Viisikymmentäluvun viipyilevä lumo

Kannen idyllinen kuva on Tvärminnen Toskasta. Sen on ottanut talonsa edustalla Heikki Aho. Vas. Saara Hemming, o.s. Soldan, Lydia Soldan, Claire Aho, Jerry-koira, Martti Rewell, Nina Aho, Alfons Hemming, Marja-Leena Virtanen, o.s. Soldan.

Tuskinpa tuli taiteilijasuvun vesa Claire Aho 11-vuotiaana ajatelleeksi, että hän oli jotenkin erityisasemassa moniin samanikäisiin ystäviinsä verrattuna. Että hypätä vain autoon ja lähteä Suomea filmaamaan oman perheen ammattilaisten kanssa. Tämän päivän varhaisnuoriso tuskin näkee siinä mitään kovin ihmeellistä, mutta kun kyse on 1930-luvusta, asia oli aivan toinen. Monessako talossa oli kamera, autosta puhumattakaan! Fordilla mentiin, ja äkkiä oli pikkutytön silmien edessä spektaakkelina kauniin kotimaan kuva. Että se oli aikanaan ponnahduslautana tämän toisen polven valokuvaajan kertausretkelle, tuoreemman kymmenluvun tallentamiselle, siitä kertoo hiljattain ilmestynyt kuvateos Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä (Gummerus).

 

Jos olet jo ennestään ollut sitä mieltä, että nostalgia on jotenkin sisäänkirjoitettu viisikymmentälukuun, niin kyseinen kirja vain vahvistaa käsitystä. Ja millä tavalla! Claire Aho oli suomalaisen värivalokuvauksen uranuurtaja ja taiteessaan vahvasti omaleimainen. Teoksessa turvallinen patinaisuus ja uuden, tuhkasta nousevan Suomen innostunut henki kohtaavat hienosti toisensa.

Claire  (1925-2015) oli kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin pojan Heikki Ahon tytär. Clairen poika Jussi Brofeldt on pitänyt yllä edellisten polvien elämäntyötä näyttelyjen, kirjojen ja muiden hankkeiden muodossa. -Claire ei ollut ”vain äitini”, vaan minulla oli etuoikeus työskennellä hänen kanssaan, Brofeldt sanoo.  Yhteisten prosessien merkityksen voi lukijakin tajuta, kun puhutaan ainutlaatuisesta valokuva- ja elokuva-aineistosta, joka on ollut niin kirjailijan poikien Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuin Claire Ahonkin elämäntyö.

Eläytyvän asiantuntijatekstin kuvateokseen laatinut professori Henrik Meinander puhuu 1950-luvun viipyilevästä kauneudesta, josta jälkipolvet eivät ehkä niinkään saa käsitystä katsellessaan perhealbumien vanhoja mustavalkoisia kuvia. Claire Aho avaa hänen mukaansa todemman näkökulman siitä, miltä tuntui elää aikakaudella, jolla nykyaikainen Suomi sai muotonsa. Presidentti Tarja Halonen kuuluu niihin ikäluokkiin, joiden lapsuus ja varhainen nuoruus osuvat kyseiselle janalle. Kirjan esipuheessa Halonen kertoo jääneensä paitsi omakohtaista kokemusta vuoden 1952 olympialaisista äidin lähetettyä hänet Helsingistä maalle kilpailujen ajaksi.  Äidillä oli syynsä, hän osallistui vapaaehtoisena monien muiden tavoin kilpailujärjestelyihin, mutta tyttö oli pitkään katkera asiasta. Kaiken kaikkiaan lapset, tuleva presidentti muiden mukana, sopeutuivat hyvin ajan muuttuneisiin elinolosuhteisiin, vaikka kouluakin käytiin tuolloin kahdessa vuorossa, suurten ikäluokkien alkutaipaleella.  -Eikä meihin oikeastaan kiinnitetty nykyisellä tavalla huomiota; aikuisilla oli muutakin tekemistä, toteaa Halonen tyynesti.

Jos 2019 ollaan Suomessa huolissaan syntyvyyden rajusta laskusta, jopa vauvakadosta, niin tämän kuvan ottohetkellä asiat olivat toisin. Parempaan huomiseen olivat kasvamassa suuret ikäluokat.
”Joka uittaa se voittaa”, sanottiin joskus, perustellusti varmaankin. Uittotyö vaati ammattitaitoa ja hyvää kuntoa. Jo 1950-luvulla kehiteltiin uusia kuljetustapoja, ja parin vuosikymmenen päästä uitettiin jopa tuhannen nipun lauttoja.

Kuvavalikoiman kautta välittyy yhtä hyvin pääkaupungin kuin pikkukaupunkien ja maaseutukylien asukkaille tuttuja näkymiä ja tuntemuksia, ajan merkkejä ja käytäntöjä. Muistatko pullean mainospylvään kauppakadun kulmalla ja tukevasti vaatetetun lehdenmyyjän kojussaan vakiopaikallaan, entä kirjavan torielämän, sen äänet ja tuoksut? Kalarantahan meilläkin oli ja mattolaituri, montakin. Lukijan muistikuvat sekoittuvat taitavan ammattikuvaajan ottamiin, ja värisävyillä leikittely sekä pohjaa että korostaa menneen ajan piirteitä. Näkyvä muutos tähän päivään on mm. se, että lapset viihtyivät joukoittain ulkosalla, pihoilla, kaduilla, urheilukentällä. Nuorisoa alkoivat kyseisellä vuosikymmenellä kiinnostaa farkut, nahkatakit ja rockmusiikki. Mosset, Volkkarit ja Vespat toivotettiin tervetulleiksi katukuvaan ja hartaasti ihailtiin tietysti amerikanrautoja tilaisuuden tullen. Vähiten ei kamera innostunut vapusta marsseineen ja iltajuhlineen. Puhumattakaan olympialaisista, joita Claire Aho valokuvasi värielokuvan teon ohella. Tai muoti- ja mainoskuvauksesta. Vahvoja ja muistettavia viisikymmenluvun ilmiöitä ovat jälleenrakennus ja suomalainen design.

Kuvausmatka halki Suomen tuotti satonaan siinä Lappia missä Aulankoa, siinä Kolia missä Hankoniemeä, Lahtea, Tamperetta…  Peltomaisemien avara ja säntillinen kauneus sai rinnalleen tehtaiden tornit, sisävesien vetoavat lossikuljetukset puolestaan modernisoituvien satamien teknisen estetiikan. Herkät luontokuvat aamun autereessa tai meren ja kallion jylhyyttä vasten yllyttävät sielun soimaan.

