Ankeat ajat, mutta aina on selvitty

Sotavuosien lapset ja pian sodan jälkeenkin syntyneet ovat jo ikäihmisiä, ja missä ikinä he näinä päivinä pääsevät ääneen, kuullaan rauhoittava toteamus: ”Mutta ainahan on selvitty!” Korona-aika on saanut monet heistä vertaamaan nykytilannetta varhaisiin evakkovuosiin.

Yksi, joka ei turhia hötkyile, on porvoolainen Tuomo Rytkölä, sukutaustaltaan saaren miehiä, Seiskarista, ja mittarissa jo 86. Ollessaan viiden vanha hän pelasti kaverinsa jäistä potkukelkkaa apuna käyttäen, ja sirpalesuojassa Mikkelissä otti avuksi isoäidin kertoman Raamatun tarinan, jonka latasi ulkomuistista kuuluville.

Tuomo Rytkölälle on sukututkimus Seiskarin vaiheiden myötä rakas asia. Hän on kirjannut tarkkaan mm. isänsä korpraali Janne Rytkölän taistelijan tien talvi- ja jatkosodassa. Hienoin omakohtainen pienen evakkopojan muisto on se, kun sai tehdä Mikkelissä kunniaa ylipäällikön autosaattueelle. Päälaelle tuli taputus ja käteen seteli, ”marskin markka”. Liekö ollut adjutantti asialla…

Lapsen aito suoritus koitui muiden, hänen vieressään peloissaan kyyhöttävien ihmisten hämmästykseksi ja lohduksi. Kerran tulivat kiertolaiset sisään syrjäiseen mökkiin ja vaativat sotaa paossa olevilta seiskarilaisilta ruokaa ja rahaa. Tuomo muisti sotasaaliin, jonka isä oli tuonut lomalla käydessään, sieppasi sen piirongin laatikosta ja osoitti julmalla ilmeellä ikäviä vieraita. Se tepsi; kukapa ei olisi pelännyt Nagant -revolveria! Patruunoitahan aseessa ei tietenkään ollut, mutta sitä eivät voineet ryöstöaikeissa olleet varmuudella tietää, vaan häipyivät vähin äänin. Taaksepäin elämää ajatellen tuntuu merkitykselliseltä sekin, että jo kymmenvuotiaana pääsi hinaamaan silakka- ja lahnanuottavenettä Rymättylässä, jonne oli päädytty evakkoon. Se oli pärjäämistä se, varsinkin kun päiväpalkaksi sai sen verran lahnoja, että kantamuksessa pyrstöt maata viistivät. -Kaikki tekivät tuolloin oman työpanoksensa, lapsetkin. Siitä se alkoi, pohtii Rytkölä.

Aikalaiset tietävät omakohtaisesti, mikä alkoi ja miten jatkui. Rytkölälle se merkitsi näkyvimmin elämänuraa Nesteen jalostamojen valmiuspäällikkönä, ansioituneena työ-, yritys- ja meriturvallisuuden sekä öljyntorjunnan kehittäjänä. Mutta myös asemaa puolisona, isänä ja isoisänä sekä viimeksi pitkää työpäivää tehneenä omaishoitajana. Perimässä saatu vahvuus on auttanut ottamaan elämän kaikkineen vastaan oikealla asenteella. -Karttuneen iän myötä on oma terveys kokenut takaiskuja, mutta se mikä on jäänyt jäljelle, on hyvää, hän sanoo. -Mitä siitä, jollei ole enää kykyä käyttää hienoja digilaitteita, hyvin hoituu yhteydenpito kanssaihmisiin vanhanaikaisella yksinkertaisella matkapuhelimella, ja aina voi kirjoittaa käsin. Ei sitä ollut esivanhemmillakaan kaikenlaista jonninjoutavaa, ja hyvin tulivat toimeen. Tärkeintä on, että yhä sentään pärjään itsenäisenä ihmisenä, ajokorttikin uusittiin. Ja nykyäänhän on mahdollista saada tarvittaessa vaikka mitä kotiapua.

Saaren poika on varma, että korona-ajasta tullaan oppimaan paljon. – Opitaan joustamaan ja ennakoimaan. Ennakoiminen onkin paljon parempi tapa hoitaa asioita kuin vahinkojen korjaaminen, Rytkölä lausuu nykypäivään erinomaisesti osuvalla viisaudella.

Lasten hommaa…

Kun otetaan kiinni tuosta edellämainitusta ”lasten työpanoksesta”, niin siitä todistavat ulkosaarten historiankirjatkin. Käpyjen kerääminen mm. oli lasten hommaa. -Tietty määrä käpysäkillisiä oli tuotava aittaan; sata säkillistä kesässä ei ollut ihmekään, kertoo Ilmari Eskola muistelmissaan. Kävyt ja risut olivat kysyttyä tavaraa, sillä saaren puita ei saanut kaataa. Polttopuut tuotiin mantereelta, mutta hellaa eli liittaa lämmitettiin kävyillä. Kesäisin pojat seilasivat jo 9-10 -vuotiaina jahtien mukana, keräsivät kiviä mantereen lähellä sijaitsevien saarten rannoilta ja toimivat lastin kärrääjinäkin. -Kivet vietiin Viipuriin, jonne kuljetettiin myös halkoja ja hiekkaa. Oli hienoa päästä jahdilla Viipuriin ja kaupungin ”huvituksiin”, kuten ajelulle raitiovaunulla! muistelee Eskola työrupeaman kohokohtaa.

Myös korona-ajan lapset ja nuoret ovat joutuneet uudenlaisten haasteiden eteen. Jokapäiväinen elämä ja rytmi on mennyt jengoiltaan. Jopa mielenterveyden sanotaan olevan koetuksella. Laulajapoika maski kasvoillaan on kuin poikkeusajan symboli. – Kuva tv-ruudulta vuoden 2020 itsenäisyyspäivän juhlajumalapalveluksesta Helsingin tuomiokirkosta. Musiikista vastasi Cantores Minores. Kirkkokansa oli mukana etänä.

Kyseenalaisissakin avustustehtävissä on lapsia ennen muinoin käytetty. Volmari Porkka, suursaarelainen tiedemies ja kielentutkija kertoo (Risto Anttilan samannimisessä teoksessa) eräästä sellaisesta tapauksesta. Pirtun salakuljettaminenhan oli aikanaan melkoista seikkailua. Onnea ja kekseliäisyyttä tarvittiin aina tullimiesten väistelyssä ja jujuttamisessa. Niinkuin tällä nimenomaisella kerralla, jolloin: ”Akka oli joutunut miehensä ja pienen poikansa kanssa semmoiselle luvattomalle matkalle. Kauhulla nähdään, kuinka tullivene lähestyy. – – – Nytpä akka keinon keksi. Hän rupeaa leivottamaan poikaansa aika tavalla nuoranpätkällä selkään. – – – Poika parkumaan, tullimiehet kääntymään. – – – Eihän lapsia, arvelivat he, oteta mukaan niin vaarallisille matkoille.”  Jälkeenpäin arvioiden voidaan todeta pojan hoitaneen roolinsa hyvin. Paremmin tuskin olisi parkunut, vaikka olisi harjoitellut.

Hyljekoirat olivat kiintyneitä isäntäänsä ja tottelevaisia. Siten yhteistyö pyynnissä oli saumatonta. Kiintymys ulottui myös perheenjäseniin ja oli kaikkien osalta vastavuoroista. Tässä pikkuinen Anttulan Alpo, jonka kävelemään oppimista ja seikkailunhalua suursaarelaisessa pihapiirissä Riku herkeämättä seurasi, olihan se paitsi aito hyljekoira myös erinomainen vahti. Niinkuin olivat Mutka, Puosu, Tuju ja Ratto, kukin ajallaan.

… ja koirien

Entäpä sitten ihmisen parhaat ystävät myös saarissa, niin hyvinä jos huonoinakin aikoina? Hyljekoirat olivat yleensä noin puoli metriä korkeita, kippurahäntäisiä koiria, ja niillä oli lyhyt tai keskimittainen turkki, joka saattoi olla musta, mustavalkoinen tai rusehtava. Kirjailija Sakari Pälsin mukaan niiden sielussa leimusi vimma löytää talviset hylkeet ja niiden pesät. Virolainen kansatieteen professori ja kirjailija Ilmar Talve puolestaan tiesi ulkoiset merkit, joiden perusteella voitaisiin arvailla, minkälaisesta koirasta tulisi hyvä hyljekoira. ”Koirassa oli ainesta hyljekoiraksi, mikäli sen häntä oli oikealla puolella, mikäli pennulla oli kannus eli kuudes varvas molemmissa jaloissa tai mikäli koiran päälaella oli terävä luunkulma. Hyvä hyljekoirasta tuli myös silloin, kun sen kitalaessa oli paljon pykäliä.”

Siinä sitä oli jo melkoiset kriteerit, mutta Pälsipä pisti vielä paremmaksi, kehui rodun tosi viisaiksi eläimiksi. ”Yksikin varoi pyyntimatkoilla hienoa nenäänsä niin, ettei tullut telttiin miesten tupakoidessa, vaikkei pelännyt haikuja kotona. Toinen ei kärsinyt itsestään puhuttavan, ei hyvää eikä pahaa, vaan poistui heti. Useat ymmärtävät puheen, ainakin silloin, kun niitä uhataan tappaa, ja käyvät kovin surullisiksi. Yksi oli tuomionsa kuultuaan hypännyt akkunasta ulos ja jättänyt kotinsa kokonaan.”

Hylkeenpyynti oli saaristolaisille tärkeä elinkeino. Hylkeestä saatiin nahkaa ja rasvaa, josta keitettiin traaniöljyä. Nahka ja öljy voitiin myydä, ja hylkeenlihaa pidettiin suurena herkkuna. 1970-luvulta lähtien on Suomessa eletty hyljekantoihin suhtautumisessa rauhoitusten, tutkimuksen ja suojelun aikaa.  Uutisoinnissa esillä ovat olleet milloin ympäristömyrkyt, milloin kalastukselle aiheutuneet hyljevahingot.

Korona käy koiran nenään

Koirilla on äärimmäisen hyvä hajuaisti varsinkin meihin ihmisiin verrattuna. Niinpä se on otettu aikaa myöten mukaan uusiin tehtäviin ja sellaisiin, joista ihminen ei omine nenineen selviäisi. Koira voi esimerkiksi haistella veri-, kudos- ja kuona-ainenäytteitä sekä hengitystä ja ratkaista siten sille asetetun tehtävän. Koira pystyy aistimaan diabeetikon verensokerin tason, ja poliiseilla ja tullilla on koiria, jotka on koulutettu haistamaan mm. rahaa, huumeita ja räjähteitä. Hajuerotteluun koulutettuja koiria käytetään jo esimerkiksi Yhdysvalloissa syövän tunnistamiseen ja Afrikassa malarian ja tuberkuloosin tunnistamiseen.

Koira on tassutellut pelkäämättä myös hajuradalle, jossa sille esitellään nykypäivän vitsaus, virus Covid -19. Koronakoira treenaa hajukoulutuksessa 1-5 kertaa viikossa, kerrotaan TassuApu -palvelun sivuilla. TassuAvun eläinlääkäri Anna Hielm-Björkman on tutkimusryhmänsä kanssa koronakoiria kouluttamassa. Harjoitukset pidetään kerrallaan lyhyinä, tauot ovat tarpeen. Palkka valitaan koiran mukaan, toisille ruoka toimii mieluisimpana palkkana, toisille lelut. Mitä parempaa palkkaa suoriutuja mielestään saa, sen suurempi sen motivaatio on ja sitä suuremmalla innolla se työskentelee. Asiaan perehtymättömästä on hämmästyttävää, että koira on herkempi ja tarkempi kuin useimmat molekyylejä havaitsevat laitteet.

Koirien haistelutestissä Kössi ja muut koronakoirat löytävät kyseisen viruksen luotettavasti ja nopeasti. – Kuva TassuApu

Espanjanvinttikoira Kössi, jonka työpaikka on Helsinki-Vantaan lentoasema, haistelee matkustajien iholta pyyhkäistyjä näytteitä ja ilmaisee positiivisen testituloksen tassulla raapaisemalla… -Yhtään hutia ei ole tullut, on sen omistaja Susanna Paavilainen kertonut (Maaseudun Tulevaisuus 17.10.) Kyseessä on pilottiprojekti, ja Paavilainen on omien koiriensa, Kössin ja labradorinnoutaja Miinan kanssa mukana Helsingin yliopiston koiratutkimuksessa. Hän toimii tutkimuskoordinaattorina. Hajukoira, joita koulutetaan lisää, voi olla mitä rotua tahansa, mutta eroja luontaisissa valmiuksissa saattaa olla. Kössille, löytökoiralle moottoritien varrelta Malagasta on osunut mahtavan tarkka nenä.

                                                                                                Kaarina Naski

Lähteet: Ulla-Maija von Hertzen, Kotisaaret WSOY 2008 ja Tarinoita ulkosaarilta BoD 2019, Risto Hamari, Martti Korhonen, Timo Miettinen, Ilmar Talve, Suomenlahden ulkosaaret SKS, Gummerus 1996.

Koronapohdintoja isojen ja pienten suusta

Millä mahtaa avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja lohduttautua koronan potkiessa palloamme miten tahtoo?

-Maailman luova kaaos on välttämätöntä asioiden eteenpäin viemiseksi. Jos mitään ei koskaan tapahtuisi, jämähtäisimme aloillemme, hän vastaa Pirkka-lehdessä ja korostaa tiedonvälityksen merkitystä kriisitilanteissa ja tiedon hakemista vain luotettavista lähteistä. Valtaoja on viisas mies ja auktoriteetti, joka näyttää löytävän huvittavia asioita silloinkin, kun muut ovat peloissaan tai paniikissa. Niin kuin sen ihmeen, että tämä mieluusti omissa oloissaan nököttävä Suomen kansa valittaa nyt yksinäisyyttä, kotona jurottamista!  -Kunhan korona laantuu, villiinnymme varmasti täysin, pussailemme ventovieraita ja ostamme lentolippuja Antarktikselle, maalailee professori.

