USAsuomeksi kulttuurikatsaus

kesäkuu 30, 2009

Mistä on pahat pojat tehty?

Filed under: Käännetty,Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 10:25 am

Jonathan Littell, Hyväntahtoiset

suom. Ville Keynäs. WSOY. 857 s.

Littell_Jonathan

Jonathan Littell

 Syyttäminen ja syyllistäminen leimaavat arjen elämää ihmissuhteissa.

Syyllisyys ja syyllisyydentunto ovatkin sitten jo isompia moraalifilosofisia ja eettisiä kysymyksiä, joita myös taide on viljalti hyödyntänyt aina antiikin ajoista lähtien.

Siinä missä klassikko Dostojevskin Rikos ja rangaistus keskittää probleeman käsittelyn yhden ihmisen ratkaisuihin 1800-luvun Pietarissa, siinä Ranskassa asuva nykypäivän amerikkalaiskirjailija Jonathan Littell tutkii teoksessaan Hyväntahtoiset valtiota joukkomurhaajana.

 Kärsimyksellä

on merkitystä

 Littellin romaanin päähenkilö, saksalainen Maximilian Aue, sivistynyt herkkävaistoinen mies, osallistuu SS-upseerina Ukrainan juutalaisten kansanmurhien järjestelyyn ja toteuttamiseen toisessa maailmansodassa.

Teos, joka ilmestyi ensin ranskaksi, on saanut Goncourt-palkinnon ja Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon. Littellin vieminä kahlataan läpi sotatantereiden, läpi tahmean veren ja ihmisen eritteiden. Kipu, pelko, kylmyys ja nälkä konkretisoituvat, mutta vallalla vyötetyiltä on jo kauan sitten mennyt tunto, omatunto ja oikeudentunto ennen muuta.

Auen tarinasta ei puutu jännitystä. Se vaatii keskittymistä mutta pitää lukijan otteessaan maaliin saakka. Kirjassa tutustutaan moniin persoonallisuuksiin, joiden luonteenpiirteet riittävät tekemään heistä kiintoisia, kielteisin tai myönteisin etumerkein. Myös heihin, joilla on aikalaisten mielissä sotaoikeudenkäynnistä kellumaan jääneet nimet Eichmannista Speeriin. Lukijan on vaikea mieltää, että Eichmann soitti kamarimusiikkiyhtyeessä. ”Enimmäkseen Brahmsia. Ja vähän Beethovenia.” Mitä hän sotatoimissa soitti, sehän tiedetään. Ei välttämättä toista viulua.

Hitlerin pääarkkitehdistä Albert Speeristä kirjan kertoja Aue toteaa: ”Otan vapauden pitää melkoisen säädyttöminä hänen sodanjälkeisiä julkisia pahoittelujaan, jotka tosin pelastivat hänen nahkansa – – – ja myöhemmin pakottivat hänet vääntyilemään mitä omituisimmille kiemuroille pysyäkseen johdonmukaisena, kun olisi ollut niin yksinkertaista ja vapauttavaa sanoa: Kyllä minä tiesin, entä sitten?”

Jos käskyttäjät ovat enimmäkseen sadistisia ja sekopäisiä, niin suoritusportaan yksilöiden reaktiot vaihtelevat sokeasta tottelemisesta hämmentyneeseen mukautumiseen. Tai joittenkin kohdalla kaikesta irtautumiseen, kun psyyke joutuu äärirajoille. Monen tiedemiehen ja humanistin oli oikeustieteilijä Maximilian Auen lailla varmaan mahdotonta pitkän päälle selittää itselleen miksi oli mukana tuhokoneistossa tai käsittää ”tappamisen helppouden ja kuolemisen vaikeuden välistä valtavaa epäsuhtaa”.

 Ei ikinä

vapaasta tahdostaan

 Maximilianilla on takanaan traumoja. Hänen isänsä on jättänyt perheen, ja poika syyttää tästä äitiään. Ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa hän saa sisarensa kanssa, jolle siitä lähtien omistaa rakkauden tunteen yksinoikeudella. Etäännyttyään palvontansa kohteesta Maximilian tuntee eroottista vetovoimaa vain miehiä kohtaan.

