Katrinan komea comeback

Sally Salminen, Katrina, 448 s, suomennos Juha Hurme, Kustannusosakeyhtiö Teos 2018.

Vuonna 1936 julkaistu upea romaani on herännyt taas henkiin. Ja kyllä kannattikin virvoittaa, sillä Katrina asettuu erinomaisesti nykyiseen, vahvojen naisten aikaan.

Finlandia-palkitun kirjailijan Juha Hurmeen uusi suomennos on intoutunutta, arvostavaa työtä ja kieliasultaan laadukkaasti tässä päivässä. Kaunis ja tarmokas maatalon tyttö Katrina Pohjanmaalta lähtee Johanin, kiltin ja kepeästi haastelevan merimiehen kanssa tämän kotiseudulle Ahvenanmaalle. Ja mielessä siintelee yhteinen tulevaisuus jännittävästi erilaisissa oloissa somassa valkonurkkaisessa saaren talossa, jonka ikkunalla on pelargonioita ja pihalla omenapuita. Johanin mielikuvituksessaan laatima kuva petti kuitenkin pahemman kerran. Nuortaparia odotti maalaamaton vino koju laakealla kalliolla nokkosten keskellä. Tästä kyläläiset saivatkin myöhemmin – opittuaan tuntemaan Katrinan paremmin – pohjaa päivittelylleen: ”Mahtavaa sen pitää olla, vaikka asuu paljaalla kalliolla!”

Uuden suomennoksen tehnyt kirjailija Juha Hurme on kuvannut edesmennyttä kollegaansa Sally Salmista saaristonraikkaaksi feministiksi. Hurme itsekin on kirjailijana valioluokkaa, vuonna 2017 hänet palkittiin Niemi -romaanistaan Finlandia-palkinnolla. Miksi Salmisen hieno teos unohdettiin vuosiksi, sitä ihmettelee Hurmeen ohella moni muu. Ilmiötä selvittänee osaltaan työn alla olevan elämäkerran kirjoittaja. Nyt Katrina on kuitenkin tehnyt loistavan comebackin. Ja hyvä niin. Kannen suunnittelu Jussi Karjalainen/Teos.

Oliko Katrina siis jotenkin ollakseen? Jos se on synonyymi ”ylpeälle”, niin sitä lajia hän kyllä edusti. Ei suostunut ottamaan vastaan lahjalehmää, eikä muitakaan armopaloja, mutta kaikenlainen työ kelpasi – Katrina karttasi, kehräsi, teki maltaita, valmisti sahtia kylän ökytaloissa, oli milloin heinätöissä, milloi naurismaalla ja niin riuska oli, että kateellisimmatkin joutuivat myöntämään: ”Sille pohjalaisnaiselle ei pärjää kukaan…” Ja kun Johankin tällä arvonsa tuntevien merikapteenien isännöimällä saarella lausahti vaimostaan, että jos tämä olisi ollut poika ja lähtenyt merille, olisi hän ollut kapteeni jo aikapäiviä sitten, niin se oli osuva määritelmä se. Katrina lausui posket palaen totuuksia missä ja milloin tahansa havaitessaan epäoikeudenmukaisuutta, niinkuin silloin kun huomasi, miten kirkonpenkitkin oli jaettu nokkimisjärjestyksen mukaan. ”Jassoo, onkohan mitään mikä ei olisi jaettu niiden kesken, joilla on määräysvaltaa.” Katrinan käytöstä pidettiin röyhkeänä, mutta hänen omasta mielestään naisen oli pidettävä puolensa yhtä hyvin tai paremmin kuin miehen.

Tarinan keskeisen pariskunnan elämää Salminen kuvaa empatialla. Johan on mieheksi herkkä ja rakenteellisestikin heikkoa sorttia, enemmänkin juttu- ja laulu- kuin työmiehiä, mutta Hool reit, kuten hän tapaa sanoa, hän rakastaa vaimoaan ja tämä ehdoitta häntä. Perheeseen syntyy neljä lasta, joista pojille ei uran valinnassa ole juuri vaihtoehtoja, merille on mieli jo keskenkasvuisina. Kirjailija kehittelee kullekin vetoavat luonnekuvat, ja eritoten naislukija voi hyvin ymmärtää Katrinaa, joka kokee olevansa mustasukkainen ”siniselle merelle ja korkeamastoisille purjealuksille, jotka ottivat hänen poikansa ja jättivät hänet syrjään.”

Saariston arjen ja juhlan kuvaukset on tehty huolella. Lukija voi esimerkiksi nähdä silmissään talviset suurhäät, joihin jotkut vieraat ovat saapuneet kaukaa jääveneillä ja potkukelkoilla paksuissa sarkanutuissa, nahkaliiveissä ja hylkeennahkatöppösissä, jotka sitten vaihdetaan juhlatamineisiin. Kelirikot, kuolemanvaara, surut, kivut ja ilot, elämän runollisuus; kaikki ne auttavat juurtumaan kallioiseen rantaan. Jotta voitaisiin sanoa kuin Roslagin ukko kun karille ajoi: ”Tässähän sitä kitkutellaan.”

Min amerikanska saga, 339 s. Holger Schildts Förlag, 1968

Salmisen Sally. Miten tutunomaiselta nimeltä se kuulostaakaan. Ihan naapurin tyttö hän ei kuitenkaan ollut. Olipahan nainen Katrinan takana. Ja uskallanpa sanoa, että vähintäänkin tuon fiktiivisen sankarittaren veroinen. Nimittäin niin hyvä maine kuin Yhdysvalloissa takavuosina piikomassa olleilla suomalaisilla onkin, Sallyn saavutus on ylivoimainen..

Sally Salminen (1906 – 1976) oli ahvenmaalainen kirjailija, joka saavutti huomattavan paljon näkyvyyttä myös ulkomailla. Hän oli 11-lapsisesta köyhästä pienviljelijäperheestä, jossa kasvoi Sallyn ohella kolme muutakin kirjailijanalkua, Uno ja Runar Salminen sekä Aili Nordgren. Sally kirjoitti kotiapulaisvuosinaan Yhdysvalloissa romaanin Katrina, joka voitti Holger Schildtsin ja ruotsalaisen kustantamon suuren romaanikilpailun. Se on paitsi kunnianosoitus Ahvenanmaalle, myös erittäin upea pohjalaisuuden kuvaus. Amerikansiirtolaisten joukossahan pohjalaisilla on perinteisesti ollut iso edustus. Salmista ehdotettiin jopa Nobelin palkinnon saajaksi 1930-luvulla – niinkuin Frans Emil Sillanpäätäkin, joka sen myös pokkasi 1939. – Ahvenanmaalla on vahva kertojaperinne, joka on puhjennut kukkaan myös Sallyn aikalaisen ja sukulaisen Anni Blomqvistin Myskyluoto -sarjassa sekä Ulla-Lena Lundbergin (s. 1947) tuotannossa. Lundberg sai Finlandia-palkinnon 2012 romaanillaan Jää. – Kuva Museovirasto – Musketti