Kokkien pitää aina olla tarkkoja käsienpesussa, mutta varsinkin nyt. Esikoululainen Loviisa laskee vähintään kolmeenkymmeneen käsiä saippuoidessaan ja huuhdellessaan. Ja sitten vaan keitoksia hämmentämään. Äiti ja isä ovat antaneet tarkat koronan torjumisohjeet, ja niillä mennään, mutta kyllä joskus sentään harmittaa. Nimittäin se, ettei pääse kivoihin paikkoihin, niinkuin vaikka lasten seikkailu- ja leikkipuistoihin. Koronan vika.
-Onko nyt riittävä turvaväli? kysyy ekaluokkalainen kiipeilijä, ja se kyllä naurattaa Muru-koiraakin, mutta oikeasti Akselin kodissa muistutetaan päivittäin, miten vakava virus korona on. -Se leviää sairaan herkästi. Ja on kaikkia rajoituksia; kavereita kotiin vain yksi kerrallaan, eikä isovanhempiakaan voi tavata niin kuin ennen, se on surkeaa. Heille tauti on tosi tosi vaarallinen, tietää Akke ja ottaa dramaattisen ilmeen. Hänen mielestään on sentään helpottavaa, että etäkoulu on ohi. -Onneksi meillä oli facetime -yhteys, ja mummi auttoi vaikeissa tehtävissä. Eihän niistä muuten olisi ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään. Nyt ollaan tavallisessa koulussa, mutta kaikki eivät halua pitää turvavälejä. Joku voi töniä tai läppäistä, kun ojentaa käden sen merkiksi, että pysyisit kauempana.

Mitähän tähän sanoisi Mielensäpahoittaja? Tiedättehän tuon kirjailija Tuomas Kyrön luoman rakastettavan kahdeksankymppisen jäärän, joka asuu Sysi-Suomessa ja on tunnettu siitä, että valittaa milloin mitäkin ja mistäkin. Hänellä on myös tuoreet ohjeet ”viruslenssuun” omakohtaiseen tyyliin: ”Pidä etäisyydet. Naapurin Kolehmaiseen kolme vuotta ja neljä kilometriä.” Samalla varmaan säilyy naapurisopu, ja tuskin tekee etäisyys heikkoakaan, jos on kysymyksessä kaveri, joka ei myöskään juhli. Eikä rieku kylillä.

Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki puolestaan muistuttaa tautien torjuntakeinoista, jotka vanha kansa jo tunsi. Käsihygienian historia alkoi 1840-luvun Itävallasta synnyttäneiden osastolta, kasvomaskien taas 1600-luvulla ruttolääkärien yrteillä täytetystä nokkamaskista ja rokotus yli 2000 vuotta sitten Intiasta. Seerumihoito puolestaan on peräisin vuodelta 1891. Kysymys on taudista jo toipuneiden ihmisten elimistössä syntyvistä vasta-aineista, joilla voidaan sekä estää että parantaa tauteja, nyt siis kenties myös virusta covid -19.  Lienevätkö ne maalissa rokotetta aiemmin? Saattavat olla, arvioivat Ruukin artikkelin mukaan Science -lehden yhdysvaltalaiset asiantuntijat.

Etäpalaveri, kokousten pitäminen näytön välityksellä kunkin osallistujan ollessa omassa asemapaikassaan, kuten kotona, sujuu nykyisin jo varmaan niin kuin tyhjää vaan, mutta ei heti alkuun ja ei ainakaan kaikkien osalta. Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen kertoi Lööppi -lehdessä totutelleensa puuhaan yksityisessä harjoituksessa: ”Klikkasin ja näin oman naamani. Näytin ruudulla debiilin sarjamurhaajan ja hullun dosentin välimuodolta.” Varsinainen kokous, joka oli kaikille eka, sujui sekin sekavasti: ”Piileskelin, kunnes kuului Suvi Kerttulan ääni, että onko Tuomas, näkyy vain kaljun yläosa. Pasi Jaakkonen poistui navettaan, Jari Alenius pani äänen pois ja rupesi syömään…”

Iiris on oivaltanut, että maaima näyttää erilaiselta tässä asennossa. Se on niin sanottu terävämpi näkökulma. Ja hauskempi, koska saattaa päättyä kuperkeikkaan.

Kirjailija Juhani Karila taas painottaa kolumnissaan (HS 21.10.) vallankin näin poikkeusaikana päivästä päivään toistuvan rytmin tärkeyttä. Sitä arvostavat niin kirjailija kuin perheen vauva, joka tykkää esimerkiksi katsoa Ylen aamua ja siitä eritoten säätiedotuksia: ” Eniten vauva pitää maailman säästä. Laavankaltaisella punaisella ja heleällä keltaisella värjätystä tulikuumasta maapallosta, joka pyörähtelee verkkaisesti eteerisen musiikin säestämänä. Vauva seisoo rahia vasten, kolisuttelee tuttipullon osia yhteen ja sanoo: va va va.” Karila itse on innostuneempi uutisista, joissa selviää heti aamusta, ”mitä hirveää yön aikana on tapahtunut”. Niinpä….

-Pollenkin on hyvä kokeilla, miltä maski tuntuu, sanoo Nikke ja pyytää samalla sitä muistamaan, että turpasuoja on turvallinen vain, jos kaikki lähistölle osuvat hevoset käyttävät sellaista.

Kaikkina aikoina ja uusissa tilanteissa me kuitenkin opimme jotain, niin kuin erään isovanhemman mukaan se nelivuotias, joka seurasi ruokajonon etenemistä muistotilaisuudessa ja huomasi siellä myös papin. Sepä lasta hämmästytti: ”Syökö tuo aamenkin?” (Kirkko ja kaupunki -lehti).

Kaarina Naski

(kuvat kirjoittajan s-postikavereilta Varsinais-Suomesta ja Kymenlaaksosta)

Sähköpostikonserteilla päin koronaa

Monen koronajumissa olevan vajotessa synkkiin ja kapinallisiin ajatuksiin, eräät ovat keksineet ottaa esiin soittimensa, torven tai haitarin ja antaneet mennä, niin että seinänaapurinkin ”jalka se tahtia jyskytti”.  Tältä tepsivän ensiavun pohjalta on Suomessa syntynyt myös eräs varsin varteenotettava innovaatio, Kotkan Harmonikkastudio.

Idean vauhditti ja ”myi” samanhenkisille kavereilleen harmonikkataiteilija Mika Huusari, joka omaa laajan tietämyksen erityisalueestaan ja päätyi jakamaan sitä valittujen esitysten myötä sähköpostikonsertteina. Tällä hetkellä jakelu kattaa seitsemisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata. Lähes kaikki ovat jollain tavalla harmonikkamusiikin kanssa tekemisissä, useimmat itse soittajia. Projekti on saanut paljon positiivista palautetta myös sillä seurauksella, että postien edelleen jakelu kuuluu olevan pitelemättömässä vauhdissa. Mika on toisen polven kotkalainen soittajataituri, jonka isä Teemu Huusari oli jo tunnettu niin muusikkona kuin alan historiaan perehtyjänä ja perehdyttäjänä. Mika kasvoi sananmukaisesti harmonikkakulttuurin keskellä. Jazz-innostuksen kautta Kotka-Harmonikkojen riveihin, joista aukesi leveä muusikon tie kohti kilpailuja, keikkoja ja historiaprojekteja.

Ettei vain olisi menossa Paul Norrbackin Varisevat lehdet… tai ehkä kuitenkin Viljo Vesterisen Sirkkojen tanssi? Harmonikkamusiikin helmistä on nimittäin kysymys, kun nämä soittajat kohtaavat. Vas. Mika Huusari, Anne-Mari Kanniainen, Reijo Ahonen, Harri Heininen ja Kalle Kurvinen. Oulun tyttö Anne-Mari kuuluu olevan soittajana helmi itsekin, ja hämeenlinnalainen Reijo on myös kuin kala vedessä kotkalaisten muusikoiden seurassa. Mika ja Kalle ovat lapsuusystäviä ja keikkailleet yhdessä siitä saakka, kun täyttivät 15 vuotta.

Kotkan Harmonikkastudion levyjä pyörittelevät myös Aki P. Hietala, Kimmo Koso ja Heikki Lehmus. Hietala on Miehikkälässä syntynyt, Kotkassa sekä harrastuskipinän saanut että opintonsa aloittanut ja niitä Pohjois-Karjalassa jatkanut pelimanni, joka työskentelee nyt Joensuun konservatorion rytmimusiikin lehtorina. Hän vierailee viikoittain myös Lieksan musiikkiopistossa ja kansalaisopistossa. Joensuussa painotus on musiikkiteatterin ja Kaakonkulmalla kansanmusiikin kohdalla. Koso taas on kotkalaistunut pohjoiskymenlaaksolainen, Jussi Kulhelmin opissa ollut harrastajasoittaja. Soittoporukkana oli 2005-2017 Kumma-kvintetti, joka voitti harmonikkayhtyeiden Suomen mestaruuden 2006

Harmonikan monet kasvot Joensuun 2020 -tapahtumassa. Joensuun konservatorion konserttisalissa esiintyi mm. tämä konservatorion 2-rivisyhtye. Kansanmusiikin opiskelijoita säestämässä (kesk.) lehtori Aki P. Hietala. – Kuva oppilaitoksen kokoelmista.
Heikki Lehmus on juuri saanut pukatuksi harmonikkastudion lokakuun lähetyksen liikkeelle ja soittaa sen kunniaksi Rempallaan -jenkan. Ties miksi… Yhtä hyvin olisi sujunut vaikka Metsäkukkia, jonka oppiminen oli joskus aloittelevan soittajan isona haaveena.

Heikki Lehmus on tehnyt uraa liiketalouden johtotehtävissä. Jo poikasena Teemu Huusarilta ja Kotka-Harmonikoilta saamansa harrastuskipinän hän päästi kunnon roihuun 1982 ostamalla Kouvolan Harmonikkatehtaalta oman pelin ja liittymällä sittemmin Kotkan Opiston harmonikkayhtyeeseen, jossa toimii nykyisin myös tiedotusvastaavana.

Studion ydintiimissä Lehmuksella on letkeän alkupakinoitsijan rooli. Tämä harmonikkajunanlähettäjä jakaa eittämättä rakkauden aiheeseen ja instrumenttiin ammattimuusikoiden kanssa. Musiikin ohella lähetyksen antiin kuuluu tasokas tietopaketti niin kirjallisten kuin sähköisten linkkien, jopa harvinaisten nuottien muodossa.  Alan tutkijoiden ja kirjoittajien – mm. Marko Tikan, Toivo Tammisen ja Teemu Huusarin – tekstejä on hyödynnetty osaavasti.

 

Minkäs tuolle hurjalle tais!

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas
Joutsenolaissyntyinen Marko Tikka on ihastuttanut harmonikkaväkeä tietämyksellään. Hän on Tampereen yliopiston Suomen historian dosentti, joka on tutkinut siinä 1918 sisällissodan ja sitä seuranneiden vuosien väkivaltaa missä suomalaista populaarikultturia, kuten harmonikansoittaja Vili Vesteristä sekä tanssiorkesteri Dallapéta. Vastikään hänet valittiin myös tietokirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Teos on nimeltään Kielletyt leikit, ja kirjan toisena tekijänä on fil.tri Seija-Leena Nevala. Nimi viittaa talvi- ja jatkosodan aikaiseen tanssikieltoon, jota uhmattiin oman henkensä kaupalla. -Musiikkitilaisuuksien juontajan taidot ovat Tikalla myös hyvin hallussa. Ja soittajan, tottakai! – Kuva Jouni Keskinen.

Päästäpä irti vaikka Esa Pakarinen ”hulluine hanureineen”, Lasse Pihlajamaa, Veikko Ahvenainen tai Paul Norrback kukin tuotantonsa rakastetut herkkupalat repussaan, niin se on menoa, ja jos et pysty pidättämään naurua Pertti Mesärinteen yhtyeen Hirvenmetsästystä kuullessasi tai kanttori Ilmari Piiparisen alias Tom Lindholmin heittäytyvää musisointia seuratessasi, niin alat olla asian ytimessä. Näyttelijä/laulaja Ritva Oksasen tulkitessa hersyvästi Hiski Salomaan Iitin Tiltun ja pianisti Raimo Roihan näyttäessä samalla haitaristin kykyjään niin kaikki on taatusti tarinan eduksi!  Sen missä ”pappi tanssi polkan emännän kanssa/ ja jutteli, jos hän tyttären nais/Mut Tiltu meni kihloihin rengin kanssa/ no minkäs tuolle hurjalle tais.

 Että elokuvien ja televisiosarjojen musiikissa vuosikymmenten mittaan on ollut iso osuutensa haitaristeilla, tämä tulee hyvin näkyviin Kotkan Harmonikkastudion ohjelmavalinnoissa.  Alan vuosittaisten tapahtumien taltiointien välityksellä seurataan eri musiikintyylien ja -lajien juhlaa ja yhtyeitä eri puolilta Suomea. Esille nousee milloin Hyvinkään harmonikkaviikko, milloin Pori Jazz, Sata-Häme soi, Kotkan Meripäivät tai Pohojanmaan Paukahros, josta viimeksimainitusta hyvinkin juontavat myös puheet Pohojanmaan murtehella tyyliin: ”Kaikkehen tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenkin tottuu jos makaa vattallansa.” Yhtyeitä Komioista Kymi Sinfoniettaan ja paljon siitä väliltä. On pelimannimusiikkia, jazzhaitaria, taideharmonikkaa, musettea. Korsuorkesterin Elämää juoksuhaudoissa kautta Jacques Brelin ja Marcel Azzolan Ranskalaiselle visiitille. Musiikkia eri maista ja maanosista, luonnehdintoja muusikoista.

