”Tällainen olen, rakastakaa minua”

KUN TARINAN LÖYTÄÄ VIERELTÄÄN…

Antti Tuuri on ihailtava kirjailija. Vaikka onkin totuttu siihen, että hänellä on mahtava fiktion aarrearkku ja että hänessä on siinä tutkijaa missä seikkailijaa, hän jaksaa aina yllättää.  Sanokaa, jos olette eri mieltä, kun luette Tuurin uusimman, huumorilla kevyesti ryyditetyn kirjan Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (Otava). Jos teoksen sanoma pitäisi tiivistää pariin lauseeseen, valitsisin seuraavat:

”Tapasin Wahlroosin ensimmäisen kerran hänen ollessaan yhdeksänvuotias ja muistan hyvin, millainen lapsi hän silloin oli. Varhaisemmista kuvista näkee myös, kuinka luottavainen hän oli ja kuinka hän uskoi kaikista ihmisistä pelkkää hyvää; tapa, jolla hän vanhassa valokuvassa painaa päänsä pihakeinussa istuvan Hjalmar-vaarinsa syliin, kertoo kaiken noin viisivuotiaasta Down -ihmisestä: tällainen olen, rakastakaa minua.”

Tuurin kirja Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (158 s. Otava) on saanut nimensä fysioterapeutin lausumasta. Testattava oli jo ikämies, mutta liikkui edelleen ketterästi. – Kansi Kirsti Maula.

Tuuri, joka tuolloin ei aavistanut olevansa vielä joskus samaisen lapsen edunvalvoja, on nyt kirjailijana tehnyt sen, mihin taide parhaimmillaan kykenee eli saattanut näkyväksi ”yhden näistä pienimmistä”, erään omaa elämänpiiriään lähtemättömästi sivuavan. Ja samalla osoittanut ihmiselämän merkityksellisyyden silloinkin, kun se ei edes lähtökohdiltaan mene vakiintuneiden kaavojen mukaan. Jukka Jalmari Wahlroos syntyi erilaisena eli hänen kohdalleen oli osunut Downin oireyhtymän aiheuttama kromosomipoikkeama. Aiemmin puhuttiin mongolismista ja mongoloideista, mutta nimitykseen Down-ihminen, jota Tuuri kirjassaan käyttää, tuntuu liittyvän positiivisempi lataus. Aiheeseen pitkään perehdyttyään kirjailija – sekä saatavilla olevien tietolähteiden että omakohtaisen käytännön tuntemuksensa kautta – esittelee lukijalle erään tarinan ja sen vetovoimaisen päähenkilön, aivan omanlaisensa persoonan, touhukkaan ja hyväntuulisen Wahlroosin.

   Sen sijaan, että yli nelikymppiset vanhemmat olisivat antaneen vastasyntyneen suoraan kehitysvammalaitokseen, kuten lääkäri suositteli, he päättivät antaa lapselle niin hyvän elämän kuin se olisi mahdollista. Äidillä, Inkeri Wahlroosilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tytär Pirkko ensimmäisestä avioliitosta, ja Pirkon välityksellä Teknillisen korkeakoulun opiskelijapoika Antti Tuuri tutustui perheeseen ja tyttöystävänsä velipuoleen Wahlroosiin edellä kerrotusti. Nuoripari meni naimisiin ja kun aikanaan lapsia syntyi, Wahlroos saattoi ylpistellä olevansa ”kahden lapsen eno ja myös naistenmies”. Mitä toisella mainekaneetilla tarkoitettiin, ei ehkä ollut asianomaiselle selvillä, mutta senkö väliä, kun hyvältä kuulosti ja sai suut hymyyn!  Että Wahlroos arvosti siskonsa miestä ja tämän ammattia tulee kirjassa näkyviin selvemminkin kuin rivien välistä. Esiteltyään Antin ystävilleen, vaikkapa Aula-työkodissa, kesäleirillä tai uimalassa, hän muisti painottaa kirjailijan ammattia ja sitäkin, että oli itse myös kirjailija – jäljensihän hän ahkerasti tekstejä vihkoihinsa. Tiedon hankinta olikin mieluista Wahlroosille, hän oppi lukemaan ja tutkaili päivän lehtiä, kuului jopa lehdistö- ja keskustelukerhoon ja kertoi mielellään, mitä lehdistä oli löytynyt. Jos kuulija sitten katsoi hyväksi tarkistaa luetun ymmärtämisen ja oikaista vinoon menneet faktat, ei ”tietolähde” pahastunut, vaan vastasi kohteliaasti: ”Aivan oikein!”

Eikä ole

puuttunut unelmia

 Nyt kun Wahlroosilla on ikää jo 66 vuotta, on käynyt varsin selväksi, että hän on saanut elää vanhempiensa toiveiden mukaista täyttä elämää. Varsinaisena työnä hänellä oli mattojen ja ryijyjen kutominen Aula-työkodissa aina eläkkeelle siirtymiseen asti. Lisäksi työharjoittelua eri kohteissa eduskunnan kuva-arkistoa myöten ja harrastuksia omaehtoisista arkeologisista kaivauksista vaikkapa musisoimiseen ja tanssiin. Eikä ole puuttunut tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia, olkoonkin, että niissä ovat kertojan mukaan sekoittuneet realismi ja mahdottomuudet. Sen ohella, että kirjailija on selvittänyt samalla ansiokkaasti kehitysvammaisuuden vaiheita, siihen suhtautumista eri aikakausina, tutkimustyön etenemisestä maailmanlaajuisesti ja Suomen osuutta teeman mukaisella kartalla, hän on valottanut myös seulontakolikon toista puolta, sitä näkemystä, että maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri. Tätä huolta keventämään ovat tulleet mm. tukiasunnot. 1990-luvulla oli jo erityisiä yhteisasumisen muotoja, jotka mahdollistivat Down-ihmisillekin itsenäisen elämisen. Tuetussa yhteisasuntolassa saa ikäistään ja vertaistaan seuraa ja harrastuksia ohjatusti.  -Sellaisessa Wahlrooskin olisi aivan hyvin voinut asua, toteaa Tuuri.

Antti Tuuri on tunnettu paitsi kirjailijana myös kalamiehenä. Nyt puheena olevassa kirjassakin hän kertoo myös päähenkilön kanssa tekemistään iloisista kalaretkistä Ilomantsiin. – Kuva Jouni Harala.

Joukolla

elämää oppimassa

Wahlroos on kulkenut toisenlaisia polkuja, mutta aina suojatusti. Hän on ollut perhe- ja sukuyhteisölle tärkeä ja päinvastoin. Jo lapsena hänkin tuli tietämään, mitä oli menetetty Karjala ja että äiti Inkeri oli Ruskealan Ilolasta ja isä Arne Viipurista. Lisäksi poika mielellään kertoi, että hänen enonsa oli voittanut sota-aikana armeijan kilpailun Vuoksen yliuinnissa. Tehtiin lähisukulaisten kesken matkoja ja vietettiin yhteistä aikaa kesäpaikoissa, milloin kummitädin Saima Sorjosen maatilalla Riihimäen Haapahuhdassa, milloin Liperin Härkinvaarassa tai Pohjanmaalla Molpessa. Saima Sorjonen oli ensin opettajana Joensuussa ja sen jälkeen Riihimäellä, ja kun hän jäi eläkkeelle, Wahlroos osoitti vastavuoroisuutta ja kävi lukemassa kirjoja tädilleen; mitä siitä jos sanat tai rivit vähän sekosivat…  Antti Tuuri puolestaan toimi kuljettajana, kun Inkeri Wahlroos järjesti kesäisin viikon mittaisia leirejä kehitysvammaisille, ja hänestä oli hauska havaita, miten Wahlroos nautti autokyydistä, pomppi, huuteli ja taputti käsiään, ohituksissa eritoten. Yhteinen kalastusretki Ilomantsiin oli myös vakiohjelmassa. Kalamies Tuuri pääsi toteamaan, että siitäkin voi näköjään iloita, jos kala karkaa. Wahlroosille nimittäin riitti, että hänen uistimessaan sentään oli ollut kala!

   Lapsuusvuosina Tuurin lapsilla ja Wahlroosilla oli kokoeroa, mutta yhteiset leikit sujuivat. Wahlroos leikki eikä ollut aikuisten tapaan vain leikkivinään, ja tytär kuvasikin sitä myöhemmin samoin sanoin kuin joikaamista on yritetty kuvata: ”Suomalainen laulaa puusta, saamelainen laulaa puun.” Kun sitten se aika koitti, että enolle alkoi ilmaantua erilaisia perusoireyhtymään kuuluvia sairauksia, viimeisenä Alzheimerin tauti, omat ihmiset olivat tiiviisti tuntumassa, tilannetta päivittämässä ja käytännön apua tarjoamassa. Ja lähellä monet heistä ovat yhä, vaikka Wahlroosin asemapaikkana on nyt dementikoille tarkoitettu palvelukoti. Hänen siskonsa on omaishoitajana ja Antti Tuurikin yhä edunvalvojana – vaikka on ollut jo pitkään tahollaan solmittuaan uuden avioliiton. Mitäkö keskushenkilö tähän sanoisi? Epäilemättä hän kirjan erinomaisen luonne- ja käytöskuvauksen perusteella lausahtaisi: ”Näin on näreet!” Aurinkoisuus ja tahaton huumori ovat nimittäin usein Down-ihmisiin sisäänrakennettuja, ei vähiten Wahlroosiin.

Kaarina Naski

Muistamisesta ja muistelemisesta

HYVÄT JALAT MUTTA HUONO MUISTI VAI PÄINVASTOIN?

Mikähän siinäkin on, että ikäihmisten puhuessa itsestään tai muitten puhuessa heistä katse kääntyy usein jalkoihin.  ”Mennää ko viel käpälä käyp”, yllyttää yksi kaveriaan – mitä lie mieluista menoa mielessä – kun taas toinen on varoittamassa, että ”elä kuavu, kaho jalakois!”  Ja mitä keksi vastata pikkutyttö isoäidilleen, joka istui lempituolissaan olohuoneessa ja pyysi hakemaan itselleen kupin kahvia keittiöstä?  ”Käytettäiskö ne vanhat jalat ensin loppuun”, ehdotti pirpana suu naurussa.

Pappa sentään sai ohjeistuksen, joka ulottui hiusrajaan saakka: ”Mieti, mistä hiukset alkavat ja parta loppuu, äläkä sohi koneella, minne sattuu.” Sellaista. Eikä ole kivaa sekään, kun tarvitsee lasit löytääkseen lasit tai kun pappi kirkossa kehottaa katumaan ja pyytämään anteeksi, mutta paha katua, kun ei muista mitä. Kuuluisalla filosofilla Arthur Schopenhauerilla on aiheeseen lohduttava kommentti. Hänen mukaansa ihminen tarvitsee unohtamista ainakin yhtä paljon kuin muistamista. Ja viisaammaksikin voi aina tulla, olipa mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Päätellen siitä, miten emeritusprofessori Esko Valtaoja opastaa kuuntelemaan niitä ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Hänen mielestään muurien rakentaminen on pahimpia esteitä viisauden kasvamisen tiellä.  – Enemmän kuin hyvää kuuloa em. ohjeen noudattamiseen tarvittaneen siis oikeata asennetta.

Muistamisen arvoista

Vänrikki Stoolin tarinoiden viesti ei vanhene. Uudet sukupolvet havaitkoot, että myös isät ja isoisät ovat olleet nuoria aikoinaan. Mitä ovatkaan nähneet ja muistavat? Kannattaa kysyä. Ajoissa.

Toisaalta sitten on hyvä erottaa muisteleminen ja muistaminen. Muisteluhan on laji, jota ennen harjoitettiin myöhemmällä iällä. Nykyään, kun on kaikessa kiire, otetaan myös siinä varaslähtöjä, eritoten jos ollaan iskelmätähtiä. Vaiheet asetellaan kirjankansien väliin silloin kun ne muistetaan liiankin hyvin. Kypsyttäminen veisi turhaa aikaa. Asiaa sivuten voitaisiin sitten kurkistaa, miten jotkut kirjailijat ovat suhtautuneet kyseiseen teemaan. Kelpaa aloittaa Suomen kansallisrunoilijasta J. L. Runebergistä ja hänen Vänrikki Stoolin tarinoistaan, joka on Suomen kirjallisuuden historian keskeisimpiä teoksia. Nimirunossa tiivistyy tuo edellä mainittu henkisen kasvun ja viisastumisen ajatus. Itseään ja omaa oppineisuuttaan riemullisesti pursuava nuorukainen tapaa siinä vanhan sotilaan, joka ”hyljättynä majassaan istui nurkumatta, loi nuottaa, imi piippuaan…” Vaatimaton, hupaisakin näky tulijan mielestä, kunnes hänelle vähä vähältä käy selväksi, että tällä näennäisesti unohdetulla oli arvostettava paikkansa historiassa, ”ett` ilomielin hän verensä tuorehimman/ vuodatti eestä maamme tän, nyt mulle rakkahimman”. Hän oli vänrikki Stool, yksi niistä kansanmiehistä, jotka urhoollisesti puolustivat isänmaataan vuosina 1808-1809 käydyssä Suomen sodassa. Runebergin päätyö ilmestyi ruotsinkielisenä kahdessa osassa 1848 ja 1860, ja tunnetuin suomennos on Paavo Cajanderin 1889 muokkaama versio. Stool muisti, runoilija puolestaan kartutti myötäeläen yhteistä muistia. Ja hereillä kansakunnan kollektiivinen muisti on näinäkin päivinä, kun sodan kumua ei voi välttyä aistimasta.

