USAsuomeksi kulttuurikatsaus

elokuu 10, 2016

Rio pinnalla, mutta muistatko Montrealin?

Filed under: Ulkosuomalaiset,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 3:59 pm

 

"Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat." Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

”Kuin taivas ja hanki Suomen on värisi puhtahat.” Vas. Jukka ja Marjatta Heinonen, Loimaa, Kauko Heinonen, Sherman CT (Connecticut), Eero ja Riitta Laurila, Pori, Eero Sinkkonen, Turku, Risto Pirttikangas, Loimaa, Ray (Urpo) Heinonen, Danbury, CT.

Kun olympiakello käännettiin Rion tunneille, saattoi yksi jos toinenkin muistella neljän vuoden takaisten eli Lontoon kisojen tuloksia. Mutta missä kesäolympialaiset pidettiin tasan 40 vuotta sitten? Ettei vain olisi ollut Kulta-Lassen aikaa, siis Münch…. eikun Montrealissa tietenkin!

Silloin hilluttiin tosissaan Suomen lippujen kanssa! Yritimme laulaa Maamme-lauluakin, mutta se ei oikein onnistunut, kun soittivat sen meidän mielestämme väärin”, sanoo Jukka. Ja velipoika Ray täydentää, että olisi ollut taitolaji pysyä mukana siinä menossa. ”Nopeutettu säestys, mutta kauniisti soi.”

Kun suomalaisista ja amerikansuomalaisista koostunut parinkymmenen hengen ryhmä sitten lähti stadionilta Lasse Virénin 5000 metrin kultamitalijuoksun nosteessa ”torvet soiden” ja liput liehuen, se herätti huomiota. Ruotsalaiset tulivat onnittelemaan ja saksalaiset lisäksi kehumaan suomalaisia ylipäätään. ”Liikenteessäkin tekivät tilaa, kiitos auton kattoluukusta kurkistavan sinivalkolipun”, kuvailee Sinkkosen Eero.

Että kisamatkan järjestäjänä oli yhdistys nimeltä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa, se voi kuulostaa erikoiselta vuoden 2016 suomalaisvinkkelistä. Historiatietoja tästä lokerosta hiukan elvyttäen käy ilmi, että kyseessä on Yhdysvalloissa toimiva sinne muuttaneiden tai Yhdysvalloista Suomeen sotimaan lähteneiden suomalaisten sotaveteraanien yhdistys. Aseveliyhdistys perustettiin New Yorkissa 1934 nimellä Suomen Vapaussodan Rintamamiehet Amerikassa. Vuodesta 1940 lähtien se on tunnettu nimellä Suomalaiset Aseveljet Amerikassa. Aseveljillä on ollut merkittävä funktio, avustuskohteina niin amerikansuomalaiset kuin suomalaiset veteraanit, ei vähäisimpänä Kaunialan sotavammasairaala. Kymmenen vuotta sitten – väen ikäännyttyä ja vähennyttyä – yhdistys luovutti arkistonsa Suomen Sotamuseoon ja lippunsa ja miekkansa Vapaussodan Perinneliitolle. Nyt toiminta jatkuu pienissä mutta kunniakkaissa puitteissa Floridassa. Seuran kunniajäseninä on kolme lottaa ja kolme veteraania.

"Meit oli poikia raitilla kuus." Vas. kaksi Majamäkeä (etunimet kadoksissa), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Meit oli poikia raitilla. . .  Vas. Ismo Majamäki, Jari Majamäki, Roy Norda (Jari on piilossa Ismon takana), Pauli Majamäki, kaikki L.A. Kalifornia, John Kirk (Matti Heinonen), Putnam Valley NY, Kauko Heinonen, Sherman CT ja Ray (Urpo) Heinonen, Danbury CT.

Vielä 1976, jolloin matka Montrealiin järjestettiin, yhdistystoiminta oli kaikin puolin vilkasta. Seitsemänkymmenluvun johtomiehiin kuului mm. Tauno Pulkkinen, mestarihiihtäjä, joka oli juuriltaan Vetelistä, Pohjanmaalta. Pulkkinen muistetaan USA:n hiihtomaajoukkueen päävalmentajana ja Lake Placidin talviolympialaisten 1980 ratamiehistön päällikkönä.

Vastuuhenkilönä po. Montrealin kisamatkalla toimi John Kirk (Matti Heinonen), ja porukan käytössä oli Ray (Urpo) Heinosen matka-auto. Veljekset ovat kumpikin hoitaneet pitkään yhdistyksen puheenjohtajuutta. Matkalla oli mukana Heinosia sekä uudelta että vanhalta mantereelta, kaikki sukutaustaltaan – samoin kuin Sinkkosetkin – Karjalasta Kurkijoelta. Urheiluhulluus oli yhteistä koko tälle suomalais- tai suomalaislähtöiselle seurueelle, sehän on selvää. Loimaalainen Marjatta Heinonen tosin kertoi, ettei hän niin paljon urheilua ollut seurannut, mutta stadionin mahtava tunnelma tarttui ja sai skarppaamaan.

-Huomasin jopa, että olin asioista paremmin perillä kuin jotkut muut katsomossa. Kaikki eivät esimerkiksi ymmärtäneet 10-ottelua. Ihmettelivät miten sama urheilija on joka lajissa… Oikeastaanhan meidän naisten, Laurilan Riitan ja minun ei pitänyt mennäkään olympialaisiin, mutta miehet saivat paikan päällä jotenkin järjestetyksi liput. Onneksi!

Kultakuumeessa

Suomen mitalisaalis kesäolympialaisissa 1976 oli kuusi mitalia, joista neljä kultaa – Virénille kaksi, Pertti Ukkolalle painissa ja Pertti Karppiselle soudussa – sekä kaksi hopeaa.

"Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla." -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

”Jospa tietäisivät maailmalla, mitä voikaan olla taivaan alla.” -Juu, olen suomalainen, nauraa Ray Heinonen.

Lasse Virénin 10 000 metrin juoksua puheena oleva ”retkikunta” ei nähnyt, olivat vasta matkalla Yhdysvaltoihin, mutta ennenkuin suunnattiin kohti Kanadaa, katsottiin evästykseksi televisiointia. Hurraamista riitti sitten stadionilla niin Virénin toisessa kultasuorituksessa kuin Hannu Siitosen keihäs- ja Antti Kalliomäen seiväshyppyhopeassa. Jukka Heinonen ja porilainen Eero Laurila ovat toisenkin kerran muistelleet kolmiviikkoisen matkan antia ja todenneet sen täyttäneen moninkertaisesti odotukset. Maailmaa tuli nähdyksi ja kansallistunnetta testatuksi. Paikalliset suomalaiset majoittivat ystävällisesti maanmiehiä koteihinsa, tiukan paikan tullen jopa pannuhuoneeseen. Muun yleisön Finneihin kohdistama huomio yllätti. Harvoin sitä ravintolaillassa orkesteri rupeaa soittamaan onnittelulaulua vain siksi, että vieraina on suomalaisia. Vaikka hiukan siinä saattaa olla osuutta huippu-urheilijain ihailullakin. Onhan Finland sentään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin maa. Jälkimmäisen aiemmista vaiheista tunnettiin hyvin dramaattinen kaatuminen ja sitä seurannut voitto olympialaisissa 1972.

-Soi minkä maan kansallislaulu tahansa, niin koko yleisö nousi Montrealissa seisaalleen sitä kunnioittaakseen, toteaa Ray Heinonen. -Näin kaunis käytös ei ole ollut sen koommin olympiakisoissa itsestäänselvyys. Pidän Montrealin kisoja viimeisinä kunnon olympialaisina.

"Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies." Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies.” Yhdysvaltain puolella matkalaiset vietiin kalaan Rhode Islandin vesille. Vas. Risto Pirttikangas, Ray Heinonen, Eero Laurila ja Jukka Heinonen.

Mutta jottei urheilu aina olisi niin vakavaa, on Heinosen mielestä hyvä muistaa Haakanan Jussin kommentti. Jussi katseli kuvaa Zatopekista, joka juoksi suu irvessä loppusuoraa Helsingin olympialaisissa 1952, ja tuumasi: ”Onha siinkii mies, pienil pöksysillää hää siin juossa hunttuvaa!”

Kaarina Naski

(kuvat Ray Heinosen arkistosta)

heinäkuu 22, 2016

Jättiveistoksia ja nukketaidetta

Filed under: Kaarina Naski,Kuvataide — kulttuuriusasuomeksi @ 8:35 am
115

Tämäkin alkutekijöissään oleva nukke haluaa pian esille säväyttämään yleisöä, herättelemään katsojan omia muistoja. Pipsa Mannojalla on kodikas nukkepaja, kaappien täydeltä nukkeja ja nalleja, mutta eläviksi ne tulevat hänen mukaansa vasta kohdattuaan jonkun joka on niistä kiinnostunut.

”Kun rupee sua vähän katteleen nyt, niin olet jo hiljakseen heräämässä eloon, mutta odotahan kun silmät on maalattu…”

Nukketaiteilija Pipsa Mannoja istuu työpajassaan, pitelee kevein sormin miniluomustaan ja juttelee sille. Ennen pitkää tulokas voi avata silmänsä ja tarkastella peilistä punaisia mohairkiharoitaan.

”Mutta kyllähän asia on niin, että varsinaisesti nuken elämä alkaa vasta sitten, kun joku muu sen kohtaa. Siis joku muu kuin nuken tekijä.”

Entäpä jos nukke olisi heti syntyissään ollut jättiläinen, vaikkapa viisimetrinen vauva? Sellainen on näytteillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (16. 10. asti). Ehkäpä australialaistaiteilija Ron Mueck lähetti vuonna 2006 ystävilleen viestin: ”Tyttö tuli!” Juuri tuona vuonna lasikuituveistos A girl valmistui.

