Ei hullumpaa

 

Hyttysen ininää se on yhden ihmisen muka äänekäskin ilo ja isänmaallisuus jättikokoisessa jäähallissa, mutta yhdessä saadaan aikaan katon kohottava kannustus- ja suosionosoitusmökä. Näin kävi vuoden päivät sitten, kun Florida Panthers pelasi kotiareenallaan Sunrisessa Winnipeg Jetsejä vastaan. Amerikan- ja kanadansuomalaisilla sekä Suomesta tulleilla turisteilla oli kurkut tuplakäheinä seuraavana päivänä. Sentään suomalaisia huippupelaajia molemmissa joukkueissa. Jotakin samanlaista, jollei vielä isommalla volyymillä koettiin hiljattain Hartwall-areenalla Helsingissä.

Hulluus synonyyminä ”omituiselle”on jotenkin kiehtova käsite, eikö vain? Joku voi olla umpi- , toinen puolihullu, kolmas kylähullu ties kuinka monennessa polvessa. Se joka on hulluna sinuun on tietenkin erityisasemassa, ja jos mennään esimerkiksi hulluudessa pähkähulluuden ja hassuttelun puolelle, niin sitä voi jo sanoa viihteeksi. Mitä taas yllytyshulluihin tulee, niin he soveltuvat erinomaisesti esimerkiksi benjihyppääjiksi. Ja nyt, arvaatko, nyt polttaa… Lähestytään nimittäin urheiluhulluutta, jota tautia on todettavissa runsain määrin paitsi kentillä, kilparadoilla ja kaukaloissa myös katsomoissa ja muissa yleisölle omistetuissa tiloissa.

Rakastetun, viisaan ja pilkesilmäisen Kainuun pojan – edesmenneen mestarikirjailijan Veikko Huovisen – urheiluun liittyvät aatokset ja kuvaukset ovat yhtä totta ja hykerryttäviä tänään kuin aikana, jolloin ne syntyivät. Hän kertoo eräässä lyhyistä erikoisistaan yksinäismies Ilja Nastasesta, jonka lohtuna elon ankeudessa olivat 1976 talviolympialaiset. Vanhan televisionsakin vaihtoi mies uuteen väritelkkariin. Kunnon piti olla kohillaan Seefeldissä niin Helena Takalolla kuin Juha Miedollakin. Ja näin tarina etenee Huovisen kirjassa Naiset on kultia:

Ilja Nastanen eli voimakkaasti mukana Suomen surun ja ilon hetket. Jokainen mitali – mutta erittäinkin kulta – pönkitti hänen itsetuntoaan. Pienillä kansoilla ja pienten kansojen kansalaisilla on näet itsetunto niilläkin, ja jos sitä ei pönkitetä vaikkapa suurilla urheiluvoitoilla, niin pienet pikkuruiset tuntevat olonsa orvoksi.” Nastanen eläytyi voimakkaasti kaikkeen, eikä vähiten naisten luisteluun:

”Jotain ailahteli vanhanpojan rinnassa, kun luistelijatar veti kaarretta voimakas naispylly pystyssä, vahvat lihaksikkaat reidet mukavasti vonksahdellen. – – – Luistelijan asu on tiukka ja vartalon mukainen eikä kätke mitään kiinnostuneelta katseelta. Kukapa ei olisi kiinnostunut.”

Nuori terveyskeskuslääkäri oli varmaan paniikin partaalla, kun Nastanen kertoi ongelmastaan, liian voimakkaiksi käyneistä mielikuvista, jääkiitäjästä ”ylivertaisine pakaroineen”. Että tämäkin piti tulla, rankka päivä klinikalla muutenkin, potilaita tunkoon asti ja työaikariidat riehuvat. Lukija tuntee myötätuntoa molempia kohtaan ja voi vihjaista tarinaa tuntemattomalle, että kyllä lääke löytyy ajastaan Nastasen tautiin. Ja valkotakin diagnoosin tekokyky karttuu taatusti sekin kasvavan ihmistuntemuksen myötä.

Eräs aspekti huippu-urheilussa on todella se, että urheilijoita arvostellaan myös ulkonäön perusteella. Ja ihmekö tuo nyt on, sentään niinkin treenatut kropat. Kuka se olikaan, joka lausahti nyrkkeilijä Amin Asikaisesta: Vatsa on pyykkilautaa ja hauikset soivat kuin viulunkielet.

Nuoremman polven kirjailija Tuomas Kyrö (s. 1974) on niin ikään tunnustautunut ”urheiluhulluksi”, myötäsyntyisesti. Suomalaisurheilijoiden seikkailut kävivät hänen mielestään lapsuudessa hyvin iltasaduista. Samoin kuin se, miten eläytyvästi hänen isoisänsä muisteli Martti Jukolan selostusta Berliinin olympialaisista; Suomihan otti kolmoisvoiton 10 000 metrin kilpailussa.

”Panttereiden” kapteeni ja keskushyökkääjä Aleksander Barkov on niitä kuuluisia omenoita, joka ei ole kauas puusta pudonnut. Toisen polven jääkiekkoilija maailman listojen kärkipaikoilta. Muutkin kuin fanit pitävät nuortamiestä malliurheilijana. – Ja mitäpäs muuta on sanottava myöskään hattutemppu-, maalitykki Patrik Laineesta, jota ei nyt kuitenkaan tässä kuvassa nähdä.

Sitäpaitsi vielä Kyrön lapsuudessa urheilu kuuluikin tärkeällä tavalla lasten ja nuorten elämään, pelattiin jääkiekkoa, hiihdettiin, yleisurheiltiin. Monet ikimuistoiset urheiluselostukset ovat jääneet mieleen, varhaisimpana se, kun Pentti Salmi huusi Lake Placidissa: ”Ai, ai, ai, ai, kyllä nyt Juhaa harmittaa!” -Olin viisi ja puolivuotias, enkä ymmärtänyt ihan kelloa, kirjailija sanoo. -Tajusin vain, että jotain todella traagista oli tapahtunut.” Juha Mieto hävisi tuolloin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. (Mikko Tuomikosken haastattelusta 2017, Yle)

Kyrö on arvostettu nimi suomalaisessa kirjallisuudessa monestakin syystä. Mielensäpahoittaja -teoksissaan hän luotaa upealla tavalla suomalaista kansanluonnetta ja urheilukirjoissaan, joista tuorein Mielensäpahoittajan hiihtokirja, erityisesti meissä kaikissa asuvaa pientä Hakulista tai Nurmea. Hänellä – niinkuin kenties sinulla ja minulla – urheiluhulluus on ”sukuvika”, kantaa kaukaa ja kauas. -Murakoiso jää, Murakoiso jää , toisteli tuleva kirjailija pikkupoikana ärrää sortaen, mökkitietä juostessaan….