Tie vie

Vikke Nilon sormet olivat vikkelämmät kortinpeluussa kuin työnteossa, mutta kaikkialla on aina tilausta myös hänenlaisilleen, ilosilmille. Näin oli myös savotoilla. Kalle Päätalon ikuistamista luonnetyypeistä Vikke oli vetovoimaisimpia. Kuvassa Matti Louhen taidetta Vikke Nilon tarinan (Gummerus) kannessa. Teoksessa nimihenkilön vaiheet on kerätty yhteen Päätalon teoksista Viimeinen savotta ja Kairankävijä sekä kertomuskokoelmasta Mustan Lumperin raito. – Toimittanut Miisa Lindén.

Rakastettu ja palkittu, runsastuotantoinen kirjailija Kalle Päätalo oli tunnettu empaattisuudestaan ja aidoista kansankuvauksista. Yksi kiinnostavimmista hänen luomistaan henkilöhahmoista on Vikke Nilo, savotoiden veijarimainen ja omalakinen tarinaniskijä, jonka maalisuoran pohdintoja Päätalo kuvaa mm. seuraavasti: ”Onko tämä ollut kulkemisen arvoinen elämäntaival? Missä ja miten kulutin ne viisikymmentäviisi vuotta, jotka olen tullut omillani toimeen? Kyllähän perkele tämä elämän varsitie on minun kohdallani ollut melko anhiton.” Vikke ei ole em. yhteenvetoa tehdessään enää terve, ja kun mies voimakkaan yskänkohtauksen seurauksena kompastuu ja kaatuu maahan, pääsee häneltä itku. Sen jälkeen onkin helpompi olo, ja Viken mieleen tulee ”kerrallisen kaverinsa” hokema, että jätkän elämä helpottuisi puolella, jos olisi lupa itkeä hankalissa paikoissa. Nyt hänestä tuntuu, että sanoissa on pohjalla suuri elämänviisaus. Vikkeä ollaan ohjaamassa nykyaikaisen sosiaalihuollon piiriin, mutta tilaisuuden tullen hän pakenee kunnalliskodista takaisin luontoon, jossa viettää ”kodikkaimmat tunnit kuukausiin, ehkä vuosiinkin.  Tuli lämmittää selkää, ja sieraimet tuntevat tervaksen tuoksun. ” Hän on raivannut kinokseen itselleen suojaisan pesän ja on kiitollinen ”jätkän onnenlinnuista”, jotka pitävät hänelle seuraa. Mies puhuu kuukkelille, joka on ilmestynyt näreen oksalle: ”Vielähän kaveri löysi… Mahat ollakin ainoa, joka muistaa…”

Ja aalto kantaa

”Silloin laivat minut jättävät, ne vaeltava tuuli kauas kantaa/Taakse usvaverhojen, taakse maitten merien, taakse vuorten, maitten merien…” Näin lauloi herkällä lyyrisellä äänellään aikanaan Rauli Badding Somerjoki. Laivat voivat yhdistyä muisti- tai unikuvissamme moniin tapahtumiin tai vaiheisiin, ne vievät poispäin, kenties kohti muutosta ja parempaa tai tuovat takaisin, niiden luo, jotka ovat jaksaneet odottaa.

Niin, siinä se taas tuli se muistaminen. Yleisinhimillistä, pandemian aikana moni on varmaan ajatellut kiitollisuudella niitä aikoja, jolloin muita ihmisiä saattoi tavata vapaasti ja miten ihanaa ja tarpeellista tuo sosiaalisuus oli. Mutta ettemme hukkaisi punaista lankaa, tekee mieli ottaa mukaan vielä yksi ammattiryhmä, merenkävijät, joihin usein suhtaudutaan yliromantisoiden. Vai eikö tosi ole niin, että kasvoillesi leviää haaveksiva ilme jo heti, kun kuulet kauniin melodian alkutahdit ja sanat: ”Kai muistat kannella kun fregatin…” Raumalaiskirjailija Hj. Nortamon käsialaa on tuo runo, jonka mm. Georg Malmsten on levyttänyt. Siinähän se on koko ihmiselämä: ”elomme merta laiva kuljeksii, täyspurjein aivan ja laidass´ laivan sen kullankirkas nimi välkehtii”.  Että laivan nimi on rakkaus, sen olisimme arvanneet, jollemme jo ennestään tienneet.

Saarten pojista on maailman sivu tullut merenkävijöitä. Jotkut – usein suvuittain – ovat tehneet täyden päivätyön luotseina. Yksi heistä oli Antun Matti Suomenlahden ulkosaaristosta. Matilla oli siinä luonnetta missä kuvauksellisuutta. Ilmankos taidemaalari Werner Thomé kiinnitti tähän arvostettuun ”Suursaaren patriarkkaan” huomiota ja valikoi hänet mallikseen. Muotokuva on vuodelta 1902. Taide laajassa kuvassa, niin kirjallisuus, musiikki kuin kuvataide ovat eri aikakausien ikuistajia. Että muistaisimme.

  Jorin velipoika Eugen taas sai yleisön laulamaan kanssaan vanhasta merimiehestä, joka ”oli seilannut tyynet ja tuuliset veet” ja jonka ”syömmessä silloin niin kummasti liikkui, lipun oman kun nähdä hän sai, olit värit sen vaalenneet, harmaat ja haalenneet, vaan tuttu kai”.  Vähemmästäkin liikuttuu, mutta siihen kun vielä lisää vaikkapa Olavi Virran tähtineen ja meripoikineen, niin nenäliinaa tarvitaan. Mies laulamassa iltatähdelle, ”taivahalla kun se kimmeltää, aatoksein kun kiitää kotimaahan, kyynel poskelle kun vierähtää…”

   Jottei muistaminen menisi ihan nyyhkimiseksi, on pakko keventää. Otetaanpa vaikka tuo Vainion Junnun laulu entisistä merimiehistä ja siitä vetävä kertosäe: ”Sellainen on meininki, mahtava on maininki, lastuina se meitä kuljettaa!” Ja pakko vielä laittaa nostattava loppulause laulajapoikien ja -tyttöjen kunniaksi. Kiitos, että muistutatte meitä monista kauniista asioista. Ja siitä, ettemme unohda laulun lahjaa. Se ei käytössä kulu!

Kaarina Naski

Sporttisuutta ja luovuutta

Juice Leskinen, joka lupasi ”rokata loppuun asti” ja sen myös teki, oli omien sanojensa mukaan erilainen sporttinen. Penkkiurheilijana hän suosi sitä kilpailijaa, joka leiskautti pisimmälle, olipa minkä maalainen hyvänsä. Mielen avartamista hän harrasti veneilemällä, erityisen tiuhaan hän verrytteli poskilihaksia ja koukisteli ahkerasti kättä. Hyvin hän kertoi myös saaneensa painonsa nousemaan.

Länsisuomalaiset tietävät, mitä sanoa ja itäsuomalaiset, että miten, pohti Juice Leskinen. Saattaapi hyvinkin olla niin. Mutta se on varmaa, että hän itse sanoi lauluissaan asiat ikimuistoisesti

Sanomalehden lukemisen Juice aloitti jo nelivuotiaana saaden selville, että ”Koskelan Väenö on ajanna kolarin”, ja koulussa hän linnoittautui usein kirjan taakse. Kinusi jääkiekkomailaa, vaikka oikeasti inhosi koko jääkiekkoa. Sen saaminen tuntui mukavalta, ei niinkään käyttäminen.

   Juankosken pojasta tuli säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, laulaja, harjastukkaisen kansan luonnonkiharan kielen hallitsija ja kehittäjä, onhan siinä jo urheilulajeja kerrakseen. Ja sitä myöten elämästä muokkautui vähintäänkin vaiherikas. Tapahtui ehkä paljon myös sellaista, jota ei haluaisi tapahtuvaksi. Mutta Juicen mielestä ei kannattanut katua. Näin hän pohdiskeli ainakin haastattelua tehtäessä vuonna 1993. -Omakohtaisesti ajattelen näin, sillä en ole tehnyt tahallisesti mitään tosi törkeää. Sen verran fatalisti pitää olla, että jos niin ei olisi käynyt, se en olisi minä vaan joku toinen. Kun Popedan kitaristi kuoli 1986, niin moni sanoi, että ellei se olisi juonut viinaa ja polttanut niin paljon, niin se eläisi yhä. Kukaties, mutta olisiko se myöskään ollut huippukitaristi vaiko kenties hiirenharmaa merkonomi jossakin.

   Muistatteko, että Juicella oli em. aiheeseen ja urheiluun liittyvä kappale, jossa sanotaan antisankarille: ”Lähe kiitään, senkin rontti. Mene mäkeen!”

   Siis menoksi vaan, löytyipä ”suksee mistään” tai ei. Kolit ja muut korkeat paikat oli koluttava. Ja eikö sitä sanota, että mäki – vai mikä se nyt oli – opettaa? Opetti Juiceakin. Mitähän tuumisi tämä edesmennyt suomen kielen ilotulittaja nyt vallitsevasta maailmantilanteesta? Ehkä samoin kuin niille, jotka takavuosina povasivat maailman menevän nurin: ”Ei pyöreä voi kaatua, ellei muuttele muotonsa laatua…”

Hulluus…

Ja jos kenellä oli sanansa sanottavana em. mäki -tematiikasta, niin se oli tietenkin kaikkien aikojen mäkihyppääjä Matti Nykänen. Ei ole epäilystäkään, ettemmekö uskoisi häntä, myös laulajapoikana kunnostautunutta huippu-urheilijaa, kun hän kuvaa laulussaan miten upealta tuntuu ”kun lähtee lentoon hyppyrin nokalta”, vaikka tasamaalla olisi taatusti helpompaa. ”Vain mäkimies voi tietää sen”, on kappaleen nimi, ja senkin tiedämme, että Matilla oli napakymppimäinen toteamus tilanteeseen kuin tilanteeseen, niin kuin se, että ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus”:

   Talviset lajit ovat kai meihin suomalaisiin sisäänrakennettuja, sillä muusikot yksi toisensa jälkeen ovat eksyneet aiheen pariin. Veikko Lavi jo tiesi, että suksen heikon luiston takana on sukuvika. Myös maineikas rockyhtye Popeda tuskailee, että ”Suksi, suksi ei luista mihinkään/Varsinkin, jos ei niitä ole ensinkään /Kuka vei porstuasta porkat? Voi sian sorkat!”

      Omalla persoonallisella tavallaan mäkeen menee myös suosikkinäyttelijä, koomikko ja monipuolinen viihdetaiteilija Pirkka-Pekka Petelius. Tutkailee mäkiä siinä missä metsikköä, kivikkoa tai pellonviertä. Hän juoksee lenkkejä räkättien perässä tai muuten vain. Näin hän ainakin teki sillä vuosikymmenellä, jolla viimeksi tapasimme ja miksei tekisi yhä. Ja vaikka nykyään kansanedustaja onkin, niin bongareista tiedetään, että he ovat alan miehiä aina. -Nähtyäsi harmaapäätikan luonnossa olet perusteellisen koukussa, Pee-Pee sanoi haastattelijalle ja viritti siitä paikasta laskujohteisen vihellyksen, vienon, surullisen kuikutuksen. Saman tien olisi voinut toivoa Elaine-esitystä. Kukapa ei muistaisi kyseisen taiteilijan pehmeällä äänellään tulkitsemaa vetovoimaista hittiä ”Jos minne lie polkuni vie/Oli päivä tai synkkä yö/Niin muistan ain/Sinut armas Elaine”. Mutta asiassa pysyäkseen toimittaja kiirehti kysymään, mikä saa miehen valvomaan ensin kokonaisen yön pöllöjä kyttäämässä ja siirtymään sitten sujuvasti heti aamulla mahdollista kurkimuuttoa odottamaan. -Mies, vastasi Pirkka-Pekka ylväästi ja piti tauon, mies etsii jotakin konkreettista, yksinkertaista mutta samalla elämyksellistä…

Nelivuotiaana Pirkka-Pekka Petelius kertoi kaikille tutuille ryhtyvänsä isona lintutieteen tohtoriksi, olkoonkin että samalla tuli paljastaneeksi tuolloin vielä vaiheessa olevan r-kirjaimensa ranskahtavasti sorahtavan laadun. Tässä kuvassa hän on linnuista kiinnostunut edelleen ja kiikaroi jotain todella sykähdyttävää: ”Apuuva! Ääni on peipon ääni, mutta jalat ovat kurjen jalat!”

Rockyhtye Eppu Normaali puolestaan on tehnyt havainnon, että tietynlaista menestystä elikkäs säpinää voisi saavuttaa, jos olisi ”nuorempi, laihempi ja lihaksikkaampi”, sillä seurauksella, että päädyttiin tekemään jotain asian eteen ja uskon vahvistukseksi julistamaan antaumuksella useampaan kertaan: ”Must on tullu urheiluhullu!”

… ja sankaruus

Urheilun lauluista intoutuneet tutkijat ovat löytänet hakemaansa tuotantoa pilvin pimein. Monet lajit ovat saaneet omat laulunsa. Kuten jääkiekko, josta esimerkkinä Tappara ja Junnu/Juha Vainio. Siitä huolimatta, että Junnun lyyristen ja riemullisten laulujen innoittajana on ollut isossa määrin kotikaupunki, sen ihmiset ja ilmapiiri, urheilukin, osasi hän arvostaa myös Manse-merkkisiä liivejä: ”Muoti mannermaalta, mutta taito/ Tampereelta on ja se on aito – – – TAPPARA ON TERÄSTÄ/TAPPARA ON TERÄSTÄ/TOISET TULEE KAUKAA PERÄSTÄ!