Kirjailijan omakuvan tarjoaa hänen kirjoittamansa Min amerikanska saga, jota ei ole toistaiseksi suomennettu. Sen mukaan nousivat ahvenanmaalaiset Salmisen siskokset Sally ja Aili vuonna 1930 Göteborgissa Amerikan-laivaan Drottningholmiin.(Vielä 1920-luvulla kyseisessä aluksessa matkustaneiden suomalaissiirtolaisten määrä oli arviolta parisen tuhatta. Sallyn vuosikymmenellä Suomen kaukosiirtolaisuus kuitenkin tyrehtyi lähes täysin yleisen lamakauden seurauksena.) Kapteenin päivällisille pääsy oli niukissa oloissa kasvaneille nuorille tytöille elämys, he saivat pukeutua siihen yhteen parempaan pukuun, jollaisen he olivat suurin ponnisteluin saaneet hankituksi Amerikkaa varten. Sallyllä se oli himmeätä viininpunaista silkkiä ja Aililla vaatimattomampi sininen mekko, mutta kirjoittajan mukaan siskon kruununa olivat hänen uljaat punaiset kiharansa. Pitkän ja rankan laivamatkan jälkeen oli jännittävää kohdata uusi maailma ja sitä alkuun edustava suuri vastaantulijajoukko New Yorkissa.Siellähän se oli muitten mukana myös tuttu maarianhaminalaistyttö Astrid, joka huusi iloisesti: ”Hellou, Sali ö Äli!” Brooklynin kaupunginosaan päädyttiin aluksi Astridin ja hänen miehensä Jaakin luo. Niin oli hienoa, sänkykin niin pehmeä, että sinne painui ihan upoksiin, tarvittiin silityslauta avuksi. Siis eka yö Amerikassa laudalla!

Sängystä tuli myös ”Katrinan kehto”, sillä romaanikäsikirjoitus syntyi pääasiallisesti kirjoittamalla vihko polvien päällä sängynreunalla iltaisin klo 21-24 ja iltapäivätauoilla, kun ateria oli tarjottu ja tiskit tiskattu. Sillä piianhommathan ne olivat päällimmäisinä, jotta leivässä pysyttiin ja jotta pystyttiin auttamaan kotiväkeä Suomessa. Sallyllä oli kova hinku tulla kirjailijaksi ja hän ymmärsi myös, että hänen oli sitä varten opiskeltava, ennen muuta opittava kieli hyvin, luettava tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta, suoritettava kirjekursseja, pohdittava uuden maan kulttuurin ja demokratian olemusta.

Ensimmäisen suomennoksen Salmisen palkitusta romaanista teki Otavalle fil.tri Aukusti Simojoki, joka toimi mm. kustantajana, lehtimiehenä ja opettajana. Salmisen kirjaa painettiin lisää Simojoen suomennoksena vuosikymmenten ajan. 15. painos on vuodelta 1994. Tässä teoksen toisen painoksen raikkaankaunis kansikuva. Signeeraus Ham kertoo siitä, että tekijänä on ollut Signe Hammarsten- Jansson, joka suunnitteli mm. Suomen postimerkit 30 vuoden ajan. Tunnettu taiteilija muistetaan myös muumien luojan Tove Janssonin äitinä.

Hän huomasi aika pian, että rouvat kohtelivat palvelusväkeään alempiarvoisina, syyttivät helposti kiittämättömyydestä ja saattoivat olla antamatta työtodistusta. -Oli kai kohtalon ivaa, että me kaksi politiikasta tietämätöntä tyttöä pieneltä konservatiiviselta Ahvenanmaalta jouduimme uudella mantereella ensimmäiseksi amerikanvastaisen ryhmän syliin. Meitä neuvottiin hakeutumaan muiden siirtolaisten pariin yhdistykseen nimeltä The Scandinavian Worker`s Athletic Club. Haalin seinällä oli kuvat Marxista ja Leninistä…

Sally teki omia päätelmiään ja sai vähitellen itsevarmuutta, jota ei kukaan häneltä taatusti odottanut. Totuus oli, että uudessa maassa maksettiin paljon paremmin kuin samanlaisista töistä Suomessa ja Ruotsissakin, mutta… Kun hän kysyi rouvalta, joka tarvitsi uutta palvelustyttöä, viikottaisista vapaista ja sai kuulla, ettei nuoren neitosen ole hyvä mennä ulos kuin perjantaisin, kohtasi rouva yllätyksekseen kirkkaan uhmaavan katseen: -Tämä työpaikka ei ole sitten minua varten!

Tyttö teki selväksi, että sellaiseen ei kenenkään tulisi tyytyä. Jo terveydenkin vuoksi pitäisi pitkän kyökkipäivän jälkeen päästä ulkoilmaan ja seurustelemaan muiden nuorten kanssa. Todistukset takaisin käsilaukkuun ja napakka napsaus päälle. Tuleva kirjailija kertoi halunneensa näyttää ainakin yhdelle näistä arvon rouvista, että maahanmuuttajatyttökin voi olla ylpeä, ajattelevainen ja havainnoiva yksilö. Tässä lukija näkee selvää yhdennäköisyyttä romaanin keskushenkilön kanssa, joka tuskin oli sattumalta Pohjanmaalta. Siirtolaisissa oli paljon pohjalaisia, ja heidän luonnekuvansa on varmasti Sally Salmista miellyttänyt. Kumpikin nainen löysi elämälleen tarkoituksen, Katrina karuun saaristoon juurtuneena kukkana, Sally vahvassa, poikkeuksellisessa luovuudessaan.

Kaarina Naski

Mainokset

Treenaa vaihteeksi onnen taitoja

 

Antti S. Mattila, Pekka Aarninsalo, Onnentaidot – kohti hyvää elämää, 116 s., Duodecim.

Onnentaidot on pieni kirja mutta sisältää suurta asiaa. Siinä selvitetään, miten positiivinen psykologia pyrkii ennalta ehkäisemään ongelmien syntyä vahvistamalla ihmisluonteen vahvuuksia, jotta ne toimisivat puskurina tai rokotuksen tapaan. – Kansi Sanna-Reeta Meilahti

YK:n onnellisuusraportin ”viisarit” näyttävät, että Suomi on maailman onnellisin maa vuonna 2018. Se kuulostaa hämmentävältä vaikkapa siinä mielessä, että juuri nyt on kulunut tasavuodet maatamme vavisuttaneesta kansalaissodasta. Sadassa vuodessa siis hyvin onnettomasta on tullut oikein onnellinen. Hyvä niin.

Vielä paljon kauemmin, itse asiassa maailman sivu ajattelijat, suuret filosofit ovat pähkäilleet, mitä se onnellisuus oikein on. Moni meistä oivaltaa sen kukaties vain onnekkuudeksi, hyväksi tuuriksi, joka osuu tietenkin aina naapurille. Tai ehkäpä pidämme sitä ihanana ja vaurauden täyttämänä olotilana, jota kannattaa tavoitella jopa kyseenalaisin keinoin.