Mikä yhdistää Mannojaa ja Mueckia? Se sama mikä yhdistää nukketaidetta ja kuvanveistoa tai tai taiteen eri muotoja ylipäätään. Luovuus.

Tässä sitä ollaan, me "isoset", paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. - Ron Mueck, Couple under an Umbrella - kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Tässä sitä ollaan, me ”isoset”, paljon isommat kuin näyttelyvieraat. Kaksistaan vai sittenkin yksin. – Ron Mueck, Couple under an Umbrella – kansainvälisesti tunnettua kuvanveistotaidetta Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

Ron Mueckin (s. 1958) molemmat vanhemmat olivat saksalaistaustaisia nukentekijöitä ja veivät eteenpäin synnyinmaassaan arvostettua käsityötaitoa. Ammattilaisten vaikutuspiirissä kasvaessaan poika imi itseensä tietoa ja menetelmiä, joita on semmin käyttänyt luontevasti hyväkseen ensin niin filmi- ja mainosteollisuudessa kuin edelleen kuvanveistossa. Hän työskentelee Lontoossa ja teki taiteellisen läpimurtonsa pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt teoksia nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Kaikkialla ne hätkähdyttävät katsojaa sekä koollaan että teknisellä taituruudellaan. Kuin olisi käytetty mahtizoomausta tai -luuppia. Hahmot ovat hyperrealistisia ryppyineen, pigmenttiläiskineen, parransänkineen, ”jenkkakahvoineeen” kaikkineen. Ydin on kuitenkin tunteiden ja ajatusten välittymisessä. Katsoja tunnistaa ilmeet ja asennot; ihmiselämän arki ja pettymykset ahdistavat, yhtä hyvin kuin jotkut tuokiot valaistuvat tai pyhittyvät. Mueck on kuvataiteen tunnettujen mestareiden peesissä, tutkii äitiyttä, olevaisen alkua ja loppua, muistuttaa yhteisestä elämänveneestä ja siitäkin, mitä on kokea itsensä pieneksi ja turvattomaksi.

Taiteilija tekee ensin savesta tai vahasta pienoismallin ja sitten täysikokoisen saviveistoksen. Ennen lasikuitumuottia tarvitaan vahvoja tukilankoja ja työskentelyssä vakinaisia avustajia. Hiukset, vaatteet ja muu rekvisiitta kuuluvat aikaa vievään viimeistelyosioon.

Nalle kauneusleikkaukseen

Monet nukketaiteilijat ovat vierailleet Mueckin näyttelyssä, niin Mannojakin. Mikromittakaavassa moni asia tuntui hänestä tutulta. Ja elämyksellisyys todentui mm. siinä, että näyttelytilasta ei olisi oikein osannut lähteä pois.

-Kuin olisi syntynyt vuorovaikutusta teosten ja muiden yhtä hämmentyneiden näyttelyvieraiden kanssa, hän sanoo.

-Ihmettelin, miten luonnikkaasti lapsiyleisö käyttäytyi. Olisi luullut että järkyttyvät, mutta ei. Kiinnostuneina ja ihailevasti he tutkivat veistoksia, mm. jättimäistä vastasyntynyttä, vielä pesemätöntä vauvaa, sen silmiä ja korvia, sormia ja varpaita. ”Hei mitä tuossa on, jotain likaa, ei kai se ole verta?..”

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Joillakin on puutarhassaan vahtikoira tai tonttuja. Mannojan pihapiirissä soittelee pajupilliä talon emännän huovutusnukke Menninkäinen Metsänpeitto.

Vantaan Askistossa asuvalla Pipsa Mannojalla (o.s. Asikainen) ei ollut mitään erityistä lempinukkea lapsuudessaan. Että nukkeja oli, siitä kertoo jo sekin, että ne saivat oman sängyn.

-Isäni teki sen minulle, ja se oli hieno. Taustaltaan ja mielenlaadultaan karjalaisena isä noudatti vanhakantaista elämänasennetta: jos jotakin tarvittiin, se tehtiin itse. Isä osasikin vaikka mitä, rakensi talot ja tokeet. Ammatiltaan hän oli urakoitsija. Isoisälläni oli Hiekan saha Viipurissa. Se siirrettiin sitten Lahteen työväkineen ja toimi nimellä Hiekan Rakennus ja Puu.

Käden taitoja oli Pipsallakin ja opiskeluhaluja aina kotitalous- ja käsityönopettajaksi asti. Nuket tulivat hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin hänen jäätyään vuorotteluvapaalle. Petäjävedellä Keski-Suomen Käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli kouluttajana Piitu Nykopp, arvostettu nukkealan ammattilainen.

-Tehtiin posliininukkeja ja nallekarhuja. Tekeminen oli hauskaa, mutta posliini ei ollut oikein minun juttuni, ja nallenikin joutui heti korvaleikkaukseen, koska korvista tuli liian isot, nauraa Mannoja. Säärihaavat – hurjat saumat – hän sai piiloon villahousuilla.

Paperisavi, paper clay, tuntui sen sijaan kiinnostavammalta materiaalilta. Sitä on miellyttävä käsitellä, se kovettuu itsestään ja viimeistellään esim. mehiläisvahalla. Nukeista tulee ihmisen näköisiä erilaisine ilmevariaatioineen. Tekniikka houkuttelee myös liioitteluun ja huumoriin. Neulahuovutus on niin ikään ”pehmeä” ja taipuisa tekniikka. Kangasnuket saavat kovetukseksi ja suojaksi laminoinnin.

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. - Tekijä Pipsa Mannoja

Sotalapsi-teema nousee silloin tällöin kiinnostuksen kohteeksi, kirjoissa, elokuvissa, keskusteluissa. Miksei siis myös nukketaiteessa. – Tekijä Pipsa Mannoja

Kiva nimi se Möhkö

Noihin vuosien takaisiin Petäjäveden kursseihin pohjaa myös Suomen Nukketaiteilijat ry:n perustaminen vuonna 2000. Se on järjestänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja esittäytynyt myös

Ruotsissa ja Norjassa. Yhdistyksen sadannes näyttely on pystytetty Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin, joka on Suomen ja Euroopan unionin manneralueen itäisin kunta. Lähempi osoite on Möhkön kylä, joka muodostui aikanaan maamme suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, ja näyttelypaikkana on Möhkön ruukki.

Jo nimensä perusteella Möhkö pytinkeineen tuntuu sopivan hyvin nukkien kesälomakodiksi. Siellä heräävät nyt (31.8. asti) henkiin 1950-luvun lavatanssit, ennenvanhainen maatalon elämä ja kirjojen maailmasta tutut fiktiiviset henkilöt. Tilateoksissa yhdistyvät perinteen kunnioittaminen ja oman taiteenalueen arvostuksen nostaminen. Yhdistyksen kotipaikka on Jyväskylä, mutta jäseniä on eri puolilta maata; niin Hämeestä kuin Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Ruukilla voi tutustua tämän kesän aikana myös karjalaisen kulttuurin pitkään traditioon Möhkönvirta-näyttelyssä, jossa on esillä maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja ympäristötaidetta. Monet taiteilijoista asuvat Pohjois-Karjalassa tai heidän juurensa ovat siellä.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. - Kuva Jussi Jäppinen.

Maria Morkon (kotipaikka Ruukki) rokkarit tulevat suoraan viisikymmenluvulta. Tanssipari tilateoksesta Lavatanssit. – Kuva Jussi Jäppinen.

Kaikilta yhdistyksen jäseniltä, joita on parisenkymmentä, vaaditaan koulutuksen kautta saatua ammatillista osaamista, ja monet ovat päätoimisia taiteilijoita, joukossa myös mm. kuvanveistäjiä.

Prosessiin kautta linjan kuuluu tietysti roolinmyötäinen vaatetus nukeille. Nukketaiteilijan onkin oltava monena, mm. muotoilijana, taidemaalarina, ompelijana, kampaajana/peruukintekijänä ja suutarina.

-Samanhenkisten ihmisten yhteydenpito virkistää, kannustaa ja asettaa haasteita, toteaa Pipsa Mannoja. Jokaisella tekijällä on oma kädenjälki. Ns. koeponnistus on merkittävä vaihe valmistauduttaessa ison koosteen esillepanoon.Yhdessä teoksessa voi samalta tekijältä olla joko yksi tai useampi nukke. Kuljetuksista näyttelypaikakunnille on huolehdittava itse. Eivätkä näyttelytilatkaan järjesty aina helposti, kyseessä kun on voittoa tuottamaton yhdistys.

Mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kun aihepiiri muuttuu. Rekvisiitan hankkiminen tai sen valmistaminen on aikaa vievää mutta palkitsevaa. Rautalangastakin joskus väännetään, sananmukaisesti. Ennenkuin Sirkus -teoksen klovnit Gustaf ja Erik saivat symbaalinsa soimaan, oli niille haettava vimmatusti minikokoa olevia ”lautasia”. Ja ennenkuin Jorma Uotinen puki

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan, kuva Jussi Jäppinen.

Kun on osaava tiimi, lopputuloksesta muodostuu jännittävä kokemus taiteilijoille itselleenkin. Nuket puhuttelevat toisiaan ja nostavat teoksen elämänsykettä. Tiivistunnelmainen tilateos Ennen vanhaan nähdään tänä kesänä Ilomantsissa –  kuva Jussi Jäppinen.

yllensä nahkafrakin Linnanjuhliin, olivat räätälintaidot kovilla.

Kaarina Naski

 

kesäkuu 9, 2016

Kadonneen otsatukan ja isojen hauisten mysteeri

Filed under: Lapset — kulttuuriusasuomeksi @ 10:47 am

Pikku tuutista

"Näin kun yhdes ollaan, niin tullaan tuttaviks. Sinun kaverit on minun kaverii ja minun kaverit on sinun kaverii..."

