen päivineen on satoja työntekijöitä. Kaivostunneleita on syvimmillään 15 kerrokseen asti, ylemmissä haetaan lyijyä, alemmissa kuparia.

Katetussa terassitilassa on isännällä ja emännällä yhteiset ja omat nurkat. Pohjoisen pojan sukua ja vaiheita voi tutkia kuin kiintoisaa sukupuuta. Siellä on mm. sotilaskuvat Rajaniemen Lennestä ja hänen pojistaan Väinöstä, Vilhosta ja Eliaksesta. Etualalla on kolme kovaa kaveria Australiasta – Elias ja Toholammin pojat. Mainareiden työvuoro on juuri päätttynyt, ja taas ollaan ”ihmisten ilmoilla”.

Joku saattoi tuntea kammoa syvyyksiin mennessä, muttei Elias. -Käytössä kun oli naamareita, ja ilmaa pumpattiin paineella riittävästi.Täällä Leichardt -joen varrella saattoi kuitenkin joskus mieleen tulla Pyhäjoki, sen raikkaat ja rakkaat maisemat. Vapaa-ajalla tulivat kuitenkin tutuiksi myös tämän maanosan nähtävyydet, mm. itärannikon komeat ja vaikuttavat kaupungit Melbourne, Sydney ja Brisbane.

Asemamaan vaihtaminen Australiasta Yhdysvaltoihin merkitsi Eliakselle kokonaan uutta ammattia. Hänestä tuli rakentaja. Hänen kokemuksensa unionin merkityksestä oli myös kovin vastakkainen sen käsityksen kanssa, jonka Katri oli saanut oman alansa ammattiliitosta.-Rakennusalan ammattiliitto maksoi halukkaille 2-vuotisen kouluksen iltakoulussa, ja tartuin hienoon tarjoukseen. Pian olinkin jo itse urakoitsijana. Teimme talojen sisätöitä, ja aikanaan perustin Minnesotaan oman firman. Töissä minulla oli kaksi omaa poikaa ja kaksi vierasta työntekijää.Teimme avaimet käteen -taloja Fergus Fallsin kaupungin sisällä ja noin 10 mailin säteellä sen ympärillä.

Katri ei ole tässä kenellekään vilkuttamassa eikä liioin lentoon lähdössä, vaan petankkia (pétanque) pelaamassa John Prince -puistossa Lake Worthissa. Tässä Ranskasta lähtöisin olevassa kuulapelissä, jossa metallikuulia heitetään mahdollisimman lähelle pientä maalipalloa, tiedetään täällä kanadanranskalaiset erityisen eteviksi, ja peesissä tulevat heti niin kanadan- kuin amerikansuomalaiset. Rajaniemen pariskunnalla on taito hyvin hallussa, samoin kuin Arja Heinosella, joka on kuvassa odottamassa vuoroaan.

Kaupungissa oli vahva norjalais-saksalainen yhteisö, joista asiakaskunta muodostui. Suomalaiset olivat sijoittuneet enimmäkseen muualle, mm. Duluthiin, n. 300 kilometrin päähän. Rajaniemen firma teki pääasiassa omakotitaloja, yleensä vähintään kolmella makuuhuoneella sekä suoraan myyntiin että asiakkaan tilauksesta ja toivomusten mukaan. Elias viihtyi työssään erinomaisesti, ja vielä eläkkeelle päästyään hän osti ison farmin, jonka maat hän myi taktisesti alle viiden eekkerin tonteiksi, jolloin selvisi ilman tiettyjä lupia ja velvoitteita. Vuosituhannen vaihtuessa Eliaksesta ja Katrista tuli floridalaisia. Vanhempi pojista asuu Arizonassa ja toimii kiinteistö- ja rakennusalalla, nuorempi taas on sähköinsinööri ja työskentelee Otter Tail Companyn voimalaitoksella Minnesotassa. Tästä tulee Eliaksen mieleen, että Fennovoima suunnittelee Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista Pyhäjoelle Hanhikiven alueelle. Rajaniemen lapsuuskoti on edelleen suvun hallussa, ja niinpä hän ei kauan mieti, kun kysytään ”puolesta vai vastaan?” -Vastustan. Absolutely.

Kaarina Naski, teksti ja kuvat

(vanhat kuvat Rajaniemen kotiarkisto

maaliskuu 4, 2017

”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…”

Filed under: Musiikki — kulttuuriusasuomeksi @ 11:46 am

 

Pietarsaarelainen konsertoija  Etelä-Floridassa

 

Warghin eläytyminen St. Andrew´n  Luterilaisessa Kirkossa Floridan suomalaisalueella oli kokonaisvaltaista urkujen kesyttämisestä ja hallinnasta vahvaan musiikin tulkintaan.

Warghin eläytyminen St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Floridan suomalaisalueella oli kokonaisvaltaista urkujen kesyttämisestä ja hallinnasta vahvaan musiikin tulkintaan.

Markus Wargh ei ”puhu kuin ruuneperi” vaikka onkin lähtöisin samasta kaupungista kuin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Mutta päästäpä Pietarsaaren poika urkujen ääreen, niin pikemminkin mieleen tulevat musiikin isot maestrot. Urkutaiteilija Wargh konsertoi ahkerasti Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, ja nyt hän on soittanut amerikansuomalaisten iloksi Floridassa.  Yleisö St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Lake Worthissa kuunteli hiirenhiljaa ja antoi auliisti aplodeja. Moni pyyhki silmänurkkaansa eritoten Finlandia-hymnistä virinneen improvisaation aikana, samoin kuunnellessaan Vanhaa virttä Taalainmaalta.

Kulttuuritarjonta kesämaassa on ollut runsasta kuluvana talvena Suomen juhlavuoden kunniaksi, ja puheena oleva konsertti kuului klassisen puolen kärkeen. 1969 syntynyt Wargh suoritti Sibelius-Akatemiassa A-tutkinnon parhain arvosanoin vuonna 1991,  Vuoden nuoreksi urkutaiteilijaksi hänet valittiin seuraavana vuonna, jonka jälkeen hän opiskeli Ruotsissa Piteån musiikkikorkeakoulussa ja suoritti konserttiurkurin tutkinnon. Sittemmin hän on myös opettanut samassa oppilaitoksessa. Tällä hetkellä hän toimii sekä konserttiurkurina että Luulajan tuomiokirkon urkurina Ruotsissa. Taiteilijan erikoisalana on improvisaatio, jossa vapaalla spontaanilla musisoinnilla on keskeinen merkitys.