Mutta entäpä jos kävisit varta vasten treenaamaan, kehittämään erityisiä onnentaitoja? Mietipä sitä.

 

Ainakin filosofiaan ja psykoterapiaan suuntautuneet lääkärit Antti S. Mattila ja Pekka Aarninsalo puhuvat onnellisuusharjoitusten puolesta, ja sanovat, että tutkimusten mukaan jopa 40 % onnellisuuden avaimista on ihmisen omissa käsissä ja että positiivisen elämänasenteen vaikutus elämänpituuteen saattaa olla seitsemästä kymmeneen vuotta.Täysin verrattavissa siis tupakoinnin lopettamisen ennusteeseen.

Näin he kertovat vasta ilmestyneessä kirjassaan Onnentaidot (Duodecim). Ja alaotsikon mukaan niillä mennään ”kohti hyvää elämää”. Tekijät esittävät teoksessa lukuisia väitteitä, kumoavat toisia ja pohjaavat perustelunsa tutkimustuloksiin. Tarkasteltavana on mm. optimismi ja pessimismi, muka pysyvät ominaisuudet. Kysymys on tutkijain mukaan opituista toimintatavoista, jotka on mahdollista muuttaa. Ihmisen sopeutumiskyky on venyvä, ja epäonnella voi olla myös myönteisiä puolia. Masentuneisuudesta puhutaan nykyisin paljon, eikä ole poikkeuksellista tulkita sitä sairaudeksi. Esimerkiksi psykiatri ja filosofi, Minnesotan yliopiston professori Carl Elliott näkee tulkinnassa masennuksen medikalisaatiota – depressio määritellään lääketieteen termein. Elliottin mukaan taas kyse on usein vieraantumisesta; yksilö ja hänen elämäntilanteensa eivät vain sovi yhteen, jolloin hän reagoi, niinkuin reagoi, asianmukaisesti. Onnentaitoja kartoittavat kirjoittajat toteavat niin ikään – niin hassulta kuin se kuulostaakin – että on myös mahdollista olla liian onnellinen, liiallinen optimisti. Riskien hallintaan ja harkintaan kun kuuluu myös negatiivisuutta, se pitää jalat maassa. Myös ahdistus, syyllisyys ja häpeä voidaan nähdä oikeutettuina tunteina sosiaalisessa elämässä.

Tunnettu suomalainen filosofi ja akateemikko Georg Henrik von Wright, Helsingin ja Cambridgen yliopistojen professori näki onnellisuuden hyvinvoinnin kruununa. Hänellä kuten monilla muillakin tutkijoilla on liikkeellepanevana voimana ollut elämän tarkoitus. Olisi tehtävä päivistään arvokkaita. Termi kukoistaminen tarkoittaa kirjassa erään teorian mukaan, että elää täysin ihmisen elämää. Kukoistamisen osatekijöihin kuuluu silloin terveyden, aistimusten, tunteiden ja sosiaalisuuden ohella myös leikki. Ei pidä unohtaa nauttia leikistä ja harrastuksista .

 

 

Kaksi filosofoivaa lääkäriä, jotka työskentelevät mm. ratkaisukeskeisen terapian kouluttajina, Antti S. Mattila (vas.) ja Pekka Aarninsalo. Helsingissä asuva Mattila on taustaltaan satakuntalainen. Tätä nykyä porvoolainen Aarninsalo puolestaan on kotoisin Turengista Janakkalan kunnasta, sukujuuria on sekä Karjalaan että Pohjanmaalle. – Kuva Heidi-Hanna Karhu

Tematiikkaa on selvitetty myös tutkimalla very happy people -joukkoa ja heidän elämäntapaansa. Heidän on todettu esimerkiksi osaavan ilmaista kiitollisuutta kaikesta mitä heillä on. He ovat ensimmäisinä auttamassa toisia, kun tarvitaan, omaavat selviytymiskykyä ja osaavat iloita muittenkin menestyksestä. Onnelliset ihmiset ovat energisiä, luovia ja tehokkaita työpaikallaan, heillä on myös parempi vastustuskyky sairauksille. He näkevät elämässä lupauksia ja mahdollisuuksia.

Sehän on yleisesti tiedossa, että raha ei tee välttämättä ihmistä onnelliseksi. Joissakin pienissä yhteisöissä, kuten Yhdysvaltain Amisheilla on tiiviit sosiaaliset suhteet, ja he ovat onnellisia, vaikka tulotaso on matala. Uskonnolliseen tai muutoin mieluisaksi nähtyyn ryhmään kuuluminen voikin edistää onnellisuutta. Samoin kuin vapaaehtoistyö, hyvät teot.

Onnellisuustutkimus on pyrkinyt osoittamaan, että harjoituksilla on mahdollista kohottaa omaa onnellisuustasoaan. Puheena oleva kirja sisältää lukuisia tällaisia harjoituksia, kuten mm. anteeksianto- ja kiitollisuusharjoitus. Voidaan esimerkiksi pitää erityistä kiitollisuuspäiväkirjaa, lopettaa vatvominen ja suunnitella tulevaisuutta, joko kirjallisessa muodossa tai muuten. Toisaalta suositellaan varattavaksi päivittäistä puolen tunnin huoliaikaa. Tyhjennettyään huolipussin voikin päästää vapaalle. Anteeksiannon opettelemisen tärkeyttä korostetaan teoksessa niin ikään. ”Sen sijaan, että suuntaat ajatuksesi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyytttä ympäriltäsi. Anteeksiantaminen ei tarkoita vääryyden hyväksymistä vaan ihmisen vajavuuden tunnustamista.”

Tarjolla on erilaisia meditaatioita; harjoitetaan hengitystekniikkaan pitäytyen läsnäoloa tässä ja nyt. Myös säännöllinen terveysliikunta kuuluu onnellisuusharjoituksiin. Kyseisen teoksen kirjoittajista Pekka Aarninsalo sanoo, että ”tutkimustiedon ja omien kokemusten perusteella positiivisempi asenne tekee niin oman kuin muidenkin elämän mukavammaksi, kunhan se ei muodostu pakkopaidaksi.” Ja Antti S. Mattila taas, että ”vaikka yleiset käsitykset onnellisuudesta ovat self help -kirjallisuuden ja populaarin psykologian muovaamia, onnellisuus on vakava asia, pelissä ovat elämän ja kuoleman kysymykset sekä suuri elämän tarkoituskysymys. Harjoitusten päämääränä onkin art of living, elämisen taito.”

Kaarina Naski

Pienistä ja isoista tuuteista

 

Joku pelkää ukkosia ja salamoita – ja minkäs sille mahtaa – mutta heihin ei kuulu Joonas Koskela. Häntä ukonilmat ovat viehättäneet lapsesta asti; hänen tiedetään olleen jo kotikaupungissaan Kotkassa oikea ”känkyräsalamoiden” bongaaja. Nyt metereologin ammatissaan hän voi olla oikein viran puolesta kiinnostunut säistä ja erityisesti ääri-ilmiöistä, joihin suomalaisten mielestä kuuluvat myös tämänkesäiset säät.