Torikaupassa on yhä oma vetoava fiiliksensä, mutta aivan erityisenä se koettiin ankeiden sotavuosien jälkeen.

 

 

   Kaarina Naski

   (Kuvat kirjasta,

    kuvatekstit

    laatinut

    jutun kirjoittaja)

 

 

Paljon aikaan saaneet

Helsinkiläinen Venny Soldan aloitti piirustusopinnot 14-vuotiaana Behmin koulussa Viipurissa, ja Karjalaan hän teki matkoja myöhemmin yhdessä suomalaisuusaatteen innoittaman aviomiehensä, Lapinlahdelta Pohjois-Savosta olevan kirjailijan Juhani Ahon kanssa. Pariskunnan esikoispoika Heikki puolestaan joutui aikanaan Viipuriin – tai pikemminkin sieltä vankileirille. Kyseessä oli pakomatka 1918 sodan loppuvaiheessa. Nuorimies oli pasifisti, eikä kuulunut punakaartiin mutta punaisten hallintoon kylläkin. Taidemaalari -äidin  vetoomus kenraali Mannerheimille säästi pojan hengen. Heikki Ahosta tuli sittemmin diplomi-insinööri, jota kiinnosti eritoten kuvan teoreettinen ja tekninen tutkimus.

Björn Soldan opiskeli elokuvausta Münchenissä ja perusti 1925 velipuolensa kanssa elokuvien tuotantoyhtiön Aho & Soldan. Soldan toimi tk-kuvaajana rintamalla ja myöhemmin BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa. Heikin tytär, Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskellut Claire muistetaan mm. siitä, että työskennellessään 1952-1962 Warner Pathé Newsille hän tunkeutui luvatta Porkkalan vuokra-alueelle. Valokuvausalan historiaan Claire Aho on jäänyt koko elämäntyöllään ja mm. oheisessa arvioinnissa kerrotuin ansioin.

Hangon itäosassa sijaitsevalla Tvärminnen saaristomiljööllä on ollut iso merkitys taiteilijasuvun elämässä. Se on ollut rakas paikka, ohjannut luonnon kokonaisvaltaiseen kokemiseen ja innoittanut luovuuteen. Miten sanoikaan novellissaan Tyven meri (1912) Juhani Aho? ”Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa”. Viestiä luonnonsuojelun puolesta korostavat puheena olevassa teoksessa myös Elävä Itämeri -säätiön ja Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman edustajien loppusanat.

Lähteenä Wikipedia

 

Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

Täällä maassa ei mikään ole varmaa

Kartta Emigrantti-kirjan kannessa havainnollistaa hyvin ”siirtolaislintujen” matkan. Monelle Suomesta 1945-1960 muuttaneelle tarjosi Kanada sen mitä he olivat lähteneet hakemaan eli työtä ja parempia elinehtoja. Tutkimusten mukaan enin osa ilmoittikin olevansa tyytyväisiä uuteen asemamaahan. Paluumuutossa tunneperäiset syyt osoittautuivat taloudellisia merkittävimmiksi. Tilastoinnin puuttumisesta johtuen palanneiden määrää on mahdoton sanoa tarkasti. Vuokko Ahosen pro gradun mukaan (Tampereen yliopisto) heitä on saattanut olla 20-40% eli   17000 siirtolaisesta 3400-6800.

-Mie oon Kullervo, Kultsiks hyö ovat sanoneet. Tuo miun kaver, hää on Jallu, oikeelta nimeltään Kalevi, mut hää tykkääp enemmä siit Jallust. Ko siel iäs meni työt vähhii myö tultii tänne lännelle. Metsätöis on oltu ja tehty puhelinlankapylväit. Lahestha myö ollaa kumpainenkii, tääl nyt ollaa….

”Täällä” tarkoitti, että Kanadassa asti. Tutukseen haastoivat silti monet, ja nekin – niinkuin vaikkapa Niilo ja Viki, jotka puhuivat vanhaa Pohjanmaan murretta ja sekoittivat finliskaa väliin, pääsivät nopeasti perille siitä, että keskushenkilö Pertti, oli Karjalan poikii. Aika veijareita kaikki, joita oli toki kielisissäkin. Harvey esimerkiksi oli iloinen ja auttavainen nuorimies. ”Kielinen” hän oli siksi, että oli Kanadassa syntynyt, mutta puhui sujuvasti finliskaa vokaaleita venyttäen. ”Tääl maas ei ole mikään varmaa. Isä on opeettannu, niin se on sillail.” Harveyn isä oli tullut Suomesta kolmikymmenluvun nälkäaikaan ja teroittanut poikansa mieleen, että apua tarvitsevia piti auttaa. Kyläillessä saattoi tuliaisena olla vaikka perunasäkki, jota ojentaessaan Kanadan Harvey sanoi hämillisenä: ”Se on semmoost tääl maas.”

Vuonna 1990 ilmestynyt Pertti Niitamon omakustanteinen Emigrantti (Kirjapaino Tapo Oy) on niitä teoksia, jotka suotta ovat jääneet unohduksiin. Onneksi Suomen mainio kirjastolaitos on pitänyt sitä hengissä. Jokunen kappale vielä löytyy lainattavaksi, ja antikvariaateilla on niilläkin sanansa sanottavana. Emigrantin ansiot ovat muistelmien aitoudessa ja kokemuspohjaisessa siirtolaisuuden avaamisessa. Kalle Päätalo tulee mieleen, kun lukee yksityiskohtaista työn kuvausta.

Varastojen kätköstä sattumoisin pulpahtaneessa Emigrantissa on kiintoisa kytky samaan teemaan ja tutkimukseen, jota edustaa erinomaisella tavalla Jenni Stammeierin tuore tietoteos Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla.

Itket monta kertaa

”Paljon voimaa tehdä työtä,/ sekä aina onni myötä. / Siin` on kaikki toivehein,/ joista laulun tään mä tein.” Tulikohan rakentajien mieleen kaukana kotimaasta joskus P.J. Hannikaisen Mökin laittaja -laulu? Talkoot ainakin olivat arvossaan kanadansuomalaisten keskuudessa, ja viihdettä haettiin haaleilta. Cambyn haalille saatiin kerran vierailemaan keihäänheiton olympiavoittaja ja ”laulelman mestari” Tapio Rautavaara, ja Revelstoken kisoihin taas mäkihyppääjä Kalevi Kärkinen. Siirtolaiset eivät unohtaneet vanhan maan menestyjiä. – Kuva Varpu Lindströmin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon Kanadan vuodet ajoittuivat 1950-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Monet kohdemaassa ihmettelivät, miksi perhe oli lähtenyt siirtolaisiksi näin huonona aikana, kun lama oli joka alalla. Kolme vuotta aiemmin tulleet suomalaisnuorukaiset maalasivat Pertille heti alkuun varsin negatiivisen kuvan: -Itket monta kertaa, ennenkuin opit puhumaan tämän maan kieltä. Kaivoksissa vuoren sisässä sitä ei ainakaan opi. Ja tulet huomaamaan pian, että täällä ihmiset mitataan rahalla.