Tulkitsijana hän esittää usein Bachin ja suurten romanttisvirtuoottisten mestareiden teoksia, kuten nyt Amerikassakin. Bachin Toccata F-duurissa BWV 540 ja Preludi ja fuuga G-duurissa BWV 541 vyöryivät mahtavina  kohti kirkon lakea.  Ne otettiin vaikuttuneina vastaan, mutta tunnelma nousi yhä, kun päästiin imrovisaatio-osuuksiin. Sibeliuksen Finlandiassa mahtipontisuus muuntautui persoonallisin vaihtelevin juoksutuksin ja tunnelmoinnein lyyriseen heleyteen: ”Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa…” Myös Karibian Merirosvot olivat  löytyneet ohjemiston innoituksen lähteeksi –  ymmärrettävästi kun lähimaisemissa oltiin – ja urkurin ilmaisuvoima osoitti laaja-alaisuutensa. Ylimääräisenä yleisön pyynnöstä kuultiin Oskar Lindbergin (1887-1955) säveltämä Vanha virsi Taalainmaalta (alun perin Taalainmaan karjamajoilta).  Se on hartaankaunis ja Suomessa hyvin suosittu mm. surutilaisuuksien musiikkina.

Jälkeenpäin antamassaan haastattelussa Markus Wargh sanoi, että nykyään konsertoijalta vain harvoin halutaan kuulla virsiä. Joskus sentään Jumala ompi linnamme. Urkurilla itsellään on moniakin lempivirsiä, ei kuitenkaan yhtä ylitse muiden.

 

Pohjanmaalta on aina lähdetty rohkeasti minne lähteä on pitänyt, sotahan tai Amerikkahan. Ja harvoin on sanottu, että tootta raakasti myähäs. Markus Wargh piipahti ensin Ruotsiin, josta tuli hänen asemapaikkansa, ja on jatkanut edelleen eri tahoille, nyt yli Atlantin. Ja aina soi.

Pohjanmaalta on aina lähdetty rohkeasti minne lähteä on pitänyt, sotahan tai Amerikkahan. Ja harvoin on sanottu, että tootta raakasti myähäs. Markus Wargh piipahti ensin Ruotsiin, josta tuli hänen asemapaikkansa, ja on jatkanut edelleen eri tahoille, nyt yli Atlantin. Ja aina soi.

Millaisia mahtavat ruotsalaiset olla kirkossakävijöinä, kun asiaa katsellaan suomalaisena ja Luulajan näkökulmasta? -Ruotsi on aika sekularisoitunut, maallistunut maa, ja minusta siellä näyttää olevan aina vain vähemman ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet kirkosta. Valitettavasti, toteaa Wargh, joka seuraa asioita muutoinkin kuin urkuparvelta. Hän kuuluu musiikkisukuun. Lapsuudenkodissa laulettiin paljon vanhempien ja sisarusten kanssa. Ensiesiintymiseksi on kirjattu soittaminen 15-vuotiaana serkun häissä, ja ensimmäisen konserttinsa tuleva urkuri piti jo vuoden päästä kotikaupungin, Pietarsaaren kirkossa. Se oli tietysti omakohtaisesti ikimuistoinen tilaisuus. -Urut olivat hyvät, mutta vuosien mittaan on ilmennyt, etteivät instrumentit kaikkialla ole suinkaan samanlaisia.  -Yhdet parhaimmista ovat mielestäni nykyisessä työpaikassani Luulajan tuomiokirkossa.

Myös siinä miten yleisö ottaa musiikin vastaan on suuria eroja. -Esimerkiksi Amerikassa ollaan hyvin avoimia. Ihmiset näyttävät tunteitansa ja vieläpä puhuvat kokemuksistaan. Se on minusta tosi kivaa.

Taiteilija lomailee ja käy tapaamassa ystäviään jo ennestään tutulla seudulla eteläisessä Floridassa. Mukana ovat niin koko kolmilapsinen perhe kuin isänpuoleiset isovanhemmat.

Kaarina Naski

maaliskuu 1, 2017

Mistä maasta on mies, joka puhuu ”sammakko suussa”?

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 8:11 pm
Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat  esittää vastakysymyksen: "Kuka oli The Flying Finndian?" Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Katja Kettu – Meeri Koutaniemi – Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat esittää vastakysymyksen: ”Kuka oli The Flying Finndian?” Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Jokainen suomalainen tietää, että joskus voi sää olla niin jäätävä, että siinä on meikäläiselläkin geenivarustuksella pärjääminen. Mutta amerikkalaiset laajentavat käsitettä: ”No, nyt on kyllä niin hirveän kylmä, ettei siellä selviä kuin suomalainen ja intiaani!”

Ojibwan kielessä on suomalaisia kuvattu sanoilla ”madududuwinini” ja ”omakakiiwinini”, jotka kuulostavat mukavasti korviinkäyviltä. Ensimmäinen määritelmä tarkoittaa höyrykylpyihmistä ja toinen miestä joka puhuu sammakko suussa. 2000 -luvulta katsoen voidaan sanoa, että hullumpiakin analyysejä meistä on tehty.

Yhteisenä piirteenä huomataan huumori ja hiljaa olemisen taito ja erottavana tekijänä vaikkapa se, että valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, kun taas intiaaneille riittää pieni nuotio, jonka ääressä he istuvat lähekkäin.  Molemmille on metsä tärkeä, ja sieltähän se alkoi myös suomalaisten ja intiaanien yhteinen tarina, se jossa on sanansa sanottavana myös ”fintiaaneilla”.

 

 

Naiskolmikon, kunkin alallan menestyneen taiteilijan yhteistyönä syntynyt teos Intiaanien mailla (WSOY) on herättänyt ansaittua huomiota Suomessa, eikä epäilystäkään, etteivätkö sille avautuisi myös kansainväliset markkinat. Lähdeaineiston keruu ja kirjan työstäminen ovat olleet pitkä ja rankka prosessi, ja tulos arvokasta ja eloisaa, vanhoja käsityksiä tuulettavaa informaatiota. Kirjailija Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja-ohjaaja Maria Seppälän isossa hankkeessa yhdistyvät voimakas tiedonhalu, luovuus, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden kunnioittaminen.

Fintiaanien maa – Finndian land ulottuu Pohjois-Minnesotasta Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja Yläjärven eli Lake Superiorin rantaa aina Ylä-Michiganin niemimaalle asti ja edelleen Ontarioon Kanadaan. Suurten järvien takamaat peilaavat erästä mielikuvaa Suomesta kyläpahasineen ja elintärkeine luontoyhteyksineen. Suomalaiset saivat palstoituslain (1887) perusteella toiseksi huonointa maata tultuaan paikalle vasta kun muut olivat jo vieneet parhaimmat palat. Mutta Finnit osasivat ojitukset ja selättivät rämeiköt. Ja vielä kurjempia olivat reservaattien maat rämeineen ja pajukkoineen. Mainittu palstoituslaki vauhditti keinottelun,  ja reservaattien maita kuuluu havitelleen kyseenalaisin aikein myös jokunen suomalainen, oikein nimeltä mainiten muuan Sugar Islandilla häärännyt Sinkkonen.