Maailman vahvin mies -kilpailuissa aikanaan useaan kertaan podiumille kiivennyt Riku Kiri oli aktiivivuosinaan varmaan monenkin pojan idoli samalla lailla kuin Eppu Normaalin aihetta sivuavassa laulussa kerrotaan. Lihaksikas, no totta kai! Oli kaverilla raakaa voimaa, veti rekkoja ja heitteli sementtimötiköitä. Ei kuulemma kutenkaan ollut ensimmäisenä uhoamassa, että ”seinäjokelaisille ei kannata selitellä, vaan parasta pyyhkäistä heti turpaan”. Riku on nimittäin paitsi iso myös hyväntahtoinen ja kiltti mies. Ja mikäli hänen kuulee puhuvan tangoista ja levyistä, niin, hei, ei ole silloin kysymyksessä tanssi eikä musiikki, vaan painonnostotangot ja levypainot, you know.

  Entäs sitten J. Karjalainen, monipuolinen lauluntekijä, oman tiensä kulkija, mm. amerikansuomalaista musiikkiperinnettä suomalaisiin oloihin sovittanut suosittu artisti.  Häntä on kiittäminen siitäkin, että saamme – myös sinä ja minä – tuntea itsemme sankareiksi. ”Mitä ne on ne sankarit, sellaiset sankarimiehet?”, hän kysyy. Ja antaa tosi hivelevän vastauksen: ”Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan…” Kertosäe on tarttuva. Siis eikun uusiksi!

Kaarina Naski

Ihmisen pitää olla onnellinen omillaan

Kirjan ääni…

Suomalaisten tarinat maailman laidalla jos toisella ovat olleet merkittävänä aineistona niin tieto- kuin kaunokirjallisuudessa, yhtä lailla kuin siirtolaisuus muodostaa oman tuhdin lukunsa kansojen historiassa. Kun luupin alla ovat amerikansuomalaiset, trendi jatkuu yhä, syntyy uusia tutkielmia ja kyseistä teemaa uudesta kulmasta valottavaa kertomakirjallisuutta. Tervetulleina teostulokkaina voidaan mainita Tulisiipi ja Haukansilmä (Like Kustannus), edellinen vuodelta 2019, jälkimmäinen vuodelta 2021. Että niiden yksin tein katsottiin kuuluvan Finlandia -palkintoehdokkaiden joukkoon, kertoo jo tärkeimmän tasosta. Juha-Pekka Koskinen on hämmästyttävän monipuolinen ja luomisvoimainen kirjailija.

Koskinen ei ole noudattanut kronologiaa kirjojensa kattamia aikakausia käsitellessään, ja tulokulman valinta on uskoakseni lisäarvoa tuova ratkaisu. Yhteen summaten voisi päätellä esimerkiksi, ettei vaeltaminen ehkä olekaan suomalaisilla omaehtoista vaan geeniperinnön aikaansaamaa. Meitä ajaa eteenpäin muutoksen ja vapauden suuri kaipuu.

Haukansilmä, 467 muhkeata sivua. Kun Veikko Kuura tapasi kuuden vuoden kuluttua lapsena siepatun veljensä Yrjön, jonka luultiin kadonneen iäksi, hän lausahti riemullisesti: ”Kaaddämmit, pratö, olet elossa! Matö saa stroukin!”. Kieli saa lisäväriä ”amerikaksi” muuntautuneena, luonnekuvaukset ovat tarkkoja molemmissa kirjoissa ja henkilögalleria iso. Keskeisessä roolissa olevat naiset, toisessa teoksessa Diana, toisessa Linda ovat miesten maailmassa vahvoja, aikaansaapia ja rämäpäisiä, harkitun hiomattomia. – Kansi Tommi Tukiainen.

Teoksia voi myös tutkailla ilmestymiseensä nähden käänteisessä järjestyksessä.  Haukansilmä vie lukijansa kauemmas, suuren siirtolaisaallon vuosikymmenille, 1800 -luvun jälkipuoliskolle, jolloin Kuuran perhe Pohjanmaalta oli kaksine poikineen monien muiden tavoin valmis lähtemään merten taa. Olihan Amerikka Ouluunkin verrattuna tosi iso paikka. Nyyperin Jussi oli kertonut, että siellä asui ”yhdessä talossa enemmän väkeä kuin koko Piitulan kylässä”.

   Että kohdemaassa elettiin parhaillaan kuohunnan vuosia, siitä tietoja lienee vähemmän kantautunut. Lännen tasangoilla, jonne Kuuratkin työtä ja parempia oloja uudelta mantereelta hakiessaan etsiytyvät, oli yhtä aikaa vallalla vanha ja uusi aika, ikiaikainen luonto kanta-asukkaineen ja tulokkaina uudisraivaajat. Koskisen luoman tarinan ytimeen kuuluvat intiaanisodat, joiden vetovoima kirjallisuudessa ei ole vuosisadoissa hiipunut. Yrjö/George joutuu intiaanien sieppaamaksi, perheestään eroon ja sitä myöten kasvamaan kokonaan toiseen kulttuuriin. Intiaaniasiamiehen tietoihin perustuen sinitakit (pohjoisvaltioiden tunnusasu) löysivät aikanaan joitakin ”valkosilmien” lapsia reservaateista ja palauttivat heidät koteihinsa. Näin kävi Georgellekin, vuosien päästä. Hän oli nyt kutsumanimeltään Haukansilmä poikkeuksellisen tarkan näkönsä ja siihen perustuvan hyvän ampumataitonsa takia. Palmikko ei ollut tehnyt hänestä intiaania, mutta jollakin tasolla hän tunsi syntyneensä uudestaan. Ihatota, Kolme arpea, Kamise, Keltainen kukka, Hoikka karhu, Pieni tähti –  kukaan ystävistä ei puhunut mistään turhasta kuten jobeista ja manista. Kaikki elivät luonnossa ja luontoa kuunnellen. Pohjalaispoika ei voinut ymmärtää, kuinka lakotat tai muut heimot eivät mahtuneet samoille lakeuksille sinitakkien kanssa, miksi toiset ahnehtivat kaikkea, maata ja biisoneita, ja toisten oli kuoltava nälkään tai tulla sodassa ammutuiksi. – Lukija haluaisi allekirjoittaa monet pohdinnat, mutta ei kadehdi sankaria, jonka mielessä ja tekojenkin tasolla riitelee kaksi maailmaa, molemmat julmia omalla tavallaan.

Mies Jota Hevoset Kuuntelevat

George kuitenkin ratkaisee suhtautumisensa parhaalla mahdollisella tavalla, hän pyrkii kokemuksiinsa pohjaten oikomaan vääryyksiä, ketkä niihin kulloinkin syyllistyvätkään, ei vähiten reservaattiin tarkoitetuilla ruokatavaroilla pimeätä kauppaa tekevien vastuuseen saattamiseksi.

Hän oli historiallisessa Little Big Hornissa ja kuuluisan kenraali Crookin mukana Meksikossa Sierra Madrella – ei sotimassa, vaan hoitamassa taistelijain hevosia. Hänhän oli Mies Jota Hevoset Kuuntelevat. Tämä piirre romaanin eloisassa kerronnassa ja ulottuvuuksiltaan moninaisessa tarinassa onkin erityisen vetoava. Olipa kysymyksessä Suomesta Amerikkaan matkannut Rusko tai nimensä veroinen Tuulijalka, molemmat rauhoittuivat, kun George jutteli niille, silitti kaulaa kiireettömästi tuntien vahvan sydämen sykkeen ja odottaen hevosen turvan pian tökkäisevän olkapäätään. Lempeä hörähdys ja luottavainen pään heilautus kertoivat viestin perillemenosta.

Tulisiipi, 352 sivua soljuvaa tarinaa. Karjalan ihmemaassa oli valmiina vain pelkkä land. Wonder oli tehtävä itse, tulisin siivin jollei muuten. – Kansi Tommi Tukiainen.

Unelmasta unelmaan

Tulisiipi on runollinen kirjan nimi, ja kerronnassa liittyvät yhteen rikas kuvitteellisuus ja karu, vaiherikas todellisuus. Kun pikku Kaarle/Charles unelmoi pääsevänsä näkemään lentäjäsankari Lindberghin ja hänen koneensa yhdessä valtaisan väkijoukon kanssa, tuhahti isoisä Kuura: ”Jotakin ukkoa tullaan katsomaan, on se perkele…” Mutta mitä tiesi isoisä – jolla vaikkakin oli kokemuksia intiaanisodista – lentämisestä? Kaarle oli kokeillut. Vajan katolta tosin oli kovin lyhyt ilmalento, punakeltaiset siipikankaat vain lepattivat ja kädet ehtivät juuri ja juuri hakeutua räpyttelyyn, mutta…  Maailmankuulun alan miehen näkemisestä joka tapauksessa muodostui Kaarlelle lopulta koko elämää kannatteleva kokemus. Charles Lindbergh antoi lentämisestä hullaantuneelle kaimalleen aiheen mukaisen kuvakortin ja varusti sen kannustavalla tekstillä: ”From Charles to Charles. You`ll be the greatest pilot of the world.” Eikö olekin hieno etiäinen Kaarlen vaiheille, jotka vievät hänet perheensä mukana 1930 -luvun laman kurittamasta Minnesotasta Neuvosto-Karjalaan. Agitaattori Frankin mukaan neuvostotasavaltojen liitto oli työläisten valtakunta, ja sinne myös suuntasi tuhansittain hyväuskoisia amerikansuomalaisia.

   Mutta kuten historiaan on kirjattu, paratiisia ei sieltäkään löytynyt. Petroskoi hävisi vertailussa niin New Yorkille kuin Minnesotan Suolasaarelle. Olot olivat puutteelliset, ihmisiä alkoi kadota, ja politrukkien kyseenalaiset toimet ihmetyttivät ja pelottivat. Kuuran perheenpää, jolla oli ollut oma kelpo verstas Amerikassa, joutui toteamaan, ettei mistään saanut kunnon raaka-aineita, ei moottoreihin varaosia, edes vanhoja. Se ettei oikeita lääkkeitäkään herunut kaikille, vaan jouduttiin kokemaan turhia kuolemia, oli jo liikaa. Yhteisössä ruvettiin valmistelemaan paluuta Yhdysvaltoihin. Kuurat pääsivät lähtemään, mutta erinäisten sattumusten kautta rannalle jäivät Kaarle ja hänen setänsä, lehtimies Janne, jolla oli ollut Atlantin takana ”hyvä jobi Eteenpäin -lehdessä”, mutta jonka juttuja punaiset komissaarit täällä siistivät mieleisikseen. Yhteiskyydistä jääminen koitui kohtaloksi molemmille. Siperian vankileirit, ihmisten kärsimys ja äärimmäisyyksiin menevä epäoikeudenmukaisuus tulevat koetuiksi. Kaarlen, uudelta nimeltään Gennadin, tie kulkee kuitenkin mutkien kautta tekemään sitä, missä hän muidenkin arvioiden on hyvä, lentämään. Että kyseessä ovat sotilaskoneet, on yhtä lailla tuurissaan kuin se, että hänestä tulee myös lentäjien kouluttaja ja lopulta avaruuslentoihin tähtäävä koulutettava.

    Teeman mukaiset kuvaukset synnyttävät mielestäni kirjan kauneinta tekstiä, kuten seuraava muistikuva lapsuudesta ja edesmenneestä pikkusiskosta: ”Oli lämmin, olin niityllä ja Kati puhalsi voikukkapalloja, höytyvät nousivat ilmaan ja minä olin muurahainen, jota Kati katseli ylhäältä.” Ihmisen piti olla onnellinen omillaan, oli äidin neuvo. Kaarle osasi sen. Hän oli sitä taivaalla, sekä kuvitelmissa että oikeasti.

Kaarina Naski

… ja kirjailijan ääni

ETTEIKÖ SOTA MUKA KAIPAA YHTÄ MIESTÄ?

-Yksilön rohkeutta ei voi koskaan aliarvioida. Ei kannata ajatella, ettei voi yksin tehdä mitään. Lopulta me kaikki olemme yksin, mutta voimme olla sitä yhdessä. Näin sanoo kirjailija Juha-Pekka Koskinen sekä teostensa että eritoten nykyisen maailmantilanteen valossa.

Se olotila, että ”erään koronaeristyksessä järkensä menettäneen Putinin lähipiiristä ei kukaan uskalla asettua häntä vastaan”, saattaa jatkua jonkin aikaa, mutta vaaka kallistuu Koskisen mukaan aina hitaasti siihen suuntaan, että despootin aika on ohi. Miten asiat ratkeavat, on usein kiinni monesta pienestä tekijästä.

JP Koskinen kertoo pohtineensa paljon sitä seikkaa, että kun muodostetaan jokin yhteisö, sen katveeseen voi kadota inhimillisyys. Yksittäinen ihminen piiloutuu sääntöjen taakse ja toimii oman moraalinsa vastaisesti. – Kuva Toni Härkönen.