”Näin kun yhdes ollaan, niin tullaan tuttaviks. Sinun kaverit on minun kaverii ja minun kaverit on sinun kaverii…”

Seela-lapsukainen oli saunassa isänäitinsä kanssa ja tuumasi pukuhuoneessa: ”Kuule mummi, sulla on kauhean isot pikkarit!” Jälkikasvua askarruttaa myös vaarin kadonneeen otsatukan mysteeri. Oikein valokuvista piti näyttää, että on sellainen joskus ollut.

xxx

Koko perhe sairasti vatsaflunssan. Oli äidin vuoro. Kun oli kurjin hetki ja vessasta kuului mahtavaa yökkimistä, riensi pikku Loviisa paikalle, taputti äitiä selkään ja sanoi kannustavasti: ”Oikein hyvä sylki!”

xxx

Reipas urheilijanainen haki tyttöään tarhasta. Lapsi oli tovin vaiti, mutta sai sitten sanotuksi itseään vaivaavan asian. -Eetu ihmetteli, miks mun äiti on ihan miehen näköinen.

-Kerro Eetulle, että tällaisia kasvaa salilla, vastasi äiti huvittuneena mutta tyytyväisenä. Illalla äippä vielä tarkasteli itseään isosta peilistä. -Miehen näköinen, höpöhöpö. Isot habat, juu. Mutta kun hartioista levenee, niin vyötäröstä vastaavasti kapenee ja peppu napakoituu…

Siinä sitä oli tarhassa pohtimista seuraavana päivänä.

xxx

Helsinkiläisten koululaisten (ala-aste) Kevätpörriäinen-lehdessä julkaistiin Iiriksen kysymys: ”Mitä eroa on tietokoneella ja opettajalla? ”

Ja vastaus; ”Jos tietokone kaatuu, ei naurata.”

Joni puolestaan tiesi, miten 12-vuotias yltää Guinnesin ennätysten kirjaan.

”Olemalla 45 minuuttia ilman puhelinta.”

xxx

Tuoreimmassa ”pörriäisessä” haki Aljona harmoniaa, kun kouluruokalassa oli tarjottu pitsan sijasta makaronilaatikkoa.

”Olin todella pettynyt. Mutta kyllä se laatikkokin oli ihan hyvää. Yhdessä tästä selvitään kyllä.”

Mitä Korkeasaaren eläintenhoitaja sanoi, kun karhu karkasi? -Nyt mua kohtasi otsonikato. Eläinvitsit ovat lasten mieleen. Kuvan otso ei vaikuta kovin karkaavaiselta, mutta se osaa kyllä laulun "Retket pienten karhujen, niin pörröturkkien, on hauskoja kerrassaan."

Mitä Korkeasaaren eläintenhoitaja sanoi, kun karhu karkasi?
-Nyt mua kohtasi otsonikato.
Eläinvitsit ovat lasten mieleen. Kuvan otso ei vaikuta kovin karkaavaiselta, mutta se osaa kyllä laulun ”Retket pienten karhujen, niin pörröturkkien, on hauskoja kerrassaan.”

xxx

Pikku-Kallelta kysyttiin pyhäkoulussa, luettiinko heidän perheessä ruokarukous ennen jokaista ateriaa. Kalle vastasi: ”Ei meidän tartte, äiti on nimittäin aika hyvä kokki!”

xxx

-Mikä iso eläin asuu Afrikassa, Kaisa?

-Efelantti.

-Sinne päin, sinne päin. Kalle tuolla jo viittaakin. Sanohan nyt…

-Ronsu.

xxx

Viisivuotias Tomi otti uuden näkökulman kansanviisauteen:”Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista.”  Tomi jatkoi: ”Välillä pitää tanssia päivänkakkaroilla.”

Ei mutta oikeasti. Niinhän se onkin. Pikku filosofeja kannattaa kuunnella.

(kn)

toukokuu 21, 2016

Vankina kotisaaressa

Filed under: Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 11:42 pm
Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. - Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. – Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Ei ollut kokonaan tyhjänä enempää Seiskari kuin Lavansaari 30.11.1939, kun aamulla herättiin siihen tosiasiaan, että sota oli alkanut. Rantavedet olivat jäässä, mutta taivas tulessa. Oli jouduttu äkkihyökkäyksen kohteeksi.

Seiskarin merivartijat, joiden oli määräys poistua saaresta viimeisinä ja ottaa mukaansa majakkamiehet, lähtivät yllätyksellisessä tilanteessa merivartioaseman veneellä ensimmäisinä heti jätettyään poistumisilmoituksen ja tuhottuaan radiolähettimen. Ajoivat kiireessä kiville. Majakkamestari ja majakanvartija vangittiin, ja he tulivat näkemään, miten omaan majakkatorniin ”sattui” kranaatin osuessa siihen ja mikä vieläkin katkerampaa, miten venäläiset nostivat punaisen lippunsa majakan huipulle Seiskarin valtaamisen merkiksi.

Mannosen talon aitan alla ja perunakellarissa Lavansaaressa elettiin samaan aikaan kauhun hetkiä. Yksi joukosta oli saanut pommin sirpaleen rintaansa ja menehtynyt.Venäläinen vartiolaiva upotti merivartioaseman veneen, jossa oli neljä merivartijaa ja yksi siviili. Kellarissa piileskelleet

ajettiin näkysälle, kaikki pelästyksissään, muutama verissään. Aitan alla olleita neljää miestä ei huomattu, ja tilaisuuden tullen – kun vangittuja lähdettiin kuljettamaan – he hakeutuivat veneelle. Kokeneet merenkävijät, joilla oli paikallistuntemus apunaan, lähtivät viivyttelemättä ja mahdollisimman ”näkymättöminä” soutamaan. Kuudenkymmenen kilometrin pituisen vaarallisen pakomatkan lopputaival taittui rannikkotykistön moottoriveneen hinauksessa. Kotkan satamassa odotti välttämätön poliisikuulustelu ja tarpeellinen voileipätarjoilu.

Autenttista aineistoa

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita - niistähän ei tiedetty - ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita – niistähän ei tiedetty – ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Sotakirjailija Risto Anttila (s. 1941) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät monipuolisesti valotetulla tavalla luovutettujen alueiden paikallishistoriaa. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet Suomenlahden ulkosaarten vaiheet. Hiljattain Anttilalta on ilmestynyt kirja Seiskarin sotavangit 1939-1940 (Oy Nantucket Ab /KR-Kirjat), joka tuo esiin vähemmän tunnettua sotatietoutta. Syksyllä 1939 sodan uhatessa Suomea valtiovalta pyrki siirtämään siviiliväestön ajoissa turvaan itärajan tuntumasta. Sodan syttyessä joutui kuitenkin eri puolilla rajaseutuja paikallista väestöä – isossa mitassa Hyrsylästä ja Petsamosta – vihollisen vangiksi. Se että Suomenlahden ulkosaarilla tapahtui vastaavaa, on monelle uutta. Seiskarissa ja Lavansaaressa otettiin vangiksi paitsi virkatehtävissään olleita merivartijoita myös kalastajia, jotka olivat noutamassa saarista valtion, kuntien ja yksityistä omaisuutta. Osin noutotoimet tapahtuvat viranomaisten määräyksestä.

Merivartijoita, toista vartioaseman emäntää ja siviilinaista käsiteltiin sotavankeina, kun taas – jollakin logiikalla – siviilisotavankeja olivat majakanvartijat, toisen merivartioaseman emäntä ja 24 siviilimiestä. Yhteensä vangiksi jäi 31 henkilöä, joista osa haavoittui pidätystilanteessa ja joutui sotavankisairaalaan. Ulkosaarelaisia siviilisotavankejaan venäläiset säilyttivät ensin Seiskarissa, josta heidät siirrettiin helmikuussa 1940 Terijoelle. Merivartijat puolestaan kuljetettiin Grjazovetsin vankileirille.

Anttilalla on ollut lähteenään harvinaista autenttista aineistoa. Haastateltavana oli yksi vangeista, nyt 93-vuotias Yrjö Rytkölä, joka hyvämuistisena ja poikansa Pekan myötävaikutuksella auttoi tarinan kokoamisessa. Anton Rytkölän päiväkirjat olivat niin ikään arvokasta materiaalia. Ne luovutti kirjoittajan käyttöön Antonin pojanpoika Tuomo Rytkölä, innokas kotisaarensa historian tuntija ja tallentaja. Kirjan kerronta onkin aidon vetävää, lukijan on helppo samaistua ihmisten tuntoihin.

Aaroko desantti!

Anton Rytkölän taloon Seiskarissa majoitetuilla vangeilla oli lupa liikkua saaressa vapaasti, ei kuitenkaan iltaisin ja öisin. Ruoka valmistettiin itse venäläisten toimittamista raaka-aineista. Talven edetessä muona heikkeni, mutta saaren talojen kellareista haetut perunat kelpasivat jäätyneinäkin, ja talvikalastus paransi tilannetta. Joulu oli Anton Rytkölän päiväkirjamerkintöjen mukaan ”mitä suruisampi”, vaikka oli sentään saatu laittaa joulupuu ja lämmittää sauna. Vuoden viimeisenä päivänä sotasairaalasta parantuneina tulleet lavansaarelaiset toivotettiin tervetulleiksi. Uusia juttukavereita jo kaivattiinkin.