Jos huipulle tähtää, treenit on aloitettava varhain. Tässä pikku Sofia tutustumassa välineeseen. Kun keihäänheittäjä Heli Rantasesta tuli olympiavoittaja Atlantassa 1996, saavutus otettiin erittäin intoutuneesti vastaan kaikkialla Suomessa, niin myös kuvan miljöössä Pyhtään Kaunissaaressa. Vastikään Rantanen, joka aikanaan edusti Lammin Säkiää, on aloittanut Joensuun Katajan lahjakkaan Heidi Nokelaisen päävalmentajana. Valokuvan tytöstä, nykyisestä yliopisto-opiskelijasta ei tullut keihäänheittäjää, mutta urheilun parista hän löysi omat mielilajinsa, kuten voimistelun, tanssin ja kuntosaliharrastuksen.

Ei sitäkään helposti uskoisi, että urheilu voi antaa avaimet jopa lukutaidon oppimiseen. Kimmo 4,5 v seurasi muun perheen kanssa innokkaasti televisiointeja Tokion kesäolympialaisista 1964. Lähetyksissä oli joskus häiriöitä niin kisojen aikaan kuin joskus myöhemminkin, jolloin katsojille ilmaantui tiedote ”TUOKIO VAIN.” Kerran kun nuo kaksi sanaa taas koristivat ruutua, hihkaisi pikkumies riemuissaan: TOKIO VAIN!

Stipendit ja palkinnotko muka asettavat koululaiset eriarvoiseen asemaan? Siihen ottaa railakkaasti kantaa kolumnisti Annamari Sipilä. Hän kertoo, ettei ollut koulussa erityisen hyvä hiihtäjä, odottaneensa hiihtokilpailuja kauhulla ja olleensa kiitollinen, että selvisi hengissä maaliin. Mutta silti ei tullut mieleen, etteikö koulun urheilutähdillä olisi ollut oikeutta mitaleihinsa. Sipilä kannustaakin kaikkia koululaisia kovaan työntekoon ja kovaan kilpailuun, tavoittelemaan ja toivomaan menestystä sekä nauttimaan siitä. Hänen mielestään on hienoa haluta olla paras. Jokaiselle löytyy oma ala, jolla kilvoitella ja kehittää itseään, eikä mitään taitoja sovi aliarvioida: ”Saihan prinsessa Dianakin kouluaikoinaan palkinnon parhaasta hamsterihäkin hoidosta.” (HS 12.6.16)

Ennen tekivät taikurit hattutemppuja, vetivät kanin tyhjästä hatusta, mutta nykyisin on homma jätetty jääkiekkotähdille. Jänistä ei tarvita, riittää kun sama pelaaja tekee kolme maalia saman ottelun aikana. Winnipeg Jetsin ja Florida Panthersien taannoisella Suomen-käynnillä nähtiin, miten korkealla lajin, NHL:n ja eritoten sarjan suomalaispelaajien suosio on. Jo harjoituksia seurattaessa oli riemu niin katossa, että siinä olivat lähteä kavereilta mailat ja kypärät ja mitä muita härpäkkeitä niitä nyt onkaan! Mutta ilo oli molemminpuolista, fanit näyttivät ihailunsa, ja pelaajat hellivät yleisöä ”taikatempuillaan”. Jetsin Patrik Laine ja Panthersien kapteeni Aleksander Barkov eivät kuitenkaan tulleet vain näytille, he tulivat voittaakseen pelit. Ja kumpikin pääsi huutomyrskyjen kera tavoitteesensa, eri peleissä tietty.

Kaarina Naski

Mainokset

Tyynin kolme Koota: Kalle, Kaarlo ja Kaija

 

Kiireen vastapainoksi on osattu välillä rentoutuakin. Kuka lie vitsin kertonut – Tyyni, Kaarlo vai Kalle. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Eräänä päivänä Tyynin eteen astui Harlemin 125. kadun ravintolassa komea hyväryhtinen mies, ylikonemestari Kalle Kalervo. Tämä merikarhu koitui Tyynin kohtaloksi. Pian heitä oli perheeksi asti, Kaarlo-poika syntyi vuoden 1942 lopulla.

Kalle Kalervo oli syntynyt 1906 Sortavalan Läskelässä, ja äidin syntymäpaikka oli Viipuri. Nelilapsinen perhe oli lähtenyt ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjälle etsimään töitä. He päätyivät Kaukasiaan, jossa Kallen isä Jaakko toimi kyläseppänä. Suomeen palattiin kaksikymmenluvun alussa, ja perhe vaihtoi asuinpaikkakuntaa tämän tästä. Kalle suoritti Vaasassa ylikonemestarin kurssin, valmistui Kuopion teollisuuskoulun kolmivuotiselta konerakennusosastolta ja työskenteli sitten kauppalaivoilla.Teemu Luukan kirjassa todetaan, että Kalle oli varsin vaitonainen menneisyydestään, mutta siitä päästiin perille, että hän oli kokenut kovia niin Venäjällä kuin 1930-luvulla merillä. ”Kerran näin isän arpia täynnä olleen selän, kun hän oli yli 80-vuotias”, kertoo Kaarlo kirjassa. ”Isä sanoi, että venäläiset ruoskivat hänet, koska hän ei pienenä poikana jaksanut kaivaa veljensä hautaa. Näin myös selässä olleen ison reiän. Isää oli ammuttu, kun laivalla syttyi kapina.”

Kalervon naiset viihtyivät toistensa kanssa ja arvostivat toisiaan. Jotkut kiusoittelivat, että on samaa näköäkin anopissa ja miniässä. – Kuva kotiarkistosta, ei ko. kirjan kuvitusta.

Kaarlo kouluttautui upseeriksi ja liittyi ilmavoimiin. Hän työskenteli pitkään B-52 -pommikoneiden suunnistajana ja osallistui mm. Vietnamin sotaan.

Nyt Kalervot, Kaarlon ja hänen vaimonsa Kaijan, voi tavoittaa Lake Worthin kaupungista Floridasta. Että he päätyivät juuri sinne, kiitos Tyynin ja hänen lahjoittamansa rivitalo-osakkeen. Pariskunta on viihtynyt hyvin ”paratiisissa”, ensin yrittäjinä ja sen jälkeen omistautuen rakkaalle harrastukselleen, toiminnalle amerikansuomalaisten hyväksi. Kaija johti Finlandia Days -tapahtumaa kuuden vuoden ajan ja Kerhotalon puheenjohtajuutta 10-vuotiskauden. Molemmat Kalervot saivat ahkerine ja tunnollisine avustajineen paljon aikaan, ja he kokivat yhteistyön yhtä hauskana kuin rakentavana.

-En ole vieroksunut koskaan haasteita, varmaan sekin on Tyyniltä perittyä, nauraa Kaija Kalervo. Hän kertoo sopeutumisen anoppi-miniä -asetelmaan sujuneen heiltä kummaltakin ”harvinaisen hyvin”. -Olimme molemmat kymmenlapsisesta perheestä, ja tarinaa riitti kun päästiin puhumaan lapsuudestamme – itse olen lähtöisin Pohjois-Karjalasta Joensuusta, ja Tyynin juurethan olivat vielä pohjoisemmassa. Kun milloin matkustettiin kaupungista maalle ja jutut loppuivat, niin laulettiin. Opin paljon anopiltani, mm. sen, että vastoinkäymisten tullessa niitä ei jääty vatvomaan, vaan puhallettiin mahdollisimman nopeasti pölyt pois hameenhelmoista – ja taas menoksi. Tyynin mukaan jokainen oli itse vastuussa elämästään. Kaarlon isä Kalle taas oli mahtava taustavoima perheessä. Niin merenkulkija kuin olikin, hän koki olevansa omimmillaan maaseudulla.