Hämeenlinnassa asuva kirjailija (s.1968) on lähtöisin Kemijärveltä ja hänen sukujuurensa ovat Pohjanmaalta Kalajoelta. Niin kuin arvata saattaa hänen uusimpien romaaniensa aihepiiristä, suvussa on siirtolaisia.  -Minulla on Amerikan isosetiä ja -tätejä niin paljon, ettei heidän määränsä ole edes tarkkaan selvillä. Isäni äidin (o.s. Mård) kaikki sisarukset lähtivät jo 1910 -luvulla Yhdysvaltoihin. Tätini on ollut heihin yhteydessä, mutta minulla näitä suoria kontakteja ei ole ollut. Isäni kanssa jotain puhuttiin, mutta kuten tyypillistä, asiat jäivät aina vähän kesken. Amerikan paketteja päiviteltiin enemmän. Ne kun sisälsivät paitsi ruokaa myös upeita marmorikuulia!

   Kirjailijan äidin puolelta historia on pitempi. -Isoisäni Väinö Untisen veli Kalle Kustaa Untinen muutti Kanadaan 1923, hänen setänsä Kaarle Sylvesterinpoika Untinen oli lähtenyt Atlantin yli jo 1882, ja Kaarlen sisarenpoika Frans Wille Haanpää oli muuttovuorossa 1922. Tämäkin sukuhaara on jäänyt Juha-Pekalle etäiseksi, sillä hänen isoisänsä kuoli sodassa 1942 äidin ollessa vasta yksivuotias.

   Ei siis ihme, että ”lähteminen” kaikkinensa alkoi kiinnostaa ammattikirjoittajaa. Varsinkin, kun hän tunnisti sama vapauden kaipuun myös itsessään. -Etsitään onnea toisaalta, tämähän on yksi teema historiallisissa romaaneissani, joissa elää vanhoista sukukertomuksista ammennettu henki. Historian murrokset, ihmiskunnan mielettömyys ja tavallisen ihmisen selviytyminen ovat haastavaa aineistoa.

   -Intiaanisotia ja -kulttuuria olen tutkinut yli 20 vuotta ja tunnen ne läheisiksi, Koskinen sanoo. Hän palaa myös alussa mainitsemaansa toteamukseen, siihen, että lopulta on aina kyse ihmisistä, siitä miten he toimivat yksin, miten yhdessä. -Osa meistä vastustaa vääryyttä silloinkin, kun he tietävät sen koituvan kohtalokseen. Näitä ihmisiä ei voi hallita, toivoa sopii, että heidän uhrauksensa ei ole turh.a

kn

Kun on luonnonlahjat ja hiihtämisen iso hinku

Hiki pittää saaha!

Mentiin niättä tukka huilua soitti, sanoi entinenkin tyttö, taisi olla Huittisista. Nyt niin voisivat sanoa myös Kerttu ja Krista, kovat nimet Pekingin olympialaisista. Ja taustakuorossa hyvällä syyllä itse ”Äitee”, Pohjois-Karjalan tyttö Siiri Rantanen, joka sai urallaan kolme olympiamitalia ja viisi MM-mitalia. Talviolympialaisissa 1956 Cortinassa hän oli voittamassa viestin olympiakultaa.

Toimittajan työsaralla vastaan tulleista merkkihenkilöistä Siiri on ehdottomasti ykkösiä. Unohtumaton.

-Jollemme me naishiihtäjät alkuun kokeneetkaan arvostusta urheilupiireissä, niin kansa on kannustanut aina sumeilematta, vakuutti Siiri Rantanen haastattelijalle helmikuussa 2001, jolloin myös kuva on otettu. – Nyt mestarihiihtäjällä on ikää jo 97 vuotta.

Lahdessa asuva mestarihiihtäjä oli jo 76-vuotias tavatessamme parikymmentä vuotta sitten, mutta ei millään muotoa tavallinen seniori, vaan aktiivilenkkeilijä, kuntoilija, joka suorastaan huokui myös sisäistä vahvuutta. -Hiki pittää saaha. Jos liian vähille jää liikunta, niin yöllä sätkyttää, hän sanoi.

Äiteen tyylinäyte Salpausselällä. Seurat, joita nainen on edustanut urallaan, ovat Wärtsilän Teräs, Joensuun Kataja, Lahden Hiihtoseura ja Pertunmaan Ponnistus.

   Tässäpä matriarkka, muistan ajatelleeni. Nainen, joka paitsi tuntee kroppansa, tietää arvonsa, eikä mene kyykkyyn kenenkään edessä. -Mää sie Siiri sanomaan, muut aina usuttivat, ja mitäs kun olin vanhin, hän vahvisti silmissään pieniä hymyn kipeniä. -Olihan sitä yhtä ja toista, Cortinassakin suksien luisto niin perusteellisen pielessä…

Jarruttelin tallukkailla

Rantasen lapsuuskoti oli Tohmajärvellä, Kaurilan kylässä, jossa kaikki saivat leipänsä maanviljelyksestä. Kuusilapsisella perheellä oli asuttavana tupa ja kamari. -Äidin puolen suvussa oli puuseppiä, hiihtäjä kertoo. -Siinä syntyivät sukset missä viulu, ja kun isä vei enolle pitkän koivuhalon, niin suksina se tuli takaisin. Kahdet sukset saivat riittää meidän perheelle. Toiset olivat minun!

   Erottiko hiihtäjän äänestä vieläkin hienoista ylpeyttä? Sanoisin niin, mutta hyvän mielen tuntoja joka tapauksessa. -Alakoulussa olin toiseksi paras hiihtäjä tytöistä; ykkönen oli Muhosen Maila, jolle seitsemän kilometrin koulumatka oli extra treeniä, hän toteaa. Koulun ja koulujen väliset kilpailut tulivat käydyiksi menetyksellisesti, ja vihdoin vuonna 1944 olivat ohjelmassa kansalliset hiihdot Värtsilässä. Siiri Rantanen oli tuolloin 19-vuotias ja työssä kunnan tilalla Niiralassa karjanhoitajana. -Värtsilään halusin tosi kovasti, mutta pakkasta oli yli 20 astetta ja minulla rikkinäiset monot! Sukulaismies onneksi keksi ottaa siteet pois ja vaihtaa nahkamäystimet suksiin. Monojen tilalle tulivat tallukkaat.

   Jälki-ilmoittautuneena Siirin oli lähdettävä matkaan ensimmäisenä, mutta hänpä voitti vitosella kaikki piirin parhaat. -Selvisin hirmuisista laskuista jarruttelemalla tallukkailla, ja ylämäissä laskin kannat maahan ja juoksin sukset kantillaan mäet ylös, muistelee mestari ja nauraa.

Hehkutuksesta tappion tuntoihin

Seuraava muistikuva on Cortinasta. -Huutelivat ladun varresta, että jätä, jätä, mutta miten jätät, kun justiin olet saanut kiinni… Laskeuduttiin hyppyrimäen monttuun, josta alkoi hyvä nousu. Silloin kuulin Silvennoisen Lassen kehotuksen: ”Viimeinen tilaisuus, nyt lähe!” Sillo mie läksin painamaan, tuli laskua ja myötälettä, annoin mennä potkua ja työntöä vakuuttaen itselleni, että tasamaahiihdossa olen hyvä. – Niin jäi Radja Jeroshina ja ”lyömätön” Neuvostoliiton joukkue Suomen viestikokoonpanolle Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen.

Mahtavia muistoja albumit pullollaan…

   Mutta huippu-urheilussa ovat myös tappion tunteet tuttuja. Tällainen sydämeenkäyvä muisto Siirillä on Zakopanen MM-kilpailuista 1962. -Väsyin kerrassaan happivajauksen takia, alppi-ilmasto yllätti minut pahasti. Istuin viestisuorituksen jälkeen yksin ja onnettomana. Ketään ei tullut. Ei niin kauan, kunnes Alevtina Koltshina ehätti paikalle. Tuli ja kiersi kätensä ympärilleni. Sitä en unohda koskaan. – Koltshineista, Virossa asuneesta mestarihiihtäjäpariskunnasta tuli lahtelaisten Rantasten läheisiä perheystäviä.

   Treeneistä sitä oli Äiteen mukaan entisajan naisurheilijan tingittävä, olipa huipulla tai ei. Työssä piti käydä. Koti piti hoitaa. -Ei se ollut yksinkertaista, vaikka oli kysymyksessä niinkin kannustava ja mukava mies kuin meidän Kalle. Kun pojat, Martti ja Aarre olivat kouluiässä, yksistään perheen vaatehuolto kysyi energiaa. Koneita ei ollut, kantovesi kylläkin ja pyykkipata… Vaatteet olympialaisiin saatiin Hiihtoliitolta, mutta kilpailupuku piti ainakin alkuun palauttaa odottelemaan seuraavia kisoja ja edustusurheilijoita.

Parasta peliin, aina

Siiri toimi verhoilijan ammatissa ja käytti viiden kilometrin työmatkan intervallitreeneihin. Käveli, juoksi, veti täysillä, palautti. Toki hänen nähtiin myös vapaa-aikoinaan hiihtävän ahkeraan tai painelevan kanervikossa sauvat käsissä. Nykyurheilijoiden valmentautumisohjelmat täydellisine keskittymisineen ovat kuitenkin kuin toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, kun muistetaan, että kohdehenkilön syntymävuosi oli 1924.  Luonnonlahjoilla – hyvä terveys, nopeat jalat – sitä ennen mentiin. Vahva itsetunto ei ollut pahitteeksi.

Oloissamme poikkeuksellinen tunnustus kohtasi Siiri Rantasta 1998, jolloin Lahdessa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen hänestä tekemä patsas. Se oli laatuaan ensimmäinen huomionosoitus naisurheilijan kohdalla Suomessa. Kuvassa veistoksen pienoismalli. Siiri Rantanen oli myös yksi ensimmäisistä Pro Urheilu – tunnustuspalkinnon saajista.

   Loppukaneettina upean urheilijan uralle voitaisiin nähdä hänen oma kuvauksensa 800 metrin viestijuoksusta, johon tuli kerran lähteneeksi pyydettäessä. Ainahan sitä, joukkueen täydennykseksi ja tiukan paikan tullen vaikka poikien piikkareissa. -Jollen olisi niin hyvin juossut, ei olisi voitettu! hän sanoi. Ja hymyili leveästi.

                                                 Kaarina Naski

                                                        (kuvat kirjoittaja ja Siiri Rantasen arkisto)

Ilmastonmuutos ja ihmisten eriarvoisuus rikoskirjallisuudessa

Dekkareitten viehtymys lukijakunnan piirissä on tunnetusti suuri. Siihen on varmasti monta syytä, mutta yksi on se, että rikoskirjailijat jos ketkä elävät ajassa, nostavat tarinoissaan esille päivänpolttavia ongelmia ja uskaltavat myös ennakoida: Mitä jos?

Yhteiskunta on tuhansien henkilötarinoitten kehto, mutta sieltä nousevat myös isot, koko palloa heilauttavat uhat ja kauhukuvat. Siinä missä suomalainen, taustaltaan eteläkarjalainen Taavi Soininvaara tarttuu teoksessaan Sokea oraakkeli ilmastonmuutokseen terroristien pontimena, siinä amerikkalainen Michael Connelly tekee tuoreessa kirjassaan Yön liekit tyynesti teräviä havaintojaan niin ihmissuhteissa kuin vaikkapa kaupunkikuvassa. Hollywoodissa esim. ”näkyi öisin vain saalistajia ja saalistettavia – ei mitään tältä väliltä”. Rikkaat turvassa lukittujen ovien takana, osattomat kaduilla ”arokierijöinä”, tuulen kuljeteltavana. Runollisen viiltävää, eikö?

   Mutta ollakseen uskottava ja houkutellakseen lukijoita nimenomaan ammatissaan kirjailija ei voi olla pelkkä viestinviejä, ennen muuta hänen on oltava vetävä kirjoittaja, hyvä kertoja. Sitä ovat taatusti nämä molemmat, tässä sattumoisin yhteen nivotut.

Sokea oraakkeli (Otava) osoittaa, että maapallopelissä puolustajilla on korostettu rooli. Hyökkääjät eivät suuressa innossaan pysty katsomaan kyllin kauas. Voitto voikin olla samalla tuho. – Soininvaaran tuotannosta valtaosa on käännetty saksaksi. Lajinsa kärkeä edustavien Ratamo-kirjojen pohjalta on myös tehty televisioon samanniminen rikosdraamasarja, nimiroolin näyttelee Samuli Vauramo. – Kannen suunnittelu Timo Nummine, kannen kuvat Shutterstock.

Mikä sitten on sattumaa? Soininvaara otti jo koulupoikana ensituntumaa Yhdysvaltoihin siellä viettämänsä vaihto-oppilasvuoden aikana ja sittemmin kansainvälisyyteen laajemmin toimiessaan Masa Yardsin pääjuristina. Masa-Yardsin telakoilla valmistuneiden Karibian loistoristeilijöiden maine on kantautunut kauas, ja floridansuomalaisetkin ottavat mielellään siitä loisteesta osansa. Philadelphiassa, Pennsylvaniassa syntynyt Connelly opiskeli ja suoritti journalismin tutkintonsa Floridan yliopistossa Gainesvillessä ja työskenteli sen jälkeen rikostoimittajana Los Angeles Timesissa. Hän on asunut perheineen kahta kotia – sekä Floridan Tampassa että Yhdysvaltain länsirannikolla, mutta viimeisten kartanokauppauutisointien mukaan Kalifornian Malibu valikoitunee tukikohdaksi yksinään. Connelly on ollut päätoiminen kirjailija vuodesta 1993 lähtien, kun taas kymmenen vuotta nuorempi Soininvaara, jolla hänelläkin on – kolumnistina – kytky myös lehtimaailmaan, teki saman ratkaisun vuonna 2001.  