Ja rahasta tai pikemminkin sen puutteesta pian tulikin päivän puheenaihe. Ei ollut ymmärretty hakea siirtolaisavustusta vaan tultu omalla kustannuksella. Siitä seurasi, että tulokkaat eivät päässeet minkään avustuksen piiriin. Töitä piti saada kiireesti. Ja sama oli huoli monella muulla suomalaisella. Pertin valtasivat apeat mietteet. Miten ne niin kaikuivatkin mielessä Enso-Gutzeitin työkavereitten ja ystävien iloiset läksiäishuudot: ”Pertsu ja Martsu lähtee ulkomaille!” – Ajattelin, että minut on petetty.

Pertin vaimo Martta oli yhdeksänlapsisesta perheestä, ja sisarusparvi oli lähtenyt evakkoon kaksikin kertaa Sortavalasta. Hänen oli helpompi sopeutua, sukulaisiakin jo maassa ja kampaajan ammatti nopeammin työllistävä.

Niitamo oli 1928 syntynyt kotkalaispoika, joka oli suorittanut asepalveluksensa laivastossa Suomenlinnassa ja palvellut maineikkaalla panssarilaiva Väinämöisellä. Hän kävi Kotkan teknillistä koulua ja hankki kesätienestit miinanraivauksessa Suomenlahdella. Niitamo valmistui konemestarilinjalta 1948. Urheilullinen reipas nuorukainen olisi kyllä pysynyt leivän syrjässä kiinni kotimaassakin, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomasi olevansa Albert Canyonin tietyömaalla Brittiläisessä Kolumbiassa kahlaamassa lumessa polviaan myöten muiden muunmaalaisten seurassa katkomassa aluskasvillisuutta työkaluinaan kaksiteräinen pitkävartinen kirves ja kypärä. Myöhemmin kun poltettiin havuja, savu ei noussutkaan ylös vaan jäi matalalle ja oli tukehduttaa. Eikun kasvot märkään lumeen, jotta hengitys jotenkin kulkisi. Katerpillarin apumiehenä oli siltä osin helpompaa, mutta kun tultiin kysymään liiton jäsenkorttia eikä sitä ollut, seurasi lopputili. Pyynnöstä huolimatta liittoon ei myöskään välittömästi päässyt.

Hääppöinen ei alku siis ollut, mutta suojelusenkeli ilmestyi kohdalle edellämainitun Harveyn hahmossa. Kirjan mukaan Harvey tunsi rautatiet, eikä ”ollut outo liikkumaan ilman lippua”. Pian matkustettiinkin konduktöörin vaunussa! Se oli sattumoisin kytketty viimeiseksi tavarajunaan. Junapummimetodit eivät olleet vieraita Harveylle, ja kun juna hiljensi, hypättiin pois. Uudella tietyömaalla suomalainen kadotti pahaksi onneksi kirveensä, ja vaikka se löytyi myöhemmin ranskalaisen työkaverin olalta, ei tätä rangaistu, vaan lopputilin saivat omia oikeuksiaan napakasti perännyt Pertti eli uudisnimellä Bert ja kaverinsa Harvey.

Vällee kyllästyy

Patotyömaa on kuin toiselta planeetalta. Yhtä tummat sävyt saattoivat toisinaan toistua tulokkaitten mielissä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon perheen muutettua Calgarystä Revelstokeen elämä rupesi vähän kirkastumaan ja mieluisiakin töitä järjestymään. Parhaita ”työnvälitystoimistoja” olivat kaljabaarit, koska siellä aina joku tiesi jotakin, niinkuin esimerkiksi Warren Stahl, lempinimeltään Voorni. Voorni oli asunut aitanaapurina eräiden suomalaisten kanssa ja oppinut suomea muutaman sanan. Hilpeyttä herätti hänen tervehdyksensä ”Ota korppu!” Voorni neuvoi Bertiä ruotsalaisen isonpomon luo. Tämä pyysi nähdä työtodistukset ja vaikuttui niistä niin, että kehotti työnhakijaa ilmoittautumaan maanantaiaamuna sähkövirtakonetta korjaamaan ja se tulikin valmiiksi, ennenkuin Calgarystä aiemmin tilattu toinen mekaanikko ehti paikalle.

Kesällä 1959 kaupunkiin muutti paljon työväkeä, kun maantietyö alkoi levitä yli ja läpi Kalliovuorten. Bertillä riitti keikkaa maansiirtokoneitten korjaajana mutta vakityötä ei, kun ei ollut ammattiliiton jäsenyyttä vieläkään. Talven tultua saatiin kuitenkin ensi kerran tukea työttömyysturvavakuutuksesta, ja vuokrahelpotusta tuli talon lämmityksestä huolehtimisesta. Talvi oli kylmä, ja Niitamot keksivät laittaa Suomesta tuodut räsymatot ikkunaverhoiksi. Niitä kehuttiin kauniiksi ja erikoisiksi, mutta ennen muuta ne olivat lämpöiset.

Omalla työllä ja talkoovoimalla rakennettuun omakotitaloon kolmilapsinen perhe muutti niin, että eka yö oli nukuttava raakalautalattialla. Mutta puusepäntöiden ja vähän kerrassaan suurempienkin rakennushankkeiden myötä irtosi Bertille myös jäsenyys liittoon 75 taalalla! Rakennustöihin päästyään mies rakensi rakentamasta päästyään, niin että oli välillä puolikuolleena, kuumeessa, kädet turtana ja olkapäät auki. Harmillisiin takaiskuihin kuului mm. se, kun pomo oli antanut väärät mitat ja myöhemmin saaduista piirustuksista selvisi, että uusiksi meni. Tämä oli kuitenkin vasta huonon tuurin alkua. Isosta omasta hankkeesta, ulkoilmaelokuvateatterista tuli hyvä ja kiintoisa bisnes. Se myös kuulosti hienolta vaikka merkitsikin kauan työtä auringonnoususta auringonlaskuun. Mutta kun sitten kilpailija alalla, miljoonamies, otti ohjat käsiinsä suomalaisyrityksen nujertamiseksi, ja kun vielä valtion voimayhtiö varoitti suunnitelmistaan, joissa jaetut tontit ja rakennus tulisivat jäämään veden alle, oli Niitamon Pertin mitta tullut täyteen. Ylirasituksesta seurasi uupumus, ja lääkärikin oli valmis antamaan onnenpotkun takaisin kotimaahan.