Kaarlo korostaa äitinsä ahkeruutta ja positiivisuutta. -Katse oli aina eteenpäin, peräpeiliin ei vilkuiltu. Tuntipa pelkoa tai ei, ei hän ainakaan sitä koskaan näyttänyt. Ja isä oli myös hyvin työteliäs ja varsinkin teknisissä taidoissa lahjakas. Hän pystyi pistämään lähestulkoon koneen kuin koneen osiksi ja kokoamaan uudelleen. Ja jos joskus joitain osia jäikin yli, niin koneet silti toimivat.

1930-luvulla Tyyni osti vanhemmilleen Harjulan tilan Kirkkonummen Kylmälän kylästä. Kaarlo ja Kaija saivat sen käyttööönsä 2008 ja kunnostivat sen Suomen-vierailujensa tukikohdaksi. -Tyyni vietti siellä erittäin vähän aikaa, hän oli kaupungin kasvatti ja aina kotimaassa käydessään Vaakuna-hotellin uskollinen asiakas, Kaija kertoo. -Floridassakin hänen aikansa tuli pian pitkäksi, vaikka pistäytymiset useasti olivat myös työtä. Suomalaiset yritykset oli käytävä läpi mainosten keräämiseksi New Yorkin Uutisiin. Tervehdyskäynnit Lepokodilla olivat myös Tyynin ohjelmassa; tosin monet hänen ystävistään siellä olivat nuorempia kuin hän. Jaa, taisi olla yksi vanhempi, Selma, Harlemin ajoilta…

Kaarina Naski

Uranainen aikaansa edelllä

 

Teemu Luukka, New Yorkin uhmatar, 400 s. Otava

Frank Sinatra ja Woody Allen eivät todellakaan ole ainoat New York -fanit, vaikka laajalti sitä tunnetuksi ovat tehneetkin. Sellaiseksi on hiljattain tunnustautunut myös suomalainen Teemu Luukka, jonka teos New Yorkin uhmatar näyttää fantastisen keskushenkilönsä Tyyni Kalervon miljoonakaupungin sykkivää ja alati muuntautuvaa taustaa vasten. – Kansi Tuuli Juusela, kannen kuvat Siirtolaisuusinstituutti ja U.S. National Archvesi

Amerikansuomalaiset ovat olleet tulevaisuuden tekijöitä. He ovat lähteneet mutta eivät unohtaneet.

Matkustavaiset suomalaiset tänä päivänä – ja heitä on paljon – ovat törmänneet reissuillaan maanmiehiinsä, jotka ovat kertoneet omasta ja edellisten sukupolvien elämästä uudella mantereella. Useimmat ovat myös tietoisia juuristaan. Ja aina on niitä, jotka laittavat tarinoita muistiin. Sellainen on mm. toimittaja/kirjailija Teemu Luukka, jonka tuore teos New Yorkin uhmattaret on jo ehtinyt herättää kovasti huomiota. Se on paitsi poikkeusyksilön myös metropolin tarina. Tuhti tietoteos.

 

Isän puolelta Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta ja äidin puolelta Luhangasta Keski-Suomesta olivat Hyryläisen Tyynin, s. 1900, juuret. Tämä sittemmin Tyyni Kalervona tunnettu nainen matkasi 1920-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan, ensin Kanadaan, josta ”loikkasi” Buffaloon Yhdysvaltojen puolelle. Hän aloitti vanhan sanonnan mukaan lusikasta – toimien ensin piikana, tarjoilijana ja hierojana – ja lopetti kauhaan. Parhaimmillaan hänellä oli maatila, majatalo ja kerrostalo ja hän omisti ravintoloita ja baareja New Yorkissa kieltolain ajoista aina kuolemaansa saakka (vuoteen 1993). Jos ja kun häntä nimitettiin rautarouvaksi, ei siinä ollut yhtään liioittelua. Moniko nainen on johtanut tai olisi koskaan suostunut johtamaan.ravintolaa ja yökerhoa Harlemissa yksin? Varustautunut Tyyni kyllä oli, mm. pesäpallomailalla! Elämä oli jännityksentäyteistä – rikollisuus ja huumeet kaikkine lieveilmiöineen olivat suurkaupungin arkea. Mitkään ajan vitsaukset eivät menneet suomalaisravintoloistakaan hipaisematta ohi.

Lappeenrannasta kotoisin oleva toimittaja Teemu Luukka (s. 1960) on asunut ja työskennellyt useampaan otteeseen New Yorkissa. Että hän tuli tuolloin kohtaamaan aikansa tunnetuimman New Yorkin suomalaisen, Tyyni Kalervon, se oli kauaskantoinen sattuma. Kuva Jonne Räsänen

1960-luvun alussa Tyyni osti uuden ravintolan Manhattanilta. Little Finlandina se oli vetovoimainen paikka niin amerikansuomalaisille kuin suomalaisturisteille. Mm. lihapullat, kaalikääryleet ja laatikkoruoat tekivät kauppansa, joskohta tärkein myyntituote oli alkoholi. Baarimikot vaihtuivat, mutta yleensä he ovat suomalaisia tai virolaisia ja usein naisia ajan yleisen käytännön vastaisesti.

Kuuluisuudet, monet valtiomiehet ja artistit niin Suomesta kuin Yhdysvalloista on liitetty tähän ravintoloitsijalegendaan kuka missäkin yhteydessä, ystävänä, esiintyjänä, asiakkaana, onnittelijana – presidentti Urho Kekkosesta ja elokuvatuottaja Risto Orkosta Mannerheim-ristin ritariin Lauri Törniin. Little Finlandissa saatettiin nähdä vuosien mittaan niin Dizzy Gillespie kuin Mick Jagger, ja kun Tyynille myönnettiin 1986 siirtolaismitali, vastaaottivat omansa myös Muhammad Ali ja Donald Trump.Tyynin 90-vuotispäivän risteilyllä oli mukana mm. ulkoministeri Pertti Paasio, joka toi Suomen hallituksen tervehdyksen, ja onnittelut tulivat myösYhdysvaltain presidentiltä George Bushilta.

Tämä kaikki taustoineen olisi kuvitteellisessakin elämäntarinassa uteliaisuutta herättävää luettavaa, mutta tositarinassa se on sitä eritoten. Tyyni Kalervo oli näyttävä, aina muodikkaasti pukeutunut nainen. Oli businesspäätä ja -kykyä ja sosiaalisia valmiuksia. Hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eikä hän keskittynyt vain vaurautensa kasvattamiseen vaan antoi niille, jotka olivat avun tarpeessa. Hänet muistetaan Suomessa suurena sodanaikaisena hyväntekijänä ja myöhemmin mm. merkittävänä amerikansuomalaisten järjestötoiminnan, eikä vähiten New Yorkin Uutisten tukijana. Finlandia Foundationissa toimii yhä hänen perustamansa stipendisäätiö.