Amerikansuomalaiset mukana takautuvasti

Sokean oraakkelin (Otava, 379 s.) juonikuviossa suomalaisittain kiintoisaa on, että siinä varsin keskeisessä roolissa, jos niin voi sanoa, ovat siirtolaiset, Isostakyröstä Amerikkaan 1870 muuttaneet Kivimaan veljekset, Jaakko ja Arvo. He rakensivat uudet olot ja elämän Pohjois-Minnesotaan. Veljesten mukana ollut äidin kapiokirstu matkasi kolmikymmenluvulla taas Suomeen Arvon pojanpojan mukana.  Vuosikymmenet hujahtivat, kunnes eräs lähisukulaisista kiinnostui samaisen kapiokirstun pohjalle jääneestä käyttämättömästä postimerkistä ja hänen jälkeensä varsin moni muukin, kun se oli tarjolla helsinkiläisessä huutokauppakamarissa. Kyseessä oli harvinaisuus, joka maksoi mansikoita. Siihen oli täysin valmistautunut William Tucker, Washington DC:stä paikalle saapunut keräilijä. Kaikkeen hän ei kuitenkaan ollut valmistautunut, varsinkaan siihen, että pienessä pohjoisessa maassa jotkut tahot olisivat kiinnostuneempia hänen mielipiteistään fysiikan emeritusprofessorina kuin filatelistina. Tucker nimittäin oli sitä mieltä, ettei ilmasto lämpene ihmisen toimien takia vaan ties mistä muista syistä. Maailman isoisten tiedeneuvonantajan suusta tämä kuulosti mm. Action for Earthin aktivistien mielestä kauhistuttavan vastuuttomalta puheelta.

   Kirjassa selvitellään kansainvälisiä salamurhia, joita näyttää kytkevän yhteen ilmastoradikalismi. Tutkijoihin lukeutuu myös Suomen Suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo, Soininvaaran kirjoista ennestään tuttu poliisimies. Ratamo joutuu kylmiltään mukaan, kun sattuu olemaan Brysselissä Maailman ilmatieteen järjestön osastonjohtajan katoamisen aikaan.  

Menetysten kautta

Action for Earth -ryhmän ytimessä ovat henkilöt, joilla on omakohtaisia kokemuksia luonnonkatastrofeista läheisten menetyksineen, kenellä Haitin maanjäristyksistä, kenellä Sanaan tulvista. Aktivistit pyrkivät saamaan rikollisilla teoillaan mahdollisimman isosti julkisuutta ja sitä myöten vaikuttavuutta. Kohteiksi valikoituu tiedemiehiä, jotka kieltävät ilmastonmuutoksen ja teollisuusjohtajia, jotka laistavat vastuunsa. Tarinaa liikutellaan siinä Italiassa missä Turkissa ja Suomessa, ja rosvoja jahtaavat yhtä hyvin Supo, KRP ja Lounais-Suomen poliisilaitos kuin vaikkapa Qatarin tiedustelupalvelu.  – Jännittäviä tilanteita riittää. Jos ja kun ilmastoaktivisteilla onkin vilpittömiä tavoitteita, tekojen raakuus selittyy silti yhtä vähän kuin suunnitelma metaanilla ”leikittelemiseksi” maakaasukentillä.  Metaania, voimakasta kasvihuonekaasua vapautettaisiin ilmaan pelotteeksi, jolloin ilmasto lämpeneminen kiihtyisi. Mutta kuka pitäisi lopultakaan huolta siitä, ettei ilmakehään vapautuisi yksin tein liikaa metaania, jolloin seurauksena olisi peruuttamaton tuho? Rikollisjärjestöillä ja poliittisilla rahan ja vallan sokaisemilla on konansa pelissä kaikessa, ja mikä pahinta, heidän eloonjäämisoppinsa on erilainen. Soininvaara ajatteluttaa, luo ahdistustakin, mutta myös viihdyttää toiminnallisella kirjallaan.

”Kaikilla ihmisillä on väliä tai sitten ei kenelläkään”

Kun kanteen on painettu, että myytyjä kirjoja on 80 miljoonaa, niin kyllä siinä rikosromaanien ystävän käsi vähän tärisee. Yön liekit (Gummerus) on alkuteoksesta The Night Fire suomentanut Raimo Salminen. Kaikkiaan Connellyn teoksia on käännetty kymmenille kielille, ja palkintopuun sato on ollut mahtava. Yön liekit ei kenties nouse tekijänsä tuotannon keulaan, mutta tarina etenee varmasti kuin hyökyaalto. Blood Work (Verivelka) -kirjasta on tehty samanniminen elokuva, pääosassa Clint Eastwood. Ja tv-sarjassa Bosch nimiroolissa on Titus Welliver. – Kansi Eevaliina Rusanen, kannen kuva Shutterstock.

Poliisikaksikot tuovat – usein erilaisuudessaan tai toistensa täydentäjinä väriä dekkareihin. Em. teoksen Ratamolla on parinaan napakka rikostutkija Elina Linden ja Yön liekkien (Gummerus, 473 s.) Harry Boschilla osaava ja persoonallinen Renèe Ballard.  Bosch on tässä tarinassa toipumassa polvileikkauksesta ja jo eläkkeelläkin henkirikostutkijan tehtävästään, mutta edelleen San Fernandon poliisin reservimiehiä. Vanhan pomonsa ja mentorinsa hautajaisissa häntä odottaa yllättävä ”perintö”, nippu selvittämättömän murhan asiakirjoja. Nuori mies, varakkaasta kodista pois ajettu poika oli aikanaan palanut telttaansa. Bosch ottaa haudan takaa saamansa viestin haasteena miettien samalla, miksi ihmeessä tapauskansio ylipäätään on tutkijan kotona. Yövuoroja tekevä rikostutkija Ballard on valmis hänkin hommiin, ei vähiten siksi, että käytössä on nykyajan tutkimuskonsteja DNA-testeineen. Keissi saa lisää rönsyjä muista henkirikoksista, ja kaksikko liikkuu mm. akselilla vankila, lakitoimistot, piirikunnansyyttäjänvirasto… Bosch tulee näkemään, että edes oman perheen jäsenet eivät aina välittäneet uhrista tai siitäkään kuka oli tappaja. Mutta he Ballardin kanssa välittivät. ”Joko kaikilla ihmisillä oli väliä tai sitten ei kenelläkään.” Sen periaatteen palkitsee lopun näyttävä pidätys, jossa ovat mukana niin FBI, Las Vegasin poliisi kuin LAPD:n erikoisryhmä.

   Yhteiskunnan – tässä lähemmin poliisilaitoksen – eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus eivät ole säästäneet myöskään tutkijaparia. Bosch oli ollut työtehtävässä etsimässä sairaalasta anastettua cesiumvarastoa ja epäonnekseen altistui, seurauksena leukemia. Eläkkeen eväysyritys ja sairausvakuutukseen liitetty maksukatto nostattivat poliisimiehessä ymmärrettävästi taisteluasenteen, varsinkin kun tiedettiin, että johtoportaassa jaettiin ylennyksiä juuri ennen eläkkeelle jääntiä. Ballardilla puolestaan on napit vastakkain ylikomisario Olivasin kanssa, jota vastaan oli joutunut aiemmin naisena puolustautumaan. ”Minusta on tullut vahva senjälkeen kun kävit kimppuuni. Sinun käy saatana heikosti”, sanoo Ballard nyt.  Ainakin naislukijan mielestä asenne on just oikea!

Kaarina Naski

”Viides vuodenaika” tuumailuineen

Tästä se lähtee. Orkesteri Java – Iiris, Loviisa ja Akseli – loihtii joulun ilmoille.

Näin korona-alakulon kautena voisimme ottaa oppia Ihaan suhtautumistavasta. Tiedättehän hänet, tuon Nalle Puhin kaverin, varsinaisen pähkäilijän. Ihaa oli tullut siihen tulokseen, että ”loppujen lopuksi ei ole aihetta valittaa. Minulla on ystäväni. Vasta eilen joku puhui minulle. Ja viime viikolla – vai oliko se edellisellä – Kani törmäsi minuun ja sanoi: ”Voi harmi! Se on sitä seuraelämää. Aina sattuu ja tapahtuu.”

Tuo edellämainittu on myös ”viidenteen vuodenaikaan”, joulun seutuun hyvinkin sopiva poiminto rakastetun kirjailijan A.A. Milnen tuotannosta. Nalle Puhin englanninkielisen nimen Winnie-the- Poohin sanotaan saaneen nimensä kanadalaisen mustakarhun Winnien (Winnipeg) mukaan. Winnie oli sotaväen maskotti, joka siirrettiin sodan jälkeen Lontoon eläintarhaan. Puh-kirjat ilmestyivät maailmansotien välillä.

   Hassunhauskalla runoilijalla Heli Laaksosella puolestaan on Joulupatjan patentti. Joulupatja on yhtä kuin ”ohje kummottos viätetä hiano joulu”. Laaksonen yllyttää raahaamaan ison patjan huushollin suurimman huoneen lattialle ja kasaamaan ”patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka”. Mitäkö sitten? Mitäpä muuta kuin ”ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja -eläinten kans ja maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut.” Ja lukija, joka on jo heittäytymässä tunnelmaan, saa vielä erityisohjeen – sekin nykyiseen rajoitettuun elämänmenoon osuvasti: ”Nousemine ja murhettumine on kiället.”

Sisarukset joulupatjalla. Siinä sopii syödä vaikka yöllä ja vaikka jäätelöä jos niikseen tulee. Ava hyräilee Tonttujen jouluyötä, jossa ”pöydän päälle veitikkaiset rientää….Tip-tap, tip-tap, tipe, tipe tip-tap…” Kun taas Nikke ei tiedä lystimpää joululaulua kuin juuri kuulemansa Hajamielinen joulupukki. Mennä nyt antamaan niin väärin lahjat, että mummokin sai rokkikitaran?!

Kuta pienempi, sen joulumpi

Lapsista ja lemmikeistä sopii niin ikään ottaa oppia. Heillä ei nimittäin ole oikein syytä ”murhettua”, kun jokainen päivä on löytöretki. Kaksivuotiaan Einon toteamus jo pelkästään ensilumesta sai paikalle sattuneet vakuuttuneiksi siitä, että ihmeen kokeminen riippuu siitä, miltä korkeudelta sitä tarkastelee. ”No mitähän TÄMÄ nyt on?”, hämmästeli Eino kummitädilleen lumihiutaleita kämmenellään. ”Tiedätkö sinä?”

   -Kuta pienempi olet itse, sitä joulumpi tulee, oli kirjailja Tove Janssonin mielipide. Laittamattomasti sanottu. Eikö vain?  Media julkaisee vuosittain lasten tokaisuja, monia myös jouluun liittyviä. Seuraava on kyseisistä kokoelmista: Äiti oli houkutellut nelivuotiasta pikkutyttöään maistamaan lanttulaatikkoa, jota kuulemma pukkikin oli syönyt ison lautasellisen ennen lahjojenjakoreissulle lähtöään. Kun odotettu vieras sitten illalla saapui taloon, kävi lapsi heti kuiskaamassa jotain pukin korvaan. Korvatunturin mies pidätteli selvästi naurua, ja myöhemmin paljastui, että tyttö oli pahoitellut: ”Voi pukki palkaa, tiiän, mitä oot tänään joutunu syömään…”

Julius on valmiina ajamaan ovelle joulupukkia vastaan. Nopeusrajoitus on vaihtunut yhtenään, kun ikä on laskettu vielä kuukausissa, mutta 1-vuotiskynnyksellä ollaan. Pojan harrastuksiin kuuluvat ralli ja rock – pienten autojen kilpailuttaminen pitkin lattiaa ja pomppiminen itse rytmikkään musiikin tahdissa. Näinä päivinä saattaa soida esim. Elvis Presleyn Joulurock.

Javanaisen perhe on muuttanut hiljattain kaupungista maalle, ja lapsista (ensimmäinen kuva ylh.) kaikki on uudessa ympäristössä tosi jännittävää. Laulutkin tuntuvat avautuvan ihan toisella lailla. Kolmivuotias Iiris esimerkiksi on erityisen ihastunut joululauluun Maa on niin kaunis. Tekee mieli ajatella, että se voi johtua siitä, että maaseudulla on niin kaunista, mutta ensisijaisesti vie tietysti kaunis melodia mennessään. Haltioituneena pikkuinen keskittyy säkeeseen ”ihana on sielujen toiviotie”…  Loviisa taas pitää enemmän svengaavasta melodiasta Äidin porsaat. Se kuulostaa hänen korviinsa hienommalta, jos sen laulaa ruotsiksi. Kuka sitten osaa. Ja hän osaa: ”Morsgrisar är vi allihopa…” Isoveikka Akseli puolestaan sanoo painokkaasti, että hänen mielestään ”Joulupuu on rakennettu” on paras kaikista, tosi tosi tunnelmallinen ja koskettava. Menepäs muuta väittämään, mutta ehkäpä pojan valintaan vaikuttaa myös se, että hän on rakentajasukua…

Väkivahva pohja

Itse asiassa Akselin valinta osui vanhaan suomalaiseen kansansävelmään, jolla fanittajia on ollut kauan ja paljon ja on yhä edelleen. Se sisältyi jo vuonna 1864 ilmestyneeseen laulukirjaan, jonka oli toimittanut viipurilainen musiikinopettaja Heinrich Wächter. Laulu sai myöhemmin yhä käytössä olevan nimen, Joulupuu on rakennettu ja sanoituksen, joka on Jyväskylän kaupunginsaarnaajan pastori Gustaf Oskar Schönemanin käsialaa.