Oliko tappio lopulta voitto, sitä sopii päähenkilön myöhemmistä vaiheista tietämättömän kysyä. Se on kuitenkin varmaa, että tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Se kun on myös monen muun tarina, mm. Kultsin ja Jallun, jotka perustivat pärerunnin, noutivat päreet metsästä katerpillarin perään kiinnitetyllä kelkalla ja myivät kattopäällysteiksi. Usko alkoi näiltäkin pojilta pian loppua. ”Tuoho pärreitte hakkaamiseen vällee kyllästyy”, huokasi Kultsi, joka sittemmin jäi kaatuneen puun alle, vammautui ja vietiin kotimaahan. Jallu suri ystäväänsä, myi asuntovaununsa ja läksi hänkin. Eräs kavereista ei tullut koskaan takaisin karhujen kuvausmatkalta – karhuista ja niiden äkkiarvaamattomuudesta oli seudulla monia juttuja. Entäs sitten Voorni? Uuden talon railakkaissa tupaantulijaisissa hän putosi sokkelin avoimeen runtiin. Tajun palattua ensimmäiset sanat miehen virottua olivat: ”Anna korppu”.

Ne kertovat jotka osaavat

Loppukaneetiksi edellämainittuun sopinevat hyvin Pertti Niitamon suuresti arvostaman appiukon Juhon edesottamukset. Juhoon saattoi 1950-luvulla tutustua Kuopion torilla, sillä hän oli persoonallinen ja puhelias kalakauppias, Kala-tirri. Lempinimi viittasi Kyllikki Mäntylän samannimiseen näytelmään, eikä yhteys ollutkaan kaukaa haettu, sillä sekä kirjailija että Juho olivat kotoisin Sortavalasta. Kun Mäntylä kertoi ikimuistoisesti kuvitteellisista hahmoistaan, paitsi ”tirristä” myös karjalaisesta evakkonaisesta Oprista, ilahdutti Juho puolestaan ystäviään ja asiakkaitaan mm. seuraavaan tapaan: ”Annaha ku mie haastan. Ku mie nuoren miehen rakensin purjevenneen, niin siin ol se huono puol, ku se laskettii vettee, jot se nojas toisel kylel. Mie laitoin kivvii painoks pohjal, sit ol hyvä. Joskus sattu olemaa paha ilma, eikä kukkaa hirvint mennä merel, mut mie tein kokkeen. Jos silliil kalliol joteki pysy seisaallaa, sit viel voip mennä merel.” Juho puhui merestä kun tarkoitti Laatokkaa.

Juhon jälkikasvu mieli muille maille vierahille ja haastoi siellä. Kun kolmivuotias tyttärentyttö Pirkko oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaan podettuaan heti Kanadaan tultua aasialaisen influenssan, oli hänellä kotiin päästyä jännittävää kerrottavaa: ”ne nii hauskast hölpöttivät ja miekii hölpötin niille – pölö pölö töttöröö…”

Kaarina Naski

Erilainen siirtolaiskuva

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, 293 s. Docendo. Kansi Pekka Sell

Tietokirja, jota lukee kuin vauhdikasta romaania ja johon toivoisi elokuvantekijäin, vaikkapa Coenin veljesten suomalaisten hengenheimolaisten tarttuvan. Jos luulit tätä ennen tietäväsi siirtolaisuudesta paljon, nyt voit tarkistaa kantaasi. Että amerikansetämme ovat viilettäneet pummilla junien katoilla ja asuneet hökkelikylissä. Ei kai nyt sentään?!

Kyllä, kyllä ja kyllä. Tosin on mentävä ajassa kauas taaksepäin, 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Sieltä aina 1930-luvulle asti ulottuvan, erilaisen siirtolaiskuvan maalaa lukijoilleen Jenni Stammeier, joka omassa työssään Ylen toimittajana sai tuntuman aiheeseen. Juttusarja poiki kokonaisen kirjan, kärpäsestä kasvoi härkänen ihan toden perään. Lähtölaukauksena olivat eteläpohjalaisen Hannes Sankelon vanhat kasettinauhat, joilla kuvataan kertojan kuusi vuotta kestänyttä reissua Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ajankuvaan vaikutti tuolloin Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus. Työnhakijat kuulivat pelkkää ei oota ja olivat pakotetut valitsemaan työn sijaan seikkailun. Saman ratkaisun olivat tehneet monet maanmiehet Yhdysvaltojen 1907 laman jälkeen.Tuhansia maileja liikkuvalla ”kattoterassilla”. Mikäs siinä!

Stammeierin teksti on eloisaa ja aiheeseen omaehtoisesti sukeltavaa, tässä erityisesti asianosaisten tai heidän sukulaistensa haastattelut ja muistiinpanot ovat pontimena. Mutta myös amerikansuomalaisten lehtien, järjestöjen ja tilastojen osuus on merkittävää lähdeaineistoa. Lisäksi fiktiivinen panos kulkuri-ja seikkailuromaanien muodossa itseään Jack Londonia myöten laajentaa ja tarkentaa näköalaa. Ja Siirtolaisuusinstituutti on toki aina alan tutkijain käytettävissä.

Kun sinoot niin nuori

Amerikkaan kun pääsee, niin rahamiehenä tullaan takaisin! Niinhän se ei välttämättä käynyt. Siellä se oli Pohjois-Nevadassa Winnemuccan pikkukaupungissa 1896 suomalaisen työväenliikkeen tuleva vaikuttaja Oskari Tokoikin ollut junapummina jo hyvän aikaa. Mikä lie hänet oli saanut kotomaassa lyömään Mantan Kallea halolla päähän. Henkikulta oli Kallella säästynyt, mutta Oskari otti säikäyksissään pitkät, vaikka perheellinen mies olikin. Pahaksi onneksi työt uuden maan kaivoksissa olivat pysähtyneet. Eikun junakulkuriksi. Ties minne oltiin matkalla, mutta vaunun katolla tuntui hetkittäin ihan nautinnolliselta.