Tavallaan Tyyni Kalervo oli moderni uranainen nykyisenkin mittapuun mukaan. Hänellä oli mies ja lapsi, jotka asuivat maalla, koska eivät hänen laillaan cityssä viihtyneet. Se toimi perheessä, oli vain järjestelykysymys, kuten tänään sanottaisiin. Ja sekin tuli todetuksi, että menestys synnyttää paitsi ihailua myös kateutta. Arveltiin, ettei ravintolanpitäjällä kaikin ajoin ollut liiketoiminnassaan puhtaat jauhot pussissa. Oli niin tai näin, iso kuvio muodostuu aina monista paloista. Tärkeintä lienee kokonaisuus. Eli temppu ja miten se tehtiin.

Kaarina Naski

Katrinan komea comeback

Sally Salminen, Katrina, 448 s, suomennos Juha Hurme, Kustannusosakeyhtiö Teos 2018.

Vuonna 1936 julkaistu upea romaani on herännyt taas henkiin. Ja kyllä kannattikin virvoittaa, sillä Katrina asettuu erinomaisesti nykyiseen, vahvojen naisten aikaan.

Finlandia-palkitun kirjailijan Juha Hurmeen uusi suomennos on intoutunutta, arvostavaa työtä ja kieliasultaan laadukkaasti tässä päivässä. Kaunis ja tarmokas maatalon tyttö Katrina Pohjanmaalta lähtee Johanin, kiltin ja kepeästi haastelevan merimiehen kanssa tämän kotiseudulle Ahvenanmaalle. Ja mielessä siintelee yhteinen tulevaisuus jännittävästi erilaisissa oloissa somassa valkonurkkaisessa saaren talossa, jonka ikkunalla on pelargonioita ja pihalla omenapuita. Johanin mielikuvituksessaan laatima kuva petti kuitenkin pahemman kerran. Nuortaparia odotti maalaamaton vino koju laakealla kalliolla nokkosten keskellä. Tästä kyläläiset saivatkin myöhemmin – opittuaan tuntemaan Katrinan paremmin – pohjaa päivittelylleen: ”Mahtavaa sen pitää olla, vaikka asuu paljaalla kalliolla!”

Uuden suomennoksen tehnyt kirjailija Juha Hurme on kuvannut edesmennyttä kollegaansa Sally Salmista saaristonraikkaaksi feministiksi. Hurme itsekin on kirjailijana valioluokkaa, vuonna 2017 hänet palkittiin Niemi -romaanistaan Finlandia-palkinnolla. Miksi Salmisen hieno teos unohdettiin vuosiksi, sitä ihmettelee Hurmeen ohella moni muu. Ilmiötä selvittänee osaltaan työn alla olevan elämäkerran kirjoittaja. Nyt Katrina on kuitenkin tehnyt loistavan comebackin. Ja hyvä niin. Kannen suunnittelu Jussi Karjalainen/Teos.

Oliko Katrina siis jotenkin ollakseen? Jos se on synonyymi ”ylpeälle”, niin sitä lajia hän kyllä edusti. Ei suostunut ottamaan vastaan lahjalehmää, eikä muitakaan armopaloja, mutta kaikenlainen työ kelpasi – Katrina karttasi, kehräsi, teki maltaita, valmisti sahtia kylän ökytaloissa, oli milloin heinätöissä, milloi naurismaalla ja niin riuska oli, että kateellisimmatkin joutuivat myöntämään: ”Sille pohjalaisnaiselle ei pärjää kukaan…” Ja kun Johankin tällä arvonsa tuntevien merikapteenien isännöimällä saarella lausahti vaimostaan, että jos tämä olisi ollut poika ja lähtenyt merille, olisi hän ollut kapteeni jo aikapäiviä sitten, niin se oli osuva määritelmä se. Katrina lausui posket palaen totuuksia missä ja milloin tahansa havaitessaan epäoikeudenmukaisuutta, niinkuin silloin kun huomasi, miten kirkonpenkitkin oli jaettu nokkimisjärjestyksen mukaan. ”Jassoo, onkohan mitään mikä ei olisi jaettu niiden kesken, joilla on määräysvaltaa.” Katrinan käytöstä pidettiin röyhkeänä, mutta hänen omasta mielestään naisen oli pidettävä puolensa yhtä hyvin tai paremmin kuin miehen.

Tarinan keskeisen pariskunnan elämää Salminen kuvaa empatialla. Johan on mieheksi herkkä ja rakenteellisestikin heikkoa sorttia, enemmänkin juttu- ja laulu- kuin työmiehiä, mutta Hool reit, kuten hän tapaa sanoa, hän rakastaa vaimoaan ja tämä ehdoitta häntä. Perheeseen syntyy neljä lasta, joista pojille ei uran valinnassa ole juuri vaihtoehtoja, merille on mieli jo keskenkasvuisina. Kirjailija kehittelee kullekin vetoavat luonnekuvat, ja eritoten naislukija voi hyvin ymmärtää Katrinaa, joka kokee olevansa mustasukkainen ”siniselle merelle ja korkeamastoisille purjealuksille, jotka ottivat hänen poikansa ja jättivät hänet syrjään.”

Saariston arjen ja juhlan kuvaukset on tehty huolella. Lukija voi esimerkiksi nähdä silmissään talviset suurhäät, joihin jotkut vieraat ovat saapuneet kaukaa jääveneillä ja potkukelkoilla paksuissa sarkanutuissa, nahkaliiveissä ja hylkeennahkatöppösissä, jotka sitten vaihdetaan juhlatamineisiin. Kelirikot, kuolemanvaara, surut, kivut ja ilot, elämän runollisuus; kaikki ne auttavat juurtumaan kallioiseen rantaan. Jotta voitaisiin sanoa kuin Roslagin ukko kun karille ajoi: ”Tässähän sitä kitkutellaan.”

Min amerikanska saga, 339 s. Holger Schildts Förlag, 1968

Salmisen Sally. Miten tutunomaiselta nimeltä se kuulostaakaan. Ihan naapurin tyttö hän ei kuitenkaan ollut. Olipahan nainen Katrinan takana. Ja uskallanpa sanoa, että vähintäänkin tuon fiktiivisen sankarittaren veroinen. Nimittäin niin hyvä maine kuin Yhdysvalloissa takavuosina piikomassa olleilla suomalaisilla onkin, Sallyn saavutus on ylivoimainen..