 Saunanlämmityspolkkahan on varmaan monelle tuttu mutta entä ajassa potkiva Karanteenipolkka? Molemmat Ahti Huomon/Armas Halisen sävellyksiä. Myllykoskelainen Huomo, siinä missä Kuusankoskelta oleva Esa Kotilainen, tulevat ”pohjoiskotkalaisina” esitellyiksi samoin kotikenttäeduin kuin kantakotkalaiset tekijänimet, mm. esiintyjäkaksikko M. Huusari/ K. Kurvinen. –  Em. Kotilainen on tehnyt useita sävellyksiä harmonikkayhtyeille, ja hänen meriittiinsä kuuluu myös harvinaisena tapahtumana ensiviulun soittaminen olympiakisojen avajaisissa Lillehammerissa 1994.

Ne naiset, ne naiset…

Kun vuonna 2019 tuli kuluneeksi 110 vuotta harmonikkaprinsessa Viola Turpeisen syntymästä, järjestettiin Herajoen työväentalolla Riihimäellä amerikansuomalaisen musiikin seminaari ja iltamat. Yksi illan asiantuntijoista oli riihimäkeläinen Toivo Tamminen (oik.), joka on suosittu luennoitsija. Tässä hän on kertomassa historiallisista suomalaisista harmonikkalevyistä soittonäyttein Kotkassa avustajanaan ammattimuusikko Kalle Kurvinen, Kultaisen harmonikan voittaja vuodelta 1996. Kurvisen ohella muuaman muun jutussa mainitun soittajan meriittinä on niin ikään voitto ko. viideharmonikansoiton SM-kilpailuissa.

Studion ikkunasta kantautuvat niin ikään monen naispuolisen harmonikansoittajan instrumentin sävelkiemurat. Tarunomaisesta Viola Turpeisesta edetään akselilla Uusimaa – Pohjanmaa vahvasti taideharmonikan suuntaan Maria Kalaniemeen ja Helka Kymäläiseen, kohti digihaitaria ja heviä Netta Skogin opastuksella sekä edelleen pohjoismaiseen ja balkanilaiseen kansanmusiikkiin luotsina Teija Niku. Kuullaan myös Mona-Liisa Nousiaisen o.s. Malvalehto, tulkintoja.  Viime vuonna traagisesti poisnukkunut pohjoisen tyttö Mona-Liisa oli sekä palkittu harmonikkataiteilija että Kouvolan Hiihtoseuraa edustanut huippuhiihtäjä.

Kiia-Maria Piispa, harmonikkavirtuoosi Miehikkälästä, on erinomainen esimerkki musiikinalan koulutetuista nykynuorista. Soittotunneille 5-vuotiaana, lähes saman tien esiintymään paikallisiin tilaisuuksiin, edelleen Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen, mestarikursseille ja kansainvälisiin kilpailuihin. Ja kuitenkin Kiia on vasta 19-vuotias, juuri opiskelun aloittanut Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.

Kiia-Maria Piispan syliin istuu harmonikka kuin valettu, ja sävelet lähtevät innolla lentoon, olipa kysymys sitten tutuista tai uusista estradeista. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia on Miehikkälän pelimannimaastosta lähteneen Kiia-Marian tulevaisuutta vauhdittava opinahjo.

 Samanaikaisesti kun uudet soittajapolvet varmistavat asemiaan, voidaan onnitella jo pitkän uran tehneitä, kuten kesällä 2020 Seppo Jouhikaista, 80 vuotta täyttänyttä kotkalaista edelleen aktiivista muusikkoa, joka kuuluu aloittaneen harrastuksensa salaa isänsä vanhalla pelillä Virolahden Klamilassa noin 70 vuotta sitten. Koko kansan Veikko Ahvenainen, Pohjois-Savon poika puolestaan on jo ehättänyt 91 vuoden ikään, mutta aina soi. Taitaapa studio selvittää yksin tein myös pitkän iän salaisuuden.

Karjalan kautta ja kauemmas

Musiikkikaupunki Kotkalla on taustakytky karjalaiseen ja amerikansuomalaiseen musiikkielämään. Kaikkihan terijokelaisen Vili Vesterisen ja vallankin hänen Säkkijärven polkkansa tietävät, mutta kuka se olikaan, joka teki kyseisestä kappaleesta ja monesta muustakin suomalaisesta iskelmästä ensilevytyksen? Sehän oli William ”Willy” Larsen, joka syntyi Kotkassa 1885. Willy oppi kaksirivisen harmonikan alkeet jo pienenä, lähti merille ja muutti Yhdysvaltoihin, jossa soitti pääosin New Yorkin seudun haaleilla. Ja 1920-luvulla hän perusti oman, Willy Larsenin trion. –  Kotkalainen vuonna 1891 syntynyt Johan ”Jussi” Homan puolestaan oli vuosisadan alun suomalaisen harmonikkamusiikin pioneereja ja arvostettu pedagogi. Hän oli myös ensimmäinen Suomen Yleisradiossa soittanut harmonikkataiteilija. Sitä edelsi vuosikymmen Yhdysvalloissa esiintyjänä ja levyttäjänä. Palattuaan Kotkaan hän jatkoi muusikkona ja aloitti opetustyön. 1930 -luvulle tultaessa Homan perusti oman yhtyeen Kotkan Pojat, joka saavutti ison suosion.

Musiikki ei tunne rajoja, sanotaan, eivätkä aina muusikotkaan. Willy Larsen on sukutaustaltaan norjalainen, mutta Kotkassa syntynyt ja kasvanut ja sittemmin Yhdysvaltoihin suunnannut. Piankos poika isonkin maan valloitti soitollaan. Ekana riensi Säkkijärven polkkaa levyttämään. Amerikansuomalaisia parhaasta elikkä tässä yhteydessä musikaalisimmasta päästä.
Karjalan soittajapoikien taidot eivät ole unohtuneet, vaikka he itse ovat muuttaneet tuonilmaisiin jo kauan sitten. Mestaripelimannit siirsivät osaamisensa seuraavalle sukupolvelle, joka taas tiesi vuorollaan vastuunsa. Valtter Koskinen on yksi niistä, joiden muisto elää sävellyksissä ja tulkinnoissa.

 Suomen harmonikkamusiikin tukevaa perustaa edustaneen Valtter Koskisen (1890 Viipuri – 1968 Kotka) kiintoisa sävellys Harmonikkamasurkka vuodelta 1948 on tullut tunnetuksi varsinkin Sortavalassa syntyneen Esko Könösen esityksenä.

Koskisen opissa Viipurissa olivat käyneet monet muusikot, Könösen opettaja Eino Lajunenkin. Könösen – ja Taito Vainion – opettajiin kuului myös Vili Vesterinen, jonka muusikkokavereita puolestaan oli säkkijärveläinen Armas Piispanen. Piispasen hieno sävellys Lintulan raunioilla kuullaan sähköpostikonsertissa Etelä-Karjalasta lähtöisin olevan yliopistomiehen Marko Tikan tulkintana.  – Amerikansuomalaisista jo edellämainitut Hiski Salomaa mm. Lännen lokareineen ja muine työväelle omistettuine lauluineen sekä hanuriprinsessa Viola Turpeinen ovat niin ikään harmonikkamusiikin niminä unohtumattomia.

Tähän konserttiin ei ole haettu teemaa suuresta lännestä vaan idästä. Toholammilla Keski-Pohjanmaalla muisteltiin lokakuussa 2020 virolaista ooppera- ja iskelmälaulajaa Georg Otsia, kun maestron syntymästä oli tullut kuluneeksi 100 vuotta. Mika Huusari , kuvassa keskellä. Edessä vas. alh. Riikka Luostarinen, välistä pilkistää Mervi Puro, takana ylh. Antti Koskela, harmonikkaviikon pj. ja reunassa Jarkko Puro. Mikasta oik. Sinikka Jutila harmonikkaviikon pääsihteeri, Tarja Kalander Toholammin kulttuurisihteeri, ja reunassa Eliisa Koskela.

Lystejä säepareja konserteista: Suruhan siinä tulee pojan puseroon, kun pyytää suatolle piästä ja saa vastaukseksi: ”Voi tokkiinsa, jalkojas siästä”. Eikä paremmin käynyt toisellekaan kaverille, just kun luuli, että lykästi, tyttö sanookin hyvästi… Ja niin totta on sekin Heli Laaksosen huomio, että: ”Soittajapoika kutsutaan sisään, vaikka kaikki muut miehet olisi juur ajettu ulos…”

 Kaarina Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

JA NYT KONSERTTISALIIN

Vakuuttuaksesi, hyvä lukija, siitä että kysymys on todella mainiosta ideasta, sinulla on nyt tilaisuus kuunnella yksi soivista sähköposteista, olla mukana harmonikkastudion viimekeväisessä konsertissa. Elämyksiä tarvitaan kaikkina aikoina, mutta nyt eritoten. Naura vapautuneesti, älä peitä liikutustakaan, äläkä säästele suosionosoituksia. Osaajat ovat asialla!

Kotkan Harmonikkastudion sähköpostikonsertteja…

Eiku…, oho, jo vasta seitsemäs harmonikkaherkkupaloja sisältävä viikon viihdepaketti on tässä vapaaehtoisen puoliväkisin tunkeutumassa otollisen odottaviin kuuloluu- ja näköhermokeskuksiinne.

Hyvät Harmonikkaentusiastit ja sellaisiksi pyrkijät, tätä kaikkea tämän viikon alkupään tauhkaa ei ehkä itse erkkikään saata ymmärtää, mutta paljon Egon-Onnea kuitenkin ja hilpeänhyvää alkavan viikon Maanantaita, kaikesta Rantakoivuun ja sen oksiston alle tulleesta uudesta lehtivihreästä huolimatta!

Maanantaiharmonikkailoa tuo yhtä kyytiä nimittäin harvinaisen selväpäinen harmonikko, spir.kant. Ilmari Piiparinen. Kaino pyyntö, älkää yrittäkö toistaa tätä kotonanne.

Sisko pääsi sahalle töihin, mutta niin pääsi myös 1800-luvun loppupuoliskolla Norjan sahalle töihin William Larsenin Norjasta muuttaneita sukulaisia. William (Willy) syntyi Kotkassa v. 1885, mutta lähti siskosta poiketen merille ja nousi maihin setä samuli Trumpin tulevaan valtakuntaan jo noin sata vuotta häntä aiemmin. Larsen teki 72 soololevytystä, joihin sisältyvät muun muassa ensilevytykset ”Säkkijärven polkka” (”Säk´järven polkka” harmonikkasoolo + kitara, sov. Willy Larsen, Columbia, New York, lokakuu 1928), ”Kyllikki-valssi”, ”Muistoja Karpaateilta” sekä ”Lukkari-Heikin polkka”.

Pohojalaaset ”trossaa”, ”rikuneeraa”, ”priuteeraa”, ”himiööttöö”, ”lauteeraa”…, pohojalaaset on ”könttööksis”, ”prökkeviä”, ”mokkooksis”, ”flataasia” ja ”lapaannoksis”. Keskiviikkokonsertis tuloo parahia sekaherelmätarinoota kersoolle ja aikuusille salanimellä Pohojanmaan paukahros. Varo, ettet ittekkii ala flasaata Pohojanmaan murtehella! Kaikkehen tosin tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenki tottuu jos makaa vattallansa.

Toivomme Teille maanantaihin 25.5.2020 asti hervotonta helapuukkotorstaita !

Vain teeskentelemätön harmonikkailo on todella vaihtelevaisia mielentiloja virkistävää iloa !

Kotkan ylenmäärin vanhin Harmonikkastudio

Mika Huusari & Kimmo Koso & Aki P. Hietala & Heikki Lehmus

PS. Jos olet etsinyt nuottia mieleisestäsi harmonikkahelmestä ja pitäisi päästä treenaamaan eikä nuottia löydy – laita viesti Mikalle

KOTKAN HARMONIKKASTUDIO 7.

Maanantai 18.5.2020

”Harmonikkailoa”

Sottaajan maanantai, Ilmari Piiparinen

Maalaiskomedia ” Vain muutaman huijarin tähden” vuosituhannen vaihteessa loi uskoa hyvään tv-viihteeseen. Kymenlaaksolaista sointia valkokankaalla on kuultavissa Esa Kotilaisen tahdittamana sekä myös säveltämänä ja sovittamana. 

Kuusniemen kunnan kesäisissä maisemissa touhuaa dir.cant. Ilmari Piiparinen, joka on myös pirun hyvä hanuristi. Tässä näytekappaleessa on selkeästi tyylillisiä vaikutteita Kotilaisen Esalta. Näyttää kanttori Piiparinen nostavan haitarin syliin väärin päin hätäpäissään.

Tiistai 19.5.2020

”Historian siipien havinaa”

Kymenlaaksopäivä

Willy  Larsen, Säk’järven polkka

Säkkijärven polkka on harmonikkakappale, joka on soitattanut, puhuttanut ja kuunteluttanut suomalaisia harmonikan harrastajia ehkä eniten. Kannattaa lukea levytyksen oheisteksti, jonka on ansiokkaasti laatinut kahden keräilijän nimimerkki Dallape30. Willy Larsenista (1885 Kotka – 1935 USA) on seikkaperäinen artikkeli kesän 1992 Hanuri-lehdessä Toivo Tammisen ja Teemu Huusarin kirjoittamana. Oheen on myös liitetty nuotti Willy Larsenin sovittamasta Säkkijärven polkasta🙂 Soiton iloa! 

.