Tarinoita suomalaisista bommeista, trampeista, hoopoista (hobo) on viljalti. ”Kun sinoot niin nuori, ales kaivantoon ei kyllä pääse”, sanottiin hontelolle Kortes-pojalle Hanskille. ”Kyllä se vähän meinasi lyödä lasit hikeen”. Karjarengiksi sentään pestattiin kesäksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle.

Kanadan työllistymisleireillä olleet työttömät protestoivat heidän työvoimansa hyväksikäyttöä ja leirin huonoja oloja matkaamalla junan katolla Ottawaan huhtikuussa 1935. Heidät pysäytettiin Reginassa. Kaivoskaupungit Kanadassa – Sudbury ja Timmins – ja Yhdysvalloissa – Carbon ja Hanna – sekä metsätyöt Kanadan Ontariossa ja Yhdysvaltojen Montanassa olivat mitä todennäköisimmin suomalaisten junapummien ykköskohteita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yhdessä junassa matkusti kattokyytiläisiä enimmillään nelisensataa. – Kuva Varpu Lindström-Bestin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Tavarajuniin hiivittiin joskus ratapihalla, mutta vaarana oli, että pian vartijan pamppu paukkui. Otollisempaa oli ”alan ammattilaisten” mukaan pyrkiä liikkuvaan junaan, kun se ei ollut vielä vauhdissa tai eteni vastamäkeä, tarttua kripoihin ja tähdätä vaunun etummaisille tikkaille välttyäkseen pahemmilta kolhuilta. Kurikkalainen Jaakko Jyllilä oli Jack Londonin, tulevan kirjailijan, hobojengissä. Nämä reissulaiset eivät viihtyneet katolla, vaan kepluttelivat itsensä umpivaunuun, pullmaniin, tavaroiden päälle. Toisinaan hobot saivat myös rautateiltä pätkätöitä, rakensivat rataverkostoa taikka toimivat kantajina tai lastaajina. Tokoi mm. oli veturinlämmittäjän apulaisena. Hoboja pidettiinkin matkustelevina työläisinä erotukseksi työtä karttavista kulkureista trampeista.

You are allright, Finn

Mitä sitten tarkoitettiin hobojen jungelilla? Kirja vastaa, että se oli leiripaikka siistiytymistä varten. Joskus siitä muodostui varsinainen hökkelikylä, näkynä tuskin kovin houkutteleva. Kulkumiehet peseytyivät ja saivat ruokaa yhteisestä padasta. Muonavarastoa joutui kuitenkin jokainen kasvattamaan tavalla tai toisella. Jaakko-papan – em. Jyllilä – kertomat jutut tulivat vuosikymmenten päästä suvussa tutuiksi. Ei ehkä vähiten se, että hän oli osoittautunut nokkelaksi kanansieppaajaksi. Jonkun leiriläisen kiitellessä Ryssän pyyntitaitoja London korjasi: ”Ei se ole ryssä, vaan Finn!” Ja suuntasi myös kehunsa suoraan asianomaiselle: ”Sinä olet allright, Finn!”

Jungeleita oli jo 1800-luvun lopulla, ja joskus niistä tuli liian suuria, hygenialtaan pitelemättömiä. Kolmikymmenluvun laman aikana jouduttiinkin Vancouverin suurin jungeli sulkemaan. Suomalaisten hökkelikylä eli hienommin ”kolonia” oli Montrealissa. ”Me otettiin sieltä semmonen huone, kato”, saattoivat pojat asetella sanojaan, mutta yhtä kaikki, kysymys oli murjuista, joita kauhisteltiin paikallisissa lehdissä. Myös Suomen Kuvalehti kävi tekemässä juttua.

Hulivilityttöset muistaa

Teoksesta ponnahtaa ilmoille sellainenkin nimi kuin Niilo Wälläri Duluthin Työväen Opiston yhteydessä. Sitä ylläpitivät sosialistisen työväenliikkeen nimissä amerikansuomalaiset iww:läiset. Industrial Workers of the World eli IWW oli ainoa poliittinen liike, joka tuki siirtotyöläisiä. Kun oli liiton jäsen, oli myös suojassa irtolaislaeilta. Että myös Wälläri, Suomen Merimies-Unionin väkivahva puheenjohtaja (1938-1967) oli käynyt ”junapummikoulua”, itsetietoisten selviytyjien opinahjoa, on varmaan monelle uusi tieto.

Samalla tavalla kuin utopiahankkeet vetosivat suomalaisiin intellektuelleihin, heitä oli myös hobojen joukossa. Yksi heistä jopa valittiin hobojen kuninkaaksi. Hän oli Juho Henrik Rautell, akateemisesti sivistynyt taidemaalari, joka nyt kierteli maailmalla ja pyrki toteuttamaan ihanteitaan sosialismin hengessä. Ja samantyyppinen oli valinnoissaan Konni Zilliacus, kirjailija ja aktivisti.

Nämä ajat ja tapahtumat ovat tuottaneet myös musiikkia Amerikan mantereella. Mitenkä Matt Huhta sanoikaan? ”Kuljin itään ja länteenkin, enkä jäänyt edes kiinni, kun joka päivä matkustin mailitolkulla unelmiini.” Huhta, jonka vanhemmat olivat Ilmajoelta, oli Yhdysvalloissa syntynyt. Hänet tunnetaan protestilaulajana ja kulkurina T-Bone Sliminä. Amerikansuomalaisten keskuudessa Huhdan lauluja suuremmassa suosiossa oli kuitenkin Hiski Salomaan Lännen lokari, joka ei niinkään tepsinyt kantaaottavuudellaan kuin kulkemisen ja valloittamisen riemullaan. Pohjasipa ”lokari” runolainaan tai ei, yhtä kaikki se kiehtoo yhä taatusti myös monia tämän tietokirjan lukijoita: ”Olen kulkenut merta ja mantereita/ja Alaskan tuntureita/ Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa /Lännen lokareita…”

Mitalin kaksi puolta

Junapummien joukossa kuuluu olleen joskus naisiakin, muttei juurikaan suomalaisia. Stammeier mainitsee ylihärmäläisen Sanna Kanniston, joka vaelsi määrätietoisesti ja otti varmaan vapaakyytejäkin, mutta ei ollut hobonainen, sillä hän vei palkattuna puhujana 1909 poliittista sanomaa suomalaisille metsureille. Puoluekokouksessa Sanna oli valittu Kanadan ensimmäiseksi suomalaiseksi kiertäväksi puhujaksi. Salainen poliisi oli myöhemmin hänen kintereillään, ja seurasi pidätysten ketju, mutta puhujamatkoja Kannisto jatkoi 1920-luvun lopulle asti. Jollei kulkuri- niin kapinahenkeä ilmeni sentään suomalaisnaistenkin joukossa, kun siirtolaisten hyväksikäyttäminen alkoi ahdistaa. Muistiin on kirjattu sellaisia mielipiteitä kuin ”sen aikanen haussipiika oli orja”.