Lapsukaiset  pohtivat usein maailman asioita viisaasti, joskus jopa – kuten nykyään on tapana sanoa – innovatiivisesti. Niinkuin sekin pikkupoika, joka kysyi kaupassa, myydäänkö tässä liikkeessä mahdollisesti äitejä. ”Mutta mitenkäs”, sanoi kassarouva hämmästyneenä, ”sinullahan on äiti mukana”. ”Niinniin, mutta tämä on MINUN äitini, vauvalle tarvitaan oma!”

xxxxx

Joskus tuntuu siltä, että maailmassa puhutaan, eritoten näin kännyköitten aikakaudella, ihan liikaa. Television keskusteluohjelmista pursuaa asiaa mutta siinä samalla höysteeksi tyhjänpäiväistä höpinää ja mikä pahinta, kimeätä kikatusta, johon ”syyllistyvät” eritoten naiset, jo luontaisestikin korkeammalla äänialallaan. Kuitenkin ääntä voi hallita, eikä taukoja pidä pelätä, sanovat puheen ammattilaiset, näyttelijät jotka tietävät, että hiljaisuus on joskus erinomainen tehokeino ilmaisulle. Loviisalle tämä on selvinnyt jo leikki-ikäisenä. Kun tyttöä pyrittiin kahvikekkereillä jututtamaan, tämä kääntyi arvokkaasti ja vetäytyi omiin oloihinsa. Tätylit siinä isoon ääneen arvelemaan, että Loviisa ”on kovin ujo”. Johon neito yllättäen ottikin kantaa: ”En ole mikään ujo. Minulla ei vaan ole ASIAA.”

xxxxx

Kesävieras Pyhtään Kaunissaaressa, Aliisa nimeltään, kertoi kyselijälle olevansa ”kevättalven tyttö”, johon allekirjoittanut: ”niin minäkin”. Aliisa täsmensi syntyneensä maaliskuussa ja sai saman vastauksen. Viisivuotias suuntasi hämmästyneen katseen vieraaseen, piti pienen tauon ja jatkoi: ”Mutta varmaan ERI maaliskuussa?”

xxxxx

Emmepä ole tottuneet tuollaisiin karttoihin, joita Ylen hyväntuulinen metereologi Joonas on saanut päivä toisensa jälkeen viime aikoiina esitellä. Kolmessakympissä huitelevat asteet, ja muutaman päivän ennusteet saavat kartat muuttumaan lämpimän, jollei suorastaan kuuman punaisiksi. (Televisiokuvasta)

”Minun Suomessa ei ole koulukiusaamista, ei pahantekijöitä eikä köyhiä”, vakuuttaa kouluaineessaan Olivia, ja Selma ekalta toteaa olevan ihan parasta, kun ”minun paappani tekee minulle ja perheelleni muurinpohjalettuja”. Miko kertoo, että ”ruisleipää me syödään ja puuroa. Ja pelaamme lätkää. Me ollaan suomalaisia.”

Toikan Eero pohtii, voisiko hänellä todella olla merirosvoja sukulaisina.

Äiti oli sanonut, että ehkä, koska suvussa kaikki ovat olleet merimiehiä. ”Ihmettelin, miten niin, kun merirosvoja on enää Somalian etelärannikoilla.”

Lukas puolestaan kertoo, että hänen isänsä äidin suku on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. ”Isän äidinisä oli ammatiltaan palopäällikkö ja isän isoäidin isä oli pitkiä aikoja Amerikassa töissä. Kerran hänen ansaitsemansa rahat ryöstettiin kotimatkalla. Hän oli puuseppä ja rakensi hienon talon.”

Ainolla on yksi koira ja kaksi kissaa. ”Haluaisin kovasti kanin, mutta äitini pelkää sen etuhampaita.” Ekaluokkalainen Aaron kuvasi ystävällisyyttä näillä sanoin: ”Ystävällisyys on sitä että jos vaikka kaverilla on karkkia niin voi antaa kaverille.” (Kevätpörriäinen -lehdestä Suomen juhlavuonna)

xxxxx

Hesarin Tiede-sivuilla lapset saavat esittää kysymyksiä, ja kyllä he esittävätkin. Kun tupakka tappaa ihmisiä, miksi sitä yhä valmistetaan, kysyy 5-vuotias Emilia Poirot, kun taas 6-vuotias Rasmus Maaranen haluaa tietää, miksi keskiviikko ei ole keskellä viikkoa, ja viiden vanhaa Vääräsen Jaria kiinnostaa, kutsuvatko eläimet toisiaan nimeltä. Siinä olisivat omat vanhemmat tiukoilla, että mitä tuohonkin taas vastaisi, mutta kun asiantuntijat, tietokirjailijat, tutkijat ja professorit päästetään kertomaan heille tutuista asioista, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Lemmikkieläimiä on monenlaisia, mutta harvalla on tämännäköistä. Se asettui käymätieltä taloksi Mervin luokse Hirvensalmella, tuijotti suurilla verkkosilmillään lempeästi lomalaista, helsinkiläistä kampaajaa ja seurasi valitsemansa ”vuokraemännän” askareita pihapiirissä, kunnes sitten lauantaisaunan aikaan lähti, komeasti niinkuin taitavat lentäjät lähtevät – oli kai kulkija luonteeltaan. – Tiesitkö muuten, että Suomessa on tavattu 60 sudenkorentolajia, ja osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä? Sudenkorennot saalistavat ravinnokseen hyttysiä ja paarmoja.

Sivumennen sanoen tämän palstan pitäjä haluaisi kysyä joltakulta biologilta, miksi ja mistä kilpikonnia tuli New Yorkin lentokentän kiitoradalle 4. heinäkuuta. Amerikansuomalaisten ystävien kertoman mukaan siinä meni muutama tunti Miamista tulleella Finskin koneella ennenkuin pääsi laskeutumaan. Eikä ollut ainoakaan kone, joka suoritti pyörähtelemislentoja kentän yllä samasta syystä. Tuskinpa moinen ilmiö sentään kuului Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlaprogrammiin?!?

xxxxx

Viisivuotiaan Jorman isoisä ehdotti pojalle ammatiksi juristia, koska sellaiset kelpasivat hänen mielestään mihin vaan. Poika sanoi vaarilleen, että eivät kai ne sentään lääkärinä voi toimia. ”Hyvä juristi tekee kyllä pienempiä leikkauksiakin”, vakuutti vaari. Nyt Jorma Kalske on 70-vuotias ja hänellä on takanaan 40 vuoden ura syyttäjänä; ennen eläkkeelle siirtymistään pitkään apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Eikä yhtään päivää kirurgina. (HS 26.6.18)

Lukija jää miettimään vaarin huijausta niistä leikkauksista: Ei paha.

KN

Kun aika oli poissa saranoiltaan

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Orjatsalo -teos on saanut väkevän kansikuvan. Siinä on kuvattuna viime vuosisadan suuriin nimiin kuuluvan taidemaalarin Antti Favénin maalaus silloisesta Kansan Näyttämön näyttelijästä Aarne Orjatsalosta vuonna 1912. Museovirasto.

-Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

-Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?, hän kysyy.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla. Lukija jää miettimään yksittäisen ihmisen henkilökuvaa, johon eri valaistuksessa syntyy erilaisia sävyjä. Ja sitäkin, miten ajan tuoma patina on jo arvo sinänsä.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntyneen Aarne Alarik Riddelinin (myöh. Orjatsalo) isä oli ammatiltaan metsänhoitaja (kuten myös puolisen vuosisataa myöhemmin syntynyt niin ikään simolainen, Veikko Huovinen, rakastettu kirjailija.) Teos vilisee silloisia tunnettuja taiteilijanimiä Eino Leinosta nuoreen Tauno Paloon.

Aarne Orjatsalo oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine jäi.

Maamme historia on Aarnen tarinassa koko ajan läsnä. Samana vuonna – 1899 – kun koulupojasta tuli näyttelijäoppilas Suomalaiseen Teatteriin Helsingissä, kuultiin Sibeliuksen Finlandian ensimmäinen versio sanomalehdistön päivien juhlanäytöksessä 1899. Päivälehdestä saatiin lukea arvostelu Hamletista – kriitikko Eino Leino huomioi Aarnen Gyldensterninä, ja Uusi Suomikin kiitti nuorta tulokasta. Pian puhuttiin myös saman näyttelijän komeasta Lemminkäisestä.

Sisäänrakennettu tragedia

Suomessa oli käynnissä suuri rakennemuutos, ja sosialistiset ajatukset alkoivat levitä Saksasta ja Venäjältä. 1903 Suomen Työväenpuolue pitää kokouksensa Forssassa ja muuttaa nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Kirjoittaja toteaa, että työväenluokkaan samaistuminen tuntui varmaan Aarnesta hienolta, mutta työläisille Riddelin oli edelleen herra. Tuolloin näyteltiin osuvasti Maksim Gorkin Pohjalla -näytelmää, vaikuttavaa köyhälistökuvausta, jossa samainen ”herra” keräsi sulkia hattuun nuorena Aljoshkana. Seurasi juhlahumua ja kolttosia ja pahaksi onneksi ensimmäiset potkut. Niitä mahtui Orjatsalon uralle useampia, kuten pakomatkojakin. Eka kerralla merille, Pietariin ja Odessaan, jossa yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Kotiin palattua Tampereen Teatteriin, nyt nimellä Arne Karpio.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan”punainen julistus”, ja Karpio tai minkä hän nyt tällä kertaa onkaan, valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 ja esittämään – lehtiarvostelujen mukaan unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi. Lukija on hämmentynyt moisen monipuolisuuden edessä. Ei ihme, että jutuista tuli, kuten Laukon torpparihäädöistä, teatterimiehen dramaturgialla laadittuja.

Elli Tompuri, kaunotar mutta paljon muutakin. Hän oli 1900-luvun merkittävimpiä näyttämötaiteilijoita ja vuosisadan alkupuolen teatterikentän näkyisä toisinajattelija, Orjatsalon hyvä ystävä. Vuonna 2001 Helka Mäkinen väitteli Tompurista tohtoriksi Helsingin yliopistossa teatteritieteen alalta. Jo otsikko oli paljonpuhuva: Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.
-Postikorttikuva (Paul Heckscher) on Tampereen Teatterin arkistosta, eikä kuulu ko. kirjassa julkaistuihin.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys, sama mielen valoisuus, sama edesvastuuttomuus, sama persoonallisuuden ärsytys- ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan. Pennanen mainitsee Jalmari Finnen arvostelun Kullervosta esimerkkinä oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta Orjatsaloon.

Max ja Moritz ja karu todellisuus

Teoksen tekijä on itsekin teatterimiehenä oivaltanut hyödyntää kerronnassa vastakohtaisuudet ja komiikan. Niinpä mieleen tulee Max ja Moritz, kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella. Kirjailija Esko Piipon mukaan jo lähtö kangerteli, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Hevoskyydillä oli mentävä Porvooseen. Mutta lausujat saavuttivat menestyksen, jonka siivittämänä jatkettiin siinä määrin rennoissa merkeissä, että runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen. Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta kun sanoi, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa Helsingissä. Ettei tilaisuutta pidetty Kansallisteatterissa, sen huomioimisesta syntyi merkittävä aikalaisarvio. Eino Leino ihmetteli, miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä.

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tulee valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi, suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä ja haikailee uutta työväenteattereille suopeampaa yhteiskuntaa. Jotaarkka Pennanen sanoo, että Orjatsalon vallankumouksen tie kulkee enemmänkin kohti teatteria kuin rintamaa. Professori Heikki Ylikangas antaa hänen mukaansa realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Pennanen tarkisti vielä asian viipurilaisista lehdistä. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta. Orjatsalo ei kuulunut Pennasen mukaan itse legioonaan vaan oli suoraan päällystön alainen. Hän oli mukana legioonalaisten asioiden käsittelyssä vielä Lontoossa, jossa tapasi mm. Charlie Chaplinin päästyään vihdoin taas näyttelijänä estradille Winter Garden Theatressa 1921.

Pyssynpauketta finnien haaleista

Kesäkuussa 1923 amerikansuomalainen Raivaaja kertoi Orjatsalon päässeen vihdoin Yhdysvaltoihin. Hän näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia, ja niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät finnien haaleista kuuluvaa pyssynpauketta. Elli Tompurikin saapui Amerikkaan 1924 kiertueelle, mutta Orjatsalon, arvostamansa kollegan kanssa hän ei voinut esiintyä samoilla näyttämöillä amerikansuomalaisten poliittisen jakautuneisuuden ja haalien ”pesäeron” vuoksi.

Oltuaan kiertolaisena Amerikassa mm. Minnesotan, Virginian ja Mainen osavaltioissa ja johdettuaan New Yorkin työväentalon näyttämöä Orjatsalo sai vihdoin Suomen passin helmikuussa 1929 ja palasi Suomeen. Pian hän kävi taas turneella, mm. Itä-Suomen kaupungeissa Viipuri tukikohtanaan ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Työväenteatterin johtajaksi epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Pian Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin: seurauksena potkut. Ja taas pakomatkalle, viimeisen kerran. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta Eino Leinoa lainaten: Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…

Kaarina Naski

Johan me on tää nevejerkki nähty!