Keskiviikko 20.5.2020

”Keskiviikon hanurikonsertti”

Pohojalaanen haitari 1989

Nuorta ja vanhaa, vähärivistä ja monirivistä harmonikkailoittelua Pohojanmaan junasta noin 30 vuoden takaa on tässä ja nyt tarjolla.

Torstai 21.5.2020 Helatorstai

”Kimmon valinta”

Netta Skog – I want my tears back

Harvoin voidaan kuulla suomalaista harmonikansoiton maailmanmestaria tässä,  mutta tämän soittajan yhteydessä kyllä, vuoden 2015 digihaitarin maailmanmestarina, Coupe Mondiale. Aikanaan jo Kultaisen Harmonikan 2006 finaalissa ja voittajana hänen kappaleensa poikkesivat suomalaisen harmonikansoiton valtavirrasta: Ruslanan Wild dances (eurovisiovoittokappale)  ja Nightwishin Dead to the world.

Toisaalta hänen esiintymisrepertuaariinsa kuuluu myös tango, kuten vuoden 2013 Seinäjoen tangomarkkinoiden finaalissa voitiin kuulla. Ei todellakaan vain yhden genren artisti, vaan osoitus siitä, ettei musiikin esittämisen, eikä kuuntelunkaan kohdalla kannata lokeroitua vain yhden musiikkityypin esittäjäksi tai kuuntelijaksi, tarkoittaapa se sitten tässä tapauksessa harmonikan vaikutusta heviin, tai hevin vaikutusta tangoon. Eikä sovi unohtaa myöskään Netta Skogin esiintymistä Kotkan paikallisessa Dark River Festival:ssa vuonna 2018.

Mihin musiikkityyppiin sitten Nightwish ja kappale “I want my tears back” luokiteltaisiinkaan, yhtyeen kappale kuulostaa hyvältä Netta Skogin käsittelyssä.

Perjantai 22.5.2020

”Ranskalainen visiitti”

Joss Baselli – Espana

Ranskalaisen harmonikka-akatemian taiteilijoista esiintyy tänään Joss Baselli. (Muut jäsenenet olivat: Andre Astier-Marcel Azzola-Joe Rossi).  Emil Waldteufelin Espanjalainen valssi ei suoranaisesti ole musette, mutta kyllä tämä valssi saa uuden ilmeen ranskalaisena tulkintana. Täytyypä kaivaa nuotti arkistosta! Joss Basellin (1926-82) levyistä osa on tehty maailman markkinoille Jo Basilen nimellä. Hänen soittoaan on kuultavissa omien levyjen lisäksi vaikka laulajatar Patachou’n levyiltä. Basellilla on myös duetto-levytyksiä merkittävien ranskalaisten harmonikansoittajien kanssa. 

Lauantai 23.5.2020

”Lauantaitanssit”

Lauantai-ilta salokylässä, Georg Malmstén ja Dallapé-orkesteri v.1942

Sunnuntai 24.5.2020

”Akin pelimannipäivä”

Musiikki vie meidät tänään Balkanin tunnelmiin – keskisen Itä-Euroopan maista löytyy taitavia harmonikansoittajia monessa polvessa ja nykyisin nuoremmat ovat edenneet soittoperinteenä omaksutusta kansanmusiikista edelleen taidemusiikin pariin musiikkikorkeakouluihin. Suomessa tehokkaan musiikkioppilaitosjärjestelmän myötä taas on paljon nuoria harmonikan taitajia, joista jotkut lähtevät hakemaan omaa tyyliään tutustumalla eri musiikkikulttuureihin. Tänään artistiesittelyssä Teija Niku, joka keskittyy pääasiassa pohjoismaisen sekä balkanilaisen kansanmusiikin esittämiseen mm. yhtyeissä Polka Chicks, Karuna sekä Grupa Balkan. Linkissä viimeksi mainitun kokoonpanon esitys serbialaisesta kansansävelmästä Ajde Jano.

Piispat ja pikkuiset

———————————————-

Kun saisi rauhassa tapella

———————————————-

 

 

Peukuttamista riittää näinä outoina aikoina.

 

 

Etteivätkö muka papit ja piispat ole olleet villejä pikkupoikia tai -tyttöjä joskus? Suomen evankelisluterilaisen kirkon Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen ainakin. Hänet tunnetaan varsin joviaalin oloisena kirkonmiehenä, keskustelijana ja kirjailijana. Hiljattain ilmestyneessä teoksessaan hän kertoo, miten jäi yhdeksänvuotiaana äidistään orvoksi ja miten on tehnyt tutkijan ja tutkistelijan työtä oppiakseen tuntemaan äitinsä ja sitä myöten itsensä. Kirjasta Äitiä ikävä löydämme paitsi Eeron myös hänen kaksi pikkuveljeään. Pojat selvittelivät välejään railakkaasti temmeltäen, eikä se ollut lainkaan kaitsijain mieleen. Eeronkin kuultiin hihkaisevan toppuuttelijoille kovaa ja kärsimättömästi: ”Antakaa mun rauhassa tapella!” Yleisö oli tyrmistynyt, mutta tepsikö se Huovisen poikiin? Päätelköön jokainen itse. Kirkollista sanastoa seuraten voitaisiin arvella, että he siitä ”viis veisasivat”.

Voi hurja, voi hurja…

 

Lasten suusta -palstat Suomen iltapäivälehdissä ovat lukijain mieleen. Yksi juttu on Henristä, jota pappi jututti häissä. ”Mikäs se on tämän pikkupojan nimi”, hän kysyi ystävällisesti. ”Henri”, kuului vastaus, jolloin kysyjä halusi tietää i:llä vai y:llä?” ”H:lla, hölmö!”

 

Huomenta, maailma!

Uskovaisessa kodissa oli ristiäiset. Eräs täti huomioi kastemekkoisen päivänsankarin veljen ja sanoi tälle: ”Taivaan isä toi sitten teidän perheeseen vauvan, hienoa”, mutta pikkumies torjui äkäisenä moisen: ”Höh, eihän se ole täällä käynytkään!”

 

Tampereen evankelisluterilaisten seurakuntien sivuille on myös kirjattu vastaavia tositarinoita. Pyhäkoulussa kerrottiin, että seuraavana sunnuntaina vietetään kirkossa kynttilänpäivää. Takarivissä oli kommenttivalmius kohdillaan: ”Ai, silloinko ne taivahan talikynttilät tulee?!

Koronaa eksyttämässä.

 

 

Minusta tulee voimistelija. Yllän jo varpaisiin. Siskon varpaisiin.

Nyt ette kyllä usko, mutta seurakunnan päiväkerhon lapsilistaan oli lisätty uuden tulokkaan nimi: Kalle Pekka Voi Rähmä Ala-Suutari. Vastaava täti sitä ääneensä ihmettelemään, mutta sivustatuki suomensi: ”Papilta oli kuulemma kaatunut kastemalja kesken ristiäisten…”

 

Moni on varmaan siunaillut lasten joskus alta rimankin meneviä viisauksia ja viisasteluja, mutta uskallanpa sanoa, ettei ainakaan Helsingin ortodoksisen hiippakunnan eläkkeellä oleva huumorintajuinen metropoliitta Ambrosius. Televisiossa hänen kuultiin selvittävän sanojen merkityksiä: ”Piispa ei siunaile, hän siunaa”.

 

Entäpä Helsingin hiippakunnan emeritapiispa Irja Askola? Sama, jonka meriittinä on myös Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Tuoreeltaan hänet on nähty riisumassa kurahousuja päiväkodissa. Lehtiartikkelin (HS 30.4.2020) mukaan Askolan lastenlasten kaipuuseen ilmaantui yllättävä ja molemmille osapuolille mieluinen ratkaisu. Sitäpä eivät kaikki tule ajatelleeksi, että ylempään hierarkiaan kuuluva ja arvostettu pappisnainen nauttii saadessaan yhden lapsen jakamattoman huomion kerrallaan kurahousumissiossa. Lisäksi hän voi leikkiä antaumuksella lapsitiimin kanssa, laulaa samoja lauluja, joihin tutustui omassa lapsuudessaan kotikaupungissaan Lappeenrannassa ja olla joskus vain kuuntelijana, vahvasti läsnä. Piispan ”soolo” seuraa viikoittaisten vierailukäyntien satuhetkessä. Hän nimittäin lukee lapsille tarinoita, jotka hän on itse kirjoittanut, esimerkiksi Siiri-hiirestä, jonka täytyy jo noin sointuvan nimensä tähden olla päähenkilöksi ihan jees. Lapsille on kohokohta, kun he satuhetken lopuksi pääsevät kehumaan itseään. -Taputamme polviamme ja sanomme kolme kertaa: ”Me olemme viisaita ihmisiä.”

 

Kalavaleet menevät viihteen puolelle, mutta kalastaminen, se on totista puuhaa, sanoi kalamies pojanpojalle.

Uusien kokemustensa kautta Irja Askola jakaa saman tunteen kaikkien isovanhempien ja monen hänen itsensä lailla ”päiväkotiretkelle” lähteneen seniorin kanssa. Saa olla yhtä aikaa leikki-ikäinen ja kypsä aikuinen. Se on upeata! Korona veti tietysti viivan myös tällaisten sukupolvitapaamisten yli, mutta sen tehdessään se tuli todistaneeksi niiden merkittävyyden.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä (nro 9) lausuttiinkin rukous mummojen ja pappojen, ikäihmisten puolesta, sillä ”he eivät ole riskejä vaan rakkaita.” Voikos sen nyt selkiämmin sanoa!

 

Kaarina Naski

(kuvat eivät kuulu tarinoihin, vaan ne toimivat

vapaana kuvituksena)

 

Vaikenemalla ei voiteta

 

Anna Takanen
(s.1968) joka tunnetaan työstään taiteellisena johtajana ja teatterinjohtajana Göteborgissa ja Tukholmassa sekä kirjoittamastaan, myös Suomessa nähdystä menestysnäytelmästä Fosterlandet, on debytoinut kirjailijana teoksella Sinä olet suruni. – Kuva Fredrik Skogkvist.

Taiteilijat jos ketkä tietävät, miten maa makaa. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää vaikkapa hiljattain Suomessa ilmestyneestä sotalapsia käsittelevästä kirjasta yhtä hyvin kuin Kansallisteatterin vahvasta kantaesityksestä. Eri aikakausi, eri problematiikka – vai onko sittenkään?

Mistä johtui murhe?

”Ikkunassa istuva poika ei sanonut sanaakaan niiden kuuden viikon aikana, jotka hän oli täällä. Ilmeisesti hän odotti äitiään, joka ei koskaan tullut. Hän ei leikkinyt toisten poikien kanssa.” Näin kirjattiin nelivuotiaan Timo Takasen potilaskertomukseen ruotsalaisessa Kruununprinsessa Lovisan lastensairaalassa vuonna 1942. Keuhkokuume parani, mutta suru, se jäi. Sitä on purkanut auki Timon tytär Anna kipeänkauniissa teoksessaan.

Ruotsalainen näyttelijä ja teatterinjohtaja Anna Takanen halusi selvittää isänsä tarinan ymmärtääkseen, mistä oikeasti johtui murhe, joka asui taitavasti piilotettunakin tuossa isokokoisessa komeassa miehessä ja joka toistui Suomen-mummon Saaran poskille läiskähtävinä suurina kyyneleinä. Ja jonka hän tunsi välillä aaltoilevan myös itsessään. Syntyi kirja Sinä olet suruni (Gummerus, suom. Leena Vallisaari). Timon isä, karjalainen Väinö Takanen kaatui sodassa, ja yksinhuoltajaäiti teki raskaan päätöksen lähettää esikoisensa sotalapseksi. Pikkuveli Leevi jäi kotiin. Siitä alkoi kaikkia kolmea kalvava kaipuu, vaikka asiat näennäisesti järjestyivät. Timo sai Ruotsinmaalta kelpo vanhemmat, valmistui aikanaan poliisiksi ja perusti oman hyvän ja rakkaan perheen. Myös Suomessa elämä asettui jengoilleen. Timoa vaivannut häpeä siitä, että oma maa petti hänet ja oma äitikin hylkäsi, ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ennen kuin tytär oli saanut suuren urakkansa valmiiksi ja testannut sen näytelmän Fosterlandet (Isänmaa) muodossa. Kirjoittaja ja kohde olivat käyneet läpi monet riidat, isä oli ollut hankala, vastentahtoinen haastateltava, kunnes koki avautumisensa vapauttavana. Näytelmä oli menestys. Kokemukseen saattoivat monet samaistua. Niin kuin nyt saman aineiston pohjalta syntyneeseen teokseen.

Toista maailmansotaa pakoon siirrettiin Suomesta yhteensä lähes 80 000 lasta muihin Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana yksistään Ruotsiin vietiin tai lähti n. 72000 lasta. 15 500 sotalasta jäi palaamatta synnyinmaahansa. Aiheesta on lukuisia yliopistotutkimuksia ja kirjallisuutta, uusimpana Anna Takasen teos, jossa surulle antaa kasvot kirjailijan sotalapsi-isä. – Kustantaja Gummerus, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

 

Vasta vuosikymmenten päästä löytyneestä kirjeenvaihdosta ilmeni, että Timon äiti Saara oli useat kerrat yrittänyt saada poikaansa Ruotsista takaisin, mutta kun toinen äiti halusi pitää pojan, asiasta ei kukaan kertonut Timolle. Sotalapsen tahto ja mielenrauha jäivät kahden äidin taskuun. Ensimmäisen kerran hän pääsi käymään Suomessa vasta nuorukaisena. Yhteydenpito käynnistyi varovaisesti ja vahvistui ajan mittaan; veljeksistä tuli todella läheiset. Perheitä ja sukua yhteen kokoavia asemapaikkoja löytyi niin Suomesta kuin Ruotsista. Kirjailijan oma elämäntarina polveilee hienosti mukana. Joutuminen finne -pilkan kohteeksi koulussa ei ole unohtunut, mutta Annalla on voimaa ja lahjakkuutta kääntää mielipaha voitokseen. Sen on hänen taiteensa osoittanut.

Esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa

Sukua on koolla myös Paavo Westerbergin kirjoittamassa ja ohjaamassa uudessa näyttämöteoksessa Suomen Kansallisteatterissa.  Westerberg tunnetaan tuotteliaana ja kiintoisana nykydramaatikkona. Sinivalas on esitys, joka pyyhkäisee koko maapalloa. Meri sen pinnalla tanssivine aurinkoineen, tyrskyineen, ikiaikaisine kallioineen, merenelävineen ja kasveineen muodostaa keskiön, johon tarina peilaa. Upeine videointeineen ja oikein ajoituksin syntyy jotain sellaista, joka uppoaa paremmin yleisöön kuin hätkähdyttävimmätkään luennot. Jos sen pukisi yhden lauseen muotoon, kuulostaisi se tältä: ”Kaikki lintulajit, joiden ääniä esityksessä on käytetty, ovat kuolleet sukupuuttoon”. Nyt käsitellään siinä luonnon tuhoa missä ihmisen itsekkyyttä, siinä muutoksenhalua missä muutoksenpelkoa.

Elena Leeven herkkä ilmaisuvoima kannattelee tarinaa, jossa perheen solmut ja näkökannat tulevat avatuiksi pidäkkeettömästi. Kuva henkii mielen ja maiseman harmoniaa.

Saaressa tapaamiamme ihmisiä tuskin laskettaisiin oikeiksi saaristolaisiksi, vaikka heidän suhteensa ulkosaaristoon tuttuine huvilarakennuksineen ja pihapiireineen onkin läheinen. He ovat kuka mistäkin tähän lähisuvun tukikohtaan syntymäpäivien merkeissä pyrähtäneitä. Halataan paljon, mutta vähä vähältä sisarusrakkaus rupeaa näyttämään enemmänkin vihalta, hyväosaisuus pettymykseltä ja elämä elämänvalheelta. Muutoksen tarvetta on, mutta otetta ja rohkeutta puuttuu. Aivan niin kuin yleisemminkin yhteiskunnassa, ilmastonmuutoksesta puhutaan kovilla äänenpainoilla, mutta torjuntatoimenpiteet eivät saa kannatusta. Miksi pitäisi luopua mistään, kun kaikki eivät kuitenkaan?

Valaan vatsaan joutunut Joona on tekstin sanoman kannalta toimiva raamatullinen allegoria. Ihmisessä itsessään asuu se voima, joka auttaa kääntymään ja muuttamaan suuntaa. Rakkauden uskotaan synnyttävän rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Epäilemättä myös Sinivalasta, tuota uhanalaista merten jättiläistä kohtaan, jolta näytelmä on saanut nimensä.  Teatterikokemuksena esitys on sekä koskettava että viihdyttävä. Komiikkaa varsin inhimilliseltä ja tunnistettavalta tasolta hyödynnetään hyvin sisarusten luonnehdinnoissa ja kipupisteiden paljastuessa. Näyttelijäkunta edustaa maan ykkösiä, ja tarinaa myötäilevän musiikkikulissin sivustatuella vahvasti eletyt tunnetilat saavat ilmaa ja merkitystä.

Supertaidokkaalla videoinnilla, kahden tason kerronnalla kohtaukset virtaavat yllättävän luontevasti. Etualalla näyttämöllä veljeksiä esittävät vas. Antti Pääkkönen ja Esa-Matti Long sekä isän roolissa Markku Maalismaa. Selin pikkusisko Anna, Elena Leeve. Taustalla suuressa videokuvassa tarinasta kirjaa tekevä Laura, Emmi Parviainen.

Niin kuin Takasen kirjassa myös Westerbergin näytelmässä nostetaan esille toisenlainen tulevaisuuden usko.

Poika tiesi

Kevennykseksi pari tarinaa kirjasta Sakastissa nauretaan (toim. Olli Seppälä Kirjapaja)

Terveisiä kirkosta, sanoi emäntä kun pääsi tupaan. -Mistäs se rovasti tänään saarnasi? isäntä kysyi

-Synnistä taas.

-Ja mitä mieltä oli?

-Tuntui edelleen jyrkästi vastustavan.

Piispa Nikolainen vieraili piispantarkastuksen yhteydessä pyhäkoulussa. Hän kysyi:

-Kuka oli maailman ensimmäinen ihminen?

Pieni poika vastasi kirkkaalla äänellä:

-Kekkonen!

Ei, kyllä ensimmäinen ihminen oli Aatami, sanoi piispa hymyillen.

-Ai niin, jos ulkomaalaiset otetaan mukaan, huudahti poika.

 

Kaarina Naski

Aamutossuista ja taikapölystä 5Geehen

Pohdintoja joulun alla

 

 

Iloinen Loviisa -tonttu ottaa kaiken irti joulun odotuksesta. On asukin teeman mukainen. Kelpaa siinä laulaa ja tanssahdella.

Huonomuististen joululaulu on…, juu, sehän on tämä ”Koska meillä on joulu?”

Onko tuosta vitsiksi, sen voi kukin tykönänsä päätellä, mutta tosi on että tonttuja näkee ihan yhtenään, ja se on tunnetusti joulun lähestymisen merkki.

Villasukkien teko pitäisi nyt viimeistään aloittaa, moni kaveri jo paketoi. Ja jos ei osaa, siitä ahdistuu. Eräskin mummi huokaili mediassa, että miksi kaikki aina olettavat, että kaikki osaavat kutoa sukkia. Hän, niin insinöörisihminen kuin onkin,  on tehnyt elämässään yhden parin, alakoulussa. Sama vika on Rahikaisella, joka kuitenkin omaa näppäriä ystäviä; heiltä syntyvät sukat vaikka televisiota katsellessa. Niin että eiköhän sitä tiukan paikan tullen jonkinlaista vaihtokauppaa keksitä… Jotkut pitävät – ja syystäkin – myös joulumyyjäisiä hyvänä sukanhakupaikkana.

Pukin pajasta kerrotaan, että lahjatoivomukset vaihtelevat hampurilaisesta sotalaivaan, kitarasta tukkirekkaan ja nukketalosta 5Geehen. Erityisesti viimemainitun kaltaiset numerokirjain -yhdistelmät tuottavat joulupukille hepulin, sillä hän on sen verran vanha – ei itsekään muista kuinka monta sataa vuotta – että siinä helposti menevät kinkut ja hanhet sekaisin, niin kuin pukki sattuvasti sanoo. Mutta avuksi tuleekin silloin kuulemma Digitonttu, jolla ovat hallussa verkot ja haavit ja joka taitaa sujuvasti brändikielen. Jos siis toivot myrskytuulennopeata mobiililaitetta, voit aloittaa kirjeesi vaikkapa sanoilla: Rakas Joulupukin Digitonttu, Korvatunturin Pilvipalvelu. Ja jatkaa sitten tavanomaisesti:  Olen ollut tosi tosi kiltti, varmaan meidän perheestä kaikista kiltein…

Voiko sen selkiämmin sanoa?

Joulukalenteri tarjoaa ehdotelmia kunnon joulumuodostelmaan. Näin sen toteuttivat Jenna -äiti, Ava ja Niklas.

Aiheesta tuli mieleen eräs joulu vuosien takaa. Varhaisteinin äiti kertoi kehottaneensa tytärtään laittamaan lapulle joitakin lahjatoiveitaan. Niin tapahtuikin. Äiti sai listan, joka osoittautui ihan tynkälyhyeksi. Vain kaksi toivetta: piano ja hevonen. Pienehköä kerrostaloasuntoa ajatellen yhtälö oli mahdoton. Mitä siinä uskottu ystävä muuta saattaa kuin hymyillä ymmärtäväisesti.

Äidin apulaisillakin on joulun alla puuhaa. Ava tietää silittämiset ja viikkaamiset. Tässä hän on keskittyneenä pikku liinojen tutkailuun.

Toisessa oikein tutussa perheessä oli käynyt niin, että kun pukki ei ollut toiveista huolimatta tuonut lapsille koiranpentua, niin yllätys yllätys, kuopus ”löysi” puuliiteristä nukenvaunuissa huilaavan kulkukissan. Sinne oli siis päätynyt korvaava lahja?! Mutta pienen tytön pettymykseksi vanhemmat olivat samaa mieltä kuin kissa. Ei se sinne nuken täkin alle kuulunut. Vähän joulutarjottavaa ja sitten taas taipaleelle.  Kulkurilla on ylväs kulkurin luonto, ja välikohtauksella oli kaiken kaikkiaan happy end, sillä myös äiti ja isä lupasivat kirjoittaa seuraavan joulun alla pukille ja vahvistaa saman lemmikkitoiveen kuin lapsetkin. Ja myöhemmän informaation mukaan tämä tepsi. Hauvan nimeksi tuli Puosu, merenkävijäsukua kun kuuluu olleen.

Nyt on kirjeet kirjoiteltu, ja sisarusten joulujännitys kasvaa. Loviisa, Akseli ja Iiris halituulella.

Monenmoisia lahjavinkkejä on tänäkin vuonna lähtenyt postipojan mukaan mm. Suomen Turusta. Loviisa esimerkiksi on kirjoittanut aamutossut – ilmeisesti ykköstoiveensa –  sen verran näyttävästi, että pukki huomaa ne listasta ilman lasejakin. Kun taas Akseli haaveilee katsovansa uutta rannekelloaan Muumi -yövalon loisteessa. Pikku Iiris sen sijaan on päättänyt kirjoittaa vasta ensi vuonna, tontut kun saavat yleensäkin vauvojen kohdalla ideoida ihan vapaasti.

Kotkalainen Ava -neito, 6 v,  toivoo tottakai taikapölyä. Tottakai siksi, että taikuus on tänä päivänä rock, mahtikiinnostava laji.  Ja hyvä olisi saada myös oma puhelin, jotta voisi soitella taikomisen ohella. Avan veikka Nikke on pieni, mutta auto jota hän toivoo on isoimmasta päästä, rekka. Sukuvika vissiin, sillä kuorma-auton ratissa myös Niken isoisän isä oli aikanaan kuin kotonaan. Autokomppaniaan kuului rintamallakin.

kn

 

Viisikymmentäluvun viipyilevä lumo

Kannen idyllinen kuva on Tvärminnen Toskasta. Sen on ottanut talonsa edustalla Heikki Aho. Vas. Saara Hemming, o.s. Soldan, Lydia Soldan, Claire Aho, Jerry-koira, Martti Rewell, Nina Aho, Alfons Hemming, Marja-Leena Virtanen, o.s. Soldan.

Tuskinpa tuli taiteilijasuvun vesa Claire Aho 11-vuotiaana ajatelleeksi, että hän oli jotenkin erityisasemassa moniin samanikäisiin ystäviinsä verrattuna. Että hypätä vain autoon ja lähteä Suomea filmaamaan oman perheen ammattilaisten kanssa. Tämän päivän varhaisnuoriso tuskin näkee siinä mitään kovin ihmeellistä, mutta kun kyse on 1930-luvusta, asia oli aivan toinen. Monessako talossa oli kamera, autosta puhumattakaan! Fordilla mentiin, ja äkkiä oli pikkutytön silmien edessä spektaakkelina kauniin kotimaan kuva. Että se oli aikanaan ponnahduslautana tämän toisen polven valokuvaajan kertausretkelle, tuoreemman kymmenluvun tallentamiselle, siitä kertoo hiljattain ilmestynyt kuvateos Aho & Soldan: Suomi 1950-luvun väreissä (Gummerus).

 

Jos olet jo ennestään ollut sitä mieltä, että nostalgia on jotenkin sisäänkirjoitettu viisikymmentälukuun, niin kyseinen kirja vain vahvistaa käsitystä. Ja millä tavalla! Claire Aho oli suomalaisen värivalokuvauksen uranuurtaja ja taiteessaan vahvasti omaleimainen. Teoksessa turvallinen patinaisuus ja uuden, tuhkasta nousevan Suomen innostunut henki kohtaavat hienosti toisensa.

Claire  (1925-2015) oli kirjailija Juhani Ahon ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin pojan Heikki Ahon tytär. Clairen poika Jussi Brofeldt on pitänyt yllä edellisten polvien elämäntyötä näyttelyjen, kirjojen ja muiden hankkeiden muodossa. -Claire ei ollut ”vain äitini”, vaan minulla oli etuoikeus työskennellä hänen kanssaan, Brofeldt sanoo.  Yhteisten prosessien merkityksen voi lukijakin tajuta, kun puhutaan ainutlaatuisesta valokuva- ja elokuva-aineistosta, joka on ollut niin kirjailijan poikien Heikki Ahon ja Björn Soldanin kuin Claire Ahonkin elämäntyö.

Eläytyvän asiantuntijatekstin kuvateokseen laatinut professori Henrik Meinander puhuu 1950-luvun viipyilevästä kauneudesta, josta jälkipolvet eivät ehkä niinkään saa käsitystä katsellessaan perhealbumien vanhoja mustavalkoisia kuvia. Claire Aho avaa hänen mukaansa todemman näkökulman siitä, miltä tuntui elää aikakaudella, jolla nykyaikainen Suomi sai muotonsa. Presidentti Tarja Halonen kuuluu niihin ikäluokkiin, joiden lapsuus ja varhainen nuoruus osuvat kyseiselle janalle. Kirjan esipuheessa Halonen kertoo jääneensä paitsi omakohtaista kokemusta vuoden 1952 olympialaisista äidin lähetettyä hänet Helsingistä maalle kilpailujen ajaksi.  Äidillä oli syynsä, hän osallistui vapaaehtoisena monien muiden tavoin kilpailujärjestelyihin, mutta tyttö oli pitkään katkera asiasta. Kaiken kaikkiaan lapset, tuleva presidentti muiden mukana, sopeutuivat hyvin ajan muuttuneisiin elinolosuhteisiin, vaikka kouluakin käytiin tuolloin kahdessa vuorossa, suurten ikäluokkien alkutaipaleella.  -Eikä meihin oikeastaan kiinnitetty nykyisellä tavalla huomiota; aikuisilla oli muutakin tekemistä, toteaa Halonen tyynesti.