Erilaisia töitä riitti, urakoista merkittävimpänä oli venäläisten ruokalan keittiön muuraus. Vaikka siviilisotavankeja kohdeltiin asiallisesti – ei ollut piikkilanka-aitoja ja vartiokoiria – suomalaiset kalastajat tunsivat olevansa vankeudessa.Yrjö Rytkölän mukaan moni joukosta miettikin pakoa, ja yksi teki aikeesta totta. Hän oli kolmikymppinen Aaro Suomalainen. Matkaa Koivistolle – tuolloin jääkenttää edeten – oli neljäkymmentä kilometriä. Karkulainen päätyi Anton Rytkölän antamaan kompassiin turvautuen Saarenpään linnakkeen rantaan ja hyväksi onneksi suomalaisten huomaan. Pahaksi onneksi taas Viipurin poliisi arveli miestä desantiksi. Kuukausi putkassa, ennen kuin Lavansaaren entinen nimismies Märsky kävi sanomassa, että eihän tämä Aaro mikään pahalaisen desantti ole! Ja Seiskarissa muut vangit juijasivat vartijoita ja keksivät sanoa, että kadonnut Suomalainen oli lähtenyt sekavassa mielentilassa puolipukeissaan jäälle ja varmaan sinne paleltunut.

Ryyppy ja vaihtoehto

Sairaalaan joutuneet, mm. kaksi naista, kertoivat saaneensa hyvää hoitoa. Enempää Siestarjoen vankien vastaanottopisteessä kuin Grjazovetsin vankileirillä, joissa olot olivat huonommat kuin kotisaareen jääneillä, ei vankeja määrätty pakkotyöhön – leirin huoltoon ja siivoukseen kylläkin. Ohjeiden mukaan sotavankeja ei saanut käyttää missään tehtävissä vankileirin ulkopuolella. Mutta neuvostopropagandamielessä heistä kyllä pyrittiin hyötymään vähemmän pidätellysti. Näkemänsä poliittisen valistuselokuvan Anton Rytkölä ”suomensikin” seuraavasti: ”Pirtis käytii elävissä. Leenin ja Stalin söivät perunoita”.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Helmikuussa 1940 vangit siirrettiin Seiskarista Terijoelle, jota kaavailttiin jonkinlaiseksi avovankilaksi. Ulkosaarelaisten lisäksi väkeä oli mm. Raudusta, Kanneljärveltä, Kivennavalta, Terijoelta ja Uudeltakirkolta. Töitä järjestyi neuvostokaupasta ja leipomotyömaalta, ja palkkaakin luvattiin 21 ruplaa päivässä. Kukaan ei kuitenkaan sitä määrää saanut, ja tilit olivat erisuuruiset.

Propagandakoneisto toimi koko talvisodan ajan täydellä höyryllä. Neuvostoliittoa ja Terijoen hallitusta ihannoivia lausuntoja sekä ”veljeilykuvia”metsästettiin.Vaikka kaikki Suomenlahden ulkosaaret, niin Seiskari ja Lavansaari kuin Suursaari ja Tytärsaari oli evakuoitu jo lokakuussa 1939, kertoi Moskovan radio marraskuun lopulla, että ”Urhoollinen Itämeren punalaivaston merijalkaväki voitti kaikki vaikeudet Suursaarta vallatessaan kärsien vain vähäisiä tappioita”. Kuitenkaan saaressa ei ollut enempää puolustajia kuin asukkaitakaan. Sotilaallisesti tyhjien saarten ankaraa pommittamista ja kylien tuhoa oli ja on edelleen vaikea ymmärtää. Ehkä sitä pitääkin katsella venäläisten suomalaisjoukoille laatiman antautumiskehotuksen pohjalta: ”Sotaa te ette käy Suomen puolesta vaan sitä vastaan. Englantilaisten ja ruotsalaisten teollisuusmiesten agentit erkot ja tannerit on karkotettava omiensa luokse Suomen kansan verta imemästä.” Kun rauha sitten tuli ja vankien paluu sovittiin tapahtuvaksi 25.5. -3.6.1940, tarjottiin vapautuville komendantin viraston pihalla vodkaryyppy sekä parempi vaihtoehto, jääminen Neuvostoliittoon. Yrjö Rytkölä kuittasi koko paketin sanomalla, ettei eläissään ollut viinaa juonut eikä joisi nytkään.

Kaarina Naski

(kuvat po. kirjasta)

huhtikuu 22, 2016

Korppikalliolla kaikki hyvin

Filed under: Kirjallisuus,Luonto — kulttuuriusasuomeksi @ 4:13 pm

 

Kun pikkupoika odottaa kiihkeästi joulupukilta lelunosturia ja paketista pullahtaakin täytetty närhi, voi hyvin kuvitella, millainen pettymyksen tunne paistaa lapsen kasvoilta. Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ei tullut pojasta koskaan tekniikan miestä, tuli metsien mies mottonaan ”siivet auki ja nokka tuuleen!”

 

Mika Honkalinna (s. 1964) on kymenlaaksolaislähtöinen luonnonkuvaaja ja ammattikirjoittaja, jonka tuorein tietoteos/taidekirja Korppiretki (Maahenki) valittiin vuoden 2015 luontokirjaksi. Kun Honkalinna sanoo, että ”korppikalliolla kaikki hyvin”, ei asiantuntijuutta sovi epäillä. Hänellä on nimittäin kokemusta ja vertailupohjaa jo vuosikymmenten ajalta lapsuuden laavuretkiltä jokavuotisiin korppiretkiin, joita tehdään nyt jo – osana kirjan tarinaa – ”äijäporukalla”.

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. "Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta..."

Mika Honkalinna, Korppiretki. 188 s. Maahenki
Korppi on kirjan nimikkolintu. Se on myyttinen ja kaukaa tuttu. Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa Nooa lähetti korpin tiedustelemaan, löytyykö jo maata. Joku voi muistaa myös Suomen kansan vanhoista runoista Korpin synnyn. ”Siivet hiien viuhkanoista, pursto lemmon purjehesta…”

Korppiretki on viisas kirja monessakin mielessä, mutta eritoten siksi, että sitä leimaa oma filosofiansa. Anjalassa syntynyt, nykyisin liminkalainen kuvaaja on vuosien mittaan suunnannut ”tutkimusmatkoja” eri puolille Suomea, etelän erämailta ja urbaanista ympäristöstä Karjalan laulumaille Pohjois-Karjalan karhukojuihin tai Lappiin pohjoiselle metsävyöhykkeelle, taigalle. Ja erittäin paljon hän on saanut ”korppihoitoa”.

Kuvaaja on omiin havaintoihinsa pohjautuen tullut vakuuttuneeksi siitä, että todellisuus on täynnä erilaisia olemisen tasoja. Kun hän toteaa vilpittömästi olevansa hyvillään siitä, että hänellä on kotikorpit naapurina, lukijan uteliaisuus herää. Voiko todella tuntea samuutta ja kumppanuutta korppien kanssa? Eikö kyseessä ole vain huonoa onnea viestivä, mytologiaan liittyvä lintu?

Korppien sosiaalinen elo muistuttaa havainnoijan mukaan joskus ihmisen käyttäytymistä. Kun mustatakit kiistelevät parhaista suupaloista talvisella haaskapaikalla tönien, nokkien ja kiljahdellen, vertautuu tämä kauppojen suurten alennuspäivien väentungokseen, tuuppimiseen ja ”kaikki mulle” -tyyliin. Korpit ovat fiksuja, ja ne matkivat toisia lintuja, koneita ja jopa ihmiskielen sanoja. Heinolan lintutarhojen Julli kuuluu olevan tämän hetken tunnetuimpia puhuvia korppeja, kun taas eräs saman lajin edustaja 70-luvun Korkeasaaressa osasi kukkua kuin käki.

 

Korppi

Teoksen valokuvataiteelliset ansiot ovat kiistämättömät. Tässä käyvät käsi kädessä estetiikka ja symboliikka.

Suru ja muut tunteet eivät ole pelkästään meille ihmisille ominaisia. Kirjoittaja on seurannut puolisoaan surevan korpin hätääntynyttä käytöstä. -Eläimet tuovat tunteensa julki välittömämmin. Korpit jopa lohduttavat kavereitaan tappeluiden jälkeen, hän sanoo ja painottaa – silmittömään susivihaan viitaten – että ihmisillä on monien avujensa ja eettisen ylemmyytensä vuoksi velvotteita muuta elollista kohtaan.

Honkalinna pitää maanisena aikalaistensa halua nähdä ja kokea mahdollisimman monta maailman kolkkaa ja nähtävyyttä nopeasti. -Ja kuitenkin pirtin ja riihen välillä on syntynyt ajattomia klassikoita.

Kirjailija/kuvaaja kokee oman ja muittenkin luonnonkuvaajien tehtävän tärkeäksi. Hän näkee roolinsa välittäjänä kahden maailman välillä. Luontosuhde on tarpeen, jotta voitaisiin jäsentää ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. Upeiden kuvien ja tekstin sopusointuisen liiton kautta lukija rupeaa pikkuhiljaa ymmärtämään rengastajia ja retkeläisiä, heidän intoaan. Itseään he taitavat samalla etsiä, isot pikkupojat.

Ja kukaties oikein opastettuina saadaan vastaus siihenkin, kuinka paljon omasta kaupungista vielä voi löytää erämaata ja miten paljon erämaa sietää kaupunkia nimensä merkityksen pitääkseen.

Kaarina Naski

maaliskuu 18, 2016

Räjähdysherkkää lastia Saigoniin ja Armi valokuvauksellisena Filippiineillä

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 12:02 am

 

 

Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen "aitiossaan".

Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen ”aitiossaan”.

Jos joku luuli, että meripoikia kasvaa vain satamakaupungeissa, niin väärin meni. Raimo Karjalainen esimerkiksi syntyi ja varttui Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa. Maantieteellisesti merelle oli matkaa, mutta mielikuvituksessa vain yksi hujaus.

   Kun 2000-luvun viikarit sukeltavat suorin vartaloin tietotekniikan uumeniin, monia 1930- ja 1940-luvun  tulevaisuuden toivoja kiinnosti lyhytaaltoradio.  Niin Raimoakin, joka 14-vuotiaana alkoi rakentaa itselleen amatööriaaltopituuksilla toimivaa vastaanotinta. Muuhun maailmaan saatu yhteys merkitsi elämänikäisen seikkailun alkua.  Siihen kuuluivat tärkeältä osin myös vuodet merillä.

  Ja nyt, kun 80 ikävuoden rajapyykki on sivuutettu, on tavallaan palattu lähtöpisteeseen, ei sentään Kiihtelysvaaraan mutta aktiiviseen radioamatööritoimintaan. Mukavahan se on sanoa  hyvät huomenet muillekin kuin naapureille. Vaikka Australiaan asti.

 

 

Raimo Karjalainen (s. 1933) on amerikansuomalaisia, asunut nyt jo pitkään Floridan suomalaisalueella ja tunnetaan ”mukavana miehenä” , karjalaisyhteisöön kuuluvana sekä mm. valmiudestaan vapaaehtoistyöhön Suomi-talon jäsenistössä.

Karjalaisen lapsuuskoti oli siis Kiihtelysvaarassa. Hänen isänsä kuului Joensuun suojeluskuntaan. Toisen maaimansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia, ja armeijan leivissä isä toimi myöhemminkin, ylikersanttina. Raimo tarvitsi vilkkaana poikana virikkeitä ja liittyi kymmenvuotiaana partiopoikiin. Yleisurheilu ja hiihto kuuluivat harrastuksiin, marjanpoiminta oli kuin tervanjuontia, eikä saanut kiitosta äidiltä, mutta ongella hän olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.

1949 perhe muutti Kivijärvelle eteläkarjalaiseen elämänpiiriin. Raimo suuntasi ensin merille 1956  ja muutama vuosi myöhemmin pikkuveli Olavi, joka toimi sähköttäjänä, kävi sittemmin Ahton Kotkassa ja oli satamapomona pitkälti neljättäkymmentä vuotta. Raimon ensimmäinen työpaikka oli Merenkulkuhallituksen tutkimusalus Nautiluksella. Sittemmin hän aloitti Kotkassa merikoulun, joka jäi kuitenkin kesken, sillä varhainen avioituminen 1956 kotkalaistytön kanssa sekoitti tulevaisuudensuunnitelmat. Finnlinesille oli helppo palata.

Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.

Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.

Finnkraft, Finnboard, Finnmerchant, Orion, laivojen nimet suihkivat Karjalaisen kertoessa; milloin mentiin Kotkasta Rioon, Buenos Airesiin tai pieneen suomalaiseen kylään Paraná-joen varrella,  siirtokuntaan joka oli suomalaisten kommunistien aikanaan Etelä-Amerikkaan perustama.   -Kivahan siellä oli katsella auringonlaskua, myhäilee merikarhu ja jatkaa, että Rosariossa sen sijaan venyivät maisemankatselut liiankin pitkään, satamalakon takia siellä jouduttiin olemaan kolme kuukautta. Rosario on kaupunki Argentiinassa Santa Fen maakunnassa.

Bisnestä ja tulevaisuutta

 

Nuorilla sailoreilla on kiusaus  tehdä bisnestä, ja kerran heitä oli neljä kappaletta – Karjalainen mukaan luettuna –  liikkeellä pienveneellä Haminassa.  Jostain se putkahti, hinaaja joka joutui väistämään nopealla käännöksellä jäälauttoja ja osui samalla poikien veneeseen. -Onneksi hinaajan konemestari oli juuri noussut kannelle ja kuullut pimeästä huutomme. Kipparille kiireesti tieto ja saman tien apuun.

Pojat pelastettin jääkylmästä vedestä viipymättä ja vietiin saman tien takaisin laivaan ja kuumaan höyrysaunaan.

-Kallis lasku tuli, lastausyhtiön vene upposi tupakkakeisseineen. 6000 vanhaa markkaa oli maksettava oppirahoina.

Nuori vaimo, joka oli patistanut miestään lopettamaan merikoulun, ei kuitenkaan kestänyt ainaista odottelua, ihastui toiseen ja otti eron. Karjalainen ei käynyt suremaan vaan rupesi Taavetista kotoisin olevan kaverinsa Raimo Rusasen kanssa puuhaamaan Amerikkaan muuttamista. Molempien takaajaksi lupautui New Yorkissa asuva Olavi Kortelainen.

-Ei Kortelainen nyt sentään ihan ilman palkkiota – sovittiin että aina kulloisenkin reissumme ulottuessa New Yorkiin, kävisimme tervehtimässä häntä troikkavodkapullon kera. Ja niin tehtiin.

Raimo mallia 1951.

Raimo mallia 1951.

Mutta siirtolaisprosessi vaati paljon muutakin, paperisotaa oli  käytävä ja lähetystöön oli toimitettava kaikki vaadittava röntgenkuvia myöten. Tiedossa oli, että siirtolaispapereita joutui odottamaan 3-4 vuotta, jonossa oli 350 henkilöä per vuosi. Joka tapauksessa, kun Finnboard kiinnittyi laituriin Yhdysvaltain kansallispäivänä heinäkuun neljäntenä 1959, oltiin jo lähempänä tavoitetta. Vastassa olivat suomalaiset Unto Aro ja Pentti Sirén, jotka ystävällisesti neuvoivat tulokkaita. Alkuun leipä oli tienattava kirvesmiehen hommissa ja maalarina.

-Olin silloinkin Sirénin kanssa maalaamassa, kun virolaiset veljekset putosivat Rockefeller Centerissä 55. kerroksen kohdilta ja saivat surmansa.  Verinen lakana peittona kadulla kertoi mitä oli tapahtunut. Olivat pojat haaveilleet pääsevänsä kalastajiksi Itämerelle…

Sitten baarimikoksi ja laivanmuonittajaksi. Näiltä ajoilta on Karjalaisen muistissa sellaiset amerikansuomalaiset voimahahmot kuin ravintolanpitäjä Tyyne Kalervo ja  George Mäki, joka omisti tosi hyvän saunan Harlemissa.  ”Junion” asioissa toimi neuvonantajana vanhempi ja arvostettu suomalainen merikarhu Reino Naski, Suursaaren puosun lempinimellä kulkeva iloinen veikko.

-Hänen kanssaan kävimme Union Hallissa, hienossa talossa Manhattanilla. Naski painotti, että Merchant Unioniin oli syytä liittyä hetimmiten ja piti myös hankkia kuvallinen rannikkovartioston, Coast Guardin kortti. Kun viisi vuotta tuli täyteen, sain kansalaisuuden. Ensimmäinen laivani oli US Victory vuonna 1964.

Välillä piti ”helluttaa” tyttöjäkin sillä seurauksella, että taas tuli mennyksi naimisiin. Nuorikko oli nytkin suomalainen.

Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.

Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.

Ja sitten saunaan!

 

Amerikkalaisista laivoista hohdokkain oli Raimon sailorivuosina United States. Se oli aikanaan maailman nopein matkustaja-alus, johon mahtui runsaat tuhannen matkustajaa ja peräti 700 hengen miehistö. United States kulki Yhdysvaltain itärannikon ja Euroopan väliä. Sillä matkusti mm. Mrs Wallis Simpson, sittemmin Windsorin herttuatar, Yhdistyneen kuningaskunnan kruunusta luopuneen Edvard VIII:n puoliso. SS United States on viimeisten tietojen mukaan laiturissa lähellä Newport News -kaupunkia Virginiassa ja sitä ollaan säätiöittämässä turistinähtävyydeksi. US Lines poisti ”komeuden” liikenteestä syystä, että laivalla operoiminen tuli liian kalliiksi.

Karjalaisen unohtumattomiin reissukohteisiin kuului Saigon, jonne vietiin Vietnamin sodan aikana räjähdysainelasteja. Kun amerikkalaiset alukset saapuivat satamaan, oli suuri vaara joutua onnettomuuteen, sillä militääripoliisin ahkerasta partioinnista huolimatta sissisukeltajat onnistuivat joskus asentamaan räjähdyspanoksia alusten kylkeen ja laukaisemaan ne. Mitä lähemmäksi määränpäätä tultiin, sitä enemmän miehistölle maksettiin. Ensin palkka nousi kaksin- sitten kolminkertaiseksi.

Saigonissa pojat törmäsivät myös kylttiin ”Sauna”. Voi, mikä riemu! Mutta saunan merkitys oli  Vietnamiin päätyessään ehtinyt muuttua. Merimiehillä oli sille finglishin kielellä aika ruma nimi – painokelpoisempi on ilotalo.

Filippiineillä puolestaan oltiin 1956, kun Armi Kuusela-Hilario tuli  vierailulle. Miehet olivat siivonneet laivan viimeisen päälle, mutta näkivät kaikkien aikojen kaunottaren vain kävelevän ohi. Kapteeni ja ensimmäinen perämies veivät hänet suoraan vip-tiloihin.

Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.

Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.

 

”Koit nuorena sen kaiken”

 

Oikeaoppiseen merenkävijän kertojatyyliin Karjalaisen puheessa vilisevät vieraat maat, laivat ja lastit. Propsilasti Loviisasta, sanomalehtipaperia Kotkasta, ratakiskoja Gdyniasta Kantoniin, sulaa rikkiä… Merimiesvuosien tuomisiin kuuluu myös yhä muistuttava selkävaiva. Mies kannatteli New Yorkin satamassa 300 paunaa painavaa vaijerirullaa toisesta päästä kun vastapäässä ote lipsahti kavereilta ja paino jäi kokonaan Karjalaisen käsiin.

Toinenkin avioliitto päätyi eroon, ja kolmannen ehtona oli  ”joko vaimo tai seilaaminen”. Yhdessä lähdettiin Anjan kanssa 1979 Floridaan. Anja oli alun alkaen Säkkijärveltä ja sitten ”ruukin tyttöjä” Ruotsinpyhtäältä. Jo New Yorkin ajoilta tutuksi tullut yhteydenpito amerikansuomalaisten kesken oli myös kesämaassa itsestäänselvyys. Vakituinen työpaikka Karjalaiselle löytyi Palm Beachin kunnallisesta liikennelaitoksesta, jossa hän toimi bussikuskina lähes parikymmentä vuotta.  Hankki talot ja tokeet ja katselee nyt tyynesti elämäänsä. Kuten Juha Vainion laulussa Albtrossi sanotaan:

”sinä pidit oman pääsi

säädit itse elämääsi

koit nuorena sen kaiken

mistä turhaan uneksin”

Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. - On sitä huonompiakin tauluja nähty!

Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. – On sitä huonompiakin tauluja nähty!

Kaarina Naski   (teksti ja kuvat)

(vanhat kuvat Karjalaisen arkistosta)

 

 

 

 

 

 

 

maaliskuu 2, 2016

Juhlavuoden saldo: Tähdet eivät himmene

Filed under: Musiikki — kulttuuriusasuomeksi @ 10:41 am
Eino Grön nauraa, että jos jokin on hänen työssään vime aikoina muuttunut, niin se on se, että hän ei tee enää keikkoja omalla autolla, van kuten aikansa tenoreiden ykkönen ruotsalainen Jussi Björling, junalla. Hän ei kuitenkaan myöhästele niinkuin Björling. Kun muu seurue meni junaan ja huuteli, että "Jussi, Jussi, juna liikkuu jo", vastasi tämä elämäkerran mukaan vain, että "eihän liikkuvaan junaan saa nousta". Tähdellä oli yleensä aina seuraa ja joskus tapana kadota harmittavasti niille teilleen. - Kuva on otettu keskellä talvea kesämaassa Floridassa.

Eino Grön nauraa, että jos jokin on hänen työssään vime aikoina muuttunut, niin se on se, että hän ei tee enää keikkoja omalla autolla, van kuten aikansa tenoreiden ykkönen ruotsalainen Jussi Björling, junalla. Hän ei kuitenkaan myöhästele niinkuin Björling. Kun muu seurue meni junaan ja huuteli, että ”Jussi, Jussi, juna liikkuu jo”, vastasi tämä elämäkerran mukaan vain, että ”eihän liikkuvaan junaan saa nousta”. Tähdellä oli yleensä aina seuraa ja joskus tapana kadota harmittavasti niille teilleen. – Kuva on otettu keskellä talvea kesämaassa Floridassa.

 

Kukapa ei näkisi sielunsa silmillä Olavi Virtaa kiidättämässä lavayleisöä Yli aaltojen tai Tapio Rautavaaraa tunnelmoimassa Päivänsäteestä ja menninkäisestä. Samaan musiikintekijäin joukkoon lukeutuvat itseoikeutetusti myös Toivo Kärki ja Reino Helismaa, jotta pojilla olisi ollut mistä laulaa.

   Kaikkien mainittujen syntymästä on tullut kuluneeksi sata vuotta. Helismaata juhlittiin 2013, kollegoita viime vuonna. Laulaja Eino Grönillä yhtenä manttelinperijöistä on ollut ilo todeta, että tähdet eivät himmene. Päinvastoin. Grönillä on takanaan lukemattomia loppuunmyytyjä konsertteja em. merkeissä.

  -Suurille musiikkitapahtumille on usein vaikea löytää teemoja, mutta nyt sellainen ojennettiin ihan tarjottimella, Grön sanoo. -Yksi unohtumaton nimi kerrallaan tai yhdistelmänä. Melodinen musiikki on kansakunnan yhteistä muistia.

 

Grön  toteaa kuitenkin, että nuoren polven osuus näiden konserttien yleisöjen joukossa oli vaatimattomampaa. -Tyylillisesti nykysäveltäjien tuotanto on kovin erilaista ja muokkaa tulevaisuuden toivojen musiikkimakua. Se on ymmärrettävää ja nähtävä arvona sinänsä. Monille tämän päivän nuorille bändi on tärkein, kun aiemmin tultiin kuulemaan ennen muuta solistia.

Toisaalta monet nuorempienkin ikäluokkien aikuiset ovat kertoneet tulleensa juhlakonserttiin musiikin melodisuuden ja muistojen takia. Pitemmillä automatkoilla, esimerkiksi perheen reissatessa huvilalle,  oli laitettu kasetti ja virtaa – usein isolla kirjaimella – autoradioon. Saatettiinpa laulaa täysin rinnoin mukana.

Myös yhä aktiivisesti esiintyvä Grön (s. 1939) on tehnyt jo tähän mennessä pitkän uran laulajana ja palkittu elämäntyöstään Iskelmä-Finlandialla. Hän voi hyvällä syyllä sanoa kuten kuplettikuningas J. Alfred Tanner aikanaan: ”Laulu se on ollut päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.” Hänellä on henkilökohtaiset muistot jokaisesta edellämainitusta tähdestä, niin kuin työkavereista ainakin.  -Nämä artistit tosin kuolivat valitettavan varhain, Virtakin vain 57-vuotiaana.

Grön tuli huomaamaan, että muusikon ammatti vaikka onkin palkitsevaa, vie monen täydellisesti mukanaan – joskus tuhoon saakka.  Hänen omassa taiteilijanrepussaan on pysyvästi monia niistä lauluista joita kuultiin 100-vuotiskonserteissa. -Suhtautumiseni vanhoihin melodioihin on tosin siilaantunut. Laulan vain sellaista mistä itse pidän.

Kansainvälisestä musiikista hän oli kiinnostunut jo 1950-luvulla. Frank Sinatra oli  iso idoli, jonka live-esityksiä hän on käynyt katsomassa Yhdysvalloissa asti.- Sellaista fraseerausta ja artikulaatiota saakin hakea, Grön toteaa. My Way kuuluu Grönin omaan vakiohjelmistoon, ja sitä kuunnellaan tänä päivänäkin yhtä intensiivisesti kuin vaikkapa Poikaa varjoisalta kujalta tai hittibiisejä Seinillä on korvat ja Sä kuulut päivään jokaiseen.

Notta rupiaako

tangoa tulemahan

 

Yleisöt eri puolella Suomea eroavat laulajan mukaan toisistaan, länsisuomalaiset ovat hitaammin syttyviä, itäsuomalaiset rennompia. Erityisen vapautunutta on kuulijakunta Lappeenrannassa. Pohjalaiset tietävät mitä tahtovat ja menettävät helposti kärsivällisyytensä. Hesalaiset soittajat jammailevat aina jossain kohden iltaa, ja kerran ilmaantui orkesterin lähelle iso rinki topakoita painijan näköisiä poikia, jotka tiedustelivat uhmakkaalla ilmeellä: ”Moomma täs yhyres kysymäs, notta rupiaako pian tangoa tulemahan?”

Että Eino Grön tunnistaa painijan jo kaukaa johtuu tietysti siitä, että nuorukaisena hänkin harrasti painia menestyksekkäästi. -Äiti yllytti laulamaan, isä painimaan. Valitse siinä sitten! Mutta kyllä täytyy tunnustaa, että kivahan se oli lukea lehdestä, miten ”Grön seljätti”.

Oikeastaan ”Eikka” taitaa olla erinomainen esimerkki siitä, miten suuri merkitys ihmisen kasvussa ja valinnoissa on hänen taustallaan. Urheilu oli Reposaaren Gröneillä, kolmilapsisessa perheessä arvossaan.  Äiti oli piirinmestari rintauinnissa, mutta hän myös  lauloi Reposaaren kirkkokuorossa.

Eino viihtyi paitsi painimolskilla myös kotikirkon urkuparvella. -Minusta oli hienoa laulaa kirkossa ja on yhä, taiteilija sanoo.  ”Oi muistatko vielä sen virren”,  kuulosti niin kauniilta tuolloin vielä hennohkolla pojanäänellä, että monen silmä kostui ja esiintyjä sai vastaanottaa – hiukan nolona –  ”mummojen paijauksia”.  Eikä monikaan olisi osannut arvata, että sama naapurin poika olisi joskus pitävä kirkkokonsertteja suurille yleisöille ja tekevä hengellisiä levyjä (ensimmäisen Ilkka Kuusiston, toisen Jaakko Salon kanssa).

Myös mieltymys merellisiin lauluihin juontaa kotisaarelta ja vanhempien vaiheista. Lauri ja Sally Grön  tapasivat toisensa porilaisen Hacklinin Jussi H -nimisessä kauppalaivassa.

Laulan mitä olen

 

Lauri Grön sairastui merillä ollessaan malariaan. Hänet tuotiin Ranskan Quayanasta Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta New Orleansiin Louisianaan ja internoitiin, koska Suomen talvisota alkoi. Sitten Liinahamariin Petsamoon ja jatkosotaan ja nostoväkeen keräämään viljaa rintamalle. Sittemmin isän työpaikka oli Reposaaren konepaja, jossa tehtiin koneasennuksia sotakorvausaluksiin. Reposaaren konepajalla oli Einokin kesätöissä koulupoikana. Esiintymisiä oli jo, harjannostajaisia  ja mm.  yhden proomun vesillelasku. Lukkarinrakkaus merimieskirkkoihin on isän ammatin perua, samoin hienoinen levottomuus, lähtemisen hinku. Juuret sykkivät myös vieraiden maiden musiikille. Laulaja on kertonut sekä estradeilla että levyllä, miten ”Taas kohti kaukorantaa käy meripojan tie”.  Ja laulanut iltatähdestä ”taivahalla kun se kimmeltää”. Hän on levyttänyt Jaakko Salon kanssa ruotsalaisia merimiesvalsseja, tangoja argentiinalaisten muusikoiden kanssa ja pitänyt konsertin Buenos Airesin yliopistossa, jossa sai taustatukea audiotekniikassa suomensukuiselta  professorilta Gustavo Stadiukselta.