Fintiaaneksi kutsutaan Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvan intiaanin ja amerikansuomalaisen jälkeläisiä. Liitot yli etnisten rajojen eivät olleet harvinaisia sitä ennenkään, ranskalaiset ja skotit edelsivät suomalaisia puolisovalinnoissa. Mutta fintiaanikulttuurin, sen ovat luoneet yhdessä anishinaabeihin kuuluvat ojibwa-intiaanit ja amerikansuomalaiset. Teoksen mukaan suomalaiset ja intiaanit kohtasivat savotoissa ja kaivoksissa. Haalit olivat tutustumispaikkoja. Suomalaiset saattoivat jakaa ruokansa intiaanien kanssa, joilta metsästys ja kalastus olivat pitkään kiellettyjä, ja avioliittojen kyseessä ollen avustaminen oli vielä tuntuvampaa. Kun republikaanipresidentti  Richard Nixon vihdoin huomioi  virkakaudellaan 1969-74 vaille itsemääräämisoikeuksia jätetyn alkuperäisväestön ja otti  sen Yhdysvaltain lainsäädännön piiriin, muutos oli suuri.  Reservaattien nautintaoikeuksien palauduttua alkoi pikkuhiljaa niiden elpyminen.

Ja ne raskaat huvit

Suomalaiset omaksuivat intiaanien metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heille uusia eläinlajeja sekä viljelykasveja ja opastivat vastavuoroisesti intiaaneja hirsirakentamisessa ja tuohivirsujen  punonnassa. Yhdysvaltojen väestönlaskenta ei tunne fintiaani -nimitystä, eikä tämän väestönosan määrää näin ollen pystytä laskemaan. Kyse on sadoista, luultavimmin tuhansista. Alkuamerikkalaiset juuret ovat fintiaaneille suomalaisia lähempänä selittyen haastateltavien mielestä sillä, että amerikansuomalaisuus on jo kuuden sukupolven mittaista ja monien siteet vanhaan maahan katkenneet. Toisaalta intiaaniheimoon kuulumisesta seuraavien etujen merkitystäkään ei voitane väheksyä.

Raskaat huvitukset, kuten juomingit ja uhkapelaaminen olivat niin ikään omiaan yhdistämään suomalaisia ja intiaaneja. Monilla, myös kyseisen teoksen fintiaaneilla on tuntuma alkoholismiin. Yksi heistä on Fond du Lacin reservaatin lääkäri Arne Vainio, joka nykyisin taistelee reservaattien alkoholismia ja diabetestä vastaan. Hän kantaa lapsuutensa traumaa, kun suomalainen isä teki itsemurhan pojan ollessa viisivuotias. Juhliin Arne pukeutuu mustaan Got sisu -paitaan, samanlaiseen, joka hänen isällään oli yllään, kun tämä juuri em. sanoilla yllytettynä teki itsemurhan.  Sisua tarvittiin myös Minnesotan valtion yliopistoon, jossa Arne Vainio opiskeli lääkäriksi. Olla omiensakin joukossa vääränlainen on tunne, joka on tuttu monelle fintiaanille, ja siitä puhuminen sai haastattelijan mukaan kyyneleet nousemaan tämän rotevan intiaanimiehen silmiin

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. - Kuva Veikko Somerpuro.

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. – Kuva Veikko Somerpuro.

Koulutuksessa on voimaa, ovat monet havainneet. Duluthin yliopistossa opiskeli myös Lyz Jaakola, jonka äiti on ojibwa ja isä suomalainen. Suoritettuaan musiikin maisteritutkinnon hän palasi reservaattiin ja toimi  sen hyväksi perustamalla mm. naisten rumpuryhmän. Jaakolan tuotantoon kuuluu mm. levy Finndian Summer, jossa hän sanoo näin kauniisti suomalaisista ja intiaaneista: ”Oh the Finns and the Indians/ they get along so fine/ Just look at all the Finndians/ and this family o´mine.”

Kirjassa tutustutaan moneen fintiaaniin, mm. reservaatin luonnonvaroista vastaavaan Marcus Ammesmakeen, taidemaalari Carl Gawboyhin, Jim ja Rebecca Gawboyhin, jotka vastaavat autististen hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokodista, torontolaiseen karaokelaulajaan Jenny Blackbirdiin ja ylämichiganilaiseen  mehiläistilalliseen Sue Rakeriin joka puhuu oikeanlaisen ruokavalion ja perinneruokien puolesta.  Lukijassa herättää ihastusta  fintiaanien yhteisöllinen aktiivisuus, jossa voi kuulla kaikuja amerikansuomalaisten toiminnan parhaista puolista.

Ristiriitainen suhtautuminen koulutukseen

Intiaanien piirissä ei koulutukseen kielteisesti suhtautuminenkaan ole harvinaista.. Minnesotan Bemidjin yliopiston professori Anton Treuer tietää sen kumpuavan siitä traumasta joka syntyi, kun intiaanilapset vietiin vanhemmiltaan pakolla sisäoppilaitoksiin, erotettiin kielestään ja kulttuuristaan. Professori itse joutui lapsuudessaan opettajan mielivallan kohteeksi, kun tämä puki hänen ylleen mekon luokan edessä; pitkät hiukset kuuluivat intiaanipojille mutteivät opettajan mielestä hänen oppilailleen.

Teos Fintiaanien mailla antaa kattavan kuvan intiaanien historiasta uskontoineen ja poljettuine kulttuureineen. Haastatteluin on huomioitu mm. Suomessa tehty ja tehtävä akateeminen intiaanitutkimus, jonka edustajien asiantuntemus  on kerännyt mainetta maailmalla, ei vähiten Yhdysvalloissa. Myös amerikansuomalaisten vaiheita kerrataan historiallisesti tärkeiltä osin.

Reservaattien pelastuksena nähdään kasinot, joita pyörittää  nykyisin yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvaa heimoa. Se että reservaateissa tapahtuva liiketoiminta on verovapaata, ei ollut verottajan mieleen osavaltioissa, joista esimerkiksi Florida ja Kalifornia halusivat sulkea intiaanikasinot kokonaan. Heimokuntien vastarinta esti kuitenkin aikeet. Kasinoiden mahdollistaman kansalaispalkan avulla voidaan taistella köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa monenlaista yhteiskunnallista problematiikkaa vastaan. Alkuperäiskansojen voimakkaaksi virinneen ympäristöaktivismin näkyvimmäksi saavutukseksi puolestaan mainitaan Keystone Pipeline XL -kaasuputkihankkeen tyrmääminen.  Sen teki loppuvuodesta 2015 presidentti Barack Obama, jota kiitetäänkin ymmärtäväisestä suhtautumisesta alkuperäiskansoihin.