Jos 2019 ollaan Suomessa huolissaan syntyvyyden rajusta laskusta, jopa vauvakadosta, niin tämän kuvan ottohetkellä asiat olivat toisin. Parempaan huomiseen olivat kasvamassa suuret ikäluokat.

”Joka uittaa se voittaa”, sanottiin joskus, perustellusti varmaankin. Uittotyö vaati ammattitaitoa ja hyvää kuntoa. Jo 1950-luvulla kehiteltiin uusia kuljetustapoja, ja parin vuosikymmenen päästä uitettiin jopa tuhannen nipun lauttoja.

Kuvavalikoiman kautta välittyy yhtä hyvin pääkaupungin kuin pikkukaupunkien ja maaseutukylien asukkaille tuttuja näkymiä ja tuntemuksia, ajan merkkejä ja käytäntöjä. Muistatko pullean mainospylvään kauppakadun kulmalla ja tukevasti vaatetetun lehdenmyyjän kojussaan vakiopaikallaan, entä kirjavan torielämän, sen äänet ja tuoksut? Kalarantahan meilläkin oli ja mattolaituri, montakin. Lukijan muistikuvat sekoittuvat taitavan ammattikuvaajan ottamiin, ja värisävyillä leikittely sekä pohjaa että korostaa menneen ajan piirteitä. Näkyvä muutos tähän päivään on mm. se, että lapset viihtyivät joukoittain ulkosalla, pihoilla, kaduilla, urheilukentällä. Nuorisoa alkoivat kyseisellä vuosikymmenellä kiinnostaa farkut, nahkatakit ja rockmusiikki. Mosset, Volkkarit ja Vespat toivotettiin tervetulleiksi katukuvaan ja hartaasti ihailtiin tietysti amerikanrautoja tilaisuuden tullen. Vähiten ei kamera innostunut vapusta marsseineen ja iltajuhlineen. Puhumattakaan olympialaisista, joita Claire Aho valokuvasi värielokuvan teon ohella. Tai muoti- ja mainoskuvauksesta. Vahvoja ja muistettavia viisikymmenluvun ilmiöitä ovat jälleenrakennus ja suomalainen design.

Kuvausmatka halki Suomen tuotti satonaan siinä Lappia missä Aulankoa, siinä Kolia missä Hankoniemeä, Lahtea, Tamperetta…  Peltomaisemien avara ja säntillinen kauneus sai rinnalleen tehtaiden tornit, sisävesien vetoavat lossikuljetukset puolestaan modernisoituvien satamien teknisen estetiikan. Herkät luontokuvat aamun autereessa tai meren ja kallion jylhyyttä vasten yllyttävät sielun soimaan.

Torikaupassa on yhä oma vetoava fiiliksensä, mutta aivan erityisenä se koettiin ankeiden sotavuosien jälkeen.

 

 

   Kaarina Naski

   (Kuvat kirjasta,

    kuvatekstit

    laatinut

    jutun kirjoittaja)

 

 

Paljon aikaan saaneet

Helsinkiläinen Venny Soldan aloitti piirustusopinnot 14-vuotiaana Behmin koulussa Viipurissa, ja Karjalaan hän teki matkoja myöhemmin yhdessä suomalaisuusaatteen innoittaman aviomiehensä, Lapinlahdelta Pohjois-Savosta olevan kirjailijan Juhani Ahon kanssa. Pariskunnan esikoispoika Heikki puolestaan joutui aikanaan Viipuriin – tai pikemminkin sieltä vankileirille. Kyseessä oli pakomatka 1918 sodan loppuvaiheessa. Nuorimies oli pasifisti, eikä kuulunut punakaartiin mutta punaisten hallintoon kylläkin. Taidemaalari -äidin  vetoomus kenraali Mannerheimille säästi pojan hengen. Heikki Ahosta tuli sittemmin diplomi-insinööri, jota kiinnosti eritoten kuvan teoreettinen ja tekninen tutkimus.

Björn Soldan opiskeli elokuvausta Münchenissä ja perusti 1925 velipuolensa kanssa elokuvien tuotantoyhtiön Aho & Soldan. Soldan toimi tk-kuvaajana rintamalla ja myöhemmin BBC:n suomenkielisen osaston toimittajana Lontoossa. Heikin tytär, Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa opiskellut Claire muistetaan mm. siitä, että työskennellessään 1952-1962 Warner Pathé Newsille hän tunkeutui luvatta Porkkalan vuokra-alueelle. Valokuvausalan historiaan Claire Aho on jäänyt koko elämäntyöllään ja mm. oheisessa arvioinnissa kerrotuin ansioin.

Hangon itäosassa sijaitsevalla Tvärminnen saaristomiljööllä on ollut iso merkitys taiteilijasuvun elämässä. Se on ollut rakas paikka, ohjannut luonnon kokonaisvaltaiseen kokemiseen ja innoittanut luovuuteen. Miten sanoikaan novellissaan Tyven meri (1912) Juhani Aho? ”Minä rakastan rauhallista merta, hellin tyyntä, onnellista ulappaa”. Viestiä luonnonsuojelun puolesta korostavat puheena olevassa teoksessa myös Elävä Itämeri -säätiön ja Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman edustajien loppusanat.

Lähteenä Wikipedia

 

Kotiseutukirjallisuus on arvokasta kulttuuriperintöä

Urheillen uuteen päivään

Paljolti jo unohtuneesta muistelmateoksesta, jonka konemestari Pertti Niitamo julkaisi ikämiehenä 1997, hahmottuu hyvin ajankohdan epävarmuus, arjen huolet, köyhyys ja kuolemakin. Mutta päällimmäiseksi nousee lasten rikas havainnointi, ihmettely ja elämänilo. Syvällä tässä maastossa ovat monen yhteiskunnallisen vaikuttajan, tieteen ja taiteen edustajan juuret. Kuvassa 1950-luvun tyttöjä Puistolassa/Katariinassa kyseisen kaupunginosan vanhempaa puutaloarkkitehtuuria edustavan rakennuksen portailla.

Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti kotiseutukirjoja, joiden lähtökohtana on paikkakunta, kaupunginosa tai kylä. Seudun historia ja sukujen tarinat tulevat niissä läpinäkyviksi, ja teosten arvo nousee usein niiden ulkoista asua ja hyvän kirjallisuuden kriteerimäärityksiä korkeammaksi. Aktivoidessaan lukijan muistoja ne täyttävät tärkeän tehtävän, minkä lisäksi ne jatkavat monesti elämäänsä uuden kirjallisuuden korvaamattomana lähdeaineistona.

Esimerkkiteokseksi ko. ilmiöön soveltuu hyvin Pertti Niitamon kirjoittama Vaikeat vuodet 1918-1938. Se kohdentuu Kotkaan ja eritoten yhteen kaupunginosaan siellä, mutta samaistumispohja on valtakunnallinen.

Kirjoittajan isä Hjalmar – sano Jallu vaan – jonka sukunimi oli tuolloin vielä Nöjd, suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja löysi sieltä tulevan vaimonsa Lyylin. Ensimmäisenä asuntona Kotkan kaupungissa oli alakertahellahuone, jossa olikin tungosta, kun sinne asettuivat nuorenparin lisäksi ”Tilda-mamma, Kontkanen, setäni Tenho ja tätini Alma”. Lattialla nukuttiin ja jos joku halusi kääntyä, kaikkien oli käännyttävä Kontkasen määrätessä tahdin. Sarkapompat ja vanhat räsymatot olivat talvella lämmikkeinä, mutta keväällä tuli tulvavettä punttilankuista tehdyn lattian alle, ja siinä oltiinkin ihmeessä. Omaan isohkoon taloon Katajatielle Katariinan kaupunginosaan päästiin aikanaan; viraapelihommana sitä tehtiin kimpassa kolmisen vuotta, ja siinä asui kuusi vakioperhettä alivuokralaisineen. Jallulla ja Lyylillä oli pian kolme lasta, Veijo, Kalevi ja 1928 syntynyt kuopus Pertti, jotka kynnelle kyettyään kuuluivat kaikki Katariinan niemen poikiin, villeihin vesseleihin.

Eihä maailma viel oo kaatunt

Kansalaissodan jälkimainingit olivat vielä varsin tuntuvia. Monet muistelivat katkerina uhreja, ja ”lippalakki oli nöyrästi kourassa, kun kaulusherra puhutteli”. Jallun veli Tenho oli hyvä peltiseppä ja rohkeni kaverinsa kanssa laittaa pystyyn oman yrityksen. Sivutöinä tehtiin pirtukanistereita, joilla oli ajan hengessä kysyntää. Tenhon pojasta Olavista tuli ahkera koululainen ja isona sitten Suomen Tilastokeskuksen pääjohtaja.

Isä-Jallu palveli Kyminlaakson Osuusliikettä, oli jämpti mies, aktiivinen ammattiliittolainen ja luottamusmies. Kun osuusliike joutui vähentämään työvoimaa, sai Jallu kuitenkin nuorimpana lopputilin ja tuli synkkänä poikana kotiin. ”Nyt on asiat siin mallis, että tuli pitää laittaa nurkan alle”, hän sai sanotuksi. Mutta Lyyli ei mennyt manaamiseen mukaan, vaan tyrmäsi synkät puheet positiivisella karjalaisella asenteellaan: ”Mitä sie sillee haastat, eihä silviisii tuu mittää. Eihä maailma viel oo kaatunt.” Ja heti neuvo perään: ”Mee rantaa töihi, siel ne tarvii sinnuu.” Ranta oli sama kuin Kotkan satama, josta aina jotain järjestyi. Eikä aikaakaan, kun Jallua pyydettiin takaisin osuusliikkeeseen, nyt kuorma-autonkuljettajaksi. Siihen maailman aikaan se oli hohtohomma – taitavalle miehelle alkuun ilman ajolupaakin – autokanta kun ei ollut tuolloin vielä kummoinenkaan. Hyvän naapurinsa ja kaverinsa, puuhakkaan Javanaisen Kallen kanssa hankittu moottoripaatti mahdollisti lisätienestin, kuljetettiin väkeä kesäretkille saaristoon. Jotkut väestöstä havittelivat kuitenkin kauemmas. Venäjälle lähtökuume oli vallalla, ja siihen sairastuivat myös samassa talossa kirjoittajan kanssa asuneet Helmiset. Pelkällä soutuveneellä olisi Suomenlahden ylittäminen kuuden pienen lapsen kanssa kuitenkin ollut mahdotonta. Niinpä suurperhe veneineen saatettiin tietyn moottoripaatin tuella turvallisesti rantautumaan vieraalle maaperälle. Semmin heistä, enempää kuin lähtijöistä yleensäkään, ei kuultu mitään.

Merelle mieli moni Katariinan kasvateista. Kelpasi siinä antaa tuulen tuivertaa kunnon ”paatin” kyljessä.

Punaisen Katariinan, kuten tuolloinen arkikielen kotiseutuoppi määritteli, lapset eivät luonnollisestikaan ymmärtäneet yhteiskunnallisen ”värieron” merkitystä, ja naiset purkasivat suuressa pyykkituvassa paineitaan hankaamalla niitä vaatteiden ohella pyykkilautaa vasten. Kansalaissota oli jättänyt kipeät jälkensä, yhteisöllisyys oli omiaan helpottamaan yksilöllisten menetysten taakkaa.

Viipurin pappa, pikku-Pertin äidin isä kävi opettamassa mikä oli oikea tapa tehdä työtä, lupasi taikoa haloista ennen näkemättömät kottikärryt ja niin tekikin. Ja lisäksi vielä palotikaraput ja palohaan. Kirjassa kuvataan tarkasti kaikki työvaiheet, ja papasta tuluspakkeineen tuli poikien mielessä sankari eikä vähiten siksi, että hän oli tuonut tuliaisiksi kolme pientä puukkoa. Pappa sanoi Pertille puukon koon riippuvan nyrkin koosta: ”Kato sie miun puukkoo, mite tuo kahva männöö piiloo nyrkin sissää. Mite se on siun puukkos laita?” Jäihän se mokoma pikkuisen näkymään.

Kuka on paras?

Katariinan pojat urheilivat, isommat edeltä, pienemmät perässä, hyppäsivät pituutta, juoksivat kilpaa – joskus myös säkeillä varustettuna – pärjäsivät heittolajeissa, tekivät hiihtoretkiä ja taiteilivat henkensä kaupalla heikoilla jäillä. Urheilukenttä ja Pookin hyppyrimäki vetivät puoleensa ja lumosivat Pertinkin, samoin rekki koulun pihalla. Kukapa ei olisi halunnut olla kuin Pylkön Tapani, joka juoksi kohti tankoa ja otti suorilla käsillä sellaisen otteen, että oli yksin tein kipillä tangon päällä. Ja vielä hienossa golfpuvussa! Tapanin isä Leo oli paitsi arvostettu vaatturi myös taitovoimistelija Kotkan Innossa, seurassa joka ei ollut silloisten Katariinan poikien kartalla. Sen sijaan mm. KTP ja Kisailijat olivat hyvinkin tuttuja TUL:n seuroja, samoin niiden menestys; monet kyseisten seurojen parhaista urheilijoista olivat nimenomaan Katariinan kasvatteja. Niinpä vähitellen rupesi kirkastumaan, että Katariinaan pitäisi saada oma urheiluseura. Puistolan Reipas perustettiin 1938.