Amerikkaan lähteneiden sukulaisten kuvia ja kirjeitä on varmaan monissa kotiarkistoissa. Sellaisia on hyödyntänyt omakohtaisesti tämän romaanin kirjoittaja ja uppoutunut lisäksi virallisiin lähteisiin. Ennenkuin vaasalaissyntyinen Mai Tolonen FM saattoi keskittyä kokonaan fiktion kirjoittamiseen, hän teki työelämässä täyden päivän mm. EU:n tutkimus- ja innovaatiopolitiikan kehittäjänä Helsingissä ja Brysselissä. – Teoksen ulkoasu ja taitto Jouni Korkiasaari, kannen valokuvat Susanna Lehto ja Gustaf Sandberg/ Svenska Litteratursällskapet i Finland (v. 1900)

 Mai Tolonen, Kupai nau – nähdään pian, 267 s. OK-kirja

”Ei siellä tartte Ameriikassa portaitakaan itte nousta, vaan otetaan eloveetteri, joka nostaa väen ylös.” Niin olivat kertoneet asioista perillä olevat. Ja Adolfiinalle oli Valte kirjoittanut saavansa neljä taalaa päivässä rautamainissa, hyvin maksoivat. Rupeaisi nyt Adolfiinakin vaan tavaroitaan keräilemään ja pilettien ostoon. Kirjeen lopussa vielä sanat, joita piti itsekseen toistella: ”Kupai nau. Nähdään pian.”

 

Mai Tolosen tuore romaani valottaa empatialla siirtolaisuutta, tuota suomalaiset 1900-luvun alussa villinnyttä ilmiötä. Hän kuljettaa tarinaa yksilötasolla mutta laajentaa kysymyksen rivien välissä isommaksi. Kaikki eivät välttämättä onnistu vieraalla maalla onnen etsinnässään, mutta löytävät itsensä, joka on saavutus sinänsä.

Sieltähän he ovat S/S Polariksen lähtöluettelosta (13. huhtikuuta 1904) poimittavissa Tolosen kirjan päähenkilöt, renki Albin Määrinkäinen Jurvasta, veturinlämmittäjä August Leppimäki ja barnflicka Sofia Lönnberg Viipurista, sekä opettaja Johan Liljestrand Pietarista. Lönnberg oli äitinsä, Liljestrand merikapteeni-isänsä puolelta Pietarsaaresta, joka edustaa siirtolaistilastoissa varsin näkyvää osaa.

Vaikka kauppapuksuksi

Siinä missä Latvalan talon renki Albin miettii Amerikan-tätinsä puheita menestymisestä, että jos siellä Hänkokis Misikaanis pääsis mainihommaan tai kieltä opittuaan vaikka kauppapuksuksi, siinä opettaja on yhä tyrmääntynyt ehdotuksesta, että Pietarin suomalaisessa koulussa ei pitäisi ollenkaan käyttää suomen kieltä ja ottaa valistushengessä mukaan Amerikkaankin kirjoja: Antiikin suuret filosofit, latinan kieliopin, Shakespearen Macbethin ja Björkqvistin postillan…

August Leppimäki puolestaan pohtii perhettään. ”Minä tienata ravautan äkkiä rahat ja lähetän sitten Hildalle. Se kokoaa pesueen ja tulevat kaikki perästä.” Viipurista Wiglundin kaupasta ostettu Tukkijunkkari-aski tulee mieleen kun hermostuttaa. Neljä papirossia olisi vielä jäljellä…

Ja Sofia eli Fia, joka on ollut leskimiehen, tuomari Axel Hammargrenin lapsia hoitamassa tutkailee tuntojaan, tekikö oikein kun lähti, vaikka Axel oli jo sormusta tarjonnut. Ja matkakin pelottaa, ei ole aiempaa kokemusta kuin reissusta Kivennavalta Viipuriin.

Kun juna oli purkanut siirtolaislastinsa Hangon asemalle, seurasivat lääkärintarkastukset ja muut virallistoimet, kapakkakin houkutteli. Määrinkäisen renkikaveri Wilhelmi Alajyskä varoitteli jo tulevan varalta tuhlaamisesta: ”Ei ne tollaritkaan tyhjästä taskuun ilmesty”. Semmin Alajyskää ei sitten näkynyt, viime hetkellä reissunsa peruneita lie ollut muitakin. Polaris-laiva suuntasi Hangosta Hulliin. Ja Liverpoolissa odotti valtava Saxonia-alus ja samanmoinen lähtökaaos. ”Kaikki painautuivat lähelle lankonkia ja yrittivät päästä laivaan ennen muita.”

Kirjoittaja eläytyy hienosti lähtijäin asemaan ja kuljettaa heidät yli Atlantin kirjurina opettaja Liljestrand, joka aprikoi kovan merenkäynnin jälkeen, onko tosiaan suuri unelma täyttymässä ja vaikka uutta tekniikkaa ja automobiilejä on mielenkiintoista nähdä, niin miten on historian läsnäolo?

Elämä esiliinan taskussa

Tulevaisuus alkaa melkeinpä laivarannasta. ”Minä oon August Leppimäki Viipurista ja tulin just Ameriikkaan”, esittelee rohkea ja vilkas karjalainen hetimmiten itsensä, kun näkee suomalaisen naaman, eikä jää vastausta vaille: ”Mää oon Saalströmmi ja kotoisin Kauhavalta, karpentteri. Aamulla lähtivät yhdessä kauhavalaisen työmaalle Kent Avenuelle. Eipä aikaakaan kun voormanni iski kaveruksia olalle; se riitti työsopimukseksi.

Entäpäs Fia, hänkin New Yorkissa. Fialle lankesivat piian työt, ja kirjoittaja kuvaa sattuvasti, miten nuoren naisen amerikkalainen elämä mahtui nyt esiliinan taskuun. Siellä oli pieni vihko, johon hän kirjoitti sanoja muistiin: mami, milk, ät houm, kliin haus.

Liljestrand lukee Boston Evening Transcript -lehdestä vanhan maan ison uutisen: Bobrikov on murhattu. Opettajalla on vaikeuksia työpaikan saamisessa. Lopulta hän päätyy Calumetin kaivospaikkakunnalle Michiganiin opettamaan suomalaislapsia ja sen jälkeen papin tehtäviin Wyomingin kaivosalueelle.

Pohjalainen Albin Määrinkäinenkin oli ensin Michiganissa, kaivostyössä. ”Silmämuniin oli kertynyt hienoa kaivospölyä. Hän näytti väsyneeltä pöllöltä. Häkki vei alas pimeyteen, pelko puristi rinnasta.” Mies muistelee syyskesän kypsää tuoksua Jurvassa, myllyä joen varrella, lumpehia… Ja lähtee Alaskaan kultahippuja etsimään. Eräs vöyriläinen oli väittänyt, että senkun lapioit punaisella hiekkarannalla kultaa ämpäriin. Mutta pitkään sai hiekka kahista vaskoolissa ja sudet ulvoa vuorenrinteellä, ennenkuin kullanväriä näkyi.

Toiset jäivät, toiset palasivat. Ei parane tässä kertoa, ketkä mainituista. Ja kuka se sanoikaan, että minä lähen takaisin Suomeen, lähepä sinäkin Saalströmmi. Johan me on tää nevejerkki nähty!

xxxxx

Mai Tolosen teoksessa on hyvä ote. Se tarjoaa ajankuvaa ja kertoo asioista pienen ihmisen tasolta. Kun oma maa jätettiin, toimeentulohuolet eivät ehkä olleet ainona syynä.Tämänkin tarinan henkilöillä on omat salaisuutensa. Kirjassa on erinomaiset filmilliset ainekset. Huumoria ei ole unohdettu, eikä lyyrisiä kuvauksia puutu. Jos vielä murteita olisi kunnolla hyödynnetty…

Kaarina Naski

Asiantuntijan siivellä on mukava matkustaa

 

Juurilta siiville – Lastuja ladun varrelta, 270 s. OK-kirja.