Katja Ketun viisaat ja hauskat sadut tai sadunomaiset pikku kertomukset keventävät kerrontaa ja korostavat kirjan empaattista henkeä. Hänen ansiostaan tulevat tutuksi siinä kuhmolainen Hermanni ja raumalainen Einari missä merkillinen Ovennuppi, Huijari-Kojootti, tosi Tyhmät tytöt ja Mokkasiini-Maik. Maik oli, tiedättehän, sellainen ”vitsi suussa syntynyt vilkkusilmä, johon on helppo rakastua mutta vaikea pitää.”

Kaarina Naski

 

 

 

helmikuu 7, 2017

Tie itsensä kehittämiseen käy epäonnistumisten ja haasteiden kautta

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 12:00 am

 

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Johanna Stenberg & Jan-Henry Stenberg, En se minä ollut. -Kansi Emmi Kyytsönen; kannen kuvat iStock. Kustannus Oy Duodecim.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim on tieteellinen yhdistys, joka toimii lääketieteen,lääkärin toiminnan ja terveydenhoidon kehittämiseksi sekä kansanterveyden edistämiseksi.

Onko sinulla kykyä kestää epäonnistumisen aiheuttamia osumia? Syytätkö helposti muita? Onko vika sukulaisissa, naapureissa vai yhteiskunnassa, sen päättäjissä ja palveluissa?

Tiedemaailman asiantuntijain mukaan ihmisellä on automaattisia tiedostamattomia mekanismeja harmonian löytämiseksi ja opittujakin stressinhallintakeinoja, kaikki eivät välttämättä suositeltavia. ”Hyvät ja kypsät puolustusmekanismit tukevat kypsää sosiaalisuutta, kun taas epäkypsät johtavat helposti vaikeuksiin ihmissuhteissa ja oman sosiaalisen vetovoiman laskuun.”

Heille jotka tuntevat epävarmuutta omista mekanismeistaan tuo lohtua seuraava lause: ”Psyykkistä puolustuskykyään voi jalostaa kehittämällä ajatteluaan joustavammaksi.”

 

Johanna Stenbergin ja Jan-Henry Stenbergin tuoreessa teoksessa En se minä ollut – Itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet (215 s. Duodecim) puhutaan psyykkisestä suojautumistarpeesta ja temperamentista, biologisista perusvalmiuksista sekä varhaisista ihmissuhteista perheyhteisössä.  Sumutamme niin itseämme kuin muita pitääksemme pokkamme nolaavien ja häpeällisiksi  kokemiemme tilanteiden jälkeen tai suojellaksemme toimintakykyämme trauman – esim.  läheisen ihmisen äkillisen kuolemantapauksen tai säikäyttävän diagnoosin – aiheuttamalta mielen järkkymiseltä.

Mielenterveyteen liittyviä häiriöitä tutkittaessa sekä käytännön hoito- ja kuntoutustyössä on todettu, miten ihmisen saattaa käydä, kun perusrakenteet pettävät ja elämä on rakennettava uudelleen.  Ulkopuolinen apu on usein tarpeen, mutta mielen omat strategiat jouduttavat silloinkin toipumista.

Moni seikka vaikuttaa  yksilöllisen puolustusjärjestelmän syntymiseen, eivät vähiten biologiset lähtökohdat. Kirjoittajat painottavat, että mieli ja aivot ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Neurologia, joka tutkii keskushermoston sairauksia, ja psykiatria ovatkin olleet yhteistyössä ja hyötyneet toisistaan. Esimerkkinä aiemmista vääristä tulkinnoista mainitaan ikävältä kuulostava  käsite ”jääkaappiäiti”, jolla on selitetty autismia. Toisin sanoen puutteellisella hoivalla olisi tekemistä lapsen autismin synnyssä. Nykytiedon mukaan kysymys on kuitenkin keskushermoston kehityksen poikkeamista, vakavasta oireyhtymästä, joka ilmenee käyttäytymishäiriöinä sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kaunisteltua ja mustavalkoista

Kirjoittajakaksikko Stenbergin mukaan arjessa tapahtuu paljon käyttäytymisen kaunistelua. Asenteellisiksi itsensä kokevat tai muitten sellaisiksi määrittelemät ihmiset rupeavat esittämään korosteisesti päinvastaista, esimerkiksi toimimaan aktiivisesti vähemmistöjen hyväksi. Kohteen kannalta tulos on positiivinen mutta toiselta kantilta voidaan puhua oman itsen ja ominaispiirteidensä väistelystä. Huonosta kritiikin sietokyvystä taas kertoo mustavalkoinen suhtautuminen, omalla puolella olevat ovat hyviksiä, vastapuolella pahiksia. Maaimaa lohkotaan automaattisesti, asioita idealisoidaan tai mitätöidään.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Johanna Stenberg on psykologi, joka on työskennellyt sekä neurologisten potilaiden että elämäänsä uudelleen jäsentelevien kuntoutusvaiheen asiakkaiden kanssa. Jan-Henry Stenberg on filosofian tohtori, psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa ja työskennellyt HYKS psykiatriassa. Nykyään hän toimii psykiatrian linjajohtajana. -Kuva Heidi-Hanna Karhu.

Mielen strategioihin turvaudutaan silloinkin, kun tieto ja käytös ovat ristiriidassa.  Tupakoitsija löytää esimerkin suvustaan ja tuttavapiiristään;  henkilö eli yli 90-vuotiaaksi vaikka poltti koko ikänsä. Hyväkään itseharhautus ei kuitenkaan sisällä takuita omien keuhkojen kestävyydestä. ”Ei tupakka aiheuta kaikille syöpää” onkin tutkijain mukaan päättelynä yhtä heikko kuin ”eivät kaikki kuole sodassa”.  Itsesäätelyä on sekin, kun tahdonalaisesti torjutaan sellaisia muistikuvia, joita ei haluta palauttaa mieleen. Jolloinkin se voi ihmisen hyvinvoinnin kannalta olla armollista ja siten myös terapeuttisesti hyväksyttyä.