Voimistelijapoika seisoo käsillään Katariinan rantakivellä ja jatkaa sen jälkeen treenejä uimalla lähisaareen Liisapettiin. Akrobaattisuus oli arvossaan. Niitamon kirjan herkullisiin henkilökuviin kuuluu kertomus savolaisesta Taavista, joka näytti satamakaupungin pojille taivaanmerkit kiipeämällä ison laivan korkeimpaan mastoon ja seisomalla maston nupissa päällään. Tultuaan sitten vaarallista liukua alas teki hätävoltin kannelle ja totesi vaatimattomasti: ”Teinpähän tuonkin tullessain.”

Urheiluseurat nostivat tuolloin muutoinkin päätään, ja Viipurin läänissä väitettiin olevan enemmän urheiluseuroja kuin koko Suomessa yhteensä. Puistolan Reipas muutti sittemmin nimensä Kotkan Reippaaksi. Seurassa on varttunut maajoukkuetason yleisurheilijoita, ja jalkapallossa Reippaan miesten edustusjoukkue pelasi 1950-luvulla silloisessa SM-sarjassa samoihin aikoihin kuin kolme muuta kotkalaisseuraa, Kiri, KTP ja Jäntevä. – Jälkikasvusta, vuonna 1945 syntyneestä kotkalaispojasta tuli sitten maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu mestarijalkapalloilija Arto Tolsa, ja tänä päivänä kaikki tietävät 1990 syntyneen Teemu Pukin, pelikenttien virtuoosin, kooteepeeläisiä molemmat.

SVUL:n seurat Kotkassa puolestaan ovat kasvattaneet olympiamitalisteja, keihäänheittäjä Matti Sippalan ja nyrkkeilijä Pentti Hämäläisen sekä mestarivoimistelijoita, kuten Aimo Tanner, Aarne Salovaara ja Kalevi Laitinen, kahdella jälkimmäisellä olympiamitalit joukkuevoimistelussa. Eri leirit urheilussa olivat Niitamon toteamuksen mukaan lähentymässä toisiaan 1938, johon vuoteen kirjassa kuvattu periodi päättyi. Jyrkimmät asenteet olivat lieventyneet, ja Katariina eli kaikinpuolista nousukautta. Päättyivätkö vaikeat vuodet siis tähän? Niin kirjoittaja kuin lukija tietävät, että kohtalolla oli toiset suunnitelmat. Pian kuului sodan kumu.

Kaarina Naski

(kuvat yksityisarkistosta)

Täällä maassa ei mikään ole varmaa

Kartta Emigrantti-kirjan kannessa havainnollistaa hyvin ”siirtolaislintujen” matkan. Monelle Suomesta 1945-1960 muuttaneelle tarjosi Kanada sen mitä he olivat lähteneet hakemaan eli työtä ja parempia elinehtoja. Tutkimusten mukaan enin osa ilmoittikin olevansa tyytyväisiä uuteen asemamaahan. Paluumuutossa tunneperäiset syyt osoittautuivat taloudellisia merkittävimmiksi. Tilastoinnin puuttumisesta johtuen palanneiden määrää on mahdoton sanoa tarkasti. Vuokko Ahosen pro gradun mukaan (Tampereen yliopisto) heitä on saattanut olla 20-40% eli   17000 siirtolaisesta 3400-6800.

-Mie oon Kullervo, Kultsiks hyö ovat sanoneet. Tuo miun kaver, hää on Jallu, oikeelta nimeltään Kalevi, mut hää tykkääp enemmä siit Jallust. Ko siel iäs meni työt vähhii myö tultii tänne lännelle. Metsätöis on oltu ja tehty puhelinlankapylväit. Lahestha myö ollaa kumpainenkii, tääl nyt ollaa….

”Täällä” tarkoitti, että Kanadassa asti. Tutukseen haastoivat silti monet, ja nekin – niinkuin vaikkapa Niilo ja Viki, jotka puhuivat vanhaa Pohjanmaan murretta ja sekoittivat finliskaa väliin, pääsivät nopeasti perille siitä, että keskushenkilö Pertti, oli Karjalan poikii. Aika veijareita kaikki, joita oli toki kielisissäkin. Harvey esimerkiksi oli iloinen ja auttavainen nuorimies. ”Kielinen” hän oli siksi, että oli Kanadassa syntynyt, mutta puhui sujuvasti finliskaa vokaaleita venyttäen. ”Tääl maas ei ole mikään varmaa. Isä on opeettannu, niin se on sillail.” Harveyn isä oli tullut Suomesta kolmikymmenluvun nälkäaikaan ja teroittanut poikansa mieleen, että apua tarvitsevia piti auttaa. Kyläillessä saattoi tuliaisena olla vaikka perunasäkki, jota ojentaessaan Kanadan Harvey sanoi hämillisenä: ”Se on semmoost tääl maas.”

Vuonna 1990 ilmestynyt Pertti Niitamon omakustanteinen Emigrantti (Kirjapaino Tapo Oy) on niitä teoksia, jotka suotta ovat jääneet unohduksiin. Onneksi Suomen mainio kirjastolaitos on pitänyt sitä hengissä. Jokunen kappale vielä löytyy lainattavaksi, ja antikvariaateilla on niilläkin sanansa sanottavana. Emigrantin ansiot ovat muistelmien aitoudessa ja kokemuspohjaisessa siirtolaisuuden avaamisessa. Kalle Päätalo tulee mieleen, kun lukee yksityiskohtaista työn kuvausta.

Varastojen kätköstä sattumoisin pulpahtaneessa Emigrantissa on kiintoisa kytky samaan teemaan ja tutkimukseen, jota edustaa erinomaisella tavalla Jenni Stammeierin tuore tietoteos Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla.

Itket monta kertaa

”Paljon voimaa tehdä työtä,/ sekä aina onni myötä. / Siin` on kaikki toivehein,/ joista laulun tään mä tein.” Tulikohan rakentajien mieleen kaukana kotimaasta joskus P.J. Hannikaisen Mökin laittaja -laulu? Talkoot ainakin olivat arvossaan kanadansuomalaisten keskuudessa, ja viihdettä haettiin haaleilta. Cambyn haalille saatiin kerran vierailemaan keihäänheiton olympiavoittaja ja ”laulelman mestari” Tapio Rautavaara, ja Revelstoken kisoihin taas mäkihyppääjä Kalevi Kärkinen. Siirtolaiset eivät unohtaneet vanhan maan menestyjiä. – Kuva Varpu Lindströmin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon Kanadan vuodet ajoittuivat 1950-luvun lopulta 1960-luvun lopulle. Monet kohdemaassa ihmettelivät, miksi perhe oli lähtenyt siirtolaisiksi näin huonona aikana, kun lama oli joka alalla. Kolme vuotta aiemmin tulleet suomalaisnuorukaiset maalasivat Pertille heti alkuun varsin negatiivisen kuvan: -Itket monta kertaa, ennenkuin opit puhumaan tämän maan kieltä. Kaivoksissa vuoren sisässä sitä ei ainakaan opi. Ja tulet huomaamaan pian, että täällä ihmiset mitataan rahalla.

Ja rahasta tai pikemminkin sen puutteesta pian tulikin päivän puheenaihe. Ei ollut ymmärretty hakea siirtolaisavustusta vaan tultu omalla kustannuksella. Siitä seurasi, että tulokkaat eivät päässeet minkään avustuksen piiriin. Töitä piti saada kiireesti. Ja sama oli huoli monella muulla suomalaisella. Pertin valtasivat apeat mietteet. Miten ne niin kaikuivatkin mielessä Enso-Gutzeitin työkavereitten ja ystävien iloiset läksiäishuudot: ”Pertsu ja Martsu lähtee ulkomaille!” – Ajattelin, että minut on petetty.

Pertin vaimo Martta oli yhdeksänlapsisesta perheestä, ja sisarusparvi oli lähtenyt evakkoon kaksikin kertaa Sortavalasta. Hänen oli helpompi sopeutua, sukulaisiakin jo maassa ja kampaajan ammatti nopeammin työllistävä.

Niitamo oli 1928 syntynyt kotkalaispoika, joka oli suorittanut asepalveluksensa laivastossa Suomenlinnassa ja palvellut maineikkaalla panssarilaiva Väinämöisellä. Hän kävi Kotkan teknillistä koulua ja hankki kesätienestit miinanraivauksessa Suomenlahdella. Niitamo valmistui konemestarilinjalta 1948. Urheilullinen reipas nuorukainen olisi kyllä pysynyt leivän syrjässä kiinni kotimaassakin, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomasi olevansa Albert Canyonin tietyömaalla Brittiläisessä Kolumbiassa kahlaamassa lumessa polviaan myöten muiden muunmaalaisten seurassa katkomassa aluskasvillisuutta työkaluinaan kaksiteräinen pitkävartinen kirves ja kypärä. Myöhemmin kun poltettiin havuja, savu ei noussutkaan ylös vaan jäi matalalle ja oli tukehduttaa. Eikun kasvot märkään lumeen, jotta hengitys jotenkin kulkisi. Katerpillarin apumiehenä oli siltä osin helpompaa, mutta kun tultiin kysymään liiton jäsenkorttia eikä sitä ollut, seurasi lopputili. Pyynnöstä huolimatta liittoon ei myöskään välittömästi päässyt.

Hääppöinen ei alku siis ollut, mutta suojelusenkeli ilmestyi kohdalle edellämainitun Harveyn hahmossa. Kirjan mukaan Harvey tunsi rautatiet, eikä ”ollut outo liikkumaan ilman lippua”. Pian matkustettiinkin konduktöörin vaunussa! Se oli sattumoisin kytketty viimeiseksi tavarajunaan. Junapummimetodit eivät olleet vieraita Harveylle, ja kun juna hiljensi, hypättiin pois. Uudella tietyömaalla suomalainen kadotti pahaksi onneksi kirveensä, ja vaikka se löytyi myöhemmin ranskalaisen työkaverin olalta, ei tätä rangaistu, vaan lopputilin saivat omia oikeuksiaan napakasti perännyt Pertti eli uudisnimellä Bert ja kaverinsa Harvey.

Vällee kyllästyy

Patotyömaa on kuin toiselta planeetalta. Yhtä tummat sävyt saattoivat toisinaan toistua tulokkaitten mielissä. – Kuva Siirtolaisuusinstituutti.

Niitamon perheen muutettua Calgarystä Revelstokeen elämä rupesi vähän kirkastumaan ja mieluisiakin töitä järjestymään. Parhaita ”työnvälitystoimistoja” olivat kaljabaarit, koska siellä aina joku tiesi jotakin, niinkuin esimerkiksi Warren Stahl, lempinimeltään Voorni. Voorni oli asunut aitanaapurina eräiden suomalaisten kanssa ja oppinut suomea muutaman sanan. Hilpeyttä herätti hänen tervehdyksensä ”Ota korppu!” Voorni neuvoi Bertiä ruotsalaisen isonpomon luo. Tämä pyysi nähdä työtodistukset ja vaikuttui niistä niin, että kehotti työnhakijaa ilmoittautumaan maanantaiaamuna sähkövirtakonetta korjaamaan ja se tulikin valmiiksi, ennenkuin Calgarystä aiemmin tilattu toinen mekaanikko ehti paikalle.

Kesällä 1959 kaupunkiin muutti paljon työväkeä, kun maantietyö alkoi levitä yli ja läpi Kalliovuorten. Bertillä riitti keikkaa maansiirtokoneitten korjaajana mutta vakityötä ei, kun ei ollut ammattiliiton jäsenyyttä vieläkään. Talven tultua saatiin kuitenkin ensi kerran tukea työttömyysturvavakuutuksesta, ja vuokrahelpotusta tuli talon lämmityksestä huolehtimisesta. Talvi oli kylmä, ja Niitamot keksivät laittaa Suomesta tuodut räsymatot ikkunaverhoiksi. Niitä kehuttiin kauniiksi ja erikoisiksi, mutta ennen muuta ne olivat lämpöiset.

Omalla työllä ja talkoovoimalla rakennettuun omakotitaloon kolmilapsinen perhe muutti niin, että eka yö oli nukuttava raakalautalattialla. Mutta puusepäntöiden ja vähän kerrassaan suurempienkin rakennushankkeiden myötä irtosi Bertille myös jäsenyys liittoon 75 taalalla! Rakennustöihin päästyään mies rakensi rakentamasta päästyään, niin että oli välillä puolikuolleena, kuumeessa, kädet turtana ja olkapäät auki. Harmillisiin takaiskuihin kuului mm. se, kun pomo oli antanut väärät mitat ja myöhemmin saaduista piirustuksista selvisi, että uusiksi meni. Tämä oli kuitenkin vasta huonon tuurin alkua. Isosta omasta hankkeesta, ulkoilmaelokuvateatterista tuli hyvä ja kiintoisa bisnes. Se myös kuulosti hienolta vaikka merkitsikin kauan työtä auringonnoususta auringonlaskuun. Mutta kun sitten kilpailija alalla, miljoonamies, otti ohjat käsiinsä suomalaisyrityksen nujertamiseksi, ja kun vielä valtion voimayhtiö varoitti suunnitelmistaan, joissa jaetut tontit ja rakennus tulisivat jäämään veden alle, oli Niitamon Pertin mitta tullut täyteen. Ylirasituksesta seurasi uupumus, ja lääkärikin oli valmis antamaan onnenpotkun takaisin kotimaahan.