Sally Salminen (1906 – 1976) oli ahvenmaalainen kirjailija, joka saavutti huomattavan paljon näkyvyyttä myös ulkomailla. Hän oli 11-lapsisesta köyhästä pienviljelijäperheestä, jossa kasvoi Sallyn ohella kolme muutakin kirjailijanalkua, Uno ja Runar Salminen sekä Aili Nordgren. Sally kirjoitti kotiapulaisvuosinaan Yhdysvalloissa romaanin Katrina, joka voitti Holger Schildtsin ja ruotsalaisen kustantamon suuren romaanikilpailun. Se on paitsi kunnianosoitus Ahvenanmaalle, myös erittäin upea pohjalaisuuden kuvaus. Amerikansiirtolaisten joukossahan pohjalaisilla on perinteisesti ollut iso edustus. Salmista ehdotettiin jopa Nobelin palkinnon saajaksi 1930-luvulla – niinkuin Frans Emil Sillanpäätäkin, joka sen myös pokkasi 1939. – Ahvenanmaalla on vahva kertojaperinne, joka on puhjennut kukkaan myös Sallyn aikalaisen ja sukulaisen Anni Blomqvistin Myskyluoto -sarjassa sekä Ulla-Lena Lundbergin (s. 1947) tuotannossa. Lundberg sai Finlandia-palkinnon 2012 romaanillaan Jää. – Kuva Museovirasto – Musketti

Kirjailijan omakuvan tarjoaa hänen kirjoittamansa Min amerikanska saga, jota ei ole toistaiseksi suomennettu. Sen mukaan nousivat ahvenanmaalaiset Salmisen siskokset Sally ja Aili vuonna 1930 Göteborgissa Amerikan-laivaan Drottningholmiin.(Vielä 1920-luvulla kyseisessä aluksessa matkustaneiden suomalaissiirtolaisten määrä oli arviolta parisen tuhatta. Sallyn vuosikymmenellä Suomen kaukosiirtolaisuus kuitenkin tyrehtyi lähes täysin yleisen lamakauden seurauksena.) Kapteenin päivällisille pääsy oli niukissa oloissa kasvaneille nuorille tytöille elämys, he saivat pukeutua siihen yhteen parempaan pukuun, jollaisen he olivat suurin ponnisteluin saaneet hankituksi Amerikkaa varten. Sallyllä se oli himmeätä viininpunaista silkkiä ja Aililla vaatimattomampi sininen mekko, mutta kirjoittajan mukaan siskon kruununa olivat hänen uljaat punaiset kiharansa. Pitkän ja rankan laivamatkan jälkeen oli jännittävää kohdata uusi maailma ja sitä alkuun edustava suuri vastaantulijajoukko New Yorkissa.Siellähän se oli muitten mukana myös tuttu maarianhaminalaistyttö Astrid, joka huusi iloisesti: ”Hellou, Sali ö Äli!” Brooklynin kaupunginosaan päädyttiin aluksi Astridin ja hänen miehensä Jaakin luo. Niin oli hienoa, sänkykin niin pehmeä, että sinne painui ihan upoksiin, tarvittiin silityslauta avuksi. Siis eka yö Amerikassa laudalla!

Sängystä tuli myös ”Katrinan kehto”, sillä romaanikäsikirjoitus syntyi pääasiallisesti kirjoittamalla vihko polvien päällä sängynreunalla iltaisin klo 21-24 ja iltapäivätauoilla, kun ateria oli tarjottu ja tiskit tiskattu. Sillä piianhommathan ne olivat päällimmäisinä, jotta leivässä pysyttiin ja jotta pystyttiin auttamaan kotiväkeä Suomessa. Sallyllä oli kova hinku tulla kirjailijaksi ja hän ymmärsi myös, että hänen oli sitä varten opiskeltava, ennen muuta opittava kieli hyvin, luettava tietokirjoja ja kaunokirjallisuutta, suoritettava kirjekursseja, pohdittava uuden maan kulttuurin ja demokratian olemusta.

Ensimmäisen suomennoksen Salmisen palkitusta romaanista teki Otavalle fil.tri Aukusti Simojoki, joka toimi mm. kustantajana, lehtimiehenä ja opettajana. Salmisen kirjaa painettiin lisää Simojoen suomennoksena vuosikymmenten ajan. 15. painos on vuodelta 1994. Tässä teoksen toisen painoksen raikkaankaunis kansikuva. Signeeraus Ham kertoo siitä, että tekijänä on ollut Signe Hammarsten- Jansson, joka suunnitteli mm. Suomen postimerkit 30 vuoden ajan. Tunnettu taiteilija muistetaan myös muumien luojan Tove Janssonin äitinä.

Hän huomasi aika pian, että rouvat kohtelivat palvelusväkeään alempiarvoisina, syyttivät helposti kiittämättömyydestä ja saattoivat olla antamatta työtodistusta. -Oli kai kohtalon ivaa, että me kaksi politiikasta tietämätöntä tyttöä pieneltä konservatiiviselta Ahvenanmaalta jouduimme uudella mantereella ensimmäiseksi amerikanvastaisen ryhmän syliin. Meitä neuvottiin hakeutumaan muiden siirtolaisten pariin yhdistykseen nimeltä The Scandinavian Worker`s Athletic Club. Haalin seinällä oli kuvat Marxista ja Leninistä…

Sally teki omia päätelmiään ja sai vähitellen itsevarmuutta, jota ei kukaan häneltä taatusti odottanut. Totuus oli, että uudessa maassa maksettiin paljon paremmin kuin samanlaisista töistä Suomessa ja Ruotsissakin, mutta… Kun hän kysyi rouvalta, joka tarvitsi uutta palvelustyttöä, viikottaisista vapaista ja sai kuulla, ettei nuoren neitosen ole hyvä mennä ulos kuin perjantaisin, kohtasi rouva yllätyksekseen kirkkaan uhmaavan katseen: -Tämä työpaikka ei ole sitten minua varten!

Tyttö teki selväksi, että sellaiseen ei kenenkään tulisi tyytyä. Jo terveydenkin vuoksi pitäisi pitkän kyökkipäivän jälkeen päästä ulkoilmaan ja seurustelemaan muiden nuorten kanssa. Todistukset takaisin käsilaukkuun ja napakka napsaus päälle. Tuleva kirjailija kertoi halunneensa näyttää ainakin yhdelle näistä arvon rouvista, että maahanmuuttajatyttökin voi olla ylpeä, ajattelevainen ja havainnoiva yksilö. Tässä lukija näkee selvää yhdennäköisyyttä romaanin keskushenkilön kanssa, joka tuskin oli sattumalta Pohjanmaalta. Siirtolaisissa oli paljon pohjalaisia, ja heidän luonnekuvansa on varmasti Sally Salmista miellyttänyt. Kumpikin nainen löysi elämälleen tarkoituksen, Katrina karuun saaristoon juurtuneena kukkana, Sally vahvassa, poikkeuksellisessa luovuudessaan.

Kaarina Naski

Treenaa vaihteeksi onnen taitoja

 

Antti S. Mattila, Pekka Aarninsalo, Onnentaidot – kohti hyvää elämää, 116 s., Duodecim.

Onnentaidot on pieni kirja mutta sisältää suurta asiaa. Siinä selvitetään, miten positiivinen psykologia pyrkii ennalta ehkäisemään ongelmien syntyä vahvistamalla ihmisluonteen vahvuuksia, jotta ne toimisivat puskurina tai rokotuksen tapaan. – Kansi Sanna-Reeta Meilahti

YK:n onnellisuusraportin ”viisarit” näyttävät, että Suomi on maailman onnellisin maa vuonna 2018. Se kuulostaa hämmentävältä vaikkapa siinä mielessä, että juuri nyt on kulunut tasavuodet maatamme vavisuttaneesta kansalaissodasta. Sadassa vuodessa siis hyvin onnettomasta on tullut oikein onnellinen. Hyvä niin.

Vielä paljon kauemmin, itse asiassa maailman sivu ajattelijat, suuret filosofit ovat pähkäilleet, mitä se onnellisuus oikein on. Moni meistä oivaltaa sen kukaties vain onnekkuudeksi, hyväksi tuuriksi, joka osuu tietenkin aina naapurille. Tai ehkäpä pidämme sitä ihanana ja vaurauden täyttämänä olotilana, jota kannattaa tavoitella jopa kyseenalaisin keinoin.

Mutta entäpä jos kävisit varta vasten treenaamaan, kehittämään erityisiä onnentaitoja? Mietipä sitä.

 

Ainakin filosofiaan ja psykoterapiaan suuntautuneet lääkärit Antti S. Mattila ja Pekka Aarninsalo puhuvat onnellisuusharjoitusten puolesta, ja sanovat, että tutkimusten mukaan jopa 40 % onnellisuuden avaimista on ihmisen omissa käsissä ja että positiivisen elämänasenteen vaikutus elämänpituuteen saattaa olla seitsemästä kymmeneen vuotta.Täysin verrattavissa siis tupakoinnin lopettamisen ennusteeseen.

Näin he kertovat vasta ilmestyneessä kirjassaan Onnentaidot (Duodecim). Ja alaotsikon mukaan niillä mennään ”kohti hyvää elämää”. Tekijät esittävät teoksessa lukuisia väitteitä, kumoavat toisia ja pohjaavat perustelunsa tutkimustuloksiin. Tarkasteltavana on mm. optimismi ja pessimismi, muka pysyvät ominaisuudet. Kysymys on tutkijain mukaan opituista toimintatavoista, jotka on mahdollista muuttaa. Ihmisen sopeutumiskyky on venyvä, ja epäonnella voi olla myös myönteisiä puolia. Masentuneisuudesta puhutaan nykyisin paljon, eikä ole poikkeuksellista tulkita sitä sairaudeksi. Esimerkiksi psykiatri ja filosofi, Minnesotan yliopiston professori Carl Elliott näkee tulkinnassa masennuksen medikalisaatiota – depressio määritellään lääketieteen termein. Elliottin mukaan taas kyse on usein vieraantumisesta; yksilö ja hänen elämäntilanteensa eivät vain sovi yhteen, jolloin hän reagoi, niinkuin reagoi, asianmukaisesti. Onnentaitoja kartoittavat kirjoittajat toteavat niin ikään – niin hassulta kuin se kuulostaakin – että on myös mahdollista olla liian onnellinen, liiallinen optimisti. Riskien hallintaan ja harkintaan kun kuuluu myös negatiivisuutta, se pitää jalat maassa. Myös ahdistus, syyllisyys ja häpeä voidaan nähdä oikeutettuina tunteina sosiaalisessa elämässä.

Tunnettu suomalainen filosofi ja akateemikko Georg Henrik von Wright, Helsingin ja Cambridgen yliopistojen professori näki onnellisuuden hyvinvoinnin kruununa. Hänellä kuten monilla muillakin tutkijoilla on liikkeellepanevana voimana ollut elämän tarkoitus. Olisi tehtävä päivistään arvokkaita. Termi kukoistaminen tarkoittaa kirjassa erään teorian mukaan, että elää täysin ihmisen elämää. Kukoistamisen osatekijöihin kuuluu silloin terveyden, aistimusten, tunteiden ja sosiaalisuuden ohella myös leikki. Ei pidä unohtaa nauttia leikistä ja harrastuksista .

 

 

Kaksi filosofoivaa lääkäriä, jotka työskentelevät mm. ratkaisukeskeisen terapian kouluttajina, Antti S. Mattila (vas.) ja Pekka Aarninsalo. Helsingissä asuva Mattila on taustaltaan satakuntalainen. Tätä nykyä porvoolainen Aarninsalo puolestaan on kotoisin Turengista Janakkalan kunnasta, sukujuuria on sekä Karjalaan että Pohjanmaalle. – Kuva Heidi-Hanna Karhu

Tematiikkaa on selvitetty myös tutkimalla very happy people -joukkoa ja heidän elämäntapaansa. Heidän on todettu esimerkiksi osaavan ilmaista kiitollisuutta kaikesta mitä heillä on. He ovat ensimmäisinä auttamassa toisia, kun tarvitaan, omaavat selviytymiskykyä ja osaavat iloita muittenkin menestyksestä. Onnelliset ihmiset ovat energisiä, luovia ja tehokkaita työpaikallaan, heillä on myös parempi vastustuskyky sairauksille. He näkevät elämässä lupauksia ja mahdollisuuksia.

Sehän on yleisesti tiedossa, että raha ei tee välttämättä ihmistä onnelliseksi. Joissakin pienissä yhteisöissä, kuten Yhdysvaltain Amisheilla on tiiviit sosiaaliset suhteet, ja he ovat onnellisia, vaikka tulotaso on matala. Uskonnolliseen tai muutoin mieluisaksi nähtyyn ryhmään kuuluminen voikin edistää onnellisuutta. Samoin kuin vapaaehtoistyö, hyvät teot.

Onnellisuustutkimus on pyrkinyt osoittamaan, että harjoituksilla on mahdollista kohottaa omaa onnellisuustasoaan. Puheena oleva kirja sisältää lukuisia tällaisia harjoituksia, kuten mm. anteeksianto- ja kiitollisuusharjoitus. Voidaan esimerkiksi pitää erityistä kiitollisuuspäiväkirjaa, lopettaa vatvominen ja suunnitella tulevaisuutta, joko kirjallisessa muodossa tai muuten. Toisaalta suositellaan varattavaksi päivittäistä puolen tunnin huoliaikaa. Tyhjennettyään huolipussin voikin päästää vapaalle. Anteeksiannon opettelemisen tärkeyttä korostetaan teoksessa niin ikään. ”Sen sijaan, että suuntaat ajatuksesi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyytttä ympäriltäsi. Anteeksiantaminen ei tarkoita vääryyden hyväksymistä vaan ihmisen vajavuuden tunnustamista.”

Tarjolla on erilaisia meditaatioita; harjoitetaan hengitystekniikkaan pitäytyen läsnäoloa tässä ja nyt. Myös säännöllinen terveysliikunta kuuluu onnellisuusharjoituksiin. Kyseisen teoksen kirjoittajista Pekka Aarninsalo sanoo, että ”tutkimustiedon ja omien kokemusten perusteella positiivisempi asenne tekee niin oman kuin muidenkin elämän mukavammaksi, kunhan se ei muodostu pakkopaidaksi.” Ja Antti S. Mattila taas, että ”vaikka yleiset käsitykset onnellisuudesta ovat self help -kirjallisuuden ja populaarin psykologian muovaamia, onnellisuus on vakava asia, pelissä ovat elämän ja kuoleman kysymykset sekä suuri elämän tarkoituskysymys. Harjoitusten päämääränä onkin art of living, elämisen taito.”