Vaikka tekeekin natsibyrokratian pelinappulana epäröimättä sen minkä katsoo velvollisuudekseen, ei tämä SS-upseeri sentään kiellä – ”välttämättömyyden” nimissäkään – inhimillisen kärsimyksen merkitystä. Katumuksen hän sen sijaan kiistää. Ristiriitaista.

Kirjailijan mukaan hänen antisankarinsa oli yksi heistä jotka syntyivät väärään aikaan väärään paikkaan:

”Kuten useimmat, minäkään en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.- – – Olisin opiskellut kirjallisuutta, jos olisin voinut. Kirjoittanut, jos minulla olisi ollut lahjoja, muussa tapauksessa ehkä opettanut, joka tapauksessa elänyt kauniiden ja miellyttävien asioiden parissa, ihmistahdon parhaiden luomusten keskellä. Kuka, paitsi hullu, valitsee vapaasta tahdostaan murhan?”

 Probleema

yhä ratkaisematta

 Totalitarismista on pelottavia esimerkkejä kautta maailman – nykypäivänäkin – mutta Jonathan Littellin suuren romaanin luettuaan huomaa seuraavansa uutistulvaa juuri Hyväntahtoisia vasten peilaten.

Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun voitti Saksassa syntynyt, Itävallassa asuva Michael Haneke ohjaamallaan elokuvalla Das Weisse Band (Valkoinen nauha). Se kertoo pohjoissaksalaisesta kylästä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kylässä tapahtuu sarja julmia rikoksia, ja filmi johdattanee natsismin juurille.

Hiljattain on julkaistu suomeksi ranskalaiskirjailija Philippe Claudelin romaani Varjojen raportti (Otava, suom. Ville Keynäs). Se perustuu tositarinoihin toisen maailmansodan ajalta. Siinäkin on keskeisenä kyläyhteisö. Ja muukalaisviha.

Uuden suomalaisen teatterin festivaalilla Petroskoissa ei saanut esittää Jari Juutisen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Minä olen Adolf Eichmann. Teoksessa pohditaan SS-upseeri Adolf Eichmannin syyllisyyttä. ”Kuoleman asiamiehen” oma kuolemaantuomio toimeenpantiin 1962.- Näytelmä nähtiin Avignonin kansainvälisten teatterifestivaalien off-ohjelmistossa 2008, mutta Petroskoihin Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys ei kelvannut, koska natsisymbolit ovat lailla kiellettyjä Venäjällä, myös teattereissa.

Suomen elokuvasäätiöltä on saanut tukea elokuva Iron Sky. Siinä natsit ovat ehättäneet kuuhun asti. Siellä heitä on pieni erikoisryhmä sodasta pelastuneita. Kyseessä on tieteisfantasia, käsikirjoittajana kirjailija Johanna Sinisalo. Filmin ohjaa Timo Vuorensola.

Nykypäivän pinnanalaisista virtauksista todisteena on Suomessakin ilmennyt natsihenkistä uhoa nettikirjoittelussa.

 Tie joka ei

johda mihinkään?

 Juutalaisvastaisuuden viriämisestä Aasiassa kirjoittaa yhdysvaltalainen tietokirjailija ja professori Ian Buruma (Helsingin Sanomat 18.4.). Kyseessä on hänen mukaansa salaliittoteoria, jonkalaisille on maaperää yhteiskunnissa joissa uutisvälitystä ja tiedonhankintaa on rajoitettu. Kiinalaiset olettavat juutalaisilla olevan ”aikeita nousta maailman johtoon manipuloimalla kansainvälistä rahoitusjärjestelmää”.

Miten sanoikaan saksalaiskirjailija Bertolt Brecht Kiinaan sijoittamassaan allegorisessa näytelmässä (suom. Elvi Sinervo):

 Aika jätti vanhat, ja he toivon heitti.

Aika se on rahaa, väitetään.

Nuorten eessä selvänä on reitti,

vaan ei sekään, tiemmä, johda mihinkään.

Kyseinen Brechtin maanpaossa kirjoittama näytelmä on nimeltään Setshuanin hyvä ihminen ja Littellin romaani Hyväntahtoiset. Sattumaako?

Kaikki ovat tietävinään mistä on suloiset pienet pojat tehty. Entä ne isot ja pahat?

 Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

Advertisements

Jätä kommentti »

Ei kommentteja.

RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: