Ameriikkalaasilla on rekortti

 

”Meillä suamalaasilla ja amerikkalaasilla on sellaane taktiikka, jotta mailmalle ilmootethan huanoja tuloksia ja sairastumisia ja venähtymisiä ja jalaan katkiamisia ja muuta sellaasta, niinku ootta saanu lehristä lukia. Täs valehtelemises on amerikkalaasilla rekortti. Kerraasti ne jo ilmoottivat parhaan juaksijansa kualleheksi. Mutta ku kilpaalut sitte tulivat, nii se kuallu vei ensi palkinnon.”

Näin kirjoitti kestävyysjuoksijoidemme maailman huipulle ryntäämisen aikoina Vaasa-lehden maineikas pakinoitsija Vaasan Jaakkoo viitaten siihen, että Suomen valmennusjohto piti tärkeänä salata ulkomaalaisilta omien juoksijoidemme hyvä kunnon. Maailmanennätys oli suotavaa rikkoa, mutta ei ennen aikojaan.

Eikö tässä olekin ihan Bostonin maratonin voittajan ilmettä ja tyyliä? Ja niinhän se onkin kuin etiäinen siitä, mitä tuleman piti. Kuva on otettu Lahden radiomäellä 1968, jolloin Kokemäen pojalle – tulevalle Outokummun kaivosinsinöörille – Olavi Suomalaiselle irtosi maastojuoksun lyhyen matkan Suomen mestaruus, ja Bostonin voitto taas on vuodelta 1972. Suomalainen oli sitten niiden nuorten urheilijain joukossa, jotka saivat kunnian saatella muistokukkien kantajana suurjuoksija Paavo Nurmea hänen viimeisellä matkallaan.

Urheilussa on omat sääntönsä, konstinsa ja tokeensa huippu-urheilusta puhumattakaan mutta pitelemättömiä ovat tulostiedot.  Media on tehnyt parhaansa ja puskaradio oman osansa, jotta me kaikki tietäisimme, kuinka hyviä oikein olemmekaan. Kilpakävelijä Jussi Rahkosen nimi esimerkiksi on uudella mantereella yhä muistissa, vaikka hänen suurimmat saavutuksensa olivat 1930 -luvulta. Vaasassa syntynyt Jussi (John) Rahkonen voitti Amerikan mestaruuden kahdeksan kertaa ja opetti monille suomalaisille New Yorkissa lajin salat. Sama mies harrasti menestyksekkäästi myös painia ja kuntouintia ja kuului Coney Islandin tunnetuimpien avantouimarien joukkoon. Vielä yli kahdeksankymppisenä hänen päivittäiset kävelylenkkinsä olivat haaste paljon nuoremmillekin. Elämänsä iltaa Rahkonen vietti, kuten niin monet amerikansuomalaiset urheilijat Floridan lämmössä.  Siellä saattoivat palmujen katveessa vaihtaa kuulumisia vaikkapa mestarihiihtäjä Tauno Pulkkisen kanssa, joka seniorivuosinaan raivasi polkua sauvakävelylajille kesämaassa. Pulkkinen kuuluu herättäneen isosti huomiota jo pohjoisessa painellessaan melkoista vauhtia puistotreeneissä askellustaan rytmikkäästi sauvoilla tahdittaen. Erään urheiluliikkeen omistajan kerrotaan innostuneen siinä määrin asiasta, että ryhtyi valmistuttamaan oikeanlaisia sauvoja muille uudesta liikuntamuodosta kiinnostuneille. Ei suomalaisittain hassumpi saavutus, olla ideoijana isossa Amerikan maassa!

Kuka nopeimmin perillä?

Nimekkäitä kilpakävelijöitä olivat em. Rahkosen lisäksi Leo Sjögren, Paavo Kauppinen ja Olli Vänttinen. Sjögren oli suomalainen konemestari, joka joutui sodan aikana jäämään Nykkiin, kuten niin moni muu, kun suomalaiset laivat internoitiin. New Yorkissa oli tuolloin satoja suomalaisia internoituja merimiehiä. Sjögren oli Rahkosen treenauksessa, joskohta valmentajia oli muitakin, kuten esimerkiksi FAAC:n maineikas puheenjohtaja Hugo Qvist. Amerikan mestaruuksia kahmi Sjögrenkin ja edusti maata myös olympialaisissa. Hänet tunnettiin myös talviurheilun harrastajana, kun taas Kauppinen eli Pitkä-Paavo oli hyvä nyrkkeilijä, jonka jabeihin oli tuntuma jopa New Yorkin poliisin boxeripiireissä. Eikä siinä kaikki, hän oli myös erinomainen urheiluhieroja. Täytyy olla, kun osasi viimeistellä Paavo Nurmen Finntownin suomalaissaunassa kilpailuvireeseen. Olli Vänttinen taas nousi kuuluisuuteen käsillä kävelijänä. Niin voidaan sanoa, kun tiedetään, että tämä Maratonkomitean jäsen lunasti lupauksensa ja kiersi korttelin käsillään Massachusettsin Quincyssä Veikko Karvosen voitettua Bostonin maratonin 1954. Todisteena siitä on olemassa valokuvia. Hurjaa, eikö vain. Ja että mikä ihmeen komitea?

Ei mikään turha tiimi…

Suomalainen Kansallinen Maratonkomitea perustettiin 1952. Toimittaja Arvi Tokkola, silloisen Maakansa -lehden kirjeenvaihtaja New Yorkissa oli tullut seuraamaan Helsingin kisoja ja oli pian lykkäämässä eteenpäin yhdessä ystävänsä eduskunnan urheilukerhon pj:n Antti Rantamaan kanssa projektia, jolla Suomen urheilu lähtisi nousuun. New Yorkissa rupesi tapahtumaan. Pekka Haataisesta tuli komitean puheenjohtaja, Tokkolasta sihteeri ja Aarne Kuitusesta rahastohoitaja. Eipä tarvinnut koti-Suomen muuta kuin lähettää kaksi hyvää juoksijaa Bostonin maratonille – kuluista ja valmennuksesta vastaisivat amerikansuomalaiset. Kuulosti melkeinpä liiankin hyvältä, mutta aiempi näyttö oli lupaavana pohjana. Kaikkihan raumalaislähtöisen Carl Linderin ja käkisalmelaispojan Taavi Komosen tiesivät – ensinmainittu vei voiton Bostonissa 1919 ja Komonen 1934. Ei epäilystäkään, etteivätkö suomalaiset yhä olisi todellista juoksija-ainesta. Siitä vain pystyyn rahankeräys, ja vuonna 1953 oli jo mahdollista kutsua Veikko Karvonen hakemaan palkintoaan. Karvonen tuli maratonilla toiseksi, seuraavana vuonna samaa miestä juhlittiin voittajana. Useimpina vuosina sen jälkeen kävi kutsu rapakon taakse kahdelle suomalaisjuoksijalle.

…maratoonareista puhumattakaan

Ja menestystä tuli. Bostonin maratonin voittajat: Antti Viskari 1956, Eino Oksanen 1959, Paavo Kotila 1960, Eino Oksanen 1961 ja 1962 ja Olavi Suomalainen 1972. Vielä kahtena seuraavana vuonna suomalaiset olivat kymmenen parhaan joukossa. Se oli lopputulema samoin kuin sekin, että runsaan vuosikymmenen ajan Maratonkomitea oli maksanut suomalaisjuoksijoiden matkat sekä huolehtinut heidän ylläpidostaan ja valmennuksestaan. Harjoittelemassa käytiin mm. Floridassa. Aikamoinen ja toivon mukaan unohtumaton satsaus huippu-urheiluun amerikansuomalaisilta!

Amerikansuomalaisilla nuorukaisilla oli matkaeväinä vanhasta maasta lähdettäessä urheilukipinä. Niin näilläkin iloisilla harlemilaispojilla, vas. Pentti Kulmala, Mauno Laurila, John Aarnio ja Edwin Tani. Treenaamassa käytiin Randallin saaren stadionilla New Yorkissa, ja mielilajeja oli monta, mm. keihäänheitto, kuulantyöntö, kolmiloikka ja juoksu. Viikonloppuisin luisteltiin Wollmanin radalla Central Parkissa. Kun tämän kaveriporukan asevelvollisuusikä tuli vastaan, sitä sävytti Korean sota. Siikajoella syntynyt Laurila, U.S. Armyn kersantti, muistetaan suomalaisyhteisöissä niin Brooklynissä kuin Floridassa urheiluhenkisenä monipuolisena vaikuttajana ja vakaana vastuuhenkilönä.

  Kannustusta ja tukea vailla ei tarvinnut yhdenkään lahjakkuutensa osoittaneen urheilijan olla. Samassa talossa, olkoonpa vaikka Gerard Avenuen Varma -osuuskuntatalo New Yorkissa, saattoi asua niin urheilijoita kuin valmentajia sekä intoa puhkuvia penkkiurheilijoita. Jos vielä kävi niin, että naapuriksi saatiin toimittaja, esimerkiksi Lauri Hiltunen, New Yorkin Uutisten urheilutoimittaja, niin se oli siinä.

Taustat tietäen ymmärtää, miksei Atlantin kokoinen isovesikään ole ollut esteenä suomalaisten urheilullisessa kanssakäymisessä ja vetovoimaa on riittänyt aina näihin päiviin. Seuraavassa jaksossa lisää…

Kaarina Naski

lähteet: Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Ossi Viita, Suden hetkiä, Laurila Mauno & Anja (toim.) Memories of Finnish Harlem 1888-1955, Rahkosen suvun nettisivut

————————————————————————————————————————————-

Mie en uso

Urheilusta Viipuri viisii tietää kertoa urheilukaskujen kokoelmassaan Eero Kiviranta. Sanavalmis viipurilaispainija Eino ”Nöpö” Nuutinen, pikkusarjojen viisinkertainen TUL:n mestari 1920-luvulla, oli ollut kilpailumatkalla Leningradissa ja kohdannut siellä venäläisten mestarin, joka oli kuulemma vahva kuin karhu, häränniskainen, nopea kuin salama ja tekniikan viimeinen ihme halliten sekä kaikki pystypainin suurta taitoa vaativat niksit että mattopainin monimutkaiset sidonnat, minkä lisäksi hänen päänsä leikkasi kuin partaveitsi.

-Mie en uso, et sellast miest onkaa, kerrotaan Nuutisen päättäneen muistelemisensa tarunomaisesta vastustajastaan. Tällöin huomasi joku kuulijakunnasta tuikata väliin:

-No, Eino, kuinka sinun kävi hänen kanssaan?

-Mie selätin sen minutis!

————————————————————————————————————————————-

Paperit katosivat, mutta urheilu oli, on ja pysyy!

OLEN SUOMALAINEN, OSA 2

Siinäpä sitä olisi taas yksi dekkarin aihe: Mahtiseuran kadonneet paperit. Että tämä liittyy amerikansuomalaiseen urheiluhistoriaan, se tekee asiasta kukaties vielä kiintoisamman. Jokunenkin tutkija on törmännyt samaan probleemaan. Tietokirjailija Ossi Viita muun muassa mainitsee kokeneensa Ritola -työssään yhtä hämmästyttäväksi kuin valitettavaksi sen, että FAAC:n, New Yorkissa toimineen Finnish-American Athletic Clubin paperit näyttivät joutuneen hukkateille, mikä kuulostaa Suden hetkiä -teoksen yhteydessä sanaleikiltä, mutta jota se ei ole. Aiemmin jo John O. Virtanen, tunnettu kulttuurivaikuttaja, Suomen kunniakonsuli Portlandissa Oregonissa oli etsinyt samaa materiaalia tuloksetta. Aina oli ohjattu uuden henkilön luo. Näin heräsi epäilys, että rahojen käytössä tai muussa toiminnassa oli ollut sellaisia epäselvyyksiä, että arkisto olisi tahallisesti hävitetty.

Toisen maailmansodan jälkeen FAAC:n toiminta alkoi olla vaisumpaa, ja siksi mm. 1952 New Yorkiin saapunutta Tauno Pulkkista yritettiin houkutella kesäurheilun pariin. Ainahan hiihtäjämestari sen verran kiekkoakin heitti, että palkintoja tuli, mutta 1946 perustetun Finnish American Ski Clubin kanssa Pulkkinen sen sijaan löysi yhteisen sävelen. Hän voitti Amerikan hiihtomestaruuden kuusi kertaa, oli mukana kärkeen sijoittuneissa suomalaisissa viestijoukkueissa ja muistetaan sen jälkeen Amerikan hiihtojoukkueen MM- ja olympiakisoihin valmentajana – jopa latuhuollosta ja lumen varastoinnista vastaavana Lake Placidin talviolympialaisissa 1980. – Kuva mestarin tyylinäytteestä yhä toimeliaan kasvattajaseuran Mäntlahden Rannanpoikien vaalimasta Pulkkis-arkistosta.

Siirtolaisuusinstituutin mukaan FAAC -tietoja sisällään pitävän arkiston luetteloon pääsee tietyllä linkillä, mutta saadakseen pelkän listauksen sijaan varsinaisesta sisällöstä jotakin irti, olisi hakeuduttava Minnesotan yliopiston siirtolaisuustutkimuskeskuksen arkistoon, jossa kyseinen aineisto – mikä sen kattavuus sitten onkaan – on sekin tällä hetkellä vain paperimuodossa. Vaikka katoamistemppu onkin harmillinen FAAC:n kohdalla, jonka saavutukset olivat koko amerikansuomalaisen seuratoiminnan ykkösluokkaa, yksilöllisten vaiheiden, tapahtumien ja muistikuvien kirjauksia on sentään löytynyt runsaasti. Puhumattakaan huippu-urheilun historiasta, jonka ansiosta menneen parhaat palat ovat tarkasteltavissa varsin havainnollisesti, olivatpa tulokset syntyneet millä maaperällä tahansa.

Hieno asemointi Wäinö Aaltosesta, joka oli aikansa merkittävimpiä pohjoismaisia kuvanveistäjiä, ja juoksijapatsaan savimallista Hirvensalon ateljeessa. Nurmen patsas paljastettiin Helsingissä 1952 ja kolmas kopio siitä Turussa, Nurmen kotikaupungissa vuonna 1955. – Postikorttikuva Wäinö Aaltosen arkisto, Turun museokeskus

Tutkijain työssä avuksi tulee usein media arkistoineen ja yhteyksineen. Viidan kohdalla esimerkiksi tukijoukkoihin kuului New Yorkin Uutiset, joka teki lukijakunnalleen tiedoksi, mistä on kysymys. mitä haetaan ja mitä toivotaan. Eikä yhteydenottoja puuttunut. Omakohtaiset muistot saivat siivet. Tänä päivänä satunnaisen lukijan/kirjoittajan ulottuvilla on jo useita urheilukirjoja, jotka vahvistavat hänen uskoaan amerikansuomalaiseen urheiluun monipuolisena ilmiönä, ruohonjuuritasolta huipulle, kentältä katsomoon. Onneksi ne ”paperit” eivät ole kadonneet, vaan niistä voi joku sanoa olevan suorastaan runsauden pulaa. Seuraavassa alkua kirjallisten löytöretkien tuloksena syntyneelle ”tilkkutäkille”.

Liika hiras vauhti

New Yorkissa amerikansuomalaisten seuratoiminta alkoi 1901, kun suomenruotsalaiset perustivat urheiluseura Vasa Sporting Clubin. 1909 nimeksi tuli Finnish-American Athletic Club, FAAC. Urheiluharrastus oli aloitettu jo vanhassa maassa, lajeina mm. köydenveto, paini, nyrkkeily, voimistelu ja kävely, mikäs oli jatkaessa! Ja kun saatiin aikaiseksi 1912 Harlemissa hiihtokilpailut, olivat ne taatusti siellä ensimmäiset laatuaan. Yleisurheilu alkoi voittaa alaa 1910 -luvun loppupuolella, ja pian oli seuralla valmentaja, hieroja ja manageri. Oikeita henkilöitä löytyi oikeille paikoille. Olympiavoittaja Hannes Kolehmainen ei kuulunut Athletic Clubiin, vaikka New Yorkissa asuikin, eikä suinkaan omiaan unohtanut, vaan irlantilaisamerikkalaiseen urheiluseuraan, joka turvasi houkuttelevalla tavalla menestyneiden jäsentensä toimeentulon. FAAC:n hyviä juoksijoita olivat tuolloin Ylihärmästä kotoisin olevan Ilmari Primin (Raunio) lisäksi niin ikään keskimatkoja ja sitä pidempiä juosseet Väinö Noppa, Yrjö ”George” Hiltunen, Otto Laukka, William Hellman, Erkki Jansson ja Teddy Okkonen. Sitten seuraan tuli Ville -niminen nuorimies, joka näytti olevan varsin kilpailuhenkinen ja innostui lajista kuin lajista, yhtä hyvin köydenvedosta, painista kuin nyrkkeilystä. Pian sai myös yleisurheiluvalmentaja J.V. Björk kuulla tästä ihmekaverista, joka löi aina kaikki, kun juostiin kortteerin ja työpaikan väliä. Ei kun heti harjoitteluporukkaan, jonka hyvin tunteva manageri John Wink oli niin ikään äimän käkenä, kun tämä Ritolan Ville tuppasi kertomaan tuntemuksiaan joukon menosta tyyliin: ”Se oli liika hiras vauhti kun tultihin siinä suoralla.” Oman vauhtinsahan Ville sitten tunnetusti tuli ottamaan tosi haastavissa porukoissa niin Yhdysvaltain halki- kuin olympialaisten kultajuoksuissa…

Seuroja syntyi kuin sieniä sateella

 ”Niin, FAAC:stä tuli lopulta suomalaisten pitkän matkan juoksumekka, joka nousi yhdeksi New Yorkin parhaista juoksuseuroista”, totesi saman teeman mukaisessa laajassa artikkelissaan  amerikansuomalainen lehtimies Harry Siitonen. Kaleva Club perustettiin Booklyniin 1903, ja ennen pitkää syntyi sosialistisia urheiluseuroja kuin sieniä sateella. Uuden-Englannin alueella oli mahtavia urheilukeskuksia, vaikka suomalaisia työväen urheiluseuroja syntyi myös Keskilänsi- ja Länsirannikolle. Jo nimet olivat kuvaavia, kuten Reipas (Vigor) Fitchburgissa, Karhu Quincyssä, Into (Enthusiasm) Gardnerissa, Tarmo (Energy) Maynardissa – kaikki edellämainitut Massachusettsin osavaltiossa – ja Siitosen suosikkinimi Mullistus (Upheaval) Lanesvillessä Indianassa. Kyseisen toimittajan isä Antti ja setä August Siitonen olivat Karhun painijoita ja ihailivat muiden lajin harrastajien tapaan tietysti Väinö Ketosta, joka oli painin keskisarjan maailmanmestari vuosina 1918-1927. Ja Bostonin maratonilla 1919 oli jo kolme parasta suomalaisia. Quincyn Carl Linder voitti, Brooklynin William Wick toisena ja Otto Laakso kolmantena.

   Amerikansuomalaisten juoksijoiden uskoa ja itseluottamusta vahvistivat samasta maaperästä nousseet maestrot, siinä Suomen maailmankartalle juossut Kolehmainen missä siellä tukevasti pysymisen varmistaneet Ritola ja yhtä lailla ikijulkkis Paavo Nurmi.

Harry pomppi ilosta ja Hertta kohtasi Paavon

Jos urheilutapahtumien katsomoissa koettiin unohtumattomia hetkiä, niin osa intoutuneesta tunnelmasta siirtyi myös urheilukentille harrastustoimintaa siivittämään. Siitosen haastattelema Reino Erkkilä esimerkiksi oli päässyt poikasena vanhempiensa kanssa seuraamaan parivaljakon Nurmi – Ritola juoksua Kezar Stadiumilla San Franciscossa ja oli kokemastaan ylpeä vielä vuosikymmenten päästä, kun taas kirjoittajan itsensä yksi rakkaimmista muistoista lapsena olivat Reipas AC:n järjestämät yleisurheilutapahtumat Saima Parkissa Fitchburgissa ja Gunnar Bärlundin nyrkkeilyottelun seuraaminen radiosta 1938. Vuonna 1934 Bärlund oli voittanut raskaansarjan Euroopan mestaruuden ja muuttanut pian Yhdysvaltoihin, jossa jatkoi uraansa. Joe Louis oli tuolloin raskaansarjan maailmanmestari, ja huomionarvoista oli, että Ring Magazine oli sijoittanut Bärlundin sijalle 3. Kun Bärlund kohtasi korkeasti arvostetun jättiläisen Buddy Baerin, entisen maailmanmestarin Max Baerin nuoremman veljen, Harry Siitonen oli 12-vuotias ja taloon oli juuri hankittu ensimmäinen radio: ”Meillä oli kotonamme useita Westminsterin suomalaisia maatilaystäviä sinä yönä, jolloin ottelu lähetettiin. Jos muisti ei petä, GeeBee tyrmäsi Baerin kuudennessa erässä. Olimme hurmioituneita, minä enemmän kuin muut, hypin ylös ja alas ilosta!”

Isot pojat poseeraavat Suomen Urheilulehden joulunumerossa 1932.Kuva Gunnar Bärlundista (vas.) ja Toivo Zidbäckistä on otettu Los Angelesin olympiakarsintaottelun jälkeen. Molemmat kovanyrkkiset nuoretmiehet olivat Suomen mestareita. Zidbäck vuosilta 1931 ja 1932 sarjassa +79,5 kg, seura Kronohagens Idrottsförening ja Bärlund, sama sarja 1933, seura Helsingin Atleettiklubi. Voitettuaan Euroopan mestaruuden GeeBee siirtyi ammattilaiseksi, ja 15 ammattilaisottelun jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa suomalainen arvostettiin parhaimmillaan maailman kolmanneksi parhaimmaksi raskassarjalaiseksi. Yhdysvaltain kansalainen hänestä tuli 1947, mutta vielä 1950-luvun lopulla hän kävi Suomessa tervehtimässä amatöörivuosiensa kilpakumppanin Zidbäckin kanssa urheilun ystäviä näytösluontoisesti kehässä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

   Juha Vainion laulua mukaillen Hertta Odell voisi olla ”tyttö joka tapasi Dingon”. Esko Tommolan kirjassa Uuden maan rakentajat Hertta kertoo: ”Oli vuosi 1925 ja minä olin 15-vuotiaana tyttösenä matkalla siirtolaiseksi Amerikkaan. Olin matkustajana ruotsalaisessa Drottningholm -laivassa. Muistan tuon tapauksen kuin eilisen päivän. Olimme Keskellä Atlantia, joka oli aivan tyyni. Silloin tuli New Yorkin suunnasta vastaan toinen Ruotsin-Amerikan linjan laiva, matkalla Eurooppaan. Kun laivat kohtasivat, ne pysähtyivät ja molemmat soittivat pillejään ja sireenejään pitkään. Paavo Nurmen kunniaksi, joka oli siinä toisessa laivassa palaamassa kotimaahan historialliselta matkaltaan Amerikassa. Se oli äärettömän juhlava hetki, keskellä valtamerta.”

Kaarina Naski

(Lähteinä Ossi Viita, Suden hetkiä, Harry Siitosen artikkeli Suomen urheilun merkityksestä amerikansuomalaisten elämässä, Esko Tommola, Uuden maan rakentajat, Eero Kiviranta, Urheilukaskut, Antero Raevuori, Paavo Nurmi – Juoksijain kuningas, Jouko Sahala, Mäntlahden Rannanpojat)

——————————————————————————————————————————–

KOKIJAT JA NÄKIJÄT

Juha Vainio kertoo eräässä menestysbiisissään miehestä, ”joka tapasi Dingon/ kerran kaupunkimatkallaan/ ja kohosi siitä suosioon/ josta nauttii näin kotonaan”. Ja nyt hän ”on jo legenda itsekin”.  Kukapa ei olisi, jos olisi tavannut jonkin alan Dingon edes kerran vaikka ”luona bensiinimittarin…” Kyseinen kappale kuvaa aikansa rockyhtyeen nostattamaa buumia mutta vertautuu hyvin myös urheilusankarien suosioon tänä päivänäkin – vaikkapa pelikentillä ja jääkiekkokaukaloissa. Ja sitä myöten joskus tavallisen pulliaisen arvonnousuun henkilökohtaisesti huipputapahtumassa läsnä olleena.

XXXXX

Eero Kivirannan kokoamissa urheilukaskuissa kerrotaan Hannes Kolehmaisen saaneen kerran Amerikassa harjoituslenkillä ollessaan joltakulta tuttavaltaan jäniksenruhon kainaloonsa.  Hän oli palaamassa tyytyväisenä kotikulmilleen, kun vastaan sattui tulemaan sanomalehtimies, joka tietysti heti kysäisi, miten lenkkeilijä tuon otuksen oli saanut.

-Juosten! tokaisi Hannes. Muutaman minuutin kuluttua kiisivät sähkeet yli mantereen pitkin ja poikin kertoen suuren uutisen: ”Lentävä suomalainen” tavoitti jäniksen juoksemalla!

XXXXX

Wäinö Aaltonen oli lähtöisin samanlaisista vaatimattomista oloista kuin mallinsa Paavo Nurmi ja harjoittanut painia seitsemän vuotta Turun Weikoissa, työväenseurassa. Tietokirjailija Antero Raevuoren mukaan Nurmen oli helppo kommunikoida kuvanveistäjän kanssa. Hän puhui innostuneesti mm. tulevasta Amerikan matkastaan ja täydensi kertomaansa kirjoittamalla, koska Aaltonen oli lähes kuuro. Taiteilija teki huomioitaan juoksijan persoonasta ja onnistui näkemään myös suurelle yleisölle tutuksi tulleiden ennätyskiihkon, julkisuuden pakoilun ja jyrkän vaikenemisen taakse. Kokonaisuus oli poikkeuksellinen. Aiemmin oli jo tullut selväksi, että miehellä oli kauniit jalat ja voimakas rintakehä. Myötäsukaisen mallin tapaan Nurmi oli suostunut noudattamaan taiteilijan toiveita ja seisomaan mm. pitkiä aikoja varpaillaan ja ojentamaan oikeaa jalkaansa taaksepäin, kuin juostessaan…

—————————————————————————————————————————————–

Olen suomalainen! Kestävyysjuoksun olympiavoittajien arvostus ei vuosissa himmene

Villen ilmeestä paistaa vielä 5 000 metrin maalissa äärirajoja hiponeen suorituksen aiheuttama rasitus. Vai onko tämä sittenkin Suden hymy? Sentään voitto Nurmesta ja kultamitali. – Kuva, jota on käytetty myös puheena olevan teoksen kannessa, Suomen Urheilumuseo.

”Vilpittömänä ja vaatimattomana hän on aina valmis antamaan apunsa hajallisen heimonsa yhteiselle parhaalle muistaen olevansa suomalainen.” Laittamattomasti sanottu, mutta tästä et vielä arvaisi, kenestä on kysymys. Mutta jos paljastuu, että puhutaan suurkilpailuista Yhdysvaltain maaperällä 1920 -luvulla, niin alkaa polttaa. Kun miehet kuulutettiin, jenkkien Joie Ray ja amerikansuomalainen Ville Ritola vetonumeroina, ilmoitettiin jälkimmäinen seurattomaksi. ”Silmänräpäyksessä Ritola kieltäytyi koskettamasta lähtöviivaa, ellei häntä julkisesti ilmoiteta suomalaiseksi FAAC:n jäseneksi.” Järjestäjät korjasivat asian, ja Ritolan nähtiin menettelyllään osoittautuneen suoraselkäiseksi periaatteen mieheksi.  

Sikäläinen asiantuntija, aikansa urheiluaktiivi Arvi Raikkala katsoi peräseinäjokisen tehneen korvauksetta maalleen propagandaa, jonka amerikkalaislehdet huomioivat ”sivulevein otsikoin”. Kansa tuli näkemään, että voitettavissahan se oli Yhdysvaltain ykkösmailerikin. Ray oli monissa kilpailuissa amerikkalaisjuoksijoista Ritolan kaikkein kovin kilpakumppani. Ja FAAC tietysti oli 1900-luvun alussa perustettu urheiluseura Finnish-American Athletic Club.

Otanta on Ossi Viidan yhtä tasokkaasta kuin kiintoisasta tietokirjasta Suden hetkiä, joka ilmestyi Siirtolaisuusinstituutin kustantamana neljännesvuosisata sitten eli 1997, jolloin oli tullut kuluneeksi tasan 100 vuotta Paavo Nurmen syntymästä ja vuosi enemmän Ville Ritolan syntymästä. Ja tasavuosiin päästään myös nyt 2022, kun on kulunut 40 vuotta Ritolan kuolemasta ja taas ensi vuonna, kun Nurmen poismenosta on täydet viisi vuosikymmentä. Eikä tasavuosien kirjaaminen pääty tähänkään, sillä puoli vuosisataa on siitäkin, kun Ritola sai Suomessa valtion eläkkeen. Se oli yksi niistä synnyinmaan huomionosoituksista, jotka lankesivat suurjuoksijan osaksi. Vaikkakin viiveellä, voitaneen sanoa. Jäikö tämä tärkeä kilpakumppani Nurmesta kehkeytyneen legendan varjoon, sitä valaisee omalta osaltaan urheiluelokuva Mestari ja haastaja, jonka kuvaukset alkavat vielä tänä syksynä Turussa. Että asioita tarkastellaan ohjaaja Aleksi Salmenperän mukaan paljolti Ritolan näkökulmasta, muuttaa ehkä yleisesti omaksuttuja käsityksiä. Joka tapauksessa kyseiset kestävyysjuoksun olympiavoittajat ovat urheiluhistoriamme kultaajia, joiden arvostus tuskin loppupeleissä himmenee millään ajallisella asteikolla.

Askeleessa on lentoa! Ruotsin Edwin Wide pysyi Ritolan mukana lähes seitsemään kilometriin Pariisin olympialaisten kymppitonnilla 1924. Ritola paransi maailmanennätystään kahdellatoista sekunnilla, voitti olympiakultaa ajalla 30.23,2 ja jätti väsähtäneen Widen 32 sekunnin päähän. Kolmanneksi tuli Suomen Eero Berg. Amerikansuomalaiset, jotka kannustivat ja tukivat eri vaiheissa rahallisestikin Ritolaa, saattoivat olla yhtä iloisia ja ylpeitä kuin synnyinmaan väki. Widestä Villellä oli myöhemmin pelkkää hyvää sanottavaa: ”Minusta se oli oikein mukava urheilijana, kauhian mukava.” -Kuva Suomen Urheilumuseo.

   Suurfilmin ensi-ilta on 2024 Pariisin olympiavuonna. Sata vuotta sitten Pariisi oli niin ikään olympialaisten näyttämönä. Ritola voitti siellä yhteensä kuusi mitalia, joista neljä oli kultaista, kaksi hopeista. Kukaan yleisurheilija ei ole pystynyt yksissä olympialaisissa moista saavutusta lyömään. Nurmi taas on kesäolympialaisten historian kaikkien aikojen menestynein yleisurheilija voitettuaan urallaan kolmissa olympialaisissa yhteensä yhdeksän kultamitalia ja kolme hopeaa.  Enimmän osan niistä hän napsi Pariisissa ja Amsterdamissa.

Työ ensin ja sitten vasta kultamitalit

Ritola oli vanhaan suomalaiskansalliseen tapaan rivakka työmies, ja joskus hänen elämänvaiheisiinsa tutustujasta tuntuu, että tämä pohjolan poika, joka oli päätynyt uuteen maahan pilvenpiirtäjiä rakentamaan ja vaativien sillanrakennustyömaiden tokkapilttariksi, taisi sittenkin laittaa arvojärjestyksessä ”oikean työnteon” huippu-urheilun edelle. Eli niin kuin on ollut tapana sanoa: Ensin työ, sitten leikki. Olihan jo hänen jättäytymiseensä Antwerpenin olympiakisoista 1920 osasyynä isopalkkainen kerrostalotyömaa Manhattanilla.  

   Viidan kirjan mukaan myös silloinen media oli Pariisin olympialaisten jälkeen ja Amsterdamin kisoja odotellessaan kiinnostunut näkemään ja kuvaamaan amerikansuomalaista karpenteria suuren piimin eli lankun kimpussa sahoineen jopa mieluummin kuin näyttönsä jo antanutta kenttien kuningasta juoksuvarusteissa. Kova ruotsalainen – kemiöläissyntyinen – kilpakumppani Edwin Widekin kävi tapaamassa Ritolaa vakuutusyhtiön rakennustyömaalla New Jerseyn Newarkissa varmistuakseen siitä, että tuskin yksi mies jaksaa montaa hommaa. Jos tekee ruumiillista työtä ja matkaan työpaikalle kuluu päivittäin neljä tuntia, niin eiköhän treenaaminen jää pakosti olemattomiin. Wide saattoi hyvinkin huojentua näkemästään ja kuulemastaan, mutta arvasiko Villen ajatuksia? Ei arvannut. Ruotsalaisen etukäteinen voitonriemu nimittäin ärsytti Ritolaa, ja sellaista mielentilaa oli hyvä purkaa lenkkipoluilla. Kuului mies puhisseen: ”Jos se Wiire lähtee viirelle kilometrille, niin kyllä sen aina täytyy pistellä neljäntoista ja puolenminuutin nurkille ennen kuin kantapäitään vilkuttelee.”

Urheilijapojat putsissaan. Ritola ja Nurmi kiersivät Amerikkaa tammikuusta huhtikuuhun 1925. Oikealla italialainen Frigerio, kävelyn voittaja Pariisin olympialaisissa. Etteikö Nurmi olisi kovaa kilpakumppaniaan kehunut? Tämä repliikki on hänen myöhemmästä lausunnostaan lehdistölle: ”Muistuupa mieleeni, miten eräät maatyömiehet sanoivat Villen harjoituksia 1928 katsellessaan: Ennen kesää se piru vielä tappaa itsensä.”- Kuva Anja Impolan kokoelma/Siirtolaisuusinstituutin arkisto.

Ku pohojalaanen innostuu

Eikun aatokset ja teot uusiksi. Aamuherätys kello neljä, puolentoista tunnin kävelyharjoitus, sitten aamupuurolle ja töihin. Kävelylenkit sunnuntaisin, iltaisin ja työmatkallakin toista mailia eli lopputaival maanalaisen asemalta. Lopulta sitten harjoitteluvapaa töistä karvain mielin ja tilalle kolme kertaa päivässä kova treeni – tähtäimessä Madison Square Gardenissa ottelu Suomi vastaan Ruotsi, Ritola vastaan Wide. Järjestäjinä Swedish-American ja Finnish-American Athletic Clubit. Pitkän tauon jälkeen harjoitusaika jäi kuitenkin liian lyhyeksi, Ritola hävisi ja koki pettäneensä maanmiestensä odotukset. Mutta eihän hän olisi ollut Peräseinäjoen Susi, jollei revanssi olisi heti ruvennut mielessä häämöttämään. Siinä sitten isompaa haukkapalaa odotellessaan mies juoksi mm. neljä Yhdysvaltain mestaruutta. Epäilevät Tuomaat joutuivat kääntämään kelkkansa Ritolan kunnon suhteen. Äkkiä hänen nähtiin olevan ehdottoman tärkeä tulossa olevissa olympialaisissa 5 000 ja 10 000 metrillä, eritoten ”Paavo Nurmen viimeisten oikuttelujen takia”.  Nurmen ja SVUL:n välit olivat tuolloin tulehtuneet, ja yhtä lailla vallitsi Ritolan ja hänen seuransa välillä joskus luottamuspula. Parhaina hetkinä ei puuttunut selkään taputtelijoita varmaan kummaltakaan, mutta myös selkään puukottajista oli havaintoja.

   `Meirän Vili` oli sankarisorttia. Eipä aikaakaan, kun hänellä oli jo meneillään eläimellinen harjoittelu vanhassa maassa, jossa omia treenejään veti tietty myös Paavo Nurmi. ”Kattos se on ku pohojalaanen innostuu, niin sitä ei pirätä mikään. Mä juaksin ja kävelin kuin hullu susi”, selitti Ritola itse jälkeenpäin. No, niinhän siinä kävi, että Suomen laariin satoivat paljolti vielä Amsterdaminkin olympialaiset niin kantasuomalaisten kuin amerikansuomalaisten näkökulmasta, kulta kiilsi ja hopea hohti. Nurmi vei yhden kullan ja kaksi hopeaa, Ritola täydensi siihenastista olympiasaalistaan vielä yhdellä vitosen kullalla maanmiehensä Nurmen kanssa hienossa loppumittelössä.

Näyttelijäinkin juostava sutenaan

Edellä mainitut episodit ovat vain osa valloittavaa ja monivaiheista tarinaa pohjoisine lähtökohtineen, ihmissuhteineen ja luonnekuvauksineen, mutta ne voi myös nähdä oleellisena osana suurta kertomusta, yhden ihmisen, poikkeusyksilön, kokonaista elämänjuoksua. Määrätietoisuus ja omanarvontunto, ratkaisukaarteessa ei vain lujaa, vaan lujemmin kuin muut. Vaikka mantereelta toiselle, jos niikseen tulee. Ei olisi tarvinnut olla kovinkaan suuri ennustaja arvellakseen, että vielä tähän joku elokuvantekijä tarttuu. Taatusti on ilmassa suuren juhlan tuntua, kun henkiin herää kaksikymmenlukulainen ilmapiiri upeine puitteineen – aikakauden New York ja olympianäyttämöt. Filmaukset käynnistyvät pian Turussa, ja odotukset ovat korkealla. Tiedossa ei ole kuitenkaan yltiöhehkuttavaa sankaritarinaa. Näin ainakin voi päätellä ohjaaja Aleksi Salmenperän julkisuudessa antamista lausunnoista. Hän on laatinut käsikirjoituksen yhdessä Juha Karvasen kanssa, ja siitä paistanee niin totiseen voittoon tähtäämisen ihanuus kuin kurjuus. Eikä puutu draamapintaa, jota luonee lähinnä legendan varjoon jääminen. Väitöskirjansa Hannes Kolehmaisesta tehnyt kirjailija Viita sanoo: ”Yleinen arvojärjestys on ollut se, että ensin puhutaan Nurmesta, sitten Kolehmaisesta ja vasta kolmanneksi, jos muistetaan, Ritolasta”. Ritola toi Suomelle kolme mitalia enemmän kuin kun Hannes Kolehmainen, joka kuitenkin oli vallannut paikkansa mielissä ensimmäisenä suomalaisena olympiakisoissa menestyneenä kestävyysjuoksijana. Repliikeistä näyttelijöillä tuskin on urheiluelokuvassa suurin huoli. Alkuasetelmista nimittäin jo tiedetään, että Villeä esittävä Miro Lopperi treenaa vimmatusti, ottaa siis yhtenään ritolat. Olli Riipisen kerrotaan huomanneen, että hänen roolihenkilönsä, suuri vaikenija Paavo olikin monitasoisempi mitä on annettu ymmärtää. Lentävää suomalaista, Hannesta, esittää Antti Lang.

-Kuukausi sitten ajaessani kohti Ylistaroa kävin pitkästä aikaa Villen luona, siis katsomassa vuonna 1978 Peräseinäjoen urheilukentän viereen paljastettua Villen patsasta, kertoo tietokirjailija fil. tri, dosentti Ossi Viita, joka toimii kokoelmapäällikkönä Urheilumuseossa – nimi on nykyisin Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus TAHTO. Mitäkö mahtoi tutkija sankarille sanoa? -Poistin Villen väljään nyrkkiin puristettujen sormien välistä pikkukiviä, jotka eivät sinne kuuluneet ja ajattelin, että tällä kentällä, sen vihkiäiskilpailuissa Ville juoksi 1924 Pariisin olympiakisojen jälkeen. – Kuva Jouko Pukki.

   Osoituksena siitä, miten tällaiset suuret tarinat meihin suomalaisiin vaikuttavat liippaistessaan tarpeeksi läheltä, on Ossi Viidan toteamus hänen muistellessaan kirjaurakkaansa: ”Se herättää minussa edelleen lämpimiä tunteita It was once in the lifetime job kirjoittaa naapuripitäjän suuresta sankarista”. ­­­­­­­­­­­­­­– Ylistarosta lähtöisin oleva kirjailija on itse harrastanut juoksua pikkupojasta asti, kotvan ihan tosimielellä, mutta semmin omaksi ilokseen lenkkeilyä, ja hilpaissut siinä sivussa seitsemän maratonia. Entä mitä sanoo tutkimuskohteesta professori Olavi Koivukangas, Siirtolaisuusinstituutin pitkäaikainen johtaja? ”Ville Ritolan elämänvaiheissa yhdistyivät sekä suomalainen huippu-urheilija että uskalias ja työtä pelkäämätön amerikansuomalainen siirtolainen – reilu ja lämmin ihminen.”

———————————————————————————————————-

Aiheeseen liittyen:

Ville viihteellä….

Ville harjoitteli, Ville kilpaili ja purki paineitaan viihteellä. Hän vietti iltoja suomalaisilla haaleilla ja tunsi myös Brooklynin Finntownin, Harlemin ja Bronxin koiratorpat eli salakapakat. Saattoi mennä alkoholia joskus reippaastikin. Sirkustaiteilija Niilo Salo kertoo kirjassaan erään illanvieton loppuvaiheista syksyllä 1927. Tässä tarina lyhennettynä: Poliisin mielestä kvartetin laulu kotimatkalla oli liian äänekästä ja saattoi häiritä muiden finntownilaisten yöunia. Jatkot olivatkin sitten pahnoilla. Aamulla poliisipiirin päällikkö suoritti kuulustelun, jonka varmaan muisti pitkään. -Nimenne?

-Armas Taipale.

-Titteli?

-Kiekonheiton maailmanmestari.

-Mikä?

-Aivan kuten sanoin, kiekonheiton maailmanmestari.

Kookas mies, leveät hartiat, kuulustelija päätti uskoa. Kookas ja komea näytti olevan toinenkin. Nimi Jonni Myyrä ja titteli keihäänheiton maailmanmestari. -Kuka ja mikä te sitten olette? hän kysyi kolmannelta. -Ville Ritola, juoksija-maailmanmestari. -Pyhä Mooses, mutisi esivalta. Tämän miehen hän jo tunnistikin lehtikuvien perusteella. Neljäs mies oli pienehkö, mutta varmuuden vuoksi poliisiupseeri aloitti kuin vastaan tullen. -No missä lajissa te sitten olette maailmanmestari? -En missään, mutta ammatti on kirvesmies. -Ja näin hienossa seurassa! -Kai se johtuu siitä, että minäkin olen suomalainen, lausahti mestarismiesten kaveri rintaa röyhistäen.

…ja Floridassa

Kuten monet muut huippu-urheilun suomalaistähdet myös Ville Ritola löysi Floridan. Viidan mukaan hän oli ollut siellä aiemmin treenimatkalla tarkoituksenaan osallistua vielä Los Angelesin olympiakisoihin 1932, mutta jalat eivät kestäneet enää kovaa rääkkiä. 1950-luvun puolivälin jälkeen hän oli sitten kysellyt reumatisminsa takia lämpimistä eli Floridasta töitä ja sai niitä amerikansuomalaisilta, useammankin kerran mm. Helen ja Niilo S. Alholta, suomalaisalueen tunnetulta rakennuttajapariskunnalta. Karpenteri-Ville soitti New Yorkista, heitti kirveensä, vasaransa ja sahansa reppuun ja lähti, mikäli useampia taloja oli työn alla. Niilo Alho kuvasi haastattelijalle Ritolaa kovavauhtiseksi työmieheksi, reippaaksi, mutta hieman hosuvaksi. ”Muut muurasivat yleensä sisäpuolelta, Ville ulkopuolelta. Tehokkaalla rakennusporukalla talo oli valmis kahdessa kuukaudessa. Mitään hankaluuksia ei koskaan ollut, se oli reilua puolin ja toisin. Annoin Villen mennä ja tulla niin kuin halusi.” Selma ja Ville Ritola asuivat Boynton Beachissa ja majoittuivat ilmeisesti Betty ja Viljam Kolehmaisen luo, jotka olivat muuttaneet Floridaan 1950. Viljam oli amerikansuomalainen ammattilaisena kilpaillut kestävyysjuoksija ja ansioitunut valmentaja, jonka kelpo veljessarjaan, kuopiolaislähtöiseen, kuuluivat suomalaiset kestävyysjuoksijat Hannes ja Tatu Kolehmainen.

Lopputaipaleelle Suomeen

Florida tuntui kuitenkin pitkän päälle Ritoloista liian kuumalta, eivätkä he asettunet sinne pysyvästi. Ja ajastaan, lähes parin vuosikymmenen päästä, kun vettä oli ehtinyt virrata melkoisesti niin Hudson-joessa kuin Vantaassa, Ville oli taas Suomessa. Paavo Nurmi järjesti kilpakumppanille ja hänen puolisolleen asunnon Lauttasaaren talostaan. Vanhan maan uuden kodin ensimmäinen vieras oli kuinka ollakaan, legenda Nurmi itse. Ja vieraili vielä useasti senkin jälkeen.

Kaarina Naski

lähteenä Ossi Viidan Suden hetkiä

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa – kuten mursut ja siivekkäät

Tämä piirtäjän näkemys mursusta sai toisen, musiikille vihkiytyneen, virittämään laulun – Tapio Rautavaaraa mukaillen: Mursuni, mursuni mun, olethan sinä mun. Tule tule jo tanssihin, tule mursujen valssihin… Saa kuulemma vapaasti käyttää karaokessa. – Kuva Alpo Antero.

Poikkeusaikoina kuten nyt, kun kolkka Eurooppaa on sotatantereena, ihmisten katseet tuntuvat kääntyvän kuin itsestään luonnon puoleen. Kuin turvaa ja vastauksia hakien tai omaa huolten leimaamaa todellisuuttaan paeten. Eläinten mahdollinen outo käyttäytyminen nähdään merkkinä koko luomakunnan häiriintymisestä, osoituksena avun pyytämisestä tai taisteluvalmiudesta. Kahden mursun ilmestyminen ihmisten ilmoille seuduilla, jotka eivät suinkaan ole niiden tyypillistä reviiriä, hämmästytti, ihastutti ja varsinkin niiden tappioon päätyneen kohtalon takia kosketti ihmisiä. Mitä ne tulivat meille kertomaan? Sitäkö, että niilläkään ei ole kaikki hyvin ja samalla muistuttamaan, että tositoimilla luonnonsuojelun hyväksi on kiire.

   Haminan ja Kymenlaakson mursuna tunnettu Stena – yksi monista sille annetuista nimistä – sai heinäkuun puolessavälissä koko Suomen havahtumaan ja jännittämään tämän urhean merisotilaan selviytymisen puolesta. Samoihin aikoihin tykkäsi Norjaan rantautunut Freya -mursu kiipeillä ja pötkötellä oslolaisveneiden kannella. Kummallekaan ei käynyt hyvin, Stena menehtyi matkallaan Kotkan kautta Korkeasaaren villieläinsairaalaan, ja Freyan katsoivat sikäläiset viranomaiset parhaaksi lopettaa, koska sen hyvinvointia ei voitu taata. Etäältä katsoen norjalaisten ratkaisu tuntui epäoikeudenmukaiselta ja enemmälti ihmisten etuun perustuvalta. Väkijoukot kun eivät olleet jättäneet Freyaa rauhaan, vaan menivät kielloista huolimatta liian lähelle kameroineen!

   Mutta kaikella on tarkoituksensa, sanotaan. Kansalaisten ajattelutyö käynnistyi. Jotkut näkivät tapahtuneessa maailmanlopun enteitä, monilla se herätti suojelunhalun, toisilla luomisvoiman; Haminassa syntyi laulua ja muistomerkkiä. Patu Patanen, paikallinen kulttuuripersoona, yrittäjä ja energinen puuhamies toimi juhlatapahtuman primus motorina.  Tämä majakkalaiva s/s Hyökyn ennakkoluuloton kippari katsoi, että kyllä Stena -mursu vähintään kunnialaukauksen ansaitsee. Ja aluksen merkinantotykkikin totteli mielellään. Muistotilaisuus järjestettiin Kotkan meripäivillä. Molemmat uutisen keskiössä olleet merieläimet saivat välittömästi tilaa globaalissa uutiskentässä ja puuskuttivat viestinsä täysillä bitit paukkuen. Ja kuulolla oltiin.  Mm. tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio kiitteli Seura -lehdessä Haminan poliisiviranomaisten toimintaa, kun rantaan ajautunutta uupunutta merieläintä pyrittiin suojaamaan. ”Juuri tällaisia esimerkkejä tarvitsemme yhteiskuntamme auktoriteettitahoilta. Mursunkaan olemassaolo ei ole enää itsestäänselvyys.”

Peikot, keijut…

Luonto on ollut ja on yhä edelleen kaiken taiteen innoittaja, ei vähiten kirjallisuudessa. Se on tuonut lohtua ja selviytymistahtoa myös rintamalla. Milloin syntyikään satu Pessi ja Illusia? Jatkosodan aikaan sen Yrjö Kokko kirjoitti, ja kirja julkaistiin vuonna 1944. Peikon ja keijun tarina vetosi silloin ja vetoaa yhä. Teos on käännetty useille kielille, ja se on innoittanut muita taiteilijoita. Aluetta ravisteleva ihmisten sota tuntuu olevan kaukana, kun mennään metsään, jonka asukkaat elävät sopuisaa elämäänsä ja ovat valmiit auttamaan apua tarvitsevaa. Piisami kaivaa tulijalle lämpimän pesäkolon ja peltohiiri neuvoo, miten kootaan ruokavarasto. Pessin ja Illusian yhteiselossa tuntuu toteutuvan elämän kauneus, tasapaino ja toiveikkuus. Kirjailijan mukaan on ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia, mutta myös toisia, joilla on. Jälkimmäisistä Kokko toteaa: ”Luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa”.

… ja linnut

Lintujen ihmeellinen elämä on puoleensavetävä tietoteos. Tekijä Jennifer Ackerman. 437s. Atena, suomentanut Heli Naski. Kannen kuvat Getty Images, kannen suunnittelu Ville Lähteenmäki, kuvitus kirjan sisällä John Burgoyne.

Palkittu yhdysvaltalainen tietokirjailija Jennifer Ackerman puolestaan on tuoreessa, hiljattain suomennetussa teoksessaan sukeltanut vai pitäisikö sanoa pyrähtänyt ja laskeutunut lintujen maailmaan ja saanut niistä tieteeseen ja tutkimuksiin perustuen selville hämmästyttäviä, tutunomaisuudessaan yllättäviä seikkoja. Kirja Lintujen ihmeellinen elämä (Atena) vastaa aliotsikkonsa mukaan erinäisiin kysymyksiin, jotka ovatkin odottaneet tieteeseen pitäytyviä vastauksia. Ja selvennys, mitä se on, tuleekin heti sisällyksestä kertovalla sivulla. Puhe, työ, rakkaus ja vanhemmuus muun muassa ovat saaneet omat lukunsa. Että ollaanko tässä nyt siivekkäitten kanssa samalla viivalla? Ja miksikäs ei? Toisaalta on, jollei lohdullista, niin kiinnostavaa, että luomakunnassa muuallakin kuin ihmisten keskuudessa paljastuu huijareita, pettureita ja kidnappaajia… Kyllä kyllä, luit oikein. Muutoin niin hurmaavat ja seuralliset mutavarikset esimerkiksi käyttäytyvät varsin ikävästi sotajalalla ollessaan, nappaavat ja ottavat orjikseen toisten ryhmien poikasia. Mutta kirjailija löytää tutkimuskohteistaan myös eläinmaailman huippukommunikoijat. Linnut puhuvat paitsi äänillään myös kehoillaan ja höyhenillään, kuten Saharan eteläpuolella elävä miljoonakutoja, joka onkin aikamoinen lörpöttelijä ja saa naamahöyhenillään aikaan varsin visuaalista puhetta. Lukija tuumii, että ilmiselvää näyttelijäainesta.

   Ja jos luulit, että ihminen yksistään on taitava valehtelussa, niin jopahan erehdyt. Ackerman muistuttaa -käytyään tapaamassa mm. lyyrypyrstöjen ja lintujen matkimistaitojen asiantuntijaa Ana Dalziellia Wollongongin yliopistossa Australiassa, että linnut kuuluvat luonnon lahjakkaimpiin valehtelijoihin, varsinaisiin juksaajiin. Jotkut niistä saavat petojen huomion käännytetyksi pois pesästä juoksemalla kyyryssä pienten jyrsijäin tapaan, ja mm. peltoviiriäiset esittävät kuollutta hämätäkseen jahtaajiaan. Imitaattorikilpailussa ne löisivät ihmisen varmaan mennen tullen. Luhtakerttusella esimerkiksi (josta muuten Suomessa on tehty ensimmäinen havainto 1944 Helsingissä), ei ole ikiomaa laulua, mutta se tekee omat sävellyksensä punomalla yhteen laulun elementtejä yli kahdeltasadalta eri lajilta talvehtimis- ja pesimäalueillaan! Jos sinulla on tuttu luhtakerttunen, niin toivottavasti ehdit sanoa sille heipat, sillä nämä kerttuset ovat tiettävästi jo muuttaneet eteläiseen Afrikkaan, josta palaavat taas laulua pullollaan toukokuun lopussa.

Taiturimatkijoista….

Osborne -järven seudun rikas linnusto Floridan suomalaisalueella herättää matkailijoissa ihastusta. Tässä vesilintu mannekiinityyppiä. Jos kuuntelee tarkoin, voi kuulla taustalta taiturimatkijan, Mockingbirdin laulua – sen seitsemän, eikä riitäkään – linnun äänellä.

Ackerman tietää, että Pohjois-Amerikan eteviä imitaattoreita ovat esimerkiksi naukumatkija, ruostesirppimatkija ja taiturimatkija (joka on viiden Yhdysvaltojen osavaltion osavaltiolintu: Arkansasin, Floridan, Mississippin Tennesseen ja Texasin. Laji tunnetaan Northern Mockingbirdinä tai yleisesti pelkästään Mockingbirdinä, joka on turistienkin suosikkilintu hämmästyttävien konserttiensa ansiosta). Sinitöyhtönärhi osaa matkia haukkaa ja pikkuruinen kaneliperämaluri imitoi paljon itseään isompia lintuja. Kirjassa, joka on paitsi lintujen elämästä ja voisiko sanoa arjen toiminnoista elävästi ja usein humoristisesti esitettyä tietoa tulvillaan, tutustutaan myös alan tunnettuihin tiedemiehiin ja -naisiin ja heidän saavutuksiinsa sekä uusiin työkaluihin ja teknologioihin. Ehkä voidaan suorastaan painottaa naisten osuutta, sillä juuri naistutkijoiden ansiosta ornitologian maailma on muuttumassa ja ne teoriat, joiden mukaan monimutkainen linnunlaulu olisi lähes yksinomaan koiraiden ominaisuus, ovat kumoutumassa. Niinpä lukija melkein kuulee korvissaan kolokerttulinaaraiden soolot ja floridanpensasnärhen liverryksen. Tietokirjan käännöstyö edellyttää erityistä intensiteettiä, alaan ja taustaan perehtymistä. Kyseisen teoksen oivaltavalta suomentajalta Heli Naskilta sitä on vaadittu jo yksinomaan lintujen huippufiktiiviseltä kuulostavan nimistön tarkentamisessa. Vai tiesitkö sinä, mikä on edellämainittujen lisäksi huittipenkoja, ulappakeiju tai kultahelmilavastaja?

… Kiannon tilhi -lauluun

Linnuista on tehty myös paljon lauluja. Rakastettu korpikirjailijamme Ilmari Kianto kysyy Pikku-Inkerin laulussa Tiu tau tilhi: ”Jokos sinä lensit syömähän taas?” ja kehottaa sitten: ”Syö syö tilhi punapihlajaani/ heitä Inkerille pikkuisen myös, heitä Inkerille pikkuisen myös!”. Monille eri ikäluokkien suomalaislapsille tämä laulu on tuonut lämpimän, turvallisen olon. Varsinkin, kun kirjailija arvelee lopussa tilhen palelevan ja sanoo: ”Älä lennä poikkeen/ minä haen vanttuut, turkinkin tuon…” Niinhän sen pitää olla.  Apua kyllä löytyy tarvitseville, jos halutaan. Saman maailman isossa veneessä ollaan. Pikku-Inkerin laululla on tähänkin aikakauteen osuva viesti.

Kaarina Naski

Pihlajaa on kansan uskomuksissa pidetty pyhänä puuna, jonka kaatamisen pelättiin tuovan huonoa onnea. Ja miten sanoikaan Eino Leino runossaan Pihlajan alla: ”On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan.”

 

Aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana

”Taiteilijana hänen ominaislaatuunsa kuuluu kyky puikkelehtia kuin kala vedessä niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen herkkiä, joilla yleensä liikutaan varoen. Tunne-elämän alueilla.” Noin huomaan kirjoittaneeni tasan neljä vuosikymmentä sitten Vesa-Matti Loirista. Osaisinko paremmin sanoa nytkään, tuskin. Monisanaisemmin kyllä, niin kuin on tehnyt suomalainen media laajalti viime päivinä taiteilijan nukuttua pois. Kansalaisten kiitollisuus Loirin pitkää ja merkittävää uraa kohtaan tuntuu kimpoavan jopa auringonsäteistä, joita on saatu tuhlaillen tänä kesänä.

Vesa-Matti Loirilla oli monet kasvot. Tässä hän on vakavia miettivä, vielä jokseenkin nuori mies. Taiteilija tulkitsi kuin samaistuen toista, Eino Leinoa, joka poistui tuonilmaisiin noin sata vuotta sitten. Nyt ovat poissa molemmat, rakastetut, armoitetut. Mutta runo elää, myös suomalaiseen kesäyöhön viittaavana sävellyksenä Nocturne, joka antaa avaimet elämän oivaltamiseen meille kaikille: ”Tuoksut vanamon ja varjot veen/ Niistä sydämeni laulun teen”.
– Kuva Toini Räsänen

   Tuolloin, vuonna 1982, kun tapasimme, hänessä oli vielä sitä pikkuista rockaripoikaa, jollainen hän oli ollut uran alkaessa. Lapsenomaiset avoimet kasvot. Mutta yllättävän syvällisesti haastateltava puhui jo esimerkiksi identiteetistä, kertoi ratkaisseensa omalla tavallaan, miten kasvaa ihmisenä: – tunnustamalla omantunnon olemassaolon. Vastuun unohtaminen oli kuulemma sen jälkeen ollut monin verroin vaikeampaa.

Selityksissä löytyy

Loirin monipuolisuudesta taiteilijana riitti näyttöä areenalla kuin areenalla, niin elokuvan, television kuin teatterin saralla. Musiikkia, joka oli myös yksi hänen omakohtaisista lajeistaan, hän sanoi pitävänsä puhtaimpana, hienoimpana ihmisen tuottamista taiteen muodoista. Ja jottei yksi tärkeä seikka olisi unohtunut, niin mies maustoi sillä ohimennen puheenvuoronsa. – Urheilua en jätä koskaan. Se on tapani rentoutua, hän sanoi. Urheilun piiristä hän löysi myös vertauskuvan nousukkuudesta. -Surullista on, kun näkee, miten ihmiset tavoittelevat otetta mahdollisimman korkealta puolapuilta ja pyrkivät pudottamaan lähimpänä olijan. Raha ja valta on kaikki.

   Maineikkaasta roolihahmostaan Uuno Turhapurosta tulkitsija totesi, että Uuno tuntee pelin säännöt, mutta potkii tutkainta vastaan. Pahuuttaan hän ei tee sitä milloinkaan. Niinpä. Moni suomalainen jakoi kapinoijan ajatukset kaiken maailman ”pyrokraateista”. Ja mitä vävyihin tulee, niin heistä Uunolla, vuorineuvos Tuuran tyttären miehenä oli sekä enemmän asiantuntemusta, että vielä vankempi mielipide vuonna 1998, jolloin niin ikään tapasimme työn merkeissä. -Vävy, jolla on tunteet, on näinä kolakoina aikoina todellinen harvinaisuus! sanoi Loiri ihan Uunon äänellä. Ja kaikkein hauskinta hänestäkin oli roolihenkilönsä tapaan keksiä selityksiä, niitä, joita pojat ovat keksineet maailman sivu. Oivalluksena, että vaikka sen selvittämiseen, miksi ei tee työtä, kuluu enemmän aikaa kuin työn tekoon, on siinä silti hohtonsa.

Veikeä kuin lapsi

Appiukko saattoi pitää Uunoa nimensä mukaisesti turhakkeena, mutta ohjaajilla katsojista puhumattakaan on oikeampi mielipide: tosi hauska individualisti ja elokuvataiteen suurten koomikkojen sukua. Ja kirjallisuuden tuntijat puolestaan ovat vakuuttuneita siitä, että omista klassikoistamme löytyy Uunolle sielunveljiä, kuten esimerkiksi tämä Joel Lehtosen Putkinotkon patalaiska viinatrokari Juutas Käkriäinen. Eikä tehnyt hyvällä näyttelijällä heikkoakaan Juutaksen rooliin hyppääminen. Kahdella kierteellä taidettiin mennä. Ja helppo oli ottaa omikseen Rosinan kauniit mietteet miehestään: ”Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Mikä lienee silloin ollut Rosinalla. Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niin kuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja luja se on kuin karhu työssä…jos se vain milloin rupeaisi työhön.”

My way

Harva poika tähtää taidokkaaseen nenälleen menemiseen elämänuraa ajatellen, mutta kenties kannattaisi, jos ottaisi oppia Veskusta, joka oli jo varhain varsinaisen kaatuilemisen kunkun maineessa. Siitä oli lyhyt matka hänen kohdallaan klovnimaiseen hahmoon. Ja niin kuin klovnit aina ovat olleet kiintoisia – suorasanaisia, samaistuttavia, lystejä tai surullisen hahmon ritareina vetoavia, sellainen oli ja tulee olemaan muistoissamme myös Vesa-Matti Loiri. Sama mies, joka tulkitsi ikimuistettavasti niin Kiveä, Leinoa kuin Dostojevskiä, kulttuurin laajaa kirjoa.

   Siitä, miten sattumalla voi olla osansa luonneanalyysin syntyyn, seuraava: Kerran väkijoukko väisteli kiusaantuneena juopunutta, joka surffaili ulkoilmakonsertissa pyytelemässä tulta savukkeeseensa, mutta tuli torjutuksi. Kunnes illan solisti, Vesa-Matti Loiri välikohtauksen huomioineena hyppäsi alas lavalta, tarjosi tulta, taputti kaveria hartioihin ja palasi takaisin estradille. Eikö tämä, erään paikalla olleen muisto, voisikin olla yksi lämpimimpiä poismenneestä taiteilijasta? Ei luusereita ja tähtiä – aito ihmisyys ampaisee maaliin voittajana.

Kaarina Naski

Utopiayhteisöt – kummallisia haaveitako vain?

Kommuuna Kylväjän kannen ylemmässä kuvassa on Enoch Nelson ohjaamassa kahdeksansiipistä hinattavaa kääntöauraa 1920 -luvun puolivälissä. Kirjan asukastiedoissa kerrotaan amerikansuomalaisen Enochin olleen sukutaustaltaan Kalajoelta. Hän oli syntynyt 1897 ja kuoli joukkoteloituksissa Sandarmohissa 1938. Wikipedian mukaan Sandarmoh tunnetaan Stalinin vainojen uhrien teloitus ja hautapaikkana Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä Venäjällä. Paikalla on ammuttu yli 7000 henkeä, joista suomalaisia tuhatkunta. – Kuva Nelsonin perhearkisto. Alempana nähdään Kylväjän konttori ensimmäisinä toimintavuosina. – Kuva Kylväjän museo.

Millainen olisi sinun utopiayhteisösi? Miten siellä elettäisiin, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä? Ja mistä sellaiselle löytyisi otollinen asemapaikka?

Älä välitä, jos et heti keksi, sillä et ole ensimmäinen etkä taatusti viimeinenkään, joka moista pohtii. Meillä suomalaisilla, jos keillä, on näyttöä ei ainoastaan utopistisista pohdinnoista vaan myös toimista. Yritetty on, rapatessa on tottavie roiskunut, monelta henkikultakin mennyt, mutta summa summarum, eikö ihmiselämä voisi turhempaankin kulua kuin pyrkimyksissä kohti parempaa. — Siirtolaisuudessa on omat utopialukunsa, ja vaikka ihanneyhteiskunnat ovat lopulta jääneet saavuttamattomiin, voidaan kai sanoa, että jossain mielessä ne ovat täyttäneet tehtävänsä. Kovan kautta on opittu elämisen taitoa, hyvä ja paha, vaatimukset ja uhraukset joutuneet dramaattisella tavalla puntariin, ja työn jälki jäänyt kertomaan raivaajasukupolvesta, joka sentään paljossa onnistui, vaikka kenties liian isoilla tai perin kummallisilla haaveilla nykyihmisen mielestä liputtikin.

Siirtolaisuusinstituutin tutkimus- ja julkaisutyön arvostettavuudesta ovat osoituksena sen monet siirtolaisuuden ja samalla koko maan historiaa kiintoisalla tavalla valottavat teokset. Uutta lähdeaineistoa löytyy aina vaan, ja sen hyödyntämisessä on mahdollista käyttää uusinta tekniikkaa. Tästä esimerkkinä on Harri Vanhalan tuore, lajissaan yhtä vetävä kuin vaikuttava tietokirja Kommuuna Kylväjä, tarina amerikansuomalaisesta kolhoosista Donin aroilla. Harvinaisen kuva-aineiston korkeasta laadusta ja lukijaystävällisestä taitosta on vastannut ko. instituutin tietopalvelupäällikkönä pitkään toiminut Jouni Korkiasaari.

   Sukututkimus saa niin ikään Kylväjän myötä sulan hattuunsa, sillä lähtiessään tutkimaan oman taustansa vaiettuja vaiheita diplomi-insinööri Vanhala löysi monen muunkin vaiheita ja tuli avanneeksi portin ilmiöön nimeltä utopiayhteisö. Se vie sadan vuoden taakse, jolloin amerikansuomalaiset perustivat maatalousosuuskunnan, sittemmin Kommuuna Kylväjänä tunnetun. Että osuuskunta päätti asettua juuri Neuvosto-Venäjää rakentamaan ja sen aromaita viljelemään tuntuu vallankin tämän päivän maailmantilanteessa käsittämättömältä. Mutta kun lähtijöillä oli houkuttimena paitsi tunnettu mustanmullan alue, työläisten luvattuun valtioon pääseminen ja siellä pärjääminen, niin olihan se jotain.

Mitähän tällaisesta ilmoituksesta sanottaisiin tänä päivänä? Menisikö joku kenties säästöpossulle? Toveri -lehdessä vedottiin näin lukijoihin 1921. Kirjan mukaan kirklandilaisten mainitaan olleen aktiivisimpia lahjoittajia, vaikka olivat ”lännen suomalaisista pienviljelijöistä kaikista pienimmästi elävää väkeä”.

Pitkällisen varojen keräämisen jälkeen muuttivat ensimmäiset asukkaat loppusyksystä 1922 Yhdysvaltain länsirannikolta Etelä-Venäjälle Donin alueelle. Vastaavanlaisia osuuskuntia erilaisin tavoittein oli lähtömantereella muitakin, mutta Kommuuna Kylväjän nimenomaisena tarkoituksena oli harjoittaa suurisuuntaista koneellista tähkäviljelyä. Maataloustuotannon kannalta kokeilu onnistuikin hienosti, ja pluspuolelle kallistui koko Kylväjä -kommuunikin, jos sitä verrataan monien muiden kommuunien kohtaloon ja kuihtumisnopeuteen ja siihenkin, että myös Kylväjän ovi kävi tiuhaan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ja valtaosa väestä vaihtui. Eräät tulijat järkyttyivät vallitsevista olosuhteista niin, että katsoivat viisaaksi perääntyä heti.

Isoisä ekana arolla

Kaksikymmenluku oli suomalaisten aktiivisinta aikaa kyseisessä kommuunissa, mutta sopeutuminen ei ollut itsestään selvää jo pelkästään kieli- ja kulttuuriongelmista johtuen. Viimeistään vuonna 1929 lähes kaikki muuttivat pois, kuka Amerikkaan, kuka Suomeen, Neuvosto-Karjalaan tai Hiilisuo -sovhoosiin.  Mutta vaikka itse ilmiölle kävi, niin kuin utopioille tapaa käydä, niin Kylväjän toiminta jatkuu edelleen, nyt maatalousosakeyhtiönä. Toki muutkin olivat huomanneet, että heinäarosta oli, kiitos ennen muuta hullunrohkeiden meren takaa tulijain, tullut mallitila. Kun Kylväjä näytti onnistuvan, perustettiin naapuriin samalla mallilla valtiontila monikymmenkertaistetulla pinta-alalla. Ukrainan nykyiset viljasadot, joista puhutaan paljon juuri näinä aikoina sotauutisointien yhteydessä, ovatkin Vanhalan mukaan joltain osin kiitollisuuden velassa amerikansuomalaisille. Ukrainan rajalle ei Kylväjältä ole kuin pari sataa kilometriä. Ja jos olisit käynyt entisessä suomalaiskommuunissa vuonna 2018, niin kuin tietokirjan tekijä kävi, olisit saattanut tavata kylän viimeisen suomalaisen, Matti Tarhalan.

   Teoksessa on pääpaino asukkaiden ihmisläheisillä tarinoilla, ja myös venäjänkieliset lähdeaineistot ovat tuoneet uutta valaistusta historiaan. Lukija voi hyvin kuvitella, miten tervetulleena teoksessa mainittujen ja muidenkin ”Kylväjä -taustaisten” henkilöiden sukulaiset kokevat tämän selvityksen. Ja isossa kuvassa kyseessä on nätisti lankulle osunut loikka tutkimustyölle. Harri Vanhalan ei voi sanoa päätyneen sattumoisin teoksen kirjoittajaksi. Hänen isoisänsä, Pernajassa 1896 syntynyt Clas Collan oli nimittäin Kommuuna Kylväjän ensimmäinen asukas. 1910-luvulla siirtolaiseksi enonsa perheen mukana päätynyt Clas lähetettiin Amerikasta Neuvosto-Venäjälle valitsemaan kommuunille paikkaa. Poliittiset olosuhteet Amerikassa olivat tuolloin kriittiset. Vasemmistopiirit antoivat materiaalista tukea ja kannustivat jäseniään siirtymään Venäjälle. Vanhala toteaa, että Clas tuskin vei teini-ikäisenä kommunismin aatetta mukanaan Amerikkaan, vaan omaksui sen piirteitä vasta siellä. Clasilla ei ollut taloudellista pakkoa lähteä siirtolaiseksi ja koulunkäyntiäkin enemmän takana kuin monella muulla rapakon yli tuolloin matkanneella. Hänen isänsä Albert, yksi Suomen ensimmäisistä koneinsinööreistä, oli yhteiskunnallisesti varsin aktiivinen, työväestönkin oloista huolta kantanut mutta sai surmansa valkoisten puolella sisällissodassa 1918. Tietynlainen intomielisyys lienee periytynyt isältä pojalle.  Mitä taas Vanhalan isoäitiin tulee, niin agitaattori Leo Leino oli Suomen kierroksillaan saanut Laina Paajasen suostutelluksi muuttamaan Kylväjälle sairaanhoitajaksi, ja niinpä tämä jätti hyvän virkansa ja lähti itärajan taa. Laina ja Clas Collan avioituivat, ja pariskunta palasi 1925 Suomeen malarian takia, jota sairastettiin paljon kommuunissa. Lainan lapsuudenperheen poliittinen aktiivisuus oli viranomaistaholla noteerattu, ja kirjoittaja avaa tältäkin osin parhaansa mukaan väitteitä.

Koskiset muuttivat Astoriasta Oregonista Kylväjälle ja sieltä Karjalaan, missä heille kävi huonosti. Vasemmalta Aarne, Edna, Maria ja Benjamin. Verstastyöntekijä Benjamin palautti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjansa vastustaakseen syyttömien ihmisten vangitsemista ja laati kirjeen amerikkalaisille kommunisteille saadakseen tukea väärinkäytöksiä vastaan. Ilmianto esti kirjeen lähettämisen, ja Benjamin sai 25 vuoden tuomion, joka muutettiin hänen anomuksestaan kuolemantuomioksi. Myös Aarne teloitettiin. Aarnen leski muutti Kylväjälle takaisin ja sai toisen puolisonsa Matti Tarhalan kanssa pojan, joka oli lopulta Kylväjän viimeinen suomalaistaustainen asukas, Matti Tarhala hänkin nimeltään. Koskisten Edna -tyttären tiedetään asuneen 1900-luvun lopulla Suomessa. (Lähde Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat.)

Helppohan hyvissä olosuhteissa on olla kumouksellinen

Ensimmäiset kylväjäläiset otettiin aikanaan juhlavasti vastaan. Mutta alkuhumua seurasi melkoinen pudotus, sillä tulijain järkytykseksi jyrsivät hiiret heidän vaatteensa. Ristiriitaista oli sekin, että paikallinen väestö katsoi karsaasti ”herrasväkeä”, vaikka nämä joutuivat asumaan savimajoissa. Ja asuntopula vain paheni, kun uusia tulijoita Amerikasta saapui. Rakentaminen oli kuitenkin asetettava tärkeysjärjestykseen, ensin sauna, ruokala ja välttämättömät talousrakennukset.  Kun vielä saatiin koneellinen viljanviljely alulle, päästiin selättämään pahimpia vaikeuksia. Kylvöala kasvoi, samoin traktorikanta, ja pian oli toiminnassa myös ensiarvoisen tärkeä mekaaninen verstas.

   Moni muuttaja joka tapauksessa koki itsensä petetyksi. Jussi Lahti tuli Kylväjälle, kun aiemmin saapunut ryhmä oli ollut siellä vuoden verran. Hänen hetimmiten haastattelemansa mies totesi, että kyllä sitä Amerikassa voi olla vaikka kuinka tinkimätön kommunisti, kun istutaan kahvipöydässä ja edessä on hyvät kahvit ja kermakeekit. Vastukset olivat siellä niin helposti voitettavissa. Mutta kun ruokana on ainoastaan leipä, sipuli, kaali ja tee, katsantokanta on toinen. Vallankumouksellisuuden kokemat takaiskut saivat kuitenkin Jussi Lahden kaltaiset maailmanparantajat vain sisuuntumaan. Talvi 1925 olikin hänen todistamanaan toisenlainen. Oli maksettu velat, ostettu lypsylehmiä, ruoka parempi ja myös asunto-olot hiukan kohentuneet. Ja niin kuin Lahti sanoi: ”Joukko ajatteli jo asioista yhteisesti – muutamia yksilöitä lukuunottamatta”.

Kaarina Naski

Tiedoksi kirjan saatavuudesta: Paitsi kustantajalta, Siirtolaisuusinstituutista, sitä voi tilata myös tekijältä samaan hintaan, haluttaessa omistuskirjoituksella varustettuna. Ohje Kylväjä-sivustolla https://kommuuni-kylvaja.webnode.fi/kirjan-ostaminen/

Kun Amerikka itsessään oli jo ihme

Moni suomalaistyttö 1930-luvun Amerikassa saattoi tallettaa mielensä pohjalle saman ihmetyksen kuin Sally Salminen – sen, että maailman ensimmäinen suuri demokratia oli niin vähäisessä määrin demokraattinen. Olisiko mahtanut osata muotoilla ajatuksensa juuri kyseiseen asuun, onkin jo eri juttu, sillä Sally oli poikkeuksellinen ”housemaid”, tiedolle ahne ja tarkka havainnoija. Omilla edesottamuksillaan hän tuli jopa todistaneeksi, miten ”pieni Ahvenanmaa pystyi tarvittaessa tukkimaan suurenkin maan suun.”

Kun Franklin D. Roosevelt valittiin uuden maailman uudeksi päämieheksi, toivottivat mm. lukuisat siirtolaiset hänet mielessään tervetulleeksi. Heidän joukossaan Sally Salminen. Scandinavian Workersin suhteen kirjoittaja tarkisti ajan mittaan kantaansa ja eritoten persoonansa yhteensopimattomuutta marxilaisten propagandatekstien kanssa. – Sallyn kuvasi Osvald Hedenström/Lehtikuva, kannen suunnitteli Satu Kontinen. Aikani Amerikassa, 374 sivua, Kustannusosakeyhtiö Teos, suomennos Laura Jänisniemi; alkuteos Min amerikanska saga, Holger Schildts förlag, 1968.

Nyt jälkiviisaina ymmärrämme hyvin, että kyseessä ei todellakaan ollut kuka tahansa piikapaikassaan kapinoinut nuori nainen, vaan monilapsisen ahvenanmaalaisperheen lahjakas tyttö, joka kättensä ahkeralla työllä mahdollisti elantonsa ja köyhän maan sukulaistensakin paremman voinnin ja samalla hankki sivistykselliset ainekset kirjailijan tehtävää varten. Sally Salminen toteutti haaveensa jo lähtölaukauksella, voittamalla suuren romaanikilpailun saaristonraikkaalla teoksellaan Katrina, josta taannoin saatiin uusi hieno suomennos (Juha Hurme, Teos).

Näin viehättävää New Yorkia – Broadwayn teattereiden koristamasta näkövinkkelistä – saivat maahanmuuttajatkin aikanaan ihailla. Kuva Library of Congressin kokoelmista.

Siinä oli jotain!

Suurenmoista on, että vihdoin on mahdollista lukea suomen kielellä myös kirjailijan oma kuvaus ajastaan Amerikasta sekä em. voittoisan romaanin syntyvaiheista. Laura Jänisniemen oivallisesta suomennoksesta sanoisin, että se on omiaan vahvistamaan Salmisen arvostavaa käsitystä kääntäjän merkityksestä: ”Yksikään lukija ei pääse tunkeutumaan niin syvälle kirjailijan työhön kuin kääntäjä.” Puhtaaksikirjoittajalla oli hänelläkin oma etulyöntiasemansa. Tulevaa kirjailijaa ilahdutti isosti Katrinan puhtaaksikirjoittajan, Margitin lausuma po. romaanista: ”Siinä oli jotain.” Jotain erityistä siis. Näin huolimatta siitä, että työskentely ei suinkaan ollut vailla teknisiä hankaluuksia. Sally kirjoitti äidinkielellään, ja niinpä kirjoituskoneesta puuttuneet ruotsin kielen aakkosten viimeiset kolme kirjainta oli täydennettävä lisäämällä niihin pisteet kynällä…

   Kirjailijan omilla vaiheidensa kirjauksilla on hämmästyttävät ulottuvuudet, siinä aukeaa päähenkilön kasvutarina, kolmikymmenluvun amerikkalainen yhteiskunta siirtolaisnäkökulmineen, muuttuva maailmankuva ja Harlemin toveripiiri poliittisine pyrkimyksineen mutta myös nuorten viihteellisen seuranpidon mahdollistajana.­– Historia, kulttuuri, luonto-, jopa muotikuvaukset saavat teoksessa tilaa. Palvelijanhuoneen eli ”sellin” seinät antoivat Sallyn kohdalla periksi, niin vahva itsetunto ja tahto hänellä oli.  Nuoren naisen pikkuisesta tyyssijasta avautuivat kokonaiset maailmat, määrätietoisen opiskelun, tarkkailemisen ja mielikuvituksen voimin.  Kirjoittajana hän eli yhtä aikaa fiktiivisen luomuksensa ja päähenkilönsä Katrinan sekä omaa elämäänsä.

Suomalaisten siirtolaisten sanotaan olevan tunnettuja Yhdysvalloissa kahdesta asiasta, saunasta ja osuuskunnista. Tämä osuuskuntaravintolan henkilökunta edusti tyylillä Finnish Socialist Clubin perusideaa. Kuva otettu v. 1923, sen omistajaksi merkitty Robert Alan Saasto.

Parsanpätkiä pahimpaan nälkään

Yhteiskunnallinen kritiikki on se, mihin Salmisen kirjassa ennen muuta kiinnittyy huomio. Eli niin kuin kirjailija toteaa: ”Uusi näkemys meistä suomalaisista arvostettuina länsimaalaisina ei tietenkään estänyt general houseworkeria laman yhä painamassa New Yorkissa kärsimästä alemmuudentunteesta, huonosta palkasta, niukasta vapaa-ajasta. Työläisenä en ollut ensi sijassa, no, tuskin lainkaan, suomalainen. Olin – niin, vain alaluokkaa.”

   Näemme Sallyn pyyhkimässä pölyjä sieltä missä pölyä ei ole, imuroimassa mattoja oikealta ja nurjalta puolelta, silittämässä herran jäykkiä pellavaisia golf-housuja ja palttinaisia aluspaitoja, rouvan silkkisiä alusasuja, pöytä- ja lautasliinoja. Parsanpätkiä oli palvelustytön pureskeltava pahimpaan nälkään, lounas oli kevyen kevyt, päivällinen erittäin myöhään, eikä kahvikupillista iltapäivisin herunut. Jos pyysi kohtuullista ja perusteltua palkankorotusta, yksikin rouva suuttui ja sätti, eikä antanut työtodistusta. Toinen taas ei ymmärtänyt lainkaan, miksi työntekijä sanoi itsensä irti, vaikka hän, rouva, oli ollut omasta mielestään niin nice/kiltti…  Sitä ei ollutkaan kieltäminen, ”but you are not calm”, lausahti Sally Suorasanainen.  Onneksi ei rouva omasta mielestäänkään ollut tyyni, niin että that`s why. Sillä kertaa tuli työtodistus ja vieläpä hyvä. Alalla riitti tarjontaa, ja ruoanlaitto alkoi vaikuttaa Sallystä oikealta työltä vaikkapa kylpyammeiden jynssäämisen rinnalla.

Suuriin odotuksiin vastattiin

Kaiken muun lomassa tyttö myös yritti itse kirjoittaa säkeitä englanniksi. Ja yhden sellaisen runon hän lausui harlemilaissalissa. Runon nimi oli Yes Madam. Siinä nöyrä kotiapulainen, jolla on kasvava työtaakka ja pienenevä palkka, vastaa aina myönnellen vaatimuksiin: I will. Paitsi viimeisessä säkeessä, jolloin sanoo: No Madam. Se pääsi myös pienen lehtisen Domestic Worker´s News sivuille. – Sally omasi voimakkaan oikeudenmukaisuuden tajun, eikä se ollut rajoittunutta, vaan kohdistui myös vanhaan maailmaan, jonka viranomaisten edustajat eivät hänen tietääkseen panneet tikkua ristiin auttaakseen siirtolaisia kotiutumisessa. Näin siltikin, että Amerikassa töitä tehneet antoivat tuntuvaa taloudellista apua kotiin päin. ”Me annoimme, te otitte vastaan, vaaditte sitä ääneti suurilla odotuksillanne”, oli napakka kannanotto. Katolisista maista, lähinnä Irlannista tulleita siirtolaisia ei kritisoijan mukaan koskaan jätetty oman onnensa nojaan. Heidän kirkkonsa edustajat olivat valppaina ja toimivat, kun taas suomalaisten piti itse ottaa selvää kaikesta.

Ilmaradat olivat niitä erikoisuuksia, joista muun muassa kerrottiin ison meren taa lähteneiden kirjeissä, niin myös puheena olevassa kirjassa. Postikorttikuvasta saa hyvän käsityksen siitä, mille korkeudelle maan pinnasta rata oli rakennettu. -Kaikenlaista, tuhahtivat sukulaiset Suomessa. -Ei nyt sentään ihan pilviä hipomaan!

Kirjoittaja päivittelee vanhan ja uuden maailman taloudellista eroa ja ottaa omakohtaisen esimerkin. Hän oli tehnyt kahdeksan vuoden ajan töitä sekä Suomessa että Ruotsissa erilaisissa ammateissa. Ja kuitenkin matkalippu Amerikkaan oli hankittava lainaan turvautumalla. Kun taas kolmen vuoden tienestit Valloissa tukevoittivat lompakkoa niin, että Atlantin ylittäminen mahdollistui jopa kolmasti.  Kirjoittaja tarvitsi käyntejä kotiseudullaan kertauskurssina romaaniaan varten ja köyhän maan sukulaiset puolestaan tarvitsivat hänen anteliaisuuttaan. Äitikin sai tekohampaat Amerikan-tyttönsä rahoittamana!

Mutta päällimmäisiksi paremmat päivät

Yhteiskunnallinen valveutuneisuus ja sen nostattamat huomiot nousevat nyt puheena olevassa kirjassa päärooliin kirjailijaksi varttumisen rinnalla ja osana sitä, mutta myös ihmisten keskeisen kanssakäymisen kuvaukset – romaanikerronnasta tutut, usein huumorilla höystetyt – palkitsevat lukijaa. Sallyn kanssa niin ikään Amerikkaan päätyneen Aili-siskon, monien Ahvenanmaalta lähtöisin olleiden tuttavien sekä työyhteisön ja työnantajain luonnehdinnat kuljettavat tarinaa.  Mieleen jäävät esimerkiksi kaveripiiristä Wahlströmin siskokset, ”sanavalmiit vaaleat suorat kynttilät” Signe, Hilda ja Elna, siinä missä jokunen miespuolinenkin pohjalainen ja amerikansaksalainen nuorukainen Ernst tai vaikkapa skotti Juniper, joka toimi lastenhoitajana ja rallatteli kivoja lauluja mm. smartista ja prettystä tytöstä samalla kujalla. Sehän on tietysti Sally: ”And she lives in our alley.”

   Siihenastisen elämänsä onnellisimman päivän Sally koki varmaan silloin, kun hän sai tietää voittaneensa pohjoismaisen romaanikilpailun. Isotkin amerikkalaislehdet huomioivat sievän ex-housemaidin, jolle palkintosummaa enemmän merkitsi se, että pääsi opiskelemaan kirjallisuutta ja kirjoittamista. Sellaiseen oli jäänyt liian vähän aikaa, kun oli kuorittava ja raaputettava juureksia, tiskattava pilkkumit, padat ja paistinpannut… Mutta onnellinen, lapsenmielinen ja vapaa oli nuori nainen tuntenut olevansa aiemminkin, esimerkiksi sirkuksessa, jonne silloinen rouva oli hänet vienyt perheen pikkupojan kanssa. Toinen työnantaja, neiti Maize puolestaan oli tarkoituksella unohtanut vallitsevat säännöt/rules ja otti työntekijänsä mukaan ihaniin konsertteihin Metropolitan Museumiin. Ja vaihtelua olivat myös matkat perheitten mukana maaseudulle, Manhattanilta Massachusettsiin esimerkiksi. Ja kun Sally vihdoin suuntasi voittajana takaisin vanhaan maahan, saattoi hän hiukkasen pehmentää moniaita arvostelujaan toteutumattomasta demokratiasta ilmaisemalla amerikkalaisille kunnioituksensa heidän taidostaan todella iloita toisen menestyksestä.

Kaarina Naski

Jutun kuvat eivät ole kyseisestä kirjasta, vaan niitä on käytetty kuvituksena, aikakautta valottamaan.

Lapasista lämpöä, läheisyydestä iloa

HYVÄT KIRJAT AKTIVOIVAT MUISTIKUVIA

-Vähän kerrassaan ihmiset tulevat huomaamaan, että meidän ei olisi niinkään tuijotettava siihen, millä lailla olemme erilaisia vaan missä kohdin olemme samanlaisia, mikä on meille yhteistä, sanoi aikanaan kehitysvammaisten lasten päivähuoltola Toimelan johtaja Tuulikki Salminen Kotkassa talossa pistäytyneelle nuorelle toimittajalle. -Myös kehitysvammainen tuntee iloa ja surua – haluaa ilmaista omia tunteitaan ja ottaa osaa toisen mielipahaan tai riemuun.

Niinpä. Tämän muistikuvan laukaisi Antti Tuurin uusin kirja, Wahlroosin – Down-ihmisen – elämästä kertova Mies kuin pantteri. Sellaisiahan ne hyvät kirjat ovat, aktivoivat mieltä ja muistia.

Muistumassani on iso osuutensa lapasilla. Kuulitte aivan oikein, lapasilla. Tavatessamme Tuulikki oli nimittäin varustamassa väkeään ulkoilemaan alkutalven purevaan säähän. Pieniä, suurempia ja suuria lapsia oli ringissä hänen ympärillään, ja kaikkien lapasista hän piti huolta, niin kuin ne olisivat olleet maailman tärkein asia. Kädet lämpiminä, mieli iloisena oli hänen mottonsa. Toimelan vuosikertomuksesta 1960-luvun lopulta käy ilmi, että jokaisena aamupäivänä oli ohjelmassa kouluopetuksen alkeita laskennosta lukemiseen, uskonnosta voimisteluun ja käsitöihin, mutta ympäristöoppitunnit olivat kuin koko opetuksen runko. Tunteja elävöitettiin lauluin, leikein, kuva-aineistolla ja monenmoisin askartelutöin. Koulu- ja lastenradio, pian jo televisiokin olivat ahkerassa käytössä. Erityisesti panostettiin kevät- ja joulujuhliin, esitysten ”lavastukseen ja puvustukseen” sekä kesäleireihin.  

Kylmä talvipäivä, jolloin asianmukaisesta pukeutumisesta huolehtiminen – lapasia unohtamatta – on samaa kuin toinen toisestaan välittäminen; se pitää sydämen lämpimänä. Kotkalaiset tunsivat nimeltä ja usein ominaisuuksiltaan monet Down-lapset ja muutkin kehitysvammaiset, kullakin kaupunginosalla saattoi olla omansa. Ja suhtautuminen oli puolin ja toisin mutkatonta.

 Äitien illat olivat tärkeitä – Kotkan äitikerhon mainitaan olleen jo mukana Kehitysvammaisten Tukiliiton perustamisvaiheissa kevättalvella 1961. Vähitellen isätkin alkoivat osoittaa kiinnostusta Toimelan työtä kohtaan. Lastensuojelu, kasvatusneuvola ja monet muut asiantuntijat, seurakunnat sekä poliitikot pitivät yhteyttä ja lahjoituksiakin saatettiin kirjata. Henkilökunnalle mahdollistettiin osallistuminen valtakunnallisille opintopäiville. Toiminta saattaa kuulostaa kuin miltä tahansa opetustyöltä, jollei ota huomioon vaikkapa seuraavaa pientä kappaletta toimintakertomuksessa: Toimelan lapsista oli kastelijoita 1, syömisessä autettavia 1, kouristuskohtauksia saavia 1, heikkonäköisiä 5. Lihasliikkeiden hallintahäiriöitä oli 5:llä, puhekyky heikko 10:llä, pukeutumisessa autettavia 9, levottomia 9, muille väkivaltaisia 4 ja halvaantuneita 1. Lasten lukumäärä toimintavuoden aikana oli 19. Kyseisestä Tuulikin katraasta siirtyi kyseisen vuoden aikana neljä lasta Kuusaan keskuslaitokseen ja yksi Tukityökotiin mm. vuosittaisiin kaupunginlääkärin lausuntoihin perustuen. Myöhempinä vuosina pyrittiin tarvittavia palveluja lisäämään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi lääkintävoimistelun, kuntoutuksen ja puheopetuksen muodossa.

Äidit kautta Suomen ovat olleet avainasemassa kehitysvammaisten saattamisessa näkyviksi yhdenvertaisuuden nimissä. Ensimmäiset aloitteet Tukiliiton perustamiseksi tehtiin jo 1940 -luvulla. Tässä puuhanaisia Toimelan aloitusvuosilta 1950 -luvun lopun Kotkasta Langinkosken kirkolta. Tuulikki -johtaja takarivissä toinen vas. Kotkassa on oma vireä tukiyhdistyksensä, eikä asioiden eteenpäin menoa ole haitannut se, että seudulla on ollut vahvoja naispoliitikkoja, kuten takavuosien tienraivaajat Alli Lahtinen (sos.dem.) ja Anna-Liisa Linkola (kok.), joista ensinmainittu muistetaan niin Sosiaalihallituksen pääjohtajana kuin sosiaali- ja terveysministerinä ja jälkimmäinen pitkäaikaisena kansanedustajana.
Hiukkasen epäluuloisuutta kuvaajaa kohtaan aistii tästä Tuulikin katraan kuvasta, mutta itse asiassa sellainen oli nopeasti haihtuvaa ja vaihtui pian esiintymisen iloon. Toimelassa pistettiin pystyyn jopa satunäytelmiä, Prinsessa Ruusunen muun muassa, eikä laululeikeissä ujosteltu edes ison yleisön edessä. Tuulikki Salminen keskellä (punainen hihaton leninki), vieressään taaempana tyttärensä Leena (sinimekkoinen)

Hoivaaminen verissä

Kasvattajaopiston käynyt Tuulikki Salminen oli Toimelan johtajana vuodesta 1955 lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän kehitteli mm. tehtäväkirjoja sekä monenlaisia askarteluideoita ja -tarvikkeita, mm. nykyisten teollisvalmisteisten puisten palapelien kaltaisia, joissa kuvioeläin pitää osata laittaa oikeaan upotettuun kohtaan. Taiteilijasisarensa hän pyysi maalaamaan vanerille kuvia, jotka samassa rakennuksessa toiminut Langinkosken seurakunnan kätevä suntio Suomalainen sahasi palapeliksi. -Olisipa äiti osannut hakea patenttia noihin leluihin, sanoo tämän päivän näkökulmasta Tuulikin tytär Leena Mänttäri, joka tyttösenä sai usein seurata äidin työtä aitiopaikalla ja myös osallistua toimiin. -Muistan kun kerran seisoin saunassa lauteiden portailla ja kaadoin huuhteluvettä aikuisen kokoisen henkilön päälle! Päivähuoltoa tarvitsevien kehitysvammaisten ikä- ja sitä myöten kokohaitari oli iso…

   Leena kertoo olleensa joskus kateellinen äidin työlle, koska tämä oli niin sitoutunut siihen ja antoi myös omaa aikaansa mutta vuosien myötä tajunneensa, miten paljon hän sai oppia äidiltään ja miten paljon kaikki tuo on auttanut myöhemmin omassa elämässä. -Tärkein oli se, miten äiti painotti samanarvoisuutta yhteiskunnan jäsenten kesken, niin terveitten kuin tavalla tai toisella vajavaisten. Toimelan lasten joutuessa kulkemaan linja-autolla hoitopaikkaansa ilmeni alkuun joskus hämmennystä aiheuttavia käytöshäiriöitä, mutta millä nimellä pitäisi kutsua sitä reaktiota, joka irtosi joiltakin kanssamatkustajilta heidän kommentoidessaan esimerkiksi kovaäänisesti lasten ulkonäköä ja vammaisuutta? Tähänkin tuli muutos ajan mittaan. Toimelalaiset liikkuivat yhä enemmän muiden ihmisten keskellä, tehtiin omia linja-autoretkiä, mm. Pohjois-Karjalaan ja Visbyhyn. Ja talo avasi auliisti oviaan ulkopuolisille. Onnistumisen kokemukset esitysten kautta toivat hyvää mieltä ja varmuutta. Kaikki tottuivat ja oppivat.

Vastuullisuutta jo kolmannessa polvessa

Sattumaako lienee vai omaksuttua, että Leena Mänttäri hakeutui hoitoalalle, jossa teki täyden uran, vuosikymmenten ajan Kouvolan-Valkealan terveydenhuollon johtavana ylihoitajana ja kuntaliitoksen jälkeen vielä pari vuotta samassa virassa laajentuneen Kouvolan terveydenhuollossa. Ja jotta käsitys edellisten sukupolvien esimerkistä vahvistuisi, niputetaan vielä seuraava polvi mukaan näihin vastuunkantajiin. Hän on Leenan veljenpoika, siis Tuulikin pojanpoika Mika Salminen, rikoskomisario, tutkinnanjohtaja, joka on oikein painetussa tekstissä kuvannut Toimelaa ja isoäitiään. Kyseisen kirjan varsinainen aihe tosin oli Salmisen opinnäytteeksi soveltuva, alkoholin salamyynnin kartoittaminen Kotkassa kieltolain ajoista 2000 -luvulle (Lestinheittäjät: salakuljettaja Laitisen jäljillä, Kotka-seura 2007), mutta Toimelaa sivutaan sen vieressä Höyrypanimon rannassa sijainneen samanlaisen puutalon kautta.  Tätä rakennusta, alkoholistien tyyssijaa, kutsuttiin kuvaavasti nimellä Älynpoistolaitos, ja Mika Salmisella oli tilaisuus pikkupojan uteliaisuudella seurata läheltä Toimelan naapurin väen touhuja ja niiden mahdollisia älyä poistavia vaikutuksia. Talo paloi lopulta maan tasalle, ja samalla loppui jännittävä ambulanssien ja poliisiautojen ralli panimon rantaan.  Toimelan yhteydessä Mika mainitsee tietysti arvostaen isänsä äidin ja tämän ansiokkaan, myös presidentin palkitseman uran kehitysvammaistyön hyväksi. -Vaikuttavimpana on ehkä jäänyt mieleen Tuulikki -mummista kaikki tuo visuaalisuuden ja käden toimintojen kautta tapahtunut opettaminen Toimelassa; hyvin paljon lauluja, leikkiä ja askartelua, Salminen sanoo. -Mutta lisäksi oli olemassa selkeät rajat, joita noudatettiin. Tämä heijastui kotiinkin – asuimme samassa omakotitalossa – ja pidin mummia aika tiukkana kasvattajana myös omakohtaisesti. Tosin olin silloin kovin nuori, murrosikäinen, joten tuntemus on vahvan subjektiivinen. Enkä tarkoita tiukalla ankaraa, vaan selkeärajaista, ehkä juuri heijasteena johtajaroolista. Että se toimi hyvin, voi päätellä niistä muistikuvistani, joista välittyy Toimelan lasten vanhempien tyytyväisyys.

Anna pusu!

Loppuun vielä pätkä Tuulikin vuosikymmenten takaisesta haastattelusta. Hänen tullessaan kerran työhuoneeseensa kohtasi siellä epämieluisa yllätys. Kaikki pöydällä olleet tavarat olivat hujan hajan ja koko huone koristettu ikkunaa myöten mustalla tussilla. Pahantekijäkin oli vielä paikalla. Nähdessään tulijan tyrmistyksen tämä varustautui hetkessä kaikkein hurmaavimmalla ilmeellään, laittoi huulet tötterölle ja sanoi vetoavalla äänellä: ”Tuulikki, anna pusu!”

Kaarina Naski

———————————————————————————————————

Asiaa sivuten:

Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy oheisestakin aiheesta kannanottoja ja kertomuksia. Erään kehitysvammaisen pojan sisko mm. toteaa:” Veljeni on enimmäkseen aurinkoinen ja herttainen. Hänellä on paljon hauskoja ja hassuja, välillä vähän kummallisiakin juttuja ja omanlaisensa huumorintaju. Nauttii selvästi siitä, kun muut nauravat. Perusluonteeltaan avulias. Eläytyy kovasti moniin asioihin.”

Seuraava poiminto on kirjailija Hanna Tuurin Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaistaan huolehtivaan yhteisöön sijoittuvasta romaanista Orapihlajapiiri (Otava 2011): ”Kerran Oísin oli ollut mukana, kun Sean vietiin silmälääkärille. -Olin ehkä kuusivuotias, Oísin sanoi. Lääkäri näytti Seanille punaisen ja vihreän neliön, kysyi kumpi näkyy paremmin. -Hyvin näkyy, Sean vastasi. Sitten lääkäri näytti numeroita, pyysi sanomaan, mitä numeroita Sean näki. Sean luetteli heti numerot järjestyksessä yhdestä kymmeneen, sanoi että osasi laskea eteenpäinkin, jos tarvittiin. -Otetaanpa tuumaustauko, lääkäri huokaisi. -Sopii, Sean nyökäytti arvokkaasti. Jälkeenpäin Oísin oli kysynyt isältään, miksi Sean on sellainen, erilainen. -Jokainen meistä on omansalainen, isä oli sanonut. -Sean on Seanin lainen, Seanien heimoa.”

Kohtalonyhteyttä ja elämyksellisyyttä – kirjat urheilumiesten tiennäyttäjinä

-Minusta olisi voinut tulla näyttelijä, sanoi Juha Väätäinen haastatellessani häntä takavuosina. Tuolloin hän toimi Suomen Urheiluliiton päävalmentajana, mutta sulat hatussa kertoivat ennen muuta kestävyysjuoksun kaksinkertaisesta Euroopan mestaruudesta. Niin kuin kertovat yhä, vaikka mies on vuosikymmenten mittaan varsin monipuolisesti ansioitunut, ei vähiten kansanedustajana. Myös taidemaalarina hänet tunnetaan, ja siitä päästäänkin aasinsiltaa pitkin takaisin alkulauseeseen. Siis hänestä olisi voinut tulla näyttelijä. -Ja niinhän minusta tavallaan tulikin. Huippu-urheilijana sain maailman suurimman näyttämön, jolla saatoin toimia oman käsikirjoituksen mukaan ja edes ohjaajaa kuulematta, Julma-Juha sanoi tuolloin. Eikä ollut kuulijalla vastaan väittämistä.

Juha Väätäiseen on määrätietoisuus ja haasteista viehtyminen sisäänrakennettu, mutta lahjakkuus -käsitteen sellaisenaan hän kyseenalaistaa. Erään lahjakkuuden muodon hän kuitenkin myöntää omanneensa, ja se oli harjoituslahjakkuus. Siihen hän on uskonut myös valmennettaviensa kohdalla.

Kirjallisuuden harrastuksestaan mestarijuoksija totesi, ettei hän ole koskaan ehtinyt lukea kovin paljon, mutta ne teokset, jotka ovat läpäisseet seulan, hän on kokenut sitäkin merkittävämmiksi ja aistinut jopa eräänlaista kohtalonyhteyttä omaan elämäänsä. Saamansa mielikuvat hän on urheilumatkoillaan testannut ja oikeiksi havainnut ja mainitsee miten mm. Georges Simenonin salapoliisiromaaneista voi suorastaan haistaa Pariisin kujat, yhtä lailla kuin Ernest Hemingwayn kirjat ovat taikoneet tietyn atmosfäärin ja ikään kuin valmistaneet hänet vastaanottamaan tulossa olevia elämyksiä. Mutta ylivertaisena kirjana Juha pitää Raamattua, jonka hän löysi uudelleen elämänsä murrosvaiheessa. Seikkailua, jännitystä, runoutta, elämänohjeita, kilvoittelua, monet vertaukset nimenomaan urheilun piiristä. -Kun meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistämme, se tarkoittaa, että meidän todella on rakastettava ensiksi itseämme. Itsensä rakastaminen ei kuitenkaan ole sama kuin itserakkaus. Sen tilalle urheilija tarvitsee mittaamattoman määrän nöyryyttä. Sitä kautta vapautuu energiaa ja päästään eteenpäin.

   Liikuntaneuvos Juha Väätäinen (s.1941) on kokenut taannoin terveydellisiä takaiskuja, mutta uskoo luonteensa mukaisesti nytkin parempaan ja on viime tietojen mukaan nousemassa tilapäisestä vaaka-asennosta pian jaloilleen. Kaikki me urheilun ystävät toivotamme hänelle tsemppiä, ja hän puolestaan allekirjoittanee vuosien takaisen lausumansa: ”Nykyihmiset on totutettu niin valmiille. Osan viehätyksestä vie luonnollisesti se, että ponnistus on minimoitu, kun se pitäisi maksimoida. Huippu-urheilussa ei riitä, että tekee kaikkensa. Pitää tehdä paremmin kuin muut, ja se se luonnetta kysyy. Kokemus, menestys, voitto.”

Huckleberry Finn olisi mennyt

täydestään härmäläisestä

Mitä sitten tulee Paavo Noposeen, niin voiko aloittaa selostajauransa hohdokkaammin kuin omassa maassa järjestetyissä olympiakisoissa? Ei minusta ainakaan. Ilmankos miehen äänestäkin sanottiin, että se kuulosti ihan sinivalkoiselta – myös semmin olympiakisoja tai monia muita arvomittelöitä niin kotimaassa kuin ulkomailla selostettaessa. Yksi Yleisradion ikoneista, se hän oli, Noponen. Ja voin vakuuttaa, että ääni kuulosti yhtä tunnekylläiseltä ja sointuvalta livenä, vaikkakin tavatessamme puhuimme kirjallisuudesta eikä urheilusta.

-Kun nykyaika vyöryy päälle liian hyökkäävänä, on saasteita ja muita vaaroja, tarjoaa Twain yhä edelleen nostalgisen keitaan, totesi Paavo Noponen vuonna 1987, jolloin myös kuva on otettu. Urheiluselostaja, jolla oli myös mittava kirjallinen tuotanto, oli sitä mieltä, että kaikki pojat haaveilevat löytävänsä joskus aarteen ja mielikuvitusta on kellä enemmän kellä vähemmän. Jotkut, kuten Tom Sawyer, ovat suorastaan fantasioita täynnä.

   Että oliko hänellä mielikirjailijaa, vielä kysyttekin. Sama, jonka ykköshahmoja oli ”tunnetuin suomalainen Amerikassa”, Huckleberry Finn. Hyvä sanaleikki tietysti, mutta tuskinpa meillä suomalaisilla mitään sitä vastaankaan olisi. -Kyllähän Huck, Mark Twainin rakastettavan aito, teeskentelemätön ja maanläheinen luomus olisi mennyt täydestään härmäläisestä, sanoi selostaja. Joskohta meissä on hänen mukaansa myös paljon Tomia, toista Twainin seikkailuklassikoiden nimihenkilöä, jonkalaisten raisu kapinahenki vain kasvaa sitä myöten, kun solmiota höllätään. Niin vahvan elämyksellisesti kyseiset kirjat Paavo Noposeen vaikuttivat, että vasta valmistuneena yhteiskuntatieteitten maisterina ja Asla-stipendiaattina hän suuntasi maailmankuulun kirjailijan jalanjäljille Valtoihin. Radion, television ja elokuvan ohjelmatekniikka siinä tietysti oli virallinen pääasia, mutta eräänä tärkeänä etappina oli Twainin – oikealta nimeltään Samuel Clemens – kotikaupunki Hannibal Missourissa. Siellä Huck ja Tom ovat kaupungin kuuluisuuksia, joiden patsas on komealla paikalla, ja turisteja houkuttaa mm. Sam Clemens -museo, Tomin maalaama aita ja luola, jossa hän seikkaili. (Itse asiassa tietolähteissä on kirjailijan syntymäpaikaksi mainittu Florida, Missouri, joka varsinkin Euroopasta katsoen vaikuttaa hämmentävältä sanaparilta, mutta selittyy sillä, että kyseessä oli Florida -niminen pikku paikkakunta, nykyisin asumaton kylä, josta Clemensin perhe muutti Hannibaliin, molemmat kohteet siis Missourin osavaltiossa.)

   Nuori toimittaja Paavo Noponen liikkui 14 kiloa painavine nauhureineen ja muine härpäkkeineen hartaana autenttisilla paikoilla ihmisiä haastattelemassa ja oikeanlaisia ääniefektejä jahtaamassa. Luolaseikkailujen tyyssijassa hänelle sattui myös työtapaturma, sähköisku lamppua vaihdettaessa. -Selvisin säikähdyksellä, mutta pahemminkin olisi voinut käydä, haastateltava totesi. Hän kertoi jopa ehtineensä kuvitella, miten hänen nekrologissaan olisi mainittu: ”Kuoli työnsä ääressä Tom Sawyerin luolassa…”    

   Muistan tuumineeni, että siinäpä ammattitoimittaja asialla, loppunousu ja kevennys samassa. Nyt kun Paavo Noponen on jo tuonilmaisissa, hänet voi hyvinkin kuvitella iskemässä tarinaa pilvenpäällisyleisön kanssa vaikkapa Susi-Kallesta ja Tiilikais-Pekasta.  Mikäs, kun miehen itsensäkin vaelluksessa oli kaikki hienon tarinan ainekset.

Kaarina Naski

———————————————————————————————————-

Aihetta sivuten:

Marhaaminen on hyväksi

Nykyisin puhutaan lasten vähentyneestä liikunnasta huolestunein äänenpainoin. Toista oli ennen, kun pikkuväki ei vanhempien mielestä pysynyt hetkeäkään aloillaan. Eli niinkuin kirjailija Laila Hirvisaari (ent. Hietamies) kuvasi murrerepliikissään: ”Mitä sie laps raukka marhaat siin ies takasii. Oot sie vällei kippee?”

Esimerkki puolestaan siitä, miten urheilu on esillä myös nykyperheen arjessa: Pikkumies seurasi vierestä äidin ja isän leikillistä painiottelua. Kun näytti, että äiti on jäämässä häviölle, parahti poika: ”Ota kuikutta kii, ota kuikutta kii!”


”Tällainen olen, rakastakaa minua”

KUN TARINAN LÖYTÄÄ VIERELTÄÄN…

Antti Tuuri on ihailtava kirjailija. Vaikka onkin totuttu siihen, että hänellä on mahtava fiktion aarrearkku ja että hänessä on siinä tutkijaa missä seikkailijaa, hän jaksaa aina yllättää.  Sanokaa, jos olette eri mieltä, kun luette Tuurin uusimman, huumorilla kevyesti ryyditetyn kirjan Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (Otava). Jos teoksen sanoma pitäisi tiivistää pariin lauseeseen, valitsisin seuraavat:

”Tapasin Wahlroosin ensimmäisen kerran hänen ollessaan yhdeksänvuotias ja muistan hyvin, millainen lapsi hän silloin oli. Varhaisemmista kuvista näkee myös, kuinka luottavainen hän oli ja kuinka hän uskoi kaikista ihmisistä pelkkää hyvää; tapa, jolla hän vanhassa valokuvassa painaa päänsä pihakeinussa istuvan Hjalmar-vaarinsa syliin, kertoo kaiken noin viisivuotiaasta Down -ihmisestä: tällainen olen, rakastakaa minua.”

Tuurin kirja Mies kuin pantteri, Wahlroosin elämä (158 s. Otava) on saanut nimensä fysioterapeutin lausumasta. Testattava oli jo ikämies, mutta liikkui edelleen ketterästi. – Kansi Kirsti Maula.

Tuuri, joka tuolloin ei aavistanut olevansa vielä joskus samaisen lapsen edunvalvoja, on nyt kirjailijana tehnyt sen, mihin taide parhaimmillaan kykenee eli saattanut näkyväksi ”yhden näistä pienimmistä”, erään omaa elämänpiiriään lähtemättömästi sivuavan. Ja samalla osoittanut ihmiselämän merkityksellisyyden silloinkin, kun se ei edes lähtökohdiltaan mene vakiintuneiden kaavojen mukaan. Jukka Jalmari Wahlroos syntyi erilaisena eli hänen kohdalleen oli osunut Downin oireyhtymän aiheuttama kromosomipoikkeama. Aiemmin puhuttiin mongolismista ja mongoloideista, mutta nimitykseen Down-ihminen, jota Tuuri kirjassaan käyttää, tuntuu liittyvän positiivisempi lataus. Aiheeseen pitkään perehdyttyään kirjailija – sekä saatavilla olevien tietolähteiden että omakohtaisen käytännön tuntemuksensa kautta – esittelee lukijalle erään tarinan ja sen vetovoimaisen päähenkilön, aivan omanlaisensa persoonan, touhukkaan ja hyväntuulisen Wahlroosin.

   Sen sijaan, että yli nelikymppiset vanhemmat olisivat antaneen vastasyntyneen suoraan kehitysvammalaitokseen, kuten lääkäri suositteli, he päättivät antaa lapselle niin hyvän elämän kuin se olisi mahdollista. Äidillä, Inkeri Wahlroosilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tytär Pirkko ensimmäisestä avioliitosta, ja Pirkon välityksellä Teknillisen korkeakoulun opiskelijapoika Antti Tuuri tutustui perheeseen ja tyttöystävänsä velipuoleen Wahlroosiin edellä kerrotusti. Nuoripari meni naimisiin ja kun aikanaan lapsia syntyi, Wahlroos saattoi ylpistellä olevansa ”kahden lapsen eno ja myös naistenmies”. Mitä toisella mainekaneetilla tarkoitettiin, ei ehkä ollut asianomaiselle selvillä, mutta senkö väliä, kun hyvältä kuulosti ja sai suut hymyyn!  Että Wahlroos arvosti siskonsa miestä ja tämän ammattia tulee kirjassa näkyviin selvemminkin kuin rivien välistä. Esiteltyään Antin ystävilleen, vaikkapa Aula-työkodissa, kesäleirillä tai uimalassa, hän muisti painottaa kirjailijan ammattia ja sitäkin, että oli itse myös kirjailija – jäljensihän hän ahkerasti tekstejä vihkoihinsa. Tiedon hankinta olikin mieluista Wahlroosille, hän oppi lukemaan ja tutkaili päivän lehtiä, kuului jopa lehdistö- ja keskustelukerhoon ja kertoi mielellään, mitä lehdistä oli löytynyt. Jos kuulija sitten katsoi hyväksi tarkistaa luetun ymmärtämisen ja oikaista vinoon menneet faktat, ei ”tietolähde” pahastunut, vaan vastasi kohteliaasti: ”Aivan oikein!”

Eikä ole

puuttunut unelmia

 Nyt kun Wahlroosilla on ikää jo 66 vuotta, on käynyt varsin selväksi, että hän on saanut elää vanhempiensa toiveiden mukaista täyttä elämää. Varsinaisena työnä hänellä oli mattojen ja ryijyjen kutominen Aula-työkodissa aina eläkkeelle siirtymiseen asti. Lisäksi työharjoittelua eri kohteissa eduskunnan kuva-arkistoa myöten ja harrastuksia omaehtoisista arkeologisista kaivauksista vaikkapa musisoimiseen ja tanssiin. Eikä ole puuttunut tulevaisuuden suunnitelmia ja unelmia, olkoonkin, että niissä ovat kertojan mukaan sekoittuneet realismi ja mahdottomuudet. Sen ohella, että kirjailija on selvittänyt samalla ansiokkaasti kehitysvammaisuuden vaiheita, siihen suhtautumista eri aikakausina, tutkimustyön etenemisestä maailmanlaajuisesti ja Suomen osuutta teeman mukaisella kartalla, hän on valottanut myös seulontakolikon toista puolta, sitä näkemystä, että maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Vanhempien huoli kehitysvammaisen lapsen selviytymisestä eritoten silloin kun heistä itsestään aika jättää, on usein suuri. Tätä huolta keventämään ovat tulleet mm. tukiasunnot. 1990-luvulla oli jo erityisiä yhteisasumisen muotoja, jotka mahdollistivat Down-ihmisillekin itsenäisen elämisen. Tuetussa yhteisasuntolassa saa ikäistään ja vertaistaan seuraa ja harrastuksia ohjatusti.  -Sellaisessa Wahlrooskin olisi aivan hyvin voinut asua, toteaa Tuuri.

Antti Tuuri on tunnettu paitsi kirjailijana myös kalamiehenä. Nyt puheena olevassa kirjassakin hän kertoo myös päähenkilön kanssa tekemistään iloisista kalaretkistä Ilomantsiin. – Kuva Jouni Harala.

Joukolla

elämää oppimassa

Wahlroos on kulkenut toisenlaisia polkuja, mutta aina suojatusti. Hän on ollut perhe- ja sukuyhteisölle tärkeä ja päinvastoin. Jo lapsena hänkin tuli tietämään, mitä oli menetetty Karjala ja että äiti Inkeri oli Ruskealan Ilolasta ja isä Arne Viipurista. Lisäksi poika mielellään kertoi, että hänen enonsa oli voittanut sota-aikana armeijan kilpailun Vuoksen yliuinnissa. Tehtiin lähisukulaisten kesken matkoja ja vietettiin yhteistä aikaa kesäpaikoissa, milloin kummitädin Saima Sorjosen maatilalla Riihimäen Haapahuhdassa, milloin Liperin Härkinvaarassa tai Pohjanmaalla Molpessa. Saima Sorjonen oli ensin opettajana Joensuussa ja sen jälkeen Riihimäellä, ja kun hän jäi eläkkeelle, Wahlroos osoitti vastavuoroisuutta ja kävi lukemassa kirjoja tädilleen; mitä siitä jos sanat tai rivit vähän sekosivat…  Antti Tuuri puolestaan toimi kuljettajana, kun Inkeri Wahlroos järjesti kesäisin viikon mittaisia leirejä kehitysvammaisille, ja hänestä oli hauska havaita, miten Wahlroos nautti autokyydistä, pomppi, huuteli ja taputti käsiään, ohituksissa eritoten. Yhteinen kalastusretki Ilomantsiin oli myös vakiohjelmassa. Kalamies Tuuri pääsi toteamaan, että siitäkin voi näköjään iloita, jos kala karkaa. Wahlroosille nimittäin riitti, että hänen uistimessaan sentään oli ollut kala!

   Lapsuusvuosina Tuurin lapsilla ja Wahlroosilla oli kokoeroa, mutta yhteiset leikit sujuivat. Wahlroos leikki eikä ollut aikuisten tapaan vain leikkivinään, ja tytär kuvasikin sitä myöhemmin samoin sanoin kuin joikaamista on yritetty kuvata: ”Suomalainen laulaa puusta, saamelainen laulaa puun.” Kun sitten se aika koitti, että enolle alkoi ilmaantua erilaisia perusoireyhtymään kuuluvia sairauksia, viimeisenä Alzheimerin tauti, omat ihmiset olivat tiiviisti tuntumassa, tilannetta päivittämässä ja käytännön apua tarjoamassa. Ja lähellä monet heistä ovat yhä, vaikka Wahlroosin asemapaikkana on nyt dementikoille tarkoitettu palvelukoti. Hänen siskonsa on omaishoitajana ja Antti Tuurikin yhä edunvalvojana – vaikka on ollut jo pitkään tahollaan solmittuaan uuden avioliiton. Mitäkö keskushenkilö tähän sanoisi? Epäilemättä hän kirjan erinomaisen luonne- ja käytöskuvauksen perusteella lausahtaisi: ”Näin on näreet!” Aurinkoisuus ja tahaton huumori ovat nimittäin usein Down-ihmisiin sisäänrakennettuja, ei vähiten Wahlroosiin.

Kaarina Naski