Kaarina Naski

Pienistä ja isoista tuuteista

 

Joku pelkää ukkosia ja salamoita – ja minkäs sille mahtaa – mutta heihin ei kuulu Joonas Koskela. Häntä ukonilmat ovat viehättäneet lapsesta asti; hänen tiedetään olleen jo kotikaupungissaan Kotkassa oikea ”känkyräsalamoiden” bongaaja. Nyt metereologin ammatissaan hän voi olla oikein viran puolesta kiinnostunut säistä ja erityisesti ääri-ilmiöistä, joihin suomalaisten mielestä kuuluvat myös tämänkesäiset säät.

Lapsukaiset  pohtivat usein maailman asioita viisaasti, joskus jopa – kuten nykyään on tapana sanoa – innovatiivisesti. Niinkuin sekin pikkupoika, joka kysyi kaupassa, myydäänkö tässä liikkeessä mahdollisesti äitejä. ”Mutta mitenkäs”, sanoi kassarouva hämmästyneenä, ”sinullahan on äiti mukana”. ”Niinniin, mutta tämä on MINUN äitini, vauvalle tarvitaan oma!”

xxxxx

Joskus tuntuu siltä, että maailmassa puhutaan, eritoten näin kännyköitten aikakaudella, ihan liikaa. Television keskusteluohjelmista pursuaa asiaa mutta siinä samalla höysteeksi tyhjänpäiväistä höpinää ja mikä pahinta, kimeätä kikatusta, johon ”syyllistyvät” eritoten naiset, jo luontaisestikin korkeammalla äänialallaan. Kuitenkin ääntä voi hallita, eikä taukoja pidä pelätä, sanovat puheen ammattilaiset, näyttelijät jotka tietävät, että hiljaisuus on joskus erinomainen tehokeino ilmaisulle. Loviisalle tämä on selvinnyt jo leikki-ikäisenä. Kun tyttöä pyrittiin kahvikekkereillä jututtamaan, tämä kääntyi arvokkaasti ja vetäytyi omiin oloihinsa. Tätylit siinä isoon ääneen arvelemaan, että Loviisa ”on kovin ujo”. Johon neito yllättäen ottikin kantaa: ”En ole mikään ujo. Minulla ei vaan ole ASIAA.”

xxxxx

Kesävieras Pyhtään Kaunissaaressa, Aliisa nimeltään, kertoi kyselijälle olevansa ”kevättalven tyttö”, johon allekirjoittanut: ”niin minäkin”. Aliisa täsmensi syntyneensä maaliskuussa ja sai saman vastauksen. Viisivuotias suuntasi hämmästyneen katseen vieraaseen, piti pienen tauon ja jatkoi: ”Mutta varmaan ERI maaliskuussa?”

xxxxx

Emmepä ole tottuneet tuollaisiin karttoihin, joita Ylen hyväntuulinen metereologi Joonas on saanut päivä toisensa jälkeen viime aikoiina esitellä. Kolmessakympissä huitelevat asteet, ja muutaman päivän ennusteet saavat kartat muuttumaan lämpimän, jollei suorastaan kuuman punaisiksi. (Televisiokuvasta)

”Minun Suomessa ei ole koulukiusaamista, ei pahantekijöitä eikä köyhiä”, vakuuttaa kouluaineessaan Olivia, ja Selma ekalta toteaa olevan ihan parasta, kun ”minun paappani tekee minulle ja perheelleni muurinpohjalettuja”. Miko kertoo, että ”ruisleipää me syödään ja puuroa. Ja pelaamme lätkää. Me ollaan suomalaisia.”

Toikan Eero pohtii, voisiko hänellä todella olla merirosvoja sukulaisina.

Äiti oli sanonut, että ehkä, koska suvussa kaikki ovat olleet merimiehiä. ”Ihmettelin, miten niin, kun merirosvoja on enää Somalian etelärannikoilla.”

Lukas puolestaan kertoo, että hänen isänsä äidin suku on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. ”Isän äidinisä oli ammatiltaan palopäällikkö ja isän isoäidin isä oli pitkiä aikoja Amerikassa töissä. Kerran hänen ansaitsemansa rahat ryöstettiin kotimatkalla. Hän oli puuseppä ja rakensi hienon talon.”

Ainolla on yksi koira ja kaksi kissaa. ”Haluaisin kovasti kanin, mutta äitini pelkää sen etuhampaita.” Ekaluokkalainen Aaron kuvasi ystävällisyyttä näillä sanoin: ”Ystävällisyys on sitä että jos vaikka kaverilla on karkkia niin voi antaa kaverille.” (Kevätpörriäinen -lehdestä Suomen juhlavuonna)

xxxxx

Hesarin Tiede-sivuilla lapset saavat esittää kysymyksiä, ja kyllä he esittävätkin. Kun tupakka tappaa ihmisiä, miksi sitä yhä valmistetaan, kysyy 5-vuotias Emilia Poirot, kun taas 6-vuotias Rasmus Maaranen haluaa tietää, miksi keskiviikko ei ole keskellä viikkoa, ja viiden vanhaa Vääräsen Jaria kiinnostaa, kutsuvatko eläimet toisiaan nimeltä. Siinä olisivat omat vanhemmat tiukoilla, että mitä tuohonkin taas vastaisi, mutta kun asiantuntijat, tietokirjailijat, tutkijat ja professorit päästetään kertomaan heille tutuista asioista, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Lemmikkieläimiä on monenlaisia, mutta harvalla on tämännäköistä. Se asettui käymätieltä taloksi Mervin luokse Hirvensalmella, tuijotti suurilla verkkosilmillään lempeästi lomalaista, helsinkiläistä kampaajaa ja seurasi valitsemansa ”vuokraemännän” askareita pihapiirissä, kunnes sitten lauantaisaunan aikaan lähti, komeasti niinkuin taitavat lentäjät lähtevät – oli kai kulkija luonteeltaan. – Tiesitkö muuten, että Suomessa on tavattu 60 sudenkorentolajia, ja osa lajeista on rauhoitettu EU-direktiivillä? Sudenkorennot saalistavat ravinnokseen hyttysiä ja paarmoja.

Sivumennen sanoen tämän palstan pitäjä haluaisi kysyä joltakulta biologilta, miksi ja mistä kilpikonnia tuli New Yorkin lentokentän kiitoradalle 4. heinäkuuta. Amerikansuomalaisten ystävien kertoman mukaan siinä meni muutama tunti Miamista tulleella Finskin koneella ennenkuin pääsi laskeutumaan. Eikä ollut ainoakaan kone, joka suoritti pyörähtelemislentoja kentän yllä samasta syystä. Tuskinpa moinen ilmiö sentään kuului Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlaprogrammiin?!?

xxxxx

Viisivuotiaan Jorman isoisä ehdotti pojalle ammatiksi juristia, koska sellaiset kelpasivat hänen mielestään mihin vaan. Poika sanoi vaarilleen, että eivät kai ne sentään lääkärinä voi toimia. ”Hyvä juristi tekee kyllä pienempiä leikkauksiakin”, vakuutti vaari. Nyt Jorma Kalske on 70-vuotias ja hänellä on takanaan 40 vuoden ura syyttäjänä; ennen eläkkeelle siirtymistään pitkään apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Eikä yhtään päivää kirurgina. (HS 26.6.18)

Lukija jää miettimään vaarin huijausta niistä leikkauksista: Ei paha.

KN

Kun aika oli poissa saranoiltaan

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Orjatsalo -teos on saanut väkevän kansikuvan. Siinä on kuvattuna viime vuosisadan suuriin nimiin kuuluvan taidemaalarin Antti Favénin maalaus silloisesta Kansan Näyttämön näyttelijästä Aarne Orjatsalosta vuonna 1912. Museovirasto.

-Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

-Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?, hän kysyy.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla. Lukija jää miettimään yksittäisen ihmisen henkilökuvaa, johon eri valaistuksessa syntyy erilaisia sävyjä. Ja sitäkin, miten ajan tuoma patina on jo arvo sinänsä.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntyneen Aarne Alarik Riddelinin (myöh. Orjatsalo) isä oli ammatiltaan metsänhoitaja (kuten myös puolisen vuosisataa myöhemmin syntynyt niin ikään simolainen, Veikko Huovinen, rakastettu kirjailija.) Teos vilisee silloisia tunnettuja taiteilijanimiä Eino Leinosta nuoreen Tauno Paloon.

Aarne Orjatsalo oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine jäi.

Maamme historia on Aarnen tarinassa koko ajan läsnä. Samana vuonna – 1899 – kun koulupojasta tuli näyttelijäoppilas Suomalaiseen Teatteriin Helsingissä, kuultiin Sibeliuksen Finlandian ensimmäinen versio sanomalehdistön päivien juhlanäytöksessä 1899. Päivälehdestä saatiin lukea arvostelu Hamletista – kriitikko Eino Leino huomioi Aarnen Gyldensterninä, ja Uusi Suomikin kiitti nuorta tulokasta. Pian puhuttiin myös saman näyttelijän komeasta Lemminkäisestä.

Sisäänrakennettu tragedia

Suomessa oli käynnissä suuri rakennemuutos, ja sosialistiset ajatukset alkoivat levitä Saksasta ja Venäjältä. 1903 Suomen Työväenpuolue pitää kokouksensa Forssassa ja muuttaa nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Kirjoittaja toteaa, että työväenluokkaan samaistuminen tuntui varmaan Aarnesta hienolta, mutta työläisille Riddelin oli edelleen herra. Tuolloin näyteltiin osuvasti Maksim Gorkin Pohjalla -näytelmää, vaikuttavaa köyhälistökuvausta, jossa samainen ”herra” keräsi sulkia hattuun nuorena Aljoshkana. Seurasi juhlahumua ja kolttosia ja pahaksi onneksi ensimmäiset potkut. Niitä mahtui Orjatsalon uralle useampia, kuten pakomatkojakin. Eka kerralla merille, Pietariin ja Odessaan, jossa yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Kotiin palattua Tampereen Teatteriin, nyt nimellä Arne Karpio.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan”punainen julistus”, ja Karpio tai minkä hän nyt tällä kertaa onkaan, valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 ja esittämään – lehtiarvostelujen mukaan unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi. Lukija on hämmentynyt moisen monipuolisuuden edessä. Ei ihme, että jutuista tuli, kuten Laukon torpparihäädöistä, teatterimiehen dramaturgialla laadittuja.

Elli Tompuri, kaunotar mutta paljon muutakin. Hän oli 1900-luvun merkittävimpiä näyttämötaiteilijoita ja vuosisadan alkupuolen teatterikentän näkyisä toisinajattelija, Orjatsalon hyvä ystävä. Vuonna 2001 Helka Mäkinen väitteli Tompurista tohtoriksi Helsingin yliopistossa teatteritieteen alalta. Jo otsikko oli paljonpuhuva: Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.
-Postikorttikuva (Paul Heckscher) on Tampereen Teatterin arkistosta, eikä kuulu ko. kirjassa julkaistuihin.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys, sama mielen valoisuus, sama edesvastuuttomuus, sama persoonallisuuden ärsytys- ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan. Pennanen mainitsee Jalmari Finnen arvostelun Kullervosta esimerkkinä oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta Orjatsaloon.

Max ja Moritz ja karu todellisuus

Teoksen tekijä on itsekin teatterimiehenä oivaltanut hyödyntää kerronnassa vastakohtaisuudet ja komiikan. Niinpä mieleen tulee Max ja Moritz, kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella. Kirjailija Esko Piipon mukaan jo lähtö kangerteli, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Hevoskyydillä oli mentävä Porvooseen. Mutta lausujat saavuttivat menestyksen, jonka siivittämänä jatkettiin siinä määrin rennoissa merkeissä, että runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen. Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta kun sanoi, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa Helsingissä. Ettei tilaisuutta pidetty Kansallisteatterissa, sen huomioimisesta syntyi merkittävä aikalaisarvio. Eino Leino ihmetteli, miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä.

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tulee valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi, suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä ja haikailee uutta työväenteattereille suopeampaa yhteiskuntaa. Jotaarkka Pennanen sanoo, että Orjatsalon vallankumouksen tie kulkee enemmänkin kohti teatteria kuin rintamaa. Professori Heikki Ylikangas antaa hänen mukaansa realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Pennanen tarkisti vielä asian viipurilaisista lehdistä. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta. Orjatsalo ei kuulunut Pennasen mukaan itse legioonaan vaan oli suoraan päällystön alainen. Hän oli mukana legioonalaisten asioiden käsittelyssä vielä Lontoossa, jossa tapasi mm. Charlie Chaplinin päästyään vihdoin taas näyttelijänä estradille Winter Garden Theatressa 1921.

Pyssynpauketta finnien haaleista

Kesäkuussa 1923 amerikansuomalainen Raivaaja kertoi Orjatsalon päässeen vihdoin Yhdysvaltoihin. Hän näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia, ja niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät finnien haaleista kuuluvaa pyssynpauketta. Elli Tompurikin saapui Amerikkaan 1924 kiertueelle, mutta Orjatsalon, arvostamansa kollegan kanssa hän ei voinut esiintyä samoilla näyttämöillä amerikansuomalaisten poliittisen jakautuneisuuden ja haalien ”pesäeron” vuoksi.

Oltuaan kiertolaisena Amerikassa mm. Minnesotan, Virginian ja Mainen osavaltioissa ja johdettuaan New Yorkin työväentalon näyttämöä Orjatsalo sai vihdoin Suomen passin helmikuussa 1929 ja palasi Suomeen. Pian hän kävi taas turneella, mm. Itä-Suomen kaupungeissa Viipuri tukikohtanaan ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Työväenteatterin johtajaksi epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Pian Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin: seurauksena potkut. Ja taas pakomatkalle, viimeisen kerran. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta Eino Leinoa lainaten: Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…

Kaarina Naski