Tulevan kesän esiintymistilaisuuksien lukumäärästä päätellen eläkkeelle jäämisajatukset on siirretty syrjään, jos niitä koskaan on ollutkaan. On risteilyjä, on kesäkonsertteja, häitä ja ties mitä kaikkea. Suomi herää eloon kesällä. Taiteilijan uusista hankkeista mainittakoon mm., että Erik  Lindströmin Manhattan-tango on nousemassa levylle Saukin sanoin, Kari Tuomisaaren englanninnoksena  ja Mika Tarkkosen sovituksena ja soittamana.  Ja syksyllä on edessä uudet haasteet. Niihin kuuluu mm. tunnetun nuoremman polven pianistin ja säveltäjän, Yhdysvalloissa opiskelleen Iiro Rantalan sekä Ihmisäänet-kuoron kanssa tehtävä ohjelmailta Kotkan Kaupunginteatteriin.

Osan talvikautta Grön viettää kakkoskodissaan Floridassa, eikä silloinkaan lepää laakereillaan. Hän on valmis vastaamaan J.H. Erkon sanoin ja Oskar Merikannon sävelin kehotukseen: ”Laula mulle, laula muille, maailmalle laulele/ ettei ennen aikojansa sydämemme vanhene.”

 

Kaarina Naski

helmikuu 11, 2016

Onnellisuuden raamit

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 2:37 am

 

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen "virallisena filosofina", jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

Filosofi ja matemaatikko, professori Ilkka Niiniluoto (s.1946) tunnetaan kantaa ottavana, arvostettuna tiedemiehenä, Suomen ”virallisena filosofina”, jonka uusi teos peilaa alan historian suuriin nimiin ja tarjoaa läpileikkauksen tekijän omasta ajattelusta. Niiniluoto oli Helsingin yliopiston rehtori 2003-2008 ja kansleri 2008-2013. (kuva Nauska)

-Eihän elämän tarkoitus ole olla onnellinen, toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto. -Ihmisen ensisijainen tehtävä on omien kykyjensä kehittäminen ja käyttäminen, muiden hyväksi toimiminen.

Henkilökohtainen onni ei Niiniluodon mukaan ole päämäärä vaan tulos siitä, että on tehnyt työnsä ja elänyt vastuullisesti.

 

Niiniluoto kirjoittaa elävästi, pitää seinät leveällä ja ilmaisun tuoreena. Uusin teos Hyvän elämän filosofiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) evästää lukijoita paitsi elämän laadun myös sen entistä pidemmän keston varalle, sillä niin kuin tiedossa on, kansalaisten eliniän odote on noussut. ”Fiksuuden odotteesta” samassa suhteessa tutkija sanoo, ettei viisaus ole puhtaasti älyllinen hyve, vaan perinteessä yhdistettynä korkeaan ikään sillä viitataan laajenevaan elämänkokemukseen ja sitä kautta suvaitsevaisuuteen ja muihin luonteenhyveisiin. Edeltäjien ajattelun ja työn kunnioittaminen on paikallaan, mutta jokainen uusi sukupolvi joutuu kyseenalaistamaan ja hakemaan viisauden tukirakenteita itse.

Eritoten nyt 2000-luvulla, kun kehitys on nopeata ja elämä hektistä,  ihmiset joutuvat arjessa huomaamaan, miten asiantuntijasuositukset eri elämänalueilla poikkeavat usein toisistaan. Viisaskin saattaa mennä vipuun. Esimerkiksi liikunnasta on monenlaisia mielipiteitä. Teoksessa otetaan esille hyvään tilastolliseen näyttöön pitäytyen, että riittävä säännöllinen liikunta vähentää riskiä sairastua moniin vaikeisiin tauteihin ja että suomalaisten fyysisen kunnon huononnuttua tarvetta olisi jopa kansalliselle liikuntaohjelmalle eri ikäryhmät ja elämäntilanteet huomioiden. Mutta toisaalta terveysliikuntaan voi sisältyä holhoavaa ylilyöntiä. Olisiko ylipaino leimattava sairaudeksi ja pitäisikö rekrytoitavat työnhakijat panna Cooperin testiin?  Hakiessaan potkua lääketieteestä ja talousmarkkinoista liikunta on vaarassa medikalisoitua ja ekonomisoitua.

Tiede ja moraali

 

Lääketieteen uudet keinot saavat ammattiajattelijan miettimään myös niiden moraalista ulottuvuutta. Ihmisruumiin varaosista, kloonauksesta ja kuolemattomuustekniikoista puhuttaessa herää kysymys,  miten kauan – kukaties aivoja myöten –  varaositettu ihminen on edelleen sama yksilö, miten käy hänen koetun minuutensa ja muistinsa jatkuvuuden.

Lukijakin pohtii,  ketkä olisivat kuoleman, ketkä arveluttavilla ”huolloilla” pitkitetyn elämän valtuutettuja asiamiehiä. Ja miten toimisi priorisointi?

 

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Ilkka Niiniluoto, Hyvän elämän filosofiaa, 328 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.

Kirjassa käydään läpi myös sellaisia ikuisuuskysymyksiä, kuten rikkautta onnellisuuden tuojana sekä hyvän ja pahan ongelmaa. Tekijä ottaa esimerkiksi  hyvinvointivaltion pohjoismaisen mallin, jota on  kehitelty 1960-luvulta lähtien. Se on pyrkinyt yhdistämään markkinatalouden tehokkaaseen toimintaan yksilön vapautta kunnioittavan demokratian, poliittiset oikeudet, tasa-arvon, yhtenäisen sosiaaliturvan ja progressiivisen verotuksen. Ohittaen ”rikkauden” hän nostaa tilalle em. mallin hengessä hyvinvoinnin (welfare), johon sisältyvässä onnellisuudessa on (Erik Allardtin nimeämät) kolme ulottuvuutta: having, loving ja being.

Jokainen elämä on tärkeä

 

Humanistinen etiikka on kirjoittajan mukaan mahdollista ilman uskontoakin. Ihmisellä on tahdon vapauteen liittyvä kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, hän kantaa vastuuta luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Kuolevaisuuden tiedostaminen on osa ihmisen elämän mielekkyyttä.  Uurastus ei mene hukkaan, työn tulokset siirtyvät kulttuuriperintönä jälkipolville.

Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä taiteilija Veikko Lavin  (1912-1996) kanssa siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Ja roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa) kanssa siitä, että kuolemista seuraavassa olotilassa ei ole mitään pelkäämistä. Mielenrauhan evankeliumia, eikö vain?

 

Kaarina Naski

 

tammikuu 22, 2016

Kaukopartiomies on eri mies

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 3:38 am
Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. - Suunnittelija Jenni Noponen.

Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. – Suunnittelija Jenni Noponen.

 

”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Tämä on läheisen ihmisen analyysi Einosta, entisestä kaukopartiomiehestä, mutta samalla sen voi nähdä todistuksena luonnetyypistä, jota suomalainen mies usein edustaa.

 

Matti Rönkä onkin piirtänyt  romaanissaan Eino (Gummerus) tarkkarajaisen kuvan henkilöstä, jonka ominaispiirteet saattavat tuntua tutuilta. Romaanissa viehättää kerronnan minimalismi ja empaattisuus. Uhoa kaihtamattoman pienen suuren tarinan nimihenkilö on jo ikämies. Seuraavat polvet ovat ottaneet viestikapulan sekä menestyneessä perheyrityksessä että elämänmenossa muutoinkin. Ihmissuhteiden mutkikkuus, ajattelutapojen erilaisuus ja raskaiden kokemusten kuormittavuus saavat vastapainokseen värikkyyttä, joka nousee tilannekomiikasta, puhtaasta, pakottamattomasta huumorista ja luonnon läheisyydestä. Kun haavoittunut herää siihen, että  hengityspuhallukset tuntuvat hänen poskillaan ja lehmä katsoo kohti ”pää kallellaan, ruskea iso silmä ihmettelevänä” tai kun kohtalon – poikkeusoloissa –  yhteensaattamat nainen ja mies loikkivat huopikkaissa pihan yli saunaan tähtien ja kuun valuttaessa ”tasaista valotihkua”, elämä itse sorvaa runoa.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt "löytänyt" toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. - Kuva Marek Sabogal.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt ”löytänyt” toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. – Kuva Marek Sabogal.

Einolla on muistisairaus, ja sen oireiluun havahtuessaan hän tuntee hämmennyksen kipuna, jomottavana paineena päälaella ja ärtymyksenä. Mutta näitten tuntemusten lomasta kimpoavat myös ne ainekset, joista tarina on rakennettu.  Muistilla on pitkät jäljet. Pohjoiskarjalainen maalaispoika Eino oli sodan aikainen kaukopartiomies, jota pyydettiin tekemään tiedusteluretki myös sodan jälkeisissä oloissa. (Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon tiedustelumatkoja, joista maksettiin hyvin. Tuolloisen vakoilun Naton hyväksi ovat tutkijat todenneet olleen oletettua laajempaa.)

Muistin jäljet

Einon salainen retki itänaapuriin sodan jälkeen on jännityksen täyteinen. Ja verinen. Miehen kohtalona oli haavoittua sodan jo päätyttyä! Asiasta vaiettiin. Edes vaimo ja poika eivät olleet perillä siitä mitä tapahtui. Vasta  pojanpojalla Joonaksella on oikeus esittää ukilleen kysymyksiä sodasta, tappamisesta ja millaista se oli. Veteraani vastaa rehellisesti surmanneensa muutaman. Ja ettei ”taivaaseen ole asiaa senkään puolesta”. Velvollisuuden- ja synnintunnon välinen ristiriita ja ahdistus olivat sen jälkeen elämänmittaisena seuralaisena. Eino myös selvittää, ettei kaikista ollut tappohommiin. Ei kovimmista, kuten luulisi, pikemminkin sitkeimmistä.