   Loviisan suosikki Morsgrisar taas on ikivanha ruotsalainen laululeikki, äänitetty ensimmäisen kerran 1901, ja Iiriksen Maa on niin kaunis -sävelmän kerrotaan olevan peräisin 1842 ilmestyneestä sleesialaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Suomennoksia on ollut useita, mm. P.J. Hannikaisen vuodelta 1909. Virsikirjatyöyhmä uudisti virren suomenkielisen tekstin vuonna 1984. Melodiasta on olemassa Oskar Merikannon sovitus, ja laulu tunnetaan myös nimellä Toivioretkellä, jolla nimellä sen on levyttänyt mm. Juice Leskinen Slam. Niin että pikkuväen arvostuksella on väkivahva pohja!

-Kuusen hakuun, just just, mutta ensin on saatava tonttulakki päähän, haukahtaa Ella. Kyllä pientenkin on hyvä pitää oikeuksistaan kiinni.

Nelijalkaiset asiantuntijat

Lemmikkieläimet ottavat vastaan ihmisen kanssa paahteet, suojat ja pakkaset, arjen ja pyhät ja reagoivat niihin omalla tavallaan, usein hyvin samalla tavalla kuin ihminen. Ensilumi esimerkiksi saa koirankin riemastuksen valtaan. Nelijalkainen ystävä on myös erinomainen asiantuntija ja vahti metsässä kuusen haussa, eritoten, jos ”kaatolupa” on jäänyt hakematta. Killi ja Kiiski muistetaan Seitsemästä veljeksestä kelpo metsästyskoirina, suurina ja äkeinä – mutta tilaisuuden tullen toki rapsuteltavina, lauhkeina karvapoikina. Kun Impivaarassa vietettiin joulua, ei niiden eteen kannettu paistettuja pyitä tai kinkkua, vaan molemmat saivat huikean kimpaleen karhun koivesta!

Tuuri hämmentyi hiukkasen ensilumesta, mutta oli pian asiassa mukana. Omin ehdoin tietenkin, sillä kuten Tuju-laulussa sanotaan: ”Monet temput, monet temput viisas koira oppii, mut välillä se tekee, niinkuin sille soppii…”

Ja sellainenkin joululaulu kuuluu olevan kuin Joulupuu on nakerrettu. Se tunnettaneen parhaiten majavien osavaltiossa Beaver Statessa, Oregonissa.

Kaarina Naski

Sukukirja arvostuksen osoituksena

ON HYVÄ HAHMOTTAA PAIKKANSA ELÄMÄN JATKUMOLLA

Mikäpä sen tyylikkäämpi teko suvun päämieheltä kuin julkaista sukukirja oman merkkipäivänsä tuntumissa! Sen on tehnyt professori Olavi Koivukangas, joka hiljattain täytti 80 vuotta. Koivukangas tunnetaan eritoten ulkosuomalaisten ystävänä ja puolestapuhujana, myös kaksi kertaa siirtolaisuudesta väitelleenä ja Siirtolaisuusinstituutin alulle saattajana sekä kyseisen laitoksen pitkäaikaisena johtajana. Kirjansa – Koivukangas Söderena suku Evijärvellä – hän on omistanut tuleville sukupolville, jotta nämä tietäisivät, mistä ovat lähtöisin ja osaisivat sijoittaa itsensä historiaketjuun. Kun yhden suvun tarina on kytketty kotimaan vaiheisiin, kaikupohja lukijakunnassa laajenee. Kyse on lopultakin isossa kuvassa meistä kaikista. Näin on siitäkin huolimatta, että harva muu suku Suomessa on asunut samalla paikalla tuhat vuotta.

Niin kuin koko tarina, niin myös rauhallinen, kaunis näkymä teoksen kannessa istuu suomalaiseen maaperään ja maisemaan. Matti Antinpojan puumerkki lisää vaikuttavuutta. – Kannen kuva Keijo Koivukangas. Kirjan taitto ja ulkoasu Jouni Korkiasaari. OK-kirja

Kaikki alkoi siitä, kun kaksi lappalaisia verottanut pirkkalaista jäi asumaan kalaisan Inanlahden rannalle. Enaperä on Järviseudun vanhimpia kyliä, ja siellä asuivat Söderenan ja Norrenan suvut. Vuonna 1834 Matti Antinpoika Söderena siirsi ison pohjalaistalon Koivukankaalle. Häjyt olivat silloin ”muodissa”, puukkojunkkareista oli lähihavaintoja, ja yksi ja toinen paikallinen oli välillä visiitillä Vaasan linnassa. Isontalon Antin, kenties kuuluisimman Härmän häjyn isoäiti oli Söderenan sukua, ja Iso-Antti kävi jokusen kerran Koivukankaallakin tapaamassa serkkujaan. Isoäitiä sanottiin Inan isojalaksi, kun taas Norrenan suvun komeus ilmeni isossa nenässä.

-Minulla on geeniperintönä häjyn luonne, tunnustaa myös kirjan kirjoittaja Olavi Koivukangas, talon 15. tunnettu isäntä alkaen Kustaa Vaasan maakirjoista v. 1546. Ei tarvitse omata kovinkaan tarkkaa korvaa, kun äänestä erottaa hivenen ylpeyttä. Tulisuus ei kuitenkaan näy tappelunhaluna, vaan kuten asianomainen sen ilmaisee, on pitänyt tyytyä moukarinheittoon.

   Nykyisen Järviseudun väestö muodostuu länsirannikon varhaisista suomalaisista, ruotsalaisista ja viimeisinä Savosta 1500-luvulta lähtien tulleista kaskenpolttajista. Savolaisten ekspansio ulottui Keski-Pohjanmaalle ja myös Ruotsiin Värmlannin suomalaismetsiin ja jatkui sieltä edelleen Uusi- Ruotsi -siirtokuntaan Delawarejoen laaksoon Pohjois-Amerikkaan vuodesta 1638 lähtien. Enaperä oli osa Pedersöreä, ja Suomen kansan historia, nälänhädät ja sota-ajat liittyvät tietysti koko asujamiston vaiheisiin. Kuljetaan kautta talonpoikaiskapinan, nuijasodan ja suurten nälkävuosien. Isonvihan pahimpina vuosina 1700-luvulla venäläiset olivat painajaisena Järviseudulla. Teosta varten on tehty myös empiiristä tutkimusta mm. piilopirttien ja pakosaunojen etsimiseksi. Etelä-Pohjanmaalta kun oli viety lapsiakin vangiksi Venäjälle.

   Vaikka laivoja alettiin rakentaa raudasta, ja aiemmin hyvin menestynyt tervakauppa siitä johtuen hiipui 1800-luvulla Pohjanmaalla, teitten rakentaminen, kievarilaitoksen perustaminen ja tukkikauppojen yleistyminen elvyttivät taloutta.

Että osaakin välillä kiehahtaa

Pohjalaispojan potretti. Olavi Koivukankaan 80-vuotispäivä oli 12.11. Syntymäpäiväkahvit nautittiin sukukirjan julkistamistilaisuudessa seuraavana päivänä Evijärvellä.

Ensimmäinen Koivu-Matti oli pahapäinen ja viinaan menevä mies, ja vaikkeivät ne ihan parhaita luonteenpiirteitä olleetkaan, niin kyllä ne terää tekevät tarinoissa. Paimenpojat pakenivat peloissaan uuninpankolle ja vaimoväki kauhisteli kerrankin, kun Matti omiaan puolusti.  Tupaan tunkeutuneiden rähinöitsijöiden jouduttua häviölle, isäntä vei kirveen naulakkoon ja sanoi: ”Niin totta kun minä oon Koivu-Matti, niin meidän selkiä ei silitellä!” 1860 -luvulla sukunimi Söderena sai väistyä Koivukankaan tieltä – ensimmäisten talojen joukossa mentiin uuteen käytäntöön. Sukukirjan laatijan isoisästä Matista tuli isäntä 1901. Tällöin oli jo käytössä syytinki, oman aikansa eläkejärjestelmä, joka turvasi väistyvän isännän, ”syytinkituhvan”, asumisoikeuden tilalla ja sisälsi muitakin ehtoja. Matti oli armoton työmies, teki ympäripyöreitä päiviä ja nosti yksinään niin ison kiven, että siinä kahdellekin olisi ollut tekemistä.  –     Koivukangas oli vauras talo, ja tässä myös torppareita ja väkitupalaisia käsittävässä yhteisössä oli lukuisia persoonallisuuksia, niin kuin Enaperän voimamies Muta-Tuomas sekä Koivu-Samuli, joka oli yleensä asioista eri mieltä kuin muut, nuukuudessaan vitsien sankariksi yltävä ja varsinkin lasten mielestä haka kertomaan kummitusjuttuja.

   Myös monet suvun naiset ovat kuvauksen kohteena.  Maria Koivukankaan, ”Matin Marian” muistaneet ovat puhuneet hänestä vain hyvää, hän oli alinomaa valmis auttamaan apua tarvitsevia ja antoi ruokaa köyhille. Einari Koivukangas, Olavin isä, on kertonut äitinsä olleen toimelias ja vieraanvarainen ja aina vastassa taloon tulijoita valkoinen esiliina edessään. Kun Maria kuoli 1944, kaikki rintamalla olleet neljä poikaa pääsivät hautajaisiin. Sota-ajat kansalaissodasta talvi- ja jatkosotaan ovat saaneet kirjassa omat lukunsa. Lähteenä on käytetty mm. Evijärven sotaveteraanien julkaisua. Poikien palattua sodasta ja Matti-isän voimien vähetessä tehtiin Koivukankaan perinnönjako. Pitkää tikkua vetämällä ratkaistiin, kuka saisi minkäkin rakennuksen. Einari veti vanhaan kotitaloon viittaavan pisimmän tikun.

Matti ja Maria Koivukankaan perhe vuonna 1920. Vas. lapset Oiva, Elli, Matti, Senja ja Valde. Einari on merimiespuvussa isän ja äidin välissä. Kuopus Onni syntyi 1923.

Koivukankaalta sotaan

Koivukankaan Einari suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa, pääsi siviiliin keväällä 1939 ollakseen varsin pian, taivaalle nousseiden sodan pilvien takia, taas tositoimissa. Seinäjoella Evijärven miehet määrättiin Lappajärven pioneerikomppaniaan, sitten junalla Kirvun asemalle, josta marssittiin valtakunnan rajalle. Yksi sotareissu päättyi aikanaan, mutta tuli toinen. Einarin ryhmästä kolme koki sankarikuoleman, eikä ehjin nahoin selvinnyt monikaan, ruhjevamman sai myös Koivukankaan poika polveensa.

    Paluu sotakentiltä tapahtui keskellä yötä marraskuussa 1944. Nuorikko Vieno ja pikkupojat Olavi ja Aulis olivat nukkumassa, kun perheenpää kotiutui, ja oikea perhe-elämä saattoi vihdoin alkaa. Perinnönjaon jälkeen tilojen elinkelpoisuus oli kovilla, mutta puunajosta ja metsähakkuista tuli tarvittavia lisäansioita. Varsinaisen elämäntyönsä Einari teki Osuuskunta Metsäliiton palveluksessa, minkä lisäksi hänellä oli kunnallisia ja muita luottamustoimia. Hänestä tuli yksi suvun merkkihenkilöistä myös taiteellisuutensa takia, hän oli sekä kuvataiteilija että kirjailija. Vieno-äidin suku oli Halsualta, ja näiden lähtökohtien merkitystä kirja niin ikään valaisee pesäpalloseura Halsuan Toivon pelaajasankareita myöten. Vieno oli Koivukankaan neljäs miniä. Hänen sanottiin pitäneen kaikkia ihmisiä samanarvoisena ja perineen ”halsualaisten kuihailun, jolla hän hauskuutti ihmisiä ympärillään”. Lapsilleen hän oli hyvin rakas.

Siirtolaisuus ja siitä väitteleminen

Työnteko ja tilallisen elämän velvoitukset, huolenpito maitten ja mantujen kunnosta, karjasta ja rakennuksista ovat olleet kantavia arvoja Koivukankaan sukutilalla. Tämän oppi jo varhain nykyinenkin isäntä, jonka vanhimpana poikana odotettiin myös ohjaavan nuorempia veljiään maa- ja metsätöissä. Olavi kertoo, miten hänet kansakoulun ekaluokkalaisena otettiin heti syksyllä pois päiväksi koulusta luomaan ruumenia puimakoneen alta. Pahaksi onneksi puimakoneen maamoottorin vetohihna pyöräytti pojan vasemman käden ympäri, niin että luu meni poikki. Tämä tapahtuma on yksi niitä teoksessa kuvattuja miinusmerkkisiä muistoja, joita koivukankaalaisten niin kuin muittenkin sukujen vaiheissa on ollut väistämättä.