Oliko tappio lopulta voitto, sitä sopii päähenkilön myöhemmistä vaiheista tietämättömän kysyä. Se on kuitenkin varmaa, että tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Se kun on myös monen muun tarina, mm. Kultsin ja Jallun, jotka perustivat pärerunnin, noutivat päreet metsästä katerpillarin perään kiinnitetyllä kelkalla ja myivät kattopäällysteiksi. Usko alkoi näiltäkin pojilta pian loppua. ”Tuoho pärreitte hakkaamiseen vällee kyllästyy”, huokasi Kultsi, joka sittemmin jäi kaatuneen puun alle, vammautui ja vietiin kotimaahan. Jallu suri ystäväänsä, myi asuntovaununsa ja läksi hänkin. Eräs kavereista ei tullut koskaan takaisin karhujen kuvausmatkalta – karhuista ja niiden äkkiarvaamattomuudesta oli seudulla monia juttuja. Entäs sitten Voorni? Uuden talon railakkaissa tupaantulijaisissa hän putosi sokkelin avoimeen runtiin. Tajun palattua ensimmäiset sanat miehen virottua olivat: ”Anna korppu”.

Ne kertovat jotka osaavat

Loppukaneetiksi edellämainittuun sopinevat hyvin Pertti Niitamon suuresti arvostaman appiukon Juhon edesottamukset. Juhoon saattoi 1950-luvulla tutustua Kuopion torilla, sillä hän oli persoonallinen ja puhelias kalakauppias, Kala-tirri. Lempinimi viittasi Kyllikki Mäntylän samannimiseen näytelmään, eikä yhteys ollutkaan kaukaa haettu, sillä sekä kirjailija että Juho olivat kotoisin Sortavalasta. Kun Mäntylä kertoi ikimuistoisesti kuvitteellisista hahmoistaan, paitsi ”tirristä” myös karjalaisesta evakkonaisesta Oprista, ilahdutti Juho puolestaan ystäviään ja asiakkaitaan mm. seuraavaan tapaan: ”Annaha ku mie haastan. Ku mie nuoren miehen rakensin purjevenneen, niin siin ol se huono puol, ku se laskettii vettee, jot se nojas toisel kylel. Mie laitoin kivvii painoks pohjal, sit ol hyvä. Joskus sattu olemaa paha ilma, eikä kukkaa hirvint mennä merel, mut mie tein kokkeen. Jos silliil kalliol joteki pysy seisaallaa, sit viel voip mennä merel.” Juho puhui merestä kun tarkoitti Laatokkaa.

Juhon jälkikasvu mieli muille maille vierahille ja haastoi siellä. Kun kolmivuotias tyttärentyttö Pirkko oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaan podettuaan heti Kanadaan tultua aasialaisen influenssan, oli hänellä kotiin päästyä jännittävää kerrottavaa: ”ne nii hauskast hölpöttivät ja miekii hölpötin niille – pölö pölö töttöröö…”

Kaarina Naski

Erilainen siirtolaiskuva

Jenni Stammeier, Suomalaiset junapummit – kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla, 293 s. Docendo. Kansi Pekka Sell

Tietokirja, jota lukee kuin vauhdikasta romaania ja johon toivoisi elokuvantekijäin, vaikkapa Coenin veljesten suomalaisten hengenheimolaisten tarttuvan. Jos luulit tätä ennen tietäväsi siirtolaisuudesta paljon, nyt voit tarkistaa kantaasi. Että amerikansetämme ovat viilettäneet pummilla junien katoilla ja asuneet hökkelikylissä. Ei kai nyt sentään?!

Kyllä, kyllä ja kyllä. Tosin on mentävä ajassa kauas taaksepäin, 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Sieltä aina 1930-luvulle asti ulottuvan, erilaisen siirtolaiskuvan maalaa lukijoilleen Jenni Stammeier, joka omassa työssään Ylen toimittajana sai tuntuman aiheeseen. Juttusarja poiki kokonaisen kirjan, kärpäsestä kasvoi härkänen ihan toden perään. Lähtölaukauksena olivat eteläpohjalaisen Hannes Sankelon vanhat kasettinauhat, joilla kuvataan kertojan kuusi vuotta kestänyttä reissua Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ajankuvaan vaikutti tuolloin Wall Streetin vuoden 1929 pörssiromahdus. Työnhakijat kuulivat pelkkää ei oota ja olivat pakotetut valitsemaan työn sijaan seikkailun. Saman ratkaisun olivat tehneet monet maanmiehet Yhdysvaltojen 1907 laman jälkeen.Tuhansia maileja liikkuvalla ”kattoterassilla”. Mikäs siinä!

Stammeierin teksti on eloisaa ja aiheeseen omaehtoisesti sukeltavaa, tässä erityisesti asianosaisten tai heidän sukulaistensa haastattelut ja muistiinpanot ovat pontimena. Mutta myös amerikansuomalaisten lehtien, järjestöjen ja tilastojen osuus on merkittävää lähdeaineistoa. Lisäksi fiktiivinen panos kulkuri-ja seikkailuromaanien muodossa itseään Jack Londonia myöten laajentaa ja tarkentaa näköalaa. Ja Siirtolaisuusinstituutti on toki aina alan tutkijain käytettävissä.

Kun sinoot niin nuori

Amerikkaan kun pääsee, niin rahamiehenä tullaan takaisin! Niinhän se ei välttämättä käynyt. Siellä se oli Pohjois-Nevadassa Winnemuccan pikkukaupungissa 1896 suomalaisen työväenliikkeen tuleva vaikuttaja Oskari Tokoikin ollut junapummina jo hyvän aikaa. Mikä lie hänet oli saanut kotomaassa lyömään Mantan Kallea halolla päähän. Henkikulta oli Kallella säästynyt, mutta Oskari otti säikäyksissään pitkät, vaikka perheellinen mies olikin. Pahaksi onneksi työt uuden maan kaivoksissa olivat pysähtyneet. Eikun junakulkuriksi. Ties minne oltiin matkalla, mutta vaunun katolla tuntui hetkittäin ihan nautinnolliselta.

Tarinoita suomalaisista bommeista, trampeista, hoopoista (hobo) on viljalti. ”Kun sinoot niin nuori, ales kaivantoon ei kyllä pääse”, sanottiin hontelolle Kortes-pojalle Hanskille. ”Kyllä se vähän meinasi lyödä lasit hikeen”. Karjarengiksi sentään pestattiin kesäksi, ja sitten oli taas lähdettävä tien päälle.

Kanadan työllistymisleireillä olleet työttömät protestoivat heidän työvoimansa hyväksikäyttöä ja leirin huonoja oloja matkaamalla junan katolla Ottawaan huhtikuussa 1935. Heidät pysäytettiin Reginassa. Kaivoskaupungit Kanadassa – Sudbury ja Timmins – ja Yhdysvalloissa – Carbon ja Hanna – sekä metsätyöt Kanadan Ontariossa ja Yhdysvaltojen Montanassa olivat mitä todennäköisimmin suomalaisten junapummien ykköskohteita. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yhdessä junassa matkusti kattokyytiläisiä enimmillään nelisensataa. – Kuva Varpu Lindström-Bestin kokoelmasta, Siirtolaisuusinstituutti.

Tavarajuniin hiivittiin joskus ratapihalla, mutta vaarana oli, että pian vartijan pamppu paukkui. Otollisempaa oli ”alan ammattilaisten” mukaan pyrkiä liikkuvaan junaan, kun se ei ollut vielä vauhdissa tai eteni vastamäkeä, tarttua kripoihin ja tähdätä vaunun etummaisille tikkaille välttyäkseen pahemmilta kolhuilta. Kurikkalainen Jaakko Jyllilä oli Jack Londonin, tulevan kirjailijan, hobojengissä. Nämä reissulaiset eivät viihtyneet katolla, vaan kepluttelivat itsensä umpivaunuun, pullmaniin, tavaroiden päälle. Toisinaan hobot saivat myös rautateiltä pätkätöitä, rakensivat rataverkostoa taikka toimivat kantajina tai lastaajina. Tokoi mm. oli veturinlämmittäjän apulaisena. Hoboja pidettiinkin matkustelevina työläisinä erotukseksi työtä karttavista kulkureista trampeista.

You are allright, Finn

Mitä sitten tarkoitettiin hobojen jungelilla? Kirja vastaa, että se oli leiripaikka siistiytymistä varten. Joskus siitä muodostui varsinainen hökkelikylä, näkynä tuskin kovin houkutteleva. Kulkumiehet peseytyivät ja saivat ruokaa yhteisestä padasta. Muonavarastoa joutui kuitenkin jokainen kasvattamaan tavalla tai toisella. Jaakko-papan – em. Jyllilä – kertomat jutut tulivat vuosikymmenten päästä suvussa tutuiksi. Ei ehkä vähiten se, että hän oli osoittautunut nokkelaksi kanansieppaajaksi. Jonkun leiriläisen kiitellessä Ryssän pyyntitaitoja London korjasi: ”Ei se ole ryssä, vaan Finn!” Ja suuntasi myös kehunsa suoraan asianomaiselle: ”Sinä olet allright, Finn!”

Jungeleita oli jo 1800-luvun lopulla, ja joskus niistä tuli liian suuria, hygenialtaan pitelemättömiä. Kolmikymmenluvun laman aikana jouduttiinkin Vancouverin suurin jungeli sulkemaan. Suomalaisten hökkelikylä eli hienommin ”kolonia” oli Montrealissa. ”Me otettiin sieltä semmonen huone, kato”, saattoivat pojat asetella sanojaan, mutta yhtä kaikki, kysymys oli murjuista, joita kauhisteltiin paikallisissa lehdissä. Myös Suomen Kuvalehti kävi tekemässä juttua.

Hulivilityttöset muistaa

Teoksesta ponnahtaa ilmoille sellainenkin nimi kuin Niilo Wälläri Duluthin Työväen Opiston yhteydessä. Sitä ylläpitivät sosialistisen työväenliikkeen nimissä amerikansuomalaiset iww:läiset. Industrial Workers of the World eli IWW oli ainoa poliittinen liike, joka tuki siirtotyöläisiä. Kun oli liiton jäsen, oli myös suojassa irtolaislaeilta. Että myös Wälläri, Suomen Merimies-Unionin väkivahva puheenjohtaja (1938-1967) oli käynyt ”junapummikoulua”, itsetietoisten selviytyjien opinahjoa, on varmaan monelle uusi tieto.

Samalla tavalla kuin utopiahankkeet vetosivat suomalaisiin intellektuelleihin, heitä oli myös hobojen joukossa. Yksi heistä jopa valittiin hobojen kuninkaaksi. Hän oli Juho Henrik Rautell, akateemisesti sivistynyt taidemaalari, joka nyt kierteli maailmalla ja pyrki toteuttamaan ihanteitaan sosialismin hengessä. Ja samantyyppinen oli valinnoissaan Konni Zilliacus, kirjailija ja aktivisti.

Nämä ajat ja tapahtumat ovat tuottaneet myös musiikkia Amerikan mantereella. Mitenkä Matt Huhta sanoikaan? ”Kuljin itään ja länteenkin, enkä jäänyt edes kiinni, kun joka päivä matkustin mailitolkulla unelmiini.” Huhta, jonka vanhemmat olivat Ilmajoelta, oli Yhdysvalloissa syntynyt. Hänet tunnetaan protestilaulajana ja kulkurina T-Bone Sliminä. Amerikansuomalaisten keskuudessa Huhdan lauluja suuremmassa suosiossa oli kuitenkin Hiski Salomaan Lännen lokari, joka ei niinkään tepsinyt kantaaottavuudellaan kuin kulkemisen ja valloittamisen riemullaan. Pohjasipa ”lokari” runolainaan tai ei, yhtä kaikki se kiehtoo yhä taatusti myös monia tämän tietokirjan lukijoita: ”Olen kulkenut merta ja mantereita/ja Alaskan tuntureita/ Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa /Lännen lokareita…”

Mitalin kaksi puolta

Junapummien joukossa kuuluu olleen joskus naisiakin, muttei juurikaan suomalaisia. Stammeier mainitsee ylihärmäläisen Sanna Kanniston, joka vaelsi määrätietoisesti ja otti varmaan vapaakyytejäkin, mutta ei ollut hobonainen, sillä hän vei palkattuna puhujana 1909 poliittista sanomaa suomalaisille metsureille. Puoluekokouksessa Sanna oli valittu Kanadan ensimmäiseksi suomalaiseksi kiertäväksi puhujaksi. Salainen poliisi oli myöhemmin hänen kintereillään, ja seurasi pidätysten ketju, mutta puhujamatkoja Kannisto jatkoi 1920-luvun lopulle asti. Jollei kulkuri- niin kapinahenkeä ilmeni sentään suomalaisnaistenkin joukossa, kun siirtolaisten hyväksikäyttäminen alkoi ahdistaa. Muistiin on kirjattu sellaisia mielipiteitä kuin ”sen aikanen haussipiika oli orja”.

Kulkuriromantiikan nurjalla puolella oli mielenterveysongelmia, paperittomana piileskelyä, nälkää, vilua, väkivaltaa, jopa ihmissalakuljetusta. Saatettiin pumpata ulos junasta keskellä autiomaata, eikä ollut poikkeus, että jarrumiehet potkivat alas kiipeilijät.Tilastojen mukaan kuolemaan johtaneita junapummien onnettomuuksia oli vuosien 1929 ja 1939 välillä Yhdysvalloissa yli 25 000, useat uhreista alle 21-vuotiaita. 1920-luvun suomalaisten junapummien määrä liikkui jossain viiden ja kymmenen tuhannen välillä.

Jenni Stammeier saattaa pieteetillä loppuun niiden henkilöiden tarinat, joita hän kuljettaa kautta kirjan. Mietelauseista ajatteluttavimpina mieleen jäivät: ”Kun julkes, eikä oriaallu eikä peljännyt, niin kyllä leivässä pysyi”. Tai: ”Kyllä siellä nauru oli niin löyhäsä, että se ei ole ollenkaan tosikaan!”

Kaarina Naski