Että mies koki kohtalokkaalla, lähes hengen vieneellä viimeisellä retkellään myös elämänsä rakkauden, sen hän kertoo meille lukijoille, etuoikeutetuille. Syyllisyydentunnon silloinkin painaessa. Sukulaisilla oli nielemistä jo pelkästään oudon pitkäksi venyneessä katoamisreissussa. Perheystävä,  aina iloinen evakkokarjalainen Hilja kuitenkin laittoi palikat paikalleen selvittäessään tiedonjanoiselle Joonakselle:  ”Se oli ukillas liian valmis maailma, kun tuli soasta. Ei ollu herkkua hälläkään nuoruus. Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja  – – – Se pannahisen sota!

Kaarina Naski

 

 

marraskuu 29, 2015

Katso minuun pienehen

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:21 pm

 

Titanic_kansi

Olavi Koivukankaan teoksen Titanicin kolmas luokka kannen kuvana on Willy Stöwerin kaiverrus vuodelta 1912. – 165 s., OK-kirja, Turku. Ulkoasu ja taitto Johanna Eronen.

Filmin Titanic vuodelta 1997 muistavat kaikki. Se oli kanadalaisen James Cameronin käsikirjoittama ja ohjaama, Oscareille yltänyt elokuva. Tuolloin jäävuoreen törmänneen laivan tarina rupesi taas aktivoitumaan myös suomalaisten mielissä.

Siirtolaistutkimuksen ammattilainen professori Olavi Koivukangas toi kuluvan syksyn kirjamarkkinoille koskettavan ja informatiivisen romaanin, Titanicin kolmas luokka. Se on kaunis kunnianteko paitsi kerronnan keskiössä oleville myös kaikille niille monen paatin ja monen polven siirtolaisille, jotka ovat urheasti lähteneet itse rakentamaan tulevaisuuttaan. ”Eihän täällä tyämies saa kunnon palkkaa tyästään, vaan kapitalisti käärii kaiken taskuunsa”, todisteli kirjan tamperelaismies kotimaan tilannetta. Toista oli kuulemma Amerikassa, jossa sentään ”työntekijälleki jää taaloja taskuun”. Pohjoisen poika siihen vielä vakuuttamaan, että ainakin ”pohojaalaaset on pärjänneet rautakaivoksis, metsätöis ja farmeil, ku ovat Suomes oppinehet tekemähän kovasti työtä”.

Murteilla on Koivukankaan kirjassa tärkeä osuus paitsi henkilöiden luonnekuvauksissa myös tasapainottavana ja viihdyttävänä elementtinä. Alusta astihan lukijoille on selvää, miten tässä tulee käymään.

Kirjan päähenkilöitä ovat Maria Panula o.s. Ojala viisine poikineen, joista vanhin kuudentoista ja nuorin vuoden ikäinen. Edessä on Marian kolmas matka, sillä perheenpää Juho Panula, joka on töissä Pittsburghissa hiilikaivoksessa, ei oikein tunnu tietävän, kummalla puolella Atlanttia viihtyisi paremmin. Kaksi vanhinta lasta, Ernesti ja Jaakko, ovat syntyneet Amerikassa. Maria joka ei olisi halukas taas jättämään kotiseutuaan, lohduttautuu tiedolla, että ”Pitspurkissa Pensulvanijassa ei oo sentään Mitsikaanin kovia pakkasia”.

Titanic_Panulat

Juho Panula katseli varmaan monesti lohduttomana tätä kuvaa, joka oli otettu kun avioliitto Marian kanssa oli vasta alussa. Kuka olisi voinut aavistaa, että kohtalo olisi niin armoton. Juho menetti kerralla Marian ja viisi lastaan, jotka olivat matkalla hänen luokseen. Vaikka Minnesotaan jäänyt Panula perusti myöhemmin uuden perheen, ei hän päässyt eroon ahdistuksestaan. Useita kertoja hän kävi Ashtabulassa Ohiossa tapaamassa Titanicista 18-vuotiaana selvinnyttä Anna Turjaa. Eikä Anna, joka oli avioitunut suomalaisen Emil Lundin kanssa, koskaan unohtanut ihmisten järkyttäviä hätähuutoja merellä.

Marian ja lasten joulu Ylihärmässä Korven talossa on herkästi kuvattu. Pukki tuo joka pojalle ruskean paperipussin, jossa on omena, makeisia ja pohjalla uusi alusasu. Pikku Eino opettelee konttaamaan tuvan puhtoisella lattialla, ja Urho lupaa ottaa upean yllätyslahjansa, Ernestin tekemän ”punaasen puuhevoosen” mukaansa Amerikkaan. Kuin etiäisenä tuleville tapahtumille puhutaan ”sielulinnuista” kauralyhteellä ja laitetaan kynttilä lapsena kuolleen – Lapuanjokeen hukkuneen – Emma-siskon muistoksi.

Kodin myynti ja irtaimen huutokauppa, lämpimiä läksiäissanoja, ja sitten ollaankin jo reessä matkalla Vaasan asemalle. Luvattiin viedä sukulaismiehen terveiset Hallin Jannelle, rikolliselle joka huhun mukaan oli karannut Siperiasta Kiinan kautta Amerikkaan rosvoilemaan.

Kyltti hotellin seinällä Hyvinkäällä hymyilytti monia: Ei Wiinaa Huoneisiin. Hiljalleen juna jytkytteli Turun radan yli Karjaalle ja edelleen Hankoon. Siirtolaistoimistot, -hotellit ja lääkärintarkastukset jännittivät ensikertalaisia, mutta Maria Panula ohjasi tottuneesti rykmenttiään.

Kun Polaris-laiva lähti kohti Hullia, monet jo itkivät. Auringon kultaamat Hangon kalliot ja majakka painuivat mieliin viimeisenä kauniina näkynä synnyinmaasta.

Tarinan sisässä

tarinoita

Jos Polaris oli pieni, niin Southamptonissa odotti kokonainen uiva kaupunki, Titanic.Tuhansia ihmisiä oli ihastelemassa 10. huhtikuuta laiturilla neitsytmatkalaisen lähtöä, suomalaisiakin, kuten Australian paattiin hyyryä odottavat nuoret turkulaisseilorit ”Siimän Karl Matsson ja frendi Kalle, ketä o viel puolmatruus”. Kertoja on tavoittanut hyvin kuumeisen tunnelman ja ainutkertaisuuden. Hänen tyylinsä on sopivasti ”vanhanaikaisen” konstailematon ja pysyy ryhdissä tutkijan otteella.

Edes alkunäytös, Titanicin laiturista irtautuminen, ei mennyt ihan piirustusten mukaan, vaan kääntyessään jättiläinen imaisi veden pois laiturin vierestä niin, että New York-laivan teräsköydet katkesivat ja se alkoi liukua perä kohti Titanicia. Törmäys onnistuttiin välttämään juuri ja juuri.

Koivukangas saa tarinaansa mahtumaan monta pientä tarinaa suomalaisista miehistä ja -naisista, joita matkusti kolmannessa luokassa 55 ja toisessa luokassa 8. On Viitasaarelta lähtöisin oleva leppoisa saarnamies William Lahtinen Minnesotasta vaimonsa Annan kanssa, kuopiolainen nuoripari Pekka ja Elin häämatkallaan. Kenellä ovat matkan maksaneet lapset, kuten jalasjärveläisellä Hedvig Turkulalla, kenellä sisarukset, kuten 18-vuotiaalla Anna Turjalla. Kuka on matkalla Hippingiin Minnesotaan, kuka Ashtabulaan Ohioon tai, kuten Anna Sjöblom, isänsä luo länsirannikolle. Maria juttelee mielellään muiden kanssa; pojat kuuntelevat silmät ymmyrkäisinä mm. Jakob Johanssonin selviytymistarinaa – ihan kuka tahansa kaveri Uudestakaarlepyystä ei ole toiminut kullankaivajana Alaskassa.

Myötäelävä kirjoittamistapa saa lukijan pitämään kovasti noista ihmisistä, jotka muodostavat satunnaisen mutta hädän hetkellä lujan yhteisön. Rukoillaan omasta ja ”meidän kaikkien” puolesta. Kun Panulan isommat pojat kalpeina ja täysissä pukimissaan kiirehtivät hytistään herättämään äitiä ja pikkuveljiä Titanicin kohtalon yönä 14.4.1912 palatakseen sitten hakemaan tavaroitaan, sanoo Maria: ”Tulkaa pojat äkkiä takaasin tänne. Meirän on parasta olla yhressä vaikka mitä tapahtuis”.

Mutta paluu ei onnistu, portit suljetaan. Miksi? ”Venekansille ei haluta kaekkia matkustajia yhtä aekoo. Kolomannesta luokasta ei ou niiv väliä”, arveli Pekka Hakkarainen, jonka nuorikko huusi onnettomana miestään vielä pelastusveneestä. Mutta huuto ei enää tavoittanut Pekkaa, yhtä vähän kuin Marian kutsu Ernestiä ja Jaakkoa. Pienin oli äidin sylissä, muut kaksi helmoissa. Kyyneleet täyttivät niin Marian kuin pikku Juhon siniset silmät lapsen kysyessä: ”Hukutahanko me nyt kaikki?”

Kaarina Naski

kuva- ja lisätietolähteenä

Siirtolaisuusinstituutti

Seuraava sivu »

Pidä blogia WordPress.comissa.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.