Olavin opinnot sujuivat hyvin alusta alkaen kaikilla tasoilla. Hän oli aikanaan myös Pohjalaisen osakunnan inspehtorina. Että hän sitten päätyi Australiaan väitöskirjan tekoon, siinä on varmaan jotain tekemistä ns. etiäisillä. Siirtolaisuushan oli tuttu ilmiö Pohjanmaalla. Matti Koivukankaan sisko Anna oli siirtolaisena Amerikassa kolme kertaa, mutta palasi lopuksi kotiseudulle mukanaan mm. New Yorkista 1904 ostettu iso kuvaraamattu. Amerikan arkkukin oli tehnyt useita matkoja. Ja Koivukankaan Vesalanmäelle v. 1921 muuttaneesta sukuhaarasta löytyy useita Amerikkaan menneitä. Ison meren yli lähdettiin myös Koivukankaaan torpista.

Veteraanien kilpailuissa 80 vuotta on yksi ikä muitten joukossa. Evijärveläisellä on 30 veteraanien Suomen mestaruutta ja lisäksi EM- ja MM-mitaleja. Kuva Turun Sanomat.

   Keväällä 1972 valmistui ensimmäinen suomalaisen tekemä väitöskirja Australiassa, ja moni Canberran siirtolainen pyyhki varmaan vesiä silmänurkastaan, kun professori Charles Price lausui vastaanotolla Suomen Suurlähetystössä: ”Olavi, olet ollut kunniaksi kotimaallesi”. Se oli kuitenkin vasta alkua miehen menestykselle. Kaikki tuntui menevän kuin itsestään. Keväällä 1974 perustettiin Turun Yliopistossa Siirtolaisuusinstituutti -säätiö. Mukana olivat Suomen yliopistot, kolme ministeriötä sekä siirtolaisuudesta kiinnostuneita yhteisöjä, kuten Väestöliitto ja Suomi-Seura, kaikkiaan 23 organisaatiota. Siirtolaisrekisterin tiedostossa on yli miljoona siirtolaistamme.

   Australian siirtolaisuudesta syntyi sitten Koivukankaan toinenkin väitöskirja, työn ohessa. Ja vielä pitkän työpäivän instituutissa päätyttyä tarmonpesä on julkaissut useita siirtolaiskirjoja. Hän on ollut tiukasti mukana myös Siirtolaisuusmuseon perustamisessa Seinäjoelle. Useita kunnianosoituksia on sadellut. Vaikka työ tutkijana on ollut jatkuvaa matkustelua, kotisatama on aina ollut Evijärvellä. Siitä on pidetty kiinni koko perheen voimin. Vaimo Pirjo on antanut vahvan panoksensa, samoin tyttäret Siru Pesälä ja Sao Paulossa asuva Sari Koivukangas. Eikä seuraavasta polvestakaan intoa puutu. Nuorella Sara Pesälällä tulee olemaan omalla vahtivuorollaan iso vastuu. Mutta onhan aarrekin ainut laatuaan.

Kaarina Naski

Kriminologia yhtenä lenkkinä rikosten selvittämisketjussa

”Jos mä en tapa sitä, niin se ampuu mut ja sitten se ehkä menee raiskaamaan jonkun muun. – – – Se haukkui mua nartuksi ja kävi muhun käsiksi. Mä ammuin sen auton takapenkille, latasin aseen uudestaan ja jatkoin ampumista. Sitten mä ajoin 52:lle ja heitin ruumiin ulos.”

Mustanpuhuva kirjankansi vahvistaa aiheen myötäistä tunnelmaa. Missä tahdissa Aileenin mielen järkkyminen eteni, jäänee ilmaan, mutta ennen teloitusta hän oli jo psyykkisesti vakavasti sairas. – Kannen toteutus Mika Tuominen ja kuva AP/Lehtikuva.

Rikostarinat myyvät hyvin kirjoina, tv-tarinoina ja filmeinä. Erityistä vetävyyttä kerrontaan tulee, jos sillä on tosipohja. Kuinka paljon onkaan jo ammennettu esimerkiksi amerikansuomalaisen naissarjamurhaajan Aileen Wuornosin vaiheista. Asialla ovat olleet niin dokumentaristit kuin elokuvantekijät. Fakta ja fiktio sekoittuvat, mikä tuskin on pahasta totuuden jäljittämisessä. Uusin aiheesta suomeksi ilmestynyt käännöskirja (kustantaja Into, 239 s.) on kriminologi Christopher Berry-Deen käsialaa. Toiseksi tekijäksi on merkitty kohdehenkilö itse, sillä iso osa aineistosta on Aileenin tallennettua haastattelua. Berry-Dee on tutkiva kriminologi ja kansainvälinen bestsellerkirjailija, joka on haastatellut sarjamurhaajia ympäri maailmaa. Englanninkielinen alkuteos Monster: My True Story julkaistiin Lontoossa 2006. Kirjan on suomentanut Heidi Nieminen.

Linnasta linnaan

Kirjailija kertoo jatkuvasti yrittävänsä päästä sisään vankiloihin, kun taas useimmat haluaisivat niistä pois. Hän on matkannut siinä Yhdysvaltoihin missä Venäjälle tai Singaporeen, tunnettuihin rangaistuslaitoksiksi kutsuttuihin ihmisvarastoihin, kuten hän asian ilmaisee. Jotkut haastattelut ovat jopa auttaneet murhan selvittämisessä. Aileen Wuornosia tapaamaan Berry-Dee suuntasi 1997 Floridan poliisilaitokselta Tallahasseesta kohti Broward Correctional Institute -vankilaa. Rääväsuisena sosiopaattina pidetty nainen puhui suoraan vaikkakin sekavasti. Kirjoittaja huomasi keissiin kokonaisvaltaisesti perehtyessään tapauksessa räikeitä epäkohtia, joihin ennen häntä oli tarttunut vain dokumentaristi Nick Broomfield.

   Aileen Carol Pittman syntyi karkauspäivänä 1956. Lähtökohdat eivät olleet hääppöiset. Äiti Diane oli 16-vuotias ja hylkäsi vauvan, isä Leo oli seksuaalisesti kieroutunut, joutui vankimielisairaalaan ja tappoi itsensä. Isovanhemmat, Fordin tehtaalla työskennellyt Lauri Wuornos ja hänen Britta-vaimonsa adoptoivat Aileenin, lempinimeltään Leen sekä tämän isoveljen ja huolehtivat heistä omien lastensa ohella. He asuivat Troyssa Michiganissa. Mikäli huolehtimisesta voitiin puhua, sillä isoisän, jonka Dianen lapset luulivat olevan heidänkin isänsä, kuritustoimet olivat rajut. Pikkutyttö joutui vastaanottamaan alastomana nahkavyön iskut keittiön pöydän päällä. Kaveri muisti miten koulussa Leellä oli usein kädet ja kasvot mustelmilla. Ei ihme, että kaltoin kohdellun viha syveni hakkaajaa ja sitä myöten miehiä kohtaan ylipäätään. Tilanne paheni siinä vaiheessa, kun alkoholikin tuli kuvaan mukaan. Psykiatrinen apu ei Leetä tavoittanut. 1971 hän synnytti lapsen, joka annettiin adoptoitavaksi. Itse hän lähti kadulle. Lauri Wuornos päätyi aikanaan vaimonsa jo kuoltua itsemurhaan.

Kehno asenne

Interstate 75, Dixie Highway kiehtoi kovasti Leetä. Hän olikin kuulemma upea kulkuri, omasi kauniin vartalon, röyhkeän hymyn, kujakatin moraalin ja kovan oikean koukun, kuten kirjoittaja häntä kuvasi. Seurasi bisseä, viskiä, ryöstöjä ja miehiä, lyhyt avioliittokin iäkkään miljonäärin kanssa, väärennettyjä sekkejä, eri nimillä esiintymistä. -Kehno asenne, analysoi joku poliisimies.

 Tyria Jolene Mooren tavattuaan Lee koki vihdoin tunteen, jota saattoi nimittää rakkaudeksi. Vaikka kahden naisen suhde kohtasi asuinpaikkakunnalla eräiltä tahoin paheksuntaa, Lee ei välittänyt. Hän kertoi myöhemmin tehneensä seksiduunia niin paljon kaikki ne vuodet vain, että pystyi elättämään Tyriansa. – Hyväksikäyttö on tutkijoiden kannalta varsin kiintoisa ilmiö, jossa voidaan nähdä myös vastavuoroisuutta.

Poliisin hälytyskellot hiljaisella

Tappojen sarja alkoi joulukuussa 1989. Väkivalta/väkivallan uhka seksissä sai Leen kilahtamaan, kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen uhri oli Richard Mallory. Kirjailija kertoo niin tämän kuin muutkin, toisiaan pitkälti noudattavat tyrmistyttävät tapaukset yksityiskohtaisesti ja tekee samalla havaintoja tutkimuksista. Kritisoitavaa löytyy. Puolustuksen esittämien todistajien ei esimerkiksi annettu kertoa oikeudessa Malloryn taustasta, josta selvisi, että mies oli väkivaltainen, alkoholiongelmainen seksuaalirikollinen, ”josta kytät tiesivät kaiken”. Syyttäjän kanta oli, että Lee murhasi rahan takia.

   Lähellä Jupiteria asuneen 65-vuotiaan saarnaajan ruumista ei löydetty koskaan, auto sen sijaan löytyi, sillä Lee ja Ty ajoivat miehen autolla myöhemmin kolarin, jolla oli silminnäkijöitä. Vaikka mies tässä vaiheessa oli ilmoitettu kadonneeksi ja kaksi naista paennut kolaripaikalta, poliisi näytti laiminlyöneen autosta löytyneiden sormenjälkien vertaamisen poliisin tiedossa jo oleviin jälkiin. Yhtä lailla syyskuun alussa 1990 tapahtuneen Cape Canaveralin insinöörin katoamistapaus jätti jälkeensä kysymysmerkkejä poliisin vähäisen kiinnostuksen takia. Seuraavakin murha tapahtui syyskuussa, Floridan terveysviraston 56-vuotiasta työntekijää oli ammuttu seitsemän kertaa. Poliisipiirtäjän kuvat kaksikosta olivat olemassa, heidät muistettiin kaupoissa, vuokranantajat kyselivät heidän peräänsä, ja viimeistään tuolloin olisi Berry- Deen mukaan selvittämiseen vihkiytyneiden pitänyt panna merkille rikosten sarja. Kaikki ne olivat tapahtuneet pienellä alueella seminole-intiaanien reservaatissa Ocalan kansallispuiston tuntumassa. Kun pidätys vihdoin joulukuussa tapahtui, Aileen Wuornos oli reilussa vuodessa tehnyt hirmuista jälkeä. Keski-Floridan valtateiden varsilta löytyi useita miesten ruumiita. Tyria tavoitettiin Pennsylvaniasta vähän myöhemmin.

Elämän loppu

Kun Lee sitten tunnusti murhanneensa seitsemän miestä, hän kielsi kokonaan Tyrian osuuden mihinkään, edes rikoksista tietämiseen. Kuitenkin ystävätär osoittautui vähintäänkin kuolleiden miesten omaisuuden keräilijäksi…   27.1. 1992 tuomari luki valamiehistön todenneen Aileen Wuornosin syylliseksi harkittuun ensimmäisen asteen murhaan. Maaliskuussa tuli tunnustuksia lisää sarjan muita tapauksia koskien. Vaikka puolustuksen asiantuntijat todistivat, että Lee oli psyykkisesti sairas ja että hänellä oli takanaan kaoottinen lapsuus yms., valamiehet suosittelivat yksimielisesti, että tuomari Blunt tuomitsisi hänet kuolemaan sähkötuolissa. Oikeuden päätöksen mukaan tuomittu luovutettiin Floridan osavaltion vankeinhoitolaitoksen edustajalle pidettäväksi teloitukseen asti vangittuna. Uutta oikeudenkäyntiä ei järjestetty, vaikka puolustuksella oli uusia todisteita. Joidenkin kuolemansellissä samaan aikaan istuneiden tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, ei Leen. Teloitus tapahtui myrkkyruiskeella 9. lokakuuta 2002. Esilääkkeet ja tappavat, polttavat lääkkeet ruiskutettiin suoniin. Asianomainen ei halunnut pappia, tukihenkilöitä eikä viimeistä ateriaa.  Sen sijaan hän vakuutti lähtösanoissaan tulevansa takaisin Jeesuksen seurassa. Aileen Wuornosin tuhkat siroteltiin salaiseen paikkaan Tuscolan piirikuntaan Michiganiin.

Yhdysvaltain ensimmäisen naissarjamurhaajan juuret olivat Suomessa. Hänen sukunsa on kotoisin Iistä Olhavan kylästä, ja arvata sopii, miten Wuornos/Vuornos -nimen sukututkimus vanhassa maassa vauhdittui uutisoinnin ansiosta. Ja asiakirjavahvistusta saatiin – eräässäkin tapauksessa tutkijan isomummun sisarussarjasta. Michigan oli aikanaan suomalaisten siirtolaisten kohdemaa siinä missä sen kaivoksista tuli työmaa. Oheinen kirjaan kuulumaton kuva suomalaisista kaivosmiehistä on Turun yliopiston yleisen historian oppiaineen kokoelmasta ja saatu Siirtolaisuusinstituutista.

Tarinasta hyötymisen halu kulkee usein surullisten, tuhoa kylvävien ihmiskohtaloiden kintereillä, mutta syiden ja seurausten selventäminen ja totuuden etsiminen on aina tärkeätä.  Sitä tekee yhtä ansiokkaasti kuin monitieteellisesti kriminologia, joka tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä pääasiassa empiirisin, kokemusperäisin menetelmin. Lukija vakuuttautuu Berry-Deen ammattietiikasta ja osaavasta kirjailijan otteesta ja haluaa uskoa, kun Lee sanoo, että ”mä olen sisimmältäni hyvä ihminen”. Monsterin, hirviön asemesta voidaan ehkä jossain valossa nähdä vain pieni ja pelokas amerikansuomalainen tyttö ja oivaltaa, miten mennyt luo pohjan tulevalle.