Temperamenttipiirteiden altistava vaikutus

Lukijaläheinen kirjoitustyyli tekee teoksesta helposti omaksuttavan. Puhutaan vahvasta ja kypsästä identiteetistä, tunteiden tunnistamisen tärkeydestä, kiintymyslajien – turvallisesti/turvattomasti kiintyneet – merkityksestä lapsen kehityksessä ja ihmiselämässä laajemminkin, vaikeimmin vaurioittavina esimerkkeinä väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö.  Myös nykypäivän problematiikasta tuttuja ilmiöitä, kuten syömishäiriöt, tulee vastaan. Tutkimuksissa on osoitettu tiettyjen temperamenttipiirteiden altistavan erilaisille psyykkisille epätasapainotiloille ja itsesäätelyhäiriöille. Korkea elämyshakuisuus on yhteydessä riippuvuuksiin, kuten tupakointiin, alkoholismiin ja rahapeleihin. Syömishäiriöistä kärsiviä henkilöitä yhdistää sinnikkyys, mutta anoreksiassa elämyshakuisuus on matala, bulimiassa korkea.

Narsisteille on ominaista aiheeton ja liioiteltu tunne omasta tärkeydestä ilman ulkopuolista arvonantoa.  Piirteinä mm. itsekeskeisyys ja -tehostus, kateus, kaunaisuus ja muiden aliarvioiminen. Paranoidiselle eli epäluuloiselle persoonalllisuudelle taas on ominaista pysyvä epäluulo, epäluottamus, toisten pahansuopien aikeiden pelko ja yliherkkyys arvostelulle. Perinnöllisen ja varhain näyttäytyvän perusluonteen uskotaan ennustavan tulevista stressi- ja kriisitilanteista selviytymistä.  Mutta mitä kirjoittajat erityisesti painottavat, on se, että epäonnistumisia ei tarvtse pelätä. Niiden kautta on mahdollista oppia ja oivaltaa paljon, myös se mistä ihmisyydessä on kysymys.

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

tammikuu 10, 2017

Crohnin taudin luvut kasvussa – vakava kansanterveydellinen uhka

Filed under: Terveys,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 1:23 pm

 

 

Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon Crohnin taudista, kroonisesta tulehduksellisesta suolistosairaudesta, johon sairastuu Suomessa vuosittain yhdeksän ihmistä sataatuhatta kohti. Ja erityisen huolestuttavaa on, että luvut ovat kasvussa. Kyseessä on vakava kansanterveydellinen uhka.Tautia luonnehditaan nuorten aikuisten taudiksi, syystä että tyypillinen taudin puhkeamisikä on 20-35 vuotta. Mutta myös yhä nuorempia – lapsiakin – sairastuu, jolloin kasvuhäiriöt saattavat olla osana problematiikkaa.

 

 

Crohnin tauti voi esiintyä missä tahansa ruoansulatuskanavan alueella mutta yleisimmin paksusuolessa sekä erityisesti ohutsuolen loppuosassa. Sitä hoidetaan lääkkeillä, pallolaajennuksella ja vaikeissa tapauksissa leikkauksella. Kyse on yksilön elämää rajoittavasta elinikäisestä sairaudesta, joka sisältää aktiivisia vaiheita. Toinen suoliston tulehduksellinen ns. IBD-sairaus tunnetaan meillä niin ikään, se on Colitis ulcerosa, haavainen koliitti. Lääkärit  joutuvat yhä useammin vastaamaan diagnoosin saaneiden nuorten potilaiden ja näiden omaisten kysymyksiin puheena olevien sairauksien mahdollisesta alkuperästä.

 

Vatsakipuihin suhtaudutaan usein asenteellisesti. Ne jotka katselevat sivusta, saattavat vähätellä, kun taas asianomaiset pelkäävät luulosairaaksi leimaamista. Gastroenterologian erikoislääkäri LT Markku Pajala kehottaa ottamaan ylävatsavaivat vakavasti. Väitöstutkimuksessaan Itä-Suomen yliopistossa keväällä 2014 hän osoitti, että puolella niiden takia tutkimuksiin hakeutuneista löytyi vaivoihin elimellinen syy. - Kauhajoelta Pohjanmaalta lähtöisin oleva Markku Pajala toimii Kuopion yliopistollisessa sairaalassa erityisalueenaan IBD -suolistosairaudet.

Vatsakipuihin suhtaudutaan usein asenteellisesti. Ne jotka katselevat sivusta, saattavat vähätellä, kun taas asianomaiset pelkäävät luulosairaaksi leimaamista. Gastroenterologian erikoislääkäri LT Markku Pajala kehottaa ottamaan ylävatsavaivat vakavasti. Väitöstutkimuksessaan Itä-Suomen yliopistossa keväällä 2014 hän osoitti, että puolella niiden takia tutkimuksiin hakeutuneista löytyi vaivoihin elimellinen syy. – Kauhajoelta Pohjanmaalta lähtöisin oleva Markku Pajala toimii Kuopion yliopistollisessa sairaalassa erityisalueenaan IBD -suolistosairaudet.

Asiantuntijan mukaan näihin sairauksiin liittyy selkeä perinnöllinen komponentti. -Usein suvussa on tauti äidillä, isällä, näiden sisaruksilla tai serkuilla, sanoo gastroenterologian erikoislääkäri Markku Pajala Kuopion yliopistollisesta sairaalasta.

-Joskus perheestä lähes kaikki ovat sairastuneet hyvinkin lähellä toisiaan, jopa aviopuolisot; tämä taas viittaa myös ympäristötekijäin osuuteen sairauden puhkeamisessa. Yksittäisten virusten tai bakteerien osuutta johdonmukaisesti tutkimustulokset eivät ole pystyneet vahvistamaan. Lapsuudessa kuitenkin turhia antibioottikuureja esimerkiksi korvatulehdukseen tulee välttää, koska yhteys IBD:n puhkeamiseen on osoitettu suomalaisissakin tutkimuksissa.

 

Suomi, Norja ja Kanada

mustina läiskinä kartalla

 

Taudin esiintyvyyskartalla maamme näyttäytyy varsin synkässä valossa. Pajalan mukaan Suomessa IBD -esiintyvyys on maailman  korkeimpia, Norjan ja Kanadan tasolla. -On nähtävissä, että länteen ja pohjoiseen  siirryttäessä IBD:n yleisyys lisääntyy. Ympäristötekijöiden vaikutus eli tässä tapauksessa länsimainen ruokavalio, auringonvalon puute, liika hygienia tms. aiheuttaa esimerkiksi Kanadan maahanmuuttajille lisääntyvän riskin IBD -sairauden  puhkeamiselle.

-Jo Suomen sisällä pohjoisessa on suurempi riski sairastua haavaiseen paksunsuolen tulehdukseen kuin etelässä. D-vitamiinin osuudesta on esitetty teorioita, mutta vahvistus tuolle puuttuu, gastroenterologi toteaa.

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kroonikoiden ulottuvilla on sekä IBD-hoitajan että ravitsemusterapeutin palvelut, joita pidetään ensiarvoisen tärkeinä.