 

Kansielementit täydentävät osuvasti kirjan nimeä. Tekijän idean toteutti Jouni Korkiasaari. Kuvat Siru Pesälä ja pixabay.com

Päättyneenä talvena suomalaiset usein päivittelivät, että ”pakkasta on kuin Siperiassa”, vaikka toteamus on enemmänkin oletusperäistä? Kun Olavi Koivukangas sanoo: ”Olen käynyt Siperiassa heinäkuussa, ja harvoin olen palellut niin paljon kuin silloin”, siinä sen sijaan on repliikki kokemuspohjalta. Saman miehen asiantuntemukseen voidaan luottaa, jos halutaan tietää Siperiaan 1800-luvulla viedyistä suomalaisista rangaistusvangeista. Tai Australian skandinaavisesta siirtolaisuudesta ennen toista maailmansotaa. Jälkimmäisestä hän pystyy puhumaan väitöskirjan verran.

Professori Koivukangas (s.1941) tunnetaan vahvasta pohjalaisesta identiteetistään. Hän on sukunsa päämies, evijärveläisen Koivukankaan talon 15. isäntä Kustaa Vaasan maakirjoista lähtien. Että hän on ollut siirtolaisuutta koskevien tärkeiden hankkeiden alullepanija ja läpiviejä Suomessa, selittyy paljolti juuri sillä, että hän on Etelä-Pohjanmaalta, isoin joukoin meren yli lähteneiden maakunnasta. Opinnot ja elämäntyö Siirtolaisuusinstituutin johtajana Turussa näyttävät ulkopuolisesta kuin etukäteen suunnitelluilta. Johtotähti on ollut kirkas, ja se havainnollistuu lisää kirjallisessa tuotannossa. Koivukankaan tuorein teos ilmestyi Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ja on omistettu nykynuorisolle tunnuslauseella: ”Lentäkää vastatuuleen, niin siipenne vahvistuvat.”

Kirja perustuu tekijänsä vuosikymmenten varrella pitämiin puheisiin ja laatimiin kirjoituksiin. Eri kohderyhmille suunnattuina ne ovat lisänneet yleistä tietämystä maastamuutosta ja ulkosuomalaisuudesta ja muodostavat nyt koottuina mielenkiintoisen kokonaisuuden. Keskeisenä ajatuksena on oman identiteetin tunteminen ja sen säilyttämisen tärkeys, joka todentuu myös kirjaan päätyneiden yksilöiden vaiheissa. Menestystarinoissa mainitaan mm. aikansa tunnetuin amerikansuomalainen Emil Hurja (1892-1953) sanomalehtimies, poliittinen vaikuttaja ja liikemies.

Koko pitäjä kohisi

Niin itsestään selvä asia siirtolaisuus on suomalaisittain joskus ollut, että siihen suhtauduttiin muotiasiana. Kun savolaiset lähtivät kotiseuduiltaan Helsinki- tai Kotka-nimiseen Amerikkaan, pohjalaiset varustautuivat vähän pitemmälle matkalle Minnesotaan ja Michiganiin. Siirtolaisen matkalaukussa oli Koivukankaan mukaan äidinkieli ja oma murre, kodin tavat ja perinteet, usein myös Raamattu – mutta myös viehtymys suomalaiseen paloviinaan. Teoksen erityinen huumoritäky on poiminto kirjailija Ilmari Turjan pakinasta vuodelta 1959. Turja kirjoittaa, että ”Amerikkaan lähtö oli minun lapsuudessani niin yleistä, että kun jossakin takkavalkealla toimitettiin, että Tursoon Jussi oli lähtenyt Ashtapulaan, niin kukaan ei ollut tietääkseenkään. Mutta jos joku sanoi, että Sundqvistin Jussi on lähtenyt Helsinkiin, niin koko pitäjä kohisi, että – vai Helsinkiin, mitä se nyt Helsinkiin… oottako kuullu, että Jussi on mennyt Helsinkiin… mitä jutinan tähre se Helsingissä…”

Siirtolaisuusilmiötä hyvinkin sivuavana tapahtumana mainitaan tasan sadan vuoden takainen historiakuva. Tammikuun 1918 lopulla valkoiset joukot valtasivat Pietarsaaren, jolloin laukaustenvaihtoa syntyi mm. Amerikankadulla, joka on saanut nimensä Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukaan. Järviseudulta oli vuonna 1899 lähtenyt runsas tuhat siirtolaista Amerikkaan. Joka neljäs palasi, miehet useammin kuin naiset ja naimisissa olevat naimattomia useammin. Taaloilla saatiin sitten kotitila lunastetuksi omaksi.

Suomen itsenäistymiseenkin ottivat nimenomaan siirtolaiset aavistuslähdön, selviää teoksesta. Australiassa pidettiin Suomen ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhla 1917 useita kuukausia ennen oikeata H-hetkeä. Venäjän vallankumouksesta oli luettu, ja siinä sitä oli aihetta suomalaisittain eläköön-huutoihin. Itsenäisyyspäivän luontoisia olivat myös siirtolaisten juhannusjuhlat niiden ollessa suurimmillaan kolmikymmenluvulla New Yorkin alueella. Niille jatkona voidaan pitää vuosittaisia FinnFestejä, joille osallistuu tuhansia ihmisiä. Vastaavanlainen tapahtuma on Kanadan Suomalaisten Suurjuhlat.

Kun olis siivet

Siirtolaisiin keskittyvä kirjallisuus niin uudessa kuin vanhassa maassa on myös ollut Koivukankaan luupin alla, samoin siirtolaislehdet. Ja moniko on tullut ajatelleeksi tai tietää, että australiansuomalaisia osallistui Australian joukoissa niin ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan ja Vietnamin sotaankin.

Kirjailijan siivellä – teemassa pysyäksemme – on mukava matkustaa, ja jotta voitaisiin palata lähtöruutuun, tämän jutun alussa mainittuun Matti Unkuriin, on todettava, että yksi Koivukankaan merkittäviä saavutuksia on ollut Siperiasta Siirtolaisuusmuseoon Seinäjoelle hankittu Matti Unkurin talo. ”Ylihärmän poika on palannut kotiin takaisin lakeuksille.” Sama kaunis ajatuskuvio on vauhdittanut ulkosuomalaisten muistolehdon ja hautamuistomerkin aikaansaamisen Peräseinäjoen hautausmaalle. Sieltä on saanut viimeisen leposijansa myös suomalainen kestävyysjuoksija Ville Ritola, Pariisin olympialaisten kuuden mitalin mies. Ritolahan oli amerikansiirtolainen, taatusti tunnetuimmasta päästä.

Erään vähemmän maineikkaan vanhan merimiehen itkuisella äänellä siirtolaisjuhlassa lausumat sanat on myös ikuistettu Olavi Koivukankaan kutsumuksellisuutta uhkuvaan kirjaan. Ne olisivat varmasti liikuttaneet/hymyilyttäneet Ritolaakin: ”Saatana kun olis siivet ja lentäis Peräseinäjoelle!”

Kaarina Naski

Varjonyrkkeilyä itsensä kanssa

Näyttelijän yökirja on omistettu kaikille teatteria rakastaville. Eikä vähiten teatterityöntekijöille. -Kuva naamiosta Mari Ropponen, kansi Tarja Kettunen. Kustantaja Avain.

Jos suuria diivoja vielä olisi, Eila Ilenius voitaisiin nähdä sellaisena. Ilmaisuvoimainen kaunis nainen. Mutta ei hän tähteyteen ole tähdännyt. Hän on asettanut riman korkealle voidakseen edustaa ammattiylpeydellä rakastamaansa alaa. Suomessa on lukemattomia lahjakkaita ja uutteria, mutta suurelta julkisuudelta piiloon jääviä teatterintekijöitä, joiden puolestapuhujaksi Ilenius on kuin vahingossa – oman projektinsa puitteissa – noussut. Myös ns. auktorisoitujen teatterikaupunkien ulkopuolella tehdään totista työtä, ja ”taiteessa vain harvat nerot ovat ainutkertaisia; hyvänkin täytyy riittää”, kuten maineikas virolainen teatteriohjaaja Mikk Mikiver on todennut. Niinpä.

Eila Ileniuksen uransa aikana pitämät työkirjat ovat olleet pohjana ”yökirjalle”, johon nimeen päädyttiin sanaleikkinä ja siksi, että muistiin merkitsemiset tosiaan tapahtuivat öisin. Ja miksi tällainen kirjaaminen, roolien tutkiminen niin ohjaajan kuin oman intuition kautta on sitten ylipäätään ollut tärkeätä? Asianomaiselle se on ollut tietysti osa työmetodia, ja varsin kunnioitettavaa sellaista, mutta lukijalle se tulee avaamaan ihan uusia maailmoita. Moniko teatterin ystäväkään tajuaa miten kokonaisvaltaista kuhunkin rooliin paneutuminen ja keskittyminen on, kun euforia ja riittämättömyyden tunne vuorottelevat?

Maailma on niin väärä

-Täytyykö olla kyllin vahva näyttääkseen heikkoutensa?, pohtii kirjoittaja. Hän on ollut ahne oppimaan upeilta dramaatikoilta ja ohjaajilta, hän on kuunnellut siinä lähimpiään missä kollegoita ja kriitikoita; hän on hakenut ja saanut tilan kasvaa. -Jututin erästä punkkarityttöä, joka sanoi, että maailma on niin väärä, ettei kukaan oikeasti piittaa, mitä tälle pallolle tapahtuu, kun vain itsellä menee hyvin

Eila Ilenius, näyttelijä FIA, on työskennellyt useissa Suomen teattereissa, pisimpään Kotkan kaupunginteatterissa, vieraillut kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisteatterissa sekä tehnyt roolitöitä televisiolle ja radiolle. Ileniuksella on niin ikään takanaan vuosi Yhdysvalloissa kutsuttuna vierailijana Oregonin ylioppilasteatterissa, ja hän oli mukana myös Kotkan kaupunginteatterin väkivahvassa tiimissä, joka vei ulkosuomalaisille esityksensä Viisi naista kappelissa, Arto Seppälän kirjoittaman omaleimaisen ja komediallisen näytelmän. Sitä esitettiin menestyksekkäästi Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. – Kuva Katja Jalkanen.

Edellämainittu tapahtui siinä vaiheessa, kun Ilenius ja koko tiimi Kotkan kaupunginteatterissa etsiytyivät juurakkopoluilta sotapoluille. Bertolt Brechtin `Äiti Peloton ja hänen lapsensa` nuoren Rauli Jokelinin rohkean näkemyksellisesti ohjaamana tarjosi kiintoisan roolialustan Ileniuksen tulkitsemalle mykälle Kattrinille, jota voitiin nyt katsomossa peilata niin ikään vahvaan Juurakon Huldaan, edelliseen roolityöhön. Kattrinin kehityskaari äidintytöstä hippivaiheen kautta oikeuden omiin käsiinsä ottavaksi soturiksi on hämmentävä. Miten niin pääsi käymään, uskottavasti? Näyttelijän oli se perusteltava, ja arvosteluista päätellen hän myös onnistui tehtävässään.

Samalla tavoin teoksessa jäljitetään yhtä vilpittömästi kuin tuskaisesti vastauksia muutaman muun draamankulun ja roolikuvan kanssa. Kun esimerkiksi Tshehovin Kolmen sisaren Olga traagisessa kohtauksessa puhuu kärsimyksen jalostavasta tarkoituksesta ja sitten yhtäkkiä muistaa, että nyt täytyy elää, kun musiikkikin soi niin iloisesti, se voi herättää kuulijoissa hämmästystä. -Mutta eikö ihminen juuri noin käyttäydy, kun tapahtuu liian suuria asioita käsitettäväksi heti, päättelee Eila Ilenius ja sanoo vuosien myötä yhä enemmän ihmetelleensä Tshehovin tarkkaa röntgenkatsetta.

Pitäkää ittestänne kiinni

Tekijän viisas asenne vaki- tai vierailevia ohjaajia kohtaan tulee hyvin näkyviin, ohjeet otetaan vastaan mutta ei suodattamatta. Lauri Väärästä Kurt Nuotioon, Hans-Georg Simmgenistä Jouko Turkkaan, erilaisia työtapoja, mutta yhtälaisia tavoitteita.

Teatterikorkeakoulun jatkokurssilta on jäänyt mieleen maneereitten kartoittaminen ja karkottaminen. Professori Turkka yllytti luottamaan ”monotonisuuteen” turhanaikaisen elävöittämisen tai värittämisen sijaan. Hän myös jakoi tukevia eväitä: ”Tehkää työstä elämäntapa ja pitäkää ittestänne kiinni”.

Teattereita ja näyttelijöitä voi arvostaa eri lailla, mutta joka paikassa on ihmisiä katsomassa; ovatko jotkut sitten parempia, jotkut huonompia?, siinäpä hyvä kysymys estradilta esitettäväksi.

Näyttelijän yökirjan kerronnassa on joitakin turhan pitkitettyjä jaksoja, eikä toistoltakaan ole täysin vältytty, mutta kieli on kaunista ja sisällön kokonaisanti voittaa em. miinukset. Harvinainen teos pinnallisessa nykymaailmassa, ”opiksi ja ojennukseksi” näyttelijöille ammattilaisista harrastajiin; teatteriopiskelijoille kurssikirjan veroinen. Puhtaat unelmat kannustivat usein sotien jälkeisessä Suomessa nuorisoa yrittämään rehellisesti eteenpäin. Näin kävi Eila Ileniukselle, joka sanoo olleensa onnekas ja muistuttaa myös tämän päivän nuoria oikeutuksesta uneksimiseen.

Kaarina Naski