Kulkuriromantiikan nurjalla puolella oli mielenterveysongelmia, paperittomana piileskelyä, nälkää, vilua, väkivaltaa, jopa ihmissalakuljetusta. Saatettiin pumpata ulos junasta keskellä autiomaata, eikä ollut poikkeus, että jarrumiehet potkivat alas kiipeilijät.Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita junapummien onnettomuuksia oli vuosien 1929 ja 1939 välillä Yhdysvalloissa yli 25 000, useat uhreista alle 21-vuotiaita. 1920-luvun suomalaisten junapummien määrä liikkui jossain viiden ja kymmenen tuhannen välillä.

Jenni Stammeier saattaa pieteetillä loppuun niiden henkilöiden tarinat, joita hän kuljettaa kautta kirjan. Mietelauseista ajatteluttavimpina mieleen jäivät: ”Kun julkes, eikä oriaallu eikä peljännyt, niin kyllä leivässä pysyi”. Tai: ”Kyllä siellä nauru oli niin löyhäsä, että se ei ole ollenkaan tosikaan!”

Kaarina Naski

Toisilla on ”se jokin”

Uusi Suomen Kansallisteatteria valottava teos käsittelee
1970-1990-lukuja, jolloin niin teatteri kuin koko suomalainen yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Kansikuva on näytelmästä Johnny Johnson eli tavallisen miehen tarina, 1975. Nimiosassa (ylimpänä) Pentti Siimes, muissa rooleissa vas. Peter Turtschaninoff, Lars Svedberg, Seppo Laine, Kauko Helovirta, Tarmo Manni, Kim Floor ja Tapio Hämäläinen. Lavastus Pekka Heiskanen, kuva Kari Hakli, Suomen Kansallisteatterin arkisto. Kannen suunnittelu Teemu Junkkaala. SKS

-Multa kysyi nuori toimittaja, että kuule, minkä värisenä sä menet Kansalliseen? -Mä sanoin, että lähinnä kai vihreenä, koska tässä vasta opettelen näyttelemistä. Näin kertoo näyttelijä Soila Komi uransa alkuaikojen värittyneestä ilmapiiristä Suomessa. Samoihin aikoihin myös vanhempi kollega Hannes Häyrinen pohti taiteen olemusta: ”Joillakin nuorilla ohjaajilla on se jokin, esimerkiksi tällä Hällströmillä, Holmbergilla ja Korhosella, vaikka nehän on kommareita kaikki!”

Näilläkin repliikeillä voitaisiin tiivistää ennakkoluuloista ajankuvaa, joka osui Kai Savolan pääjohtajakauden 1974-1991 alkuun. Koko kautta käsittelee professori emerita Pirkko Koski vastikään ilmestyneessä historiateoksessaan Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa. Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on yhtä lailla kuin Kansallisteatterikin 1800-luvulla perustettu kulttuuri-instituutio. Vielä 1870-luvun alussa Kansallisteatteria pidettiin vanhoillisena, mutta Savolan kauden loppupuolella jo Suomen teattereiden edelläkävijänä. Pääjohtaja oli arvostettu draaman tuntija, jonka toiminnassa kuvastui yksilölähtöinen sosiaalinen vastuu, erottautuminen nationalistisesta kansallisesta ajattelusta ja kansainvälisyys. Savolalle myönnettiin professorin arvonimi 1983.

Karjalaiset taiteilijat ovat antaneet vahvan panoksensa niin Suomen teatterielämään kuin muillekin kulttuurin sektoreille. Monille heistä on Kansallisteatteri ollut työnantajana. Uukuniemeläiselle Tapio Hämäläiselle esimerkiksi. Vaikka Hämäläinen muistetaan eritoten vuoristoneuvos Tuurana Turhapuro-leffoista, hän teki ennen muuta merkittäviä rooleja näyttämöllä. Kesäteatteripesti Pyynikillä kuusikymmenluvulla leimasi Hämäläisen yhdeksi Antero Rokan roolin mainioista tulkitsijoista.

Rokasta Rokkaan

Tästä juohtuu lukijan mieleen edelleen, että Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen Rokka – Edvin Laineen ohjaamassa elokuvassa – oli Viipurissa syntynyt amatöörinäyttelijä Reino Tolvanen, joka oli palvellut sota-aikana ilmavoimissa tähystäjäupseerina. Vuonna 1959 Tolvanen muutti vaimonsa kanssa Australiaan ja myöhemmin perheineen Etelä-Afrikkaan. Väinö Linnan romaanissa Rokan esikuvana ollut Viljam Pylkäs puolestaan oli syntynyt Valkjärvellä. Rauni Mollbergin ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Rokan roolissa nähtiin Vuokselassa syntynyt Paavo Liski. Ohjaaja, teatterinjohtaja, professori Liski oli kulttuurivaikuttaja, jolle niin Karjala-kysymys kuin suomalaisuus olivat tärkeitä.

Perityt ominaisuudet

Pirkko Kosken kirjan henkilöluettelossa on mainittu ainakin seuraavat karjalaisperäiset Kansallisteatterissa työskennelleet tai siellä edelleen toimivat taiteilijat: Paavo Liskin poika Petri Liski, antrealainen Antti Litja, viipurilainen Ritva Ahonen-Mäkelä, uusikirkkolainen Eugen Terttula, liperiläinen Henny Waljus, lappeenrantalaiset Lauri Väärä ja lavastaja Pekka Heiskanen sekä viipurilainen lavastaja/lasitaiteilija Oiva Toikka. Menestykseltä, palkinnoilta ja arvonimiltä eivät ole välttyneet edustivatpa sitten luovutettua, Etelä- tai Pohjois-Karjalaa. Joskus pelkän lähtökohdan mainitseminen, jollei nyt ihan ole kiinnitykseen vaikuttanut, on saattanut toimia isona plussana. Kun pääjohtaja Kai Savola kysyi nuorelta Pirjo Luoma-aholta, onko hänessä itkijänaista, saattoi tuolloin vastavalmistunut näyttelijä vastata varmalla äänellä: ”Taatusti, olen äitini puolelta karjalaista sukua!” Pääjohtaja vakuuttui. Perityt ominaisuudet ratkaisivat.