-IBD-hoitajamme ovat kätilöiden, diabeteshoitajien ja neuvolan terveydenhoitajien tapaan itsenäiseen toimeen tottuneita erikoiskoulutettuja hoitajia, Pajala selvittää. – Erikoistuminen tietylle alalle tuo mahdollisuuden hankkia hyvä rutiini, vankka ammattitaito ja osaaminen. Heillä on merkittävä rooli yhteyshenkilönä potilaan lähellä. Meillä Kuopiossa yliopistollisen sairaalan IBD-hoitaja ja hoitavat lääkärit toimivat tiiviissä yhteistyössä. Koko Suomen tasolla useampi kymmenen sairaanhoitajaa on saanut koulutuksen, ja IBD-hoitaja löytyy uskoakseni jokaisesta keskussairaalasta.

Monipuolinen ravitsemus on tärkeää suoliston ja sitä myöten potilaan hyvinvoinnin kannalta. Tri Pajala tähdentää, että vaikeaa tulehduksellista sairautta sairastava potilas on perussairautensa, sen pahenemisvaiheiden ja mahdollisen leikkaushoidon takia altis jopa aliravitsemukselle ja sen aiheuttamille ongelmille.

Biologiseen lääkitykseen panostetaan

 

IBD-sairauksia hoidetaan vakiintuneilla lääkkeillä, mutta niiden rinnalle on kehitetty myös uusia.Viime aikoina on puhuttu eritoten biologisista hoidoista. Potilaskunnassa niihin suhtaudutaan toiveikkaasti joskohta myös skeptisesti mahdollisten haittavaikutusten takia. Eräs hoitotoimenpiteistä on suolen pallolaajennus.

Kysyttäessä hoitojen tehosta Markku Pajala viittaa taudin vaikeusasteeseen. -Lievän IBD -sairauden hoito on helpoimmillaan tablettilääkitys aamuin ja illoin. Toisessa ääripäässä joudutaan käyttämään runsasta lääkitystä, jolla todella on haitallisiakin vaikutuksia terveyteen. Lääkkeen hyötyjä ja haittoja joudutaan punnitsemaan tarkoin. Biologisella lääkityksellä tarkoitetaan noin 5-10 prosentilla kaikista potilaista käytettäviä uusimpia tulehduksen välittäjäaineisiin kohdistuvia lääkkeitä, kuten infliksimabi, adalimumabi, vedolitsumabi ja viimeisimpänä tulokkaana ustekinumabi. Määritelmän mukaan kyse on elävien solujen tuottamasta materiaalista, em. tapauksissa valkuaisaineesta, jossa on vasta-aine tulehduksen välittäjäainetta vastaan.

-Leikkausta tarvitaan reilussa 10 %:ssa haavaista paksunsuolen tulehdusta sairastavilla potilailla. Crohnin taudissa edelleen suurin osa potilaista joutuu joskus leikkaukseen, kun syntyy merkittävä arpeuttava ja ahtauttava tulehdusarpi. Leikkaus on tällöin paras vaihtoehto; tähystyksen yhteydessä voidaan ahtaumia laajentaa, mutta pitkäaikainen tulos on parempi leikkauksella. Sen jälkeenkin vaaditaan vielä tehokas lääkehoito uusiutumisen ehkäisemiseksi.

 

Selviytyjämielellä

 

Kun potilaista valtaosa on nuoria ihmisiä, opiskelijoita tai työelämänsä alkupäässä olevia, tulee potilassuhteesta väistämättä pitkäaikainen ja tärkeä. Omaan lääkäriin tukeudutaan luottamuksellisesti, tuntemuksista kertoen, kysymyksiä esittäen ja peloistakin puhuen. Alalle erikoistuneilta vaaditaan erityistä empatiaa. Heidän on osattava kannustaa urheuteen myös kivuliaisissa käänteissä

Tohtori Pajala vakuuttaa, että niin hoitohenkilökunnan kuin hoidettavien yhteinen tavoite on, että nuori potilas pystyisi mahdollisimman normaaliin elämään. Siihen tähtää niin lääke- kuin muukin hoito: tauti tulee saattaa rauhalliseksi.

-Ja tähän päästäänkin suurimmalla osalla potilaista. Jopa suunnitellut raskaudet – taudin ollessa hedelmöitysvaiheessa rauhallinen – sujuvat yleensä hyvin, ilman ongelmia. Lääkitys laaditaan raskauden ja imetyksen ajaksi turvalliseksi äidille ja kehittyvälle sikiölle.

 

 

Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

joulukuu 29, 2016

Satumaa, se on aina toisaalla

Filed under: Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:59 pm

 

 

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Tangopojat, Otava 317 s. Kansikuva Kirsti Maula

Antti Tuuri teki sen taas. Romaanin, jonka lukija näkee kuvina ja joka vielä päälle päätteeksi soi. Tangopojat (Otava) olisi elokuvaohjaajalle herkkupala.

   Kirja edustaa myös aiheistoa, jonka Tuuri tunnetusti hallitsee, siirtolaisuutta. Mennään 1960-luvun  ns. Suuren muuton vuosiin, jolloin väki Suomessa hakeutui kasvukeskuksiin ja erittäin monet villiintyivät vihreämmästä ruohosta läntisen aidan takana.  Kun omassa maassa oli työttömyyttä, eikä tulotason kasvu sodan jälkeen ollut odotetunlaista, päätettiin suunnata työvoimapulaa potevaan Ruotsiin. Monen pojan mielessä häämöttivät lihapatoja selväpiirteisempinä autohankkeet. Autotehtaalla oltaisiin sellaista haavetta lähempänä.

 

Joidenkin kohdalla päätöstä  lähteä vauhdittivat kerkeästi Ruotsista tulleet värvärit, joita teoksen keskushenkilö, kauhavalainen Saulikin tiesi liikkuneen Pietarsaaressa ja luvanneen töitä  vaikka heti. ”Pietarsaaresta oli jo lähtenyt monta poikaa Härnösandiin sahalle ja Gävleen telakalle töihin.”

Haitarinsoittaja Saulin ratkaisua tyrkkäsivät kuitenkin voimalla eteenpäin tunnesyyt. Naisen perään läksi Pohjan poika. Hurma-yhtyeen laulusolisti Elina oli sanonut goodbye niin yhtyeelle kuin Saulillekin ja suunnannut Pohjanlahden yli uutta osoitetta ilmoittamatta. Rakastuneen pohjalaisen miehen mielenliikkeet sen sijaan olivat arvattavissa. Äkkiä oli Hurma vailla paitsi laulusolistia myös haitarin- ja trumpetinsoittajaa; muusikoita vietiin.