Kaarina Naski

Seniorina MM-podiumille

EIHÄN URHEILUSSA OLE YLÄIKÄRAJAA

Maaliintulo on riemullinen, vapauttava tunne. Tämä kuva Tuulikki Karvisesta on MM-kisoista Unkarista. Raskaissa maastoissa hänellä on etua kestävyys- ja juoksukunnostaan, joka on sarjan parhaita. Tosi vaikeissa ja syheröisissä maastoissa hän ei puolestaan ole vahvimmillaan, koska pitää vauhtia eikä ehkä lue karttaa niin tarkasti. Sprinttisuunnistuksessa nautinto on kuulemma siinä, mitä teknisempi rata on eli paljon mutkia ja tarkkoja, pieniä pisteitä ja kapeita kujia.

Leikki ja kilpailu kuuluvat kaikkien lasten elämään, se on fakta. Monen kohdalla siihen saattavat kuulua myös haaveet pääsemisestä huipulle jossakin urheilulajissa. Määrätietoisen harjoittelemisen aloittamisesta kovin varhain mielipiteet jakaantuvat. Onko oikein vaatia lapselta tai varhaisnuorelta kovaa työtä, mukautumista vaativaan valmennukseen? Jotkut juniorit jaksavat, mutta toiset ovat saaneet ”pakkotreeneistä” kyllikseen jo teini-iässä ja haluavat käyttää aikansa täysitehoisesti esimerkiksi opiskeluun taikka muihin elämän tarjoamiin löytöretkiin. Mutta mitä siitä sanotte, että on heitäkin – epäilemättä harvassa – jotka urheilevat vasta eläkkeelle jäätyään tavoitteellisesti? Sellainen on Tuulikki Karvinen, tuoreena tuliaisenaan Unkarista MM- suunnistuksen keskimatkan pronssimitali sarjassa D75.

Ennen täydellistä heittäytymistään lempilajinsa pariin Karvinen teki ansiokkaan työuran huipputeknologiafirmassa Vaisala Oyj:ssä, ensin piirtäjänä, sittemmin suunnittelijana. Hän laati piirustukset valmistettaviin mekaniikkaosiin, kuten antenneihin, sondeihin yms.  -Voi olla, että sprinttisuunnistuksessa on etua siitä, että osaa hahmottaa paremmin kaupunkien ja talojen sijainteja kartalla ja yleensäkin kaupungin layoutia, Tuulikki tuumii nyt. Hän tunnustaa olleensa toki urheilullinen lapsesta asti, kouluajoista lähtien, oli mm. aina luokkansa joukkueen kapteeni. Hiihtoa hän harrasti mieluiten, tuolloin vielä ilman kytkyä mihinkään urheiluseuraan. -Kunnes ollessani 18-kesäinen kuvaan tuli innostava ja kannustava kaveri ja hänen myötään urheiluseura Sibbo Vargarna. Alkoivat juoksutreenit ja kilpailuihin osallistuminenkin, matkana 800 m, pidempiä matkojahan naisilla ei tuolloin ollutkaan.  Kuudes sija SM-kisoissa ja oma ennätys 2.22.9 SFI:n (Svenska Finlans Idrottsförbund) mestaruuskisoissa Kokkolassa. Liiton ohjelmassa oli mm. juoksuleirejä, ja valmennuksesta vastasi Kalervo af Ursin, mm. EM-mitalistien Nina Holmènin ja Mona-Lisa Pursiaisen valmentajana tunnettu.

   Tuulikki oli omassa sisarussarjassaan, Vainionpään lapsista vanhin ja esimerkin näyttäjä harrastuksiin suuntautumisessa kolmelle nuoremmalle. Pikkuveli Timo Vainionpää, Usasuomeksi -nettilehden päätoimittaja, on kertonut, että Ursin on jäänyt hänenkin mieleensä mm. siksi, että mies pisti myös heidät, nuoremmat treenaajat juoksemaan harjoituspäivinä koko seitsemän kilometrin matkan kotoa kuntopallon heittelyyn salilla. Joku laupias kuulemma sentään palautti puhki uupuneet urheilijat illalla kotiin autokyydillä. Timon mielestä isosiskon suhtautuminen urheiluun oli jo tuolloin totisempi. -Hän ilmeisesti koki myös vastuunsa katraan vanhimpana, kun me muut vaan hiihdeltiin vapaina perässä, velipoika nauraa, mutta toteaa saman tien mietteliäänä, että vastuurooli jää – tai jätetään – hänen huomionsa mukaan myöhemminkin yhteisissä elämänvaiheissa sille, jolle se on kerran langennut.

Sellaista vauhtia piti tämä kilpailija, että kisajärjestäjän kuvaajalla tuli kiire pysyä rinnalla edes kameran vaatiman hetkisen. Ei ihme, kun on menijällä Suomen mestaruus mielessä. Ja tulihan se – niin kuvanottovuonna 2020 kuin myös tänä vuonna, pitkän matkan kisassa.

Haastajana on kiva olla

Solmittuaan avioliiton Tuulikki lopetti juoksu-uran, mutta löysi suunnistuksen. Yhdessä miehensä Tapion kanssa hän liittyi Vantaalla toimivaan suunnistusseuraan Pihkaniskoihin. -Huomasin, miten paljon mukavampaa oli juosta kartan kanssa metsässä kuin lenkkeillä pitkin asfalttikatuja, hän sanoo. Ohjelmassa oli kansallisia kilpailuja nuorten aikuisten sarjoissa, ja kun ikää ja oppia kertyi lisää, oltiin äkkiä sarjassa N35.  Suunnistus määritteli nuoren perheen ajankäyttöä sittenkin, kun pikku Karvinen oli putkahtanut maailmaan, mutta Tapio vähensi tasa-arvon nimissä omaa kisaamistaan ja otti mukisematta hoitovuoron vaimonsa kisojen ajaksi. Tytär kasvoi jalossa urheilun hengessä.

  -Näiltä ajoilta katson suunnistusurani alkaneeksi, vaikka työvuosieni aikana ehätin lenkille vain kerran tai pari viikossa, eikä kunto siten ollut riittävä kärkisijoille, Tuulikki toteaa. -Mutta aina oli kiva, kun pystyi haastamaan ja joskus voittamaankin oman sarjan kokeneempia kykyjä ja entisiä maajoukkuesuunnistajia.

  Seura vaihtui välillä Helsingin Suunnistajiin, jossa oli mahdollisuus osallistua myös viesteihin. Muutamia Suomen mestaruuksia tulikin niin hiihto- kuin kesäsuunnistuksissa. Henkilökohtaisissa SM -kisoissa Tuulikki Karvinen nähtiin yleensä plakettisijoilla 5-10 ja mitaleillakin, kun kaikki meni nappiin. Tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla. Tarmokkaan naisen mottona oli, että ”jos en saa Suomen mestaruutta aikaisemmin, niin sitten kun olen 80 ”. Toive toteutui jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Eläkkeelle jäätyä lenkkeily nimittäin lisääntyi ja kunto koheni. SM -mitaleita rupesi tipahtelemaan joka vuosi ja paras oli se, jolloin oli edessä sarjaan D75 siirtyminen. Silloin tuli kerralla koko arsenaali, voitto kaikissa SM -suunnistuksissa: keskimatka, pitkämatka, erikoispitkä, yösuunnistus ja sprintti! Seuraavanakin vuonna saalis oli neljä kultaa ja yksi hopea. Tänä vuonna irtosi voitto SM -pitkän matkan kisassa, mutta keväällä ei onni suosinut keskimatkalla, ja yökisa jäi kokonaan väliin nilkkanyrjähdyksen takia.

Kilpailu- ja matkailukulttuuria

WMOC -kisoissa (World Masters Orienteering Championships) on Tuulikki käynyt jo vuosikymmeniä. Kuluvan vuoden tulos, keskimatkan pronssi, lämmitti mieltä siksikin, että rastin etsintä ei sujunut kauttaaltaan ongelmitta, mutta virheitä oli kertynyt muillekin. Sprintissä hän oli seitsemäs ja pitkällä matkalla yhdeksäs. Osa maastosta Unkarissa oli osittain avointa, kuin vuoristoylänköä. Joskus kilpailijoiden oli mentävä läpi piikkipuskajonon melkein ryömien, ja eritoten monet miehet tulivat maaliin vertavaluvina, kun olivat juosseet väkisin läpi. -Sarjassani parhaita ovat norjalaiset ja ruotsalaiset tutut nimet sekä aina kisoissa oleva amerikkalainen, Tuulikki kertoo. -Suunnistusreissuja, noin viikon matkoja järjestetään vuosittain eri maihin, ja niiden tarjonta on lisääntynyt. Olen suunnistanut mm. Portugalissa ja Turkissa ja juuri ennen koronaa Moldovassa ja Kazakstanissa. Seuraavina osoitteina Riika ja ensi kesänä WMOC-kisa Italian saappaankorossa.

Ei vikaa Euroopan maisemissa! Eikä Suomen suunnistajissa. Kuva Sveitsin rastiviikolta 2014.

   Vaikka perinteisestä kulttuurista, konserteista yms. nauttiminen on jäänyt Karvisilla vähemmälle, sen ovat paljolti korvanneet juuri em. suunnistusmatkat. Maailma on laajentunut erilaisten kohteiden, seutujen ja niiden historian sekä uusien ihmissuhteiden kautta. -Näin ikäsarjoissa ei kilpailla enää hampaat irvessä, vaan usein kuultu slogan on ”hyväksytty suoritus ja ehjänä perille”. Suunnistus on mielenkiintoista ja kunnon ylläpitämisen kannalta mielekästä liikuntaa, toteaa seniorisuunnistaja. – Naisten sarjoihin D80 ja D90 riittää yhä osanottajia, muutamia teräsmummoja, jotka kisaavat vastustajia tai vain itseään vastaan. Noihin sarjoihin minäkin yritän selvitä tietäen kyllä, että yli 70-vuotiailla kuntoa määrittävät jo usein monet sairaudet ja vaivat, ei vähiten polvien ja lonkan kulumat. Onnekseni olen tähän saakka välttynyt suuremmilta terveydellisiltä hankaluuksilta.

   Suomen suunnistuskuva Unkarin kisoista eri ikäluokissa oli komea: sarjassa D80 otti Elli Pelkonen (Keski-Karjalan Rasti) kaikilla kolmella matkalla mitalin, joista 2 kultaista ja sarjassa D90 Sole Nieminen (Jämsän Retki-Veikot) sai kaikilla matkoilla kultamitalin. Ikäsarjan vaihtuessa – viiden vuoden välein – on havaittavissa yleensä osanottajakatoa, naisten kohdalla luku voi jopa puolittua, kun taas miesten sarjoissa ei väheneminen ole yhtä voimakasta. Koronavuodet ovat vähentäneet osanottajia ja tulevat omalta osaltaan vielä leimaamaan tilastoja.

   Tuulikki Karvisen kaltaiset veteraaniurheilijat näyttävät omalla toiminnallaan, että vuosien lisääntyminen ei automaattisesti estä harrastamasta kovaakaan liikuntaa. Eikä itseluottamus ole vain nuorten saavuttamaa tai tavoittelemaa elämän hallintaa. Varmaan moni yhteiskunnallinen päättäjäkin näkisi vanhusväestön mieluummin polulla kuin keinutuoliyhteisössä omia oikeuksiaan peräämässä.

Kaarina Naski

Aihetta sivuten

Floridassa on tunnetusti paljon ikäihmisiä, monet varsin urheiluhenkisiä. Eräs turkinsukuinen lääketieteen tohtori Floridan suomalaisalueelta mm. voitti taannoin pituushypyn ja 100 metrin juoksun Floridan mestaruuden sarjassa 90+ vuotta. Ja amerikansuomalaisia, joilla monella melkoinen urheilutausta, suorastaan vilisee kuntoradoilla ja saleilla. Ja yhtenään fiilaavat tanssitaitoaan. Tätä todistamassa ja sikäläisiin maastoihin tuntumaa ottamassa on käynyt myös oheisen jutun keskushenkilö Tuulikki, jonka vanhemmat viettivät vuosikaudet lumilintuina Lantanassa.

                                                          XXXXX

Kyllä siinä eräskin mies hämmästeli jokunen vuosi sitten, kun nosti muuttokuormaan pienen laatikon, joka painoi tosi paljon. -Mitä siinä oikein on? hän kysyi. Talon rouva yritti vastata mahdollisimman vaatimattomasti, että mitä kun pelkkiä mitaleita. Muuttomiehen silmät revähtivät suuriksi, mutta vielä enemmän hän ihmettelisi tänään, kun lasti on kasvanut monella prenikalla, niillä kirkkaimmillakin, ja kuuluu vielä sama rouva odottelevan erityisesti yhtä. Kuinkahan paljon painaa kultainen MM-mitali?

                                                          XXXXX

Tampereen keskustassa on nähty yks Suomen turkulainen Tampere-kartta kädessään.
-Kui mää ny sinne rautatieasemal pääse?
-Tamperelainen näyttää sormella paikan.
-Nii vaikee suunnistaa, niin vaikee, huokaa turkulainen.
-Kuinka niin muka?
-Mis se meri täälä o?