Herkkua on

Herkkua kuin heinänteko -esityksen koko ensemble. Ohjaaja Sari Siikander, rooleissa Sinikka Sokka, Nina Tapio, Katariina Havukainen, Panu Vauhkonen, Antti Lang, Sami Hintsanen, Kai Vaine, Pihla Penttinen, tanssijat Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine, Katri Mäkinen.

Ja jos taas hypähdetään Uuteen Iloiseen Teatteriin Helsingin Linnanmäelle, niin siellä kaikki on, kuten revyyn nimikin jo sanoo, Herkkua kuin heinänteko. Ja samalla varmistuu se, mistä hyvä revyy on tehty: musiikki, tanssit ja sketsit sekä oikea ajoitus – samppanjapullon korkin tulee poksahtaa juuri kun kesä on ovella. Lämmintä huumoria, railakasta menoa ja paljon upeata silmänruokaa. Uudistunut ja nuorentunut käsikirjoittajajoukko on tematiikassaan lähtenyt feministisestä ajattelusta peilattuna mm. vanhoihin Suomi-filmeihin, nähnyt arjen komiikkaa myynnissä ja mainonnassa ja monissa päivän must-ilmiöissä. On hykerryttävää joogatuokiota ja huussifilosofointia sekä riemullista perhedynamiikkaa huonokuuloisen mummin saadessa talon tyttären sulhasehdokkaan kuulusteluillaan epätoivon partaalle. Jean S. -yhtye loihtii musiikkia kapellimestari Anssi Sopasen toivomaan suuntaan solistisessa ilottelussa ja värikkäässä näyttämökuvassa, jonka kruunaa Mikko Ahdin tasokas koreografia. Tanssijat ottavat estradin, taipuvat miten tahtovat, fiilistelevät ja hurmaavat…

Tanssiva leipuri

Antton Laine osaa myös poseerata. – Revyykuvat Harri Hinkka.

Tanssijoista tekee mieli mainita eritoten Antton, jolla on ollut erikoislaatuinen etenemistie. Ja jo tähän mennessä hieno ura. Laulavia leipureita tiedetään maailmalta – italialaisen Luciano Pavarottin isä oli sellainen, ja pojasta se vasta mahtava laulaja tuli, mutta Antton Laine on tanssiva leipuri. Niin juuri. Mitäs sanotte? Brasilialaissyntyinen Antton varttui Kotkassa, ja kaikki perheen lapset harrastivat voimistelua, pojat Innossa, tytöt Kisailijoissa. Breakdance-kurssilta suoraan kilpatanssin pariin Kotkan Hyrriin. Sillä seurauksella, että juuri Kotkan ammattikoulusta leipuriksi valmistunut nuorukainen suuntasi kesätyöpalkkionsa turvin Helsinkiin. Eikäpä aikaakaan, kun Antton Laine voitti showtanssissa maailmanmestaruuskultaa ja kolme maailmanmestaruushopeaa parinsa Katja Törmälän kanssa. Nykyisin Laine on tanssijan työnsä ohella varsin kysytty ja maineikas koreografi, ei vähiten urheilun puolella. Hän on mm. joukkuevoimistelun naisten sarjan maailmanmestariryhmän Tampereen Minettien koreografi. Semmoisia leipureita Kotkassa kasvaa!!

Metsäläisyys ja mitä se on?

Kuka nyt edellämainitustakaan päätellen enää uskoo, että me suomalaiset olemme metsäläiskansaa? Jaa, hetkinen, mitä se Aura Raulo sanookaan? ”Olen osa tätä ekosysteemiä, siellä minulla on paikka karhunsammalen ja pystynäivertäjän välissä.”(HS 16.5.2019)

Tuo on kyllä kauniisti, lähes runollisesti sanottu. Kuka on Aura Raulo? Lehtikuvasta päätellen iloinen, nätti nuori nainen. Näyttääpi tekevän väitöskirjaa Oxfordin yliopistossa Englannissa. Evoluutiobiologiasta. Oli amerikkalaistytön kanssa tutkijana Madagaskarin sademetsässä ja on aiheuttanut hämminkiä mm. pitämällä konferenssiesitelmän liito-oravista minä-muodossa ja aiheen mukaisessa asussa, ikäänkuin liito-oravana. Kuulostaa tosi mahtavalta. Aura Raulo on kertonut myös ahdistavista lapsuudenkokemuksistaan ja tietää että moni huippututkija on ollut lapsena koulukiusattu. Ja kuin eräänlaisena vahvistuksena mainitsee senkin toteamuksen, että Piilaaksossa epäcooleista nörteistä on tullut miljardöörejä (Kirkko ja Kaupunki 11.2.2019)

Rauloa kiinnostaa villien metsähiirten, liito-oravien ja vampyyrilepakoiden hyödyllinen bakteeristo. Näistä bakteereista ja ihmisen vastustuskyvyn vahvistamisesta kuullaan taatusti myöhemmin.

Kaarina Naski

Näkijä ja kokija

Kauniista naisesta saa vetävän kansikuvan, mutta Michelle Obaman kohdalla kuvalle antaa lisäarvoa teokseen painettu elämänohje: ”Isäni Fraser opetti minua olemaan ahkera, nauramaan usein ja pitämään sanani”.

Minun tarinani, 510 s., Otava, suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu Christopher Brand, kannen kuva Miller Mobley.

Kun Barack Obama senaattorina ollessaan asui Washingtonissa ja perhe Chicagossa, peloteltiin Michelle Obamaa ystävälliseen sävyyn mahdollisilla negatiivisilla seuraamuksilla. Erillään olo ei tietäisi hyvää avioliitolle. ”Mikään ei tarkoittanut, että minun pitäisi luopua kaikesta tukeakseni miestäni. En totta puhuen halunnut luopua yhtään mistään”, toteaa rouva Obama kirjassaan Minun tarinani, ja lukija voi suorastaan nähdä hänen silmiensä tuikkivan uhmakkaasti. Hän oivalsi kyllä senaattorin vaimoon kohdistuneet odotukset, mutta piti vielä olennaisempana sitä, että hänellä itselläänkin oli ura, joka merkitsi hänelle paljon. Princetonin ja Harvardin yliopistoissa opiskellut juristi tiesi toki arvonsa.

Lukija, eritoten naislukija nyökkää hyväksyvästi. Esimerkillistä toimintaa, niin sitä pitää! Mutta kun sitten saman perheen toinen juristi ilmaisi aikeensa pyrkiä pitemmälle, presidentiksi asti, niin kompromissit astuivat kuvaan. Michellelle hyvin läheinen isoveli Craig, koripalloilija, huomasi siskonsa olevan tulevaisuudesta huolissaan ja lausahti viisaasti, että ”jos kerran Barackilla on tilaisuus saada pallo sukkaan, niin kyllä hänen on siihen tartuttava”.