Tuuri kehittelee ihmissuhteita luontevasti, hänen henkilöissään viehättää konstailemattomuus, ja koko tarinaa valaisee omalakisen niukka mutta ytimekäs huumori. Fiktiivisissä hahmoissa on persoonaa.

Tehdastyöhön, valimohin ja hiomakoneisiin päästään tutustumaan yhdessä tulokkaitten kanssa Skövdessä Volvon tehtailla. Saulikaan ei ollut käynyt aiemmin ”sen lähempänä oikeaa tehdasta kuin kippaamassa paperipuita auton lavalta Schaumanin tehtaalla Pietarsaaressa”. Että kyseessä on varsin rankka työ ja etteivät suomalaisille ole osuneet ainakaan kaikkein cooleimmat duunit, se on pikaisesti jokaiselle selvää.

Nousevan aurigon talossa, miesten majapaikassa, Sauli myös treenaa soittoaan ja saa kavereilta kiittävää palautetta. Molempia voi hioa, muusikon taitoja ja Volvon kampiakseleita, mutta ensinmainittu kuulostaa paremmalta. Hyvällä tahdolla ja suomalaisella sitkeydellä nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin yhdistettävissä. Pian soittaa tansseissa uusi yhtye Tangopojat. Suomalaiset olivat tuoneet Ruotsiin oman musiikkimakunsa, ja muusikot osasivat vastata toiveisiin, tangobuumista kohti uudempaa populaarimusiikkia. Suomalaispaikkakuntien tansseilla oli valtaisa yleisömenestys, ja vetonauloina toimivat kotimaasta vierailevat laulutähdet Laila Kinnusesta Eino Gröniin. Ja tunnettujen esiintyjäin myötä soittajien kyvyt punnitaan, kukin sai hetkensä.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. - Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Antti Tuuri on tuottelias ja arvostettu suomalaiskirjailija. Hänet tunnetaan etenkin pohjalaisen Hakalan suvun vaiheista kertovista romaaneistaan ja Äitini suku -romaanisarjasta, johon uusin teos Tangopojat kuuluu itsenäisenä osana. – Kirjailijan kuva Jouni Harala.

Kirjailijan hankkima tietomäärä niin siirtolaisten elämästä yleensä kuin yhtyeiden toiminnasta ja musiikista eritoten on ihailtava,  ja sen voi nähdä sivuavan myös tässä päivässä vellovia maahanmuuttokeskusteluja. Näissä raameissa juoni kulkee mukaansatempaavana, ja ”on the road” -tunnelma vallitsee. Ihmiset etsivät toisiaan joskohta itseäänkin. Juurille ja sisarusrakkaudelle on tematiikassa tilaa, ystävien ja  maanmiesten merkitys vieraissa oloissa korostuu. Jopa ajankohdan uusia ja tulevaisuuden mullistavia aatteita on esillä, kuten luomuviljely, johon on hurahtamassa ja Ruotsissa lisätietoa hakemassa päähenkilön veli, pohjalainen opiskelijapoika.   –  Entä miten käy Saulille ja Elinalle rakkauden kurveissa? Lukija saa kyllä vastauksen.

Kaarina Naski

 

Vaellusvuodet

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:51 pm

 

Muutto Suomesta Ruotsiin näytti 1960-luvun jälkipuoliskolla vuosittaista tilastolukua 40 000. Väkeä lähti eri puolilta maata, mutta Pohjois- ja Itä-Suomessa voitiin puhua massamuutosta. Suurimmissa muuttotappiokunnissa pohjoisimmassa Suomessa siirtyminen lahden taa merkitsi jopa 6 prosenttia väestöstä. Pohjanmaalla Haapajärvi meni yli 4,6 prosentin ja mm. Lestijärvi, Kuivaniemi, Kuusamo, Toholampi, Kärsämäki ja Reisjärvi, kaikki yli 3 prosentin, samoin kuin Pohjois-Karjalasta Värtsilä.  Pohjanmaan Järviseudulta  Etelä-Pohjanmaan maakunnasta (Alajärvi, Evijärvi, Lappajärvi, Soini, Vimpeli) suuret ikäluokat lähtivät Pietarsaareen, Kokkolaan ja muihin teollisuuskeskuksiin, osa heistäkin jatkoi Vaasasta laivalla yli Pohjanlahden. Ruotsinkielisiltä rannikkoalueilta kotoisin olevia oli siirtolaisista iso joukko. –  Ruotsissa sijoittuivat samoilta seuduilta lähteneet usein samalle paikkakunnalle. Vetovoimaisia olivat suuret kasvukeskukset Tukholma, Göteborg ja Malmö sekä tehtaista Saab, Volvo ja Ericsson.

(lähde Suomen Siirtolaisuusinstituutti)

lokakuu 3, 2016

Olympialaiset, Tuntematon, Kekkonen ja Kalle

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:46 pm

Murroksen aika

”Kyllä se joutilaella jottae tiettää! Hyppiä renkutaan ja nakellaan ja juosta vohlistetan kieli ulukona. Poejille, perkele, pittää jatkoa työpäeviä, kun niitä nuin hypityttää ja pittää juosta tolvata.”

Tämähän on ilmiselvästi selkosten kirjailijan Kalle Päätalon tekstiä ja alustaa hyvin teosta, joka on laadittu Helsingin olympialaisten ja viisikymmentäluvun eikä vähiten Päätalon läpimurron hengessä. Kirjan nimi on Murroksen aika (Gummerus) ja se on kolmas sarjassaan, johon Päätalo-tuntija Eero Marttinen on kerännyt tekstit mestarin romaaneista ja jäsentänyt niistä sekä yhteiskunnallisista merkkipaaluista kiintoisan ajankuvan. Kuin uudesta perspektiivistä nousee lukijain silmiin unohtumaton viisikymmenluku ja ”tosijaanni”, kuten Kalle sanoisi, eräänkin kirjailijantien tärkeä pysäkki. Marttinen on tehnyt pitkän uran toimittajana ja tarttuu varmalla otteella historiallisesti olennaiseen niin valitsemissaan romaaneissa kuin monissa muissa aikalaisteksteissä.

Kalle Päätalo rakensi suomalaista yhteiskuntaa sekä konkreettisesti että kirjoillaan. Eero Marttisen teoksessa Murroksen aika (318 s.) ovat - kytkyssä tematiikkaan - tilaa saaneet niin kirjailijan hienosti hallitsemat murreilmaisut kuin hänen avoimuutensa. - Kannen suunnittelu Markus Paajala. Gummerus.

Kalle Päätalo rakensi suomalaista yhteiskuntaa sekä konkreettisesti että kirjoillaan. Eero Marttisen teoksessa Murroksen aika (318 s.) ovat – kytkyssä tematiikkaan – tilaa saaneet niin kirjailijan hienosti hallitsemat murreilmaisut kuin hänen avoimuutensa. – Kannen suunnittelu Markus Paajala. Gummerus.

Suomi on kuten tunnettua urheilumaa, ja jo sotia ennen poikaset syrjäseuduillakin treenasivat ja järjestivät omia kilpailujaan, senkin uhalla, että ärsyttivät isäntämiehiä: ”Hypittä maanpinnan pottupelloksi!”

Jos sotakentät olivatkin omiaan vaimentamaan urheiluhulluutta, niin uutta puhtia toi olympiatulen sytyttäminen Helsingissä 1952. Radion ääressä istuttiin ahneesti; niin teki rakennusmestari Päätalokin, joka yritti järjestää työpäivänsä olympialaisten ohjelman mukaisesti. Kalle perusteli toisenhenkisille – niitäkin oli – miksi ”olumpialaiset oli iso assia”. Hänen mielestään Suomi sai näyttää ulkomaalaisille, ettei jääty itkemään sotakorvauksia ja että on pystytty hoitamaan Karjalan siirtolaisten asutus. ”Vaikka jouvuttiin polovilleen sottain lopussa, kanotetaan taas jalollaan.”

Ja vuosi 1952 oli myös Armin vuosi – Suomen Neito, maailman kaunein nainen. Marttinen kirjaa, miten ajalle oli kuvaavaa, että yksikään suomalainen toimittaja ei ollut lähelläkään Kaliforniaa koko Miss Universum -kilpailun aikana. Armi Kuuselan voitosta raportoi Suomeen ensimmäisenä Max Jakobson, joka toimi tuolloin Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Lontoossa. Hän oli saanut tietonsa Daily Mail -lehden uutissähkeestä. Hauskana yksityiskohtana mainitaan Armin yhteydessä hänen tapaamisensa kirjailija Ilmari Kiannon kanssa. Iki-Kianto omisti Valitut teoksensa kaunottarelle ja halusi tietää, millaista kieltä Manilassa puhutaan, miten sanotaan esimerkiksi ”minä rakastan sinua”. Armin antama kielinäyte kuulosti Kiannon korvissa tältä: ”Maha halki kakaralta kitalaki loksahti…”

Krokotiilinkyyneleitä

Vuonna 1953 tapahtui Kalle Päätalon mukaan maailmassa ja Suomessa paljon merkittävämpiä tapahtumia kuin että Vesilahden kirkonkylä sai uuden kansakoulun. Maaliskuun viidentenä kuoli Neuvostoliiton johtaja, generalissimus Josif Stalin. ”Hallitustason virallisia surun ilmauksia syvällisemmin surivat Suomessa Stalinin kuolemaa Neuvostoliiton olojen aatteelliset ihailijat”, kirjoitti Päätalo.

Teoksen toimittaja lainaakin pääministeri Urho Kekkosen radiopuhetta, jossa tämä totesi mm.:”Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia”, ja ottaa vertailukohteen vuodelta 2003, jolloin Helsingin Sanomat otsikoi sunnuntailiitteessään: ”Stalinin kuolema 50 vuotta sitten sai suomalaiset krokotiilinkyyneliin.”

Seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jonka kirjoittajasta tuli kansallishahmo, merkkimies. Kyseessä oli tietenkin Tuntematon sotilas. Paitsi että kansa kohisi ja ihasteli, myös taidepiireissä syntyi vipinää. Elokuvatuottaja T. J. Särkkä evästi ohjaaja Edvin Laineen tämän mennessä kirjailija Väinö Linnaa tapaamaan ja elokuvaoikeuksia kysymään: ”Miljoona markkaa et sitten maksa.” Mutta kun Linna pyysi, niin Laine maksoi. Tuntemattoman sotilaan heijastusvaikutukset eivät olleet vähäiset kulttuurimaailmassa ylipäätään. Monen kirjoittajan Linnan esimerkki rohkaisi uskomaan itseensä ja tekemään lujasti töitä haaveensa eteen. Vasta nyt Kalle Päätalokin vapautui oikeasti kirjoittamaan. – Käsitän olevan eduksi omalle romaaniyritykselleni, että Linnan uusimmassa kirjassa on painettuna käytetty poikkeavan karskia kieltä. En aio mässäillä kirosanoilla mutta jos esimerkiksi muurari pudottaa tiilen jalkapöytänsä päälle, en kirjoita hänen sanovan: ”Aijai, kun pudotin tiiliskiven varpailleni! Koskee!”

Väärät rätingit

Kallen esikoiskirja Ihmisiä telineillä ilmestyi kirjailijan 39-vuotispäivänä 11.11.1958, samana vuonna jolloin Suomessa alkoivat televisiolähetykset. Mutta jo sitä ennen vuonna 1956 oli tri Urho Kekkonen valittu presidentiksi, Porkkala palautettu ja koettu yleislakko.

Murroksen aika on kuva suomalaisesta yhteiskunnasta yhdellä kymmenluvulla mutta monin takautumin ja toisaalta jälkiviisaudella. Sen keskiössä on sodat käynyt mies, tuleva kirjailija parhaissa miehuusvuosissaan. Tämän poikkeuksellisen lahjakkuuden yksityiselämä avio- ja muine ongelmineen, tappioineen ja voittoineen, kannattelevine lähtökohtineen täyttää ”näyttämön”. Päätalo-faneille teos tarjoaa muistumia tutuista vaiheista toisenlaisessa kontekstissä. Ja niissä, joille maestron tuotanto on jäänyt etäiseksi, se taatusti herättää uteliaisuutta.

Kun Kalle Päätalo piipahtaa esikoiskirjailijana synnyinseudullaan Taivalkoskella, siitä ei tule mitään kunniakierrosta. Vanhempi väki, Riitu -äitikin, päivittelivät kirjan luettuaan närkästyneinä rakennuksilla työssä olevan Iitan puheita. -Noituu kuin lohilappalainen ja puhuu roisia!

Nuoret puolestaan hankkivat kirjaa kilpaa, ja joihinkin ikämiehiinkin niinkuin Hiltu-Jakkiin vaikutuksen olivat tehneet väärät rätingit, erehdyttiin luulemaan kirjailijoita ”pontsareiksi”. -Eihän, helevetissä, Ameriikassa käyneetkää ole päässeet tuommosiin rahoin käsiksi, vaikka ovat vuosia jylymäneet kultakaivoksissa maahisissa!, sanoi Jakki.

Kaarina Naski

elokuu 10, 2016

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

Filed under: Ulkosuomalaiset,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 3:59 pm

 

"Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat." Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

"Meit oli poikia raitilla kuus." Vas. kaksi Majamäkeä (etunimet kadoksissa), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

"Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla." -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

"Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies." Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)

Seuraava sivu »

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.