Muistelmateos piti heti markkinoille tultuaan johtopaikkaa Suomen luetuimpien tietokirjojen listoilla, ja tämä näkyi myös kirjastoissa ennätyspitkinä varausjonoina. Ja pian kirjaan tartuttuaan lukija huomaa, miksi se on niin suosittu.Tekstissä viehättää ennen muuta sen rehellisyys. Mutta myös huumori ja taitava kirjoittajan ote. Valkoinen talo jo sinällään on kiinnostava, enemmän portaitakin kuulemma kuin moni äkkipäätä osaa laskea, mutta miten siellä asutaan oikeasti? Törmätäänkö Salaisen palvelun agentteihin? Kyllä ja toisen kerran kyllä. Aina läsnä nappikuulokkeineen ja aseineen. Niinpä tyttäret Malia ja Sasha saattoivat turvallisesti pelata palloa kuusikerroksisen ja 132 -huoneisen keskusrakennuksen käytävillä tai kiipeillä South Lawnin puissa. Kirjoittajan tapaa luonnehtia asioita kuvaa mm. seuraava lause: ”Barack valvoi iltaisin myöhään Treaty Roomissa lukiessaan raportteja ja puheluonnoksia, ja siellä meidän Sunny -koiramme joskus kakki matolle.”

Lämpimyys ja elämänmyönteisyys leimaa teosta kauttaaltaan kerrotaanpa keskushenkilön lapsuudenkodista, opinnoista tai hänelle merkityksellisistä henkilöistä, eikä vähiten suuresta rakkaudesta aviopuolisoiden välillä.”Uskoin tähän mieheen, tähän liittoon.” Se oli lupaava lähtökohta nuorelle amerikkalaisparille, jolla pian oli kaksi lasta, kolme työpaikkaa, kaksi autoa, yksi asunto eikä yhtään vapaa-aikaa. Tuossa vaiheessa senaattori Barack Obamalla oli myös opetustyötä, ja molemmat aviopuolisot toimivat eräiden voittoa tavoittelemattomien järjestöjen johtokunnassa.Työssään Chicagon yliopistollisessa sairaalassa Michelle Obama perusti palvelun, joka mahdollisti tuhansille South Siden asukkaille kohtuuhintaista terveydenhoitoa. Tässä jo voidaan nähdä alkusoittoa sille, minkälaisten asioiden parissa maan ensimmäinen nainen, First Lady tulisi aikanaan toimimaan ja toisaalta jatkoa sille, mihin hän oli kasvanut seuratessaan oman isänsä vakaumuksellista huolenpitoa kotikaupunkinsa demokraattisen puolueen piiripäällikkönä.

Mutta ennenkuin Barack Obamasta tuli Yhdysvaltain 44. presidentti, käytiin tietysti läpi uuvuttava kampanjointi. Teoksessa on kuvattu eräs tällainen raskas päivä, joka sattui myös olemaan esikoisen syntymäpäivä. Vanhempien omaatuntoa tuikki se, että Malia oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Perhejuhla päästiin aloittamaan kovin myöhään. Mutta lapsipa vaistosi isän ja äidin mielentilan ja sai koko joukon liikuttumaan hyppäämällä isän syliin ja kiittämään ”parhaista synttäreistä ikinä…”

Presidentin virkaanastujaispäivän kutsuttuina vieraina oli mm. ryhmä Little Rock Nine, yhdeksän mustaa opiskelijaa, jotka olivat uskaltaneet ilmoittautua valkoiseen lukioon Arkansasissa ja kohdanneet kovaa kohtelua ja kiusaamista. Barack Obama oli useasti todennut, että Little Rock Ninen esimerkki kannusti häntä nousemaan Valkoisen talon portaita, kuten nuo pojat aikanaan kiipesivät Central High Schoolin portaita. Michelle taas on kokenut olevansa velkaa maansa lapsille ja erityisesti tytöille ja päätellyt tämän johtuneen ihmisten reagoimisesta hänen elämäntarinaansa, siihen seikkaan, että musta tyttö köyhästä kaupunginosasta oli opiskellut eliittiyliopistoissa, valittu johtotehtäviin ja päätynyt Valkoiseen taloon. ”Elämänkaareni oli toki ollut poikkeuksellinen, mutta ei ollut mitään hyvää syytä sille, miksi niin oli oltava”, kirjailija sanoo. Hän oli monta kertaa tullut huomaamaan olevansa ainoa värillinen nainen – tai ainoa nainen – neuvotteluissa ja kokouksissa. Nyt hän näki tärkeäksi vaikuttaa siihen, ettei jäisi ainoaksi..

Presidenttien puolisoilla riittää luonnollisesti virallistehtäviä, ja henkisen tuen antajana lähin ihminen ja perhe on aina kullan arvoinen. Mutta Michelle Obama otti huolekseen myös muiden lapset, kotimaan lapset, maailman lapset. Perustettiin kasvimaa South Lawnin nurkaan, ja kasvimaa-apulaisia tuli niin sen muokkaamiseen kuin sadonkorjuuseen Banckroftin alakoulusta. Sadosta nautittiin yhdessä ja osa siitä lahjoitettiin kodittomien järjestölle. Käynnistettiin uusi projekti, jotta kouluruokia saataisiin kehitetyksi terveellisempään suuntaan ja haettiin keinoja nuorten liikuntaharrastuksen lisäämiseksi. Ja pian saatiin näyttöä siitä, että kaikkialla maassa lapset söivät enemmän täysjyväviljaa ja kasviksia. Yhdessä Jill Bidenin kanssa Michelle alkoi taivutella yrityksiä palkkaamaan ja kouluttamaan sotilaiden puolisoja, jotta näiden ura ei katkeaisi heidän muuttaessaan osavaltiosta toiseen. Yli 2800 Rauhanjoukkojen vapaaehtoista koulutettiin niin ikään toteuttamaan kansainvälisiä avustusohjelmia, joissa tyttöjen pääseminen osalliseksi opetuksesta oli erityistavoitteena.

Hyvillä tarinoilla on aina arvoa, eritoten tämänkaltaisilla, ”tienraivaajan sielua” valottavilla kertomuksilla. Ilkka Rekiaron hieno suomennos ansaitsee erityiskiitoksen.

Kaarina Naski

Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski